Rise (K-18)

Jeremiah kuuli Lokin seisahtuvan ja kääntyvän takaisin. Kuullessaan viimein askeleita, hän kääntyi Lokin puoleen, mutta vain huomatakseen olevansa pian selkä seinää vasten ja jalat kymmenisen senttiä ilmassa. Ensimmäinen tunne oli pakokauhu. Jeremiah ei voinut ymmärtää miksi tämä tapahtui. Hän tarttui vaistomaisesti Lokin käteen saadakseen otteen irtoamaan edes jollain tavalla. Samaan tapaan hän yritti pyristellä irti otteesta, joka tuntui vain ja ainoastaan tukahduttavalta. Ensimmäistä kertaa hän todella pelkäsi Lokia. Pelkäsi niin, että tunsi ruumiinsa lamaantuvan.
”Loki...” Jeremiah vaikersi hapaoiden sormillaan toisen otetta vastaan. Hän voisi päästä vapaaksi, jos haluasi. Hän ei kuitenkaan halunnut satuttaa toista. Edes sen takia, että oli itse peloissaan.
Narttu kommentti sai Jeremiahin nostamaan hämmästyneenä katseensa Lokin silmiin. Mies ei ollut koskaan puhunut hänelle tuolla tavalla. Ei koskaan. Hän oli aina ollut pätkä tai Jere, mutta ei koskaan narttu.

Loki siirsi päänsä lähemmäs Jeremiahia tuntiessaan tuon pyristelevän hänen otettaan vastaan. Hyvä. Jossain mielensä perukoilla hän tiesi tämän olevan väärin, ettei tästä olisi paluuta, mutta sekään ei saanut häntä lopettamaan. Liikaa oli tapahtunut ja hän oli tuntenut aivan liikaa kaikenlaista saadakseen mieltään enää hallintaan. Lisäksi, jollain surullisella tavalla, tämä oli vain Jeremiahin parhaaksi. Nyt tuo näkisi, kuka hän oikeasti oli. Kuinka päästään sekaisin ja rikki hän todellakin oli.
"Sulla ei oo mitään oikeutta kutsuu mua sillä nimellä. Sulla ei oo mitään oikeutta omistaa mua.", Loki murahti ja painoi huulensa vasten Jeremiahin huulia. "Siinä, oot sä tyytyväinen nyt? Lakkaat nalkuttamasta ja oot hiljaa?", Hän virnisti perääntyessään Jeremiahin huulilta, jonka jälkeen hän irroitti otteensa tuon kauluksesta, mutta painoi molemmat kätensä seinää vasten lukitakseen Jeremiahin niiden väliin. "Sun on korkee aika tajuta, että tällänen mä oon. Jos sä ymmärrät oman parhaas, sä jätät mut nyt rauhaan.", Sanat aiheuttivat kipua hänessä itsessään, eikä hän silti kyennyt lopettamaan. Lopulta hän sipaisi hellästi Jeremiahin poskea virnistäen, ja perääntyi toisesta. Nyt se oli tehty. Nyt Jere tuskin haluaisi enää koskaan edes nähdä häntä. Hän voisi ihan yhtä hyvin suunnata nyt kämpille ja raijata vaatteensa takaisin siihen entiseen koloon, jossa oli viettänyt aikansa.

Jeremiah katsoi kauhuissaan Lokia ja kuunteli tuon sanoja. Hetken aikaa hänen mielessään käväisi sen mahdollisuus, että mies näkisi jonkinlaisia harhoja ja kuvitteli hänet äidikseen. Niin ei tainnut kuitenkaan olla. Mies tiesi tarkkaan ketä piteli seinää vasten ja kenelle puhui.
Jeremiah tajusi menneensä askeleen liian pitkälle.
Loki kuitenkin irrotti otteensa ja vaikka iskikin nyrkkinsä molemmin puolin Jeremiahin päätä, tuo ei lyönyt tai tehnyt mitään muutakaan, mikä olisi varsinaisesti santuttanut häntä. Jeremiah turvautui nopeasti siihen seikkaan ja yritti muistaa ettei haukkuva koira purrut. Hän ei voinut olla tietenkään varma, kun kyse oli mielipuolesta. Täytyihän hänellä kuitenkin jotain toivoa olla.
Lokin sipaistessa hänen poskeaan Jeremiah kohotti katseensa udelleen tuon silmiin. Hän tiesi, että niissä näkyi pelkoa, mutta ei voinut pysähtyä sen takia. Hän oli menettämässä Lokin ja oli hyvin mahdollista, että kaikki olisi mennyttä, jos hän nyt perääntyisi.
”Anna anteeksi”, Jeremiah kähisi ja toivoi ettei hänen äänensä pettäisi kesken kaiken. ”Minä en tarkoittanut. En halunnut satuttaa sinua tai tehdä oloasi nurkkaan ahdistetuksi. Minä oikeasti välitän sinusta. Pidän sinusta. Kaikesta huolimatta.”

Loki olisi halunnut tyynnytellä Jeremiahia, sanoa ettei se ollut tuon vika ja että hän vain menetti hermonsa. Se oli kuitenkin liian myöhäistä nyt. Hän oli mennyt askeleen liian pitkälle, tai useamman, eikä sieltä enää ollut paluuta. Hänen täytyi palata omaksi itsekseen ennenkuin menettäisi sen viimeisenkin järjen äänen itsestään. Hänen täytyi lakata välittämästä.
Niimpä hän tuhahti Jeremiahin sanoille. "Sä koettelet nyt onneas, pätkä.", Hän kumartui jälleen lähemmäs, virnistellen uhkaavasti. Hän halusi perääntyä, hän halusi lopettaa, muttei voinut itselleen mitään. "Tuki se suus ennenku mä teen sen sun puolesta.", Jälleen hän suoristi selkänsä, ja tällä kertaa hän myös käänsi selkänsä Jeremiahille. Hän ei halunnut tuon näkevän, kuinka virne kuoli hänen kasvoiltaan ja tilalle astui päättäväinen itseinho. Hänen täytyi tehdä tämä. Ensimmäinen askel oli se vaikein ottaa, mutta kun hän oli astunut sen ensimmäisen askeleen eteenpäin, toinen seurasi sitä helposti.

Jeremiah tunsi polvensa veteliksi. Hänen oli koko ajan vaikeampi pitää itsensä pystyssä. Lokin ei olisi tarvinnut sanoa hänen kokeilevan onneaan. Hän tiesi sen vallan hyvin itsekkin. Hän liikkui hyvin heikoilla jäillä ja yksinkin väärä askel vetäisi heidät kummatkin jäihin.
Jeremiah työnsi itsensä varovaisesti irti seinästä, johon oli tähän asti nojannut, kun Loki lähti kävelemään pois hänen luotaan. Hän ei lähtisi perään. Hän antaisi Lokille mahdollisuuden valita, eikä kahlitsisi miestä itseensä, vaikka olisi halunnutkin. ”Mä en pidättele sua. Mutta odotan sua kotiin. Tule sitten kun susta tuntuu siltä. Mä olen vastassa.”
”Alexander.”

Naisen ääni sai Jeremiahin kiinnittämään katseensa päinvastaiseen suuntaan. Aivan heidän lähellään seisoi nainen. Jeremiah ei ollut kuullut ollenkaan tuon tuloa tai muutenkaan huomannut, että he olisivat olleet kahden.
Nainen oli pitkä, hoikka ja aivan uskomattoman kaunis. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat tuon hartioille kuin täyteläinen putous. Vartalo oli täydellinen, vaikka se olikin suojattu mustalla trenssitakilla, joka ei ollut välttämättä täysin omiaan paljastamaan ruumiinsaloja. Kaikki naisessa oli täydellistä, eikä tuo näyttänyt sopivan ollenkaan sille kadun pätkälle, jossa seisoi.
Mistä nainen oli tullut ja ennen kaikkea, mistä helvetistä tuo tunsi Lokin? Moinen kaunotar ei tuntunut kuuluvan sellaiseen osaan väestöä, joka olisi erityisen viehtynyt Lokin seurasta tai päinvastoin.

Valerian oli hyvin vaikea pidätellä hymyään. Heidän aiemman keskustelunsa jälkeen hän oli seurannut Lokia saadakseen selville mikä tuota pidätteli lähtemästä hänen mukaansa. Hän oli joutunut yllättymään siitä, että kyseinen pikku este oli ruipelo, mitään sanomattoman näköinen mies. Loki näytti vain kovin kiintyneeltä kyseiseen tyyppiin. Olihan se somaa, mutta Valeriane ei varsinaisesti pitänyt siitä, että hänen lemmikkinsä leikkivät muiden kanssa. Varsinaan näin läheisesti.
Poika tosin näytti pilaavan omat mahdollisuutensa ilman minkäänlaista apua. Aina parempi. Valeria ei tarvinnut apuja, saadakseen miehen mukaansa.

Loki ei halunnut kuulla Jeremiahin sanoja. Hän halusi kauas kaikesta. Tarve tuntea fyysistä kipua tuntui tukahduttavalta. Hänen päässään kohisi tornado joka repi häntä rikki ja hajalle. Hän saisi sen tyyntymään vain kivun avulla.
Nimensä kuuleminen tutulla äänellä sai hänet pysähtymään kuin seinään. Loki ei voinut uskoa sitä todelliseksi hän pyörähti ympäri ja hänen silmänsä varmistivat sen mitä hän oli jo epäillytkin. Mitä vittua Valeria teki täällä?

"Mitä sä haluut?", Hän sihahti raivokkaasti hampaidensa välistä. Häntä ei juuri nyt huvittanut kuulla naisen ehdotuksia. Samassa kylmyys valtasi hänen sisuksensa. Valeria oli lian lähellä Jeremiahia. Hän tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin pelkoa. Puhdasta kauhua siitä, mitä Valeria voisi halutessaan tehdä Jeremiahille.
"Oikeestaa hyvä ajotus. Mua panettaa.", Hän päätti yrittää ohjata huomion itseensä.

”Helvetti”, Joshua mutisi piilossaan kiroten tilanteen kulkua. Nyt oli hänen aikansa astua väliin ja viedä ainakin Jeremiah pois paikalta. Valeria ei satuttaisi Lokia, joten se poika olisi hänen pienempiä huoliaan. Lisäksi Loki ei ollut toisen kusipään tappolistalla. Tosin, päästessään eroon Jeremiahista, hän voisi seurata tytärtään ja tuon pikku lemmikkiä.
”Ana, tule rajalle vastaan. Tuon Jeremiahin sinne. Tilanne meinaa karata lapasista täällä. Ja ei, ei Dezin vuoksi vaan minun tyhjäpäisen tyttöni. Tuon Jeremiahin sinne ja huolehdin sitten Lokista.”

Jeremiahin katse sinkoili Lokin ja naisen välillä. Mies selvästi tunsi tämän oudon naisen. Hänen katseensa pysähtyi kuitenkin Lokiin kun tuon viimeiset sanat iskivät kiinni hänen tajuntaansa. Niitä seurasi välitön, repivä kipu hänen rinnassaan. Aivan kuin hänen sydämensä olisi revennyt kahtia ja jatkatunut pilkkoutumistaan pieniksi palasiksi. Maa tuntui katoavan hänen jalkojensa alla. Nyt hän ei tuntenut vihaa tai kaikennielevää halua tappaa, ainoastaan kipua.

”Hienoa. Sinähän tiedät, että saat minulta juuri sen mitä haluat. Jonkun, jota alistaa ja satuttaa”, Valeria sanoi. Hän puhui Lokille, mutta hänen katseensa pysyi Jeremiahissa. Aivan kuin sanat olisivat tarkoitettu hänelle. Valeria arveli näkemänsä ja Lokin puheiden perusteella, ettei moisesta pikkupojasta ole juurikaan iloa miehen tarpeille. Hetken kuluttua hän käänsi katseensa takaisin Lokiin ja ojensi kätensä. ”Mennäänhän sitten kultaseni.”

Jeremiahista tuntui kuin hänen aivonsa olisivat vain kääntyneet pois päältä ja hänen silmissään sumeni. Hän tajusi kaatuvansa vasta kun jostain ilmestyi käsivarsi ottamaan hänet kiinni.
”No niin poikaseni. Meidän on aika lähteä”, Joshua sanoi tukiessaan Jeremiahin omille jaloilleen seisomaan. Hän vilkaisi Valerian suuntaan ja huomasi tyttärensä jähmettyvän hänen näkemisestään. Ei mikään iloinen isän ja tyttären jälleennäkeminen.

Pelko ei helpottanut. Se tuntui lamaannuttavan kaiken muun alleen. Se lievitti vasta siinä vaiheessa kun Valeria ojensi hänelle kättään. Hyvä, hänen ei tarvinnut pelätä Jeremiahin puolesta. Vastahakoisesti hän lähti astelemaan Valerian luokse.
"Sori, vaan näin sä oot turvas..", Loki kuiskasi ohittaessaan Jeremiahin. Hänen katseestaan kuvastui epätoivo. Hän oli luovuttanut. Millään ei ollut enää väliä sen jälkeen kun hän lähtisi Valerian mukaan. Hän vilkaisi taakseen vain kerran, surumielisesti, ja näki Jeremiahin kaatuvan. Hän olisi halunnut rientää tuon luokse, mutta käyensä nyrkkiin puristaen hän sai itsensä pysymään paikallaan.
"Mennää."

Valeria mulkaisi vielä isänsä suuntaan ennen kuin lähti kävelemään Lokin kanssa aivan päinvastaiseen suuntaan. Hän ei olisi uskonut näkevänsä kyseistä vanhaa patua enää koskaan. Eikä nyt varsinaisesti riamastunutkaan tästä jälleennäkemisestä. Hänen pitäisi saattaa asiat Losissa päätökseen ja lähteä sitten aivan helvetin vikkkelään. Hän ei varsinaisesti piitänyt siitä että isä tiesi missä hän liikkui. Varsinkaan kun miestä ei ollut kiinnostanut muutamaan tuhanteen vuoteen hänen tekemisensä.
Valeria ohjasi Lokin autoon, jota lähti ajamaan kohti piilopaikkaansa.
Heidän pitäisi tosin muuttaa. Hänen pitäisi vaihtaa hotellia ainakin nyt aluksi. Hän voisi järjestää tavaroidensa siirron nopeasti ja valita nyt saman tien toisen asuinpaikan.
”Matkaan tulee pikku mutka kultaseni, mutta pian pääset helpottamaan oloasi.”

”Jere. Pystytkö seisomaan omillasi?” Joshua kysyi Lokin ja Valerian mentyä.
Jeremiah pudisti päätään ja nyökkäsi heti perään, mikä sai Joshuan tuhahtamaan. Hän päätyi edelleen vain tukemaan Jeremiahin askeleita, jotta poika voisi kävellä omin jaloin. Hän veisi Jeremiahin Anaclaudian luokse ja lähtisi sitten etsimään tuittupäistä tytärtään.
”Mennäänhän sitten poikaseni. Sinun pitää päästä huilaamaan ja kokoamaan ajatuksiasi.”
”Ei!”
Joshua katsoi hämmentyneenä Jeremiahia, joka tuntui saavan taisteluntahtonsa takaisin aivan yllättäen, vaikka ei ollut aikaisemmin pystynyt edes seisomaan omilla jaloillaan. Nyt tuo seisoi ja riuhtaisi itsensä irti otteestaan.
”Kuka se nainen oli?” Jeremiah kysyi silmät leiskuen, katse tiukati Joshuan kasvoissa.
”Sellainen, jota vastaan sinulla ei ole voimavaroja poikaseni”, Joshua totesi tyynesti, ristien kätensä rinnalleen.
”Haista vittu!”
Joshua ei voinut kuin kohottaa kulmiaan itseään huomattavasti nuoremman haistatteluille. Poika ei ilmeisesti tulisi luovuttamaan aivan helposti. Oli siis aika sammuttaa kaverilta valot. Nopealla liikkeellä ja pienellä väännöllä, Jeremiahn niskanikamat antoivat periksi väännölle ja selkäranka rusahti poikki. Jeremiah kaatui maahan velttona kuin ruumis, josta Joshua nosti tuon harteilleen. Nyt tuo ei ainakaan rupeaisi haistattelemaan ja vittuilemaan. Eikä vammakaan ollut pysyvä.

Loki istui autoon sanomatta sanaakaan. Autossakin hän tuijotti tyhjin silmin ikkunasta ulos ja näytti menettäneen elämänhalunsa.
"Mitä? Pelästyttikö isukki?", Loki hymähti tylsistyneen kuuloisena. Hän olo nähnyt Joshuan ottamassa Jeremiahin vastaan tuon kaatuesaa ja muisti kyllä Joshuan viitanneen Valeriaan tyttärenään. Hänelle sillä ei tosin olisi merkitystä. Millään ei enää ollut.

"Kerro minulle mitä helvettiä on tekeillä.", Ana vaati käskevänä odottaessaan Joshuan ja Jeremiahin saapumista rajalla. Miksi jumalauta kaikki ongelmat iskivät nyt?

Valeria mulkaisi Lokia vihaisesti tuon nälviessä hänelle. Vain muutama sekuntti jälkeen päin hän tajusi mitä mies oli sanonut. Valerian katse lennähti uudestaan vieressään istuvaan mieheen. Mistä Loki oli tiennyt, että mies, joka kujalla oli ollut, oli hänen isänsä? Ellei sitten... Joshua oli kertonut totuuden Lokille. Eli mies tosiaan tiesi, mitä Valeria puuhasi. Eihän tuolla ollut muuta syytä laverrella kaikelle maailmaa todellista henkilöllisyyttään.
Oli tosiaankin syytä vaihtaa majapaikkaa.
”Sinuna pitäisin suusi soukemmalla. Voin edelleen kääntyä takaisin”, Valeria totesi melkein tyynesti, kylmällä äänellä. Hän ei vieläkään pitänyt siitä miten Loki puhui hänelle. Siihen oli tultava muutos. ”Siitä pojasta, jonka kanssa olit, tulisi loistava leikkikalu. Näytitte läheisiltä tänään. Se pusu sen tatuointistudion edessä oli kertakaikkisen hellyyttävä. Tiesitkö muuten, että vampyyrit eivät pysty kasvattamaan irti leikattuja ruumiinosiaan takaisin? Miltähän pikku ystäväsi näyttäisi vaikka ilman korvia? Tai huulia? Tai käsiä? Tai jalkoja?”

Joshua taittoi nopeasti matkan Anaclaudian luokse. Velttona ruumiina Jeremiah ei ainakaan saanut pistettyä kapuloita hänen rattaisiinsa kiukuttelemalla tai mesoamalla. Poika olisi hyvässä turvassa Anaclaudian luona. Onneksi nainen oli tosiaan totellut hänen pyyntöään ja tullut heitä vastaan.
”Terve kultaseni”, Joshua sanoi hymyillen hurmaavasti seisahtuessaan naisen eteen. Hän laski Jeremiahin alas huomattavasti hellävaraisemmin, kuin miten oli tuota aikaisemmin käsitellyt. ”Tässä olisi tämmöinen. Se vastusteli kuljetustoimenpiteitä, joten minun piti puuttua asiaan. Voin kuitenkin luvata, etten jättänyt mitään pysyviä vaurioita. Poika herää varmasti piakkoin.”

Valerian uhkaus sai raivon ja paniikin kuohahtamaan hänen sisässään. Valeria ei pelleillyt, vaan tarkoitti uhkauksensa jokaista sanaa. Loki nieli vihansa ja jatkoi ikkunasta ulos tuijotusta. Tämä johtui pelosta. Aikaisemmin hän olisi jatkanut naisen provosointia, haistattanut pitkät ja yrittänyt saada tuon vaikka tappamaan itsensä. Mutta nyt hön pelkäsi Jeremiahin vuoksi. Pelko tuntui karvaalta myrkyltä, eikä hän ihmetellyt yhtään miksi oli heittänyt itsestään moisen tunteen pois. Vielä kun hän onnistuisi siinä uudestaan..
"Anteeks..", Loki kähähti tukahtuneesti.

Ana soi Joshualle murhaavan ilmeen tuon nimitellessä häntä kullaksi. Nyt ei ollut leikin aika. Hän katsoi elotobta Jeremiahia miettien mitä oli taas tapahtunut.
"Hienoa hienoa sepä kiva. Kerro nyt mitä vittua täällä on taas meneillään.", Ana ei ollut lainkaan vitsailutuulella.

”Oi”, Valeria henkäisi yllättyneenä kuullessaan Lokin anteeksipyynnön. Hän oli uhkaillut sitä pikkupoikaa siinä uskossa ettei moinen juurikaan vaikuttaisi hänen lemmikkiinsä. Tällä kertaa väärässä oleminen tuntui ainoastaan hyvältä. Hänellä olisi ainakin jonkin aikaa keino hallita Lokia ja tuon impulsseja. Lisäksi hän voisi pitää miehen kokonaan itsellään vain uhkailemalla sitä pikku poikaa.
Hän aikoi ottaa tästä pikku tiedonjyväsestä kaiken irti.
”Sinustahan kiltti tuli. Taidat tosiaan tykätä siitä räkänokasta. Mikäs sen pojan nimi on?” Valeria kysyi hymyillen vilkaisten sivusilmällään Lokia. ”Kerro vain kultaseni tai minun pitää mennä kysymään sitä häneltä itseltään.”

Valeria käänsi autonsa toisen luksushotellin etupihalle. Se oli syrjempänä keskustasta kuin hän olisi halunnut, mutta ehkä se olisi tässä tilanteessa parempi. Toivon mukaan se hidastaisi hänen isäänsä juuri sen verran, että hän ehtisi lähteä kaupungista.

Joshua kohotti kulmaansa Anaclaudian alkaessa oitis tivaamaan häneltä tapahtumien kulkua. Nainen oli aivan uskomaton. Oli ehkä nössöä myöntää, mutta hänen tulisi ikävä tuota. Harmi, että asiat olivat menneet näin nopeasti. Hän olisi hyvinkin voinut viettää enemmän aikaansa Losissa.
”Jeremiah ja Loki hieman kinasivat keskenään. Nyt minä lähden pelastamaan yhtä sinun jengistäsi ja pitämään huolen siitä, että kukaan muu ei joudu enää Valerian vuoksi vaaraan. Mikä tosin tarkoittaa ettemme me näe enää Anaclaudia”, Joshua sanoi. Oli turhaa kaunistella asioita naisen kuullen. Tuon oli parempi tietää koko totuus. ”Minä käyn hakemassa Lokin nyt kotiin ja pidän huolen siitä ettei Valeria tule enää koskaan edes piipahtamaan Losissa. Joten pidä sinä huolta Jeremiahista ja muusta jengistä.”

Loki puristi kätensä kivuliaasti nyrkkeihin. Hän puri kieltään eikä tahtonut vastata. Naisen uhkailut saivat hänet raivonpartaalle. Samassa hän tajusi, että se toimisi myös toiseen suuntaan.
"Mee vaan. Sano isälles samalla terkkuja.", Loki suorastaan sylkäisi sanat suustaan. Ehkä Valeria jättäisi Jeremiahin rauhaan, jos hän ei antaisi tuolle enempää syytä olettaa että Jeremiah oli tärkeä. Lisäksi siinä oli sekin seikka, että Joshua oli napannut Jeremiahin, joten tuo oli luultavasti jo turvassa. Loki ei uskonut, että Valeria halusi nähdä isäänsä, ainakaan tuon aiemman käytöksen perusteella. Hänelle oli aivan sama, mitä nainen hänelle tekisi, kunhan tuo pysyisi kaukana Jerestä.
Hän hoki itselleen, ettei syytä pelkoon ollut, ja hiljakseen se alkoikin hiipua. Enää hän tunsi päälimmäisenä raivoa ja vihaa Valeriaa kohtaan. Jos hän vain onnistuisi, hän ottaisi naisen hengiltä. Ihan sama miten, kunhan onnistuisi siinä.

"Mitä?", Ana ei ollut uskoa korviaan. Joshua vaihtaisi maisemaa näin nopeasti? Hän oli olettanut miehen pysyvän Losissa hieman kauemmin. Oli suoraan sanottuna sääli, jos Joshua lähtisi. Vielä suurempi menetys se olisi koko jengille, sillä Joshua oli aivan omaa luokkaansa mitä ikään tuli. Ana ei ollut aivan valmis luopumaan siitä. Kaikenlisäksi hän oli alkanut pitää miehestä, joka päiväiset pienet piikittelyt olivat olleet virkistäviä.
"Minä en nyt ymmärrä. Miksi sinun pitää lähteä?", Ana näytti varmasti yhtä puulla päähän lyödyltä, kuin miksi tuo itsensä tunsi. Hän ei halunnut Joshuan lähtevän vielä. Jos koskaan.

Valeria siristi silmiään Lokille sammuttaessaan auton moottorin. Miehestä oli niin vaikea ottaa selvää, jopa monen tuhannen vuoden kokemuksella. Tuota oli myös mahdotonta kontrolloida. Kaikki mitä Valeria odotti ennalta, meni täysin päinvastoin. Sehän Lokissa häntä niin kovasti kiinnostikin ja viehätti.
”Mukava nähdä, että sinussa riittää vielä puhtia. Mennäänhän sitten.” Valeria nousi autosta ottaen mukaansa takapenkillä levänneen käsilaukkunsakin. ”Minä en kuitenkaan kaipaa mitään ylimääräisiä ongelmia. Yritähän muistaa se kultaseni.”

Hän lähti astelemaan hotellin pääovia kohti. Edellinen paikka oli ollut modernin arkkitehtuurin ja sisustamisen helmi. Tämä paikka oli ennemminkin perinteisen yleellinen. Marmoria, lehtikultaa, yleellisiä kankaita. Sekin kelpasi vallan mainiosti ja olisi todennäköisesti yhtälailla mukavaa vaihtelua.
Valeria kirjasi heidät nopeasti sisään ja varasi heille paikan parhaan sviitin. Respan työntekijä, nuori mies, varasi huoneen hänelle mukisematta kun tuolle soi pienen hymyn ja avasi takin liepeitä hieman anteliaammiksi.
”Onko teillä matkatavaroita neiti?”
”Ne tulevat perästä. Kun ystäväni tulee, ohjaa hänet huoneeseeni.”
”Selvä neiti.”
Hoidettuaan käytännönasiat, Valeria lähti johdattamaan Lokia hissille.

Joshua hymyili Anaclaudialle tuon selkeästi hämmentyessä heidän eroaan. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta ei myöskään luottanut Valeriaan. Saattoihan olla mahdollista, että tytär suhtautuisi hänen käskyihinsä asiaan kuuluvalla vakavuudella, mutta se oli epätodennäköistä.
”Ei kai sinulla tule minua ikävä Anaclaudia.” Naisen ikävä saattoi tosin johtua ennemmin käytännönasioista kuin niistä, joista Joshua olisi toivonut. ”Muistatko kun sanoin sinulle tässä joitain päiviä sitten, jos jengi joutuu minun vuokseni vaaraan, potkaisen itse itseni pihalle? En luota tyttäreeni, varsinkaan sen jälkeen kun olen mennyt keskeyttämään hänen leikkinsä.”

Loki tuhahti Valerian vastenmielisille sanoille. Ainakin nainen jätti toistaiseksi Jeremiahin rauhaan. Hän nousi autosta ja työnsi kätensä taskuihin saadakseen niiden tärinän hallintaan ja peitettyä. Ne tärisivät siitä väkivaltaisesta raivosta, joka kiehui hänen sisällään. "Voit mun puolesta haistaa pitkän paskan.", Loki mumisi puoliksi kuiskaten, toivoen että nainen kuulisi sen, toivoen että nainen ei kuulisi sitä. Hän seurasi vastahakoisesti Valeriaa sisälle, kiinnittämättä juurikaan huomiota yhtikäs mihinkään. Näin hienossa paikassa ei kyseenalaistettu hänen vaatetustaan, koska raha korvasi tyylin. Blondi piti mielensä virkeänä kuvittelemalla kaikkia eri tapoja, joilla voisi hoidella Valerian päiviltä. Hän ei sanonut sanaakaan vastaan tai tehnyt elettäkään siitä, että aiheuttaisi ongelmia. Seurasi vain kuin kiltti poika Valeriaa kohti heidän sviittiään.

Ana tunsi kasvojaan kuumottavan Joshuan kysymyksestä. Hänen ilmeensä kuitenkin tuimeni muutamalla asteella. Hän olisi halunnut protestoida ja väittää vastaan, sanoa Joshuan kuvittelevan itsestään aivan liikoja, mutta se olisi ollut vale. Hän ymmärsi sen nyt. Hän oli kiintynyt mieheen muutenkin kuin vain hyvänä lisänä hänen jengiinsä.
"Muistan kyllä. En siltikään ymmärrä, miksi tyttäresi saa jengini vaaraan?", Ana yritti puolustella kantaansa, ja jättää ikävä-kommentin unholaan. Tämä ei ollut oikea aika ryhtyä solmimaan minkäänlaisia suhteita, varsinkaan jos Joshua tosiaan lähtisi. Hän ei halunnut odottaa liikoja.

Valeria avasi avainkortilla heidän huoneensa oven. Myös tämä sijaitsi hotellin ylimmässä kerroksessa. Huoneeseen kuului yleellinen oleskeluhuone, makuuhuone, sekä iso kylpyhuone, joka vastasi vähintäänkin pientä spata. Huoneen värimaailma oli suurimmaksi osaksi kultaa ja vaaleita luonnonmukaisia sävyjä. Ehkä se oli hieman liian pröystäilevä naisen omaan makuun, mutta sai kelvata. Eikä palveluissa ollut valittamista.
Valeria laski käsilaukkunsa sivupöydälle ja riisui trenssinsä sohvan selkänojalle. Sen alta paljastui sellainen klassinen, yksinkertainen vaalea mekko, joka kieli ainoastaan hyvästä ja kalliista mausta. Eli juuri siitä, josta Valeria halusi muille viestittää.
”Meillä on hetki aikaa ennen kuin ystäväni tulee”, Valeria sanoi astuessaan ulos korkokengistään. ”Muistaakseni sanoit, että sinua panettaa. Joten hoidetaanko se homma pois alta aivan ensimmäiseksi?”
Valeria kääntyi Lokia kohti, kuin olisi puhunut oikealle rakastajalle. Eikä miehelle, jonka oli juuri onnistunut pakottamaan mukaansa.

Joshua hymyili edelleen Anaclaudialle. Ilmeisesti tuo ei surrutkaan hänen lähtöään pelkästään käytännön syistä. Se lämmitti vanhan vampyyrin sydäntä tavalla, jota hän ei ollut kokenut moneen tuhanteen vuoteen.
”Rakas lapseni osaa olla arvaamaton ja oikukas. Hän voi purkaa kiukkuaan mitä kekseliäämmillä tavoilla ja kostaa jokaiselle, jonka uskoo olevan mukana tässä. Sen vuoksi on erityisen tärkeää, että sinä pysyt täällä jengin luona. Enkä halua ottaa mitään riskejä teidän tai sinun suhteesi. Eikä minusta ole tappamaan omaa lastani. Ymmärrät varmaan.” Puhuessaan Joshua pysyi vakavana. Hän halusi, että Anaclaudia edes yrittäisi ymmärtää tilanteen vakavuuden. ”Mutta. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että Valeria tottelee minua ja jättää Chaosin rauhaan, niin minä lupaan palata.”
Samassa Joshua päätti toteuttaa yhden mielihaluistaan. Jos he kerran sanoisivat hyvästinsä tässä, hänellä ei ollut mitään menetettävää.
Niinpä Joshua astui askeleen eteenpäin, otti Anaclaudian kasvot käsiensä väliin ja painoi huulensa suoraan tuon suulle.

"Sori, musta tuntuu et sun naamas teki musta impotentin.", Loki kohotti käsiään ja olkiaan kuin pahoitellen. Häntä ei panettanut aikaisemmin eikä panettanut nytkään, mikä oli jo omalla tavallaan huolestuttavaa, sillä yleensä hän oli valmis harrastamaan seksiä tilanteesta huolimatta. Hän asteli yhdelle nojatuoleista ja heittäytyi sille mukavasti istumaan, odottaessaan saavansa Valerian kiukun niskaansa. Hän ei luovuttaisi aivan vielä. Hänessä kyti sen verran vielä vihaa ja itsepäisyyttä, että Valeria saisi leikata hänen kielensä irti, ennenkuin hän lakkaisi solvaamasta tuota.

"Hyvä on, minä ymmärrän. Toivottavasti kaikki menee hyvin.", Ana totesi huokaisten ja laski huomaamattaan kätensä vatsalleen. Niin, hänkään tuskin pystyisi tappamaan omaa lastaan. Oli silti hyvin harmillista, että Joshuan täytyi lähteä. Jokaisessa mielessä miehen lähtö oli harmittavaa. He pärjäisivät kyllä, tähänkin asti olivat pärjänneet.
Ana käänsi huomionsa takaisin Joshuaan sanoakseen tälle mahdolliset hyvästit, mutta ennenkuin hän ehti tehdä enempää kuin raottaa huuliaan, Joshua olikin jo hänen edessään ja painanut huulensa hänen huuliaan vasten. Ensireaktiona Anan silmät rävähtivät sepposen selälleen. Hän ei voinut uskoa tätä. Mitä helvettiä tässä oli meneillään? Hänen vartalonsa kuitenkin suli hellään kosketukseen, ja aikaisemmin kipunoinut lämpö syttyi uudelleen. Ana sulki silmänsä eikä voinut olla vastaamatta suudelmaan. Niin, nämä olivat hyvästit.

Valeria ei voinut olla uskomatta korviaan kuullessaan mitä Loki sanoi hänelle. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu mies, hän olisi varmasti repinyt tuolta pään irti sen siunaamalla hetkellä. Loki ei kuitenkaan ollut koskaan tuntunut kuuluvan niihin, jotka kieltäytyivät seksistä, missään tilanteessa. Valeria ei tosin kuulunut niihin naisiin, jotka luovuttivat tuosta noin vain, vaikka mies olisikin hankala.
”Niinkö kultaseni? Sepä ikävää.” Valeria vei kätensä selkänsä taakse avaamaan mekkonsa vetoketjua. Hän ei varsinaisesti uskonut äskeisen jälkeen, että pelkissä norsunluunvärisissä, pitsisissä alusvaatteissa keikisteleminen auttaisi asiaa. Hänellä oli kuitenkin toinen valtti hihassaan.
Kerman värinen leninki valahti hänen vartaloltaan jalkoihin heti kun mikään ei enää kannatellut sitä ylhäällä. Valeria astahti pois sen muodostamasta ringistä kävelläkseen Lokin eteen.
”Minulla olisi kuitenkin lääke moiseen vaivaan, jos sinua kiinnostaa.” Valeriane ei tosin aikonut antaa miehelle vaihtoehtoja. Hän vei kätensä kaulalleen ja yhdellä pienellä, hyvin muotoillun kynnen raapaisulla, hän sai kaulaansa aikaan haavan, josta veri vierähti esiin.

Joshua murahti tyytyväisenä Anaclaudian vastatessa hänen suudelmaansa. Tämä tosin teki lähtemisestä todella vaikeaa. Hän rupesi heti toivomaan, että Valeria olisi kerrankin hyvä tyttö ja tottelisi isäänsä, eikä aiheuttaisi turhia ongelmia.
Hänen olisi pitänyt perääntyä heti ja jättää heidän huultensa välinen kohtaaminen pieneksi, viattomaksi pusuksi. Sen sijaan hän pakotti kielellään Anaclaudian suun auki ja työntyi tuon sisään maistelemaan uusia, ennen kokemattomia makuja. Kädet siirtyivät poskilta takaraivolle, kun hän syvensi heidän suudelmaansa entisestään ja viivytti hetkeä, jolloin sen pitäisi loppua. Hän olisi halunnut antaa naiselle enemmänkin muisteltavaa, mutta se ei näissä olosuhteissa ollut mahdollista. Loppu tuli vääjäämättä.
Joshua nuolaisi vielä kerran naisen huulia, ennen kuin perääntyi. Vaikka koko muu elimistö oli toista mieltä ja suurin osa hänen päästäänkin puolsi kropan mielipidettä.
”No niin, amaaria.” Vanhan kielen rakastettua tarkoittava sana lipsahti Joshuan huulilta aivan yhtä luonnollisena, kuin häneltä oli joskus käynyt hengittäminen. ”Pidä huolta itsestäsi ja lapsesta. Toimitan Lokin kotiin ykkösluokan pakettina.”
Joshua painoi huulensa vielä kerran Analaudian otsalle, ennen kuin irrotti otteensa tuosta ja kääntyi lähteäkseen Jeremiahin niskasta kuuluvan äänekkään rusahduksen saattelemana. Oli tosiaankin parempi lähteä, ennen kuin pojan ranka olisi kunnossa ja tuo heräisi potkimaan häntä persuksille.

"Ei kiinnosta.", Loki totesi välittömästi ja käänsi katseensa pois Valeriasta. Hän ei halunnut katsoa naiseen päinkään kun tuo keikistelisi hänen edessään vähissä vaatteissaan. Jo se saattaisi saada hänen kehonsa heräämään, vaikkakin vasten hänen omaa tahtoaan. Loki oli oppinut jo nuorena poikana että hänen kehonsa ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan useimmista asioista, ainakaan mitä tuli seksiin. Valerian tehdessä pieni viilto kaulalleen, veren huumaava tuoksu leijaili hänen nenäänsä ja teki tästä entistä vaikeampaa. Loki yritti kuitenkin parhaansa olla välittämättä, vaikka hänen kätensä rupesivat tärisemään ja keho tuntui nykivän Valeriaa kohden.
"Mitäpä jos vaikka suksisit vittuun?", Loki älähti, niin omille seksihaluilleen kuin Valerialle. Hän ei saanut luovuttaa. Hän ei halunnut luovuttaa. Hänen täytyi taistella niin kauan kun se vain oli mahdollista ennenkuin hänen armas kehonsa pettäisi hänet totaalisesti. Hänen kielensä tahtoi päästä nuolemaan huulia, ja nuolemaan tuota huumaavaa verta Valerian kaulalla.

Anan kädet nousivat vaistomaisesti tarttumaan kiinni Joshuan paidasta. Hän olisi halunnut takertua mieheen koko henkensä edestä ja estää tuota lähtemästä, mutta näin olisi kaikkein parasta. Anan oli ajateltava ennen kaikkea jengiään. Hän ynähti voimattomasti toisen pakottaessa tiensä hänen suuhunsa, ja suudelmasta tuli paljon enemmän kuin vain pelkkä jäähyväinen. Ja sekin loppui aivan liian pian. Ana henkäisi Joshuan irrottautuessa tuosta, ja oli hetken aikaa pyörällä päästään. Miehen lausumat sanat kuitenkin herättivät hänen aivonsa jälleen henkiin.
"Sinä myös, querido. Despedida y mantener a salvo.", Ana totesi hymyillen vastaukseksi. Espanja sujui naiselta edelleen leikiten, olihan hän puhunut kyseistä kieltä ensimmäiset sata vuotta elämästään, samalla kun oli opiskellut muutakin. Hänen verensä kohisi kuumana tuota miestä kohden, mutta se ei auttanut mitään. Joshualla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin leikkiä kotia hänen kanssaan. Ana käänsi huomionsa, niin ikävältä kuin se tuntuikin, Jeremiahiin.

Valerian silmissä välähti vaarallisesti. Hän ei voinut uskoa, että Loki oli tosiaan kieltäytynyt hänen verestään. Hänen olisi tehnyt mieli läimäistä tuota kasvoihin niin, että tuntui. Hän ei olisi tosin millään halunnut rikkoa lelujaan heti kun oli saanut ne viimein kokonaan itselleen.
”No, jos ei hyvällä niin sitten pahalla...”

Valeria ei ehtinyt jatkamaan kun sviitin oveen koputettiin. Valeia oli valmis heittämään tulijaa maljakolla tai jollain muulla, jonka saisi nyt ensimmäisenä käteensä, heti kun avaisi oven. Hän olisi halunnut nauttia saaliistaan, nyt kun oli saanut Lokin itselleen ja jokainen, joka edes yritti tulla heidän väliinsä ansaitsisi pitkän ja hitaan kuoleman.
Hänen oli kuitenkin ajateltava järkevästi. Hotellin henkilökunnalla oli tuskin mitään syytä häiritä heitä nyt, kun he olivat vasta kirjautuneet hotelliin. Mikä tarkoitti sitä, että oven takana seisoisi se, jonka kanssa Valeria oli ollut telepaattisessa yhteydessä vain hetki sitten ilmoittaessaan paikan vaihdoksesta.
Hän suoristautui ja katsoi Lokia kohden. ”Minä hoidan tämän pois alta ja sillä aikaa sinä mietit, kuinka kallisarvoinen se poika on sinulle. Jos jatkat samaa rataa, minä haen hänet tänne hieman katselemaan miten aikuiset hoitavat homman. Ja jokainen sinun kieltäytymisesi maksaa hänelle kalliisti. Minun ei tarvitse tappaa tuhotakseni.”
Tehtyään kantansa selväksi Valeria asteli ovelle passittaakseen Dezin matkoihinsa. Mies oli varsinainen piikki hänen lihassaan, mutta tuosta saattaisi olla hyötyä kunhan hän vain auttaisi miestä saamaan pikkuveljensä takaisin.

Valeria avasi oven ja hymyili miehelle mitä hurmaavinta hymyään. ”Hei Dez. Nyt on hieman huono hetki, joten voisitko vaikka varata itsellesi huoneen ja odottaa hetken. Paneudun sinun ongeelmaasi aivan pian.”

Jeremiahin hartiaseutu tuntui jääneen lopullisesti jumiin ja lukkoon. Hänen päässään humisi ja avatessaan silmänsä, hän saattoi nähdä vain valkoista suttua. Loistavaa. Hän yritti nousta, mutta älähtikin vain kivusta.
Ehkä olisi ollut viisaampaa vain odottaa, että kipu hellittäisi ja hän näkisi jotain, ennen kuin nousisi ylös.

Loki irvisti Valerian uhkaillessa jälleen Jeremiahia. "Muista et se on sun isäs kanssa.", Loki heitti naisen perään tuon astellessa ovelle. Hän ei pystyisi jatkamaan tätä kauaa. Valeria oli tosiaan vihainen ja valmis tekemään selvää jälkeä Jeremiahista. Hänen ei auttaisi muu kuin luovuttaa ja antaa naisen käyttää itseään hyväksi haluamillaan tavoilla. Se sai karvaat muistot nousemaan pintaan ja hän puri huultaan ja kovaa, saadakseen painettua takaisin maan rakoon. Jos Valeria alistaisi hänet kuten hänen äitinsä teki, hän ei pystynyt takaamaan pysyisikö se viimeinenkin järjen hiven hänen päässään enää kauempaa.

Moisille ajatuksille ei tosin ollut enempää aikaa kun hän kuuli ketä Valeria oikein tervehti. Loki pomppasi pystyyn tuolilta ja kääntyi ovea vasten, vain nähdäkseen Dezin iljettävän naaman. Inhon sekainen virne nousi hänen kasvoilleen. Vittu.
"Katos, juntti. Mites perse jakselee?", Hän halusi tietää mitä helvettiä täällä tapahtui. Miksi helvetissä Dez oli Valerian oven takana? Tästä ei seuraisi mitään hyvää, ei niin lainkaan mitään. Hänen täytyisi kuitenkin vain luottaa Anaan, ja siihen että nainen pitäisi Jeremiahin turvassa. Vittu.

"Huomenta, Jeremiah.", Ana kyykistyi miehen vierelle tuon osoittaessa heräämisen merkkejä. "Kuinka jakselet?", Anan äänensävy oli ystävällinen ja rauhallinen, mutta hän oli täysin valmis tarttumaan miehestä kiinni ja iskemään tuolta tajun uudestaan kankaalle jos tarve vaatisi. Hän halusi kuitenkin antaa Jeremiahille mahdollisuuden olla täysjärkinen ennenkuin tekisi mitään radikaalia.

Sekä Dezin, että Valerian katse singahti Lokiin tuon puhuessa. Kummankin kasvoilla komeili hämmästynyt ilme. Dezin kasvoilla se muuttui kuitenkin nopeasti vihan ja raivonsekaiseksi, kun mies tajusi kuka naisen huoneessa oli.
”Sinä”, mies sihahti sanan inhoten hampaidensa välistä ja otti jo askeleen huoneen puolelle ennen kuin Valeriane astui tuon eteen. Kenet tahanas muun Dez olisi jyrännyt jalkoihinsa, mutta hänen oli ajateltava sopimusta, jonka oli tehnyt naisen kanssa. Tuo tuskin auttaisi häntä yhtä auliisti, jos päätyisi toimittamaan ovimaton virkaa.
”Tunnetteko te toisenne?” Valeria kysyi hämmästyneenä.
”Tuo kaveri on toinen niistä, jotka veivät veljeni”, Dez puhui vihan kyllästämällä äänellä. Hän yritti kuitenkin pysyä mahdollisimman rauhallisena.
”Oih.” Valerian katse lennähti Lokiin. Hän tajusi juuri miksi Loki oli muuttunut nimenomaan New Yorkin jälkeen, yhdistäessään tuon käytöksen, sen miehen kujalla, sekä Dezin tarinan toisiinsa. ”Sen pojan nimi on siis Jeremiah. Eikö olekkin? Sen, josta sinä niin kovin pidät.”
”Sinun olisi pitänyt tappaa minut”, Dez murahti Lokille, puhuen melkein Valerian päälle. ”Minähän sanoin, että etsin Jereä vaikka maailman ääriin. Missä hän on?”

Jeremiah kuuli Anaclaudian äänen, mutta ei nähnyt naista. Hän ei tosin ollut varma, oliko hänen näkemässän valkoisessa sutussa tummempi kohta. Mistä ihmeestä Anaclaudia oli ilmestynyt. Hänhän oli ollut Lokin ja Joshuan kanssa. Samassa muistikuvat alkoivat palautua hänen päähänsä ikään kuin filminä. Muistojen myötä tuli myös kipu. Lokilla taisi olla tälläkin hetkellä oikein mukavaa sen bruneten kanssa, samalla kun Jeremiah yritti saada tolkkua asioista.
Samassa hän muisti, että Anaclaudia oli puhunut hänelle.
”Paremminkin on mennyt”, hän mumisi vastaukseksi. Inhottava ja voimakas vihlova kipu iski hänen niskaansa ja lävisti ruumiin. Jeremiah ähkäisi, mutta sai ilokseen huomata, että hänen näkönsä rupesi palautumaan. Valkoinen suttu hävisi ja Anaclaudian kasvot rupesivat tarkentumaan. Hän tunnisti nopeasti heitä ympäröivän miljöön Chaosin alueen rajaksi. ”Onko sinulla tietoa siitä, miten minä päädyin tähän?”

Loki jätti Valerian kokonaan huomioitta. Oli parempi keskittyä purkamaan pahaa oloa Dezin kaltaiseen. "Jaa, tiedä häntä. Mun perse on kyl ainaki viel kipee Jeren jäljiltä. Onks sun persees parantunu mun jäljiltä? Ehkä haluisit ottaa uusinnan, kuvineen päivineen?", Loki imitoi mahdollisimman hellää ja imelää äänensävyä, vieden sen tarkoituksella aivan liian pitkälle. Jos hän provosoisi Deziä tarpeeksi, tuo saattaisi yrittää päästä Valerian ohi huoneeseen, ja Valeria puolestaan saattaisi tehdä tuosta selvää. "Sä voit ihan hyvin luovuttaa Jeren suhteen, et sä Anaa voita.", Loki hymähti ylimielisesti ristiessään kätensä paljaalle rinnalleen. Hän halusi Dezin suuttuvan. Hän voisi lähettää tuolle paljon mukavia uusia mielikuvia heidän tämänpäiväisistä toimista.
Hän ei tosin vieläkään ymmärtänyt mitä oli meneillään. Pystyisikö hän uhkailemaan ja kiristämään Valeriaa jollain? Nainen oli selvästi mieltynyt häneen, joten ehkä jos hän uhkaisi tehdä jotain itselleen, tuo jättäisi Jeremiahin rauhaan. Tämän idean toteutus kuitenkin saisi odottaa kunnes ongelma Dezin kanssa olisi hoidettu.

"Hieman, mutta puhutaan siitä sisällä. Pääsetkö nousemaan itse, vai autanko? Haluatko levätä vielä hetken?", Ana yritti olla hyysäämättä Jeremiahia, ettei tuo tuntisi itseään taas vähemmäksi kuin mitä oli. Mihin hän olikaan mennyt sotkemaan kätensä? Hän ei alkaisi säälimään Jeremiahia, vaan pitäisi tuolle tästä lähtien tiukan kurin. Ehkä se saisi miehen havahtumaan takaisin tähän maailmaan. Rutiinit saattaisivat myös pitää miehen pään raiteillaan.

Dezin kasvot vääntyivät raivosta Lokin aukoessa päätään heidän viimeisimmästä kohtaamisestaan. Hän oli jo valmis jyräämään oman auttajansa, jotta olisi voinut pyyhkiä tuon omahyväisen ilmeen pois blondin naamalta. Tällä kertaa hän ei ollut sidottuna työtasoon, joten todennäköisyydet olivat täydellisesti hänen puolellaan. Hänen tuskin tarvitisi käyttää kovinkaan paljon voimaa voidakseen alistaa Lokin ja ottaa New Yorkin tapahtumista uusinnan. Tällä kertaa asetelma olisi tosin hänelle huomattavasti mieluisampi. Eikä hän lopettaisi yhteen kertaan.
”Dez.” Valeria painoi kätensä miehen rintakehälle ja työnsi tuota lähemmäs hotellin käytävää. Hänen äänensä oli kylmä ja silmissä tuikki varoittavasti. ”Sinä menet nyt ja varaat itsellesi huoneen tästä hotellista. Sinä odotat kiltisti siinä huoneessa, että minä saan asiani hoidettua lemmikkini kanssa ja sen jälkeen paneudumme sinun ongelmaasi. Oletko ymmärtänyt tämän?”

Dez mulkaisi naista, jonka apua oli tähän asti kaivannut kipeästi. Hän mietti vaihtoehtojaan ja joutui toteamaan ettei se avuntarve ollut kadonnut yhtään mihinkään, vaikka hän olisi ollutkin juurit nyt valmis pyyhkimään Valerialla lattioita. Hän tarvitsi naista ja tuon voimia saadakseen pikkuveljensä takaisin Chaosin alueelta.
Niinpä, vaikka hänen ylpeytensä antoi vain vaivoin periksi, hän perääntyi takaisin käytävään.
”Hyvä poika. Me näemme pian”, Valeria sanoi lähes lempeästi sulkiessaan oven Dezin naaman edestä. Sen jälkeen hän kääntyi Lokin puoleen. ”Mihinkäs me jäimme?”

”Kyllä tämä tästä”, Jeremiah sanoi hivuttautuessaan varovaisesti istumaan. Hänen päässään heitti edelleen ja hän tunsi lievää kuvotusta, mutta tunsi olevansa muutoin kunnossa. Miten helvetissä hän oli päätynyt tähän jamaan?
Kuva Joshuasta tarttumassa kiinni hänen päähänsä ja siitä kuvottavasta rusahduksesta, ilmestyi hänen mieleensä. Miksi helvetissä Joshua oli taittanut hänen niskansa? Ai niin, hän oli väittänyt vastaan jostain. Juuri nyt hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään käsitystä mistä.
Varovaiseti Jeremiah nousi maasta jaloilleen kuullostellen mitä mieltä hänen päänsä ja muu kroppansa oli tästä. Maa tuntui jalkojen alla kutakuinkin tukevalta, mikä oli positiivista. Hänen polvensa eivät tutisseet hervottomasti ja kuvotuksenkin tunne tasoittui hiljalleen.
”No niin. Hengissa selvittiin.”