Kohtaamisia kaduilla

New York
Torstaina 7.1.2151 kello 20:46

Kadulla kulki lukemattomasti ihmisiä. Oli helppoa sulautua massan joukkoon kun oli pukeutunut mahdollisimman normaalisti, huomiota herättämättömästi. Red oli nostanut collegehupparinsa hupun, peittääkseen punaiset hiuksensa ja kulki hieman kyyryssä, katsomatta ketään kasvoihin. Suuri harmaa huppari, repaleiset farkut ja vanhat tennarit olivat ehkä nuhjuisia, mutta ne tuntuivat tekevän hänet näkymättömäksi.

Red oli ollut nyt neljä päivää New Yorkissa. Nuorukaista lohdutti ajatus, että täällä hän voisi hengata hieman pidempää kuin missään muualla. Suuressa kaupungissa oli helpompi kadota, jos häntä etsittiin. Silti häntä vaivasi ajatus siitä, että milloin tahansa nurkan takaa joku tai jokin saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa ja katkaista hänen päänsä. Se ei olisi mukavaa.

Siinä hän nyt vain kulki, vailla päämäärää. Paikasta toiseen kulkemista oli jo jatkunut hieman päälle kaksi kuukautta. Hänellä ei ollut paikkaa minne mennä, tai jos oli, hän ei ainakaan muistanut sitä. Säännöllisin väliajoin hän etsi käsiinsä uutisia ja tarkasteli ilmoituksia kadonneista nuorista miehistä. Hän toivoi, että joku olisi etsinyt häntä, mutta ajatus tuntui päivä päivältä toivottovammalta. Ehkä hän oli vain ollut joku mitätön orpo poika, kenet joku sitten muutti vampyyriksi. Kuka häntä nyt kaipaisi?

Rediä nälätti. Vastasyntyneenä vampyyrina hän ei pystynyt olemaan montaa päivää ilman ruokailua. Lisäksi hän ei vielä hillinnyt sitä täysin. Nuorukainen siirtyi hämärälle sivukujalle, ennen kuin iskisi hampaansa pahaa aavistamattoman ihmisen kurkkuun. Hän otti tukea seinästä ja huokaisi.

”Hei sälli! Onko kaikki hyvin?” Red kuuli miehen äänen huutavan kujalta. Nuorukainen kohotti päätään ja näki noin 30-vuotiaan miehen. Vaatteista ja hajusta päätellen mies oli koditon kuten Redkin, mutta hänen verensä tuoksui hyvältä. Red siirtyi nopeasti aivan miehen eteen, joka oli häntä suurempikokoinen. Mies otti säikähtäneenä pari askelta taaksepäin ja kaatui selälleen maahan. Redin huppu oli valahtanut alas paljastaen kirkkaanpunaisen tukkapehkon, jonka alla vihreät silmät loistivat nälästä. ”Helvetti!” mies huudahti, mikä oli hänen viimeinen sanansa ennen kuin Red upotti hampaansa mieheen.

Ana oli partioimassa. Asiat olivat muuttuneet paljon sen jälkeen kun Zira oli astunut Chaos jengin johtoon. Nainen saattoi vain tovoa, että he olivat menossa parempaan suuntaan uuden johtajan myötä. Tosin, olihan Zira aivan erillainen kuin Reed. Edelleen, Ana saattoi vain tovoa, että se tarkoitti parempaa tulevaisuutta. Vielä ei voinut sanoa, mitään koska uuden pomon aika oli mennyt enemmän tai vähemmän asioiden uudelleen järjestämiseen ja uusien rajojen tarkastamiseen, sekä turvaamiseen.
Jengin muutaman viikon takainen yllättävä muutto söi porukkaa edelleen. Samoin kuin se, että he olivat menettäneet lukuisia hyviä vampyyreja, jotka olivat omistautuneet heidän asialleen. Mutta mitä muuta he olisivat voineet tehdä? Jäädä ja kuolla räjähdyksissä? Siinäpä olisi ollut loistava tulevaisuus.
Tilanteeseen nähden Zira oli siis pärjännyt melko hyvin.

Anan ilta oli kulunut yllttävän rauhallisesti. Hän oli saanut kulkea kaduilla ja katoilla jengin rajojen tuntumassa jo jonkin aikaa täysin rauhassa, eikä ollut havainnut mitään, mikä olisi voitu luokitella uhaksi. Tylsää. Pikku rähinä olisi ollut aivan tervetullutta.
Olisi luullut, että nyt kun Hellin pikku prinsessa oli saatu turvallisesti kotiin, organisaatiolla olisi ollut enemmän resursseja vampyyrien puolustamiseen. Ei siltä näyttänyt. Heavenkin piti jostain syystä matalaa profiilia, mikä oli outoa. Yleensä mediasta tuli aina tuutin täydeltä kyseisen firman propakanda mainontaa uudesta vampyyrittömästä tulevaisuudesta. Kaiketi pikku Heavenin häät kiinnostivat isipappaa nyt enemmän kuin sota verenimijöitä vastaan.
Ah, voi kun Chaos voisi saada ujutettua jonkun Heavenin sisäpiiriin niin, että Chaos voisi järjestää oman pikku häälahjansa tulevalle herra Iso Johtaja von Heavenille ja tämän tuoreelle pikkurouvalle.

Ana huomasi unohtuneensa ajatuksiinsa, erään ränsistyneen talon harjalla. Hän katseli ympärilleen ja totesi olevansa melko kaukana heidän eteläisillä rajoillan.
Nainen seisoi katon harjalla tarkastelemassa ränsistyneitä katuja. Heavenin valta ei ullottunut kunnolla tähän osaan New Yorkia. Brooklynissä sanotaankin olevan oma asuinalueensa kaupungin jokaiselle mahdolliselle vähemmistölle, mustista, homoseksuaaleihin ja siitä yliluonnollisiin olentoihin, kuten vampyyreihin. Kyllähän vampyyrin vihaajat yrittivät. Miquel von Heaven oli pitänyt joskus naurettavan lehditötiedotteen siitä, kuinka he aikoisivat puhdistaa lähiön kaikista epäkuollesta seuraavana suurena pyrkimysenään vampyyreiden vastaisessa sodassa. Ana oli nähnyt kyseisen tiedotteen ja oli nauranut itsensä kipeästi. Jos ihmiset eivät olleet tähänkään mennessä onnistuneet tekemään Brooklynistä tai Bronxista vampyyrivapaita alueita, niin miksi se onnistuisi nytkään.

Naisen huomio kiinnittyi ilmassa leijuvaan tuoreeseen ihmisveren tuoksuun. Tai pikemminkin löyhkän, sillä vereen sekoittui vahva viinaksien löyhkä. Se oli kuitenkin hyvin mietoa, mistä saattoi päätellä ettei ketään oltu todennäköisesti puukotettu. Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko joku onneton oli saanut itselleen pipin tai sitten joku vampyyri ruokaili väärässä paikassa. Oli se sitten joku Chaosista tai ohikulkija, asiaan piti puuttua. Ihmisuhreja ei saanut tuoda jengin alueelle, koska se saattaisi herättää asiaankuulumattomien tahojen huomion.
Ana lähti seuraamaan vainuaan, hyppimällä katolta toiselle, kunnes pääsi ensimmäisen pimeän kujan yläpuolelle. Hän oli paikallistanut kohteensa ja kyllä vain, joku onneton oli päätynyt nauttimaan yön ensimmäistä ateriaansa väärään osoitteeseen.

Veri oli ihanaa, vaikka siihen olikin sekoittunut hieman alkoholia. Red oli kuitenkin tottunut jo sen makuun eikä antanut asian häiritä itseään. Veri oli tärkeää ja hän nautti jokaisesta tipasta minkä imi uhristaan. Koditon mies oli menettänyt jo tajunsa ja hänen hengityksensä alkoi hidastumaan. Lopulta mies valahti maahan verenhukkaan kuolleena ja Red lopetti ateriointinsa. Nälkä oli taltutettu.

Red katsoi koditonta miestä, joka makasi maassa kuolleena. Hän oli tappanut tähän mennessä jo monen monta ihmistä, mutta yhä se oli nuorukaiselle järkytys. Red perääntyi hieman ruumiin luota ja alkoi kuumeisesti miettimään kuinka hävittäisi ruumiin. Hetkenä milloin hyvänsä joku voisi astella kujalle ja löytää miehen ja Redin. Toisaaltaan kukaan ei varmaan osaisi kaivata miestä, kuten ei Rediäkään. Jos vain hän jättäisi uhrinsa makaamaan kujalle ja antaisi muiden hoitaa ruumiin hävittämisestä. Silloin tosin ihmiset saisivat tietää vampyyrin liikkuvan lähistöllä ja se tarkoittaisi vampyyrinmetsästäjiä.

Paniikki teki tulojaan ja Red alkoi repimään hiuksiaan päästään. Hän vihasi itseään ja vampyyrina olemista. Hän vihasi verettäjään, joka jätti hänet yksin. Hän vihasi tätä maailmaa. Hän vihasi kaikkea! Nuorukainen yritti hillitä paniikkikohtaustaan, mutta se oli niin vahva tunne, että se repi häntä sisältäpäin palasiksi. Hän istui yksin onnettomana maassa ja toivoi, että joku herättäisi hänet tästä painajaisesta.

Ana rypisti kulmiaan tarkkaillessaan iltapalansa lopettanutta vampyyria. Ruumiinrakenteesta päätellen tuo oli mies. Pitkä ja laiha. Naisen vanhat, vampyyrin silmät tarkkailivat tilannetta ja kiinnittivät huomiota ympäristön pikkuseikkoihin, kuten seinän halkeamiin, kitukasvuisiin rikkaruohoihin, jotka puskivat esiin perustusten ja asfaltin liitoskohdista. Hän näki korkealta katolta, esteettömästi kohteensa vaatteiden kuidut ja tahrat. Hän haistoi homehtuvien ja mätääntyvien roskien löyhkän, rottien jätökset, pummin suonissa pulpunneen veren jäänteet. Hän tunsi nahan päällään, rappauksen kolot ja harjanteet sormiensa alla, kun hän nojasi aavistuksen muurattuun räystääseen.
Nainen aisti kuitenkin myös jotain muuta, mikä ei ollut niin suoraviivaista edes vampyyreille. Hän aisti miehestä huokuvan paniikin.
Tunne tuntui laskeutuvan hämärälle kujalle kuin raskas peitto.

Kaveri oli uusi. Tuo ei ollut vielä sinut tappamisen kanssa ja tämä ajatus sai vihan kiehahtamaan Anassa. Hän ajatteli vihaten niitä vampyyreita, joille ihmisten verettäminen oli pelkkää hupia ja jotka jättivät luomuksensa oman onnensa nojaan kylvämään tuhoa, sekä tapattamaan itsensä ennemmin tai myöhemmin metsästäjien kouriin. Yleensä ennemmin.

”Helvetti”, Ana puuskahti ja hyppäsi alas kymmenen kerroksisen talon katolta. Hän ei uskonut, että päätyi tekemään tämän taas. Ja vielä nyt kun hänen edellisetkään suojattinsa eivät olleet vielä lentäneet pesästä.
Ana laskeutui ketterästi ruumiin ja tappajan väliin, nousten oitis suorille jaloille. Hän ei jäisi kyyristelemään ilmiselvän tuoreen vampyyrin eteen ja antaen näin etulyöntiaseman itseensä nähden, jos tuo päättäisi ryhtyä väkivaltaiseksi. Ei. Parempi pysyä jaloillaan ja valmiina taltuttamaan mahdollinen uhka.
”Hei pentu. Eikö kukaan ole kertonut, että kun ollaan syöty, kadotaan paikalta?” Anan ääni oli viileä, mutta mitään sanomaton. Parempi ettei toinen saisi syytä puolustaa itseään. ”Lisäksi et olisi voinut valita paskempaa paikkaa ateriallesi.”

Redin teki melkein mieli itkeä. Kuinka hän olikaan joutunut tähän onnettomaan tilanteeseen. Nuori mies veti polvensa koukkuun ja painoi päänsä niitä vasten, haudaten itsensä samalla käsivarsien alle. Kohta hän havaitsi yläpuoleltaan liikehdintää ja käänsi katseensa kujalta yötaivaalle, josta oli juuri putoamassa jotain. Ennen kuin ehti ymmärtää mikä se oli, oli tämä jo iskeytynyt maahan. Red nousi yhtä nopeasti jaloilleen kuin nainenkin. Nainen oli Redin mielestä kaunis ja hänen punaiset hiuksensa kiehtoivat miestä.

Punatukkainen nainen alkoi puhumaan ja hän tiesi Redin olevan vampyyri. Hitto, ei nyt! Nainen ei kuitenkaan osoittanut merkeistä aikoa hyökätä vaan jatkoi puhumista. Red vilkuili nopeasti silmillään ympäristöä, etsien nopeinta ja helpointa pakoreittiä. Hän voisi yrittää paeta vilkkaamalle kadulle ja kadota ihmismassan sekaan, mutta jos nainen olisi vampyyri (kuten Red arveli) löytäisi tämä hänet nopeasti.

Nuorukainen vain tuijotti naista silmät pelosta suurina, selkä hieman kyyryssä ja suu avonaisena. Hän tunsi itsensä nurkkaan ajetuksi eläimeksi, kuin kissa, joka ei tiennyt kuinka toimia. Red paljasti kulmahampaansa, kuin yrityksenä pelotella naista.

Ana ei voinut mitään kun hänen omat kulmansa kohosivat ylös puhtaasta hämmästyksestä, miehen paljastaessa kulmahampaansa. Yrittikö toinen tosiaan pelotella häntä? Nainen oli juuri laskeutunut lähes suorille jaloille kymmenkerroksisen talon katolta toisen nenän eteen. Eikö tyyppi ollut tajunnut, että myös hän oli vampyyri. Kulmahampaat eivät juurikaan hetkauttaneet, jos sattui itsekin omaamaan sellaiset.
Hämmästystä seurasi kuitenkin nopeasti sääli.
Mies oli peloissaan. Sen tunsi ilmassa samalla tavalla kuin paniikin ja näki myös kasvoilta. Lähes käsin kosketeltavasta pelosta teki entistä riipaisevampaa se, että tuo oli kaiketi yrittänyt luoda jonkinlaisen kapinallisen tai koviksen imagon lukuisilla lävistyksillään. Sellainen vaikutelma Analle tuli. Toisaalta, hän ei ymmärtänyt juurikaan lävistysten päälle, joten hänen oli ehkä vaikeaa tulkita niiden merkitystä.
Lisäksi mies näytti paljon nuoremmalta kuin Ana oli ensin ajatellut.

Nainen katui sitä ettei ollut lähestynyt paljon rauhallisemmin. Olisihan hänen pitänyt tietää paremmin ja tajuta se, kaikkien niiden nuorten vampyyrien kanssa viettämien vuosiensa jälkeen.

Ana kyykistyi miehen eteen, samalla tasolle tuon kanssa ja toivoi, ettei toinen kiinnittäisi sen enempää huomiota hänen varustukseensa. Mustat nahkavaatteet, luotiliivit, teräsvahvisteiset pitkävartisen maihinnousukkengät, asekotelo ja viidakkoveitsi eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Ana saattoi vain toivoa, että hänen muu olemuksensa puhuisi varsinaisen vaatetuksen puolesta.
”Älä pelkää.” Nainen yritti puhua mahdollisimman rauhallisella ja pehmeällä äänellä. ”En minä tullut satuttamaan sinua. Satut nyt vain olemaan vaarallisella alueella. Tämän seudun vampyyrit eivät pidä tunkeilijoista.”

Red katseli punatukkaista naista. Hän vaikutti hieman badass tyypiltä kenelle ei kannata ryppyillä, mutta voi luoja, että hän näytti seksikkäältä mustissa nahkavaatteissaan. Nuorukainen pani merkille naisen asekotelon ja viidakkoveitsen ja toivoi, ettei nainen alkaisi käyttämään niitä. Ulkoisesta olemuksestaan huolimatta nainen ei vaikuttanut ainakaan vampyyrinmetsästäjältä. Red epäili vahvasti tämän olevan toinen vampyyri. Vanhempi ja kokeneempi, joten hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia voittaa tätä tappelussa.

Red nosti hupparinsa hupun peittääkseen punaiset hiuksensa ja varoi katsomatta naista silmiin. Oli outoa, että joku puhui hänelle. Muistamansa lyhyen elämän aikana, Red ei ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä, jos hänen aterioitaan ei lasketa. Hän oli parhaansa mukaan vältellyt kaikkia sosiaalisia tilanteita. Voisi ehkä jopa sanoa, että nuori mies oli sosiaalisesti kömpelö. Hänen ainoa juttukaverinsa oli ollut vain hän itse.

”Anteeksi. Minä en tiennyt” Red sai sanottua, vaikkakin hänen äänensä oli hieman koriseva. ”Oletko sinä vampyyri?” Kysymys tuntui jälkeenpäin typerältä, mutta hän ei ollut tavannut vielä toista vampyyria eikä hän ollut täysin tietoinen siittäkään mihin itse pystyi. Hän kyllä tiesi olevansa nopeampi, vahvempi ja ketterämpi kuin tavalliset ihmiset. Lisäksi hänen aistinsa oli terävämmät, vaikka ne tuntuivat välillä pettävän.

Ana hymyili kun mies vastasi hänelle muutenkin kuin hampaitaan vilauttelemalla. Mutta edelleen hän jaksoi hämmästellä sitä ettei nuorukainen tuntunut tajuavan hänenkin olevan vampyyri. Puheista päätellen nainen olisi veikannut miehen olevan vain muutaman tunnin ikäinen. Ja jälleen viha vastuuttomia verettäjiä kohtaan kuohahti vahvana hänen sisällään.
Hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä kun kallisti päätään ja avasi suunsa näyttääkseen omat maidonvalkeat torahampaansa. Ne eivät olleet esiintyöntyneet kuten miehellä, mutta ne erotti selkeästi muutoin tasaisen hammasrivistön seasta.
”Olen kyllä. Mikä sinun olisi pitänyt jo osata päätellä siitä, että hyppäsin alas katolta ja selvisin siitä hengissä”, Ana sanoi hetken kuluttua. Kulmahampaat kätkeytyivät takaisin täyteläisten huulten suojiin ja hän saattoi kiinnittää katseensa keskustelukumppaniinsa. Joka ei tosin vaikuttanut kovinkaan puheliaalta.

Hän katseli miten mies piiloutui hänen katseeltaan huppunsa suojiin, vaikka oli selvästi utelias kohdatessaan toisen kaltaisensa.
”Minun nimeni on Ana-Marie, mutta yleensä minua sanotaan vain Anaksi.” Esittäytyminen oli yksinkertaista ja helppoa. Toivonmukaan se saisi miehen avautumaan edes hiukan, jotta homma helpottuisi. ”Tämän alueen vaarallisuutta ei juurikaan mainosteta erinäisistä syistä, joten et voinut tietää sitä. Mikä sinun nimesi muuten on?”

Red ei voinut olla tuijottamatta naisen hampaita. Oli eri asia nähdä ne toisen suussa kuin tunnustella omiaan ja kyllä vain, Red olisi tahtonut koskettaa noitakin hampaita. Parissa sekunnissa hän kuitenkin tunsi näyttävänsä varmaan hölmöltä ja ravisteli hieman päätään yrittäen selvittää ajatuksiaan. Toinen vampyyri! Voiko häneen luottaa? Hetki hetkeltä nuorokainen rauhoittui enemmän ja lopulta hänen hampaansakin työntyivät piiloon.

”Anteeksi. Olen vielä uusi.” Red vastasi ja kirosi itseään mielessä kun pyyteli kokoajan anteeksi. Hänen mieleensä myös nousi ajatus siitä, että kahden kuukauden aikana vastasyntyneet vampyyrit olisivat normaalisti varmasti oppineet jo paljon asioita kun hän taas ei yhtään mitään. Hän tunsi itsensä entistä hölmömmäksi.

Nainen esitteli itsensä Ann-Marieksi. Kiva, nyt hän haluaa tehdä tuttavuuttani kanssani. Enhän minä ole edes varma omasta nimestäni!
”Red. Voit kutsua minua Rediksi.” hän lopulta sanoi. Sillä nimellä hän oli itseään kutsunut mielessään jo muutaman viikon ajan hiusten värinsä takia. Red ei tiennyt mitä tehdä tai mitä nainen hänestä halusi, mikä sai hänet tuntemaan itsensä vaivaantuneeksi. Kodittoman miehen ruumiskin lojui yhä kujalla. ”Voisimmeko siirtyä muualle.” hän kysyi tai pikemminkin totesi katsottuaan jälleen ruumista.

Ana naurahti kevyesti miehen tunnustaessa olevansa vastasyntynyt. Se näkyi edelleen selkeästi, eikä Analla ollut tullut mieleenkään epäillä omaa ensiarviotaan toisen iästä.
”Ei se mitään ja anteeksi, että nauroin, mutta minä arvasin jo ettet ole kovinkaan vanha tekijä”, hän sanoi hymyillen pahoittelevasti. Toivottavasti hänen sponttaani reaktionsa ei pahoittunut toisen mieltä. Nuoret vampyyrit olivat joskus hyvinkin herkkiä. Varsinkin kun osana muutokseen kuului mielialojen heittelehtiminen.

Ana ei ollut koskaan itse ollut ihminen. Hän oli syntynyt vampyyriksi, joten todellisuudessa hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä millainen muutos todellisuudessa oli. Hän tiesi teoriassa fyysisen osuuden, mutta ei ollut koskaan kokenut sitä. Vuodet vastasyntyneiden kanssa olivat kuitenkin opettaneet hänelle, että muutos ihmisestä vampyyriksi ei päättynyt ruumiin uudistumiseen. Myös mielen piti sopeutua ja siihen saattoi mennä kuukausia tai vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Ihmiset olivat herkkiä tappamaan melkein mitä tahansa, mutta suurin osa kunnioitti omaa lajiaan. Joten sellaisen käyttäminen ravintona, jota piti omanlaisenaan, saattoi olla shokki. Varsinkin kun sivistyneissä maissa kannibalismia pidettiin vähintäänkin karmivana ja epäinhimillisenä. Se teki muutoksen psyykkisestä puolesta rankkaa ja oli monia, jotka eivät selvinneet tämän vuoksi. Tosin vampyyrit eivät olleet samaa lajia, vaikkakin jotkut uskoivat heillä olleen sama kantaisä, joten vastasyntynytkään ei varsinaisesti sortunut mihinkään väärään. Inhimillisyyttä oli kuitenkin vaikea häivyttää. Todennäköisesti juuri sen takia vastasyntyneiden nälkä oli aikuisia voimakkaampi. Evoluutio oli ajatellut tässä lajin selviytymistä.
Ja tämä oli yksi syy, miksi jotkut tarvitsivat Anan kaltaisten apua.
”Red.” Ana lausui nimen kuin tunnustellen miten se sopi hänen suuhunsa. Nimenä se oli hieman omituinen, mutta naisellaei ollut aikomustakaan ruveta arvostelemaan sitä. Hänen oli keskityttävä tärkeämpiin asioihin.
”Minkä ikäinen... Tai siis.” Hän mietti sopivia sanoja. ”Kuinka kauan siitä on kun sinut muutettiin?” Jotkut tulokkaat karsastivat myös veretys sanaa.

Miehen esittäessä toiveensa, vilkuillen naisen selän takana lojuvaa ruumista, Ana nyökkäsi. ”Tietysti. Tässä lähellä on vanha puisto. Se on turvallisemmalla alueella”, hän sanoi seisomaan noustessaan. Hän olisi halunnut tietää missä ja miten Red asui, mutta ei halunnut säikäyttää toista olemalla liian tungetteleva. Tuo kun ei varsinaisesti vaikuttanut kovinkaan sosiaaliselta.
Joskus vastasyntyneiden kanssa oli todella raivostuttavaa. Varsinkin aluksi, kun ei tiennyt mistä uskalsi puhua ja kaikkea piti kiertää kuin kissa kuumaa puuroa. Toisaalta, se oli taiteenlaji, jonka pystyi opettelemaan.

Nuorukainen piti katseensa visusti maassa, katsomatta naista. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja tyhmäksi, kuin jonkun lapsen. Ana-Marien silmissä hän varmasti olikin sitä. Red ei nimittäin osannut lainkaan arvata naisen ikää. Fyysisesti nainen vaikutti nuorelta, mutta vuosissa hän olisi varmasti vuosikymmeniä vuotta vanha, ellei jopa satoja. Toisen vampyyrin kohtaaminen oli mielenkiintoista ja jännittävää, mutta samalla

Nainen kysyi häneltä milloin hänet oli muutettu vampyyriksi. Se olikin erittäin hyvä kysymys, sillä edes Red ei ollut varma siitä. ”En tiedä, tai siis tiedän, mutten ole varma.” Red kangisteli sanoissa ja piti katseensa yhä maassa. ”Päälle kaksi kuukautta.” hän lopulta sanoi suoraan. Hän jopa uskalsi kohottaa päättään nähdäkseen jälleen Ana-Marien kauniit kasvot.

”Nyt kun esittelyt ovat alta pois, voisimmeko siirtyä sinne puistoon?” Red sanoi kärsimättömänä. Hän ei enää halunnut olla yhtään pidempää ruumiin lähellä. Itse asiassa hän ei olisi edes tahtonut Anaa lähelleen. EI hän ollut pyytänyt kenenkään apua tai sääliä. Toisaalta naisen läsnäolo tuntui kuitenkin hyvältä ja turvalliselta, vaikkei Red ollut varma pystyikö luottamaan naiseen. Hän piti itsensä ja naisen välissä hieman turvaväliä ja antoi naisen näyttää tietä. Tarpeen vaatiessa hän voisi yrittää vaikka karata.

Ana nyökkäsi kuullessaan Redin arvion omasta iästään. Mies oli hieman vanhempi kuin hän oli aluksi olettanut, mutta toisaalta senkin olisi voinut arvata. Muutaman päivän ikäisillä vampyyreilla jäi harvemmin aikaa kauhistella tekojaan, kun he riensivät jo seuraavan uhrin kimppuun. Kaksi kuukautta ei kollut kuitenkaan vampyyreiden mittapuulla mitään. Ana ei edes muistanut kunnolla aikaa niin pitälle. Tosin hän oli ollut silloin vain sylivauva.

”Mennään vain.”
Kujan päässä hän tarkasti tien molemmilta puolilta, ennen kuin asteli esiin varjoista. Nainen ei aistinut ympärillään mitään uhkaavaa. Hänen nenäänsä kantautui ihmisten houkutteleva tuoksu, sekoittuneena alkoholiin, tupakkaan, sekä muihin päihdeaineiseen. Niiden lisäksi hän haistoi ympärillään ainoastaan Brooklynin tutut hajut. Hän ei nähnyt tai aistinut vampyyreja, eikä liiemmin Heavenin tai Hellin partioita. Noh, ilta oli vielä nuori.

Ana vilkaisi pari kertaa jälkeensä tarkastaakseen seurasiko Red häntä. Jos mies päättäisi jättää hänen seuransa ja luikkia karkuun, hänellä ei ollut pienintäkään syytä seurata tuota. Ellei Red päätyisi sitten takaisin Chaosin alueelle. Tosin, siellä hän saattaisi törmätä muihin jengin jäseniin, jotka eivät olleet niin myötämielisiä kuin Ana.
Hän asteli puistoon suorinta, mahdollisimman huomaamatonta reittiä, pysyen suosiolla varjoisemmilla alueilla.
Pieni, puiden peittämä alue oli kauttaaltaan pimeä. Sen kaikki lamput oli joko rikottu tai sitten palaneet. Eikä kaupungin kunnossapidon työntekijöillä tainnut olla riittävästi rohkeutta, jotta tilanne olisi korjannut. Paikkaa oli tosin lyöty laimin muutenkin kuin vain valaistuksen puolesta. Kasvillisuus rehotti vapaana, puistotiet olivat pilalla ja peittyneet näin talven myötä lakastuneiden rikkaruohojen alle. Puiston penkit olivat entisiä, mutta Ana löysi itselleen tuolin eräästä kaatuneesta puunrungosta, jonka päälle hän voisi sovittaa takamuksensa.

Red seurasi Anaa kujalta kadulle. Vaistomaisesti hän vilkuili kadulla mahdollisia uhkia, pysytellen samalla muutaman metrin päästä naisesta. Tarkan näkönsä ansiosta hän pani merkille jokaisen ihmisen ja heidän liikkeensä. Kaikki vaikutti yhtä normaalilta kuin aiemminkin. Hän myös huomasi, kuinka Ana välillä vilkaisi häneen päin, jolloin nuorukainen hidasteli hieman enemmän.

He saapuivat varjoisaan puistoon, mikä lohdutti miestä. Varjot ja piilossa pysyttely oli hänelle jo tuttua ja ne lohduttivat häntä. Hän seurasi katseellaan Anaa, joka kävi istumaan puunrungolle. Naisen liikkeet näyttivät sulavilta ja hallituilta. Red tunsi itsensä hitaaksi ja kömpelöksi tämän seurassa.

Red tyytyi vain seisomaan hämärän puiston hiljaisuudessa. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän ei ollut edes varma miksi oli lähtenyt seuraamaan naista. Tämähän saattoi olla ties mikä psykopaatti. Mies jörötti kädet taskussa, huppu päässä ja katse vangittuna tällä kertaa naiseen. Hän näytti pahaiselta angstiselta teiniltä. Lopulta hänen suustaan pääsi ääni, joka oli kysyvä. ”Puhuit jotain seudun vampyyreista? Kuinka paljon heitä on?”

Ana risti jalkansa polviensa kohdalta, kohottaen katseensa Rediin. Puu tuntui hieman pehmeältä ja laholta hänen takamuksensa alta. Lisäksi nainen uskoi, että kun hän nousisi paikaltaan, hänen housujensa takamuksessa olisi taatusti likainen läntti.
Seuraavaksi Red kyselikin jo hänen mainitsemistaan vaarallisista vampyyreista. Kysymykset saivat naisen irvistämään. ”En voi kertoa. Laittaisin sillä oman pääni pölkylle. Heitä on kuitenkin riittävästi tekemään selvää harhailijoista.”

Ana painoi päätään miettien, miten saisi miehen kertomaan enemmän itsestään ja tilanteestaan. Tuo vaikutti luonnostaan sulkeutuneelta ja epäileväiseltä. Todennäöisesti tuo maalaili parhaillaan kauhukuvia Anan henkilöllisyydestä. Eihän se nyt ollut täysin tavallista, että vampyyrit hakeutuivat toistensa kylkeen kiinni tuota noin vain. Yleensä mahdolliset murha tai iskuaikeet tulivat esiin hyvin nopeasti esittelyjen jälkeen. Tosin murhayrityksen yhteydessä harvemmin edes esittäydyttiin. Ana ei ollut kuitenkaan tarjonnut vielä Redille mitään syytä läsnäoloonsa ja se sai varmasti epäilykset nousemaan pintaan.
Hetken miettyään hän alkoi puhua. ”Taidat miettiä, miksi lyöttäydyin yht äkkiä seuraasi sen kummempaa syytä ja raahasin sinut rehottavaan puistoon. En ole mikään vampyyrien sarjamurhaaja, enkä Hellin agentti. Jos et usko niin mieti, että olisin voinut tehdä sinulle pahaa jo monta kertaa, jos olisin halunnut”, hän sanoi nostaen katseensa takaisin Rediin. ”Satuin näkemään sinut sattumalta. Näin sinut syävän ja kun reagoit uhriisi sillä tavalla kuin reagoit, arvasin sinun olevan tuore vampyyri, mikä puolestaan sai minut lähestymään sinua. Minulla on ollut jo jonkin aikaa tapana auttaa nuoria vampyyreita.”

Red hieman pettyi kun nainen ei voinut kertoa mitään muista vampyyreista ja viha hyökyi hänen ylitseen, nuorukaisen näyttämättä kuitenkaan merkkiä siitä. Janoaan hän ei ehkä osannut vielä hallita täysin, mutta toisinaan hän pystyi saamaan tunteensa jo aisoihin, lukuun ottamatta ahdistusta ja paniikkia, jotka tuntuivat olevan suurin osa häntä.

Aivan kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksistaan, Redin epäilevän naisen motiiveja lyöttäytyä hänen seuraansa, ja alkoi vakuuttelemaan, ettei aikoisi tehdä pahaa miehelle. Lopulta nainen pääsi kohtaan, jossa kertoi auttavansa nuoria vampyyrejä. Toivon pilkahdus kävi Redin mielessä. Hänen teki mieli kertoa kaikki tietämänsä, tai pikemminkin sen, ettei tiennyt paljon mitään. Epäilykset vaivasivat kuitenkin nuoren miehen ajatuksia ja hän mietti tarkkaan mitä voisi kertoa naiselle.

”Jos kerta tahdot auttaa, niin raha olisi mukavaa.” Red sanoi, vaikkakin uskoi, ettei naisella ollut aikomustakaan antaa hänelle rahaa tuosta noin vain. Ainahan sai kuitenkin yrittää, vai?

Ana ei voinut olla nauramatta kun Redin ensimmäinen reaktio hänen kertomaansa oli pyytää rahaa. Eipä tuota voinut syyttää nopeiden hoksottimien puuttumisesta.
”Kuulehan muru, vaikka oletkin suloinen, minä en anna sinulle rahaa.” Anan tummat silmät tuikkivat kun hän katsoi Rediä. ”Opetan sinua hankkimaan itsellesi rahaa. Autan sinua metsästämään ja pääsemään ylitse siihen liittyvistä vaikeuksista. Kerron myös kaiken mitä sinun tulee tietää vampyyrina olosta. Minulla on tapana tarjota myös asuinpaikka niille, joita autan. Vampyyrien ei tarvitse nukkua, mutta asunto, jossa voi käydä suihkussa ja jonne voi piiloutua päiväsaikaan, jolloin olemme kaikkein heikoimmillamme, on yleensä varsin kätevä.”
Nainen vaikeni hetkeksi, miettien omia sanojaan. Hän oli tainnut kertoa Redille nyt kaiken olennaisen siitä mitä teki. Yhtä seikkaa lukuunottamatta.
”Minä en kuitenkaan pakota sinua ottamaan apuani vastaan. Jos koet selviytyväsi yksin niin, minä en kaappaa sinua mukaani ja pakota elämään sääntöjeni mukaan.”

Siinä taisi sitten olla kaikki. Nyt jäi miehen päätettäväksi halusiko hän ottaa Anan tarjoaman avun vastaan.
Tosin, nuoret päätyivät yleensä kyselemään tässä vaiheessa, miksi Ana teki tätä. Mitä ehtoja tällaiseen käytäntöön liittyi, ynnä muuta vastavaa. Nykymaailma oli karu paikka elää, joten harva uskoi saavansa mitään ilman, että joutui maksamaan siitä.

Kun Red arvelikin, nainen kieltäytyi antamasta hänelle rahaa. Sen sijaan hän tarjosi apua, asuinpaikkaa ja eräänlaista koulutusta vampyyrina olemiseen. Lisäksi suihku kuulosti hyvältä, sillä Redille tuli harvoin mahdollisuus käydä pesulla. Jatkuva varpaillaan olo oli tehnyt hänestä varovaisen. Ana-Marien ehdotus kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.

”Mitä sinä jätät nyt kertomatta minulle. Tähän liittyy varmasti jokin ehto?” Red kysyi. ”Miksi ylipäätään tarjoat minulle apua? Ethän sinä edes tunne minua enkä minä sinua.” raivo oli ottamassa taas nuorukaisessa vallan. Ei hän tarvinnut apua ja vielä vähemmän toisten sääliä, jos vampyyrit nyt edes pystyivät tuntemaan sääliä muita kohtaa. Red oli viimein nostanut katseensa maasta ja tuijotti uhmakkaasti naisen tummanruskeita silmiä.

Anan olisi tehnyt mieli hymyillä Redin kysymyksille, kuin vitsille, jota muut eivät ymmärtäneet. Miehen epäluulo oli kuitenkin niin luonnollista ja normaalia ettei sille sopinut nauraa. Tämän maailman ihmiset olivat oppineet jo äitiensä rinnoilla, ettei maailmassa saa mitään ilmaiseksi. Tajous jonka vuosisatoja nähnyt vampyyrinainen teki, ei vain yksinkertaisesti sopinut tämän maailman muottiin.
Oli tietysti joitain poikkeuksia. Jotkut olivat vielä niin naiveja, että tarttuivat kiinni mihin tahansa tarjoukseen kuin varmaan pelastusrenkaaseen. Tilanteesta riippuen kumpikin oli hyvä ominaisuus nuoressa vampyyrissa.

Hän korjasi hieman asentoaan siinä puunrungolla istuessaan. Hän nosti toisen jalkansa syliinsä, mutta varoi katsomasta pois päin Redin silmistä. Parempi ettei mies saanut mistään ideoita epäillä häntä tarpeettomasti.
”Ei tässä ole ehtoja. Voit itse päättää suostutko vai etkö ja kuinka pitkään apuani tarvitset, ennen kuin uskot selviäväsi omillasi”, Ana aloitti tutun puheensa motiiveistaan. ”Ja tätä minä vain nyt teen muun työni ohella. Minä en koskaan tee itse uusia vampyyreja, vaan autan niitä, jotka heidän luojansa on hylänneet. Olen nimittäin todennut, että vampyyrien pitäisi pitää tiiviimmin yhtä kun joka suunnassa on ihmisiä, jotka ovat valmiita repimään pään hartioidemme välistä.”

Red ei ollut varma mitä ajatella tilanteesta. Hän oli kyllä kaivannut paikkaa jonne mennä, mutta kun nyt sitä tarjottiin näin äkisti, ei hän voinut kuin vain epäillä. Kun nainen vielä totesi, ettei asiaan liittynyt mitään ehtoja, se kasvatti miehen epäilyksiä vain entistä enemmän. Entä jos nainen veisikin hänet suin päin ansaan, josta hänen olisi mahdotonta enää livistää. Toisaalta hänellä ei ollut paljoa kokemusta vampyyreiden tavoista ja elämästä, minkä takia hän tarvitsisi hieman opastusta. Myös se kävi Redin mielessä, että tallainen järjestely saattoi olla ihan normaalia vampyyreiden keskuudessa. Yhä katsoen Anan silmiin, hän kävi samalla läpi ainakin tuhat vaihtoehtoa kuinka tässä voisi käydä.

Lopulta hän huokaisi syvään. Hänen elämänsä oli ollut tähänkin asti jo hyvin surkeaa. Entä sitten jos hän kuolisi, loppuisipa ainakin hänen tarinansa siihen. Kukaan ei jäisi kaipaamaan häntä ja hän itsekin pääsisi eroon maallisesta elämästä. Jos taas naisen puheet pitäisivät paikkansa, hänen elämänsä saisi luultavasti uuden suunnan, paremman.

”Hyvä on. Lähden mukaasi, mutta vain katsoakseni millaista apua ja majapaikkaa tarjoat.” Red sanoi yrittäen olla kuulostamatta liian innokkaalta. Hän ei tahtonut naisen luulevan, että olisi aivan toivoton tapaus, joka tarttuisi mihin tahansa avuntarjoukseen.

Ana tarkasteli hiljaa miehen vaiheilua vaihtoehtojensa välissä. Naisen silmissä Red kulkki juuri niiden perinteisten toimintamallien mukaan, jotka kaikki muutoksensa yllättäen kokoneet kävivät läpi. Saattoihan toinen vielä yllättää, mutta tähän asti tuo oli noudattanut lähes kuuliaisesti kaavaa. Kun Red pääsi päässälaskunsa loppuun, Ana hymyili ja nyökkäsi.
Hän nousi istumaan alkeelliselta tuoliltaan ja pyyhki takamuksensa niin puhtaaksi kuin vain mahollista. ”Viedäänhän sinut sitten suihkuun.”

Hän lähti kävelemään, olettaen Redin seuraavan itseään aikaisempien sanojensa perusteella.
”Vien sinut nyt piilopaikkaani, jossa en normaalisti vietä kovin paljoa aikaa, koska minulla on myös vakituinen asunto””, Ana selvitti aikomuksiaan. ”Tässä viimeksi mainitussa paikassa käy normaalisti sellainen kuhina, ettei sitä kestä totuttelematta. Minulla on tällä hetkellä kuusi asuinkumppania.”

Suihku kuulosti taivaallisen hyvältä ajatukselta. Heti ensimmäisenä hän ottaisi pitkän ja lämpimän suihkun, pesten kaupungin pölyt pois. Hetken aikaan hän jo hymyili, mutta muisti sitten ettei vieläkään luottanut naiseen täysin, vaikka mieli tekisikin. Nopeasti hän vaihtoi ilmeensä taas peruslukemille.

Red lähti seuraamaan Anaa ja kuunteli vain puolella korvaa Anan selitystä piilopaikasta. Samalla hän yhä pohti kuinka tässä voisi käydä. Samalla hän mietti, voisiko kertoa naiselle, ettei muistanut juuri mitään menneisyydestä. Se oli asia, joka oli vaivannut häntä itseään aina siitä lähtien kun hän heräsi vampyyrina. Kuka hän oikeasti oli ja mistä hän oli kotoisin? Nainen ei tietenkään pystyisi antamaan vastauksia, mutta ehkä tämä voisi auttaa siinäkin asiassa.

”Tuota, minulla on eräs ongelma tai ei se mikään ongelma ole…” Red sanoi, mutta päättikin juuri toisin. Nyt ei ollut ehkä paras hetki kertoa olevansa muistinsa menettänyt vastasyntynyt vampyyri. Toisaalta, jos hän hoitaisi asian pois nyt alta, sitä ei tarvitsisi enempää vatvoa. Nyt kun hän oli jo aloittanut sen, olisi parempi hoitaa se alta pois. ”Olen menettänyt muistini.” hän sanoi sen yhtäkkiä vahingossa kovemmalla äänellä kuin oli tarkoitus.

Ana kohotti huomaamattomasti kulmiaan, Redin alkaessa puhua. Kun mies teki tunnustuksensa, hän punnitsi hetken aikaa tuon sanoja. Mies ei ollut ensimmäinen muistinsa menetttänyt vampyyri. Joskus verettämistä seurasi trauma, joka pyyhkäisi muistikuvat tilanteesta mennessään mieltä suojellakseen. Tosin, Red ei ollut sanonut kuinka laaja muistinmenetys oli. Miehen puheista ja siitä miten nopeasti tuo oli tilanteensa tunnustanut, saattoi kuitenkin veikata, että vaiva käsitti laajemman alueen kuin muutaman päivän.
”Kuinka pahasti?” Ana kysyi.
Nainen ei ollut lääkäri, eikä hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten Rediä voisi auttaa vaivan kanssa. Ana oli aina keskittynyt enemmän käytännönasioihin. Vaikkakin hän toimitti aika-ajoin myös eräänlaisen terapeutin virkaa kun nuoret käsittelivät tunteitaan uuden elämänsä alussa.

Tuntui kuin raskas taakka olisi valahtanut Redin harteilta saatuaan sanottua nuo sanat. Sen tilalle nousi kuitenkin jännitys siitä, kuinka Ana reagoisi uutiseen ja kuinka tämä suhtautuisi nuorukaiseen. Jännittyneenä Red katsoi Anaa, joka ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, mitä juuri ajatteli. Sen sijaan hän kysyi, kuinka pahasti Red oli menettänyt muistinsa. Tässä tuli se kaikkein inhottavin osuus. Mies huokaisi syvään.

”Ensimmäinen muistikuvani on kun heräsin nälkäisenä kadulta viime marraskuussa. Mitä ilmeisemmin minut oli juuri muutettu vampyyriksi. Tai ainakin luulen niin. En tiedä edes oikeaa nimeni tai sitä, että onko minulla tuolla jossain perhettä. Entä jos joku etsii minua? Ja jos se joku etsii minua, niin tahtooko hän minulle vain hyvää? Olen kulkenut päälle kahden kuukauden ajan kaupungista toiseen peläten, että joku joka tahtoo minulle todella pahaa löytää minut.” Hänen ei todellakaan ollut tarkoitus avautua niin paljon, mutta sanat tulivat vain ulos. Lisäksi tuntui helpolta pystyä lopulta kertomaan se kaikki jollekulle.

Ana nyökkäsi. Jotain tämänkaltaista hän oli odottanutkin. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi osannut auttaa Rediä tällaisen asian kanssa. Hän ei tosiaankaan ollut lääkäri ja mies todennäköisesti tarvitsisi jonkun, joka olisi erikoistunut muistisairaisiin.
”No, minä en voi auttaa sinua tuon kanssa”, Ana sanoi rehellisesti. ”Minulla ei ole aikomustakaan lupailla sinulle muuta. Minulla ei ole vastauksia kysymyksiisi. En tiedä sen paremmin sinun menneisyydestäsi kuin sinäkään. Minä pystyn auttamaann sinua kyllä muissa asioissa. Tuosta ongelmasta sinun on kuitenkin selviydyttävä itse. Ota kuitenkin rauhallisesti. Olen kuullut joidenkin sanovan ettei muistia kannata pakottaa, vaan antaa sen palautua itsestään. Minulla ei kuitenkaan ole kokemusta moisesta, joten mikä minä olen puhumaan siitä.”

He olivat päässeet pois lähes umpeen kasvaneesta puistosta. Ana ohjasi heitä varovaisesti pimeitä katuja pitkin. Kävellessäänkin hän tarkasteli heidän ympäristöään kaikilla aisteillaan. Vieläkään hän ei aistinut merkkejä mahdollisesta vaarasta. Kuitenkaan se ettei niitä havainnut, ei tarkoittanut etteikö niitä olisi ollut.
”Vampyyrina, varovaisuus on hyväksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi kulkea kaupungista toiseen. Riittää kun peittää jälkensä, eikä pidä meteliä itsestään. Silloin sinua ei löydetä. Pysyt turvassa niin ihmisiltä kuin vihamielisiltä vampyyreiltakin.”

Ana kertoi, ettei voisi auttaa Rediä muistinsa kanssa, kuten hän oli epäillytkin. Tuntui vain hyvältä saada kerrottua se jollekulle. Anan rehelliset sanat antoivat lohtua ja ehkei se ole niin kamalaa elää ilman muistoja jos hän pystyy muuten elämään mahdollisimman tasapainoista elämää. Tai sitten muistot voivat palata minä hetkenä hyvänsä, mutta se tuntui liialliselta toiveajattelulta.

Red seurasi naista kaduille ja terästi aistejaan sen verran, että pystyisi huomaamaan häntä kohdistuvat uhat. Ana puhui jälleen vihamielisistä vampyyreista ja mies meinasi jälleen kysyä asiasta, mutta muisti, ettei saisi vastausta. Se sijaan hän alkoi kyselemään Anan piilopaikasta.

”Onko se sinun piilopaikkasi kovin kaukana? Millainen se on ja onko siellä muita vampyyreita?” Red ei ollut oikein varma mitä ajattelisi siitä, jo hän joutuisi jakamaan asunnon muiden tuntemattomien vampyyreiden kesken. Ana kertoi asuvansa kuuden muun kanssa ja Red ei itse tiennyt pystyisikö sellaiseen. Anan asuintoverit olivat tietysti tämän perhettä tai ystäviä, mutta silti asunnon jakaminen tuntui oudolta.