Joskus elämässä on pyähdyttävä paikalleen ja ottaa, vaikka kahvia

Lauantai
02.01.2151

Aamu oli oli jo puolessa ja Caro nousi ylös. Ikkuna oli kostea lumesta ja ilma taisi olla, melko viileä ja talvi hiljattain saapunut kaupunkiin. Yöpuvussa Caro ei viitsinyt näin kylmässä säässä olla, joten hän puki päälleen hupparin, mukavat housut ja tietenkin villasukat.  Puettuaan tyttö huokasi ja katsoi ulospääsy aikoja ja se oli harmillista, kun vain päivällä sai olla asuntolan ulkopuolella.

Caro päätti, että hän menisi kaakaolle , mutta ensin pitäisi siivota huone.  Meni tovi, kun Caro oli jo keittiössä ja otti kaapista jotain. Kukaan ei ollut vielä hereillä sillä kello näytti vasta puoli seitsämää. No kaupungilla oli taatusti ruuhkaa, eikä tarvinnut yksin luuhata. Caro kaivoi säästöpossusta hieman rahaa ja alkoi pukea ulkovaatteita. Tytöllä oli päällä kaunis ruskea takki isoilla napeilla ja virkattu pipo, jossa oli kiinni kukka ja sekin oli virkattu.

Bussin tuloon kesti, joten oli mukavasti aikaa juosta lähimmälle pysäkille.  Caro pääsi nätisti bussiin ja nyt hän sitten oli matkalla kaupunkiin. Perille päästyään Caro hyppäsi bussista pois ja päätti etsiä paikan jossa voisi olla. Tyttö löysi mukavan kahvilan ja meni tilaamaan tarvittavan. "Ottaisin iso kupillisen vihreää teetä", Caro kertoi tilauksensa ja odotti kunnes sai haluamansa.

Kun Caro sai tilattua hän etsi itselleen mukavan paikan ja se oli iläkerrassa, jossa oli todella rauhallista. "Ooh.. " , Caro huokaisi, kun lämmintä teetä maistoi ja se oli juuri sopivaa.  Jo itse tee oli hyvää, mutta parhainta oli myös hintojen pienyys. Normaalisti teestä joutuisi maksamaan paria kymppiä, mutta nyt sen sai halvalla. Taisi näissä harmaissakin päivissä hyvät puolensa olla ja Caron mieletsä se oli tee.

Lauantai aamupäivä, eikä mitään tekemistä. Carter istuu kahvilassa piirtolevynsä kanssa, edessään puoliksi juotu kupillinen jo jäähtynyttä maitokahvia. Hän tarkkailee paikan tapahtumia ja asiakkaita kulmiensa alta, etsien jotain, jonka voisi ikuistaa. Nuorukainen naputtelee elektronista kynäänsä levyn kulmaa vasten. Hänellä oli selvästi jälleen tyhjän paperin kammo. Hän oli aloittanut lukuisia töitä, vain pyyhkäistäkseen ne pois yksinkertaisella kädenliikkeellä.
Carter kääntää katseensa ikkunaan, miettien miltä mahtoi näyttää istuessaan siinä kahvilan pöydässä yksikseen. Hän oli rotevan kokoinen kahdeksantoista vuotias. Monet hänen luokkatovereistaan eivät voineet edes haaveilla samanlaisesta ruumiista, vaikka olisivat muuttaneet salille asumaan. Carterille se oli tullut geeniperimässä. Ei hän ollut sellainen hormoonihirmu, joita katukuvassa talsi vastaan yhä kasvavassa määrin, kun kehonrakennus oli tullut jälleen muotiin. Hän ei myöskään ollut lihava. Hänen ruumiinsa oli vain muotoutunut tällaiseksi sen enempää rehkimättä. Hänellä oli punertavanruskea, nörttimäisellä tavalla leikattu tukka, taivaansiniset silmät ja sellaiset isot hikipingon silmälasit. Ne olivat kuitenkin vain näön vuoksi, sillä Carterilla oli erinomainen näkö. Hänellä oli isonpuoleinen nenä, kapeat huulet ja jykevä leuka.
Hän oli pukeutunut kevyeen, löysän malliseen, laivastonsiniseen villapuseroon. Sen alla hänellä oli vain ohut, armeijanvihreä t-paita ja jalassaan valmiiksi revitetyt desingfarkut. Oli hänellä tietysti ollut takki, kahvilaan tullessaan. Nyt se lepäsi repun kanssa Carterin vieressä, penkillä.

Ajatuksissaan nuori taiteilija tarttuu kuppiinsa siemaistakseen tilaamaansa kahvia, vain sylkäistäkseen sen takaisin.
Okei, kylmä kahvi kaunisti, mutta ei se hyvää ollut.
Carter laskee kupin kädestään takaisin asettimen päälle ja nostaa kataseensa. Juuri parahiksi nähdäkseen tytön astelevan istumaan pöytään vähän matkan päähän hänestä itsestään. Carter katselee toisen nuoren pipon alta pilkistäviä ruskeita hiuksia, kasvojen piirteitä ja olemusta. Kuin huomaamattaan pojan käsi rupeaa ohjailemaan kynää piirtolevyn pinnalla ja hahmottelemaan kasvojen kaaria, poskipään muotoja, kirkkaita silmiä...

Tee oli jo juotu ja oli aika lähteä, vaikka Caro ei olisi millään halunnut paeta asuntolaan ihan heti. Talvi oli pimeää aikaa ja siksi oli keksitty katuvalot, jotta ei olisi ollut niin pimeää. Caro katsoi ikkunasta ulos ja ei kestänyt enää kauaa siihen, että olisi ollut taas pimeää. Hänen katse jämähti pitkäksikin aikaa pilviseen taivaaseen, se oli synkkä ja siihen oltiin jo totuttu. Caron mielestä talvikin oli ihanaa aikaa, vaikka asuntolassa joulua ei vietetty. Onneksi koulussa sai juhlia tätä yhdessä olo aikaa.

Tyttö katseli ympärilleen ja huomasi jonkun aivan lähellään. Caro kiinnitti huomion toiseen kun toinen tarkkaili pöytää ja tyttöä aivan, kuin olisi tehnyt jotain. Sisua tytöllä oli tarpeeksi tervehtimiseen, vaikka ei aina kannattanutkaan. "Hei hieno piirros", Caro hymähti hiljaa ja katsoi toista ystävällisellä hymyllä. Hän istahti viereiseen pöytään ja haukotteli hieman.

Nyt oli tilaisuus saada uusi ystävä ja Caro pyrki tutustumaan toiseen paremmin. "Minun nimeni on Caro", neito tokaisi ja ujo sävy muuttui normaaliksi. Kellon aika ei nyt kiinnostanut, mutta Caro katsoi silti aikaa ja se ei ollut vielä liikaa. Nopeasti Caro kävi viemässä mukin tiskille ja palasi sitten pojan luokse juttelemaan.

Carter on täysin syventynyt piirrokseensa, eikä edes huomaa kun kahvilan nuori tarjoilijatar kävelee hänen luokseen lempeä hymy huulillaan. Työntekijöiden univormuun kuului valkoinen t-paita ja mustat, ihonmyötäiset housut, sekä tietenkin essu. Asu oli hyvin vapaamuotoinen, toisin kuin joissain muissa paikoissa, joissa palkolliset pakotetaan pukeutumaan ties minkälaisiin pellenvetimiin. Tarjoilijatar-Paula oli nähnyt tämän punatukkaisen, nuoren miehenalun usein samassa pöydässä piirtelemässä milloin kahvikuppeja, milloin taas asiakkaita. Hän oli kerran jos toisenkin kurkannut tuon olan ylitse katsomaan millainen työ taitavien käsin johdossa oli tällä kertaa syntymässä. Carter oli niin tuttu näky kahvihuoneessa, että hän kuului melkein kalustoon. Eikä se haitannut ketään. Hän oli rauhallinen ja ujo nuori mies, joka ei koskaan häirinnyt ketään. Hän useimmiten hän ei edes puhunut kenellekään.
Joillekin kahvilan naistarjoilijoille oli syntynyt tietynlainen holhoamisen tarve kyseiseen nuorukaiseen. Paula oli yksi näistä naisista.
”Hei Carter. Haluatko toisen kupillisen kahvia. Talo tarjoaa santsikupin kuten tavallista.” Tarjoilija seisoo Carterin pöydän vieressä ja hymyilee herttaista hymyään, joka on paljon lämpimämpi kuin hänen asiakaspalveluhymynsä.

Carter hätkähtää kun häntä puhutellaan. Hän nostaa katseensa piirroksestaan punastuen poskiltaan ja korvistaan. Hän kuitenkin nyökkää Paulalle ja mumisee myöntävän vastauksen pehmeän karhealla äänellä.
”Tulen pian”, Paula sanoo purjehtien takaisin tiskin suuntaan tehdäkseen lempiasiakkaalleen hänen toivomansa juoman.

Naisen mentyä Carter kääntää katseensa piirustukseen. Hänellä menee hetki muistaa, missä hän oli ollut keskeytyksen sattuessa. Mutta jo pelkkä vilkaiseminen vähän matkan päässä istuvaan tyttöön helpotti saamaan jälleen kiinni punaisesta langasta. Carter oli valinnut kynänsä jäljeksi pehmeän kynän. Jälki ei ole tarkkaa, mutta se on pehmeää ja lähes unenomaista, kuten kohde itsekkin. Ääriviivat levisivät aavistuksen, juuri oikealla tavalla.

Hän hätkähtää uudelleen kun häntä puhutellaan jälleen. Tällä kertaa keskeyttäjä on hänen piirustuksensa malli. Jo hieman rauhoittunut puna leviää uudestaan hänen kasvoilleen ja syvenee. Oli noloa jäädä kiinni salaa tarkkailusta. Mutta tytön kehuessa hänen piirrostaa, Carter ei voinut olla tuntematta mielihyvää. Tosin, malli itsessään oli jo niin hyvä ettei hänestä voinut saada huonoa kuvaa. Carterin teki mieli sanoa ajatuksensä ääneen, mutta ne tarttuvat kiinni kurkkuun eivätkä suostu tulemaan ulos halutussa muodossa.
”Kiitos. Anteeksi kun piirsin ilman lupaasi”, Carter sanoo hiljaiselal äänellä uskaltamatta katsoa tytön silmiin. ”Minun nimeni on Carter.”

"Ei tuo mitään haittaa on hienoa, että mieli ylipäätään on luova", Caro sanoi ja katsoi piirustusta silmät siristyen. Caro oli ylpeä toisen taidoista ja se tuntui todella mukavalta, kun jollain oli taitoa. Tämä nyökkäsi toiselle, kun hän kertoi nimensä ja jatkoi puhumista. "Minä olen myös harkinnut ostavani piirtopöytää tai vastaavaa, mutta ei minulla ole raha sellaiseen", Caro sanoi ja huokaisi.

Neitokainen mietti sitä ettei ollutkaan kamalan vaikeaa löytää seuraa. "Minulla ei ole hirveästi ystäviä ja tämä kaupunki on niin suuri etten edes tiedä mistä etsiä! ", Caro kertoi ja nauroi hieman. Oli ihan outoa jutella vieraan kanssa ja siihenkin tottui tietenkin aikanaan. "Olenpa tyhmä puhun vain itsestäni, no miten sinun arkeesi? " Caro mumisi ja katseli ulos, ja siellä oli jo pimeää.

Caron ei tarvinnut viikonloppuna kiirehtiä koulun ja muiden töitten kanssa säästä huolimatta päivä oli puolessa. Tyttö mietti, miten vaikeaa rahan saanti oli, vaikka töitä riitti muille jakaa. "Minä en oikein tykkää talvesta, vaikka onhan siinäkin mukavat puolensa", Caro mumisi Carterille taas jälleen kerran.

Carter punastuu punertavaa hiusrajaansa myöten, kuullessaan kehuja kauniin tytön suusta. Hän painaa päänsä alas nolona toivoen, että moinen jäi toiselta huomaamatta.
”Kiitos”, hän mumisee uudestaan.
Caroksi esittäytynyt tyttö vain jatkaa puhumistaan ja hetken kuluttua Carter uskaltaa jälleen kohottaa katseensa tuon suuntaan. Hänen sormensa rupesivat oitis syyhyämään halusta piirtää ja tallentaa nuo, nuorukaisen silmiin niin kauniit kasvot levynsä näytölle.

”Näitä saa itseasiassa aika halvalla, jos tietää mistä etsiä ja jos mallilla ei ole niin väliä. Nettikirpputoreilta saattaa myös helposti löytää käytettyjä”, Carter rupeaa ohjeistamaan avuliaasti. ”Lisäksi jos ei ole aikaisemmin käyttänyt tällaista niin kannattaakin ostaa käytetty tai joku halpa malli ihan vain harjoittelun vuoksi. On kauhean ikävää, jos on ensin maksanut itsensä kipeäksi kalliista laitteesta, eikä sitten osaakaan käyttää sitä. Siinä on vaarana, että esine jää vain pölyttymään.”
Taide oli nuorukaiselle varsinainen intohimo. Joten hän puhui mielellään kaikesta siihen liittyvästä, kuten nyt vaikka välineistä. Aihe oli helppo ja se sai myös ujon pojan avaamaan kielenkannakkeensa.

”Minä haluaisin nähdä sellaisen talven, joita on ollut ennen vanhaan. Lunta ja pakkasta. Tämä hämärä ja sade on turhauttavaa. Kun ei voi mennä edes ulos ilmant, että saa pelätä hiustenlähtöä ja ihottumaa”, Carter sanoo katsoen myös haikeana ikkunasta ulos. ”Sinä voit muuten itstua alas. Turhaa sinä siinä seisot.”
Nuorta miehenalkua hieman nolottaa, että hän huomasi vasta nyt seuralaisensa tilanteen. Hänen olisi pitänyt ensi töikseen pyytää tuo istumaan, eikä seisottaa tyttöä paikoillaan kun pöydän ääressä oli kuitenkin tilaa.

// Ruosteeni takia tämä saattaa olla ihan mitä sattuu:D mutta ainakin yritin//



Pitkän puhumisensa jälkeen Caro hiljentyi hetkeksi. Eikä aikaakaan, kun hymy levisi tytön kasvoille vastaukseksi kiitoksesta. ”Mitä turhia kiitellä teen vain työtäni ”, Caro sanoi huvittunut ilme kasvoillaan ja jatkoi Carterin kanssa puhumista. Caro ajatteli taas omiaan, tällä kertaa hän ajatteli merta, jostain ihmeen syystä. Caron ajatuksissaan oleva meri oli kaunis ja aallot eivät antaneet merelle rauhaa. Hetken päästä Caro palasi takaisin normaaliin maailmaan, vaikka hän siellä olikin kokoajan.

Carterin vinkistä oli todellakin hyötyä Carolle ja hänen teki mieli kiljua ilosta, ihan muuten vain. ”No jos se halpa ei ole 100 puntaa niin minulle kyllä kelpaa ”, Caro sanoi ja toivoi, että raha olisi kasvanut puussa. Piirtopöytä pyöri tytön aivoissa ja hän olisi ehdottomasti halunnut sellaisen mahdollisimman pian. Oli helpotus, että Carter auttoi Caroa sillä ei tyttö asioista tiennyt mitään. ”Voisitko näyttää miten sillä piirretään? ”, Caro sanoi ja kasvot olivat yhtä punaiset kuin ruusu parhaimmillaan. Caro hiljentyi punastumisen takia ja siksi alkoi mumisemaan aivan, kun ei olisi puhunut koskaan. ” Olet oikeassa, ei ole kivaa hankia jotain mitä ei sitten enää käyttäisi”, Caro sanoi ja hymyili iloisesti ja katsoi Carteria.

Keskustelu senkuin vain jatkui ja Caro kuunteli tietysti tarkasti, mutta nyt caron teki mieli jäätelöä ja hän oli aivan varma tästä halusta. ” Aivan jotkut sentään ovat kokeneet talven ihanuuden ja kuule Carter ei ne hiukset päästäsi lähde vielä moneen vuoteen, ellet leikkaa niitä itse ”, Caro mumisi. ” Tulen ihan kohta takaisin ja istumaan, mutta haen nyt jäätelöä joten odota hetki! ”, Caro sanoi ja suuntasi kohti tiskiä. Tyttö kaivoi rahaa taskustaan maksuksi, mutta hän ei löytänytkään niitä sieltä enää. ” Anteeksi, mutta en ostakkaan mitään ”, Caro sanoi myyjälle  nolostuneena ja palasi Carterin luokse. Caroa nolotti niin paljon, että hän meinasi itkeä. ”Missä ihmeessä rahani oikein on? Olenko jättänyt tai tiputtanut ne johonkin? ”, Caro ihmetteli asiaa. Rahan katoaminen ei ollut hauska juttu, sillä rahaa tytöllä ei juurikaan ollut.

Carter räpytteli silmiään hämmentyneenä. Tyttö vaikutti varsin levottomalta ja kun nuorukainen yritti avata suunsa, toinen ehtikin jo aloittaa uuden jutun. Carter painoi hetken kuluttuaa päänsä alas odottaen, että puhetulva rauhoittuisi hieman. Samassa hän katselikin jo tytön katoamista ensimmäiseen kerrokseen vieviin portaisiin. Caro oli tainnut sanoa, että kaipasi jäätelöä tai jotain sellaista. Carter ei ollut aivan varma.

Kuitenkin, kun tyttö oli viimein mennyt, hän saattoi hukaista helpotuksesta. Ei siksi etteikö olisi nauttinut Caron seurasta. Oikeastaan hän ei osannut sanoa, oliko varsinaisesti nauttinut, koska tunsi olonsa ujoksi ja kiusaantuneeksi. Mutta tyttö oli oikein mukava. Ja sievä. Ja kiltti.
Carter yritti rentoutua parhaansa mukaan ennen kuin Caro palaisi, sillä ei halunnut vaikuttaa jäykältä idiootilta.

Caro palasi nopeammin kuin Carter oli aluksi olettanut ja kädet tyhjinä. Poika mietti oliko toinen sittenkin sanonut menevänsä vessaan. Mutta ei tuon olisi silloin tarvinnut kahvilan alakertaan mennä, sillä ylhäälläkin oli toilettitilat. Seuraavaksi hän pani merkille, kuinka surkealta tyttö näyttikään. Jokin oli hätänä. Pian tyttö sanoikin jo hävittäneen lompakkonsa.
Carter kumartui oitis pöydän alle katsomaan olisiko se siellä. ”Olet ehkä pudottanut sen.”