Looking for trouble

Perjantai 13.8.2151
Kello 14:23

Lähestyvä viikonloppu oli selkeästi erotettavissa kaupungilla, sillä ihmiset valmistautuivat vapaisiinsa ja se näkyi kaikkien kasvoilla innokkaina, odottavina hymyinä. Kadut eivät vielä kuhisseet niin rajusti kuin mitä ne parin tunnin päästä olisivat, mutta jo nyt siellä virtasi väkeä enemmän kuin muina arkipäivinä. Caldwellin poliisiasemalla ei oltu yhtä innokkaita. Viikonloppu tiesi enemmän tehtäviä kuin tavallisesti, vaikka Caldwellin kaupunki kuhisi rikoksia ja jengitoimintaa, viikonloppu tuppasi kiireellistämään poliiseja vielä enemmän, sillä tavallisetkin ihmiset tekivät juovuspäissään kaikenlaista typerää.
Eli Winchesteriä se ei tosin tuntunut hetkauttavan. Hän istui työpöytänsä ääressä pienessä toimistohuoneessa jonka jakoi kahden muun kolleegansa kanssa, poltti rauhassa savuketta käydessään läpi edellisen illan raporttia pidätyksestä, joka ei ollut mennyt aivan nappiin. Tässä kaupungissa ei ollut mikään uutinen, jos poliisi ampui rikollisen, tai toisinpäin, vaan ne tuntuivat olevan pikemminkin arkipäivää. Ja silti heidän piti kirjoittaa jokaisesta pidätyksestä yksityiskohtainen raportti.

Eli Winchester oli Caldwellin katujen kasvatti. Se mikä oli hänen menneisyytensä, oli miehen itsensä mukaan perinteinen ja clisheinen nyyhkytarina. Hänen äitinsä oli ollut narkkarihuora, ja isä väkivaltainen juoppo. Tarina tosiaan kulki perinteisillä linjoilla; isä joi liikaa ja hakkasi vaimoaan ja poikaansa, aina siihen asti kunnes eräänä päivänä väkivalta meni liian pitkälle ja hups, vaimo kuoli. Ei mennyt vuottakaan kun isäkin sai puukosta baaritappelussa ja tuohon aikaan kahdeksan vuotias poika jäi orvoksi. Hän oli elänyt tähänkin asti ilman huomattavaa tukea vanhemmiltaan Caldwellin huonommalla alueella, kaupungin syrjässä jonne poliisitkaan tulivat vain harvoin, mutta nyt häneltä puuttui se vähäinenkin tuki ja ruokaa oli vaikea hankkia.
Oli varmasti turha sanoa, että Eli oli ajautunut hyvin huonoon seuraan lapsesta asti. Se alkoi pelkällä viattomalla näpistelyllä, kun ruokaa oli saatava. Lopulta poika oli jengin jäsen, ja ansaitsi elantonsa myymällä huumeita, tappelemalla ja muilla rikollisilla keinoilla. Kuusitoista vuotiaana hänet kuitenkin vei pois kaduilta ystävällinen poliisi, joka kaiketi sääli teinipoikaa niin paljon, että adoptoi tuon omakseen.

Eli oli seurannut siis ottoisänsä jalanjäljissä ryhtyessään poliisiksi. Hän oli varmasti aiheuttanut Maxille enemmän harmaita hiuksia kuin ikääntyminen, sillä hän tuntui joutuvan jatkuvasti hankaluuksiin. Enimmäkseen hän tuntui joutuvan tappeluihin, sillä moni typerys kuvitteli Elin olevan jotenkin heikko, kun tuolla oli hieman sulavammat kasvot. Siksi tuolla oli nyt aikuisiällä jonkinsortin sänki, parranalku jota hän ei kuitenkaan jaksanut kasvattaa loppuun asti.
Nyt hän istui toimistossaan t-paita yllään, asekotelo kainalossaan ja poltti savuketta, hiuksiaan haroen ja huokaisten. Joku typerä kakara oli ammuttu eilen, koska pojalla oli ollut ase ja hän oli uhannut sillä poliisia. Myöhemmin kävi ilmi, ettei aseessa ollut lainkaan panoksia. Poika oli siis kuollut turhaan. "Mike, ojennatko mulle sen kopion kuolinsyytutkijan raportista?", Eli ojensi hajamielisesti kättään kohti nuorempaa pariaan, pitäen katseensa kuitenkin papereissaan. Eli oli harvemmin mietteliäs tai työhönsä näin uppoutunut. Moni oli kysynyt, mitä helvettiä hän edes teki poliisina jos ei ottanut työtään vakavasti. Tälläiset tapaukset ja sateinen ilma taisivat olla ainoat asiat, jotka saivat Elin naaman vakavoitumaan.

Mikael Hayton istui työparinsa ja niin kutsutun oppi-isänsä vieressä oman työpöytänsä ääressä, tuijottaen tiukasti tietokoneensa ruutua. Lyhyt, korpinsulanmusta tukka oli erityisen pörrössä vasemman ohimolohkon paikkeilta, sillä nuoremma miehellä oli tapana raapia usein päätään kyseisestä kohdasta ja se jätti näkyvän jäljen päivän mittaan. Varsinkin jos aktiivinen nuorukainen joutui istumaan päivät työpöytänsä ääressä.

Vastavalmistunut kokelas oli määrätty kokeneemman Winchesterin työpariksi, kun kenelläkään muulla ei tuntunut olevan mielenkiintoa katsella keskeneräisen poliisinalun perään. Kukaan ei tietenkään ollut kysynyt oliko Elillä sitä, mutta tuo oli ollut johdon viimeinen vaihtoehto. Lisäksi, vaikka kukaan ei sitä myöntänyt, Mikaelin nimi herätti pelkoa. Nuorukaisen rikosrekisteri oli kyllä putipuhdas ja kaunista katseltavaa, mutta hänen menneisyytensä oli verisempi kuin monella muulla ikäisellään.
Lähtien siitä, että hänen isänsä oli kahden viime vuosikymmenen tunnetuin sarjamurhaaja. Mikael Hayton nuoremman nimi vilahti ensimmäistä kertaa poliisiraportissa vuonna 2141, kun hän oli todistajana oman äitinsä murhassa. Viisitoista vuotiaan pojan isukki oli päättänyt tulla tervehtimään entistä rakastajatartaan ja poikaansa ja pistänyt vierailun päätteeksi ensiksimainitun kauniiksi pieniksi palasiksi.
Mikael oli saanut siis varttua aikuiseksi, ilman minkäänlaista kunnollista isäsuhdetta ja selvitä lopulta teini-iästäänkin yksikseen, äidin päädyttyä arkkuun. Ei siinä, Annabelle York ei ollut kovin kummoinen äiti muutoinkaan. Olihan tuo pojalleen kiltti ja hyvä, leipoi pipareita ja puhalsi haavaan, jonka poika oli saanut kaatuessaan. Mutta jos joku olisi keksinyt passittaa äidin jostain syystä psykiatrille, tuo olisi saanut yksisuuntaisen menolipun hullujen huoneelle. Annabelle oli nimittäin ihannoinut Mikael Hayton vanhempaa. Myös sen jälkeen kun oli saanut tietää millainen sairas paskiainen isä oli. Äiti oli hyväksynyt ihaillen kaiken alaikäisistä rakastajattarista paloittelumurhiin. Aina siihen päivään asti, kunnes hänestä oli tullut yksi uhri isän ansioluetteloon.
Jep, isi oli murhaaja ja äiti pöpi.

Tällainen läheinen suhde sarjamurhaaja Mikael Haytoniin oli tuonut nuoren pojan elämään myös monia muita ongelmia. Hänen isällään oli toki vihamiehiä ja suurin osa amerikan väestöstä kauhisteli miehen tekoja. Mutta jossain tavallisen väestön ja vampyyreiden palvojien välissä olivat ne tyypit, jotka ihailivat sarjamurhaajia. Mikael tulisi näkemään varmasti koko loppuelämänsä ajan painajaisia eräästä opiskeluajan tyttöystävästään, jonka pakarasta oli paljastanut tatuoituna hänen isänsä pärstä. Eikä kyseinen tapaus ollut edes ainutlaatuinen tai pahimmasta päästä.
Nämä ja monet muut samankaltaiset tapaukset olivat saaneet nuoremman Mikaelin varovaiseksi ja katsomaan tarkkaan kenen kanssa ryhtyi yhtään mihinkään. Ja seuraa etsiessään, hän esiintyi aina väärällä nimellä. Vaikka se karsi vain osan friikeistä pois. Ikävä kyllä, hänen isänsä ja hän sen mukana, olivat kansainvälisiä julkkiksia.

Kuullessaan parinsa pyynnön, Mikael nappaa pinosta, joka oli melkein Elin omalla työpöydällä paperin ja ojentaa sen tuolle, katsomatta mieheen päinkään. Hän ei käsittänyt miksi poruka jaksoi vielä papereita, kun kaiken pystyi tekemään nykypäivänä elektronisesti.

Elizabeth Turner asteli aseman käytäviä pitkin safiirinsininen katse kohdistettuna suoraan eteenpäin. Hänen kumipohjaiset kenkänsä tömähtelivät vaaleaan linoleumlattiaan, joka yritti epätoivoisesti esittää jonkinsorttista puuta. Hän käveli rivakkaa vauhtia ja oletti, että hänen kollegansa vain yksinkertaisesti väistyisivät hänen tieltään kun hän osuisi heidän kohdalleen. Kuten he tekivätkin. Yksikään ei jäänyt ihmettelemään paikoilleen hänen kävellessään ohitse. Elizabeth oli tehnyt sen verran kauan töitä Caldwellin poliisissa, että hänen työtoverinsa olivat sopeutuneet hänen tehokkuuteensa. Myös silloin kun se tarkoitti käytävän ylittämistä höyryjunan tavalla.
Heidän osastonsa oli juuri saanut uuden tapauksen ja Elizabeth tiesi tarkalleen kenelle sen antaisi. Ensimmäinen kyseisen parin valintaan oli se, ettei kaksikolla juuri nyt ollut yhtään avonaista juttua työnalla. Itseasiassa Elizabeth odotti edellisen tapauksen viimeista raporttia sähköpostiinsa puolen päivän aikaan. Toinen syy siihen, miksi hän luovuttaisi jutun kaksikolle, oli se, että he toimivat tehokkaasti työparina. He saisivat ainakin aloittaa jutun tutkinnan. Jos he myöhemmin kaipaisivat lisäkäsiä, he saisivat pyytää niitä.
Lisäksi oli parempi antaa parivaljakolle tekemistä, ettei hänen tarvitsisi pistää heitä paremman puutteessa partioautoon ja kadulle.

Päästessään oikealle osastolle ja oikean oven taakse, rikosylikomissario ei viitsinyt edes vaivautua koputtamaan. Hän avasi oven, tietäen ettei se väistäisi yhtä hyvin kuin työtoverit ja marssi sisään huoneeseen. ”Winchester. Hayton. Minulla on teille juttu tutkittavaksi.”

"Kiitti.", Eli mumisi vastaukseksi tuntiessaan paperin käsissään. Hän vilkaisi sitä vain nopeasti, ennenkuin asetti sen skanneriin ja kopioi tiedot suoraan tietokoneelle. Siellä mistä hän tuli, tälläinen oli vain rikkaiden tyyppien kamaa, mikä taas tarkoitti sitä, että hän oli elänyt alueella jossa tyyppi jolla oli kaksikymmentä taalaa oli rikas. Säälittävää. Nytkin hän oli rajusti alipalkattu, kun otti työnkuvan huomioon. Tosin, Eli tienasi hieman omaa rahaa tässä sivussa, mutta siitä ei tarvinnut kertoa kellekkään. Hän ei leveillyt rahoillaan lainkaan. Ei sen puoleen, hänen kannatti pitää pennit visusti omana tietonaan. Eli ei varsinaisesti ollut mikään mallipoliisi. Jos joku täällä olisi sattunut tietämään hänen toisesta "työstään", Eli joutuisi hyvin äkkiä sinne minne oli monet rikolliset toimittanut. Sepä vasta olisi ratkiriemukasta.

Oven pamahtaessa auki Eli nosti hieman katsettaan ja hänen kasvoilleen nousi poikamainen hymy. "Kas, pomo. Kuinka mukavaa nähdä teitä.", Eli sylki suorastaan hunajaa imartelevilla sanoillaan, vaikka luultavasti jokainen huoneessa olija tiesi, ettei Elistä saanut kohteliasta ja tehokasta työntekijää millään. Kuin osoittaakseen tämän todeksi, Eli nojasi toimistotuolillaan taaemmas ja nosti jalkansa pöydälle, karistaen tupakkansa tuhkaa pöydällä olevaan tuhkakuppiin, joka suurinpiirtein pursusi tumppeja. "Millanen juttu?", Eli hymyili edelleen kuin lapsi, joka oli saamassa namia. Hän ei pitänyt paperihommista, eikä pitänyt istuskelusta, mutta partioimisen se voitti aina. Kunhan hänelle ei koskaan tökättäisi esiin hänen oman jenginsä juttuja, hän olisi tyytyväinen. Tosin, hänen oli helppo peittää jäljet aina jos niin kävi. Onnekseen niitä ei sattunut useasti, mutta aina välillä joku idiootti meni mokaamaan.

Mikael kääntyi ainoastaan sen vuoksi, että tunnisti huoneeseen tulijan äänestään heidän esimiehekseen Elizabeth Turneriksi. Jos ovesta olisi astunut sisään kuka tahansa muu, hän olisi tuskin edes viitsinyt vaivaantua. Kenelläkään asemalla oli harvoin asiaa suoraan hänelle. Pomo oli kuitenkin asia täydellisen erikseen. Rikosylikomissarion edessä, jopa Mikael yritti käyttäytyä kuin siisti ja suittu kunnon koulupoika. Turner oli nimittäin tarkka täti.
Tosin sen lisäksi, että tuo oli tarkka, Elizabeth oli varmaan koko aseman vetävimmän näköisin mimmi. Siitäkin huolimatta, että tuo lähenteli hiljalleen neljänkympin rajapyykkiä. Mikael oli satavarma ettei asemalla ollut kovinkaan montaa, joka ei olisi unelmoinut pääsevänsä Elizabethin pöksyihin. Puolet näistä tapauksista kunnioittivat naista liikaa edes yrittääkseen ja toisella puolella ei ollut munaa tehdä asialle mitään. Loput olivat todennäköisesti homoja. Tämä oli tosin täydellisesti Mikaelin oma teoria. Eikä hän todellakaan ollut siinä asemassa, että olisi voinut tuoda teoriansa julki.
Onneksi maailman rauha ei riippunut siitä pitikö hän sen omana tietonaan.
Hänellä oli myös muutamia muita teorioita, jotka liittyivät Elizabeth Turneriin. Nekään eivät tosin kestäneet päivänvaloa, joten parempi pysyä vain hiljaa ja keskittyä töihin.

”Hyvää päivää neiti Turner”, Mikael sanoi nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan. Vaikka hän kääntyikin vieraan puoleen, ei hänen sentään tarvinnut lähteä kumartelemaan. He olivat Caldwellin poliisiasemalla, eivät hovissa.

Elizabethin silmät kaventuivat aavistuksen hänen silmäillessään kahta alaistaan, samalla kun kädet nousivat äitimäisesti tiukkojen farkkujen peittämälle lantiolle. Aina silloin tällöin, keskustellessaan näiden miesten kanssa, hänelle tuli sellainen tunne, kuin olisi yrittänyt keskustella kahden kolttosia keksivän, kunnollista esittävän koulupojan kanssa. Elin aavistuksen lipevä asenne ja Mikaelin kaikkitietävän oloinen katse eivät olleet omiaan helpottamaan tätä tunnetta.
”Katoaminen”, Elizabeth sanoi pitäen miesten ilmeitä visusti silmällä. Hän oli miettinyt lyhyen hetken sitä, antaisiko tehtävän kaksikolle. Tapaus oli nimittäin nuori, parikymppinen tyttö. Kyseisen hetken jälkeen, hän oli ollut valmis potkimaan itseään perseelleen kaikella voimalla, ihan vain muistuttaakseen Mikaelin rikosrekisterin olevan täydellisen puhdas. Eikä tuo ollut osoittanut merkkejä siitä, että olisi kiinnostunut samoista asioista kuin isänsä.
Tosin, taitavimmat sarjamurhaajat eivät koskaan vaikuttaneet siltä, että pystyisivät tekemään pahaa edes itikalle. Mikael Hayton vanhempi oli siitä täydellinen esimerkki.
”Nuori, yhdeksäntoista vuotias tyttö. Kadonnut reilu kaksi viikkoa sitten kotimatkallaan. Nähty viimeisen kerran Iron Rose nimisen klubin läheisyydessä itseään vanhemman miehen seurassa. Tästä miehestä ei ole myöskään havaintoja. Edellinen ryhmä ei ollut saanut mitään irti. Tyttö näyttää kadonneen kuin tuhka tuuleen. Vampyyreihin liittyviä todisteita ei ole riittävästi, jotta Heaven ottaisi jutun itselleen.”

Iron Rose? Se oli lähellä hänen reviiriään. Vaikka rattaat lähtivätkin pyörimään Elin päässä, se ei näkynyt millään tavalla ulos. Sama hölmö pysyi hänen kasvoillaan hänen katsellessaan kuinka Elizabeth yritti olla mahdollisimman pomomainen. Muutamaan otteeseen Eli oli ollut varma, että nainen ei eläisi näinkään vanhaksi, vaan poksauttaisi suonen ohimostaan ja se olisikin sitten siinä.
"Katoaminen? Kuulostaa tylsältä. Anna se Meyerille ja Augustelle.", Eli heilautti kättään ja nojautui eteenpäin sammuttaakseen tupakkansa. Hän oli vain tälläinen. Vaikka Max kuinka yritti, hän ei pitänyt auktoriteetteja minään. Maxia hän totteli jotenkuten, koska kunnioitti miestä. Kyllä hän Elizabethiakin kunnioitti, hieman enemmän jopa kuin antoi ymmärtää, mutta hänellä oli tietty imago ylläpidettävänään. "Mitä jos lähdettäisiin syömään mielummin? Sinä ja minä, pomo. Treffeille.", Eli virnisti ja laski jalkansa pöydältä, nojaten nyt itseään kyynärpäiden varassa pöytään. Tietysti he ottaisivat jutun vastaan jos pomo niin tahtoisi. Eli tiesi jo pari tyyppiä, joilta kyselisi hieman tytöstä, kunhan he pääsisivät pois valvovan silmän alta.

Grim Reapers oli yksi Caldwellin jengeistä, ja siitä pahamaineisimmasta päästä jos tiesi mistä kysyä. Se oli niitä nimiä, jotka poliisin mukaan olivat vain legenda, koska jengin olemassa olosta ei tuntunut löytyvän mitään todisteita. Jos jotakuta epäiltiin jengin jäseneksi, tuo joko katosi mystisesti, osoittautui viattomaksi, tai tappoi itse itsensä. Joten oli yhtä kuin koko jengiä ei olisi ollutkaan. Alamaailmassa suurimmat nimet tosin tiesivät jengin olevan olemassa.
Ja Eli tiesi myös. Olihan hän sentään jengin nykyinen pomo.

Elizabethin silmät siristyivät entisestään, kun Eli väitti hänelle jälleen kerran vastaan. Hän tiesi miehen tekevän sen kiusallaan, mutta aina se oli yhtä ärsyttävää. Varsinkin kun hommaa oli jatkunut niin kauan kuin heidän välillään oli ollut pomo/alainen suhde. Mikä tarkoitti käytännössä katsoen, aina. Mies ei tuntunut antavan koskaan periksi, mikä sai tuon pomon miettimään aika ajoin oliko mies ylimielinen, tyhmä, laiska vai oliko tuolla jonkinlainen kompleksi isommilleen vittuilusta.
”En anna. Minä annan sen teille”, Elizabeth totesi topakasti. ”Ja jos te kaksi tarkastaisitte työsähköpostinne useammin kuin kerran viikossa, tämän ei olisi pitänyt tulla teille yllätyksenä. Laitoin teille meilinä kaikki tiedot tapauksesta.”

Mikael antoi katseensa liikkua verkkaisesti Elin ja Elizabethin välillä. Hän tiesi tasan tarkkaan, että Eli kieltäytyi työstä ennemminkin tavan vuoksi kuin minkään muun. Lisäksi tuo tuntui saavan jonkinlaisia kiksejä Elizbethin kiusaamisesta.
Mikael oli hyvillään uudesta tapauksesta. Ainakaan heidän ei tarvitsisi pyöritellä peukaloitaan tyhjän panttina. Tosin pari viikkoa vanha katoamistapaus tuskin tarjoaisi menoa ja meininkiä. Se tarkoitti ainoastaan perheenjäsenten, muun lähipiirin ja silminnäkijöiden haastatteluja, sekä turvakameroiden valvontanauhojen tutkimista, kunnes joku johtolanka löytyisi. Mutta jos tutkinnassa ei ollut löytynyt mitään erikoista tyttöön liittyen, oli hyvin epätodennäköistä, että he löytäisivät mitään nyt kun jäljet olivat kylmenneet näin monta viikkoa. Ajan kuluessa oli yhä epätodennäköisempää, että tyttö oli edes hengissä ja todennäköisempää oli, että tästä tulisi jälleen yksi ratkaisematon juttu.

Elizabeth vaihtoi sulavasti painoa jalalta toiselle ja risti käsivartensa rintojensa alle, pitäen katseensa tiukasti alaisissaan, etenkin Elissä.
”Minä lähden sinun kanssasi syömään vasta, kun pystyt kertomaan minulle jotain uutta tästä tapauksesta”, Elizabeth totesi viileällä äänellä. ”Ja silloinkin se on mitä todennäköisimmin noutoruokaa sinun työpöytäsi ääressä kun me käymme yhdessä raporttiasi läpi.”
Jos tilanne olisi ollut toisenlainen, Elizabeth olisi saattanut tuntea itsensä lähestulkoon imarrelluksi treffikutsun vuoksi. Hän sai harvoin treffikutsuja, mikä johtui myös puhtaasti siitä, että hänen sosiaallinen elämänsä oli täydellisen olematonta. Treffeilläkin hän oli käynyt viimeksi vuosia sitten. Ennen kuin hän oli saanut viimeisen tai sitä edellisen ylennyksen. Mutta imarrelluksi tulemiseen ei ollut varaa, kun ehdotus tuli Eli Wincheterin suusta, keskellä kirkasta päivää, poliisiasemalla.

Eli huokaisi pettyneenä ja kohautti olkiaan, kääntäen huomionsa sitten näyttöön, ja klikkasi itselleen sähköpostista auki Elizabething lähettämät tiedot kuvista. Hän vilkuili ne nopeasti läpi ennenkuin käänsi hymyilevän katseensa takaisin pomon suuntaan. "Älä ole niin tiukkapipoinen, pomo. Saat harmaita hiuksia.", Kyllä, Mikael oli siinä oikeassa, että hän tosiaan sai jonkinlaisia kiksejä pomonsa piinaamisesta. Hän ei vain vieläkään näiden vuosien jälkeen ollut oppinut kunnioittamaan kuin tiettyjä ihmisiä, ja niitäkään hän ei osannut kuunnella. Kaipa elämä kaduilla opetti. Ja varsinkin kun hän tiesi, ettei itse ollut mikään pelkkä pahainen paskalakki, jonka tarvitsisi tehdä tätä työtä saadakseen ruokaa. Halutessaan Eli olisi voinut lopettaa työnsä koska tahansa, ja hänellä olisi ollut rahaa elää useampi vuosi hyvinkin leveästi.

Hän ei kuitenkaan pullikoinut vastaan sen enempää. Eli työnsi itsensä irti pöydästä ja nappasi tuolinsa selkänojalta nahkatakkinsa. "Nähdään toimistotreffeillä, pomo. Alahan tulla, Mike.", Jos Eliltä olisi kysytty, halusiko hän kokelaan niskoilleen, hän olisi kieltäytynyt. Vaan häneltä kun ei kysytty. Pari vain hidasti asioita. Pari oli joku, jolle piti uskoutua ja johon piti luottaa että tuo turvasi selustasi. Eli ei pelännyt herra sarjamurhaajan poikaa sen enempää, kuin pelkäsi saavansa potkuja. Hän ei luottanut poikaan, mutta toisaalta, hän ei juurikaan luottanut kehenkään. Nyt hänen kuitenkin piti pitää huoli, ettei Mikael kuolisi työvuoronsa aikana typerään virheeseen, tai senkään jälkeen kun tuosta tulisi täysiaikainen koppalakki ja tuo olisi pois hänen harteiltaan.

Mikael avasi omalta koneeltaan myös tiedostot tapauksesta. Raportin seasta hän löysi kuvan jossa kadonnut tyttö istui kotitalonsa portailla ja hymyili kameralle. Hän latasi puhelimeensa kyseisen kuvan vihreäsilmäisestä, tummatukkaisesta tytöstä, joka näytti juuri sellaiselta äitin ja isin hellanlettakselta, joka ei tehnyt koskaan mitään pahaa. Ensimmäisenä Mikaelin mieleen tuli, että hän halusi jututtaa perhettä. Hän halusi tietää tytöstä enemmän. Oli helppoa sanoa kaapattu, mutta monet vanhemmat eivät ajatelleet lainkaan vaihtoehtoa jossa heidän pikku kullannuppunsa olisi nostanut kytkintä ja karannut. Saattoihan olla, että tässäkin tytössä asui kapinallinen, joka ei halunnut alistua enää vanhempiensa sääntöihin.
Tietenkään Mikael ei voinut sanoa mitään ennen kuin hänellä olisi tytöstä muutakin tartunta pintaa kuin pelkkä kirjoitettu profiili ja valokuva.

Eli oli jo menossa, joten hän ei voinut muuta kuin napata puhelimen mukaansa ja seurata. Hän pani merkille, kuinka Elizabethin laserkatse seurasi Eliä, myös silloin kun mies oli selkä häneen päin. Mikaelilla ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen, että hän olisi kääntänyt selkänsä Elizabethin kaltaiselle naiselle. Tiedä mitä tuo vielä keksisi kun saisi siihen parhaan mahdollisen tilaisuuden. Kai Elizabethillekin tulisi raja jossain vaiheessa vastaan, kunhan Eli jatkaisi naljailuaan riittävän pitkään.
Mikael ei halunnut tehdä itsestään naiselle uutta vaihtoehtoista maalitaulua, ainakaan ennen kuin hänen paikkansa vakiintuisi, joten hän luikki tuon ohitse pysyen mahdollisimman huomaamattomana.

”Pistäkää juttu aluilleen tänään. Haluan kuulla molemmilta esittelykelpoisen raportin alkuviikosta”, Elizabeth tiukkasi miehiensä perään, tietäen tarkkaan, että nuo kuulisivat taatusti mitä hän sanoisi. Hän oli myös valmis muistuttamaan parivaljakkoa siitä, mitä oli sanonut ennen noiden lähtöä.

Mikael seurasi Eliä hiljaa, kiskoen nahkatakkia ylleen samaan aikaan. Hän oli harvinaisen tietoinen siitä ettei toinen kaivannut häntä mukaansa tai ylipäätänsä parikseen. Eli käyttäytyi kuin hän olisi ollut pelkkä riippakivi, jota täytyi kantaa mukanaan, mutta Mikael ei antanut sen häiritä. Varmasti jokainen pitkään työskennellyt poliisi piti kokeilaita riesana, jota ilman maailma selviäisi. Kukaan ei tosin koskaan ajattelut, että kun he jäisivät jonain kauniina pvänä eläkkeelle, heidän kestämänsä kokelaat jäisivät puikkoihin.
Ei Mikael valittanut. Hän kestäisi kyllä niin kauan kuin tarve vaatisi. Eikä hän edes uskonut Elin olevan edes pahimmasta päästä.

Eli heilautti kättään Elizabethille päästyään naisen ohi. Hän tiesi ettei saisi potkuja tälläisen takia. Hän oli liian hyvä työssään jotta hänestä voitaisiin noin vain päästää irti. Kaikki oli hänen suhteistaan kiinni. Vaikka Elin toinen työ alamaailman pomona olikin salaisuus, se ei ollut salaisuus että Eli tunsi paljon pikkurikollisia kaduilta. Ja hän käytti tietoverkostojaan hyväksi. Hän tietäisi mistä kysellä ja onkia tietoja. Myös hän halusi kuitenkin aloittaa tytön kotoolta, kyaellä vähän vanhemmilta epäsopivia lysymyksiä pikku prinsessasta ja siitä, kuinka vanhemmat olivat tuon tähän asti kasvattaneet.

Eli suuntasi suorinta tietä ulos rakennuksesta ja kohti autoaan. He eivät partioineet, joten tarvetta poliisiautolle ei ollut. Eli avasi autonsa manuaalisesti avaimilla, sillä rotiskon keskuslukitus oli rikki. Ja poliisin palkallahan sitä ei noin vain korjattu. Hän istui omalle paikalleen ratin taakse ja sytytti savukkeen, haparoiden hansikaslokerosta kaiken roskan seasta elektronisen muistion, ja sieltä hän kaivoi työsähköpostinsa uumenista tyrön osoitteen.
"Haluutko käydä ensin syömässä vai mennäänkö heti?", Eli avasi ikkunaa jotta savulla oli mahdollisuus päästä ulos.

Mikael seurasi Elin vanavedessä kiltisti pitkin aseman käytäviä kohti henkilökunnan uloskäyntiä. Hän antoi miehen pysyä keulilla ja johdossa, vetäytyen itse taustalle ja pitäytyi oppipoikana. Tosin, hän oli ollut aina sitä mieltä, että taustalta näki joissain tilanteissa paremmin. Kun Eli hoitaisi kyselyt, keskittäisi huomionsa suurimmaksi osaksi kertomuksiin, Mikael saattoi paneutua ruumiinkieleen ja olemukseen. Ihmiset olivat kaikki petollisia valehtelijoita, varsinkin tällaisissa tilanteissa. Jos he eivät välttämättä valehdelleet, he kaunistelivat asioita. Oli tietysti niitäkin, jotka puhuivat täysin totta, mutta siihen ei voinut koskaan luottaa täysin. Ei edes silloin kun kyseessä oli kadonneen tytön vanhemmat.

Mikael kipitti Elin perässä tuon autolle. Hän olisi tietysti voinut mennä ja ottaa oman, aseman nurkalle parkkeeratun moottoripyöränsä, mutta tällaisessa tilanteessa oli helpompaa istua samassa autossa. He voisivat pitää samalla palaveria ja hioa toimintasuunnitelmaansa.
Istuuduttuaan kuluneelle penkille, hän toimi lähes täydellisesti parinsa peilikuvana kaivaessaan takkinsa taskusta tupakka-askia. Saatuaan savukkeen huuliensa väliin ja sytytettyään sen, hän ottaa toisesta taskustaan esiin työpuhelimensa.
”Soitetaan rouva Harmonille ensin millainen aikataulu hänellä on. Parashan se olisi käydä perheen luona heti niin saisimme sen pois alta ja perustiedot kohdilleen”, Mikael mutisi kaivaessaan samalla kadonneen tytön äidin numeroa raportista. ”Mutta jos rouvalle sopii saman tien niin minä voin ihan hyvin olla syömättä siihen asti, että saamme tämän hoidettua. Voin tilata myöhemmin pizzan kotiin tai jotain.”

"Mmh.", Eli mumisi myöntyvänä katsellessaan aikaisempia tietoja tapauksesta tabletiltaan. Hänellä oli sama hölmö hymy kasvoillaan koko ajan ja kun hän lopulta kurotti Mikaelin yli työntääkseen tabletin takaisin hansikaslokeroon, hän näytti palaavan takaisin tähän maailmaan. "Mitäs sanot jos lähdetään kaljalle vuoron jäljeen?", Eli tykkäsi käydä aina silloin tällöin oluella työkavereidensa kanssa, vaikka hänellä ei juurikaan ollut ystäviä asemalla. Häb näytti kyllä tulevan hyvin juttuun kaikkien kanssa, mutta yhtään todellista yatävää hänellä ei ollut . Tämä olisi tosin hyvä tilaisuus tutustua Mikaeliin hieman paremmin, katsoa lähtisikö poika seuraamaan isänsä jalanjäljissä. Eli oli melko hyvä haistamaan rikolliset ja tulkitsemaamän ihmisiä. Hänen toisen työnsä kannalta se oli tärkeä taito.

Mikaelilla ei mennyt kauaa löytää heidän kadonneen tyttönsä äidin puhelinnumeroa. Muutamalla pyyhkäisyllä ja näpäytyksellä hän oli kopioinut sen numerokenttään.
Hän oli aina ollut haka elektroniikan kanssa ja hänen, kuten monen muunkin saman sukupolven edustajalle, elektroniset laitteet olivat loistava apuväline työhön. Heidän ei tarvinnut sekoilla papereiden kanssa vaan kaikki sujui kuin itsestään erilaisia laitteita käyttäen. Mikael oli kuitenkin jo aikaa sitten lakannut ihmettelemästä miksi vanhat jäärät, yhä edelleen kun paperin tarjontaakin oli vähennetty niin runsaasti, jaksoivat sitä tai malttoivat käyttää jotain kivikautisia romuja, jotka eivät edes suostuneet yhdistämään nykyiseen nopeaan verkkoyhteyteen. Hän oli oppinut ymmärtämään, että jossain vaiheessa ihmisen elämänkaarta tulee piste, jolloin uusin teknologia tuntui avaruustieteeltä ja silloin jämähti mieluummin johonkin tuttuun ja turvalliseen.

Mikael oli jo soittamaisillaan rouva Harmonille, kun Eli ehdotti kaljalle lähtöä. Kysymys sai poliisikokelaan vilkaisemaan pariaan hieman samaan tapaan kuin tuo olisi juuri onnistunut kasvattamaan itselleen toisen pään.
Ehdotus ei itsessään ollut erikoinen. Monet poliisit kävivät keskenään ulkona töiden jäkeen ja purkamassa rankkoja työpäiviä toistensa kanssa. Mikael ei ollut vain uskonut, että hän olisi vielä päässyt niin sisäpiiriin, yhtään kenenkään kanssa. Hän piti itseään edelleen tuntemattoman keltanokkana, sinä uutena kloppina, joka jäi vanhan, tiiviin yhteisön ulkopuolelle. Se ei ollut koskaan haitannut Mikaelia. Joka paikassa oli oma hierarkiansa sekä nokkimisjärjestyksensä ja uusilla tulokkailla meni aina oma aikansa päästä siihen mukaan.
”Joo. Mikäs siinä”, Mikael vastasi kaksi sekunttia myöhemmin kuin olisi mahdollisesti pitänyt.
Tämän jälkeen hän keskittyi puheluun rouva Harmonin kanssa.

Rouva vastasi kolmannella tuuttauksella.
”Harmonilla.”
”Mikael Hayton rikospoliisista, hyvää päivää rouva. Puhunko minä nyt rouva Olivia Harmonille?” Mikael puhui rauhallisella ja selkeällä äänellä yrittäen olla antamatta äänensävyillään rouvalle turhaa toivoa tai pelkoa.
”Kyllä.” Nainen vastasi hieman epäröiden ja jopa pelokkaana.
”Elisen katoamista koskevat tapaus on siirretty tänä aamuna minulle ja parilleni. Mikä tarkoittaa sitä, että me tutkimme juttua ja yritämme samalla löytää hänet, sekä palauttaa kotiin”, Mikael sanoi selvittääkseen rouvalle seuraavaksi soiton syyn. ”Haluaisimme parini kanssa tulla juttelemaan kanssanne. Käykö se teille ja miehellenne?”
”Kyllä. Mieheni on tosin juuri nyt töissä ja olen jo kertonut kaiken minkä tiedän, herra Hayton.”
”Olkaa hyvä ja kutsukaa minua Mikaeliksi.” Sinuttelu tuppasi yleensä tekemään uhrien omaisten olon edes hieman mukavammaksi. ”Ymmärrän toki, että tämä on teille raskasta, ettekä jaksaisi käydä samaa läpi aina uudestaan, mutta me haluaisimme kovasti kuulla tarinan teidän suustanne. Muutoin se on vain sanoja näytöllä ja meidän on mahdotonta saada kunnollista tarttuma pintaa tapaukseen. Joten, jos se mitenkään vain käy teille, tulisimme piipahtamaan teidän luonanne nyt tai mahdollisimman pian.”
”Kyllä se käy. Minä olen kotona. Soitanko miehelleni?”
”En usko, että herra Harmonia tarvitsee häiritä tämän asian vuoksi. Ellette te sitten koe tarvitsevanne hänen tukeaan kun me tulemme.”
”Selvä. Minä odotan teitä.”
”Kiitos rouva Harmon.” Mikael lopetti puhelun ja työnsi kännykän takaisin taskuunsa. ”Rouva odottaa meitä jo.”

Eli nyökkäsi Mikaelin suostuessa kaljalle. Hän ei kokenut minkäänlaista tarvetta tuoda Mikaelia sisäpiireihin tai lähentää heidän välejään. Hän halusi ainoastaam tyydyttää omaa uteliaisiuttaan ja nähdä, joisiko lokelas itsensä humalaan esimiehensä katseen alla. Eli itse oli päässyt sisäpiireihin heti. Max oli melkein onnesta itkien esitellyt hänet kaikille ja vaatinut kaikkia hyväksymään hänet heti ensimmäisestä päivästä lähtien.
"Lähdetäämpä sitten.", Eli käynnisti auton viskaten samalla tupakkansa jämät ikkunasta. Hän tunsi Caldwellin kadut kuin omat taskunsa, joten navigaattori oli täysin turha hänelle. Hän tosin tunsi syrjäkadut paremmin kuin paremman alueen. Eipä hänellä juurikaan ollut asiaa rikkaiden puolelle, muuta kuin korleintaan työnsä kautta.

Mikael nyökkäsi Elille tuon ilmoittaessa heidän lähtevän liikkeelle. Hän otti jälleen paristaan mallia nepatessaan tupakkansa lyhyeksi palaneen tumpin ulos ikkunasta. Samassa hänen oli pakko pyöräyttää silmiään itselleen, kun oli työntänyt ajatuksissaan puhelimensa takaisin taskuun. Hän ei ollut varsinaisesti niitä aseman puheliaimpia kavereita, eikä heillä oikeastaan ollut vielä juurikaan puhuttavaa Elin kanssa, joten automatkan hän voisi hyvin käyttää raportin tarkempaan tutkimiseen. Mitä sitä turhaan taikomaan puhetta tyhjästä, kun saattoi keskittyä työntekoonkin.

Ikävä kyllä Elise Harmonin tapaus tuntui olevan hyvin tavanomainen. Raportin tutkiminen unohtui kuitenkin hyvin nopeasti, Mikaelin jäädessä tuijottamaan tummatukkaisen tytön kuvaa, kulmat aavistuksen kurtussa. Nuori tyttö, kadonnut kotimatkallaan jälkiä jättämättä. Kuten niin monet Mikael Hayton vanhemmankin uhrit. Hiljaa mielessään sarjamurhaajan poika toivoi, että Elisen tapauksella olisi onnellisempi loppu. Hän toivoi, että tyttö oli karannut jonkun vanhempiensa silmissä ei-niin-kunnollisen prätkäjätkän kanssa ja siemaili nyt makeita drinksuja ja nauroi, sekä nautti nuoruudestaan. Hän halusi tytön olevan hengissä. Ikävä kyllä poliisikokelaan haluilla ja toiveilla ei juurikaan ollut väliä näissä tapauksissa. Tyttöjen tarinat päätyivät surullisesti siitä huolimatta, kuinka kovasti Mikael rukoili.
Mutta vaikka tämäkin tapaus päättyisi siihen, että he toimittaisivat Elisen runnellun ruumiin tuon vanhemmille, Mikael tekisi kaikkensa, jotta tämä tapaus palasi kotiin.
Harmi vain, että nykymaailmassa oli tavallisten pipipäiden lisäksi toinenkin huolenaihe. Vampyyrit eivät tuntuneet välittävän lainkaan siitä kenestä joivat, kenet verettivät ja kenet tappoivat. Elise voisi hyvin olla myös yhden vampyyrin aikaisen yön ateria.
Vitun verenimijät.
Imisivät toisiaan.

Mikael havahtui ajatuksistaan, vasta kun auto seikkaili erään lähiön katuja. Talot tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän toistensa kopioita ja jokainen kadunpätkä tuntui näyttävän sammalta. Jopa katujen nimet olivat kutakuinkin samanlaisia, kuten Appletree lane ja Blue Zephyr Road. Nurmikot suorastaan hohtivat smaragdinvihreinä, pihatiellä ei ollut autoja, sillä ne oli suljettu tiiviisti suojaan, sekä turvaan siistien autotallien suojiin ja jokaisella kuistilla oli kukkia. Nämä olivat niitä paikkoja, joissa oli helppo eksyä. Paljon helpompi kuin suurkaupungissa. Juuri sellainen alue, jossa saattoi kuvitella Elise Harmon nimisen tytön asuvan.
”Idyllistä”, Mikael mumisi suurimmaksi osaksi itsekseen, katsellessan heidän ohitseen viliseviä taloja.

Eli hymähti Mikaelin huomautukselle idyllisyydestä. Valheellista turvallisuuden tunnetta tämä oikeasti oli. Eli tiesi hyvin mitä noidenkin sulhettujen ovien takana tapahtui. Se ei luitenkaan kuulunut hänelle pätkääkään, niin kauan kuin sinne ei tarvittu poliisia. Viiden minuutin ajamisen jälkeen Eli tunnisti oikean talon numeron, ja pysäköi autonsa kadun viereen. Hän sammutti auton, kumartui taas Mikaelin yli ottamaan hansikaslokerosta tabletin, ennenkuin nousi autosta. Hän odotti kunnea Mikael oli myös ulkona, ennenkuin lukitsi ovet.
"Pidä silmällä rouvaa erityisen tarkasti.", Eli ohjeisti kokelastaan, vaikka tiesi tuon tekevän sen sanomattakin. Hän hoitaisi kyselyt omaan tapaansa, ja vaikka hän pitäisi rouvaa kuinka hyvin silmällä, jotain saattaisi silti unohtua. Eli asteli rennosti talon ovelle, talon joka mäytti samalta kuin kaikki muutkin, ja koputti napakasti kolmesti. Nahkatakkinsa povitaskusta hän otti esiin virkamerkkinsä.
"Hyvää päivää. Rouva Harmon? Minä olen rikosylietsivä Winchester ja tämä on parini Haydon.", Eli vilautti tottuneesti virkamerkkiään ja odotti että rouva laskisi heidät sisään.

Harmonien talo oli kuten kaikki muutkin alueen rakennukset. Kolmikerroksinen tavallisen perheen unelma. Talo oli rakennettu osittain pienen mäen päälle ja todennäköisesti kyseisestä nyppälästä oli haukattu palanen, jotta rakennuksen kellari oli mahtunut piirrustusten määräämään paikkaan. Pienelle kuistille ja etuovelle nousi tavallista pidempi sarja portaita, sillä käytännössä katsoen se sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa mäen päällä. Julkisivu oli ainakin siisti. Nurmikko oli todennäköisesti leikattu viivottimen ja kynsisaksien avulla. Istutukset olivat täydessä kukassa ja aivan yhtä hyvin hoidettu. Mikaelista itseasiassa tuntui siltä, ettei yhdelläkään kukalla ollut oikeutta puhjeta väärään paikkaan, jotta harmonia ei rikkoutuisi.

Elin ohjeistaessa häntä, Mikael vain nyökkäsi äänettömästi. Hän oli nähnyt kuvan tyttärestä, nyt häntä kiinnosti nähdä millainen äiti oli. Vastasiko valokuvan harmonia todellisuutta.
Kävellessään portaita etuovelle, Mikael pani merkille kohdan, jossa valokuva oli todennäköisesti napattu. Hän näki sielunsa silmin Elisen istumassa portailla pienissä sortseissa ja topissa, mehulasi kädessään, nauttimassa aamunauringosta ja lomapäivästään. Mielikuva puristi hänen rintaansa ikävällä tavalla.
Tästä syystä hän polki sen mielensä perukoille ja keskitti ajatuksensa jutusteluun rouva Harmonin kanssa.

Rouva Olivia Harmon näytti juuri niin täydelliseltä kuin vain mahdollista. Hän oli ikääntynyt arvokkaasti ja siitä huolimatta, että oli taatusti yli neljänkymmenen tuo oli kaunis kuin kukkanen. Eikä Mikael nähnyt merkkiäkään botoxista tai silikoonista. Tummat kiharat valuivat vapaina harteille ja todennäköisesti kampaajan tuottamat vaaleammat aurinkoraidat näyttivät täydellisen luonnollisilta. Rouvalla oli vain kevyesti meikkiä, eikä sen ollut tarkoituskaan peittää iän merkkejä, joita korosti nyt selvä, tukahduttava suru. Naisen vaatteet olivat siistit, paita liehuvan puoleinen, housut puolestaan tiukat ja Mikael oli valmis lyömään vetoa puolen vuoden palkkansa siitä, etteivät ne olleet mistään halpa hallista hankittuja. Katsellessaan Elisen äitiä, Mikaelin mieleen tuli sanonta; Äiti on aina varma, vaikka isästä ei olisikaan tietoa. Se piti niin paikkaansa. Mikael tiesi tarkalleen, miltä Elise tulisi näyttämään nelikymppisenä. Jos oli siis hengissä ja pystyi elämään siihen asti.

Rouva Harmon seisoi oven raossa, puolittain sen takana, kuin olisi pitänyt puusta koottua elementtiä kilpenään ja silmäili heitä hieman epäilevästi. Hän vilkaisi vain nopeasti heidän virkamerkkejään ja nyökkäsi niille, jonka jälkeen tuo myös rentoutui muutamalla asteella.
”Päivää hyvät herrat”, rouva sanoi, avaten ovea niin, että he saattoivat astella sisään.
Mikael pani merkille ettei rouva Harmon puhunut 'hyvästä päivästä' kuten tapoihin kuului. Tässä perheessä tuskin oli edes nähty hyvää päivää viimeiseen kahteen viikkoon. Ne olivat todennäköisesti kadonneet lopullisesti Elisen mukana.

Eli silmäili rouvaa rento hymy kasvoillaan. Hän oli huomannut, että hänen hymynsä jakoi ihmisten mielipiteet yleensä kahtia; toinen osa rentoutui ja piti sitä hyänä merkkinä, toinen osa piti häntä täysin osaamattomana ja vähä-älyisenä. Eliä ei kiinnostanut pätkääkään, kumpaan kastiin rouva hänet luokittelisi. Hän astui sisään ja silmäili tarkaati asuntoa. Täydellisen siisti, kaikki oli sulassa sovussa ja taulut oli vatupassin avulla laitettu seinälle. Koko ylellisyys ja idyllisyys oksettivat häntä. Eli katseli rohkeasti ympärilleen suunnatessaan olohuonetta kohden, hän yritti nähdä jotain mikä rikkoisi täydellisyyden. Viinapulloja tai muuta mukavaa. Toistaiseksi kuitenkaan mikään muu ei pistänyt silmään, kuin täydellisyys.
Eli siis siis istui sohvalle, avasi tabletista äänitysohjelman ja laski sen pöydälle valmiina äänittämään keskustelun. Hän odotti, että Mikael ja rouva liittyisivät hänen seuraansa ennenkuin aloittaisi.
" rouva Harmon, sopiiko teille että äänitän keskustelumme? Siitä voi olla hyötyä meille jatkossa, eikä meidän tarvitsisi häiritä teitä jatkossa kysymyksillä, joihin olette jo vastanneet.", Eli selitti rauhoittavasti hymyillen. Hänellä oli tapana käudä keskusteluja läpi useamman kerran, yrittäen löytää rivienvälistä jitain, minkä oli missannut.

Mikael asteli sisään Elin kannoilla ja pani ensimmäisenä merkille kuinka tilava eteinen henki juuri sitä samaa idyllisyyttä, mitä talon julkisivu. Vieraat astelivat ensimmäiseksi yleellisen näköiselle, kerman väriselle marmorille, joka vaihtui metrin jälkeen kiiltäväksi kovapuuksi. Mikaelin oli vaikea kuvitella rouva Harmon polvilleen hinkkaamaan lattiaa niin puhtaaksi, mitä se nyt oli. Todennäköisimmin tämä perhe työlisti ahkeraan jonkun siivousfirman työntekijöitä tai työntekijää, jos olivat sattuneet mieltymään johonkuhun aivan erityisesti. Pikaisella silmäyksellä tarkastettuna, vaalea, kermainen värimaailma jatkui kauttaaltaan koko esinmmäisen kerroksen läpi.
Mikaelin huomion kiinnitti ensimmäisenä ylempään kerrokseen johtava portaikko. Saman tien hän olisi halunnut haistattaa vitut kaikille kohteliaisuussäännöille ja marssia ylös etsimään sekä tutkimaan Elisen huoneen. Eikös sitä sanottu, että naisen käsilaukku kertoi tuosta enemmän kuin tuhat sanaa treffipalstailmoituksessa. Kai sitä samaa saattoi soveltaa makuuhuoneeseen ja poliisiraporttiin.

Rouva Harmon johdatti heidät olohuoneeseen, joka ei todellakaan näyttänyt siltä, että perhe viettäisi siellä aikaansa. Toki seinustalla oli toki takka, joka näytti siltä, että sitä käytettiin. Mutta Mikaelin oli vaikea kuvitella vaaleille pinnoille lasten leluja tai lautapelejä tai kirjoja tai oikeastaan mitään elämisen merkkejä. Todennäköisesti pariskunta johdatteli tänne vieraansa ennen päivällistä.
Tällaiset asunnot saivat jostain syystä Mikaelin niskavillat nousemaan pystyyn, samaan aikaan kun hän tunsi lievää kateutta. Nämä asunnot kielivät vauraudesta ja hyvästä elämästä. Kun niihin lisättiin rouva Harmonin kaltainen perheenäiti, mikään ei tuntunut olevan väärässä. Tosin kiillotettujen pintojen ja kalliiden materiaalien taakse oli yleensä todella helppoa piilottaa luurankoja. Kun niitä ei olettanut löytävän, ne jäivät yleensä huomaamatta. Tosin Mikael ei pitänyt itseään kovin hyvänä arvostelijana tämän suhteen. Hän oli itse kasvanut paljon nuhjuisimmissa oloissa. Sellaisissa, jossa pienet virheet ja tahrat sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi, josta oli vaikeaa kaivaa esiin yksittäisiä ongelmakohtia. Sellaiseen ympäristöön oli myös helppo piilottaa asioita.

Mikael asteli istumaan Elin viereen, epäröiden hetken, sillä sohvan vaalea kangas näytti aivan liian hienoilta hänen tummille farkuilleen ja ahterilleen. Siitä huolimatta hän laski takalistonsa pehmeään penkkiin ja käänsi katseensa rouva Harmoniin, joka oli valinnut paikakseen nojatuolin aivan vastapäätä heitä. Nyt nainen katsoi heitä pähkinänruskeilla, pohjattoman surullisilla silmillään ja näytti paljon hauraammalta kuin oli etuovella antanut ymmärtää.
”Tehkää kuten parhaaksi näette etsivä. Minulle sopii kaikki, mikä vain helpottaa teitä Elisen etsinnöissä”, rouva Harmon vastasi. Naisen ääni vaikutti nyt aivan yhtä hauraalta ja pelokkaalta kuin tuon koko muu olemus.

Eli nyökkäsi hymyillen rouvalle, ja kumartui painamaan tablettinsa äänitykselle. Hänen täytyisi sanoa siihen muutama asia heti alkuun, jotta tarvittaessa sitä voitaisiin käyttää myös oikeudessa. Eli ei näyttänyt lainkaan siltä, että olisi ottanut työnsä vakavasta, mutta loppujen lopuksi hän teki kuitenkin suurimman osan niinkuin kuului.
"Tänään on perjantai kolmastoista elokuuta, vuosi kaksiituhattasataviisikymmentä. Kello on neljätoista viisikymmentä kaksi. Minä ole rikosylikonstaapeli Eli Winchester, seurassani ovat poliisikokelas Mikael Hayton ja kadonneen Elise Harmonin äiti, rouva Olivia Harmon.", Eli luetteli kaikki yksityiskohdat tallenteen alkuun rutiininomaisesti, ja käänsi sitten lopulta jakamattoman huomionsa rouvaa kohden. "Tiedän tämän olevan teille raskasta, rouva Harmon, mutta vakuutamme teille tekevämme parhaamme, jotta saamme tyttärenne kotiin.", Eli jätti sanomatta elävänä, koska siitä ei ollut koskaan takeita, ja hän ei halunnut antaa valheellista toivoa rouvalle. Jos Elise olisi elossa, he löytäisivät tytön kyllä. Ja jos tuo olisi kuollut..noh, he toivottavasti löytäisivät ruumiin jonka toimittaa kotiin.

"Pyytäisin teitä ensimmäiseksi kuvailemaan hieman Eliseä itseään. Millainen hän oli luonteeltaan?", Eli piti rauhoittelevan hymyn kasvoillaan, vaikka tarkkailikin rouvan jokaista liikettä ja elettä kuin haukka. Äänityksessä oli sekin hyvä puoli, ettei hänen tarvinnut keskittyä rouvan sanoihin niin pilkun tarkasti, vaan hän saattoi myös keskittyä tutkailemaan tuon eleitä ja liikkeitä.

Mikael antoi Elin hoitaa rauhassa äänittämisen aloituksen ja nojasi itse sen sijaan rennosti selkänojaa vasten, ristien samalla kätensä rintakehälleen. Hän antoi katseensa lipua rauhallisesti pitkin huonetta ja laittoi merkille yksityiskohtia. Eräs asia, jonka hän pani mekille oli se ettei huoneessa ollut juurikaan henkilökohtaisia yksityiskohtia, kuten valokuvia. Pienet koriste-esineet, joita oli sijoiteltu sinne tänne, vaikuttivat lähinnä täydellisen persoonattomilta, kuin varta vasten sisustukseen valituilta. Hän ei nähnyt perhepotretteja tai valokuvia lapsista noiden merkkihetkillä. Mikaelia alkoi saman tien kiinnostaa, oliko niin muuallakin talossa vai oliko kuvat säästetty perheen yksityisempiä tiloja varten.

Elin aloittaessa, Mikael käänsi katseensa takaisin rouva Harmoniin. Nainen istui paikoillaan täysin liikkumattomana. Jalat sirosti ristissä nilkkojen kohdalta, kädet päällekkäin sylissä niin, että vasen käsi ja nimettömässä komeilevat timantit säihkyivät sisään paistavassa auringossa. Rouva ei vaikuttanut ainakaan vielä missään nimessä hermostuneelta tai pelokkaalta. Suru kuitenkin näkyi kasvojen lisäksi ryhdissä, joka oli ensisilmäykseltä katsottuna ylväs ja viivotinsuora. Katseltuaan naista kuitenkin tovin, Mikael pani merkille sen olevan hieman lysyssä. Jos heidän vierailulleen olisi ollut toinen syy, tuota muutaman sentin kumaraa tuskin olisi. Rouva katsoi suoraan kohti Eliä, aina siihen asti kunnes alkoi puhua värisevällä äänellä. Katse laskeutui syliin, tutkimaan millin tarkkaa manikyyriä sormien kynsissä.
”Elise on hyvä tyttö. Kiltti, kohtelia, aina iloinen”, rouva Harmon aloitti tapaillen hieman sanoja. ”Elise on aina ollut hyvin rauhallinen. Hän ei tunnu suuttuvan mistään, vaan suhtautuu kaikkeen sellaisella ihailtavalla... Seesteisyydellä. Hän ei saanut edes teini-iässä sellaisia kiukkukohtauksia. Siitä huolimatta hän on hyvin lujatahtoinen tyttö. Hän on tuntunut aina tietävän millainen on ja mitä haluaa tehdä ja taistelee omien näkemystensä puolesta. Vuosi sitten hän aloitti eläinlääketieteellisessä ja on menestynyt hyvin. Hän on aina pitänyt eläimistä. Lukioaikana hän itseasiassa työskenteli myymäläapulaisena eläinkaupassa. Me emme ole voineet koskaan ottaa lemmikkiä, sillä Elisen pikkusisko Stella on allerginen. Elise on kuitenkin ymmärtänyt sen, eikä tunnu olevan katkera sen vuoksi.”

"Sanoisitteko, että onko mitään syytä sille, jos Elise olisikin päättänyt karata? Tämä on vain spekulaatiota ja pyydän, ettette pahastu. Meidän on otettava kaikki mahdollisuudet huomioon.", Kaikkein vähiten Eli kaipasi kirkuvaa ja raivoavaa naista niskoilleen, joka väittäisi kiven kovaa ettei hänen pieni hellantuutelinsa koskaan voisi karata. Useammin kyse oli kuitenkin juuri siitä, että vanhempien odotukset tuntuivat tukahduttavan lapset, ja nuo päättivät tehdä siitä lopun ottamalla hatkat. Lisäksi tuntui siltä, että yhä useampi nuori tahtoi painua kuuseen Caldwellista, eikä Eli syyttänyt noita siitä lainkaan. Hän oli itsekkin joskus kuvitellut lähtevänsä täältä, mutta sitten kohtalo oli puuttunut peliin ja täällä hän oli edelleen.

"Seuraavaksi haluaisin kuulla tarkat yksityiskohdat Elisen katoamispäivästä. Aloittakaa siitä kun olette herännyt, aina siihen asti kun olette käyneet nukkumaan.", Tässä oli jälleen tilaisuus tehdä johtopäätöksiä. Oli helppo arvioida ihmisiä sen perusteella, miten nuo reagoivat hätätilanteissa. Kun huomattiin että oma lapsi on kadonnut, mitä tehtiin ensimmäisenä, ja lisäksi, pystyttiinkö yöllä nukkumaan kunnolla? Ihminen joka pystyi nukkumaan tuollaisen jälkeen ei mitä luultavimmin ollut tosissaan pohjimmiltaan huolissaan, mikä viittaisi siihen, että kyseessä olisi karkuritapaus.
"Entä millaisiksi luonnehtisitte kasvatustapojanne? Oletteko ankaria ja tarkkoja säännöistä, vai kenties hieman vapaampia?"

Kun Eli kysyi olisiko mahdollista, että Elisi olisi karannut, rouva Harmonin toinen käsi nousi hipelöimään siroa, kultaista medallijongia, joka tuon kaulassa roikkui. ”Olen yrittänyt miettiä, mutta mieleeni ei ole tullut mitään. Elise ei ole käyttäytynyt mitenkään omituisesti. Eikä hänellä ole minun tietääkseni juuri nyt poikaystävääkään. Hän on seurustellut vain kerran. Lukiossa, erään ystäväperheemme pojan kanssa. Pojan nimi on Matt. Eikä hänen ystäviään ole kadonnut. Kaikki oli täydellisen normaalia ennen katoamista.”

Rouva jatkoi kultakorullaan leikittelyä kun siirryttiin seuraavaan kysymykseen. Edelleen hän tuijotti alas syliinsä ilmeellä, joka kertoi ettei nainen ollut aivan täysin läsnä tilanteessa. ”Heräsin aamulla. Laitoin tytöille aamiaista. Rickhard oli silloin neljä päivää kestävässä konferenssissa Miamissa. Elise ja Stella ottivat takapihalla aurinkoa koko päivän. He tulivat sisälle vasta kolmen aikaan iltapäivällä, jolloin Elise ryhtyi valmistautumaan. Hän oli lähdössä ulos ystäviensä kanssa.” Mitä pidemmälle rouva Harmon päivän tapahtumissa pääsi, sitä vahvemmin hänen äänensä värisi. Hiljalleen hän alkoi kompastella yksinkertaisiinkin sanoihin ja änkyttämään. Ilme naisen huolitelluilla kasvoilla muuttui yhä surullisemmaksi. ”En osannut huolestua, kun häntä ei illalla kuulunut. Hän on aina ollut niin tunnollinen tyttö ja olin aivan varma, että hän tulee kotiin, kunhan malttaa. Menin itse nukkumaan kymmenen aikoihin... En muista aivan tarkalleen... Huolestuin vasta, kun alkoi näyttämään siltä, että hän aikoisi viettää koko päivän sängyssään. Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan. Tietysti oletin hänen tulleen kotiin, mutta kun menin herättelemään häntä, tajusin ettei hän ollut tullut edes yöksi kotiin.”
Tässä vaiheessa rouvan huulilta karkasi lohduton nyyhkäisy ja hän joutui sulkemaan silmänsä, estääkseen kyyneleitä pääsemästä valloilleen. Rauhoituttuaan hetken, hän jatkoi kertomustaan, ääni edelleen väristen. ”Säikähdin, koska Elise on aina tullut kotiin yöksi tai ilmoittanut toisin, jos on mennytkin jollekkin ystävistään. Ryhdyin oitis soittelemaan hänen ystäviään läpi, mutta kukaan ei ollut nähnyt Eliseä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt kotiin. Sen jälkeen soitin poliisille. Ja sitten Rickhardille.”

Mikael piti kasvonsa peruslukemilla kuunnellessaan rouva Harmonin tarinaa ja tarkastellessaan tuon ilmeitä sekä eleitä. Oli tavallaan huojentavaa nähdä miten huoliteltu ulkokuori rakoili kun suru otti vallan. Tällä hetkellä rouva Harmonista sai kuvan ainoastaan surun murtamasta äidistä, joka tuo olikin heillä olevin faktojen perusteella. Mikael ei omasta mielestään aistinut mitään outoa ja kummallista naisen puheissa.

Elin kysyessä vanhempien kasvatustavoista, rouvan pähkinänruskeat silmät lennähtivät epäileväisinä poliiseihin. Silmät liukuivat tarkkaavaisina Elistä Mikaeliin ja takaisin, yrittäen etsiä selitystä oudolle kysymykselle. Kasvoilta kuvastui selvä hämmennys kysymyksen vuoksi.
”Anteeksi. Nyt en aivan ymmärrä, herra etsivä, miten tämä liittyy Elisen katoamiseen?”

Eli soi rouvalle mitä lohduttavimman hymynsä. Häntä ei tuntunut liikuttavan mikään, mitä rouva sanoi tai teki. Hänen kasvoiltaan ei kuvastunut sääliä, kuten olisi voinut olettaa, kun katseli surunmurtamaa äitiä huolehtimassa lapsensa hyvinvoinnista.
"Ah, pahoittelen. Kuten sanoin, tässä vaiheessa voimme ainoastaan spekuloida, ja vaikka teidän mielestänne Elisellä ei kenties ollut syytä karata, meidän täytyy olla asiasta varmoja. Siksi haluaisin tietää hieman kasvatustavoistanne. Monesti lapset saattavat tuntea olevansa kahlittuja, jos vanhempien kuri on liian tiukkaa.", Eli selitti nopeasti kysymyksensä tarkoituksen. Hän halusi jo lähteä tästä kuvottavan täydellisestä kodista, saada tämän turhan pikku haastattelun pois alta ja ryhtyä oikeasti hommiin. Hän kävi jo mielessään läpi, keiltä vasikoiltaan utelisi teitoja, ja hän oli jo valmis sinne oluellekkin. Lisäksi, hän halusi saada muutaman tunnin unta ennen "yövuoroaan", ja salillekkin hän olisi halunnut ehtiä. Vuorokaudessa oli aivan liian vähän tunteja.

Rouva Harmon laski kätensä takaisin sylinsä, ristien sormensa tällä kertaa tiukasti yhteen sylissään. Hän kuunteli Elin selityksen vakavin ilmein. Ilmeisesti outo kysymys oli onnistunut hieman rauhoittamaan hänen hermojaan ja viemään ajatukset pois varsinaisista tapahtumista. Elin ollessa valmis, hän nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
”Meillä on aina ollut selkeät säännöt”, rouva sanoi hieman epäröiden. Nyt hänen silmistään kuvastui pieni määrä pelkoa, jota hän peitteli parhaansa mukaan ripsiensä lomaan. Mikael ei kuitenkaan uskonut, että naisella oli varsinaisesti mitään salattavaa. Todennäköisimmin hän pelkäsi vaihtoehtoa, että oli ajanut tyttärensä pois kotoa tiukoilla säännöillään ja nyt hänet leimattaisiin vuosisadan huonoimmaksi äidiksi.
”Tytöt ovat kuitenkin aina saaneet tulla ja mennä ystävilleen miten haluavat, kunhan asiasta on sovittu etukäteen. Kun he ovat olleet nuorempia, heillä on ollut tarkat kotiintuloajat ja jompi kumpi meistä on aina hakenut heidät ystävien luota. Olen aina tietänyt missä tytöt ovat ja millaisten ihmisten kanssa he viettävät aikaa”, rouva Harmon jatkoi, vältellen edelleen heidän katseitaan. ”Mitä tulee kouluun, olemme aina kannustaneet Richardin kanssa heitä tekemään parhaansa ja yrittämään parempaan. He ovat saaneet itse päättää mitä lähtevät opiskelemaan ja olemme aina yrittäneet tukea heidän kiinnostuksen kohteitaan. Päihteitä me emme ole hyväksyneet, eivätkä tytöt ole lähteneet edes kokeilemaan mitään tyhmää.”

Mikaelin oli pakko kohottaa kulmaansa tässä vaiheessa. Puhuivatko he tosiaan nyt teinitytöistä, jotka eivät ole kokeilleet mitään. Hän ei uskonut sitä hetkeäkään sen perusteella, mitä oli itse maailmasta nähnyt. Maailmalla oli paljon tarjottavana nuorille. Nykypäivänä oli huomattavasti helpompi valita väärin ja kokeilla kaikkea, jäämättä kiinni. Rouva Harmonin puheiden perusteella Elise ja Stella olivat todennäköisesti siveyssormuksilla ja rauhtapikkuhousuilla varustettuja neitsyitä, jotka pyörtyivät kun näkivät edes jotain alkoholiin viittaavaa.
Se kuulosti vain yksinkertaisesti uskomattomalta. Mikael ei menisi tähän lankaan, ennen kuin nääkisi todisteet omin silmin.

Eli nyökkäili. Hän uskoi tapauksen olevan selkeä karkumatka, sillä vaikka Elise olisi ollut kuinka kiltti tyttö, jokainen tuon ystävistä ei välttämättä ollut, ja vertaispaine teki yleensä tehtävänsä. Ehkäpä Elise oli kiltti tyttö, joka olikin tehnyt väärän valinnan ja häpesi nyt tätä valintaa karkaamalla kotoa? Niitäkin tapauksia oli sattunut muutama, joissa lapset olivat juoneet kerran itsensä humalaan eivätkä uskaltaneet mennä enää kotiin sen jälkeen, koska pelkäsivät joutuvansa kotiarestiin, aivan kuin se olisi ollut maailman loppu.
"Kiitos, rouva Harmon. Uskoisin, että pärjäämme näillä tiedoilla. Uskon, että löydämme Elisen, ja kun niin käy, me ilmoitamme teille ensimmäisenä.", Eli kurottautui tablettinsa puoleen, oli painavinaan sen pois äänitykselta, ennenkuin koppasi sen käsiinsä ja ryhtyi nousemaan. Nyt rouvalla olisi mahdollisuus paljastaa jotain, jonka ei uskonut tulevan nauhalle. Se kelpaisi vieläpä oikeudessa, koska hän ei ollut missään vaiheessa snaonut laittavansa äänitystä pois, ainoastaan elehtinyt siihen malliin että olisi sen tehnyt. Eli oli katujen kasvattama, hyvin kieroon kasvattama, eikä hän epäröinyt käyttää likaisia keinoja saadakseen haluamansa.

Eli nappasi puhelimen farkkujensa taskusta, käyden läpi kontaktilistaansa hetken aikaa, ennenkuin näpytteli puhelimellaan viestin, jonka jälkeen hän sujautti puhelimen takaisin taskuunsa, ja kääntyi jälleen hymyilemään rouvalle. "Kiitos ajastanne, rouva Harmon. Ellei kolleegallani ole mitään lisättävää, lähdemme jatkamaan haastattelujamme.", Paskat he haastattelisi tänään enää ketään. Työvuoroa oli tunti jäljellä, ja se menisi siihen että he istuisivat lounaalle ja heittelisivät ideoita toisilleen mitä tuli Elisen katoamiseen. Sen jälkeen he olisivatkin jo vapaalla ja valmiita menemään sinne sovitulle oluelle.