Pahan alku

"Kovempaa!", Punatukkainen tyttö hihitti ratsastaessaan sudella poikki niityn. Hänen otteensa paksusta turkista oli vahva ja tottunut, kuin hän olisi tehnyt tätä vuosikausia. Tuuli hyväili hänen kasvojaan lämpimänä, vaikka ilta alkoikin hiljakseen hämärtyä. Niittyä ympäröivä metsä alkoi hiljakseen muuttua pimeämmäksi, ja lopulta susi hiljensi vauhtiaan saavuttaessaan metsän reunaa.
"Valitan, nyt pitää lähteä jo takaisin kotiin.", Susi näytti hymyilevän asettuessaan makuulle, jotta tyttö voisi kivuta tuon selästä alas. "Äää, ihan tylsää, Mike.", Punapää nurisi, mutta kapusi kuitenkin kiltisti alas. Kunhan hän oli turvallisesti maassa, susi alkoi vaihtaa muotoaan takaisin ihmiseksi. "Noniin, lähdetäänhän sitten.", Vain joitain vuosia vanhempi poika tarjosi kättään nuoremmalleen, johon tyttö tarttui mielellään. He olivat leikkineet melkein koko päivän tällä niityllä, ja lauma oli ohjeistanut heitä pysyttelemään mahdollisimman lähellä, aina. Nyt he kuitenkin olivat hieman kauempana kuin tavallisesti.

Aurinko oli jo lähes laskenut ja metsä alkoi pimentymään illan kuluessa. Pitkä, hoikka ja nuhjuisen näköinen mies katsoi ulos luolasta, jota oli pitänyt päivän piilopaikkanaan. Vuoristot olivat sitten käteviä. Ne olivat täynnä tällaisia pikku piilopaikkoja, joihin saattoi vain kävellä sisään kun kaipasi lepoa ja varjoa. Ei siinä, että sillä olisi ollut mitään väliä mihin aikaan vuorokaudesta hän liikkui. Varsinkaan näin syrjässä, jumalan hylkäämässä vuoristossa.
Toisaalta, niin kuin jumala olisi joskus muka ollut Alecin puolella.

Alec nousi huojuen seisomaan. Se edellisiltainen juoppo oli palkinnut hänet nyt jälkeenpäin jäätävällä krapulalla. Itseäänhän tässä oli tosin syytettävä. Olihan hän tiennyt että sellaisesta oluessa marinoidusta possusta ei saisi kuin päänsä kipeäksi ja silti hän oli päätynyt juomaan pullottavista suonista. Lisäksi paksukaisen veri oli ollut tavattoman rasvaista ja raskasta. Ällöttävää. Tästä lähtien Alec joisi vain nuorista ja hemaisevista piioista, sekä salskeista rengeistä.
Kaikeksi onneksi tähän olotilaan oli olemassa aivan yksinkertainen ratkaisu.

Höristäessään korviaan hän uskoi ratkaisun kiitävän suoraan hänen luokseen. Neljä pehmeää, mutta raskasta tassua iskeytyivät maahan aivan lähellä. Sitä säesti lapsen nauru ja niityllä kasvavan tuoreen heinän kahina. Hetkeä myöhemmin elän tuntui kadonneen ja sen tilalle ilmestyi nuoren pojan soinnikas ääni. Se sai Alecin kurtistamaan hieman kulmiaan, mutta tietysti hänen uteliaisuutensa heräsi entisestään.
Alec lähti rientämään äänien suuntaan, odottaen löytävänsä sekä lääkkeen krapulaansa, että viihdykettä piristämään päiväänsä.

"Ooh! Mike! Katso!", Shakuro riuhtaisi kätensä irti pojan kädestä ja säntäsi vähän matkan päähän. "Katso!", Hän kyykistyi puun juurelle ja osoitti pientä sinistä kukkasta, joka varjosta huolimatta yritti parhaansa mukaan kasvaa. Poika oli älähtänyt huolestuneena tytön irroittaessa otteensa hänen kädestään, mutta seurasi nyt tuota hymy kasvoillaan. "Se on nätti.", Mike laski kätensä tytön hartialle kyykistyttyään tuon viereen. "Mutta meidän pitäisi ihan tosi mennä. Tiedät miten emo huolestuu jos me ei olla illalliseen mennessä takaisin.", Shakuro nosti kirkkaat, vihreät silmänsä ylös kukkasesta ja hymyili. Laskeva aurinko sai hänen verenpunaiset hiuksensa hehkumaan voimakkaampina, ja hän nyökkäsi niin että otsatukka valahti korvien takaa hänen silmilleen, mikä sai pojan nauramaan.

Mike nousi ja ojensi jälleen käden nuoremmalle. Hän muisti vieläkin miten emo oli kuusi vuotta sitten tuonut itkevän pikkulapsen heidän laumaansa. Tyttö oli ihminen, mutta sillä ei ollut juurikaan heille väliä. Tuo oli hylätty metsänlaitaan kuolemaan. Nyt, hän oli kuullut puhetta siitä, että vanhemmat aikoivat muuttaa tytön yhdeksi heistä, kunhan tuo olisi vielä hieman vanhempi. Sillä ehdolla tietysti, että Shakuro tahtoi sitä itse. Mike ei tosin uskonut, että tyttö vastustelisi, sillä tuo oli useammin kuin sata kertaa monkunut siitä, kuinka oli epäreilua ettei hän voinut muuttua sudeksi. Mike oli varma, että Shakuro tahtoi olla yksi heistä.
"Mike?", Tyttö kallisti päätään kun poika ei liikkunutkaan sen jälkeen kun hän oli tuon käteen tarttunut. "Ah, anteeksi. Unohduin ajatuksiini.", Mike hymyili. Hän otti askeleen eteenpäin, ja pysähtyi äkisti. Hän kuuli jotain, joka ei sopinut metsän ääniin. Se oli kuin tuulen kahinaa, mutta liian matalalla. Hän nuuhki ilmaa ja otti askeleen taaemmas. Hän ei tunnistanut tätä hajua. "Mike?", Shakuro tarttui pojan käteen tiukemmin, molemmilla käsillään, sillä vanhemman käytös huolestutti häntä.

Väisteltyään hetken aikaa puita tuulen nopeudella, Alec siirtyi yhdellä, sirolla loikalla liikkumaan puiden latvojen sekaan, josta häntä oli vaikeampi havaita ja jossa oli kaikella muullakin tapaa paremmassa suojassa. Niinkuin hänen kaltaisensa olennon tarvitsisi juurikaan suojasta välittää. Tällainen piileskely oli kuitenkin vanha tapa.
Äänet kuuluivat edelleen selkeinä, mutta olivat vielä matkan päässä. Nyt hän erotti jo tuoksujakin. Toden totta, toinen oli nuori ihmislapsi. Iholta lähti makea, viekotteleva tuoksu, joka kertoi nuoresta, täyteläisestä ja puhtaasta verestä. Toinen haju oli huomattavasti epämiellyttävämpi. Se tuntui sotkulta likaista ihmistä ja uitettua koiraa. Mikä oli harvinaisen kuvottavaa. Onneksi Aleca saattoi valita uhrinsa.

Pikku-ihmisen nappaaminen olisi helppoa ja pian hän pääsisi eroon tästä ikävästä olotilastaan. Ehkä hän voisi jopa huvitella sen kanssa. Hän ei ollut saanut huvia pitkään aikaan ja sellainen olisi nyt paikallaan.

Hän pysähtyi kuin varjo, korkean kuusen latvaan ja kurottautui kurkistamaan alas. Siellä he olivat. Se pahanhajuinenkin näytti ihmislapselta, mutta hieman vanhemmalta kuin toinen. Se pienenpi kuitenkin näytti ja tuoksui paremmalta. Sen hän nappaisi. Hän hyppäisi, ottaisi kersan mukaansa ja loikkaisi jälleen ylös puiden latvoihin, yksi henkäys ja hän olisi poissa.

"Lähdetään.", Mike ei tiennyt mistä tämä haju tuli, sillä se siirtyi hänen ulottumattomiinsa, mutta hän ei siltikään pitänyt siitä. Nopeasti hän pinkaisi juoksuun, kiskaistuaan ensin tytön syliinsä. Hänen olisi muutettava muotoa mikäli hän tahtoisi päästä nopeammin. "Shakuro, kiipeä selkääni. Mennään lujaa.", Mike katsoi alas syliinsä ja yritti hymyillä rohkaisevasti tytölle. Tuo nyökkäsi vakavana ja ryhtyi varovaisesti kiemurtelemaan vahvojen käsien avustuksella selkäpuolelle. Hän oli tehnyt tämän useasti, tämä oli osa heidän leikkiään, mutta Miken hymystä huolimatta tuon äänensävy oli ollut täynnä huolta. Heillä olisi vielä pitkä matka taitettavana, vaikka Mike juoksisi neljällä raajalla, heiltä kestäisi ennenkuin he pääsisivät muun lauman luokse.
"Valmis?", Mike ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan ryhtyi muuttamaan muotoaan lennossa, ja pian kahden jalan tilalla oli neljä käpälää jotka rummuttivat maata tasaisesti.

Kas vain, tässähän sattui mielenkiintoinen käänne. Vanhempi ihmislapsi ei ollutkaan ihminen lainkaan. Se olikin jonkinlainen susi muodonmuuttuja. Alec ei ollutkaan nähnyt tällaista ennen, vaikka olikin viettänyt viimeiset elinvuotensa melkoisen uskomattomassa ympäristössä. Olisi ollut varmasti antoisaa jäädä tutkimaan tätä yksilöä tarkemmin, mutta krapulassa oli turha ottaa minkäänlaisia riskejä. Silloin kun suoristuskyky ei ollut kaikkein parhaimmillaan.

Alec lähti kiitämään suden tahdissa puun latvasta toiseen, pysyen tuon tahdissa. Tuollainen muodonmuuttaja oli selvästi yhtä nopea kuin hän. Sehän tietysti tasasi mukavasti puntteja tällaisessa kisailussa. Kun ajojahti sai riittää, vampyyri hypähti alas puusta. Hän tähtäsi laskeutumisensa niin, että matkatessaan jo takaisin ylös seuraavaan latvaan, punatukkainen tyttö olisi jo hänen hyppysissään. Eikä susipoika mahtaisi sille tosiasialle mitän.

Kaikki tapahtui niin äkkiä. Shakuro oli pitänyt tavalliseen tapaansa tiukasti kiinni Miken turkista ettei vain putoaisi, mutta hänen otteensa oli hellittänyt sinä samaisena sekunttina, kun oli yllättäen tuntenut käden kiertyvän ympärilleen. Se oli ollut tietysti virhe, mutta hän oli säikähtänyt tätä tunnetta. Ja seuraavaksi hän ei enää ollutkaan Miken selässä, vaan kiisi korkeammalle, ylös puiden sekaan. Hän ei varsinaisesti pelännyt näitä korkeuksia, mutta katsoessaan epäuskoisena alas, Mike jäi yhä kauemmas. Se sai punatukkaisen kiljaisemaan hädissään niin kovaa kuin lapsen kurkusta vain lähti.
"MIKE!!"

Kevyt paino niskasta katosi ja Mike iski jarrut pohjaan. Ensimmäisenä ajatuksena oli että tyttö oli pudonnut, mutta katsoessaan taakseen hän ei nähnyt mitään. Ja sitten hän kuulikin jo sen korvia vihlovan kiljaisun, ja hänen katseensa kääntyi ylös. Joku oli napannut Shakuron hänen selästään. Hän luimisti korvansa ja murisi tälle puiden latvoissa loikkijalle. Helvetti!

Vampyyri nauroi sisäisesti. Tämä oli ollut aivan naurettavan helppoa, vaikka muodonmuuttaja olikin ollut melkoisen nopea. Poika ei kuitenkaan ollut osannut pitää selustaansa silmällä ja toisen lapsen kaappaaminen oli sujunut kuin tanssi. Jossain toisenlaisessa tilanteessa, hän olisi saattanut kaivata enemmän haastetta ja olisi hyvinkin voinut leikitellä saalillaan.
Joku toinen kerta sitten.

Alec ei jäänyt odottamaan, vaan lähti kiitämään mahdollisimman kauas pois päin tuosta susiotuksesta, ipana tiukasti kainalossaan. Aina silloin tällöin hän vaihtoi äkkiseltään suuntaa, pysyen tiiviisti kiinni latvustoissa. Samaan aikaan hän piti kuitenkin huolta, että vuorienhuiput kasvoivat, eivätkä suinkaan loitonneet.
Samassa hän kuulikin tutunlaista kohinaa itsestään oikealla. Vuorijoki oli täydellinen, silloin kun oli hämättävä jäljittäjäänsä ja kadotettava hajuja. Alecin kasvoille levisi pirullinen hymy. Kun joki nyt sattui olemaan lähellä, olisi typerää olla käyttämättä moista mahdollisuutta. Niinpä vampyyri muutti taas matkansa suuntaa, päästäksen kirkkaan, kuohuvan veden luokse.

Kauaa hänen ei tarvinnut loikkiea latvasta latvaan, kun saikin jo silmiinsä kimaltavan virran. Hänen ei tarvitsisi kuin heittäytyä veteen ja matkata sen mukana hetki ja hänen hajujälkensä olsi toistaiseksi tuhottu.
”Pidätähän hengitystäsi pentu”, Alec varoitti mukanaan roikottamaansa kakaraa, juuri ennen kin hyppäsi alas, kohti virtaa. Olisi perin ikävää, jos ipana hukkuisi ennen kuin hän pääsisi hyödyntämää tuon suonissa juoksevaa kultaa.

"MIKEEE!", Tyttö huusi kerran toisensa jälkeen. Häntä pelotti, kauhistutti. Hän yritti rimpuilla mutta ote hänen ympärillään oli raudan luja. Ei mennyt edes viittä minuuttia kun Mike katosi hänen näkyvistään jonnekkin kauemmas. Itku pyrki hänen silmiinsä ja kyyneleet lähtivät valumaan hänen poskilleen. Hän nyyhkytti ensin vaivalloisesti, aivan kuin itkuaan pidätellen, ennenkuin alkoi parkumaan täyttä kurkkua.
Jostain kauempaa hän saattoi kuulla suden hätäisen ulvonnan. Mike kutsui laumaansa avuksi. Tuo saisi sellaista huutia varmasti myöhemmin, ettei unohtaisi sitä aivan hetkeen, mutta pojalla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Niimpä tuo ulvoi apua.

Veteen sukeltamisessa oli sekin hyvä puoli, että se vaientaisi kakaran. Tuollainen korvia huumaava ulina alkoi nopeasti rassaamaan ihan ketä tahansa.
Vesi oli jäätävää. Se oli peräisin aivan vuoren huipulta, jostain lumen keskeltä. Ehkä se sai alkunsa jopa vuoren sisäpuolelta, jostain onkalosta tai luolasta, jotka olisi mielenkiintoista tutkia läpikotaisin. Nyt oli kuitenkin parempi keskittyä uimiseen. Alec sukelsi syvemmälle, kohti joen pohjaa, vain kääntääkseen liikeratansa lopulta pintaa päin. Joki virtasi hurjana ja he etenivät taatusti kymmenen kertaa pidemmälle, kuin jos olisivat olleet paikallaan seisovassa vedessä. Ehkä jopa kilometrejä.

Alec ponnahti lopulta pinnalle kuin pullonkorkki ja muisti jopa nostaa kakarankin hengittämään. Hetken aikaa hän antoi heidän ajelehtia virran vietävänä, kunnes lähti kauhomaan kohti vastakkaista rantaa.

Jäätävä vesi yllätti hänet ja sai hänen kehonsa lamaantumaan. Vaistomainen reaktio oli vetää kiivaasti happea ja huutaa, sillä kylmyys sai hänen keuhkonsakkin puristumaan kasaan. Onneksi hänen kroppansa kuitenkin ymmärsi läimäistä kädet suun ja nenän eteen, jolloin hän ymmärsi olla tekemättä tuota ensimmäistä reaktiotaan. Shakuro kamppaili pysyäkseen tyynenä, edes sen aikaa kun oli veden alla, mutta jo ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen hänen keuhkojaan alkoi polttaa tarve saada happea. Hän ei ollut vetänyt henkeä ennen sukellusta, niinkuin hänen kaappaajansa oli neuvonut. Eihän hän edes ollut kuullut tuon puhetta oman huutonsa alta.

Keuhkojen kipu paheni sitä mukaa mitä kauemmin he pysyivät vedessä, ja aika tuntui pienestä tytöstä ikuisuudelta, ennenkuin hänen kasvonsa pääsivät vedenpinnan yläpuolelle ja hän kiskoi paniikin vimmalla happea sisäänsä. Hän onnistui myös samalla vetämään hivenen pärskyvää vettä suuhunsa ja keuhkoihinsa, mikä sai hänet yksimään, mutta sillä ei ollut väliä. Pääasia oli, että hän pystyi taas hengittämään.

Alec kiipes kallioiselle joenpenkalle ipana tiiviisti kainalossaan. Uintireissu oli toistaiseksi onnistunut hiljentämään pennun juuri niin kuin hän oli toivonut. Ainakin hetkeksi. Nyt pentu keskittyi haukkomaan happea. Heti kun vampyyrin jalat pääsivät kovalle maalle, tuo pyrähti uuteen juoksuun. Nyt oli hyvä hetki pyrkiä syrjään, suojaiseen paikkaan, jossa hän voisi nauttia rauhassa tästä pikku olennosta.

Vampyyri läheni entisestään vuoren huippuja ja pääsi kallioiseen maastoon, jossa puusto alkoi harventumaan. Hän pysähtyi lyhyeksi hetkeksi ja haravoi maastoa katseellaan. Kun siltä paikalta ei löytynyt mitään sopivaa, hän siirtyi vähän matkan päähän. Tehtyään näin muutaman kerran, vastaan tuli syvetymä vuoren rinteessä. Sitä suojasi ainakin osittain aluskasvusto. Paikka oli yksinkertaisesti täydellinen hän tarkoitukseensa. He mahtuisivat sinne täydellisesti tytön kanssa.
Niinpä vampyyri nosti lapsen paremmin syliinsa ja peitti tuon suun kämmenellään. Hän ei kaipaisi enää minkäänlaista vikinää, huutoa tai kijuntaa.
Silmänräpäyksessä he olivat katseilta suojassa. Eikä vampyyri viitsinyt viivytellä yhtään kauempaa. Vuoristossa juokseminen oli toiminut hyvin ruokahalun herättäjänä, joten nyt oli vuorossa itse ateria. Niinpä hän upotti hampaansa lapsen pehmeän ihon lävitse suoraan suoneen ja ryhtyi juomaan.

Lapsen veri maistui vampyyrin suuhun hurmaavalta, täyteläiseltä ja lähes makealta. Sitä ei kuitenkaan ollut paljoa. Lapset olivat kovin onnettomia ravinnonlähteitä. He ehtyivät nopeasti ennen kuin aikuinen verenimijä ehti tulla kylläiseksi. Onneksi tämäkin oli tarkoitettu puhtaasti krapularyypyksi. Sellaiset olivat yleensä muutenkin nopeasti siemaistuja.
Alec irrotti hampaidensa otteen, kun lapsi tasapainotteli aivan elämän ja kuoleman rajalla. Hän pyyhkäsi suupieliään kevyesti peukalollaan, siistiäkseen suupielensä. Katsellessaan pikku olentoa, vampyyri pyöritteli hetken aikaa päässään muutamia vaihtoehtoja. Päätyen lopulta siihen, joka huvittaisi häntä eniten. Nopeasti hän sai tehtyä omaan ranteeseensa haavat ja painettua sen lapsen suulle. Jos kakara ei jaksaisi enää juoda, menetys ei olisi suuri.

Alkushokin hälvennyttyä lapsen mielestä oli aika ruveta jälleen rimpuilemaan. "Pääst-!", Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt protestoimaan vankeuttaan kun tunsikin jo raudanlujan otteen suunsa edessä. Hänellä ei ollut muutenkaan minkäänlaisia voimia vastustella, ja kun hänen sieppaajansa tuntui ainakin yhtä vahvalta kuin lauman urokset, hänellä ei tainnut olla mitään mahdollisuuksia selvitä. Silti hän rimpuili, vaikka tälle miehelle se tuntui varmasti samalta kuin tuuli olisi vain kahisuttanut tuon vaatteita, ei sen enempää. Silti, Shakuro tahtoi elää. Hänen halunsa elää oli niin voimakas, ettei hän vain voinut luovuttaa.

Hän oli kauhuissaan, enemmän kuin kauhuissaan tajutessaan miehen vievän häntä jonnekkin, jonnekkin syrjään mistä heitä ei nähty. Hän ei tosin ehtinyt elätellä mielessään sen suurempia pelkoja, kun mies olikin jo päätynyt valitsemaan heille sopivan paikan. Shakuro oli hyvin väsynyt, hyvin kylmissään tästä taistelusta, eikä hänen kehossaan tuntunut olevan rahtuakaan voimia jäljellä minkäänlaiseen rimpuiluun.
Kun vampyyri iski hampaansa hänen kaulaansa, hän ei jaksanut muuta kuin inahtaa avuttomasti. Kipu väistyi melkein sillä siunaamalla hetkellä ja tilalle tuli hyvin levollinen, melkein euforinen olotila. Shakuro ei ymmärtänyt miksi tämä tuntui niin hyvältä, siltä että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun hän tiesi ettei mikään varmaankaan olisi enää ennallaan tämän jälkeen. Jokin ääni hänen päässään sanoi, että tämä oli nyt tässä. Ja silti se tuntui hyvältä.

Hän tunsi silmiensä käyvän raskaiksi ja hengityksen rauhoittuvan, hiipuvan. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen, väsynyt hymy joka kertoi siitä, että vaikka hänen elämänsä olikin ollut tavattoman lyhyt, hän oli onnistunut nauttimaan siitä jossain määrin. Ja sekin kaikki luultavasti vain vampyyrinmyrkyn aikaansaannosta, vaan mitäpä tämä pieni ihmisolento siitä tiesi? Hän ei ymmärtänyt tästä mitään muuta kuin sen, että kohta oli aika lähteä.
Tai olisi ollut. Hän tajusi vain etäisesti jonkin painuvan huuliaan vasten, jonkin kylmän ja viileän. Seuraavaksi hänen huultensa välistä valui kuparinen neste. Hänellä oli hädin ja tuskin voimia niellä, eikä hänen silmänsä suostuneet tarkentumaan enää mihinkään. Mutta hän joi silti sen mitä hänelle tarjottiin. Tai oli ehkä väärin sanoa hänen juovan, sillä hänen kehonsa vain toimi automaattisesti ja pakotti suuhun valuneen nesteen alas kurkusta.
Hän sulki silmänsä kun ei enää jaksanut pitää niitä auki.
Pian hänen kroppansa teki samoin, ja sammutti elintoimintoja yksi kerrallaan. Hänen kehonsa kylmeni entisestään kunnes se oli enää kankea ruumis.
Hän kuoli tuona päivänä.

05.04.1468
Klo 21:51

Jano..jano..NÄLKÄ. Shakuron takaraivossa jyskytti, hänen kroppaansa särki ja kuumotti. Hänen kurkkunsa tuntui kuivalta kuin autiomaa. Hitaasti hän kierähti selältään kyljelleen ja siitä vatsalleen. Tuntui jo suurelta ponnistukselta saada silmiä auki, mutta hän pakotti ne toimimaan. Varovasti ja hitaasti ne aukenivat, paljastaen kirkkaan, terävän maailman hänen ympärillään. Tämä sai hänet inahtamaan heikosti ja puristamaan silmänsä kiinni. Häntä väsytti, ja hän olisikin hyvin voinut jäädä siihen nukkumaan, ellei hänen kehoaan olisi korventanut nälkä. Se vaati häntä liikkumaan, pakotti hänet avaamaan silmänsä uudestaan ja nousemaan ylös. Shakuro avasi silmänsä uudelleen varovasti. Niiden aiempi kirkkaus oli tummunut ja terästynyt, tehden silmistä myrkyn vihreät, melkein mustat. Nyt niissä kiilsi eläimellinen, petomainen nälkä.

Hitaasti hän pakotti itsensä huojuen ylös. Häneen sattui, ja maailma hänen ympärillään tuntui notkahtavan kun hän pääsi jaloilleen.
Ruokaa...ruokaa..
Jyskytys hänen päässään paheni kunnes se oli sietämätöntä. Hänen ikeniään kutitti ravinnontarve. Shakur painoi käden vatsalleen, vaistomainen reaktio näläntunteelle. Samassa hän muisti miehen ja kääntyi nopeasti ympäri, silmäillen syvennystä pelokkaana. Ketään ei kuitenkaan enää ollut siellä. Hän oli yksin, ja nälissään. Hän ei edes huomannut kylmyyden kadonneen ruumistaan. Taivaalla kuu valaisi pimeää metsää joka avautui hänen edessään alempana vuoristossa.
Ruokaa.


18.03.1478
Klo 20:24

Hän oli harhaillut vailla päämäärää jo lukemattomia vuosia, hän ei edes tiennyt kuinka kauan. Shakur oli mennyt sekaisin luvuissa, eikä hänen lähes muuttumaton ulkomuotonsa tarjonnut hänelle paljoakaan vihjeitä siitä, missä mentiin. Hän oli oppinut selviämään, ihan yksin, vailla apua keneltäkään. Aluksi se oli ollut hankalaa, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mistään mitään. Hän oli ollut pelkkä kakara. Nyt hän tunsi itsensä jo melkein aikuiseksi, vaikkakin hänen kehonsa muistutti enemmänkin esiteiniä, kuin aikuista. Sillä ei kuitenkaan ollut hänelle väliä. Shakur oli oppinut ymmärtämään, että selvitäkseen hän tarvitsi verta. Ja jotain, millä taistella. Hän oli onnistunut selviämään tähän asti vain uuden nopeutensa ja voimansa ansiosta, mutta viimeaikoina hän oli varastanut itselleen kevyen lyhytmiekan, jolla suojella itseään vielä paremmin. Hän ei oikein osannut käyttää sitä, kukaan ei ollut koskaan näyttänyt miten moista kapistusta tulisi tosiaankin käyttää, mutta hän oli nähnyt kauempaa miten sillä pystyttii tappamaan, ja se riitti hänelle.

Risaisissa ja likaisissa vaatteissa kulkeva lapsi ei olisi herättänyt kenenkään mielenkiintoa, ei tähän maailman aikaan, vaikka hän olisikin kulkenut päivisin. Hän ei tosin pystynyt kulkemaan kuin vasta auringon laskettua. Tämäkin oli täytynyt oppia kantapäänkautta, ja oli suoranainen ihme että hän oli enää hengissä.
Tosin siihen saattaisi hyvinkin pian tulla muutos.
Shakur oli vain hetkeä aikaisemmin väijynyt ihmistä, jota oli pitänyt helppona saaliina. Hän oli varovaisesti hiippaillut tuon perässä metsän reunaa pitkin matkalaisen kulkiessa eteenpäin. Metsä oli hänelle edelleen koti, ja jos hän joskus kaipasi lämpöä, hän yritti varovaisesti lyöttäytyä susilaumojen sekaan, mikäli nuo hyväksyivät hänet. Harva hyväksyi. Sehän tässä kaikkein kivuliainta olikin. Hän muisti edelleen elävästi lauman jossa oli elänyt, tosin ne eivät olleetkaan olleet tavallisia susia. Hän kuitenkin oli oppinut miten villieläintenkin kanssa tuli toimia, ja joskus harvoin hän pääsi nauttimaan muutaman kesymmän suden seurasta.

Nyt hän piteli miekkaa kädessään, sormet uhkasivat livetä veren kyllästämältä kahvalta. Hän puri hampaitaan yhteen raivoissaan. Tämä ihminen oli vahva, ja tiesi miten tapella. Hänenkin kaltaistaan hirviötä vastaan. Hän huusi hyökätessään uudestaan, mutta ihminen torjui hänen iskunsa helposti. Hän oli nälästä heikko, ja isku sai hänet lennähtämään taaemmas kostealle nurmelle. Hän oli haavoittunut ja keho huusi lepoa, ja silti Shakur pakotti itsensä ylös huojuen. Hänen katseessaan ei ollut epätoivoa, pelkkää vahvaa halua elää.

Svarog ohjasi hevostaan varmoin ottein. Se oli ylväs, vahva eläin, joka oli koulutettu jokaista tilannetta varten. Se ei hätkähtänyt taistelujen ääniä tai veren hajua, eikä rajua säätä ja mikä kaikkein tärkeintä, eläin ei hätähtänyt häntä itseään. Joileikin eläville olennoille, joilla oli ihmistä tarkkemmat vaistot, oli vaikeaa olla vampyyreiden läheisyydessä. Mikä oli täysin ymmärettävää. Siinä missä hevonen oli oiva menopeli, jos hätä yllättäisi, siitä saisi ihan kelvollisen ateriankin. Mikä oli Svarogin asemassa käytännöllistä.

Vampyyrimies oli pukeutunut nahkaan kiireestä kantapäähän. Se oli käytännöllistä, kestävää materiaalia, joka suojasi hyvin säältä. Harteillaan hänellä oli villasta tehty matkaviitta, jonka saattoi helposti repiä pois tieltä. Svarog ei tarrvinnut viittaa varsinaisesti omaksi suojakseen tai lämmikkeeksi. Sen päällimmäinen tarkoitus oli kuitenkin piilottaa katseilta iso, kahden käden lyömämiekka, jota hän kantoi selässään. Teräase oli jo tavallisia sisaruksiaankin kookkaampi ja kuolevaiselle miehelle lähes mahdoton käyttää. Vampyyri kuitenkin heilutteli asetta sulavasti yhdelläkin kädellä, jos se oli tarpeen. Sen lisäksi hänellä oli piilotettuna saappaisiinsa veitset. Kaksikon kaksi isompaa veljeä piti majaa hänen vyöllään ja oli hän varautunut piilottamalla satulaankin muutaman apuvälineen hätätilanteita varten.

”Ptruu poika”, Svarog komensi oriaan ja veti ohjaksista. Hän kuuli ääniä, kaukana tältä tieltä. Vampyyrin herkillä korvilla ne oli uitenkin helposti aistittavissa. Niitä aiheutti kaksi elävää, liikkuvaa olentoa. Yksi iso, rakasrakenteinen, toinen pieni ja nopea. Liikkumisesta lähtevät äänet kielivät taistelusta, mikä oli vähintäänkin yllättävää ja kiinnitti Svarogin huomion.
Vampyyri laskeutui alas hevosensa selästä. Hän läväytti eläintä lautasille, jotta tuo älyäisi lähteä jolkottelemaan jonnekkin muualle. Kunhan hän olisi käynyt tarkastamassa, mistä taistelun äänet lähtivät, hevonen olisi helppo löytää uudestaan. Niinpä, elukan lähtiessä laukkaamaan toiseen suuntaan, Svarog lähti seuraamaan ääniä.

Hän olisi varmasti huohottanut tässä vaiheessa raskaasti, jos olisi käyttänyt vielä happea. Shakur oli kuitenkin todennut, että hän pärjäsi vallan mainiosti ilman tuota ihmisten turhaketta. Hän oli saanut kuulla olevansa hirviö jo monen monta kertaa, ja oli oppinut pitämään itseään sellaisena. Koskaan elämässään hän ei ollut kuullut vampyyreistä.
Miekka uhkasi livetä jälleen hänen otteestaan, ja nuori tyttö tiukensi otettaan sen kahvasta kaksin käsin. Hänen kuolonkalpeat rystysensä muuttuivat puristuksessa vitivalkoisiksi, ja hän puri hammastaan turhautuneena. Hän ei suostuisi kuolemaan tällä perhanan nurmella!

"Luovuta jo, pikkuinen. Sinun on parempi antaa Jumalan ottaa sielusi vastaan, kuin elää loppuelämäsi hirviönä.", Mies pudisti päätään kuin surullisena. Tuo näytti melkein kuin papilta, joka saarnasi syntiselle. Shakur hymähti. Syntinenhän hän taisi ollakkin. Sillä ei tosin ollut hänelle mitään merkitystä. Hän oli jättänyt Jumalan taakseen jo vuosia sitten, silloin kun hänet oli hylätty metsän laitaan ensimmäisen kerran. Sen sijaan että hän olisi pudottanut miekkansa ja nostanut kätensä päänsä päälle luovuttamisen merkiksi, hän hyökkäsi jälleen. Hän ponnisti liukkaasta maasta vauhtia itselleen, lyhytmiekka sivullaan valmiina iskemään. Harmi vain, että mies oli edelleen häntä taitavampi taistelija, ja vaikka hän olikin onnistunut tähän asti aina voittamaan, se oli johtunut puhtaasti siitä ettei hän ollut tapellut koulutettuja sotilaita, tai mikälie tämä ihminen olikaan, vastaan.

"Haaaaaa!", Hänen sotahuutonsa kiiri niityltä metsään raivokkaana. Shakur tahtoi elää, ja se kävi hänen huudostaan hyvinkin selkeästi ilmi. Mies astui sivulle, ja vaikka hän olikin miestä nopeampi, Shakur ei ollut parhaimmassa kunnossa voidakseen pysäyttää liikerataansa. Niimpä mies onnistui iskemään häntä ikävästi miekkansa lavalla selkään, iskien hänet kasvot edellä maahan. Hänen kehonsa oli täynnä mustelmia, haavoja, muutama luunmurtumakin taisi olla. Ei siinä, yleensä ne olisivat parantuneet melko nopeasti, mutta nyt hän oli aivan liian nälkäinen. Raskaasti kiroten hän yritti kammeta itsensä ylös, mutta jalka iski hänen päänsä uudelleen maahan. "Pysy maassa.", Mies neuvoi melkein väsyneellä äänellä. Kuunvalo heijastui miekanterästä välähtäen, ja Shakur tiesi miehen kohottavan parhaillaan miekkaansa katkaistakseen hänen kaulansa.
Hän tunsi kauhua, totta kai, olihan hän vielä lapsi, mutta hänen silmissään paistoi edelleen se uhma, joka kyti hänen sisällään. Hän ei anelisi.

Svarog ehätti taistelutanteereelle, juuri parahiksi näkemään miten aikuinen ihmismies löi lapsen maahan ja painoi jalkansa tuon pään päälle. Mitä ilmeisimmin mies aikoi tappaa tämän lapsen. Mikä oli outoa, jopa ihmisten keskuudessa. Svarog nuuhkaisi varovaisesti ilmaa.
Lapsi oli hänen kaltaisensa. Se se selvensi tilannetta melkoisesti. Mitä todennäköisemmin ihminen oli joku niistä kouluttautuneista vampyyrinmetsästäjistä ja oli nyt löytänyt lapsivampyyrin, jonka kaulan koki velvollisuudekseen katkaista. Aina sama virsi. Tämä laulanta olisi kuitenkin naurettavan helppoa lopettaa.

Svarog lähti astelemaan eteen päin äänettömästi. Vaikka hän lähenteli pituutensa puolesta kahta metriä ja muistutti ruumiinrakenteeltaan työhevosta, hänen askeleensa oli täydellisen äänetön. Tämä vampyyrinmetsästäjä olisi kuitenkaan kuullut edes norsulauman saapumista, ollessaan niin keskittynyt saaliiseensa. Samaan aikaan Svarog sai vedettyä miekkansa esiin selkänsä takaa, eikä hänen tarvinnut päästä kovinkaan lähelle kun sai sivallettua miekallaan miehen pään irti hartioista.
Raskas ruumiinosa putosi tömähtäen maahan ja ruumis seurasi sitä kuuliaisesti perässä.
”Oletko kunnossa lapsi?” Svarog kysyi lapselta vakaalla äänellä, kun vampyyrinmetsästäjästä oli hankkiuduttu viimein eroon.

Hän oli jo päättänyt, ettei sulkisi silmiään lähestyvän kuoleman edestä, mutta silti hän ei kestänyt katsoa miestä kohden, kun tuo aikoi vailla omantunnontuskia riistää hänen päänsä irti hartioista. Shakur antoi katseensa harhailla taivaalle, ohi miehen, kohti kuuta. Ah, sen hopeinen loiste rauhoitti häntä tavalla, joka oli entuudestaan niin tuttu. Hän odotti että maailma mustenisi hänen ympäriltään ja hän vain..katoaisi. Lakkaisi olemasta.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Shakur oli ollut niin keskittynyt odottamaan omaa kuolemaansa, ettei hän ollut lainkaan vaistonnut jonkun lähestyvän. Hän havahtui raskaaseen ääneen kun pää - ei kuitenkaan hänen omansa - putosi maahan ja vieri vain muutamien kymmenien senttien päähän hänen omastaan. Sitä seurasi toinen tömähdys kun ruumis seurasi perässä. Jalka ei enää painanut hänen päätään vasten maata.
Shakur tuijotti hetken aikaa epäuskoisena ruumista kunnes veren haju täytti hänen sieraimensa. Oi miten nälkä hänellä olikaan! Hän kuitenkin kuuli puhetta, joku puhutteli häntä. Tämä sai hänet viimein kunnolla havahtumaan ja tyttö nousi säpsähtäen käsiensä ja polviensa varaan ja loikkasi samantien kauemmas, kuin haavoittunut eläin. Hitaasti hän nosti katseensa parista jalkoja ylemmäs..ja ylemmäs.. Ja jumalauta tämä tyyppi oli pitkä. Shakurista tuntui ikuisuudelta ennenkuin hänen silmänsä viimein tavoittivat muukalaisen kasvot. Hän paljasti tuolle hampaansa kuin eläin, irvistäen. Silmät siirtyivät etsimään hänen miekkaansa.. Siellä, lähellä ruumista. Viimeinen vilkaisu jättiläiseen, ja hän ponnisti itsensä nopeasti miekkansa luokse, noukkien sen maasta ja peruuttaen sitten jälleen jättiläisestä. Hän oli saanut uuden mahdollisuuden elää, eikä hän aikonut tuhlata sitä.

Svarog kohotti kulmaansa lapsen eläimelliselle reaktiolle, jota hän ei ollut varsinaisesti odottanut. Se mitä hän oli odottanut tällaisen tilanteen jälkeen oli hämmennys, pelko ja lopulta kiitollisuus. Nyt hän näki pelkkää eläimellistä varovaisuutta ja halua puolustautua. Tämä oli outuoa.
Hän ryhtyi mittailemaan syvänsinisillä silmillään lapsen villiintynyttä ja siivotonta olemusta, josta saattoi päätellä tuon eläneen pitkään yksin, luonnon armoilla. Vaihtoisia elämäntarinoita oli paljon, mutta mikään niistä ei tuntunut varsinaisesti selittävän tytön vampyyriutta. Ei ainakaan mikään looginen selitys. Tosin, heidän pitkän historiansa aikana, oli syntynyt vampyyreita jos jonkinlaisista oloista ja tilanteista. Svarog tiesi muutaman vampyyrin joiden tarina oli vähintäänkin kuulemisen arvoinen.

Varovaisesti, rauhallisin elein, Svarog ryhtyi puhdistamaan miekkaansa. Hän kääntyi paikoillaan niin, että oli sivuttain lapseennähden, jotta tuo ei kokisi hänen läsnäoloaan niin suurena uhkana. Hän voisi viedä lapsen pois metsästä. Hieman lähempää asutusta saattaisi hyvinkin löytyä vampyyriperhe, joka voisi kasvattaa tämän lapsen. Todennäköisesti joku Svagorin tovereistakin tietäisi jotain ja osaisi neuvoa heitä.
Ensin hänen oli kuitenkin voitettava pennun luottamus.
”Sattuuko sinua mihinkään?”

Miehen olemus ja käytös saivat hänet hämmentymään. Shakur kallisti päätään ymmärtämättä, miksei tuo jo hyökännyt hänen kimppuunsa kuin kaikki muutkin. Hän kuitenkin pudisti nopeasti päätään, kieltäen itseään odottamasta liikoja. Tämä oli varmasti jokin temppu. Oli varmasti sanomattakin selvää, että hänen läheisin ihmiskontaktinsa oli nykyisin ainoastaan silloin, kun hän ruokaili. Miekka huojui hänen kädessään vaikka se oli kevyt, se alkoi tuntua hetki hetkeltä raskaammalta. Hänen katseensa tuntui harhailevan yhä uudestaan kohti tuoretta ruumista, ja verta joka kostutti parhaillaan nurmea. hän nuolaisi huuliaan joita hänen oma verensä vielä koristi, ja säpsähti nälkäisenä kuparista makua. Hänen oli niin nälkä..

Shakur säpsähti takaisin tähän maailmaan miehen puhuessa ja pakotti katseensa takaisin tuohon. Sattuiko häntä? Ajatus oli lähes naurettava. Eikä mies nähnyt hänen lukuisia haavojaan ja naarmujaan, sekä mustelmia jotka koristivat hänen vartaloaan? Hänen vaatteensa olivat monin paikoin revenneet, ja paitakin pysyi vain tuurilla hänen laihan kroppansa yllä. Hän kuitenkin rentoutui hieman, sillä mies ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt olevan aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa. Punapää suoristi itsensä mitättömään pituuteensa ja soi miehelle sarkastisen virneen. "Sa..", Hän joutui karaisemaan kurkkuaan saadakseen äänensä kuulumaan muunakin kuin korisevana kuiskauksena. "Sattuuko? Mitäs luulet?", Ehkä hän oli ollut joskus viaton ja iloinen lapsi, mutta siitä menneisyydestä oli aivan liian kauan. Nyt tilalla oli kyyninen nuori teinin alku, joka ei uskonut maailmassa olevan enää mitään hyvää. Ja silti, hän tahtoi elää.

Uhmaa tässä lapsessa ainakin tuntui riittävän. Mikä oli tavallaan erittäin hyvä ja toisaalta taas hyvin huono, riippuen missä tilanteessa sitä näytti.
Svarog työnsi miekan takaisin tuppeensa, piiloon viitan alle ja kääntyi katsomaan lasta tummilla silmillään. ”Nuo paranevat ennen kuin ehdit sanomaan hep. Tarkoitin satuttiko hän sinua jollain meidän vastaisellamme. Kuolleella verellä? Tai sillä kasvilitkulla?” Svarog puhui äänensävyllä, jota käytti yleensäkin, tietämättään, puhuessaan lapsille.

Mittaillessaan lasta katseellaan, Svarog saattoi todeta ettei tuo tainnutkaan olla niin nuori, kuin hän oli aluksi olettanut. Lapsi tuo kuitenkin oli. Svarogin silmissä vekaralla oli edessään ainakin vuosisata ennen, kuin tuota saattoi edes kutsua aikuiseksi.

Shakur näytti empivän oman miekkansa kanssa, jättiläisen laittaessa omansa piis näkyvistä. Hän joutui kuitenkin kallistamaan päätään omituiselle kysymykselle. 'Meidän kaltaiselle'? Oliko mieskin hirviö? Mistä tuo tiesi hänen olevan hirviö? Toisaalta, miehen hajussa oli jotain tuttua, jotain minkä hän saattoi tunnistaa, joten kaipa tuokin oli hirviö. Olihan tuo tiennyt että hänen haavansa paranisivat nopeasti, ainakin kunhan hän saisi verta. Nyt ne olivat toki jo aloittaneet prosessinsa, mutta hitaammin kuin yleensä. Jossain määrin Shakur yritti pitää kiinni ihmisyydestään ja ruokaili vain silloin kun nälkä alkoi tuntua epämukavalta.

"Minä.. En ymmärrä.", Hän myönsi loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen. Shakur laski myös vihdoin ja viimein oman miekkansa ja tökkäsi sen varovasti vyölleen jottei leikkaisi vyötä katki. Hän siristi hieman silmiään rekisteröidessään miehen äänensävyn; se muistutti häntä tavasta jolla äskeinen mies oli puhunut hänelle, mikä oli raivostuttavaa. "Mä en tiiä mistä sä oikee puhut.", Hän suoristautui säälittävään sadanneljänkymmenenviiden sentin pituuteensa kuin haastaen miestä.

Pennun uho ja uhma ei hätkähdyttänyt. Tuollaisesta rääpäleestä ei olisi hänelle minkäänlaista vastusta, joten moisesta oli turha hätkähtää. Sen sijaan häntä hämmästytti lapsen tietämättömyys. Aivan kuin tuolle ei olisi opetettu mitään vampyyrina olosta. Tuo ei tiennyt edes kuolleesta verestä. Oli suoranainen ihme ettei lapsi ollut kuollut jo aikaa sitten.
”Ihmiset voivat satuttaa meitä todella pahasti, jos niin haluavat”, Svarog sanoi polvistuessaan alas kuolleen metsästäjän ruumiin äärelle. Hän pyyhkäisi maan kastellutta verta sormillaan. Hän ojensi sormiaan lasta kohden, tehostaakseen omia sanojaan. ”Esimerkiksi veri kun se on tälläistä, kuolleen miehen verta, se on meille myrkkyä. On myös olemassa aine, jota tehdään kahdesta erityisestä kasvista. Se voi polttaa meidän ihoomme syviä haavoja ja satuttaa pahasti.”

Nopeasti Svarog pyyhkäisi sormensa nurmeen ja nousi ylös, katsellakseen lasta mietteliäänä. Varsinaisesti hän oli tehnyt pennun kanssa enemmänkin, kuin velvollisuus olisi vaatinut. Silti hänellä ei ollut sydäntä jättää tuota yksin metsään. Niin kuin joku muu oli tehnyt joskus. Loogisin vaihtoehto oli etsiä pennulle perhe, joka huolehtisi tuosta.
”Mikäs sinun nimesi on?”

Uusi tieto oli melkoisen kiehtovaa, mutta samalla hän ymmärsi ne muutamat kerrat miksi oli tullut sairaaksi ruokailtuaan. Hän oli ensimmäisinä vuosinaan erehtynyt juomaan ruumiista, ja vaikka hän ei ollutkaan ehtinyt ottaa pisaraa enempään, hän oli ollut hyvin sairas sen jälkeen. Nyt hän ymmärsi miksi.
"Vai niin.", Shakur nyökkäsi ja risti kädet rintakehälleen, katsellen miestä edelleen varovaisesti. Tuo puhui kuin auttaakseen häntä, mutta hänellä ei silti ollut mitään takeita siitä, ettei mies päättäisi yllättäen käydä hänen kimppuunsa. Olisihan se tietysti hyödyllistä jos mies osaisi kertoa enemmänkin, mutta Shakur oli oppinut olemaan luottamatta kehenkään. Tietysti hän olisi voinut yrittää pyrkiä takaisin laumansa luokse, josta hänet oli riistetty, jos vaikka ne olisivat hyväksyneet hänet takaisin, mutta jokin pieni ääni hänen päässään oli estänyt häntä tekemästä niin. Sen jälkeen hän oli aina ollut yksin, eikä luottanut kehenkään.
"Shakuro.", Hän ei tiennyt käytöstavoista juuri mitään, muuta kuin sen mitä ihmissudet olivat hänelle opettaneet, ja hänen vastauksensa oli yhtä tökerö kuin muukin käytös. Hän oli varsinainen tuittupää.

”Minä olen Svarog.” Mies kertoi oman nimensä eräänlaisena vastalahjana ja luottamuksenosoituksena. Samalla hän pani merkille etteivät pennun haavat ottaneet parantuakseen. Ne vuosivat edelleen ja mustelmat olivat edelleen selkeän sinisiä. Mitä ilmeisemmin pentu ei ollut saanut ravintoa ihan hetkeen. Kaiketi tuo oli lähestynyt metsästäjääkin helpon saaliin toivoissa ja joutunut sen vuoksi ongelmiin. Pentua ei tosiaankaan voinut jättää yksikeen.
”Oletko nälkäinen?” Svarog kysyi. Samalla hän nappasi veitsen saappaansa varresta ja vei sen omalle ranteelleen. Nopea viilto ja tumma neste lähti pulppuamaan vapaana. Sujautettuaan pikku veitsen paikoilleen, hän ojensi vuotavan kätensä pentua kohti.

Shakur nyökkäsi miehelle kuullessaan tuon nimen. Häntä ei se juurikaan pahemmin kiinnostanut, eikä hän edes ymmärtänyt miksi mies oli päättänyt kertoa hänelle oman nimensä, mutta..ehkä se kuului niihin tapoihin joita hän ei enää muistanut? Siitä oli kauan, aivan liian kauan kun hän oli elänyt minkäänsorttisessa sivilisaatiossa, ja oli vaikea pysyä mukana siitä, milloin mikäkin oli kohteliasta ja mikä ei, varsinkin kun ajat tuntuivat muuttuvan jatkuvasti. Siinä missä hänen kehonsa vanheni hyvin hitaasti, maailma tuntui muuttuvan nopeasti.
Sana "nälkäinen" jo yksinään sai hänet puremaan huultaan, mutta nähdessään miehen ottavan veitsen esiin, hän otti puolikkaan asekeleen taaemmas, valmistautuen puolustamaan itseään. Veitsen terä laskeutui kuitenkin miehen omalle ranteelle, ja punainen elämän eliksiiri lähti valumaan houkuttavana haavasta. Nälkä kouraisi häntä melkein väkivaltaisesti, ja kun mies ojensi kättään, Shakur asteli nopeasti lähemmäs, hyvin nälkäisenä. Ennenkuin hän kuitenkaan tarttui tarjottuun käteen, hän vilkaisi miestä varovasti ja epäluuloisena. Oliko tämä ansa? Hän ei kuitenkaan voinut mitään itselleen, vaan tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja painoi huulensa haavalle. Hänen olonsa helpotti jo ensimmäisestä pienestä pisarasta, ja Shakur saattoi tuntea kuinka hänen omat haavansa lähtivät sulkeutumaan hitaasti. Hän olisi voinut juoda ikuisuuden.