Tapahtui kerran Café Homeyssa

Keskiviikko
13.01.2151
Klo 05:12

New Yorkin kaupunki, Bronxin piirikunta, aamuyöllä, oli aivan yhtä vilkas kuin mikä tahansa muu kaupunginosa keskellä kirkkainta iltapäivää. Siellä ei ollut enää vuosikausiin asunut ihmisiä, New Yorkin kaupunki tai osavaltio eivät myöntäneet yhdellekään elävälle olennolle asuinlupaa kyseiselle alueelle ja Heaven työskenteli yötä päivää, kartoittaakseen kaupnginosan ongelmien laajuutta. Alue oli nimittäin täysin vampyyrien valtaama ja tämä laji piti puoliaan ihmiskuntaa vastaan aivan eri tavalla, kuin muut valtalajin sortamat lajit. Vampyyreille tämä aika vuorokaudesta oli mitä parhainta aikaa liikkua ja suurin osa heistä oli vasta päässyt töistään nauttimaan loppuyön vapaistaan. Auringon nimittäin noustessa, suurin osa sulkeutui oman pesänsä suojiin, vaikka eivät poroksi palaneetkaan. Päivät olivat muuotin vampyyreille turvatonta aikaa, jonka vuoksi edes tammikuun loskainen sää ei saanut heitä pysymään kotonaan.
Café Homeyn edessä seisoskeleva muori Kiya Jeffers oli yksi näistä lukuisista. Hän oli vielä työmatkallaan, vietettyään uuvuttavan pitkän työvuoron labrassa, viimeistelemässä muiden töitä vain koska, hän sai siitä hyvää käytännön harjoitusta. Yhtälö tuntui mahdottomalta jo siksi, että kukaan Hellin tutkijoista ei tehnyt niitä töitä, joita hän nyt teki. Mikä tarkoitti todennäköisimmin sitä, että kun hän olisi samassa pisteessä, joku harjoittelija tekisi vastaavan työn hänen puolestaan. Eli hän ei yksinkertaisesti nähnyt syytä moisen työn harjoitteluun. Hänen pitäisi ottaa asiat puheeksi tohtori Kardosin kanssa. Ehkä hänen mahtavaja, hieman turhan kiireinen, ohjaajansa voisi tehdä asialle viimeinkin jotain. Kiya tiesi omien lahjojensa riittävän johonkin paljon enempään. Hän halusi myös näyttää sen kaikille niille ylimielisille tohtoreille ja professoreille.

Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki murehtia mokomaa. Hän oli vapaalla aina ensi iltaan asti. Labran ongelmat olisivat vasta seuraavan yön murheita. Nyt hän odotti Alia, joka oli juuri ilmoittanut tulevansa hieman myöhässä. Miehen pomolla oli ollut jotain asiaa uudesta prototyypistä, jota suunnitteluryhmä parhaillaan kehitteli Hellille. Al oli joutunut tietenkin jäämään tämän vuoksi ylimääräiseen palaveriin. Kiya oli luvannut odottaa kunnes mies vapautuisi velvollisuuksistaan. Heidän ei tarvisi antaa pomojensa pilata mukavaa loppuyötä, vaikka nuo kovasti tuntuivat sitä yrittävän.
Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa tässä surkeassa, märässä lumisateessa, joka suli jo ennen kuin se kosketti katua. Hän olisi hetkessä märkä alusvaatteitaan myöten, jos jatkaisi tässä katukiveyksellä seisoskeluaan. Ehei, hän odottaisi mukavasti sisätiloissa ja aloittaisi kofeiinin tankkauksen siinä samalla.

Kiya livahti sisään kahvilan ovesta, jossa he olivat sopineet tapaavansa Alin kanssa. Vaikka vampyyri ei kärsinyt ilmanvaihteluista, Kiya huokaisi nautinnosta tuntiessaan kahvilan lämmön, ulkoisen kylmän jälkeen. Hän saattoi helposti kuvitella miten koleus meni luihin ja ytimiin asti, vaikka ei voinutkaan sitä varsinaisesti tuntea. Hänen ihmisyydestään kun ei ollut tullut kuluneeksi kovinkaan montaa vuotta, ainakaan vampyyreiden mittapuulla. Verenimijöiden ikätaulukollahan hän oli päässyt vasta taaperovaiheeseen ja oli melkein kaikkia omia luokkatovereitaan sen lähes sata vuotta nuorempi. Toisaalta, minkäs teet. Vampyyreiden kohdalla sanonta, ikä on vain numero, saa aivan uudenlaisen merkityksen. Astellessaan kohti tiskiä hän avasi takkinsa vetoketjua ja kieputti huivin kaulastaan.
Café Homey koostui lukuisista tummista ja vaaleista kahvin sävyistä, pehmeistä istuimista ja nojatuoleista, lasisista pöydistä, puupinnoista, sekä täyteläisestä, paksusta kahvin tuoksusta. Valaistus oli suurimmalta osin himmeää ja lämmintä, mikä teki paikasta entistä hämyisämmän. Ennen kaikkea paikka oli kotoisa ja houkutteli vampyyreja sisäänsä. Lukuisten erilaisten kahvien ja teelaatujen lisäksi listalla oli tietysti myös verta, eihän se muutoin olisi ollut oikea vampyyrikahvila.
Kiya ei voinut olla miettimättä kahvia ja verilasillista tilatessaan, miten erilaista vampyyrien elämän täytyi olla nykyään, kuin joskus 1700-luvulla. Vaikka ei se vieläkään mitään ruusuilla tanssimista ollut, täytyi sen olla monin verroin helpompaa.

//Anteeksi ihan hirmuinen kesto! Nyt kuitenkin sain vihdoin ja viimein vastattua

New York, New York. Niin turmeltunut, mutta silti niin vetovoimainen kaupunki. Sen julma, häikäilemätön elämä houkutti niitä, joiden mieli ikävöi vaaran tunnetta, pimeyttä ja varjoja. Toki ajan myötä kaupunki oli muuttunut, erityisesti sen jotkut piirikunnat ja kaupunginosat. Silti Lucyn astellessa aamuyön pimeyden suojissa tuon kaupungin kaduilla, saattoi hän tuntea sen selkärankaa pitkin kiipeävän, kihelmöivän tunteen, joka joskus oli niin voimakkaana häntä kujien varjoihin vietellyt. Kevyt huokaus karaksi tytön ruusuisilta huulilta. Hän oli tylsistynyt, mitäpä muutakaan. Mikään ajatus ei tuntunut innostavan juuri lainkaan ja normaalisti tuo energinen, vilkas vampyyritar koki sen kerrassaan sietämättömänä. Hän oli liian tottunut siihen ajatukseen, että jatkuvasti joku oli hänelle seuraa pitämässä, vaikka siitä sitten pitäisikin maksaa. Hän oli tottunut siihen, että tylsiä hetkiä ei ollut, kun joku oli aina tekemässä kaikkensa pitääkseen tuon punahiuksisen kaunottaren tyytyväisenä. Jos tätä ei ollut tapahtunut niin Benjamin -hänen setänsä siis- oli raivostunut, eikä kenelläkään ollut silloin mukavaa.

Nyt hän kuitenkin oli yksin. Vielä kotoa lähtiessään hän luuli, että yksin olo tekisi hyvää, mutta ajan myötä se oli käynyt vain ikävystyttäväksi ja yksinäiseksi. Minkäs sille mahtoi? Hän oli seurallinen -ja toki se oli myös itsekeskeisyyttä, mutta ei punapää sitä itselleen tohtinut tunnustaa. Niin tai näin, vampyyrinuorukainen havaitsi nyt jotain, joka syystä tai toisesta herätti hänen huomionsa. Varsin mukavan näköisen kahvilan ikkunoista ja ovesta paistoi lämpimän valon hehku, joka vaikutti äärimmäisen houkuttelevalta. Ehkä muulloin se ei olisi ollut niin kutsuvaa ja turvallisen tuntoista, mutta siinä, lumisateessa tallustellessaan Lucy ei vain voinut vastustaa. Siispä hän askelsi lähemmäs kahvilaa ja saapasteli itsevarmaan tapaansa sisään. Hän vilkuili kahvilan nopeasti läpi ennen kuin jatkoi matkaansa tiskille. Tuon lyhyen matkan aikana hän jo suunnitteli mihin pöytään änkeäisi. Tyhjään kenties? Vai johonkin, jossa istui joku piruparka yksinänsä? Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti huomattavasti kiinnostavammalta.

Kotvan kuluttua Lucy piteli lämmintä kahvikuppia kätösissään. Hän saattoi tuntea kuinka lämpö hiipi hänen sormenpäihinsä, vaikka eivät ne tosiasiassa koskaan lämmenneet. Swan käännähti ympäri ja antoi katseensa jälleen pyyhkäistä läpi kahvilan, sopivaa uhria valikoiden. Ahaa, tuolla. Nainen verilasin ja kahvin kanssa. Punapää virnisti tuohon tuttuun, ilkikuriseen tapaansa ja tassutteli naisen selkää kohti ja sitten lainkaan empimättä istui samaan pöytään, naisen vastapäätä.
"Mulla on tylsää, etkä sä varmaan pistä pahakses hyvää seuraa?" Joo'o, moi vaan! Totta kai punapää samalla loihti kasvoilleen tuon valloittavan hymynsä, joka sai smaragdinvihreät silmät säihkymään kuin tähdet taivaalla. Eihän kukaan nyt tahtonut seurakseen mököttävää kakaraa, joka näytti siltä kuin olisi törmännyt seinään, niinhän?

Saadessaan juomansa kahvinsa ja lämmitetyn verensä tarjottimelleen, Kiya kiitti kahvilan työntekijää koko purukalustonsa kattavalla hymyllä. Nuorelta näyttävä miesvampyyri ei kuitenkaan näyttänyt kaipaavan kiitosta tai hymyä, mikä sai varmasti muutkin asiakkaat miettimään, josko tuon olisi aika vaihtaa työpaikkaa. Kyseinen ajatus nimittäin pälkähti viipymättä Kiyan mielessä. Mikään ei ollut masentavampaa kuin työhönsä leipääntynyt asiakaspalvelija.
Hän ei kuitenkaan jäänyt jakamaan toiselle neuvojaan, vaan suuntasi etsimään pöytää. Koska kahvila ei ollut tupaten myöten täynnä, sellainen löytyi melko nopealla silmäilyllä, melko keskeltä salia. Se oli normaalikokoinen, pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli neljä kuppimaista tuolia. Lähempänä seiniä ja ikkunoita oli puolestaan muutama mukava ja suojaisa loossi, sekä löhöilyyn sopiva pöytäryhmä, joista kaikki olivat täynnä. Se ei Kiyaa kuitenkaan haitannut, vaan hän suuntasi kohti valitsemaansa pöytää.

Laskettuaan tarjottimen pöydän vaalealle puupinnalle, ennen istuutumistaan, Kiya riisuu kirkkaan, kirsikanpunaisen parkatakkinsa ja jättää sen olkalaukkunsa seuraksi yhdelle tuoleista. Istuuduttuaan, hän hörppää ensimmäiseksi verta lasistaan ja valimistautuu odottamaan Alia, kaivamalla laukustaan tablettietokonettaan.
Mutta ennen kuin hän ehtii etsimään laitteen uumenista juuri sen visualnovellin, jota parhaillaan luki, pöytään istahti jotain äänekästä ja huomiota tarvitsevaa. Kiya ei voinut olla räpyttelemättä yllättyneenä silmiään, kun häntä vastapäätä istuutui naisvampyyri. Olihan hän toki odottanut seuraa, mutta ei mitään tämän kaltaista, jonka vuoksi meni hetki ennen kuin hän toipui järkytyksestä. Ujo Al olisi todennäköisesti ruvennut kiipeämään jo seiniä pitkin, mutta Kiya oli kiinnostunut näkemään mihin tilanne etenisi.
”Ööh... Hei vaan”, Kiya sanoi laskieassaan tabletiaan sylissään, kiinnittäen huomionsa nyt vastapäätä istujaan. ”Odotan kyllä ystävääni, mutta hänellä taitaa vielä kestää, joten mikäs siinä.”

Astellessaan kahvinsa kanssa pöytää kohden, veti Lucy samalla tyylikkään nahkatakin pois päältään ja asetteli sen alla olevaa, jokseenkin lyhyttä t-paitaa paremmin. Niin niin, kyllähän tyttö pukeutui – ja usein myös käyttäytyi- varsin huoramaisesti, mutta mikäs sille saattoi. Noh, punapää siis istahti lainkaan varoittamatta samaan pöytään tuon naisenalun kanssa, ilmoitti asiansa ja hörppäsi kahvia hymähtäen. Nainen kertoi odottavansa ystäväänsä, joten seura kyllä kelpaisi ja se jos joku sai vampyyrittaren virnistämään tuohon ilkikuriseen tapaansa.
”Loistavaa” Swan hyrähti laskiessaan kahvikupin pöydälle.
”Mun nimi on Lucy” Hän päätti esittäytyä loihtien vielä huulilleen hetkeksi tuon sädehtivän hymynsä. Samalla hän silmäili naisen läpi päästä varpaisiin, tehden tarkkaa arviota naisen mahdollisista vahvuuksista, heikkouksista, luonteenpiirteistä, harrastuksista… Toki ne saattoivat kaikki olla vääriä, mutta eihän kukaan ollut koskaan väittänytkään, että ensivaikutelma olisi aina oikein.

Naisen hiukset olivat varsin mielenkiintoisesti värjätyt. Platinaa, vaaleanpunaista ja persikkaa. Hyvä yhdistelmä, sen saattoi Swanin likkakin myöntää. Hiusten erikoinen värjäys ei kuitenkaan saanut naista näyttämään mitenkään rempseältä hipiltä tai vastaavalta. Ei, hän näytti liian sivistyneeltä ja älykkäältä sellaiseen. Ehkä hän oli liikealalla? Tai jonkinlainen sihteeri? No, kai sen saisi selvitettyä myöhemminkin. Miksei saisi? Tuskin tuo nyt mitään erityisen salaista työtä teki. Näin ainakin Lucy päätteli, mutta edelleen: koskaan ei voinut tietää.

Punapää itse taas saattoi jo arvata naisen ajatukset hänestä. Lapsellinen, ylienerginen, itserakas huora. Niinhän ne kaikki sanoivat. Ei sillä, että se olisi tyttöä sen erityisemmin vaivannut, kumma kyllä. Niin ja olihan aina sekin mahdollisuus, että tuo vampyyri ei ajatellutkaan niin. Ehkä tällä naisella oli jokin uusi, mielenkiintoinen näkökulma tarjottavanaan.

Niin tai näin, eiköhän sen kaiken saisi vielä ajan myötä selvitettyä, sillä ei Swanilla ollut aikomustakaan jättää tätä piruparkaa aivan näin helposti rauhaan. Ehei, hänhän oli vasta pääsemässä alkuun.

((No niin. Anteeksi, että vuorossa on kestänyt. Meikäläinen kävi tässä välissä synnyttämässä ja tässä on mennyt sen jälkeen hetki, kun ollaan opeteltu elelemään vauvan kanssa. Eiköhän tässä taas ehdi paremmin pelailla, kun on nyt saatu arki kunnolla rullaamaan.))

Kiya huomasi heti, kun häntä mittailtiin päästä varpaisiin ja arvioitiin. Mikä sai hänet vilkaisemaan nopeasti alaspäin omia vaatteitaan ja miettimään oliko onnistunut sotkemaan ne päivällä labrassa. Hänellä oli yllään musta t-paita, jonka rintamuksessa oli printtikuva kahdesta twistaavasta zombiesta. Sen päällä oli myrkynvihreä, vartaloa myötäilevä villtakki, jonka kyynärpäissä oli nahkapaikat. Jalassaan hänellä oli ihonmyötäiset, tumman savunharmaat, kuluneet farkut ja kirsikanpunaiset nahkasaappaat. No, ainakin hänen vaatteensa olivat siistit, kuten kuului. Ne eivät kuitenkaan vetäneet vertoja hänen uuden tuttavuutensa vaatteille. Ne nimittäin näyttivät siltä, että maksaisivat enemmän kuin Kiyan asunnon kuukausivuokra. Samalla ne näyttivät myös hieman turhan vilpoisilta talviseen ulkoilmaan. Vaikka eipä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, miten muut pukeutuivat.

Oltuaan varma, ettei joutuisi häpeämään itseään, Kiya nosti katseensa takaisin edessään istujaan. ”Hei Lucy. Hauska tavata. Minun nimeni on Kiya.”
Koska toinen nainen asettui pöydän ääreen selvästi jäädäkseen, Kiya sujautti nopeasti tablettinsa takaisin laukkuunsa. Ei hän sitä tarvinnut enää, kun oli nyt yllättäen saanut seuraa siksi aikaa kun odotti Alia. Ventovieraan kanssa tuntui vain aavistuksen vaikealta aloittaa keskustelua.
”Teetkö useinkin näin? Lyöttäydyt ventovieraan seuraan ja alat jutella?” Kiya kysyi puhtaan kiinnostuneena ja aloittaakseen keskustelun edes jostain. Tuskin toinen kysymyksestä loukkaantuisi. Olihan se ihan asiallinen.

((Eei se mitään ja paljon onnea!))

Lucy tarkasteli seuralaistaan pää uteliaasti kallellaan. Tosiaan, eihän naisen vaatetuksessa ollut hirvittävästi kehuttavaa, ainakaan tuon luksusoloissa varttuneen nuorukaisen näkökulmasta katsottuna. No jaa, ainakin naisen tyyli oli selvä ja sitä Swan arvosti, vaikka rahaa ei siihen ollutkaan hirvittävästi kulunut. Niin ja olivathan nuo twistaavat zombiet aika mielenkiintoinen näkökulma jos sitä ajatteli maailman tilanteen kannalta. Kyllähän päättäjät usein olivat verrattavissa twistaaviin zombeihin... kai.

Ja tosiaan siitä ajatusket siirtyivät taas hetkeksi omaan vaatetukseen. Merkkituotteita tietenkin. Nuo jo aiemmin mainitut nahkatakki ja lyhyenpuoleinen t-paita, mustat, revityt farkut ja myös mustat, aidosta nahasta valmistetut saappaat piikkikorkoineen. Kaiken tämän lisäksi löytyi rannerenkaita ja korvista hopeiset renkaat. Tyylin kruunasi tietenkin hiukset, jotka yleensä kiinnittivät eniten huomiota. Noh, vaikka Lucy pitikin itsensä ihailusta niin nyt hän kuitenkin keskittyi tähän twistizombienaiseen, joka esittäytyi Kiyaksi.
"Ilo on teidän puolellanne, Kiya" Punapää hyrähti ilkikurisen virneen yhä pysytellessä tiiviisti ruusuisilla huulilla. Joo'o, kyllähän tyttö piti uusista tuttavuksista, mutta Kiya sai kyllä luvan pitää itseään onnekkaana, kun Lucy kelpuutti tämän seurakseen. Niin tai näin, tämä hiirulainen halusi tietää tekikö Swan tällaista useinkin.
"Jaa'a... silloin tällöin" Nuorukainen tuumi virneen levetessä entisestään.

"Noh, Kiya, kerrohan... ketä sä odotat?" Oikeasti punapäällä ei ollut oikeastaan aavistustakaan siitä, että nainen olisi edes odottanut ketään, mutta nyt vaan teki mieli kysyä sitä. Ja jos tilanne olisi ollut toinen, eikä Kiya olisikaan tässä ja nyt odottanut ketään saapuvaksi niin sittenhän kysymyksen voisi aina kiepauttaa mystisen filosofiseksi, niinhän? Pointti joka tapauksessa oli se, ettei tyttö oikeastaan tiennyt itsekään mistä tämä kysymys mieleen juolahti, mutta olisipa ainakin mielenkiintoista nähdä mitä tästä seuraisi.

Tuo nainen oli tosiaankin omalaatuinen tapaus, Kiya mietti. Seuraavaksi hän tajusi miettiä joitain omia mieltymyksiään, sekä tapojaan ja totesi olevansa varmasti jonkun silmissä aivan yhtä omalaatuinen tai omituinen. Eikä ollut oikein kritisoida ketään näin lyhyen tuntemisen perusteella. Niinpä hän vain hymyili leveästi vastaukseksi Lucylle.

Kun toinen kysyi ketä hän odotti, Kiya tuli miettineeksi Alia. Nuorimies saisi todennäköisesti halvauksen huomatessaan ettei hän istunut yksin kahvilassa. Isokokoinen nörtti ehkä ujoin vampyyri, jonka Kiya tunsi, eikä tuota saanut kovin helposti tutustumaan uusiin tuttavuuksiin. Al saattaisi istua heidän kanssaan samaan pöytään, mutta pysyisi tuppisuuna hamaan loppuun asti. Kiya siemaisi verta lasistaan ja mietti oliko sittenkään ollut fiksua antaa Lucyn istua samaan pöytään. Hän itse selviäisi. Vieläpä ilman mitään ongelmia. Mutta ei ollut mukavaa aiheuttaa Alille tukalaa oloa.
Sitä ehtisi kuitenkin miettiä myöhemmin. Oli huomattavasti mukavampaa odotella, kun oli seuraa. Kun Al tulisi, Kiya voisi pyytää Lucya poistumaan. Vaikka jostain syystä hän ei täysin uskonut, että tuo lähtisi pyynnöstä...
”Ystävääni. Työskentelemme samassa paikassa ja olemme itseasiassa ystävystyneet sitä kautta”, Kiya selitti puhuakseen jostain, jotta keskustelu ei kuolisi heti kättelyssä. ”Hän joutui jäämään ylitöihin ja on siksi myöhässä. Haluaisin uskoa, että hän tulee kuitenkin pian.”

Lucyn vastaus sai Kiyan hymyilemään leveästi, mille tyttö vaan hymähti kevyen huvittuneesti. Ja niin, omalaatuinen Swanin likka tosiaankin oli, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta toisaalta eikös se ollut vain hyvä asia? Toki oli niitäkin, joilla yksinkertaisesti meni hermot nuorukaisen kanssa, sillä eihän kukaan kovin pitkään jaksanut teräväsanaista kakaraa kuunnella. Niin tai näin, ei tämä nainen ainakaan vielä ollut hermostunut.

Ei Kiya edes säpsähtänyt punapään salaperäisesti lausuttua kysymystä, vaan paljasti oikeasti odottavansa ystäväänsä. Oikeastaan se joka sai säpsähtää oli Lucy itse, sillä ei tietenkään hän ollut odottanut näin mutkatonta vastausta.
"Ahaa" Nuorukainen hymisi väliin päätään nyökytellen. Olisikohan tämä ystävä mielenkiintoinenkin? Ylitöihin tuo kuulemma oli joutunut jäämään, mutta nainen halusi uskoa tämän ilmaantuvan vielä paikalle.
"Eiköhän se ilmesty" Swan tuumi virneen vetäytyessä hetkeksi poker facen muotoon. Kauaa ei kuitenkaan kestänyt ennen kuin suupielet vääntyivät taas ylöspäin.
"Missä sä -tai te- sitten työskentelet?" Vampyyritar uteli pään kallistuessa kevyesti oikealle.

Kiya kurtisti hienoisesti kulmiaan, kun hänen pöytäseuralaisensa näytti hämmentyvän saamastaan vastauksesta. Kaiketi tämä oli luullut, että hän sanoi odottavansa jotain vain päästäkseen eroon tungettelijasta. Toisaalta, jos Kiya olisi ollut vähänkään toisenlainen, hän olisi saattanutkin tehdä niin ja ehkä Lucy oli tottunut moisiin reaktioihin, jos hän tosiaan istui useinkin vieraiden pöytiin. Kaikki tuskin suhtautuivat yhtä suopeasti tungettelijaan.

”Itseasiassa ystäväni työskentelee Hellillä, minä suoritan siellä harjoitteluani”, Kiya sanoi. ”Opiskelen the Hell Institutessa, pääaineenani on geneetiikka ja jos kaikki menee nappiin, valmistun seuraavan kahdenkymmen vuoden sisällä.”
Vampyyreiden koulut kestivät paljon kauemmin kuin ihmisten. Ne olivat myös huomattavasti syventävämpiä ja harjoittelut olivat tarkoituksella pitkäkestoisia. Yksi harjoittelu kesti yleensä useamman vuoden, mikä puolestaan tarjosi paljon parempia mahdollisuuksia kuin ihmisten lähes olemattomat harjoittelujaksot. Kiya oli saanut olla mukana aivan uskomattomissa projekteissa, joihin hänellä ei olisi ollut ihmiselämässään minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikka hän olikin varsinainen nörtti ja melkoisen älykäs, jotkut jutut eivät vain onnistuneet ilman opiskelua.
”Entä teetkö sinä jotain työksesi? Tai opiskeletko?” Kiya kysyi siemaistessaan kahviaan.