Ei työtä ilman huvia. (Jilli&Shakke K-18)

Kuuma ja kostea ilma sai hien virtaamaan pienimmästäkin työ määrästä ja paidan liimautumaan ihoon kiinni vaikka ei olisikaan hikoillut. Viidakko rehotti valtoimenaan ja hukutti pienimmätkin aarteet ja piilot vielä syvemmälle lehvistöönsä. Tässä osassa intiaa eksyi vallan helposti jos ei tiennyt tarkalleen minne oli menossa ja mitä oli tekemässä. Erilaiset petoeläimet ja matelijat vaanivat lehvästössä odottamassa uhriaan. Syvällä viidakossa piili paikka josta monet eivät tienneet, vanha hauta joka piilotti sisäänsä aarteita. Suunnilleen tuhat vuotta sitte, vuonna 1945, japanilaiset olivat sodan aikaan pistäneet pystyyn bunkkerin tähän nimenomaiseen intian paikkaan. Huhut olivat aina olleet villejä; kultaa, aarteita, luvattomia ihmiskokeita ja hirviöitä. Mitään ei kuitenkaan koskaan oltu löydetty, koska kukaan ei ollut löytänyt tätä nimenomaista bunkkeria. Eräs henkilö oli sen kuitenkin löytänyt, ja varovasti työskenteli tietään sisemmälle. Onneksi hänellä oli oikeat välineet mukanaan ja hieman enemmän vahvuutta kuin tavallisella miehellä. Mutta hänen oli oltava varovainen. Väärät liikkeet saisivat koko roskan romahtamaan hänen niskaansa.

Hän suki lyhyttä tukkaansa pois silmiltään astellessaan vahvan taskulampun valossa eteenpäin tasaisesti, tarkistellen maata jalkojensa alla, tutkien tarkkaan seiniä. Toisessa kädessään hänellä oli kirja, johon oli tuherrettu muistiinpanoja varsinaisen kirjoituksen seuraksi. Russel oli niitä jotka tekivät mitä tahansa saadakseen varsinaisen kirjan käsiinsä, typerien tablettien sijaan. Hän piti kirjojen tunnusta käsissään, ja niihin oli mukava raapustaa tekstiä. Niimpä miehellä oli usein myös kynä korvansa takana, niinkuin nytkin. Hän oli valmis kirjoittamaan havaintoja, ansoista tai mistä tahansa muusta mihin törmäisi. Hän osoitti taskulampulla kirjaansa ja pystähtyi tutkimaan kirjoitusta hetkeksi, kulmiaan kurtistaen. Sitten valokiila nousi kiilasta jälleen ja valaisi seiniä. Hymy kohosi miehen sänkisille kasvoille. Kyllä, ansa. Russel tiesi miten ansat vältetään, ilman että niitä tarvitsee laukaista. Siitä oli hyötyä.

Usean tunnin päätteeksi hän oli päätynyt tomuiseen huoneeseen täynnä mätäneviä huonekaluja, metallisia sänkyjä joiden jouset sojottivat erisuuntiin kuin vinot hampaat. Russel kyykki nurkassa tutkien tavaroita jotka huoneesta löytyivät. Hän tarvitsi vihjeen, ja sen hän saattaisi löytää tavaroiden joukosta. Kirjansa hän oli työntänyt olkalaukkuunsa ja taskulamppunsa oli suussa, jotta molemmat kädet olisivat vapaina tutkimiseen.

Irma Sant Salvatore tarkasti varmaan sadatta kertaa sijaintinsa autonsa GPS järjestelmästä. Hän ei ollut koskaan liiemmin pitänyt viidakoista. Mikä johtui ainoastaan siitä, että niihin oli vielä helpompi eksyä kuin muille alueille, joissa hän oli tottunut työskentelemään. Puut näyttivät suurimmalta osin samalta ja maasto oli aivan yhtä vaikeakulkuista joka paikassa. Petoeläimet eivät juurikaan hänen elämäänsä häirinneet. Suurin osa niistäkin kartti vampyyreita viimeiseen asti. Mikä oli varsin luonnollinen ja järkevä reaktio.
Sen lisäksi viidakoista oli hyvin vaikeaa löytää etsimäänsä. Jos ei ollut tehnyt taustatyötä kunnolla. Olisi ollut suuri häpeä, jos Sant Stefanon tutkimuskeskuksen johtaja olisi jättänyt hommansa puolitiehen. Irma tiesi tarkalleen minne oli menossa, mutta työtä vaikeutti se, että hänen tämän kertainen kohteensa oli varsin liikkuvaista sorttia.

Kun hänet oli viimein nimitetty vampyyreiden suurimman arkeologisen keskuksen johtoon, hän oli ruvennut tekemään muutoksia. Nämä eivät jääneet pieniksi ja se oli kuljettanut häntä hiljalleen Russel Jacksonin jäljille. Siinä oli haudanryöstäjä, joka tiesi tarkalleen mitä teki. Vaikka jotkut miesvampyyrin toimista olivatkin kauttaaltaan halveksittuja, Irma ei voinut kuin ihailla tätä. Hänellä oli mennyt kaksi vuotta päästä Russelin kannoille. Harmi vain, että ne veivät hänet Intiaan, jumalan seläntaakse, viidakkoon, joka ei ollut nähnyt syvälliseen ajatteluun kykenevää olentoa satoihin vuosiin. Hän ei kuitenkaan ollut nainen, joka ryhtyi ensimmäiseksi luovuttamaan.
Hän oli onnistunut tuhlaamaan varsin merkittävän summan rahaa jäljittääkseen Russelin, luovuttaminen olisi ollut sama kuin olisi polttanut kyseiset varat. Moni olisi jättänyt homman kesken jo ensimmäisen parin kuukauden jälkeen, mutta Irma halusi miehen tiimiinsä. Tietysti hän olisi saanut aivan yhtä päteviä työntekijöitä huomattavasti vähemmällä vaivalla. Russel oli kuitenkin ovela ja taitava, että olisi ollut suorastaan typerää pitää tämä vastapuolella. Irman mieleen muistui vanha sanonta vihollisten pitämisestä lähellä ja luoja yksin tiesi, että hänelle niitä oli kertynyt yksi jos toinenkin.

Kolme päivää aikaisemmin Irma oli saapunut Intiaan ja siitä hän oli lähtenyt matkaamaan syvemmälle sen pohjoisosan metsikköihin. Hän oli siis istunut nyt noin seitsemänkymmentäkuusi tuntia autonsa ratissa ja hänen perseensä rupesi hiljalleen puutumaan oikein toden teolla. Eivätkä niitä juurikaan helpottaneet ne kaikki töyssyt ja kuopat, joita hänen armaan autonsa jouset eivät saaneet pehmitetyksi.
Onneksi hän oli hiljalleen lähestymässä oletettavaa määräänpäätään. Se tarkoitti sitä, että hän saisi pian nousta autosta ja jatkaa matkaansa jalan.

Hän pysäköi autonsa suhteellisen huolimattomasti, kahden puun väliin ja käynnisti sen jäljittimen. Näin hän löytäisi takaisin, heti kun se olisi ajankohtaista. Hän nappasi mukaansa repun, joka sopi korkeintaan lyhyelle päivävaellukselle, sekä uskolliset käsiaseensa, viidakko- ja linkkuveitsen. Ylhäisistä sukujuuristaan huolimatta, tämä ei ollut hänen ensimmäinen kertansa liikenteessä.
Hän varmistaa jälleen kerran sijaintinsa ja Russelin oletetun olinpaikan. Hänellä menisi matkaan noin kaksikymmentä minuutti rauhallisella tahdilla. Ja jos matkalla ei ilmenisi ongelmia.


Tarkalleen kahdenkymmenen minuutin kuluttua Irma saakin jo näkyviin haluamansa. Bunkkeri oli peittynyt lähes täydellisesti aluskasvillisuuden sekaan, mutta Russel oli kaivanut sen oviaukon esiin. Lisäksi sen edustalla oli merkkejä leiriytymisestä.
Irman huulille muodostuu vino hymy hänen astellessaan hyvin pienelle aukealle. Hän nappaa toisen käsiaseen kotelostaan ja kopauttaa sen perällä avonaista metalliovea kolme kertaa. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta astella pieneen tilaan arvaamattoman palkkionmetsästäjän kanssa.

Jos Russel ei olisi pysähtynyt tutkailemaan huoneen sisältöjä ja jatkanut matkaansa syvemmälle bunkkerin uumeniin, joka vaikutti laskeutuvan melko paljon maanpinnan alapuolelle, hän ei luultavasti olisi kuullut heleää koputusta joka kantautui vaimeasti kumisten sisälle bunkkeriin. Russel 'Rascal' Jackson kohottaa katseensa pölyisistä tavaroista kulmiaan kurtistaen. Joku oli päässyt hänen jäljilleen, sillä sattumaa tämä tuskin oli. Russelin kaltaisella empatiattomalla miehellä oli paljon vihollisia, ei pelkästään siksi että hän tuppasi pistämään muiden suunnitelmat uusiksi ryöstämällä haudat ennen muita. Hän ei välittänyt paskaakaan montako henkeä uhrasi silloin kun halusi jotain. Joskus aina silloin tällöin Russel teki keikkoja muidenkin pussiin, pitihän hänen rahaakin saada voidakseen jatkaa omaa sooloiluaan, ja jos joku typerys uskaltautui antamaan hänelle assistentteja mukaan, oli suoranainen ihme jos kaikki palasivat hengissä. Russel usutti ylimääräiset kädet kuolemaan mikäli hän ei ollut selvillä kaikista ansoista, tai mikäli ansojen ohitukseen menisi tuhottomasti aikaa. Silloin oli helpompi pistää assari hommiin ja katsoa kuinka erinäiset, mitä kekseliäimmät ansat vaativat jälleen henkiä. Tietenkään vampyyria ei noin vain tapettu, mutta kunhan ansa oli laukaistu, vampyyrikin saattaisi olla hetken tuskissaan eikä Russel sietänyt valitusta ja hidasteita. Voi vain arvata kuinka haavoittuneille kävi.

Olkalaukustaan Russel vetää esiin luotettavan käsiaseensa ja nousee hitaasti. Tälläisessä ikivanhassa bunkkerissa ei muutenkaan kannattanut liikkua liian raskaasti tai nopeasti, luoja yksin tiesi missä kohtaa lattia antaisi myöten, vaikka se tuntuikin suurimmaksi osaksi olevan peruskalliota, hiekkaisia kohtia löytyi. Ja missä oli hiekka lattia, oli helppo myös mennä sen läpi. Hän palaa takaisin kohti ovea kulkien tarkalleen omia jalanjälkiään. Ase on valmiina mikäli vaikuttaisi siltä ettei tästä selvitä puhumalla. Russel pääsee oven lähettyville, niin että näkee juuri ja juuri ulos, mutta jää itse varjoihin. Hän ei halunnut riskejä. Toisaalta, se mitä hän ovella näki sai hänen huulensa kaartumaan hyväksyvään hymyyn. Harvemmin hänen perässään tuli noin huoliteltuja neitoja. Neitoja, joita hän voisi hyvinkin kutsua sänkyynsä. Kieli lipaisee nopeasti ylähuulta.
"Voinko jotenkin auttaa neitoa hädässä?"

Irman on pakko hymyillä ja hymähtää hänen kuullessaan miehen äänen varjoista. Hän pystyi helposti paikantamaan tuon äänen perusteella, vaikka ei kyennyt näkemään. Mitä ilmeisemmin mies oli aivan yhtä haluton kohtaamaan hänet puiden katveessa kuin hän sisällä bunkkerissa. Vaikka varjoihin oli hyvin vaikea nähdä, hänen oli kuitenkin oletettava, että Russelilla oli hallussaan, mitä todennäköisemmin käsissään, ainakin yksi tuliase. Luultavimminkin ainakin pari lisää, sekä jotain lähitaisteluun tarkoitettua. Lisäksi Irma itse oli täysin esteettömästi näkyvillä.
”Miksi te miehet taivutte luulemaan niin herkästi, tavatessanne naisen esimerkiksi juuri keskellä viidakkoa, että hän on jollain tapaa pulassa?” hän kysyy, keskittyen oman aseensa silmämääräiseen tarkasteluun.
Irma tiesi, että hänestä näkyi metrien päähän ne tietyt ominaisuudet, jotka kielivät hänen kuulumisestaan yläluokkaan. Hän voi ruumiillisesti hyvin, hänen ulkomuotonsa oli huolitelteltu suurimmalta osalta. Silti, selkään letitetyt vaaleanruskeat hiukset ja viidakkoon sopiva kevyt asustus olisi voinut tuoda edes hieman osviittaa siihen ettei hän ollut ensimmäistä kertaa tien päällä. Russel näki todennäiköisesti piiloonsa asti maastonvihren, hihattoman t-paidan, kevyet, ihonmyötäiset housut ja pitkävartiset vaellussaappaat, jotka tukivat nilkkoja epätasaisessa maastossa. Eikä Irman kantama aseiseistus varsinaisesti jäänyt hänen vaatetuksensa alle piiloon.
Eivät naisetkaan aliarvioineet vastustajiaan pelkän ensisilmäyksen perusteella, joten miksi miesten oli sorruttava siihen yhä uudestaan.

”Olen Irma, Sant Stefanon tutkimuskeskuksen tämän hetkinen johtaja ja minulla on sinulle työtarjous, joka sinun kannattaisi kuunnella”, Irma toteaa samaan tapaan kuin olisi kertonut millainen sää bunkkerin ulkopuolella oli. ”Varsinkin kun olen nähnyt niin kovin ison vaivan löytääkseni sinut keskeltä tätä villiintynyttä pikku puutarhaa.”
Tämän sanottuaan Irma suoristautuu astellakseen pois oviaukosta. Hän istuutuu pikku aukean reunalla olevan ison puun juurelle, joka sai nyt luvan toimittaa istuimen virkaa. Repustaan hän kaivaa esille pullon verta. Hän oli viime aikoina pitänyt tarkoin huolta ravinnonsaannistaan, koska ei halunnut antaa Russelille sitä etulyöntiasemaa, että hän olisi itse heikko syötyään liian vähän.
Irman katse oli suunnattu tarkkaan oviaukkon mustuuteen. Russel saisi luvan kaivautua ulos piilostaan. Hänellä ei ollut aikomuksia vaivautua hakemaan tätä alhaalta, mutta tekisi sen jos tarve vaatisi.

Russel ei voinut olla nauramatta naisen kommentille. Ei hän ollut hetkeäkään epäillyt että nainen olisi pulassa. Kukaan ei noin vain eksy intian viidakkoon ja päätä koputtaa lähes näkymättömissä olevan bunkkerin ovea siinä toivossa että omistajat olisivat kotosalla. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyy työtarjouksesta kuullessaan. Sant Stefano? Kuuluisa paikka, hyvin maksettu. Juuri sellainen jota Russel kaipaisi, mutta jota hän kuitenkin inhosi. Hän ei oikein tullut toimeen ökyrikkaiden tyyppien kanssa, he tuppasivat usein unohtamaan että Russelilla oli oma tapansa toimia, ja heistä oli vallan ikävää jos muutama assistentti katosi tutkimusmatkalla. He eivät arvostaneet hänen kovia ponnistelujaan, vaan halusivat aarteet itselleen taikka museoihin näytille. Russel piti esineet mielellään itse, tai möi ne tarpeeksi suurista summista.

Hän kuitenkin seuraa katseellaan hyvin tarkkaan kuinka nainen siirtyy oviaukosta aukiolle. Hän kohauttaa harteitaan itsekseen ja haroo hieman hiuksiaan, pörröttäen niitä turhautuneena. Nainen ei näyttänyt lainkaan siltä että aikoisi luovuttaa helpolla, ja sanojensa mukaan hän oli jopa jäljittänyt häntä kauemminkin. Rascal toimi mieluiten yksin, taikka pomolle joka ei välittänyt paskaakaan hänen menettelytavoistaan. Lopulta hän kuitenkin astuu ulos bunkkerista, ase kädessään valmiina mikäli neitokainen kuitenkin haluaisi pienen vanhan ajan lännen kaksintaistelun. Hän ei astu aivan aukiolle, jää bunkkerin oviaukkoon valmiina perääntymään takaisin sisälle. Tarpeen vaatiessa hän voisi perääntyä sisälle ja eksyttää naisen bunkkeriin ja johdattaa ansoihin, mikäli tuo olisi tarpeeksi tyhmä seuratakseen häntä. "Kerrohan sitten, mikä on tämä suuri työtarjous jonka vuoksi olet uhrannut aikaa ja luultavasti rahaa löytääksesi minut, pahaisen pienen arkeologian harrastajan.", Russel virnistelee, hänen hymynsä on jollain tapaa poikamainen ja varsin puoleensa vetävä, ja hän tiesi sen itsekkin.

Irman katse seuraa Russelin jokaista liikettä, miehen astellessa esiin bunkkerista. Nyt hän vasta saattoi olla täysin varma löytäneensä oikean miehen. Pelkkää ääntä oli vaikea verrata valokuviin, mutta nähdessään tuon kasvot hänellä ei ollut enää epäilystäkään. Mies on oikein söötti. Tuolla ulkonäöllä sai varmasti naisten polvet tutisemaan ja pikkuhousut kostumaan. Ei ehkä kuitenkaan juuri sitä, mitä hän itse kaipasi miehiltään. Tosin Irma oli aina ollut hyvin vapaamielinen miesten suhteen. Tällä kertaa hän oli kuitenkin työmatkalla. Bisnes hoidettiin aina ennen huvia. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei kunnollisten sopimusneuvotteluiden jälkeen voinut pitää hieman hauskaakin.
Huulille meinaa kuin vaivihkaa karata tyytyväinen hymy, mutta hän peittää sen nostamalla pullon huulilleen. Hän ei ollut vielä maalissa. Lopputulos oli edelleen epäselvä. Mies saattaisi hyvinkin haistattaa Irmalle pitkät ja käskeä tätä tunkemaan tarjouksensa syvälle ahteriinsa. Ja oli todennäköisempää, että tuo tekisikin ensin niin.
Sitten peli varsinaisesti vasta alkaisikin.

Irma laskee pullon alas. Hän nojaa eteenpäin, tukien asentoaan reisille nojaavilla kyynärpäillään. Verellä täytetty juomapullo roikkuu höllässä otteessa sormenpäissä.
”Rupesin tekemään muutamia näkyviä muutoksia Sant Stefanolla kun minut nimitettiin johtoon jonkin aikaa sitten. Osa niistä tapahtuu henkilökunnassa. En ole tyytyväinen kirjanoppineiden tekemiin tuloksiin.” Karibianmeren väriset silmät tarkkailevat Russelia avoimen kiinnostuneena, ovelan hymyn leikitellessä naisen huulilla. ”Haluan sinut osaksi tiimiäni ja näin ollen tarjoan työtä yhdessä johtavista arkeologisista keskuksista.”
Irma nousee seisomaan paikaltaan ja rupeaa kävelemään puolihuolimatonta ympyrää verkkaiseen tahtiin. ”Tiedän, että tämä ei ole sellaista mitä kaltaisesi odottavat vesi kielellä, mutta minä kaipaan aitoja ammattilaisia. Ja olen valmis maksamaan heille.”
Hän pysähtyy aivan Russelin eteen, jalat aavistuksen harallaan, ateria edelleen sormien kevyessä puristuksessa roikkuen.
”Käsittääkseni sinä käsket minun painua nyt vittuun tarjouksieni kanssa.” Irma antaa vinon hymyn kohota huulilleen.

Russe jännittyy naisen noustessa ylös. Hän oli ennenkin kohdannut henkilöitä jotka sanoivat olevansa yhtä ja olivat todellisuudessa aivan jotain muuta. Nainen saattoi hyvinkin olla vaikka salamurhaaja jonka joku vittuuntunut entinen työnantaja, tai vielä parempaa, arkeologinen kilpakumppani olisi lähettänyt hänen peräänsä. Tosin, ainoa varteenotettava kilpailija olisi hoidellut hänet päiviltä itse. Hän kuuntelee tarkkaan mitä Irmalla on sanottavanaan eikä siirrä silmiään tästä, vaikka hän saattoikin vaikuttaa ulkopuolisesti välinpitämättömältä ja huolettomalta, hän oli kuitenkin alati valmiina.
"Arvasitte aivan oikein, neitokainen. Voisi sanoa että..minua ei tosiaan kiinnosta vittuakaan työskennellä tiukkapipoiselle suurelle laitokselle.", Russel väläyttää melkein myötätuntoisen hymyn, vaikka myötätuntoa mieheltä ei löydykkään, paitsi ehkä suuria aarteita ja löytämättömiä hautoja kohtaan. Hän oli hieman..vinksahtanut, näinkin voisi sanoa.

"Kuulehan, Irmeli, vai mikä olitkaan, minulla on hieman töitä. Ja vaikka tämä keskustelu on ollut hyvin..antoisa, pelkään pahoin että minun on palattava töihin. Suuria salaisuuksia löydettävänä, tiedäthän.", Viimeinen lauseen kohdalla Russel vääntää kasvonsa vakavaan ilmeeseen ja nyökyttelee kuin tehostaakseen omaa vakavuuttaan, mutta ei mene kauaakaan kun mies jo taas virnistää ja astuu askeleen taaemmas, valmiina perääntymään bunkkeriin.
Seuraa vain, leikitään vähän kissaa ja hiirtä. Tiedän ettet varmasti jätä tätä tähän.. Katsotaan onko kissalla kynnet.

”Irma Rosalinda Catalina Sant Salvatore, hyvä herra.” Irma hymyilee Russelille. Hän liikahtaa aavistuksen, asettaen jalkansa tukevammin allaan olevaan maahan. Hän ei liikkuisi mihinkään. ”Te ette kuunnellut tarjoustani vielä loppuun. Sant Stefano tarjoaa teille 4 780$ kiinteän kuukausipalkan. 10% provision jokaisen löytämäsi esineen arvosta. Lisäksi mahdollisuuden anoa itsellesi oikeuden esineisiin, jotka eivät ole Sant Stefanon kannalta tärkeitä. Lisäksi saat toimia tiettyyn pisteeseen asti omalla tavallasi. Yritys maksaa kaikki kulut, jotka liittyvät alla oleviin tehtäviin. Ja silloin kun sinua ei kaivata kentällä, voit vapaasti juoksennella vampyyriyhteisön näkökulmasta yhdentekevillä kaivoksilla ja kerätä voitot. Sopimuksessa on neuvottelemisen varaa. Tiettyyn pisteeseen asti.”
Irma hymyilee Russelille takaisin hurmaavinta hymyään. Terävät, maidonvalkeat torahampaat välkähtävät latvuston lomasta siivilöityvässä valossa. Samalla hän kierittää korkin paikoilleen tyhjään pulloon.
”Ja pomo voi olla tiukka, mutta hän arvostaa ammattitaitoa.” Irma ei aio vähätellä omaa intohimoaan työtään kohtaan, mikä teki hänestä ajoittain todella ankaran alaisiaan kohtaan. Tosin hän oli valmis tekemään täsmälleen saman kuin he.

Russel kohottaa hieman kulmiaan huvittuneena. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta näyttää naiselle kaikkea mitä omasi, yksi niistä oli erinomainen muisti, ja vaikka hän teeskenteli ettei muistanut nimiä, se oli vain pieni osa hänen näytelmäänsä. "Kuulehan beibi, ensiksikin tarjoamasi summa on naurettava. Toiseksi haluan tietää mihin pisteeseen asti saan toimia omalla tavallani. Minulla on näes..hieman erikoisempi tapa toimia. Mutta sinä varmasti tiedätkin jo kaiken minusta, et varmasti ole lähtenyt tänne hevon perseeseen puolittain tehdyllä taustatyöllä.", Russel virnistelee ja nostaa kätensä voidakseen ristiä ne rinnalleen. Hän tekee eleensä kuitenkin liioitellun hitaasti ja näyttävästi, jotta nainen ei kuvittelisi hänen aikovan ojentaa asenttaan aloittaakseen ampumisen. Naisen tarjous oli kyllä kutkuttava, riippuen siitä kuinka paljon hän saisi tehdä itsekseen ja riippuen siitä nostaisiko nainen rahasummaa vielä hieman lisää.
Russel ei toisaalta kyllä ajattellut suostua, ei aivan vielä, vaikka tarjous olikin melkoisen hyvä, hän halusi pitää oman päänsä ja saada tarjouksesta vielä parempi. Hän halusi myös nähdä oliko tästä naisesta mihinkään.

Irma hymyilee entistä leveämmin. Hän antaa katseensa seurata miehen käsiä ja kohottaa vain kulmaansa tämän bluffille. Hän oli tottunut näkemään vähän sitä sun tätä elämänsä aikana, eikä yksi haudanrystäjä metkuineen ollut pahimmastaa päästä.

Tietenkään hän ei tarjonnut täyttä summaa ensimmäisellä kierroksella. Se olisi ollut tyhmää. Jos mies olisi suostunut tarjoukseen oitis, myös se olisi ollut typerää. Se olisi laskenut Russelin pisteet pohjalukemiin, eikä Irma olisi ollut välttämättä enää yhtään niin kiinnostunut miehestä.
”Mitä itse ehdotat, muru?” Nainen tiesi tarkalleen Russelin tavoista tappaa assistentit pienissä, kaivauksilla sattuneissa onnettomuuksissa. Kätevää, mutta kovin ennalta arvattavaa ja tällä hetkellä se oli yksi miehen heikkouksista, sekä piirteistä jotka saivat Irman hieman halveksimaan tätä. ”Mainitsinko jo, että suostumalla tarjoamaani sopimukseen ja toimiessasi sen mukaisesti, syytelistasi pyyhitään puhtaaksi? Olet taitava, mutta ihan kaikelta et ole pystynyt välttymään. Lista on päässyt hieman venymään.”

Irma oli joutunut käymään pitkät ja varsin vaativat näyttelyt, voidakseen tarjota tätä mahdollisuutta. Jotkut lainvalvojista osasivat olla varsin itsepäisiä tapauksia. Hän oli kuitenkin onnistunut tavoitteessaan. Yksikään muu taho maailmassa ei pystyisi tarjoamaan miehelle vastaavaa bonusta. ”Rupeaako kiinnostamaan?”

"Syytelista? Onko minulla sellainenkin?", Russelin virne senkuin levenee, kuin saalistavalla pedolla. Hän nostaa toisen kätensä hyväilemään sänkista leukaansa hyvinkin mietteliään oloisesti, aivan kuin harkitsisi vakavasti naisen tarjousta. Hän ei kuitenkaan aivan vielä ollut valmis luovuttamaan tätä leikkiä.

"Antakaahan kun kerron teille hieman jotain. Tämä paikka tässä on toisen maailman sodan aikainen bunkkeri, se kuului japanilaisille. Tarujen mukaan sinne on kätketty ties mitä sotasaaliita, sekä tietoja erinäisistä ihmiskokeista. Tällä hetkellä minulle on maksettu 10,000$ vain siitä hyvästä, että tulen paikanpäälle ja katson pitääkö yksikään huhu perää. Osaatteko arvata kuinka paljon minulle maksetaan siinä vaiheessa, kun ilmoitan löydöksistäni?", Russel virnisti ilkikurisesti. Ei hänelle sentään tarvisi miljoonia maksaa jos muut bonukset olivat hyviä, mutta hän ei tosiaankaan ollut halpa. Hän oli hyvä työssään koska keskittyi saamaan tulokset hinnalla millä hyvänsä, ja koska hän oli fiksu. Tai no, olihan hänellä parantamisen varaa ottaen huomioon että hänellä tosiaan oli pienoinen syytelista.. Mutta hän ei välittänyt, ja se jos mikä ei ollut fiksua, ja Russel tiesi sen.

"Kerrohan, 'muru', miksi sinä ylipäätänsä tahdot minut tiimiisi? Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan miksi minä olen niin erityinen, että tuhlaatte olettaakseni hieman suuremman summan rahaa ja vielä enemmän aikaa siihen, että saisitte minut palkkalistoillenne?", Russel vakavoituu hetkeksi. Häntä tosiaankin kiinnosti, mutta vakavanakaan hänen ilmeensä ei pysynyt täysin peruslukemilla. Ainoastaan tehdessään töitä, ainoaa suurta intohimoaan, Russelin saattoi nähdä täysin vakavana. Hän rentoutuu kuitenkin sen verran ettei enää oleta naisen aikovan ampua häntä, ja vaikka ampuisikin, hän voisi silti paeta bunkkeriin. Niimpä Russel työntää aseensa maastohousujensa vyötärönauhan alle. Hänen armeijatyylisen kauluspaitansa hihat oli kääritty ja hän vaikutti melkeimpä rennolta, ei lainkaan sopivalta intian hautoja ryöstämään.

”On”, Irma sanoo leveästi hymyillen. ”Ja esittelen sen sinulle oikein mielelläni jos haluat. Tosin, kuten sanoin, kaikki siltä löytyvät asiat ovat syytteitä. Todisteita on nippa nappa sen verran, että sinua voidaan epäillä kyseisistä tapauksista. Jos ne hävitetään tietokannasta olet taivaalla livertäviä lintujakin vapaampi.”
Irma kiinnittää kenttäpullonsa repussaan roikkuvaan lenkkiin ja ristii kätensä rintojen alapuolelle. Mies esitti todennäköisesti tyhmää. Kukaan ei olisi niin typerä ettei selvittäisi kaikkia itsestään kiinnostuneita tahoja. Varsinkin jos toimi niinkin epävarmalla alalla kuin haudanryöstö. Toimista suuttuivat sekä kollegat, että laillisesti toimivat tahot.

Katse viivähtää bunkkerissa miehen selän takana. Irma ei ollut koskaan välittänyt kovinkaan paljon rikkauksista. Tosin, se saattoi hyvinkin johtua syntyperästä. Hän oli saanut tulla tähän maailmaan kultalusikka suussa, eikä häneltä ollut koskaan uupunut mitään. Hänen helistimensäkin olivat olleet hittosoikoon hopeaa ja suoraan Tiffanylta.
Sen sijaan häntä kiinnosti historia ja vampyyreiden osuus siinä. Hänen sukunsa osuutta oli toitotettu hänelle siitä lähtien kun hän oli kyennyt muodostamaan äänihuulillaan ymmärrettävän vastauksen opettajilleen. Sant Stefanon johtaminen oli siirtynyt häneen jo äidin kohdussa verenperintönä.
”Kuten sanoin, raha-asioista voidaan aina neuvotella. Eikä nyt puhuta yksittäisen keikan sovitustta palkkiosta, vaan kiinteästä kuukausimaksusta, joka siirtyy tilillesi aina tiettynä päivänä kuukaudessa. Näin tapahtuu kaksitoista kertaa vuodessa, oli käsillä projekti tai ei, niin kauan kuin olet yhtiömme palkkalistoilla.”

Irma virnistää viimeiselle kysymykselle. ”Koska en lähde kisaamaan kanssasi. Sinusta on minulle enemmän hyötyä omilla palkkalistoillani, kuin niiden ulkopuolella. Siksi olen valmis upottamaan sinuun pienen omaisuuden verran rahaa.”

Irma kohentaa reppunsa asentoa ja lähtee suuntaamaan samaan suuntaan, kuin mistä oli tullutkin. ”Mieti asiaa. Ylipäätänsä, oletko kiinnostunut siitä. Sinulla on 36 tuntia aikaa tuumailla. Pystytän leirin parin kilometrin päähän tästä länteen. Löydät minut sieltä. Jos emme tapaa siihen mennessä, minun on ruvettava miettimään uutta stradegiaa sinun suhteesi.”

Nainen ei ollut typerä, ei lainkaan, ja se sytytti Russelia tietyllä tavalla. Ei pelkästään seksuaalisesti, ei, Russelille kelpasi petiin tyhmempikin nainen, kuhan tuo ei päästäisi aivan älyttömyyksiä suustaan. Fiksut naiset taas saivat hänet kiinnostumaan muutenkin kuin vain fyysisesti. Seurusteluun Russelista ei olisi, ellei se olisi puhtaasti seksisuhde, ja niistäkään Russel ei pahemmin välittänyt. Hän piti uutuuden viehätyksestä ja uusista, valoittamattomista alueista ja tutkimattomista teistä.

Hän ei anna vastausta, hymyilee vain omahyväisesti kuin tietäisi tarkalleen mitä nainen sanoisi seuraavaksi. Hän nyökkää Irmalle tuon ilmoittaessa aikarajan ja virnistää. Turha luulo. Siinä vaiheessa jos hän kävelisi naisen luo, hän olisi hävinnyt ja voisi samantien asettua tuon tossun alle ja tehdä kaiken kuten hienostolaiset tahtoivat. Joskus toisinaan Russel mietti oliko hänen kapinaansa syytä kenties nuoruudessa mutta hänen oma historiansa ei jaksanut mietityttää pahemmin. Irman astellessa poispäin Russel katselee hyvinkin tarkkaavaisesti naisen takapuolta ja sen liikkeitä housujen kankaan läpi, huuliaan nuolaisten. Kyllä, hän voisi ehdottomasti tutkia tämän neitokaisen aarteet. Virne kohoaa ajatuksen myötä miehen kasvoille eikä hän voi olla pudistamatta päätään itselleen palatessaan bunkkeriin. Kaikkea hän sitä miettikin.

Russel palasi jälleen omia jalanjälkiää pitkin takaisin huoneeseen jossa oli aiemmin ollut. Hän kävi tarkkaan läpi jokaisen tavaran joka huoneessa oli ja piti niistä luetteloa. Hän jopa tutki seinät tarkkaan ettei niistä löytyisi salaovia taikka kuolevien viimeisiä viestejä, ennenkuin jatkaisi eteenpäin. Ottaen huomioon että paikassa oli tehty jonkinsorttisia ihmiskokeita, se ei ollut kovinkaan ansoitettu. Ansoja ei itseasiassa ollut kuin aivan muutama ja helposti vältettävissä, mikä oli Russelille pienoinen pettymys. Hän piti ansojen ratkomisesta, siitä miten hän sai selvittää kuinka ne toimivat ja lopulta siitä kuinka helposti hän pystyi ne kiertämään tai purkamaan. Hän oli edennyt melko pitkälle bunkkerissa, se vaikutti jatkuvan loputtomiin, ja työtä tehdessään Russel usein unohti ajankulun, ja maan alla oli kaikenlisäksi erittäin vaikea sanoa, mikä ajankohta oli ellei omistanut kelloa.
Löydettyään tiensä eräänlaiseen lääkintähuoneeseen joka vaikutti erittäin lupaavalta, Russel oli syventynyt tutkimaan ja lukemaan lääkinnällistä kirjanpitoa. Oli onni että hän osasi lukea japania, muuten hän olisi saanut luovuttaa samantien. Nämä kyseiset tiedot olivat viitteitä siihen mitä hän halusi. Ne eivät suoraan kertoneet kokeista, mutta niissä oli viitteitä, vihjauksia, kenties piilotettuja viestejä. Russel saattoi myös päätellä, että bunkkerissa oli ollut myös vampyyrejä, syystä tai toisesta.

Irma ei olettanut, että Russel tulisi hänen luokseen kuin hyvin koulutettu näyttelykoira. Sen sijaan, hän itse tarvitsi pikku paussin. Hän oli ollut kohta viisi vuorokautta liikkeessä ilman lepoa. Kun hän oli viimein varma kohteensa sijainnista hän voisi oikein hyvin antaa itselleen hieman armoa. Hän pystyttäisi leirin, kävisi näkemällää putouksella pesulla ja tarkastaisi hieman tietojaan. Sitten hän palaisi bunkkerille.
Russel oli juuri niin älykäs, kuin hänelle oli luvatttu. Vaikka miehen etsimiseen oli kuulunut paljon aikaa ja rahaa, se oli ollut ennen kaikkea hauskaa. Pitäisikö hänen hakea Hellille johonnkin jäljitysyksikköön töihin, kun hänet potkittaisiin Sant Stefanon johtajan pallilta pois. Julma totuus oli nimittäin se, että ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua, hänen veljensä lapsi perisi hänen paikkansa. Hänet sysättäisiin sivuun samalla tapaan kuin heidän Bernardino setänsä.
Tosin isoveljen pitäisi ensin selvitä naimisiin ja siittää itselleen kolme mukulaa, mutta se oli vain ajan kysymys. Muiden velvollisuuksien lisäksi, tuolta odotettiin nimenomaan perillisiä. Siinä oli jälleen yksi syy siihen, miksi Irma oli tyytyväinen omaan asemaansa perheensä kuopuksena. Häneltä ei odotettu yhtä paljon. Vaikka avioliitosta oltiinkin puhuttu, hänen ei tarvitsisi alistua siihen samaan tapaan. Eikä hänen tarvitsisi puskea ulos kolmea perillistä.


Viidakkoon oli saapunut yö siinä vaiheessa, kun Irma istuutuu retkituolilleen pystyttämässään leirissä. Vuorilta alas virtaavan lähteen vesi oli ollut viileää, mutta puhdasta. Uintiretki ja peseytyminen oli ollut kuitenkin vain virkistävää. Hitto soikoon, hän oli keskellä intialaista viidakkoa, ei viiden tähden hotellissa, laadusta ei kannattanut valittaa. Tosin, mieluummin hän oli kentällä kuin kasvuympäristöään muistuttavissa paikoissa, vampyyriylhäisön ympäröimänä. Tällaisissa paikoissa hän sai olla vapaa ja oma itsensä. Hänen ei tarvinnyt esittää leidiä, joka hän ei ollut.
Aivan ensimmäiseksi hänen pitäisi ottaa yhteys Sant Stefanoon. Hänen olisi kerrottava, että oli löytänyt Russelin. Seuraavaksi hän kaivaisi esiin kaiken, mitä oli saanut kohteestaan tietää ja rupesi tarkastamaan näitä tietoja. Vihollinen oli tunnettava läpikotaisin, jos aikoi ottaa yhteen tämän kanssa.

Tietojen ja ravinnontankkauksen jälkeen, Irma oli valmis palaamaan bunkkerille. Hän pakkasi mukaansa jälleen pienen määrän varusteita, varmisti aseiden lippaiden olevan täynnä ja leirinsä piilossa. Tyytyväisenä hän saattoi todeta, että hämärtyvästä viidakosta sitä oli vaikea löytää, jos ei tiennyt mistä etsiä. Viimeiset varmistukset tehtyään hän palasi omia jälkiään Russelin piilopaikkaan.

Bunkkerin ovi oli edelleen auki. Tällä kertaa Irma ei vaivautunut koputtamaan. Hän varmisti, aseidensa olevan käden ulottuvilla ja helposti esiin vedettävissä, ennen kuin asteli sisälle. Hänen pimeänäöllään taskulamppu olisi ollut täysin turha. Varsinkaan, kun hänen etsimänsä oli aikuinen mies.

Huone jonka reunassa Russel istui jalat ristissä, oli täynnä pölyä ja häkähäkinseittejä. Muutama luurankokin löytyi, mutta ne olivat jo niin hauraita että murenisivat pölyksi pienimmästä kosketuksesta. Moiset eivät kiinnostaneen Russelia. Hän halusi sen mitä näillä raporteilla oli tarjota. Kirjat olivat erittäin huonossa kunnossa ikänsä vuokse, ja vaikkaki hän tutki niitä kuumeisesti ja kirjoja vaikutti olevan hujan hajan hänen ympärillään, Russel kohteli jokaista kirjaa kuin kaunista kukkaa kämmenellään, asetti ne varovasti tiettyyn kaoottiseen järjestykseensä, ja kirjoitti ylös muistiinpanoja. Hän oli erittäin hautautunut siihen mitä teki, mutta jossain mielensä porukoilla hän oli myös valppaana. Koska bunkkeri oli muuten täysin ulkomaailmalta suljettu, ainakin hänen tietojensa mukaan, ainoa sisäänkäynti oli metallinen ovi ja reitti jäi hänen oikean kylkensä taakse, Russel kykenisi kuulemaan jos joku lähestyisi häntä ennenkuin tuo pääsisi tarpeeksi lähelle.

Voisi luulla että uppoutuessaan johonkin sitä unohtaisi täysin ympäristönsä, mutta haudanryöstäjänä oppi, ettei koskaan saanut unohtaa missä oli. Kuka tahansa saattaisi hiippailla niskaasi juuri kun olet tehnyt vuosisadan löydön ja riistää sen sinulta samalla kun riistää henkesi. Joten Russel oli oppinut olemaan kuulolla. Pienimmätkin äänet jotka eivät lähteneet hänestä itsestään saivat hänet siirtämään kätensä käsiaseensa kahvalle, valmiina tarttumaan siihen ja ampumaan mahdolliset tunkeilijat. Oman taskulamppunsa valossa hän jatkoi lukemistaan. Bunkkeri oli maan alla eikä Russel ottanut riskejä ansojen suhteen, eikä sen suhteen että missaisi jonkin tärkeä sanan lukiessaan.

Irma eteni varovaisesti ja hitaasti, ei pelkästään Russelin takia. Vietettyään nuoruusvuotensa kentällä setänsä kanssa ja ilman, hän tiesi tarkalleen ettei mikään ollut sitä miltä näytti. Hän oli oppinut varomaan kaikkea, mikä liikkui tai näytti lähtevän liikkeelle. Amatöörit olisivat saattaneet lähteä tarpomaan jo valmiiksi avatun tien läpi, miettimättä seurauksia. Irma ei kuitenkaan halunnut hermomyrkkyä sisältävää pikkuista nuolta reiteensä huolimattomuutensa vuoksi. Varsinkin kun kyseinen tilanne johtaisi todennäköisesti lyhytkestoiseeen tajuttomuuteen ja varmaa oli, ettei Russel Jackson ollut kovinkaan tarkka naisten siveellisyydestä.
Nämä eivät kuitenkaan olleet seikkoja, jotka olisivat saaneet naisen pysähtymään. Sen sijaan hän vain jatkoi eteenpäin, varoen edelleen askeliaan.

Bunkkeri vaikutti hyvinkin perinteiseltä. Maan alle jakautuvia käytävviä ja huoneita toistensa perään. Koska Russel oli ainoa joten kuten eläväksi luokiteltava sielu kyseisessä paikassa viimeisimpien satojen vuosien aikana, hänen jälkiään oli helppo seurata. Kengänjäljet näkyivät helposti senttien paksuisessa pölykerroksessa.
Irma sai kuitenkin seurata jälkiä pitkän matkaa ennen kuin sai miehen silmiensä eteen. Hän valmistautui oitis väistämään mahdollista luotia, joka olisi osoitettu hänelle.

Irman päästessä lääkintähuoneen kohdalle, Russel oli jo kohottanut aseensa osoittamaan kohti ovea, vaikka ei nostanutkaan katsettaan kirjoista joita luki. Hän vilkaisi kyllä nopeasti silmäkulmastaan tulijaa, varmistaakseen ettei hänen aivan heti kannattanut ampua. "Joko 36 tuntia meni?", Russel mumisee ennenkuin lopulta nostaa katseensa. Vakava, keskittynyt ilme joka oli hänen kasvoillaan kummitellut sen hetken kun hän oli lukenut, vaihtui virneeseen joka oli Russelille paljon ominaisempi.
"Pahoittelen, en ollenkaan tajunnut ajantajua täällä alhaalla.", Russel ei edes välittänyt oliko hänen 'aikarajansa' mennyt umpeen vai ei. Lopputulos oli silti sama; nainen oli tullut hänen luokseen, joka tarkoitti sitä että hän oli voittanut ainakin tämän erän. Nyt käytäisiin varmasti läpi uusia sopimuspuheita ja keskustelua palkasta. Tämän jälkeen nainen saattaisi hyvinkin päästää hänet pöksyihinsä jos hän pelaisi korttinsa oikein.

Irma kohtaa tyynesti aseen piipun, tietäen olevan tarkalleen sen tulilinjalla. Vielä ei kuitenkaan ollut hättää. Ase ei ollut lauennut. Hän voisi väistää jos niin kävisi. Jokainen tiesi, ettei kannattanut turvata liiaksi siihen tietoon ettei toinen ollut ampunut aikaisemminkaan. Se oli hyvin hatara perusta turvautua.
Varmistettuaan ettei litse laukaisisi mitään, mikä saattaisi aiheuttaa pysyviä vammoja, Irma nojaa olkapäänsä vasten ovenpieltä ja ristii jälleen kätensä rintakehälleen.
”Pikemminkin kuusi tuntia ja rapiat”, nainen vastaa miehelle hymyillen. Vino, huoleton hymy oli hänen bravuurinsa ja sitä saattoi jaella niin vihollisille kuin läheisillekkin. Se oli toiminut eräänlaisena hänelle suojakilpenä jo vuosikymmenten ajan. ”Uskotko, jos sanon, että tuli ikävä?”
Hän katselee huolimattomasti ympärilleen huoneessa. Hän ei nähnyt mitään, mikä olisi lopulta kiinnittänyt hänen huomionsa erityisemmin. Paikka ei liittynyt perustavanlaatuisesti vampyyrien historiaan, joten se oli hänelle täysin yhdentekevä. Katse pysähtyy pölyksi muuttuviin luurankoihin. ”Et ole siis löytänyt itsellesi kovinkaan eläväistä seuraa.”

Russel kohottaa aidosti yllättyneenä kulmiaan kuultuaan ajan joka häneltä oli mennyt. Vasta kuusi tuntia? Hän oli hieman pettynyt siihen miten nopeasti nainen kipitti hänen luokseen, mutta toisella oli luultavasti jotain mielessään tultuaan hänen luokseen. Russel laskee aseensa ja työntää sen takaisin selkäänsä housujen vyötärönauhan alle ja kääntyi sitten hieman pölyn peittämällä lattialla jotta näkisi Irman hieman paremmin. Hän virnistää naisen ikävä-kommentille poikamaisesti muttei kommentoi sitä mitenkään.
"Eläväisiä? Ehkä he eivät enää puhu, mutta heillä on helvetisti kerrottavaa.", Russel viittaa kirjoihin ympärillään ja hänen silmänsä kiiluvat pienestä ilosta ja hurmiosta, jota lapsien silmistä saattoi nähdä jouluaamuisin. Russel katsoo alas musitikirjaansa ja selaa hetken sivuja. "Esimerkiksi potilas 3," Russel osoitti luurankoa joka oli kaikesta päätellen sidottu sänkyyn hänen takanaan. "oli koe-eläin. Häneen testattiin ruisketta, joka sisälsi kultaa. He uskoivat että kulta tekisi heistä kuolemattomia sotureita.", Russel virnistää nostaessaan katseensa Irmaan. "He myös tekivät kokeita vampyyrin verellä."

Irma kohottaa kulmaansa kuunnellessaan miehen selontekoa. Hänen katseensa siirtyy Russelin osoittamaan luurankoon. Kultaa? Helvetti, että ihmiset osasivat olla typeriä. Miten osa vampyyreista saattoi edes harkita sellaisen verettämistä. Naisesta oli vaikea kuvitella vampyyreiden edes polveutuivat homo sapiensista. Jos kus tuntui, että he kaikki elivät aivan eri maailmoissa. Tästä kertoi jotain jo se, että muinaiset egyptiläiset, sekä kreikkalaiset, että roomalaiset palvoivat heitä jumalina.

Hän nostaa ruumiinsa pystyyn ja astelee kolmosen vuoteen vierelle. Hän saattoi nähdä kahleet, jotka olivat ruostuneet lähestulkoon olemattomiin. Nyt ne olivat suurimmalta osalta vain punaruskeaa pölyä homeisella patjalla.
Tosin, olihan tämäkin historiaa. Russel oli täydellisen oikeassa. Jopa kauan aikaa sitten kuollut ihminen pystyi kertomaan huikeita tarinoita meinneistä ajoista. Tai jos ei mitään muuta, niin vähintäänkin oman tarinansa. Nainen ei voinut mitään sille, että halu ruveta tutkimaan bunkkeria tarkemmin kutkutteli hänen mielensä perukoilla. Irma kyykistyy vuoteen ääreen, varoen koskemasta mihinkään, katsellen vain edessään makaavaa.
Jos tähän paikkaan oli liittynyt vampyyreita, hän voisi helposti selvittää kuinka merkittävä osa sillä olisi heidän historiankirjoissaan. Tosin, jos sillä olisi ollut väliä, Sant Stefano olisi selvittänyt sen jo. Tästä paikasta ei olisi jäjellä enää mitään.

Irma itseasiassa vihasi sitä, että hän oli päässyt yrityksen puikkoihin vasta näin myöhään. Hänelle oli jätetty pelkkiä tyhjiksi koluttuja raunioita ja jo tehtyjä tutkimusretkiä. Hänellä oli kuitenkin vakaa aikomus nostaa oma nimensä tutkimuskeskuksen tunnetuimpien tutkijoiden joukkoon. Mutta se ei tapahtuisi pelkästään uusien merkkipaalujen löytämisellä. Siinä oli yksi syy, miksi hän niin innokkaasti palkkasi uutta väkeä. Tulevien työntekijöiden taustat saattoivat olla kyseenalaisia, mutta he olisivat ehdottomasti alan parhaimistoa. Oli aivan helvetin sama, mitä muut siitä ajattelisivat. Ideaa ylistettäisiin, jahka se tuottaisi tuloksia.

”Vai oikein kultaa ja vampyyrinverta”, Irma mumisee katseensa liukuessa pitkin luurankoa. Ihmisen lähtö ei ollut helppo. Hänen katseensa kiinnittyy muutamiin katkenneisiin kylkiluihin. Ne olivat napsahtaneet poikki, kun kaveri oli ollut vielä elossa. ”Veren tarkoitus on ollut mitä ilmeisemmin sama kuin kullalla?”

"Osapuilleen sama, mutta sitä käytettiin myös lääkkeenä. Tosin vaikuttaa siltä, että kullan käyttäminen sai ihmiset korkeintaan hulluksi ja kärsimään mitä paskimmista kivuista. Luultavasti täällä on ollut tasan yksi, melko nuori, vampyyri, jonka he olivat saaneet kiinni ja jota he käyttivät hyväkseen.", Russel virnisti. Hän oli elementissään luennoidessaan löydöistään. Pienen tutkailun jälkeen hän napsauttaa muistikirjansa kiinni ja nousee seisomaan. Asiakirjoista kävi ilmi, että kaikki ei kuitenkaan ollut täysin sitä miltä näytti. Huoneessa olisi jotain muutakin, luultavasti salaovi toiseen huoneeseen, mutta hänen pitäisi vain löytää se.
Taskulamppunsa valon kanssa Russel alkaa käymään hitaasti seiniä lävitse. Tämän aikaiset salaovet oli yleensä seinään piilotettuja. Huoneen seinät oli päällystetty, joten hänen täytyisi vain löytää se oikea kohta.. Hitaasti mies kuljettaa sormiaan seinällä, pyyhkien pölyä mennessään ja jättäessään vanat seinään. Hän halusi löytää oven, jos sellainen olisi, ja hänen vatsassaan oleva tunne kertoi että sellaisen täytyi löytyä.

Hetken kuljetettuaan sormiaan seinällä hän pysähtyy. Tämä kohta seinästä tuntui erilaiselta. Russel napauttaa kohtaa melkein hellästi sormellaan ja se päästää onto kaiun. Hän siirtää sormeaan ja napauttaa seinää toisesta kohdasta, ääni on kiinteä ja kertoo että sormen alla on pelkkää kalliota. Hienoa. Hän löysi oven. Nyt kun hän vielä löytäisi mistä se avattaisiin.

Irma kuuntelee Russelin luentoa vaiti. Hänen kasvoiltaan saattaa kuitenkin nähdä selkeääkin selkeämpänä inhon, jota hän tunsi ihmisiä kohtaan. Miehen vaietessa, hän tuhahtaa halveksuvasti; ”Niinpä tietenkin.”
Nainen nostaa itsensä seisomaan ja kädet lanteilleen. Hänen katseensa kääntyy pään mukana Russeliin, joka on jo keskittynyt seuraavaan työhönsä. Irma tarkkailee miestä silmät sirrillään kun tämä rupeaa tunnustelemaan seiniä.

Oli tietysti täysin todennäköistä, että tällaisessa paikassa oli salaovi, jonka taakse ei ihan jokainen päässyt. Tosin, jos tässä huoneessa oli jo kidutettu, kultaa täyteen pumpattu ruumis, mitä hirveyksiä piilotetusta huoneesta saattaisi löytyä. Vaihtoehdot nostavat vampyyrinaisen niskavillat pystyyn. Tosin, ne saivat hänet myös kiinnostumaan entistä enemmän bunkkerista.
Paikka itsessään ei välttämättä yltäisi kovin merkittävään asemaan vampyyreiden kulttuurissa, mutta historia oli aina historiaa.

Myös nainen kuulee onton äänen miehen kopauttaessa tiettyä kohtaa seinässä. Irman sormet syyhyävät päästä tutkimaan ovea. Mutta jos hän aikoi saada Russelin tiimiinsä, oli parempi pysyä poissa miehen työn tieltä.
Irma astelee erään seinän viereen, asettuen nojailemaan sitä vasten. Paikaltaan hän saattoi edelleen seurata miehen toimia, mutta oli silti riittävän sivussa, jotta ei häiritsisi tätä.
”Onko täältä löytynyt jotain tietoa siitä, mitä oven takana saattaisi olla?”

"Ei, missään ei suoraan edes mainita ovea, mutta jos osaa lukea rivienvälistä..", Russel virnistää pirullisesti hahmottaessaan hiljakseen sormillaan ovenmuotoa seinään, kuljettaessaan sormiaan hienon hienoa saumaa pitkin joka olisi jäänyt monelta huomaamatta jo ilman pölyäkin, ellei tiennyt mitä etsi. "Mutta minulla on sellainen tunne, että kohta saamme sen selville.", Russel olisi hyvinkin luultavasti voinut vain paiskata salaoven sijoiltaan, mutta hän ei tahtonut ottaa minkäänlaisia riskejä elävältä hautautumisesta. Oli hyvinkin mahdollista että tästä oven kohdin kallio olisi huterampaa ja saattaisi romahtaa heidän niskaansa jos hän väkivalloin yrittäisi avata oven.

Sivusilmästään Russel vilkaisee aina välillä Irmaa. Oli hienoa että nainen tajusi pysyä poissa hänen tieltään. Useimmat assistentit olisivat rynnänneet hänen avukseen tai ladelleet typeriä neuvojaan hänelle tässä vaiheessa, mutta nainen sentään osasi esittää pelkkiä kysymyksiä ja pysyä poissa tieltä. Hetki hetkeltä Russel piti tästä naisesta enemmän.

Pienen pähkäilyn jälkeen seinästä löytyi kuin löytyikin kohta jonka sai painettua sisään, mikä mahdollisti sormen pääsyn oven väliin jolloin sen sai työnnettyä sivuun. Oveen ei oltu koskettu luultavasti pieneen ikuisuuteen, joten alkuun se ei tahtonut edes liikkua kunnolla. Pienen hellän hivuttelun ja vitkuttelun jälkeen ovi kuitenkin suostui aukeamaan sen verran, että Russel mahtuisi puristamaan itsensä huoneeseen.
"Heureka.", Hän virnistää kurkistaessaan huoneeseen. Hänen aavistuksensa olivat osuneet oikeaan.

Keskellä tomuista, rähjäistä ja muutenkin saastaista huonetta oli jonkinsortin rautainen risti, josta roikkui muumioitunut ruumis. Lattian ja seinien pölykerroksenkin läpi näki 200 vuotta vanhat veriroiskeet jotka kertoivat laajamittaisesta kidutuksesta. Russel hivuttautui huoneeseen ja lakaisi taskulamppunsa valokeilalla lattiaa ja kattoa ja kallisti hieman päätään. Katossa oli pienen pieni kolo, joka nyt oli jo kasvanut täyteen kasveja niin ettei sitä ulkopuolelta edes näkisi. Mutta kun bunkkeri oli ollut käytössä, siitä oli paistanut sisään aurinko, ja se oli hitaasti liukunut lattiaa pitkin kohti ristillä olevaa. Mielenkiintoinen kidutusmuoto nuorelle vampyyrille. Huoneessa oli myös muutama luuranko sekä se mitä Russel oli halunnutkin; lisää asiakirjoja.

Irma ei voinut mitään uteliaisuudelleen vaan hiipi kurkistamaan sisään oviaukosta. Hän pysyi kuitenkin kiltisti ensimmäisen huoneen puolella, jotta ei vahingossakaan sotkisi mitään mitä Russel ei ollut vielä tutkinut. Näin tämä saattaisi syyttää mahdollisista tietojen tuhoutumisesta vain itseään. Hän olisi ollut henkilökohtaisesti valmis tappamaan jos joku olisi vahingossakin onnistunut hävittämään jotain tärkeää. Samoin hän vihasi reviirille tunkeutujia, eikä välittänyt jos tuotti mokomille pyhkeilijöille muutamia ikäviä ruumiinvammoja ilmaistessaan mielipidettään.
Uusien, lahoavien luurankojen näkeminen ei hänen maailmankuvaansa juurikaan hetkauttanut. Vampyyrin jäännösten näkeminen ristillä sai hänet vain irvistämään.
”Sööttiä. Yksityiset grillijuhlat”, hän toteaa huomattuaan umpeen kasvaneen kattoikkunan. Siitä hänen katseensa siirtyy uudestaan nuoreen vampyyrin. Hetken tarkasteltuaan tätä hänen leukansa loksahtavat auki. ”Öh... Russel, huomasitko muuten, että tuo kaveri on elossa?”

Enää Irma ei kyennyt pysyttelemään ulkopuolella, vaan hänen oli asteltava sisään huoneeseen tutkimaan vampyyrimuumiota. Faktahan oli, että he kuolivat vain pään irti leikkaamiseen. Tämän kaverin pää oli enemmän kuin tukevasti kiinni hartioiden välissä. Mikä tarkoitti sitä, että vampyyri oli hiljalleen vain kuivunut ja vajonnut lopulta tuhannen vuoden uneen.
”Hän on täysin elvytettävissä”, Irma toteaa tarkastettuaan lajikumppaninsa silmämääräisesti.

Irman ääneen lausuma huomio saa Russelin pysähtymään kirjojen tutkinnastaan. Hän nostaa epäuskoisena katseensa ja siristää hieman silmiään naiselle joka astuu sisään huoneeseen vailla hänen lupaansa. Noh, menkööt tämän kerran. Russelilla ei ollut tapana päästää näin tärkeisiin paikkoihin ketään ennenkuin oli varma ettei kukaan voisi tuhota mitään. Hän melkein toivoi että Irma olisi astunut ansaan joka olisi hyvässä lykyssä myrkyttänyt hänet väliaikaisesti. Hän laskee kirjat hellästi paikalleen ja astuu lähemmäs ristiin kahlittua vampyyria ja kallistaa hieman päätään. "Kappas. Oikea kulta aarre. Siirryhän sivuun, beibi, niin napataan kaveri alas ja katsotaan mitä sillä on sanottavana."

Russel asettaa kätensä muumion näköisen vampyyrin ja Irman väliin, ja mikäli nainen ei tajua automaattisesti astua taaemmas, Russel työntäisi hänet kädellään taakse, kämmenen ollessa melko taktisesti aseteltuna jotta se osuisi varmasti naisen rintaan.
Saatuaa Irman siirtymään Russel irroittaa ihmeen kaupalla vielä melkein ehjät kahleet nykäisemällä niitä hieman rajummin, ja lopulta hän pystyykin laskemaan olalleen rotkahtaneen vampyyrin maahan. "Veikkaisin erikoisvahvistettua metallia, ei se muuten olisi kestänyt näin kauaa. Ja tämä tyyppi on kevyt kuin mikä.", Russel virnuilee ja asettaa vampyyrin pään niin että saisi valutettua verta tuon kurkusta alas ennenkuin tekee kämmeneensä haavan. Hän puristaa kätensä nyrkkiin vampyyrin suun ylle ja antaa vahvemman verensö valua tuon kurkusta alas.
"Nautihan ateriasta ja herätys, Ruusunen."