Odottamatonta

Noelin vasemman silmän pupilli tuntui supistuvan aavistuksen verran naisen kumartuessa hänen eteensä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt millään muulla tavalla reagoivan siihen, että joku oli hänen edessään. Hoitaja oli siirtynyt tutkailemaan testiensä tuloksia, ja näytti toden totta puulla päähän lyödyltä niitä tutkiessaan. Hänen laitteissaan vaikutti olevan vikaa. Noel rekisteröi itseään puhuteltavan. Häntä pelotti, eikä hän halunnut vastata äänelle, vaikka se olikin lempeä ja hyvin houkutteleva. Mutta niin sen toisenkin naisen ääni oli ollut. Se vaalea nainen oli puhunut mukavasti, aina tiettyyn pisteeseen saakka. Muisto sai Noeli inahtamaan ja peräytymään taaemmas. Hän ei nähnyt kunnolla, ei erottanut kasvoja jotka olivat aivan hänen edessään. Kuka ties, tämä nainen hänen edessään oli se sama nainen kuin aikaisemminkin, vaikka hän erotti että tämä ääni oli erilainen. Shokkitilansa vuoksi hänen aivonsa kuitenkin sanoivat, että tämä oli sama nainen. Nainen oli nyt tullut viimeistelemään työnsä ja tappamaan hänetkin.

Paniikinomainen pelko sai Noelin itkemään. Hän alkoi huutaa kauhusta ja yritti lähes sokkona päästä karkuun. Jonnekkin, mihin tahansa muualle kuin missä tämä nainen oli. Jokin pieni ääni hänen päässään yritti rauhoittaa häntä, kertoa hänelle että tällä naisella oli erilainen nimi ja ääni, mutta mistä sitä tiesi vaikka se vaalea nainen olisi valehdellut ja muuttanut ääntään? Noel tiesi että sellainen oli mahdollista, olihan hän katsellut televisiota. Hän huusi äitiään vaikka tiesi ettei tuo enää koskaan vastaisi hänelle, huusi isäänsä apuun. Noel kieltäytyi uskomasta ettei koskaan enää näkisi vanhempiaan. Ääni hänen päässään sanoi että näin se kuitenkin oli, ja että hänen olisi oltava vahva. Noel vain ei halunnut. Hän oli aivan liian nuori käymään tälläisiä asioita läpi itse.

Pojan ryhtyessä huutamaan, Hannah unohti kokonaan laitteissaan olevat viat ja ryhtyi valmistelemaan rauhoittavaa ainetta ruiskuun. Olisi parempi laittaa poika nukkumaan. “Ota hänestä kiinni ja pidä paikallaan.”, Hän ohjeisti Brietä nopeasti. “Annan hänelle jotain mikä auttaa nukkumaan.”, Ruisku oli nopeasti valmisteltu. Hannah kirosi tätä keikkaa. Hän oli ollut valveilla jo monta tuntia ja tehnyt pitkän työvuoron, koska liikkeellä oli tavallista ärhäkämpää flunssaa. Ehkä senkään vuoksi nainen ei jaksanut kiinnittää liikaa huomiota siihen, miksi hänen laitteensa antoivat lukemia, aivan kuin poika heidän edessään olisi ollut kuollut.

Brie hätkähti kun lapsi alkoi ensin itkeä ja meni sitten selvästi paniikkiin. Hän ei voinut käsittää miksi, vaikka olikin yrittänyt lähestyä poikaa mahdollisimman rauhallisesti. Kaiketi yön tapahtumat olivat olleet vain liian rankkoja tuon pienelle mielelle, eikä tuo vain kyennyt käsittelemään kaikkea. Ehkä lapsi siksi pelästyi häntä tai ehkä tuo muisti jälleen sen kaiken, mitä oli nähnyt.
Enempää Brie ei kuitenkaan ehtinyt miettimään tilannetta, kun ensihoitaja jo neuvoikin häntä ottamaan pojasta kiinni, eikä hänelle jäänyt aikaa epäröidä. Hänen täytyi nousta jaloilleen ja kurottaa käsillään huutavaa, sekä rimpuilevaa lasta kohti. Tällaiset tilanteet tuntuivat aina pahoilta. Brie tunsi itsensä jollain tapaan niin voimattomaksi, kun ei kyennyt auttamaan lasta, joka selvästi tarvitsi apua. Hän ei olisi halunnut, että poika tyrmätään lääkkeillä. Hän olisi halunnut kietoa käsivartensa lapsen ympärille ja rauhoitella tuota. Hän olisi halunnut kertoa, että kaikki tulisi olemaan hyvin ja hän järjestäisi kaiken. Sen sijaan Brie tarttui hoitajan ohjeiden mukaan kiinni lapsesta niin lujaa kuin pystyi, hämmästyen siitä, kuinka vahvalta lapsi vaikutti. Aivan kuin olisi pidellyt kiinni hyvin pienestä teinistä. Sitä oli kuitenkin turhaa miettiä nyt. Noel täytyisi saada rauhoittumaan ennen kuin tuo satuttaisi itseään rimpuilullaan.
”Noel. Noel, kuuntele minua. Sinulla ei ole mitään hätää. Kaikki järjestyy. Me olemme täällä auttamassa sinua. Me pidämme sinusta huolen. Yritä rauhoittua. Kaikki järjestyy. Minä lupaan sen”, Brie puhui nopeaan, mutta mahdollisimman rauhoittelevasti. Hän toivoi, että Noel kuuntelisi häntä ja ymmärtäisi mistä hän puhui. Ennen kaikkea hän toivoi, että tuo kykenisi rauhoittumaan kaikesta huolimatta. ”Kaikki on hyvin.”

Noel yritti huutaa ja rimpuilla. Hän ei ymmärtänyt enää miksi kaikki tämä tapahtui hänelle, hän oli väsynyt ja nälkäinen ja peloissaan. Häntä ahdisti vielä enemmän se tosiasia, että häneen tartuttiin kiinni ja pidettiin paikallaan. Hän erotti vain etäisesti sanat 'nukkumaan', mutta aivot eivät onnistuneet yhdistämään sitä siihen tarpeeseen, joka hänen ruumistaan kolotti.
Ensihoitaja tarttui rivakalla otteella lapsen käsivarteen ja työnsi neulan ihon läpi. Nopeasti ruisku oli tyhjennetty ihon alle suoneen, ja väsynyt nainen saattoi astahtaa kauemmas. Ei menisi pitkään kun lapsi olisi untenmailla, ja Hannah pääsisi toivonmukaan omaan kotiinsa nukkumaan. “Noniin, kyllä se siitä.”, Hannah totesi kuin sanoakseen ajatuksensa ääneen.

Rauhoittava ääni pureutui Noelin tajuntaan kuin viileä vesi. Ehkä se aine, jota häneen oli juuri pistetty, vaikutti asiaan, mutta Noel tunsi lihastensa rauhoittuvan aavistuksen verran. Hän keskittyi kuuntelemaan tuota ääntä, ja lakkasi huutamasta. Se nainen, jota hän oli luullut siksi valkohameiseksi, kertoi että kaikki oli hyvin. Tuossa lauseessa oli jotain tuttua, olihan hänen äitinsäkki rauhoitellut häntä pienempänä juuri noilla sanoilla, jos hän oli pelännyt jotain. Ajatus äidistä sai hänet ensin jäykistymään, mutta sitten rauhoittumaan. Oli helppo uskotella itselleen, että tämä nainen oli hänen äitinsä, vaikka tuoksu ja ääni olivatkin aivan erilaiset. Nainen kuitenkin puhui rauhoittavalla ja äitimäisellä tavalla, joten Noel uskaltautui valehtelemaan itselleen. Pieni ääni hänen päässään kertoi että näin oli hyvä. Tässä, tämän vieraan naisen käsivarsissa, olisi hyvä olla hetken aikaa. Hän nukkuisi hetken, ja kun hän heräisi, hän huomaisi kaiken olevan vain pahaa unta.
Unta. Vain painajaista. Se oli helppo uskoa. Brien käsivarsissa Noel valahti lopulta hervottomaksi, kuin nukkuva, vaikka todellisuudessa poika kylmeni hyvää vauhtia, eikä tuo edes hengittänyt.

Brie piteli kiinni pojasta ja saattoi pian tuntea, kuinka tuo alkoi aste asteelta rentoutumaan. Lääkkeen vaikutusta saattoi myös seurata pieniltä kasvoilta. Tuskainen ilme suli hiljalleen rauhalliseksi, lääkkeen tuomaksi uneksi. Tuntui pahalta huumata lapsi tällä tavalla, mutta Brienkin oli myönnettävä sen olevan juuri nyt parempi. Lapsi saisi hetken aikaa lepoa, ennen kuin joutuisi käsittelemään kokemiaan hirveitä asioita. Sen lisäksi, että lapsi oli juuri menettänyt vanhempansa hirvittävimmällä mahdollisella tavalla, tuo joutuisi järjestelmän kouriin, mikä tarkoitti vain harvoin edes normaaliin verrattavaa elämää. Brie oli nähnyt aivan liikaa vastaavanlaisia kohtaloita ja tiesi millaista oli olla osa järjestelmää. Ainoa mitä hän saattoi tehdä, oli etsiä pojalle mahdollisimman hyvä sijaisperhe tai perhekoti. Mitään hän ei kuitenkaan voinut taata.

Kun Noel oli viimein rauhoittunut ja näytti nukkuvan, Brie kietoi huovan tiukemmin tuon ympärille ja jätti tuon lyhyeksi hetkeksi makaamaan paareille. Varmistettuaan ettei poika vain pääsisi putoamaan, hän kääntyi ensihoitajan puoleen. Hän sai reseptin rauhoittavia ja silmälaseja varten, jotka hän piilotti turvaan käsilaukkuunsa. Hänen täytyisi googlata autossa, olisiko lähellä yön ylitse auki olevaa apteekkia, josta he voisivat noutaa ainakin rauhoittavat lääkkeet. Heidän yöstään saattaisi muutoin tulla hyvinkin levoton ilman niitä. Vaikka Brie ei riemuinnutkaan ajatuksesta, että joutuisi mahdollisesti käyttämään lääkkeitä pojan rauhoittamiseksi.
Kun kaikki näytti olevan ensihoidon puolesta tässä, Brie kääntyi takaisin poikaa kohti. Hän nosti Noelin tiukasti syliinsä ja lähti kantamaan tuota kohti autoa. Hän taiteili tuon turvallisesti vöihin takapenkille, ennen kuin kiersi istumaan etupenkille ja lähti ajamaan pois rikospaikalta. Ajaessaan pois päin, Brie ei voinut olla vilkuilematta taustapeilistä poliisiautojen valoja, jotka vilkkuilivat edelleen pahaenteisesti. Samalla hän mietti ettei Noel tulisi tuskin koskaan toipumaan tapahtuneesta.

Klo. 21:15
Brie pysäköi autonsa pihatielle, kauniin vanhan tiilitalon eteen. Talo oli maksanut pienen omaisuuden ja hän lyhensi lainaa edelleen, mutta mikään muu paikka ei ollut tuntunut samalla tavalla kodilta kuin tämä. Kun hän oli astunut ensimmäisen kerran sen kynnyksen ylitse, oli hän saattanut kuvitella helposti perustavansa perheen kyseisten seinien sisäpuolelle. Eihän hänellä ollut vielä edes aviomiesehdokasta itselleen, mutta talon hän oli lopulta saanut vaikka olikin joutunut maksamaan siitä enemmän kuin mihin olisi aluksi ollut valmis. Siitäkin huolimatta, että välittäjä oli sanonut hänen saavan paikan pilkkahintaan.
Etupenkiltä Brie otti mukaansa käsilaukkunsa, sekä apteekin pienen pussukan, joka sisälsi Noelin lääkkeet. Tämän jälkeen hän kiersi toisella auton takaovista ja kumartui sisään. ”Noel? Noel-kulta. Oletkos sinä hereillä?”
Mikäli poika olisi kovin uninen, Brie kantaisi tuon sisälle taloon ja suorinta tietä vieraskylpyhuoneeseensa. Noel tarvitsisi kuuman kylvyn, eikä vähiten siksi, että oli edelleen veren ja virtsan peitossa.

Lääkkeen aiheuttama uni piti huolen siitä, ettei Noel hetkeen tiennyt mistään mitään. Hän ei nähnyt unia, ei kuullut ääniä, ei tuntenut yhtikäs mitään. Tämä autuasta tilaa ei kuitenkaan kestänyt riittävän kauaa. Jossain vaiheessa valkoinen, olemattomuuden tila alkoi hälventyä ja värjäytyä punaiseksi. Mielikuvat hiipivät pikkuhiljaa pojan mieleen, sitä mukaan kun hänen elimistönsä poltti lääkeainetta pois. Hän ei kuitenkaan jaksanut liikkua. Oli helppo maata tässä, missä ikinä sitten olikin, retkottamassa. Noel tunsi päänsä hyvin raskaaksi ja jäsenensä aivan yhtä lailla raskaiksi. Hiljakseen hän kuitenkin kykeni erottamaan ääniä, auton äänen. Jostain syystä hän yritti avata silmiään, mutta luovutti hetken jälkeen kun ei jaksanut. Hänen oli nälkä, aivan hirveä nälkä, ja se tuntui yltyvän pikkuhiljaa, salakavalasti. Aivan kuin hampaita olisi kutittanut.

Auto pysähtyi, ja Noel heilahti kevyesti auton istuinta vasten. Jälleen hän taisteli saadakseen silmiään auki, mutta tuntui melkein siltä kuin ne olisi liimattu. Hän muisti, että joskus kun oli nukkunut oikein makeat yö unet, silmät tuntuivat tältä koska ne olivat ihan rähmässä. Hitaasti kalpeat kädet nousivat hieraisemaan silmiä, mutta eihän niissä mitään rähmää ollut, ja kädet valahtivat jälleen voimattomina takaisin syliin. Auton ovi aukesi ja sulkeutui, ja pian hänen vieressään oleva ovi aukesi. Häntä puhuteltiin, ja Noelilla oli hatara tunne kuin olisi kuullut tuon äänen aikaisemminkin, mutta nyt hän ei jaksanut muistaa mistä. Tällä hetkellä hän ei muistanut aikaisemmin illan tapahtumista kunnolla juuri mitään, aivan kuin lääke olisi pitänyt siitä huolen. Vielä toistaiseksi.
Noel ei kuitenkaan jaksanut muuta kuin raottaa silmiään aavistuksen vastaukseksi ja nyökätä unisesti. Hän oli hereillä, ainakin osittain. Kuuluiko tämä ääni naapurin rouvalle? Oliko hän mennyt hoitoon koska äidillä ja isällä oli menoa? Reffit, niinkuin ne taisi sanoa.

Noel ei nähnyt juuri mitään, ja vanhasta tottumuksesta käsi ryhtyi hapomaan penkkiä viereltään, josko lasit olisivat pudonneet päästä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja pian hän tunsi kuinka hänet nostettiin syliin ja kannettiin sisälle taloon. “Täti, lasit jäi.”, Noel mumisi edelleen tokkuraisella äänensävyllä. Hän ei nähnyt ympärilleen eikä siksi osannut vielä huolestua siitä, että oli aivan vieraassa paikassa. Hän ei myöskään huolestunut siitä, ettei muistanut mitään. Kyllä ne kohta tulisivat takaisin, mitä hän oli aiemmin tehnyt. Hän vain oli leikkinyt liikaa ja uuvuttanut itsensä täysin, niin isä sanoi, ja sitten oli nukkunut kuin tukki. Hän kuuli nämä tutut lausahdukset päässään isänsä äänellä, ja hymyili hetken.
Hetken. Sitten hän mielessä välähti kuva isän ruumiista makaamassa lattialla, liikkumattomana, punaisena. Noel jähmettyi tästä, ja aikaisempi tokkuraisuus tuntui kuin sulavan pois hänen jäsenistään, ja haaleat, lähes sokeat silmät avautuivat apposelleen, aivan kuin hän olisi nähnyt tämän kaiken jälleen edessään.

Brie hyssytteli Noelia sylissään, kun tuo sanoi jotain laseistaan, silitellen samalla pientä selkää. Poika vaikutti juuri nyt niin uniselta ja rauhalliselta ettei hän halunnut järkyttää tuota ihan vielä selittämällä missä tuon silmälasit olivat parhaillaan. Brielle sopi paremmin kuin hyvin se, että poika tuudittautui vielä hetken aikaa unen tuomaan valheelliseen turvallisuuden tunteeseen. Noel tuntui niin rennolta ja raskaalta hänen sylissään, että uni oli mitä luultavamminkin tuonut mukanaan toivotun unohduksen. Rauhaa vain ei kestänyt kovinkaan kauaa. Oli helppoa tuntea miten Noel selvästi jäykistyi hänen käsivarsillaan. Ilmeisesti tuo alkoi jälleen muistamaan kuluneen illan tapahtumia, jotka eivät taatusti olleet miellyttäviä muisteltavia.
”Ei mitään hätää Noel”, Brie kuiskasi mahdollisimman lempeästi pienen pojan korvaan jatkaen selän silittelyä, heidän liikkuessaan pihamaan poikki kohti taloa. ”Vien sinut nyt pesulle ja sitten pääset nukkumaan.”
Brie ei sanonut, että aamulla kaikki näyttäisi paremmalta, mutta se olisi ollut valhe. Hän oli tehnyt tätä työtä pitkään, mutta tapaukset, joissa lapsi oli menettänyt molemmat rakastavat vanhemmat, olivat aina yhtä vaikeita. Näissä tilanteissa hän oli aina yhtä sanaton.

Noel edelleen tiukasti käsivarsillaan, Brie taiteili tiffany-lasilla koristellun ulko-oven auki ja vei heidät siistiin, helmenharmaaseen eteiseen. Olisi ollut ajan hukkaa yrittää taiteilla villakangastakkia tai nahkasaappaita pois päältä pieni lapsi sylissään. Brie pyyhkisi myöhemmin lattiat sisään kantautuneesta loskasta, nyt hän kuitenkin kantaisi Noelin suorinta tietä kylpyhuoneeseen peseytymään. Veren kuparinen haju kutitteli Brienkin nenää ikävällä tavalla, joten hän ei halunnut edes kuvitella, miltä Noelista tuntui parhaillaan. Käsilaukkunsa ja apteekin pikku pussukan hän kuitenkin pudotti seinän vierelle ennen kuin alkoi kiipeämään portaita pitkin yläkertaa.
Talon pieni vieraskylpyhuone oli pieni, mutta siisti ja väriltään puhtaanvalkoinen. Brie siirsi jalallaan pörröisen maton syrjään ja kumartui avaamaan kylpyammeen hanan. Samalla hän sääti veden sopivan lämpöiseksi Noelia varten. Tämän jälkeen hän laski pojan laittaille, voidakseen riisua tuon ympäriltä viltin, sekä likaiset vaatteet. Ikävä kyllä hänellä ei olisi pojalle minkäänlaisia vaihtovaatteita.

Vieras ääni rauhoitteli häntä siitäkin huolimatta, että Noel tunsi kauhun kuristavan kurkkuaan tavalla, jonka hän muisti kokeneensa vain..koska? Koska se olikaan, kun hän oli tuntenut näin? Olivatko mielikuvat vain painajaista vai totta? Lääkkeen vaikutus hälveni nopeasti hänen elimistöstään, mutta vielä toistaiseksi se teki ajattelusta vaikeampaa ja hänen aivonsa tuntuivat puurolta. Noel ryysti räkää nenästään sisään päin ja nielaisi kuin osoittaakseen että oli rohkea, iso poika jo. Ei häntä tarvinnut paapoa. Tämä täti varmasti luuli että hänellä oli vain koti-ikävä, eikä sellainen käynyt päinsä. Noel oli jo iso poika. Hän pärjäisi kyllä yön poissa kotoolta, vaikka ikävä alkoikin siinä samassa hiipiä hänen mieleensä.
Noel kuuli veden ryhtyvän valumaan joitain hetkiä myöhemmin. Hän tajusi vain etäisesti, että hänet oli kannettu kenties toiseen kerrokseen ja kylpyhuoneeseen. Niin, tätihän oli sanonut että hänen täytyi käydä pesulla ennen nukkumaan menoa. Hän vain ei ollut tajunnut reagoida lauseeseen koska oli ollut liian kiireinen taistellessaan omien, puuroisten ajatustensa kanssa.

Sitten hän tunsi lattian jalkojensa alla. Noel tunsi itsensä jotenkin yksinäseksi, pelokkaasti, vaikkei tarkalleen muistanut mikä häntä pelotti, mutta kasvot vääristyivät kuitenkin enteilemään itkua ja poika ojensi käsiään tätiä kohden. Hän ei halunnut poistua tädin lämpimistä käsistä. Hän halusi tuntea jonkun olevan läsnä, sillä se miten vähän hän näki, pelotti häntä entistä enemmän. Maailma oli lähes pelkkää haaleaa värien sumua, mikä toi oman ahdistuksensa tilanteeseen. Lisäksi punaiset muistot..ajatukset, uni? Kummittelivat edelleen hänen mielessään, ja saivat hänet käyttäytymään pikkulapsen tavoin, vaikka juurihan hän oli todennut, ettei ollut kakara.
Jotenkin hänen pitäisi saada ajatuksensa muualle, hänen sisäinen äänensä kuiskasi hänelle. Mutta miten?

Pojan ilme oli sydäntä särkevä. Brien olisi itsekin tehnyt mieli itsekin itkeä, kun Noelin alahuuli vääntyi mutrulle ja utuiset silmät uhkasivat täyttyä kyynelistä. Kun pienet kädet sitten ojentuivat eteenpäin, hän putosi polvilleen tuon eteen ja kietoi kätensä tuon ympärille. Hän puristi poikaa rintaansa vasten.
”Kaikki on nyt hyvin”, Brie yritti vakuutella pojalle, samalla kun pidätteli itse omia kyyneleitään. ”Täällä ei tapahdu mitään pahaa. Minä lupaan sen. Joten yritetään rauhoittua nyt. Minulla on vaaleanpunaista kylpyvaahtoa.”
Hän tulisi muistamaan Noelin tapauksen ikuisesti, vaikka pojan tapaus ei hänen työpöydällään kauaa pyörisi. Lisäksi tästä luettaisiin vielä pitkään lehdistä. Todennäköisesti tämä tapaus komeilisi etusivulla huomisessa lehdessä. Hänen täytyisi piilottaa aamun lehti Noelilta, siltä varalta, että tuo näkisi lukea.

Kun Brie oli varma siitä, että pystyisi pitämään omat kyyneleensä kurissa, hän erkaantui Noelista.
”Mennäänhän sinne kylpyyn”, hän sanoi mahdollisimman pirteästi samalla kun kurottautui sulkemaan hanan. Tämän jälkeen hän kääntyi takaisin Noelin puoleen ja auttoi paidat tuon päältä. Riisuessaan poikaa, hän pohti lähtisikö vaatteet tahrinut veri vielä pesussa. Hän voisi laittaa koneen pyörimään kunhan olisi saanut pojan vierashuoneen sänkyyn peiton alle. Sen jälkeen hän voisi laittaa vaatteet kuivausrumpuun ja ne olisivat aamulla puhtaat ja kuivat. Yönsä Noel voisi nukkua yhdessä hänen t-paidoistaan. Paita olisi aivan liian iso, mutta ainakaan pojan ei tarvitsisi olla ilkosillaan.
”Kylvyn jälkeen minä voisin tehdä sinulle munakkaan iltapalaksi. Kuulostaisiko se hyvältä?”

Lämpimät kädet kietoutuivat hänen pienen vartalonsa ympärille ja pian Noel sai tuntea tädin lämmön omaa ruumistaan vastaan kun hänet vedettiin halaukseen. Se tuntui lohdulliselta. Painaessaan päänsä vasten tämän naisen rintaa, Noel tunsi voivansa rentoutua.
Pa-dum..Pa-dum.. Hän kuuli selkeästi tädin sydämenlyönnit, mikä oli hieman erikoista, sillä vaikka Noel muistikin kuulleessan samaisen tahdin äitiään tai isäänsä halatessaan, ei hän muistanut kuulleensa sitä näin selkeästi. Samassa hänen sisintään kouraisi nälkä, jollaista hän ei ollut aikaisemmin tuntenut. Jokin.. sisäinen, uusi vaisto yritti kehoittaa häntä kääntämään kasvonsa hieman ylemmäs, naisen kaulalle, ja... puremaan? Ajatus säikäytti Noelin. Miksi hän muka haluaisi purra tätä mukavaa tätiä? Pelosta huolimatta nälkä ei lähtenyt mihinkään, vaan se jäi kummittelemaan hänen sisuksiinsa ja hampaisiinsa kutinana.

Ajatuksistaan hän havahtui kuullessaan naisen rauhoittelut. Jollain lapsekkaalla tavalla hän halusi uskoa, että kaikki tosiaan oli nyt hyvin. “Yäks, pinkkiä! Se on tyttöjen väri!”, Noel irvisti ja onnistui jopa hymyilemäänkin hieman. Hän keskitti kaikki ajatuksensa tähän hetkeen, jotta hän saisi punaiset kummitukset pois mielestään edes hetkeksi. Jollain ihmeen kaupalla se tuntui suhteellisen helpolta, vaikka ajatukset vaanivatkin koko ajan nurkan takana ja hyökkäisivät varmasti jos hän herpaantuisi hetkeksikään. Tädin toteamukselle, että oli aika kylpeä, Noel nyökkäsi. Hänen olonsa olikin oudon likainen, nyt kun tuo siitä mainitsi, ja hän saattoi tuntea samassa nenässään kuparisen, pistävän tuoksun.. Tuoksun joka tuntui yllyttävän hänen nälkäänsä. Noel kuitenkin yritti olla ajattelematta tuota outoa nälkäänsä ja outoja hajuja, jotka olivat jostain syystä yllättävän teräviä, ja keskittyi sen sijaan olemaan mahdollisimman avulias riisuutumisensa kanssa. Pian hän oli alaston ja valmis kylpemään. “Joo!”, Noel hihkaisi iloisena kuullessaan tarjouksen iltapalasta. Hyvillään tästä hän ryhtyi lähes sokkona ojentamaan käsiään ammeen suuntaan, hapuillen varovasti. Oli hyvin vaikea toimia kun kaikki mitä näki, oli värien mössöä.

Brie ei osannut olla huolestumatta hieman siitä, miten viileältä lapsi tuntui hänen rintaansa vasten, vaatteidenkin lävitse. Hän toivoi sen johtuvan shokista, jonka poika oli kokenut. Toivon mukaan kylpy ja kunnon iltapala auttaisivat edes hieman fyysisessä toipumisessa. Henkisesti poika ei välttämättä selviäisi ikinä. Illan tapahtumat tulisivat todennäköisesti kummittelemaan Noelin mielessä koko tuon loppuelämän ajan. Eikä ollut takeita siitä, että mikään terapia auttaisi hänet siitä yli.

Noel vaikutti terästäytyvän hieman ja kommentoi hyvin lapsenomaisesti Brien kylpyvaahdon väriä. Se sai naisen hymyilemään hienoisesti.
”Olen pahoillani. Juuri nyt minulla ei ole muuta tarjolla. Haluatko kylpeä sitten mieluummin ilman vaahtoa?” Brie kysyi hymyillen.
Samassa Noel ryhtyikin auttamaan omien vaatteidensa riisumisessa. Kangas alkoi jo löyhkätä todella voimakkaasti ja kuivunut veri sai kankaan tuntumaan kovalta. Yhdessä he saivat likaiset vaatteet pois pienen vartalon päältä ja Brie siirsi ne sivummalle pieneen myttyyn. Kunhan Noel olisi turvallisesti kylpyaammeessa, hän veisi ne kodinhoitohuoneeseen ja pistäisi pesukoneeseen. Hän todella toivoi, että saisi ne puhtaaksi. Muutoin hänen täytyisi käydä ostoksilla, ennen kuin voisi ottaa pojan mukaansa toimistolle ja pistää tapauksen käsittelyn käyntiin.
Samassa Noel jo haparoikin kohti ammetta hyvin epävarman oloisesti. Heidän olisi pakko yrittää saada pojalle silmälasit mahdollisimman pian. Mutta juuri nyt Brie ei vain voinut antaa pojan kulkea sokkona ja mahdollisesti törmätä tai liukastua johonkin.
”Minä nostan sinut nyt ammeeseen Noel. Älä säikähdä”, Brie ilmoitti noustessaans seisomaan. Hän tarttui poikaa kiinni kainaloiden alta ja nosti tuon suoraan lämpimään veteen. ”Käyn nyt viemässä vaatteesi pesuun ja tuon sinulle yöksi jotain. Pärjäätkö sinä sillä aikaa yksiksesi?”

Noel pudisti päätään vaahto-kysymykselle. Hän tykkäsi vaahdosta, ja sillä oli kiva leikkiä. Ehkä hän tämän kerran voisi kylpeä pinkissä vaahdossa. “Kunhan et kerro kenellekkään, koska muuten mua kiusataan koulussa.”, Noel puhui sillä lapsenomaisella, “minä-olen-aikuinen-ja-tiedän-mistä-puhun” äänensävyllä. Koulukiusaaminen tulisi tosin olemaan Noelin tulvaisuuden murheista se kaikkein pienin paha. Sitähän poika ei tosin vielä tietäisi, sillä tuolla ei ollut kykyä nähdä tulevaisuuteen.
Sitten täti kertoikin aikovansa auttaa hänet ammeeseen, ja poika vastasi tähän nyökäten, ojentaen käsiään sivulle jotta nainen saattoi helpommin nostaa hänet. Kuuma vesi ympäröi hänet siinä samassa ja tuntui rentouttavan jokaisen lihaksen. Tuntui hieman siltä, kuin lian lisäksi hänestä olisi irronnut myös kasapäin huolia ja murheita, jotka kaikki vain liukenivat lämpöiseen veteen. Noel unohti jopa hetkeksi nälkänsä ja kaiken muunkin. Siinä istuessaan, hän oli jälleen se viaton pieni lapsi, joka oli ollut vain jotain tunteja aikaisemmin.

“Joo, pärjään kyllä.”, Vastaus tuli reippaasti ja epäröimättä. Vaikka näkeminen olikin hyvin haasteellista, ei se poistanut lapsen omaa mielikuvitusta, vaan tuo ryhtyi leikkimään vaahdolla ja käsillään. Hän pärjäisi kyllä aivan mainosti. Mielikuvitus loikin jo fantasia-maisia skenaarioita, joissa Noel oli tutkimusmatkailija jonka tutkimusalus oli uponnut ja hän oli joutunut veden varaan tässä oudossa, vaaleanpunaisessa meressä. Muu maailma oli siis jo hetkeksi unohdettu.

”En kerro. Sovitaan, että se on meidän salaisuutemme”, Brie lupasi totiselle pojalle. Lupaus oli hyvin helppo jo senkin vuoksi, että hän tuskin tulisi koskaan käymään Noelin koulussa. Lisäksi oli hyvin todennäköistä, että tuo joutuisi tämän kaiken jälkeen vaihtamaan koulua. Ei ollut mitenkään todennäköistä, että Noelille sopiva sijaisperhe löytyisi tästä samasta kaupungista. Mikä oli tietenkin surullista. Sen lisäksi, että tuo oli yhdessä illassa menettänyt kaiken tutun ja turvallisen, tuo revittäisiin irti myös tutuilta asuinseuduiltaan ja koulusta.

Ennen lähtöään Brie pienensi veden tuloa ja laski lämpöisen veden sekaan ison lourauksen sitä vaaleanpunaista kylpyvaahtoa. Aine rupesi heti vaahtoamaan ja hiljakseen, mutta varmasti amme täyttyi siitä.
”Huuda heti jos tarvitset jotain”, Brie kehotti vaahdolla leikkivää Noelia huoneen ovelta. Hän oli noukkinut pienen vaatemytyn mukaansa ja piteli niitä nyt kainalossaan. ”Tulen joka tapauksessa ihan pian takaisin.”
Seurattuaan vielä lyhyen hetken Noelin leikkiä vedellä ja vaahdolla, Brie lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Hän kiiruhti suorinta tietä alakerran, pieneen, mutta järjestelmälliseen kodinhoitohuoneeseen ja ryhtyi käynnistelemään pyykkikonetta. Kun vaatteet pyörähtelivät koneen rummussa hän tajusi olevansa edelleen ulkovaatteissaan. Niinpä hän jätti pesukoneensa pyörimään ja suunnisti eteiseen. Jätettyään takkinsa, huivinsa ja kenkänsä niille tarkoitetuille paikoilleen, hän kipitti vielä siivouskomerolleen hakemaan rätin, jolla saattoi kuivata nopeasti eteisen lattian. Tämän jälkeen hän suunnisti omaan vaatehuoneeseensa, jossa hän vaihtoi nopeasti jotain hieman mukavampaa ylleen ja nappasi mukaansa sen kaikkein pienimmän t-paitansa, johon Noel tulisi silti hukkumaan. Tämän jälkeen hän palasi kylpyhuoneeseen.
”Mitenkäs täällä pärjätään?”

“Joo!”, Noel vastasi jo omien fantasioidensa pyörteestä, ohimennen aivan kuin olisi jo toistanut itseään useamman kerran. Tässä kuuman, vaahtoavan kylpyveden ympäröimänä hän oli jälleen kerran se lapsi joka oli ollut aikaisemminkin. Kaikki maailman murheet olivat hetkeksi unohdettu. Noel kuuli etäisesti kuinka täti poistui huoneesta, jonka jälkeen hän ajautui vielä syvemmälle tutkimusmatkailijan rooliinsa. Riitti, että antoi mielikuvituksen tehdä mitä halusi.

Asuttamaton, kartoittamaton saari häämötti hänen edessään. Noel ui sitä kohden, jo väsyneenä pitkästä uintimatkastaan. Pian hänen jalkansa ylsivät pohjaan ja hän saattoi raahata itsensä maalle. Noel lysähti lämpimälle hiekalle ja veti syvään henkeä, leväten hetken. Kunhan hän saisi hieman voimiaan takaisin, olisi aika tutkia tätä saarta hieman, rakentaa suoja ja etsiä ruokaa. Onneksi haaksirikosta oli säästynyt hänelle hänen luotettava pyssynsä. Ja tietystihän se toimisi, olihan tämä vain pienen pojan mielikuvitelmaa kaikki.

Oikeassa maailmassa Noel istui ammeessa, sukelteli välillä upottaen kasvonsa pinnan alle. Jossain vaiheessa hän jopa unohtui hetkeksi veden alle, mutta kumma kyllä, se ei aiheuttanut poltetta ja pakotusta keuhkoissa. Eipä hänellä ollut tosin mitään mielenkiintoa kiinnittää moiseen pikkuseikkaan sen enempää huomiota, sillä tutkimaton saari odotti häntä kaikkine seikkailuineen ja kukaties petoineen joiden kanssa hän saisi taistella.
Etäisesti Noel kuuli kuinka täti palasi kylpyhuoneeseen ja Noel nosti viimein kasvonsa vedenalta. Hän käänsi kasvonsa Brien suuntaan. “Minä olin autiosaarella! Siellä oli leijonia!”, Hän kertoi sillä lapsenomaisella innostuksella, joka oli täysin viatonta.

Brien tullessa kylpyhuoneeseen Noel oli sukeltanut veden pinnan alle. Tuo ehti kuitenkin nousta, ennen kuin nainen ehti edes huolestua. Huolimatta kaikesta tapahtuneesta, lapsi näytti onnelliselta, leikkeihinsä uppoutuneelta. Tämä oli todella huojentava näky. Ikävät sattumukset eivät olleet vieneet pojalta kykyä unohtua leikkeihinsä. Tietenkin tässä oli vaarana se, että Noel tulisi kieltämään kaiken tapahtuneen ja näkemistään asioista huolimatta elää siinä uskossa, että kaikki on niin kuin ennenkin. Tämä ei vain ollut Brien selvitettävissä. Hän veisi huomenna Noelin tapaamaan kriisityöntekijää ja psykologia, jotka lähtisivät selvittämään tuon avuntarvetta.
”Niinkö?” Brie kysyi liioitellen selvästi hämmästystään, kuten oli tottunut lasten kanssa tekemään. Samalla hän kääntyi seinän vierellä sijaitsevaa hyllyä kohti, ottaakseen sieltä paksun, valkoisen froteepyyhkeen Noelia varten, sillä poika alkoi näyttämään hiljalleen puhtaalta.
”Oletkos saanut itsesi kunnolla pestyksi, vai oletko vain keskittynyt niihin leijoniin?” Brie kysyi istahtaessaan ammeen reunalle. ”Voisit hieman pestä itseäsi niin voimme mennä tekemään yhdessä iltapalaa. Sitten pääset nukkumaan isoon sänkyyn.”

“Joo, ne oli hurjia leijonia. Ainakin nääääin isoja.”, Noel elämöi käsillään loiskuttaen vettä, esitellessään kuinka suuria hänen mielikuvitussaarellaan eläneet leijonat olivat olleet. Kyllä, hänellä oli lapsen luontainen kyky unohtua leikkeihinsä, sekä psykologinen tarve unohtaa kaikki paha. Puolustusmekanismi, jolla suojeltiin pientä mieltä rikkoutumasta.
“Okei.”, Lapsi nyökkäsi ja ryhtyi pesemään vartaloaan niinkuin äiti oli opettanut. Ensin kasvot ja korvientaukset, sitten hartiat ja rintakehä, kädet.. ja niin päin pois. Kun Noel oli omasta mielestään huolellisesti peseytynyt hän hapuili ammeen reunan käsiinsä voidakseen ottaa tukea siitä noustessaan varovasti seisomaan. Äiti oli aina sanonut, että ammeessa piti olla tosi varovainen ettei liukastuisi ja halkaisisi päätään. Hän oli kuitenkin nyt entistä varovaisempi, koska ei nähnyt juurikaan mitään. Saatuaan itsensä pystyyn, Noel ojensi kätensä Brien suuntaan jotta nainen voisi auttaa hänet pois ammeesta. “Valmis.”, Hän totesi vielä, aivan kuin hänen olisi tarvinnut erikseen sanoa, että oli valmis poistumaan lämpöisestä vedestä.

Brie ei voinut olla miettimättä, kuinka suloinen ja tomera poika Noel loppujen lopuksi oli. Tuolla oli täytynyt olla hyvä ja turvallinen elämä kotona. Vanhempien oli täytynyt olla rakastavia ja oikeudenmukaisia, kun pojasta oli kasvanut noinkin reipas yksilö. Ja kaikki tuo oli viety tältä yhdessä silmänräpäyksessä. Sosiaalityöntekijä joutui pidättelemään kyyneleitään katsoessaan tomeran pikku pojan peseytymistä. Noelilla näytti olevan jonkinlainen tarkka järjestys tai mantra, jonka mukaan hän pesi itsensä. Tämä näytti niin keskittyneeltä, että Brie unohti hetkeksi oman surunsa ja harmistuksensa. Hän jopa hymyili iysekseen seuratessaan pojan puuhastelua.

Kun Noel sitten ilmoitti olevansa valmis, Brie nosti pojan hymyillen seisomaan kylpyhuoneen kaakelilattialle ja kietoi muhkean pyyhkeen tuon ympärille.
”Sitten kuivataan”, hän ilmoitti, vaikka Noel luultavasti tiesi hyvin mitä oli seuraavaksi tulossa. Samalla hän hieroskeli pienen pojan vartaloa huolellisesti kuivaksi. ”Sinä olet todella reipas poika Noel. Tiesitkös sen?”
Brie siirtyi hieromaan lapsen hiuksia kuivaksi. ”Mitä sinä haluaisit munakkaaseesi? Minulla on kinkkua, sieniä, tomaattia, pinaattia ja juustoa.”

Saatuaan Noelin viimein kuivaksi, hän otti tuomansa valkoisen t-paidan ja puki sen vieraansa päälle. Vaate olisi voinut olla lapsen päällä kuin iso mekko tai hyvin löysä kaapu. Noel yksinkertaisesti tuntui hukkuvan paidan sisälle. Sille ei kuitenkaan juuri nyt mahtanut mitään. ”Olen pahoillani, että minulla ei ole kunnollisia pienen pojan vaatteita. Mutta tämä päällä on ainakin mukava nukkua. Saat aamulla omat vaatteesi. Saanko kantaa sinut keittiöön, niin et vahingossakaan kompastu.”

Noel seisoi kiltisti paikoillaan, avustaen parhaansa mukaan kuivauksessaan nostamalla käsiään ja jalkojaan, jotta jokainen milli hänen kehostaan pystyttäisiin kuivaamaan, ihan kuten äiti oli opettanut. Hän olisi kyllä osannut itsekkin, mutta ehkä tämä täti ei sitä tiennyt. Mistä tulikin mieleen, hän ei vieläkään tiennyt kuka tämä täti oikeastaan oli. Tuo ei kuulostanut lainkaan naapurin tädiltä, joten oliko äiti kutsunut jonkun toisen hoitamaan häntä? Ei hän tuntenut itseään uhatuksi tai pelokkaaksi tämän naisen kanssa, mutta oli silti outoa, ettei hän muistanut kenen luona oli. Oliko äiti sanonut aikaisemmin tänään jotain? Yrittäessään muistaa, punaiset kuvat välähtivät pojan mielessä ja saivat hänet hätkähtämään. Ohimoa alkoi jomottaa ja Noel nosti kätensä hieraistakseen otsaansa.
“Äiti sanoo myös, että olen reipas. Mikä sinun nimi muuten on, täti? Minä en näe ilman lasejani.”, Noel lisäsi lasien puutteensa kuin anteeksi pyytääkseen, selittääkseen ettei hän tarkoittanut kysymystään pahalla. Hän ei tietenkään halunnut loukata tätä tätiä, joka piti hänestä hyvää huolta.

Kysymys ruuasta sai Noelin tosin unohtamaan aivan kaiken muun. Enää sillä ei ollut väliä, kuka nainen hänen edessään oikeastaan oli, sillä nälkä kouraisi häntä tavalla, joka oli lähestulkoon väkivaltainen. Ruuasta puhuminen sai hänen hampaansa kutisemaan, ja vaikka munakas ei ollut se, joka sai hänen oudon, uudenlaisen himonsa heräämään, se oli kuitenkin ruokaa, ja ruoka oli jotain, jota hän tarvitsi kipeästi. “Kaikkea!”, Noelin vastaus oli pakottava, kiireinen, aivan kuin lapsiraukka ei olisi koskaan saanut ruokaa ja halusi siis ehdottomasti kaikkea mitä vain tarjottiin, vähän liiankin innokkaasti. Lopulta hänen ylleen puettiin jokin, joka tuntui aivan liian suurelta ja löysältä hänen yllään, kuin tyttöjen mekko, mutta ei se mitään. Täti sanoi ettei tuolla ollut poikien vaatteita, ja vaikka oli outoa ettei äiti ollut pakannut hänelle vaihtovaatteita, ruuan ajattelu vei kuitenkin voiton. Innokkaasti, odottaen tulevaa ruokailua, Noel ojensi kätensä voidakseen kietoa ne tädin ympärille kun tuo kantaisi hänet alas.

Brie kurtisti kulmiaan. Olihan hän jo kertaalleen esittäytynyt Noelille heidän ollessaan vielä ambulanssissa. Toisaalta poika oli mennyt heti sen jälkeen siihen hurjaan paniikkitilaansa. Saattoi hyvinkin olla ettei tämä muistanut edes tavanneensa häntä.
”Minun nimeni on Brianna, mutta kaikki kutsuvat minua Brieksi”, hän sanoi pehmeällä äänellä. ”Sinäkin voit tehdä niin. Ja saat heti huomenna silmälasisi, niin näet jälleen paremmin. Koeta jaksaa tämä ilta ilman niitä.”

Brie hymyili Noelille, kun tuo ilmoitti haluavansa munakkaaseensa kaikkea, mitä tarjolla oli. Ilmeisesti shokki ja stressi olivat onnistuneet herättelemään lapsen ruokahalua tavalla, johon mikään muu ei pystynyt.
”Mennäänhän sitten. Minä kannan sinut alakertaan”, hän ilmoitti juuri ennen kuin nosti pojan jälleen syliinsä.
Poika sylissään Brie suunnisti portaikkoon ja siitä suorinta tietä talon perälle viihtyisään keittiöön. Lattia oli keskiruskeaa puuta, seiniä kiersi suurimmalta osin valkoiset kaapit. Työtasot olivat väriltään hiekanruskeaa kiveä ja aivan keskellä keittiötä oli suuri saareke, jonka ääressä oli kolme perinteikästä, puista baarijakkaraa. Ikkuinoissa oli kerman sävyiset verhot ja takapihalle vievän oven vieressä, ikkunoiden ääressä oli pieni, pyöreä pöytä tuoleineen. Brie piti keittiöstään. Se oli ollut jo ostettaessa valmis. Hänen ei ollut tarvinnut tehdä sille mitään. Jo asuntonäytössä hän oli saattanut kuvitella sinne itsensä lisäksi pienen perheen ja sen tuoman kotoisan hälinän. Juuri nyt se oli kuitenkin autio ja hiljainen, vaikkakin siitä huolimatta kutsuva.
”Vien sinut istumaan pöydän ääreen ja rupean oitis laittamaan sinulle syötävää”, Brie lupasi. Hän oli miettinyt aluksi, että nostaisi Noelin korkealle baarituolille. Mutta ei halunnut ottaa riskiä, että poika putoaisi. Mikä oli hyvin todennäköistä, kun tuo ei nähnyt mitään. Matalampi aamiaispöytä olisi turvallisempi vaihtoehto. Niinpä hän veti pöydän alta tuolin ja laski Noelin sen päälle istumaan.

Brie asteli jääkaapille ja otti sieltä esiin munia, kinkkua, sieniä, kirsikkatomaatteja, sekä nipun pinaattia. Kaiken tämän hän laski saarekkeelle. Sen jälkeen hän ryhtyi kokoamaan työpisteelleen muita tarvikkeita, kuten kulhon, leikkuulaudan, veitsiä, sekä vispilän.
”Mitä koulua sinä käyt Noel?” Brie kysyi, ryhtyessään rikkomaan munia kulhoon. ”Entä millainen luokka sinulla on? Onko sinulla ystäviä siellä? Millainen opettajasi on?”
Brie käyttäisi tämän tilaisuuden hyväksi ja haastattelisi hieman Noelia. Hänen pitäisi tehdä se, joka tapauksessa, joten miksi sen olisi odotettava toimistolle. Tällaisissa oloissa hänen kysymyksensä eivät välttämättä tuntuisi ikävältä tenttaamiselta, vaan tavanomaiselta tutustumiselta ja rupattelulta. Niin Brie ainakin toivoi.