Oh what is this? Looks fun! (Idigo Blue New Age-store)

// Our dear adim come here :3 //
Lauantai 02.01.2151
Klo 16:48

Mona

Tummatukkainen noitaneitonen oli lähtenyt iltahämärässä kaupungin kaduille käppäilemään uteliaana. Toki hän oli ollut kaupungissa jo vuoden, mutta kaikki aika oli mennyt vain siihen että hän saisi kerättyä rahaa vuokraan, laskuihin ja ruokaan. Mutta nyt! Nyt hänellä oli aikaa ja rahaakin lähteä tutkimaan kaupungin synkimpiä katuja, ties vaikka täältä löytäisi jotain mielenkiintoista. Uudet tuttavuudetkin olisivat aivan mahtava yllätys! Innosta soikeana tyttö lauleskeli tanssahdellen. '' Kun tänään lähden otan mukaan mitä tarvitsen, taivaalta tähden valitsen ja sitä seurailen. Kun tänään lähden en taakse aio vilkaistakaan. Taivaalta tähden valitsen vaikken sitä kiinni saa~ ''

Aikansa käveltyään Mona huomasi liikeen, ei se ihan tuikitavallinen ollut. Tyttönen pysähtyi kaupan eteen ja luki tekstin ovessa Idigo Blue New Age-store Hmm.. Mona kiinnostui liikeestä ja asteli sisään liikkeeseen. Jääsilmäinen neitokainen katseli ympärilleen, hyllythän pursusivat noitakamaa! Oli kynttilöitä, yrttejä ja muita hilavitkuttimia. Kuitenkin hinnat tuntuivat aika kipeältä tytön lomakolle, mutta toisaalta hyvistä välineistä saattaisi maksaakkin enemmän. Tyttöen tutkiskeli hyllykköjä kiinnostuneena.

Indigo Blue New Age-store sijaitsee New Yorkin vanhassa osassa, joka ei kuulunut niihin seutuihin joihin halusi tutustua ensimmäisenä. Alue kuhisee laitapuolenkulkijoita ja vampyyreja. Kukaan tavallinen ihminen ei halunnut joutua sellaisen tielle, oli kyseessä sitten kumpi tahansa. Kaikenlaiset jengisodat ja valtoimenaan pyörivä huumekauppa vähensivät myös alueen pisteitä asuntomarkkinoilla. Sen vuoksi se oli täydellinen paikka liikkeelle, jonka kaikki toiminta ei kestänyt päivänvalon näkymistä.
Kauppa sijaitsee vanhassa, kaksituhattaluvun alussa rakennetussa, tehdasmaisessa tiilirakennuksessa. Sen ovi ja ikkunanpielet oli maalattu kiiltävänmustalla maalilla. Ulko-ovi on vanhan mallinen, puinen kaksoisovi, jonka kummassakin puolessa on neliruutuiset ikkunat. Näyteikkunoita ei ole, vain suuret ruutuikkunat, joista näkee suoraan sisälle kauppaan. Nimi on maalattu suurelle levylle julkisivun yläosaan niin, että se suorastaan huutaa ohikulkijoille. Aukioloajat on painettu pienelle pleksille, yksinkertaisin kirjaimin ja kiinnitetty sisäänkäynnin syvennykseen. Ohikulkijat näkivät sisään suoraan hyllyille, jotka olivat täynnä kaikenlaista tavaraa. Oli käsinvalettuja, kokovärjättyjä kynttilöitä, yrttejä, erilaisia kynttilänjalkoja, mineraaleja, kaikkea sellaista millä noita saattaisi täydentää varastoaan hyvillä mielin. Kauppa oli kuitenkin erikoistunut vain perustarvikkeisiin. Sellaisiin joita kului koko ajan ja joita oli helppo hankkia muualtakin, jokainen noita saattoi todeta tämän vain yhdellä vilkaisulla. Kaikki myös tiesivät, että harvinaislaatuisempia esineitä oli vaikea saada, eikä niitä myöskään siis myyty tavallisessa taikatarvike kaupassa. Harvat noitasuvut halusivat luopua aarteistaan vain saadakseen vastineeksi jotain niin vähäpätöistä kuin raha. Kaupan omistaja saattoi kuitenkin hankkia pyynnöstä myös erikoisempia tavaroita, jos se vain oli mahdollista.
Myymälän seinät oli maalattu liikkeen nimen mukaan savunsinisellä. Hyllyt ja tasot olivat kaikki kiiltävää tammea. Kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan, kuten kuuluikin. Siellä haisivat yrtit ja kynttilävaha.

Kun ovi avataan, vanhanaikainen kello soi jossain näkymättömissä, ilmoittaen myyjälle asiakkaan tulosta.
Hetken kuluttua hyllyjen väliin kätketystä oviaukosta astelikin myymälän puolelle pitkä, laiha mies, joka ontui vasenta jalkaansa ja tuki painoaan tyylikkään kävelykepin varaan. Kalliiseen kolmiosaiseen pukuun pukeutunut keski-iän, juuri ylittänyt mies, ei näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, jonka ensimmäiseksi olisi olettanut löytävänsä New Age-kaupasta. Tämän katse kiertää ympäri myymälää kuin varmistaen, että kaikki oli siinä mihin ne oli aikaisemmin jätetty. Vasta tämän jälkeen hän suuntasi katseensa mahdolliseen asiakkaaseensa.

”Hyvää päivää kultaseni. Näettekö jotain, josta pidätte vai etsittekö jotain erityistä?” Herra Miltonin ääni on miellyttävän pehmeä. Hän puhuu verkkaiseen ja rauhallisesti. Vanha, jo unohdettu brittikorostus puskee läpi, opeteltujen sanamuotojen, paljastaen näin miehen synnyinmaan.
Hän astelee vanhanaikaisen myyntitiskin taakse, laskee huomaamattomasti irti kävelykepistään jättäen sen lähelleen nojaamaan. Suoristaessaan ryhtinsä tiskiä vasten hän näyttää valmiilta palvelemaan.

Mona

Tyttö kuuli äänen takaansa ja katsahti mieheen, joka mitä ilmeisimmin piti putiikkia pystyssä tai oli muuten vain töissä siellä. Neitokaisen huulille kohosi ehkä hieman kaino hymy kun tämä sanoi; ’’ Kiitos, mutta katselen vielä. ’’ Tyttönen totesi ja käänsi katseensa takaisin kaikkea ihanaa noitakamaa pursuaviin hyllyihin miettien mitä neitokainen mahdollisesti voisi ostaa. Mona vaihtoi painoa toiselle jalalle ja siirtyi kirjahyllyn luokse tutkimaan kirjoja tarkemmin. Ehkä sieltä löytyisi jotain mielenkiintoista ja sopivan hintaista tämän kukkarolle.

Neitokaisen sormet kulkivat kirjarivistöä pitkin ja tämä poimi hyllystä yhden kirjan jossa selitettiin kaikkea symbooleista tavallisimpiin yrtteihin. Taisi joukossa olla vielä muutama mielenkiintoinen loitsu jota tummatukkainen olisi halukas kokeilemaan. Hitakaan ei hivellyt korkeuksia, vielä pikainen silmäys takakanteen varmistukseksi siitä ettei neitosella ollut kyseistä kirjaa jo hyllyssään. Vastaavanlaisia kirjoja hänellä kyllä oli, mutta jokaisessa kerrottiin erilaisista yrteistä. Tyttönen kallisti päätänsä sivulle niin että tummat hiussuortuvat livahtivat tiukasta nutturakampauksesta vapaaksi roikkumaan ohimolle. Tyttö kaiveli taskustaan kuluneen lompakon ja asteli tiskin luokse hymyillen pirteästi. ’’ Löysin minä sitten lopulta jotain mielenkiintoista. ’’ Mona naurahti ja laski kirjan tiskille.

Herra Milton ei ollut mies, jonka olisi voinut ensimmäisenä yhdistää noidaksi tai pikkuisen New Age puodin omistajaksi. Yönsinisessä, kolmiosaisessa, räätälillä teetetyssä puvussaan, sekä samettinauhalla sidotulla poninhännällään, hän olisi sopinut paremmin siirtomaa-ajan kartanoon tai suuryrityksen johtoportaaseen. Siitä huolimatta hän näytti viihtyvän myyntitiskinsä takana.
”Jos tarvitset apua, sinun ei tarvitse kuin pyytää.” Herra Miltonilla on kasvoillaan leveä, vain asiakkaille omistettu hymy. Huulien muodostama asento ei kuitenkaan ulotu silmiin asti, jotka pysyvät etäisen viileinä ja laskelmoivina. Hailakansiniset silmät antavat käsityksen siitä, ettei niiltä jäänyt mikään huomaamatta. Eikä tarkkailun kohteeksi joutuneen kannattanut yrittää mitään, mistä Milton ei pitäisi.

Kaupan omistaja katselee hetken aikaa nuoren asiakkaansa perään tiskinsä takana ja näyttää sitten kääntävän huomionsa tietokoneeseensa. Vaikka hänellä onkin edessään kaupan laskutukseen liittyvä tiedosto, todellisuudessa hän tarkkailee naisenalkua herkeämättä. Kauppa on miehen koko elämä ja hän on siitä hyvin mustasukkainen, kuten kaikesta omistamastaan. Vaikka omaisuus siirtyisikin hetken kuluttua uuden omistajan hoiviin rahaa vastaan. Eikä Milton ollut niitä, jotka peittelivät tätä luonteenpiirrettä ulkopuolisilta. Kenellekään ei ollut mitään hätää, kunhan jokainen vain muistaisi käyttäytyä soveliaalla tavalla. Hän ei sietänyt varkaita tai rettelöitsijöitä ja hoiteli tällaiset tapaukset korkeimman omankädenoikeudella. Tämä liikkeeseen astunut nuori nainen vaikutti kuitenkin perin tunnolliselta. Tosin, herra Milton, jos kuka tiesi, että ulkonäkö saattoi pettää pahastikin.
Oli parempi katsoa kuin katua, joten herra Milton seurasi silmä kovana asiakkaansa liikehdintää hyllyjen välissä. Tietysti hän luotti turvajärjestelmiinsä, joihin kuului ylellisen teknologian lisäksi muutamia varsin ikäviä loitsuja. Mutta kaikkein vahvimmin hän uskoi itseensä ja omiin silmiinsä.

Hänellä oli myös toinen syy seurata katseellaan tätä kauppaan astellutta ruskeaverikköä.
Miestä kiinnosti suuresti, oliko tämä nainen oikea noita vai sellainen nykyaikainen hippi, joka kuvitteli osaavansa taikoa. Molempien lajien edustajat kuuluivat Indigo bluen vakioasiakkaisiin. Ero oli siinä, että toisia hän arvosti asiakkainaan. Jälkimmäiset kelpasivat hänen silmissään ainoastaan Hudson jokeen heitettäväksi kalojenruuaksi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että oikeat magiankäyttäjät olisivat saaneet etuuksia tuotteiden hinnoista. Herra Milton oli kuitenkin ennen kaikkea bisnesmies ja yritys meni aina omien mieltymysten edelle. Oli kyseessä sitten tiettyjen roturyhmien suosiminen tai päättäminen arvokkaan esineen myymisestä. Myös hänen oli elettävä.

Hailakansinisten silmien katse seuraa naista aina kirjahyllylle asti. Hän tarkastelee kuinka brunette nainen rupeaa tutkimaan valikoimaa halvimpia loitsukirjoja. Kapeilta huulilta on vähällä karata halveksiva tuhahdus. Jos nainen oli oikea noita, herra Milton ei ainakaan arvostanut naisen ajatusmaailmaa. Yleisimpiä yrttitiedon ja talismaanimagian kirjoja löytyi netistä huomattavasti köykäisempään hintaan. Mies olisi ensimmäiseksi ruvennut tutkimaan hieman kalliimpia ja etsimään sieltä aarteita, joista olisi oikeaa hyötyä. Joskus oli suotavampaa maksaa hieman ylihintaa jostain, mikä tuottaisi omalla ajallaan todellista hyötyä, kuin haalia itselleen halpaa ja hyödytöntä nurkat täyteen. Nykypäivän nuorilla oli ikävä tapa kilpailla loitsukirjojensa määrästä. Loppujen lopuksi, heidän varastonsa täyttyivät Ö-luokan roinasta, jolla ei ollut todellista arvoa tai hyötyä.

Myynti oli kuitenkin aina myyntiä, joten herra Milton piti mölyt mahassaan ja tyytyi halveksimaan nuoria asiakkaitaan ainoastaan päänsä sisällä.
”Hienoa. Tämä onkin oikein kätevä pikku opus.” Hän hymyilee asiakkaalleen ottaessaan kirjan käteensä lukeakseen sen viivakoodin kassajärjestelmäänsä. ”Miten on, nuori neiti? Onko teillä tarvetta täyttää kynttilävarastoanne? Minulla on juuri nyt menossa tarjous, kymmenen paksua, 30 cm paksuista, käsin valettua kynttilää, puoleen hintaan. Alennus koskee kaikkia värisävyjä. Lisäksi sain juuri eilen uuden mineraalikuorman. Harvinaisuudet viedään käsistä, joten suosittelen vilkaisemaan. Myös yrttejä on tullut juuri lisää ja me kumpikin tiedämme, että ne jos jotkin kuluvat käytettäessä.”
Herra Milton hymyilee maireasti naiselle, kohdistaen viileän katseensa suoraan tämän vaaleansinisiin silmiin.

Mona

Tyttö kuuli paheksuvan tuhahduksen tämän selaillessa halvimpia kirjoja hyllystä, hän kyllä vallan hyvin tiesi etteivät halvimmat kirjat olleet minkään arvoisia ja hyödyttömiäkin ne taisivat monen mielestä olla, mutta Monalla kun ei vain sattunut olemaan varaa kalliimpiin kirjoihin. Hän oli kyllä huomannut arvokkaampien kirjojen joukossa kiintoisan kirjan, mutta sen hinta ylitti hänen kuukausipalkkansa reilusti. Ja jotenkinhan tytön olisi elettävä.

Neitonen asteli hymyssä suin tiskille välittämättä siitä että tiesi miehen halveksivan häntä. Kuitenkin tiskin takana olevan miehen hymy oli ystävällinen ja herra kehotti neitokaista vilkaisemaan kynttilävalikoimia, Mona käänsi sinisten silmien katseensa kynttilöihin. Häneltä tosiaan puuttui paksuja kynttilöitä pari ja niitäkin hän oli lähtenyt etsimään. Mies kertoi että yrttejä ja mineraaleja oli tullut juuri lisää joten niitä kannattaisi myös vilkaista.

Mona tiesi ettei hänen pitäisi kiinnostua kaikesta, mutta ei nainen itselleen mitään mahtanut. Häneltä puuttui yrttejä ja mineraalejakin hän kaipasi sillä niitäkin uupui. Lisäksi, hän saattaisi löytää hyviä 'leluja' hyvään hintaankin vielä. Sitten tuli ongelma, raha. Millä hän eläisi jos hän nyt käyttäisi kakki rahansa noitatarvikkeisiin? Sinistens silmien katse oli aprikoiva ja pohtiva. Hänellä olisi kyllä ruokaa tarvittavasti siihen asti kunnes saisi seuraavan palkan. Laskujakaan ei ollut rästissä.

Hetken aikaa mietittyään nosti neitokainen hymyn jälleenkerran huulilleen ja siirsi ruksean hiussuortuvan takaisin korvan taakse. '' Täytyypä siis vilkaista. '' Monta totesi ja lähti katsomaan kynttilöitä. Pieni pohdintatuokio ei ollut kestänyt minuuttia pidempään ja sekin oli aivan liian pitkä aika. Mona nosti katseensa kynttilähyllylle ja tarkasteli valikoimia samalla muistellen minkävärisiä kynttilöitä häneltä puuttui.

Herra Miltonin kasvoja kiristävä hymy levisi entisestään nuoren naisen tarttuessa tarjouksiin. Tällä kertaa se ulottui jopa silmiin asti, mutta pelkkänä nopeana, omahyväisenä pilkahduksena hailakkaa, sinistä taustaa vasten. Moinen, kyseisen miehen ollessa kyseessä, valtaisa tunteiden ilmaus oli kuitenkin nopeasti pois pyyhitty ja hän tyytyy näyttämään naiselle asiakaspalveluilmettään.
Lisämyynti oli yksi kaupankäynnin kulmakivistä. Asiakkaat olivat tunnetusti yksinkertaista väkeä. Jos he lähtivät hakemaan jotain tiettyä, he myös poistuivat kaupasta vain ja ainoastaan tämän kanssa. Ellei kauppias itse sitten puuttunut asiaan ohjailemalla heitä. Joskus ihmiset olivat vain sokeita ympäröivälle maailmalle. Tarjouksista ja uutuuksista kertominen oli joskus palvelus myös ostoksiaan tekevälle, vaikka sen perimmäinen päämäärä olikin kasvattaa vain myyjän tilipussia. Indigo Bluen omistajana, herra Milton, jos kuka tiesi millainen merkitys lisämyynnillä oli. Muutoin pienen asiakaskunnan omaava kauppa ei tuottaisi lähellekään niin paljoa, että sillä olisi elänyt. Tosin siitä huolimatta, putiikki tuotti vain murto-osan siitä, mitä omistajan leveä elämäntyyli olisi vaatinut. Tästä syystä brittiläinen herrasmies tarjosi myös muunlaisia palveluksia kaupunkinsa noidille. Näistä palveluista sitten joutuikin maksamaan, huomattavasti enemmän kuin turhanpäiväisestä loitsukirjasta.
Tälle, tuoreimmalle asiakkaalleen, Milton ei edes tarjoaisi pöydänaluspalveluitaan. Halvimman tavaran perässä kulkijalla ei olisi niihin varaa kuuna päivänä.

Herra Milton oli juuri aikeissa astella tiskinsä takaa esiin, niin elegantisti kuin kävelykeppiin tukeutuva mies vain suinkin pystyi, ohjeistamaan nuorta naisasiakasta oikeiden tuotteiden luo, kun kaupan ovi avautui uudestaan. Kello kilahti ja saranat narahtivat kun nuori, vaalea nainen suorastaan purjehti kadulta sisään. Mikä tosin vaikutti kaikkien luonnonlakien vastaiselta, hänen kantaessaan käsissään valtavaa muovista säilytyslaatikkoa, joka mitä ilmeisimmin oli täynnä tavaraa.

Kyseinen, ruumiinrakenteeltaan lyhyehkö, mutta kurvikas blondi oli pukeutunut 2150-luvun tammikuuhun nähden hyvinkin asianmukaisesti. Nykyään edes New Yorkin osavaltiossa ei nähty untuvatakkeja tai paksuja talvikenkiä lämpötilojen laskiessa keskitalvellakin pahimmillaan vain jonnekin miinus kuuden asteen tietämille.
Yllään tällä ilmestyksellä oli hulmuava mekko, jossa oli mustalla pohjalla, vieri vieressä vaaleita omenankukkia. Sen päällä oli pelkkä ruskea, vintage nahkatakki, jossa oli vain ohut vuori, sekä sopivan huolimattomasti kaulaan kietaistu, hennon vaaleanpunainen, silkkinen kaulahuivi. Jalassaan hänellä oli paksut, viininpunaiset sukkahousut, sekä polven alapuolelle ulottuvat, yksinkertaiset, nahkasaapikkaat, jotka sointuivat takin väriin. Käsissään hänellä on sukkiin sopivat, ihonmyötäiset nahkahansikkaat. Ulkopuolen huolellisuudesta saattoi päätellä, että naisen alusvaatteetkin olivat yhdeksänkymmenenyhdeksän prosentin todennäköisyydellä yhtenevät ja täynnä herkkää pitsiä.
Korujakin hänellä oli, kaikki huolellisesti valittuja. Ensimmäisenä silmiin pistää näyttävä, hopeariipus, jonka ovaalin muotoinen keskusta on selvästi ruusukvartsia. Korvissa on puolestaan isot, vaaleanpunaiset helmet.
Jo yhdellä vilkaisulla voi päätellä, että tämä nuori nainen on tarkka ulkonäöstään ja oli valmis käyttämään siihen rahaa. Oli kyse sitten vaatteista tai ihonhoitotuotteista. Lisäksi tuon itsevarmuus huokui tiedostamista siitä, että moinen myös kannatti.

”Hyvää iltapäivää herra Milton”, vaaleaverikkö sanoo päästyään kunnolla kynnyksen yli kaksikymmentä senttisillä koroillaan kantamustensa kanssa.
”Kas, hyvää iltapäivää neiti Saxton.” Vaikka herra Miltonin olisi kovasti tehnytkin mieli näyttää sisällään kasvava tyytymättömyytensä Mallory Saxtonille, hän ei niin tehnyt. Blondi oli yksi hänen parhaiten maksavista asiakkaistaan, vaikka tavattoman ärsyttävä. Hän ei mahtunut missään suunnassa Miltonin naisihanteisiin. Hän arvosti yli kaiken hiljaisia ja kainoja naisia, jotka näkyivät, mutta eivät kuuluneet. Tämä vaalea kaunotar sekä näkyi, että kuului.
Siitä huolimatta hän toi ostoksillaan ja toiminnallaan oikein mukavasti rahaa Indigo Bluen kassaan. Tällaisille asiakkaille ei kommentoitu mitään negatiivista suoraan päin naamaa, sillä he löytäisivät kyllä rahoilleen jonkun muun tilin saatuaan huonoa palvelua.

Mallory Saxton, ystävien ja puolituttujen kesken Mall, oli vaalea päästä varpaisiin. Mikä johtui puhtaasti ahkerasta panostamisesta ulkonäköön. Nainen ei lähtenyt edes tällaisena tammikuisena päivänä ulos ilman uskollista aurinkorasvaansa, jonka suojakerroin oli yhdeksänkymmentäseitsemän. Lisäksi huolellisen huolimattomasti laitettujen kiharoiden juurikasvu peitettiin ennen kuin se ehti edes ilmestyä.
Mall asteli peremmälle kauppaan ja laski kantamuksensa myyntitiskin päälle ravistellen sitten käsiään saadakseen niissä veren uudelleen kiertämään. Saatuaan käsiensä ärtymyksen rauhoittumaan hän kaivaa käsilaukustaan esiin elektronisen muistionsa ja rupeaa käymään siihen avattua aikataulua läpi herra Miltonille.
”Alan nyt järjestelemään tiloja seremoniaa varten. Puolen tunnin kuluttua Mila tulee paikalle auttamaan minua. Hän tuo mukanaan valitsemamme kukat ja tilaisuudessa kaivattavat suitsukkeet. Kerroinko jo muuten, että neiti Hadley suostui kutsuumme tulla seremonia mestariksemme? Hän saapuu tuntia ennen valmistautumaan ja ottamaan osallistujat vastaan.” Mall puhuu heleällä äänellä, aavistuksen liian kovaa ja ilman välihappea. Tai ainakaan ei ole selvää mistä väleistä hän nappaa tarvitsemansa ilman sanojen soljuessa taukoamatta hänen huuliltaan. Herra Miltonilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä sanomaan lauseiden väliin, mitään yksitavuisia äännähdyksiä kummempaa. Hän tyytyykin vain hymyilemään ja nyökkäilemään aina kun tilanne sen vaati.
”Toivottavasti kaikki on järjestetty niin kuin sovimme, sillä muutoin minulle tulee hirvittävä kiire saada kaikki kuntoon ennen kello yhdeksää.” Mallin selontekoa jatkuu yhtä soittoa noin kymmenen minuuttia. Hän selittää asiansa tasaisesti, korkealla äänellään, hymyillen koko ajan hurmaavasti, helmenharmaat silmät Miltonille tuikkien.

Puheesta käy sivustakuuntelijalle nopeasti ilmi, että kyseessä on noitien täydenkuun rituaali, joka järjestettiin samaisena iltana liikkeen takahuoneessa.

Saatuaan puheensa loppuun, vaalea nainen malttaa viimein nostaa katseensa listastaan ja silmäillä ympäristöään. Nähdessään herra Miltonin tummatukkaisen asiakkaan, hän näyttää yllättyneeltä. Tummat ripset räpyttävät suuriksi laajenneiden silmien ympärillä naisen tajuttua, että paikalla oli muitakin.
”Oi, hei. Enhän minä vain häirinnyt teitä?” Itsensä kokoamiseen Mallilla menee aikaa alla nanosekunti ja hämmästyksen tilalla on nopeasti 'hei-ollaan-ikuisesti-ystäviä-hymy'.

Mona

Nuori noitakakara oli lipunut hyllyille ja nappasi mukaansa 10 valkoistaa kynttilää, okei taisi matkaan eksyä pari punaistakin kynttilää mutta hälläväliä! Nälällähän tässä ajateltiin elää seuraavat viikot joten Mona voisi ihan hyvin tuhlata rahansa nyt uusiin leluihin. Pätkä uppoutui seuraavaksi mineraaleihin ja siinä aikaa kului ihan kivasti. Yllätävä kyllä hän löysi jotain mielenkiintoista, tummatukkainen jäi tutkiskelmaan löytöään niin innokkaasti että oli saada sydänkohtauksen kun liikeen ovi avautui. Mona siirsi sinisten silmien katseen kohti naista joka purjehti sisään kuin päivänsäde konsanaan.

Voi jestas mikä nainen! Monan oli pakko todeta itsekseen seuratessaan kuinka blondi kantoi painavan näköistä laatikkoa käsissään. Tummatukkainen itse meinasi kuolla koululaukkunsa painonalla ja tuo blondi kantoi laatikkoa kuin se olisi tyhjä! Seuraavan huomion Mona teki naisessa tämän tyyliin. Jestas sentään että muija pukeutui hyvin... ja kalliisti. Pätkä katsoi omaa vaatetustaan, joku kirpputorilta ostettu tummanruskea löysä paita, tummansiniset kulahtaneet farkut, mustat pitkävartiset mokkakengät sekä vanha risainen kangaslaukku joka roikkui naisen olkapäällä.

Häpeissään Mona siirtyi penkomaan yrttejä mitä hän mahdollisesti tarvitsisi kotiin samalla kuitenkin kuunnellen mistä kaupan myyjä ja tuo blondi nainen keskustelisivat. Okei eli miehen nimi oli siis herra Milton ja naisen nimi neiti Saxton. He -tai oikeastaan vain nainen- keskustelivat illalla järjestettävistä tapahtumasta. Mikähän tapahtuma olikaan käsillä, ai niin se noitien  täydenkuun rituaali! Voi Mona oli kuullut niin monia tarinoita tuosta tilaisuudesta. Valitettavasti hän ei ole koskaan saanut olla osa tuota rituaalia. No hän oli kuitenkin nuori ja tilaisuus tulisi vielä jonain päivänä.

Mona jatkoi yrttien keräilyä ja kuuli kuinka puhe lakkaa. Nainen taisi saada papatuksensa loppuun, tummatukkainen naurahti itsekseen ja kääntyi katsomaan Neiti Saxtonia joka hetken tuijotti hämillään lyhyttä naista kunnes kasvoille vaihtui pirteä hymy. ’’ Voi ei se mitään. ’’ Mona vastasi naisen hymyyn tosin hymy oli hieman teennäinen. ’’ Ette häirinneet ollenkaan. Olen juuri lähdössä kunhan olen saanut ostokseni tehtyä..’’ Mona jatkoi hymyilleen

Mall hymyilee ja tutkii katsettaan apua käyttäen uuden tuttavuutensa aina päästä varpaisiin asti. Lopulta se kiinnittyy tavaroihin, joita tummatukkainen pitelee käsissään. Malloryn silmiin syttyy oitis tietty pilke, joka ilmestyy aina kun hän törmää ensimmäistä kertaa toiseen noitaan. Hän tiesi, että vieras saattoi olla tarkalleen viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä joko wicca tai oikea noita.
Hänen suhtautumisensa wiccoihin oli lähes neutraali, mutta se vieraili aina silloin tällöin lievän halveksunnan puolella.
Ihmiset halusivat olla aina erikoisia ja jos eivät löytäneet siihen mitään muuta keinoa, he kuvittelivat sen. Tai hankkiutuivat vampyyrin tai ihmissuden puremaksi.

Jos hän kuitenkin onnistui törmäämään oikeaan noitaan, hän oli asiasta innoissaan.

Blondin mielestä ajatusmaailma siitä, että noitien kuuluu pysyä erillään ja suojella omien sukujensa salaisuuksia ulkopuolisilta, oli täydellisen keskiaikainen. Maailma oli muuttunut, eikä todellakaan paremmaksi paikaksi. Magian haltijoiden pitäisi hänen mielestä pitää enemmän yhteyttä, luoda tukiverkosto, joka suojelisi heidän koko lajiaan.
Tiedon jakaminen ei voinut olla rikos. Sen kuuluisi olla osa toisten auttamista ja itse opin suojelemista. Jokainen, jolla oli taito käyttää magiaa, törmää jossain vaiheessa ongelmaan, jota ei osaa ratkaista. Nykypäivän arvoilla ja kirjoittamattomilla säännöillä, harvalla ei ollut muuta kuin perheensä auttamassa. Oli myös niitä joilla ei ollut ketään. Ongelma muodostui siinä, että noitien tieto oli suurimmalta osalta perheen perintöä. Jos suvulla ei ollut tiedossa ratkaisua ongelmaan, se jäisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä ratkaisemattomaksi. Se puolestaan saattoi johtaa vakaviin seurauksiin, pahimmassa tapauksessa jonkun kuolemaan.
Mall tiesi, että tietyissä asioissa oli hyvä olla mustasukkainen. Mutta yhteisöllisyys ei olisi pahitteeksi. Jo pelkästää lajin säilymisen vuoksi.
Välillä Mallista tuntui siltä, kuin ihmissudet ja vampyyrit osasivat olla noitia viisaampia. Heillä oli sentään omat tiiviit yhteisönsä ja piirinsä. Harva joutui olemaan maailmassa täysin yksin.

Mallory pyrki omalla toiminnallaan yhdistämään noitia eri puolilla maailmaa. Hän tosin asui New Yorkissa ja hänellä oli oma päivätyönsä. Tämän vuoksi hänellä ei juurikaan ollut aikaa matkustella ympäri maata julistamassa yhteisöllisyyden ilosanomaa. Nainen kuitenkin toivoi, että omalla hyvällä esimerkillä olisi kuitenkin vaikutuksensa. Eikä vastaan tulleet takaiskut olleet ainakaan vielä onnistuneet tummentamaan hänen kirkasta, onnellista tulevaisuuden kuvaansa.

Vaalea noita nostaa katseensa nuoren ruskeaverikön ostoksista tämän silmiin ja hymyilee.
”Oletko wicca?” Malloryn tapoihin ei kuulunut kaunistella sanomisiaan. Jos hän halusi saada jotain selville, joskus oli vain parempi turvautua suorasukaiseen taktiikkaan. Tosin olisi ollut typerää esittää kysymys muodossa; 'Oletko oikea noita?'
Vaalean naisen seläntakana, kauppias pöyräyttää silmiään tyytymättömänä.

Herra Milton kiinnittää huomionsa Mallory Saxtonissa asiakkaaseensa. Miltonin katseesta ei voinut mitenkään lukea, että oikeasti häntä häiritsi nuoren, vaalean noidan tuppautuminen liikkeeseensä häiriköimään asiakaspalvelutilannetta. Mallory teki niin harvinaisen usein, mutta jotkut asiakkaat pitivät naista hurmaavana ja avoimena. Miltonia kuitenkin kiinnosti enemmän se, kuinka paljon onnistui nyhtämään ruskeaveriköltä rahaa kassaansa.
”Löysittekö kaiken mitä tarvitsette?” hän kysyy jälleen pehmeällä asiakaspalveluäänellään.

Mona

Tummatukkainen vastaa toisen noidan katseeseen ja tarkastelee tätä itsekkin päästä varpaisiin. Nainen ei näytä olevan kovinkaan pitkä mutta kurveja löytyy joka lähtöön. Mona seurasi tarkkaan kun blondin silmät siirtyivät katsomaan tavaroita, joita tyttö piteli käsissään. Seuraava asia minkä tummatukkainen huomasi oli kuinka blondin silmiin syttyi jonkinlainen innostuksen kipinä. Pian blondi nostaa harmaiden silmiensä katseen Monan vaaleansinisiin simliin ja kysyy onko Mona wicca.

Kysymyksen kuullessaan hän hymähtää ehkä hieman paheksuvastikkin. Okei kysymys on asiallinen ja tottakai toista kiinnostaa tietää, onko toinen oikea noita, jos joku kerran noitatarvike kaupassa pyöri. Kuitenkin tummatukkainen vastaa blondin hymyyn ystävällisesti.

'' En. Olen ihan oikea noita. '' Mona vastaa hivenen ylpeyttä äänessään. Tyttö pitää ylpeilyään kuitenkin oikeutettuna. Hänellä ei ole mitään hävettävää suvussaan tai siinä että on noita.

Sinisilmäinen huomasi kuinka kauppias pyöräyttää silmiään ja katsoo Monaa kysäisten tältä saiko hän kaiken tarpeellisen. Tyttö nyökkää hitaasti ja vastaa miehelle, '' Kyllä. ''

Malloryn silmät syttyivät oitis entistä kirkkaampaan tuikkeeseen. Eikä se ulottunut vain silmiin. Nainen tuntui itsessääm hehkuvan kuin Pohjantähti, kun hän sai toiselta kaipaamansa vastauksen. Mallin hymy oli entistä leveämpi ja kun hän rupesi puhua papattamaan helmenvalkoiset hampaat välkkyivät sanojen tahtiin.
”Hienoa! Upeaa! Minun nimeni on Mallory Saxton, mutta voit kutsua minua Malliksi kuten kaikki muutkin tekevät. Herra Miltonia lukuunottamatta. Hän on aivan liian jäykkä moiseen muodollisuuteen”, Mall sanoo viitaten murjottavan liikkenomistajan suuntaan. ”En ole tavannut sinua aikaisemmin, joten kysyisin onko sinulle esitetty kutsua tämän iltaiseen täydenkuun rituaaliin. Se järjestetään täällä ja tilaisuus on vapaa kaikille noidille, jotka haluavat kunnioittaa jumalia asiaan kuuluvin menoin. Bryanna Hadley tulee toimimaan tilaisuudessa ylinoitana. Hän on yksi maamme taitavimmista ja on luvannut suoda aikaansa tälle vaatimattomalle tilaisuudelle. Onhan hän sentään Hadleyn ja Semperin suvun vanhin jälkeläinen, mikä nyt vain on mahtavaa.”
Malloryn puhuessa hänen kätensä elehtivät vilkkaasti. Aivan kuin hän olisi yrittänyt viittoa sanomansa, vaikka ei varsinaisesti edes osannut kyseistä kieltä.
”Sinä olet enemmän kuin tervetullut järjestämäämme tilaisuuteen. Minä hoidan täällä käytännönjärjestelyjä ja jos haluat voit auttaa. Minusta on typerää, että me noidat emme voi verkostoitua. Olemme aivan liian kiinni omissa salaisuuksissamme, emmekä tajua yhteisöllisyyden hyötyjä.”

”Neiti Saxton. Te säikäytätte asiakkaani”, herra Milton toteaa selvän tympääntyneenä.
Hän on mulkoillut vaaleaa noitaa hienovaraisesti, lyödessään tavaroiden hintoja kassakoneeseen. Jälleen kerran Mallory Saxton oli onnistunut kiristämään hänen hermonsa äärimmilleen. Vaikka mies pitikin itseään varsin kärsivällisenä ihmisenä. Tosin neiti Saxton onnistuisi varmasti samaan edesmenneen Dalai Lamankin hermoromahduksen partaalle.

Mona

Ruskeaverikkö tuijotti nyt kauhistuneena tuota blondia joka hehkui kuin aurinko. Ennenkuin Mona ehti varautua avasi nainen sanaisen arkkunsa ja voi luoja että tekstiä tuli valtavasti. Tyttö kuunteli ja tuijotti naista kauhistuneena silmiin nähden ja koitti kovasti saada jotain selkoa tuosta naisesta joka puhua pulpatti niin että korviin kävi. Se mitä hän sai selville oli että naisen nimi oli Mallory Saxton ja että häntä sai kutsua Malliksi. Suurin osa naisen puheesta hävisi muiden sanojen sekaan ja Monalla oli vaikeuksia pysyä perässä. Naisen kädetkin heiluivat puolelta toiselle ja kun viimeinkin Herra Milton keskeytti Malloryn avasi Monakin suunsa. '' Hei voisitteko toistaa kaiken tälläkertaa hitaammin.. te olitte Mallory Saxton ja teitä sai kutsua Malliksi?'' Mona toisti sen mitä oli ymmärtänyt ja kaiveli samaan aikaan viimeisetkin hilut kukkarostaan ja laski ne vielä jotta pystyisi maksamaan taatusti kaiken minkä oli mukaansa haalinut..
Mona oli niin kovin altis kaikille houkutuksille ja siksi hän oli varmaan hyvä asiakas monessakin liikkeessä.

//Hoohoo löysin jonkun välin jossa ehdin kirjoittaa //

Mallory punastuu hentoisesti kun Mona toteaa hänen puhuneen hieman liian nopealla temmolla. Herra Miltonilta pääsee naurahdusta muistuttava tyrskähdys. Aivan kuin mies olisi tällä päässyt sanomaan jotain siihen suuntaan kuin; ”Mitä minä sanoin.” Moinen ei kuitenkaan saa nuorta noitaa kavahtamaan sen enempää. Hänen sädehtivät hymynsä muuttuu vain hieman lempeämmäksi.
”Anteeksi. Innostun välillä”, hän sanoo. ”Tarkoitukseni oli kutsua sinut nauttimaan täydenkuun rituaalista, joka järjestetään tänään illalla täällä. Ja jos haluat, järjestelyissä ei ole koskaan liikaa käsiä auttamassa.”

Mallin esittäessä tarjouksensa uudestaan, herra Milton otti vastaan maksun Monan ostoksista ja pakkasi kaiken siististi paperipussiin, silkkipaperin kera. Tämän jälkeen hän ojentaa kassin nuorta asiakastaan kohti.
”Kiitos käynnistä ja toivottavasti tämä nuori neiti ei onnistunut säikäyttämään teitä niin, ettette uskalla palata ostoksille myös myöhemmin”, mies sanoo mairea hymy huulillaan.

// äyäyää laadusta en uskalla vastata tämä on sillai, inspi puolillaan ruksailtu tekstinpätkä!

Mona

Noita hymyilee huvittuneena kun blondi punastuu Monan huomautukselle ettei hän oikein pysynyt naisen pälätyksen perässä. Kuitenkin söpö vaaleaverikkö hymyilee sädehtivästi ja toistaa asiansa hitaammin. '' Tulen mielelläni! Ja kyllä kai minulta löytyy vielä aikaa siihen että pääsen tulemaan avuksenne. '' Mona hymyilee ilahtuneena kutsusta. Kassalla oleva herra Milton ojentaa Monalle paperipussin ja hymyilee jotenkin maireasti? Vai näkivätkö nuoren neidon silmät väärin. Kuitenkin hän hymyilee ystävällisesti miehelle. '' En minä ihan niin vähästä säikähdä. '' Mona naurahtaa ja lähtee hiljalleen astelemaan kohti ovea paperipussi kainalossaan. Siihen kassiin upposi Monan ruokarahat, nyt olisi siis elettävä seuraavat pariviikkoa näkkärillä... tai sitten oli syötävä kynsiä.

”Mahtavaa”, Mall hihkaisi lyöden kätensä ilahtuneena yhteen. Nuori nainen hymyili niin, että se olisi voinut valaista koko huoneen. ”Varsinainen tilaisuus alkaa vasta yhdeksältä illalla, muta sitä ennen täällä riittää kyllä töitä. Herra Milton ei halua meitä puotiinsa sotkemaan ennen kello seitsämää, joten riitää, jos tulet niihin aikoihin auttamaan. Minä olen täällä silloin johtamassa koko hommaa ja katsomassa ettei koko homma mene penkin alle. Mutta tee niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. Toivottavasti näemme viimeistään yhdeksältä.”