Erikoiskoulutusta K-18

VAROITUS! Kaikkea sellaista, mikä ei sovi heikkohermoisille ja alaikäisille....

Perjantai 08.01.2151
Klo 16:43

Jhonny mätkähti kasvot edellä lattiaan. Tuntui kuin hänen päänsä olisi painunut liikkeen ja iskun voimasta hetkeksi kasaan. Päätä seurasi muu ruumis. Koko homma olisi voinut sattua enemmän, jollei hän olisi iskeytynyt vasten treenipatjaa. Nihkeä kumi sai kyllä aikaiseksi polttavaa kitkaa hänen ihonsa kanssa, mutta ainakin aivotärähdyksen riski oli pienentynyt suunnttomasti. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Jhonnyn koko kehoa särki vietävästi. Viimeisien kolmen viikon aikana hän oli löytänyt itsestään uusia lihaksia, joiden olemassaolosta hän ei ollut uskaltanut edes uneksia. Lisäksi hän oli saanut mustelmia mitä mielikuvituksellisempiin paikkoihin. Alle viikossa hän oli ruvennut jo katumaan sitä, että oli suostunut tähän. Tämän rinnalla elinkautinen vankilassa tuntui jo ajatuksena paratiisilta. Vankilassa hänellä olisi sentään hieman yksityisyyttä, hänen ei tarvitsisi herätä ennen sianpieremää ja siellä oli tarjolla edes joitain mukavuuksia. Jhonny ei ollut elänyt edes kadulla näin askeettisissa oloissa kuin täällä.

Ja mikä tämä täällä oikeastaan oli? Jhonnylla ei ollut siitä tarkkaa käsitystä. Kukaan ei puhunut tästä kaikesta oikeastaan millään nimellä, eikä tämän kaiken toimintaperiaatettakaan oltu valaistu heille kunnolla.
Jhonny oli arvioinut tämän joksikin valtion ja/tai armeijan erikoisyksiköksi. Paikka sijaitsi maan alla ja Jhonny uskoi, että vain harvalla oli tarkkaa tietoa heidän maantieteellisestä sijainnistaan. Eikä hän ollut uskonut, että voisi joskus elämässään päätyä tällaiseen paikkaan. Se oli taatusti tarkemmin vartioitu kuin yksikään vankila. Eikä Jhonny ollut vielä edes nähnyt kuin ne vähät tilat, joissa heidän annettiin liikkua, eikä niitä ollut paljoa. Tähän mennessä niihin kuului heidän asuintilansa, ruokala, kuntosali, harjoittelukeskus, uima-allas, luokkahuoneet, ampumarata ja terveydenhoitajan vastaanotto. Hän kuitenkin uskoi vakaasti, että paikka oli paljon isompi ja tämä oli vain heille, alokkaille, tarkoitettua aluetta.
Jhonny ei kyennyt edes muistamaan milloin oli viimeksi käynyt ulkoilmassa. Siitä oli enemmän kuin kaksi viikkoa.

”Ylös alokas!” Rautainen naisääni karjui taatusti Jhonnylle. Todennäköisesti hän oli jäänyt makaamaan aavistuksen liian pitkäksi aikaa, jotta se olisi miellyttänyt kapteeni Greyta. Tietysti hän voisi näytellä tajutonta ja yrittää hankkia itselleen pienen lepotauon sairastuvalla, mutta tuota Greyn akkaa ei kuitenkaan huijattu kovinkaan helposti. Niinpä Jhonny punnersi itsensä ylös, vaikka hänen koko ruumiinsa huusi vastalauseita.
Alussa, hän oli vielä jaksanut panna vastaan ja kapinoida, mutta nyt hänellä ei yksinkertaisesti riittänyt energia siihen. Lisäksi kapinointi tiesi lisää työtä ja todennäköisesti yhden ylimääräisen turpakeikan muilta alokkailta, jotka kärsisivät syyttöminä saman rangaistuksen. Jhonny oli ehtinyt jo epäill ensimmäisten päivien jälkeen ettei hänen naamansa palautuisi enää koskaan normaaliksi.
”Jatkakaa!” Kapteeni Grey karjui jälleen.
Jhonny ehti juuri ja juuri nostaa kätensä omaksi suojakseen, kun joutui jo torjumaan vastustajansa iskuja. Jhonny oli väsynyt, eikä hän jaksanut enää, joten lyntien torjuminen oli melkoisen laiskaa ja suurin osa niistä tuli perille. Pian hän halaili uudestaan mattoa.

Aidenin aamu oli alkanut rikollisen aikaisin, tai oikeastaan myöhään sillä hän oli ollut kytiksellä aamu kahdesta asti. Väsynyt luutnantti oli vasta palannut keikaltaan ja hieraisi naamaansa ja sänkistä leukaansa. Hän haukotteli makeasti ja korjasi kivääriä olallaan lampsiessaan käytävää pitkin. Tarkoituksena oli painella suorinta tietä omaa yksiötänsä kohden ja suihkun kautta nukkumaan.
Tosin hänen oli käsketty käymään kapteenin puheilla takaisin saapuessaan. Aiden ei halunnut osaa eikä arpaa alokkaiden koulutuksessa, se ei ollut hänen juttunsa. Häntä ei kiinnostanut riidellä nokkavien kakaroiden kanssa jotka joko kuvittelivat itsestään liikoja, tai olivat täysin yhteistyöhaluttomia. Ja silti kapteenin asis kuitenkin luultavasti koski alokkaita. Kapteeni Greylle hän ei voinut edes laittaa vastaan, sillä vaikka tuo oli nainen, tuo oli myös häntä ylempiarvoisempi ja raudanluja. Aiden kunnioitti naista täysin.

Täydellisesti mustaan verhoutunut luutnantti omasi karkeat kasvonpiirteet. Hänellä oli suora nenä, kulmikkas ja jykevä leuka, terävät vihreät silmät ja ennen kaikkea karkean miehen sänki. Tosin Aiden yleensä ajoi partansa aina aamuisin, nyt se vain oli jäänyt välistä keikan takia. Hänella oli sivuilta armeijatyylisesti lyhyeksi kynitty tukka, mutta hän oli antanut sen kasvaa päältä pidemmäksi, ja piti pidempää kuontaloaan pienellä olemattomalla ponihännällä korkealla takaraivossaan.
Muuten komeaa ulkonäköä rikkoi arpi joka alkoi hieman hänen huulensa yläpuolelta ja päättyi hieman alahuulen alle, vasemmalla puolella. Ei se tosin häntä rumentanut.

Maihinnousukengät rummuttivat käytävän lattiaa Aidenin jatkaessa kulkuaan. Hän seisahtui kuullessaan liiankin tuttuja ääniä harjoitussalista ja kääntyi ovea kohden. Täällä tukikohdassa hänet tunnettiin ainoastaan luutnantti Shadowina, sillä heidän erikoisryhmänsä olemassaolo perustui salailuun ja peittelyyn. Tuskin kukaan täällä monenkaan toverinsa oikeaa henkilöllisyyttä.
Aiden astui ovelle, vilautti kulkulätkäänsä lukijalle ja astui sisään oven vetäytyessä sivuun hänen edestään. Salissa oli harjoitukset meneillään, eikä Aiden voinut mitään väsyneelle hymylle joka pyrki hänen kasvoilleen. Tuntui kuin vasta hetki sitten hän oli itse ollut alokkaana, ei tosin täällä, mutta meininki oli aika pitkälti samaa luokkas kuin armeijassakin. Tosin täällä se tuntui rankemmalta. Aiden suuntasi kulkunsa suoraan kapteenin luokse joka parhaillaan karjui yhdelle alokkaalle joka näytti siltä että olisi mielummin ottanut torkut kuin noussut ylös.
Hieman ennenkuin Aiden pääsi noiden kohdalle, alokas nousi ja jatkoi laiskanoloisesti puolustautumista. Jälleen hän korjasi kiväärinsä asentoa, seisahtui komeasti asennossa seisten ja vei kätensä ylös tervehdykseen.
"Kapteeni Grey, komentaja pyysi minut käymään luonanne."

Heidät oli tuotu tänne noin pari viikkoa sitten. Sitä ennen Jhonny oli saanut homehtua ties kuinka pitkän aikaa jonkinlaisessa vankilassa. Silloin tämä väki oli ilmeisesti järjestelly hänen vapautumistaan. Oli kuitenkin hämmästyttävää, miten hidasta toiminta oli, vaikka kyseessä olikin valtion juttuja. Ilmeisesti sisäinen byrokratia ei ollut niin tehokasta kuin olisi voinut kuvitella.
Kun he sitten olivat saapuneet paikalle, heidät oli johdatettu jonossa tunneliverkoston lävitse. Ensin he olivat joutuneet luopumaan kaikista henkilökohtaisista tavaroistaann. Jhonnya se ei ollut haitannut. Hänellä ei ollut omaisuutta sen jälkeen kun oli joutunut pidätetyksi. Hän oli antanut mielellään harmaan haalarinsa pois ja jatkanut maktaansa seuraavalle pisteelle.
Mikä oli ollut suihku.
Peseytyminen oli ollut täydellisen naurettava. Jokaisella oli ollut oma, valkoiseen kaapuun ja hengityssuojaimeen, sekä jonkinlaiseen hölmöön hattuun pukeutunut, pesijä, jolla oli ollut kaiken kukkuraksi käsissään paksut kumihanskat. Aivan kuin he olisivat kantaneet jonkinlaista tapppavvaa viirusta. Heidät oli pesty pistävän hajuisela saippualla, joka oli kierveltänyt iholla.
Tämän jälkeen heidät oli kuivattu ja lähetetty eteenpäin. Jostain matkan varrelta he olivat saaneet jalkaansa karkeakankaiset, harmaat, lököttävät bokserit, jotka taatusti hiertäisivät munat ruvelle pidemmässä käytössä.
Seuraavaksi vuorossa oli ollut lääkärin tarkastus. Kelpo tohtori ei ollut paljoakaan puhunut, tehnyt vain tutkimustaan, tökkien ja tönien, sekä mumisten käsittämättömiä itsekseen. Jhonny olisi halunnut rähjätä miehelle monet kerrat, sillä homma alkoi tosiaan käymään hänen hermoilleen. Lopulta toimitus oli ohitse. Se oli päätynyt kahteen pistokseen. Jhonny ei halunnut edes tietää mitä häneen oli tuikattu.

Tämän kaiken jälkeen heidät oli toimitettu isoon huoneeseen, jossa oli valehtelematta se parikymmentä epämukavaa punkkaa ja oli kehotettu olemaan kuin kotonaan. Mikä oli täydellisen mahdotonta, kun ympärillä oli kaksikymmentä äijää, eikä minkäänlaista yksityisyyttä. Jhonny oli ollut varma, että he tappaisivat toisensa noin viikossa, sillä yksikään heistä ei vaikuttanut täysin tasapainoiselta.
Jhonny oli kuitenkin vetänyt ylleen vuoteella odottaneet hihattoman paidan ja verkkarit, ennen kuin oli pistänyt pitkäkseen. Hän oli tästä kaikesta niin väsynyt, ettei jaksanut välittää vaikka hänet murhattaisiin sänkyyn ensimmäisenä.

Jhonny taisteli ruumiinsa uudelleen pystyyn matolta, ennen kuin kapteeni Grey ehtisi huomauttamaan hänelle siitä. Hän ei käsittänyt miten muut jaksoivat. Heidän täytyi olla vähintään yhtä huonossa kunnossa, kuin hän itsekin. Hän ei voinut olla ainoa, jonka sisukset tuntuivat tällä hetkellä, enemmän tai vähemmän, nestemmäisiltä.
Jhonnyn vastustaja virnuili hänelle omahyväisen näköisenä. Jhonny pyyhkisi mielellään tuon virneen ikätoverinsa kasvoilta. Ottaessaan iskuja vastaan, hän oli pannut merkille muutamia asioita. Tyyppi paljasti aina huomaavaisesti sen, milloin oli iskemässä. Väistäminen olisi helppoa ja Jhonny antaisi enemmän kuin mielellään tyypille pienen opetuksen. Jos hänen kroppansa vain suostuisi lopulta toimimaan.


Jeanette seurasi alokkaitaan herkeämättä. Tämä oli keskuksen kaikkein tuorein kokelasjoukko. Kolutus ei ollut kestänyt edes puolta kuuta. Fyysinen uupumus oli huipussaan. Tästä ryhmä lähtisi hiljalleen nousemaan ja kehittymään. Prosessi oli kuitenkin täydellisen alussa. Tämän rääkin tarkoitus, sen lisäksi, että se kohentaisi alokkaiden yleiskuntoa, oli hioa särmiä. Valitus oli alkanut ensimmäisenä päivänä. Nyt se oli jo hiipumaan päin. Seuraavaksi eroteltaisiin jyvät akanoista. Jeanette tiesi entuudestaan, että tästä joukosta noi viisi tai seitsämän oli sellaisia, jotka eivät soveltuisi jatkoon, eivätkä valmistuisi. Näiden epäonnekkaiden kohdalla se tarkoitti nopeaa teloitusta kaikessa hiljaisuudessa. Yhteiskunnan silmissä jokainen näistä nuorista oli jo kuollut, joten tällainen nopea toimitus vain viimeistelisi asian.
Jeanette uskoi vakaasti, että tribaalitatuoinnilla varustettu alokas, joka harjoitteli aivan hänen edessään, olisi yksi näistä epäonnisista.

Luutnantti Shadow saapui paikalle ja sai varastettua itselleen noin kolmekymmentä prosenttia Jeanetten huomiosta. Loput riittivät pitämään alokkaat kurissa ja ruodossa, sekä tehtäviensä parissa.
”Luutnantti.” Jeanette tervehti miestä lyhyesti, pienellä pään nyökkäyksellä.
”Minä olen saanut komennuksen.” Enempää miehen ei tarvinnut tietää. Vaikka Jeanette olikin siirtynyt suurilta osin siisteihin sisätöihin ja ottanut valtaosin harteilleen alokkaiden koulutuksen, aina silloin tällöin ilmeni tehtäviä, joissa saattoi olla pientä etua siitä, että oli nainen. Jeanette tiesi, että oli koko järjestön pisimmälle ylentynein ja paras nainen, joten hän sai osakseen kaikkein vaativimmat tehtävät. Eikä niistä kieltäydytty. Joten huomenna, hän nousisi lentokoneeseen ja matkustaisi Pariisiin. ”Te otatte otatte komentaaksenne nämä alokkaat kahdeksi seuraavaksi päiväksi.”

Näytti siltä, että hänen pelkonsa olivat käymässä toteen. Miksi, oi miksi hänen harteilleen tyrkättiin nämä saatanan pikkuiset paskiaiset? Aiden ei voinut mitään sille, että antoi katseensa kiertää alokkaissa kuultuaan kapteeninsa käskyn huolehtia näistä lapsista seuraavat kaksi päivää. Aidenin ilme muistutti sitä, kuin hänelle olisi juuri tarjottu höyryävä läjä paskaa ja käsketty syödä se.
"Kaikella kunnioituksella, kapteeni, miksi minä?", Aiden käänsi katseensa hitaasti takaisin Greyn suuntaan ja pakotti ilmeesä takaisin peruslukemille. Hän tiesi että kakarat pullikoisivat vastaan heti kun Greyn silmä välttäisi. Nämä pojat luultavasti kuvittelisivat hänen olevan helpompi tapaus kuin kelpo kapteenin.
Tosiasiassa hän saattoi ollakkin, sillä Aidenia ei kiinnostanut pätkääkään leikkiä kouluttajaa. Se ei ollut hänen erikoisalaansa. Tietysti hän pitäisi lapsukaiset ruodussa, vaikka omin käsin jos se olisi tarpeen, mutta mieluiten hän jättäisi homman jollekkin toiselle.

Kun Aiden itse oli tullut tänne kolme vuotta sitten, hän oli ehtinyt niittää itselleen jo mainetta armeijassa etevänä ampujana. Hänet oli värvätty erikoisyksikköön ja vaikka hän olikin alkuun halunnut kieltäytyä, ja olikin kieltäytynyt, hän oli lopulta suostunnut. Liekö sitten sillä, että Aidenille oli vihjattu että se saattaisi vaikuttaa hänen veljensä uraan jos hän kieltäytyisi, ollut vaikutusta asiaan. Aidenin veli oli myös armeijan leivissä, ja hän olikin alunperin seurannut nimenomaan veljensä jalanjäljissä liittyessään armeijaan. Aiden halusi veljensä olevan ylpeä itsestään, vaikka hän ei voinutkaan kertoa veljelleen mitä todellisuudessa puuhasi.

Kuullessaan luutnantin kysymyksen, Jeanette käänsi katseensa nopeasti miehen puoleen. Hänen teräksenharmaat silmänsä siristyivät uhkaavasti kuin sanoakseen, että yksikin vastalause miehen suusta, voisi johtaa hyvin ikäviin seurauksiin. Hän ei sietänyt sitä, että käskyjä kyseenalaistettiin. Hän ei sietänyt sitä alokkailtaan, eikä myöskään luutnantilta.
”Koska minä niin käsken, herra luutnantti.” Jeanette myönsi painottavansa luutnantti sanaa tarpeettoman terävästi, mutta ei voinut sille mitään. Shadow oli saanut hänen verensä kiehahtamaan ja menisi pitkään, ennen kuin kuplinta tasaantuisi. Siitä huolimatta, että naisen sisällä kiehui, hänen äänensä oli jäätävä. ”Kokelaita ei voi jättää ilman valvontaa ja te olette vapaana seuraavat kaksi päivää.”

Shadow oli onnistunut varastamaan Jeanetten huomion täysin, joten häneltä jäi kokonaan huomaamatta tilanne, joka syntyi aivan hänen edessään, kahden harppauksen päässä heistä. Se tribaalitatuoinnilla varustettu alokas, joka oli syleillyt maata jo muutamia kertoja viimeisen kymmenen minuutin aikana, oli jollain tapaa onnistunut selättämään vastustajansa. Nyt nuori mies oli saanut alistettua vastustajansa alleen ja piteli miestä aloillaan napakassa kuristusotteessa, tämän selän päällä istuen. Alakynnessä oleva alokas oli alkanut muuttua kasvoiltaan punakaksi ja hakkasi nyt mattoa kiinnittääkseen jonkun huomion.
”Alokas! Irti!” Jeanette karjaisi miehelle kuin koiralle, ottaen harppauksen eteenpäin. Hän vaikka repisi tyypin irti toisesta, jos tilanne niin vaatisi. ”Te ette tapa toisianne täällä, ellette halua minun tekevän teistä omakätisesti selvää.”
Jeanette sai osakseen kylmän, koboltinsinisen mulkaisun. Alokas ei ollut selvästikkään tyytyväinen siihen, että hänelle huudettiin. Kapteeni odotti jo vastaan panemista ja vastalauseita tai räyhäämistä, sillä tämä kyseinen alokas oli antanut jo useaan kertaan näytteitä moisesta käytöksestä. Hän ei voinut olla siis yllättyneempi, kun nuorukainen päästi irti paristaan, nousi ylös ja astui sivuun seisomaan. Mies ei näyttänyt katuvalta, mutta ei myöskään kapinoinut vastaan, mikä oli edistystä.
Jeanette ei silti löisi vetoa tämän kaverin puolesta.

Jeanette vilkaisi nopeasti rannekelloaan ja totesi, että nyt oli hyvä hetki lähettää pojat suihkuun ja päivälliselle. Tätä lajia oli ollut jo riittämiin tälle päivälle.
”Riittää tältä päivältä. Alkakaahan laputtaa, suihkuun siitä! Haluan nähdä teidät ruokapöytie ääressä tasan viidentoista minuutin kuluttua! Jos rähinöitä syntyy, pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, että iltaan mennessä yksikään teistä ei ole enää kykeneväinen mihinkään vastaavaan!”
Nuorukaiset lopettivat oitis sen, mitä olivat tekemässä ja lähtivät vaitonaisena ryhmänä astelemaan kohti omia tilojaan päästäkseen peseytymään. Jokaisen hartiat olivat enemmän tai vähemmän lysyssä ja jokaisen kasvoilla oli uupunut, lievästi epätoivoinen ilme.

Jeanette seurasi edelleen poikiensa menoa, kiinnittäessään huomionsa toiseen ongelmaansa, luutnantti Shadowiin.
”Olen laatinut teille ohjelman seuraavaksi kahdeksi päiväksi, jota te noudatatte pilkun tarkasti”, Jeanette ilmoitti. ”Ja nyt, te liitytte kanssani päivälliselle, jonka aikana me käymme kyseisen ohjelman lävitse. Varmistamme näin ettei teille jää mikään epäselväksi.”
Jeanette söi joka päivä työhuoneessaan, joka sijaitsi aivan alokkaiden ruokalan yläpuolella. Hän saattoi huoneen ikkunoista tarkkailla, että ruokailut sujuivat mahdollisimman mutkattomasti. Näin hän saattoi myös puuttua rähinöihin ja ongelmatilanteisiin henkilökohtaisesti, kun niitä ilmeni. Olihan ruokasalissa myös vartijoita hillitsemässä rähinöitä omalta osaltaan. Jeanette halusi pysyä kuitenkin tarkkaan kärryillä siitä, mitä hänen suojattiensa keskuudessa tapahtui.

Aiden ei katunut kysymystään edes siinä vaiheessa kun Greyn ilme muuttui astetta kylmemmäksi. Hänellä oli oikeus kuulla perustelut jos niitä sattui olemaan, eikä hän suinkaan kyseenalaistanut käskyä, ainakaan suoraan. Hän nyökkäsi vaitonaisena kapteenin sanoille, naisen ilmoittaessa että se oli vain siksi, että hän käski. Naisen kutsuessa häntä hänen sotilasarvollaan tuntui melkein kuin piiskan iskulta, ja Aidenin olisi tehnyt mieli virnistää. Naikkonen kaipasi selvästi vipinää vällyjensä väliin, ehkä Greykin rentoutuisi hieman jos saisi kunnolla rentoutua.
"Ymmärrän, kapteeni.", Aiden ei kuitenkaan aikonut tuoda aikaisempia ajatuksiaan esille, vaan nyökkäsi sen merkiksi, että hän uhraisi kallisarvoiset vapaansa näiden kakaroiden kaitsimiseen. Hän olisi tosin keksinyt parikymmentä muutakin tapaa kuluttaa vapaansa..

Hitaasti Aiden käänsi katseensa kohti mattoa, jonka paukutus alkoi käydä hänen hermoilleen, vain huomatakseen alokkaan pitävän toista kuristusotteessa, ja seuraavaksi Grey jo räksyttikin tuolle kuin mikäkin Dobermann. Oli huvittavaa miten nopeasti ja kiltisti alokas lopulta päästi irti ja siirtyi sivuun. Ehkä nuo tottelisivat häntä aivan yhtä kiltisti, eikä hänen tarvitsisi turvautua fyysiseen kuritukseen saadakseen sanansa kuulluksi. Alokas tosin oli melkoisen uhmakkaan näköinen, ja Aiden piti pojan silmien ilmeestä. Se kertoi hänelle sen, että poika oli valmis uhmaamaan käskyjä, mutta tiesi kuitenkin fiksummin olla sitä tekemättä. Tämä sai miehen hymyilemään hieman vinosti.
Ja seuraavaksi Aidenin mieliala tipahti pohjalukemiin Greyn ilmoittaessa että hän viettäisi päivällisensä naisen kanssa. "Kyllä, kapteeni.", Aiden kaipasi suihkua, ja vielä enemmän hän kaipasi unta, mutta hänellä ei ollut valtaa kieltäytyä.

Jhonny saattoi sanoa, viimeisen kahden viikon perusteella, täydellisen rehellisesti ja totuudenmukaisesti, että vihasi kapteeni Greyta. Nainen ei osannut tehdä muuta kuin karjua. Tämän silmissä kaikessa oli jotain vikaa ja tämä oli niin kireä, että napsahtaisi taatusti poikki hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta, ehkä mokoma akka tarvitsisi vain kunnolla kyytiä joltain upseerimeheltä, jotta ei olisi niin kireä. Oli tosin täydellisen mahdollista, että akka oli ollut niin kauan ilman, että oli ehtinyt kasvaa jo umpeen. Tai sitten ämmä oli vetänyt niin paljon mieshormooneja, että oli onnistunut kasvattamaan itselleen munat. Sellainen vaihtoehto selittäisi todella monta asiaa.

Jhonny raahautui suihkuun muiden alokkaiden perässä. Hänen ruumiinsa valitti niin pahasti, että hän uskoi kaipaavansa pian öljyä saadakseen raajansa liikkeelle. Tällainen rääkki ei ollut inhimillistä.
Arvon kapteeni Grey herätti heidät suloäänellään joka aamu, tasan kello kuusi. Heillä oli kolme minuuttia aikaa nousta ja pukeutua ja rientää aamiaiselle. Aamiainen oli ollut tähän mennessä joka aamu harmaata puuroa, vettä ja jokin nuutunut hedelmä. Ruokailua seurasi aamulenkki sisään rakennetulla juoksuradalla ja monen tunnin rääkki kuntosalilla, jossa heidän oli tarkoitus kohottaa yleiskuntoaan. Jhonny oli tähän asti kuvitellut, että oli melkoisen hyvässä kunnossa. Harmi vain, että tämä porukka otti leiviinsä vain superihmisiä. Kuuden kilometrin juoksu ja puuduttava aherrus kuntosalilla sai kenet tahansa uuvuksiin ennen puolta päivää. Tätä seurasi lounas ja lyhyt lepohetki, jonka suurin osa kulutti nukkumalla tai yhteisvessassa. Pakan pöperöt pistivät nimittäin suoliston toimimaan kellon tarkasti. Todennäköisesti päivän tauko oli tarkoitettu juuri sitä varten.
Iltapäivät kuluivat lähitaisteluharjoituksissa. Oli puuduttavaa toistaa ilta toisensa jälkeen samoja liikkeitä ja testata niitä sen jälkeen harjoitusotteluiden merkeissä.
Tämä kaikki oli aivan perseestä. Eikä kapteeni Grey ollut ainakaan omiaan piristämään tunnelmaa.

Jhonny riisuu vaatteensa suoraan yhteen isoon pyykkipussiin ja laahusti suihkuun. Hän on jo päiviä siteen lakannut häpeilemästä muiden miesten kanssa, kun tarjolla ei ollut minkäänlaista ykityisyyttä. Tähän mennessä hän oli onnistunut näkemään kaiken, mikä oli huomattavasti enemmän kuin hän olisi kaivannut. Suihkussakin he olivat aivan vieri vieressä, jolloin he onnituivat väkisinkin tuuppimaan ja tönimään toisiaan, pestessään itseään sillä pistävän hajuisella saippualla, joka jätti ihon kirvelemään. Peseytyminen ei ollut siis varsinainen nautinto, eikä siihen ollut juurikaan käytettävissä aikaa, sillä ennen kuin yksi ehti lopettaa, toinen oli jo jonossa omalle vuorolleen. Oli ihme ettei suihkuja oltu saatu jokaiselle, vaan ainoastaan puolet heistä pääsi kerralla peseytymään.
Jhonny oli nopea. Hän kasteli itsensä, pesi itsennsä kertaalleen päästä varpaisiin ja livisti suihkun alta pois, nappaamaan yhden naulassa roikkuvan pyyhkeen. Se oli karkea ja tuntui hylkivän vettä, mikä teki ihon kuivaamisesta täysin mahdotonta. Se selitti tosin sen, miksi heidän hiuksensa oli haluttu kyniä puolen millin mittaisiksi.
Punkan päädyssä odotti uusi vaatekerta, joka oli vedettävä nopeasti päälle ja sitten olikin jo kiirusdettava ruokasaliin.


Jeanette seurasi toimiston ikkunan ääressä, miten alokkaat valuivat hiljalleen istumaan pöytien ääreen. Kukaan ei näyttänyt puhuvan, mikä kertoi siitä, että päivän tavoite oli saavutettu. Pojat alkoivat olla niin uuvuksissa etteivät jaksaisi juurikaan rähinöidä. Vartijat turvaisivat järjestyksen, joten Jeanette voisi keskittyä nyt Shadowiin ja siihen, miten saisi miehen ottamaan seuraavan kahden päivän velvollisuutensa vakavasti. Hän ei halunnut, että puolet alokkaista makaisi sairastuvalla, kun hän palaisi komennukseltaan.
Yksi keittiön työntekijöistä rullasi parhaillaan sisään metallikärryä, jossa oli hänen tämän päivän ateriansa. Tällä kertaa hän oli pyytänyt päivällisensä kahtena, jotta Shadowillekin riittäisi.

Ruokalistalla oli tänään näemmä currya. Maku tuskin olisi kummoinen, mutta onneksi ruuan tarkoitus oli toimia kehon polttoaineena. Jeanette ei ollut ksoaan erityisemmin välittänyt syömisestä. Se oli vain välttämätön paha, jota oli tehtävä, jotta pysyisi tolpillaan. Keittäjän mentyä, Jeanette astui kärryn äreen ja ryhtyi kokoamaan annosta.
”Alokkaiden koulutus on aivan alkutekijöissään”, Jeanette aloitti kauhoessaan riisiä lautaselleen. ”Me vasta karaisemme heitä, joten mitään en vaadi sinulta mitään erityistä. Ohjelma on ollut samanlainen jo monta päivää. Ainoa poikkeama on kuntotesti, jota sinä valvot ylihuomenna. Mutta en usko, sen ylittävän taitojasi.”

Vitun hienoa, upeaa ja mahtavaa. Aiden tunsi itsensä koulupojaksi joka oli jäänyt kiinni tupakoimisesta seistessään nyt Greyn huoneessa. Hän puristi kiväärinsä hihnaa olallaan, haluttomana luopumaan kyseisestä vempeleestä, aivan kuin olisi pelännyt tarvitsevansa sitä hetkenä minä hyvänsä. Toki hän oli jo tottunut tälläiseen, lounastamaan ylempiarvoisten kanssa, mutta tänään hän oli väsynyt eikä olisi jaksanut leikkiä kuuliaista sotilasta. Hän oli juuri palannut komennukselta, ja vaikkakaan tappaminen ei enää hätkäyttänyt häntä missään määrin, hän halusi kuitenkin suihkuun makoiltuaan pidemmän aikaa maassa väijyksissä. Hänen olonsa oli siis hieman likainen.
Aiden teki parhaansa rentoutuakseen sen verran kuin alempiarvoiselle sotilaalle oli hyväksi. Hän astui lähemmäs Greyn pöytää kun ruokakärry tuotiin, ja laski vihdoin ja viimein aseensa tuolinsa viereen voidakseen ottaa itsekkin ruokaa. Olisi tavattoman epäkohteliaista kieltäytyä ruuasta, vaikka hänellä ei juurikaan ollut ruokahalua.

"Mitkä ovat kurinpalautukselliset toimenpiteet, jos niille tulee tarvetta, kapteeni?", Aiden oli matkalla tänne tehnyt sen päätöksen, että ottaisi työnsä vakavasti ainakin Greyn edessä. Se että hän oli tilanteeseen tyytymätön ei saanut näkyä päällepäin. Tämä oli osa hänen työtään josta hänelle maksettiin, ja loppujen lopuksi kyseessä oli vain kaksi päivää. Hän suoriutuisi siitä loistavasti, aivan varmasti. Eihän hänen oikeastaan tarvinnut tehdä mitään muuta kuin seistä paskantärkeänä salissa ja katsoa, että pojat tekivät mitä pitikin.
"Entä muut rutiinit, kapteeni?", Aiden yritti parhaansa mukaan jättää naisen pisteliäät huomautukset omaan arvoonsa puremalla poskensa sisäpintaa, odottaessaan että Grey lappaisi lautaselleen oman annoksensa ennenkuin istuisi alas syömään, jotta hän voisi myös täyttää lautasensa.

Jeanette kaatoi kauhallisen kastiketta riisin pälle ja täydensi annoksen vielä raa'alla kananmunalla. Tarjottimen reunalla kuvun alla oli vielä kaksi, pientä kulhollista tuoretta salaattia, jota ei ollut tarjolla alokkaille, hyvälaatuisten kasvisten ollessa nykyisin melkoisen kalliita. Hän kantoi ateriansa pöydälle ja istuutui sen ääreen, vilkaisten nopeasti ruokasalin puolelle. Kaikki alokkaat olivat viimein paikalla ja ensimmäinen pöytäryhmä oli hakemassa annoksiaan. Kaikki oli siis niin kuin kuuluikin olla.

”Jos yksi tekee virheen, kaikkia rangaistaan”, Jeanette totesi ykskantaan, kääriessään aterimiaan esiin lautasliinan sisältä. ”Muutama kilometri juoksemista tai muut harjoitukset vievät puhdin pahimmaltakin rettelöitsijältä. Alokastovereiden viha on myös omiaan hillitsemään kapinoivaa käytöstä. Kunhan he eivät tapa toisiaan, kaikki on hyvin.”
Jeanette oli nähnyt riittävän monta alokasryhmää, luottaakseen tämän kaltaisiin perusjärjestelyihin.
”Jos näyttää siltä, että he ovat aivan hillittömiä teidän ollessa johdossa, sallin myös kovemmat rangaistukset. Keittiö on ottanut mielellään alokkaita suorittamaan joitain valmistelutöitä illaksi. Jos ruumiillinen kuritus on teidän mielestänne tarpeen, siitä ei saa jäädä vammoja, jotka heikentäisivät alokkaan suorituskykyä. En kuitenkaan halua, että heitä hakataan syyttä suotta. Käytä täydellistä eritämistä ennemmin kuin kovaa, fyysistä kuristusta.”
Jos yksikin alokas oli selvästi huonommassa kunnossa Jeanetten palatessa, hän pitäisi huolen siitä, että Shadow olisi itse seuraavat puoli vuotta sairastuvalla, kokovartalo kipsissä.

Syömisensä ohella, Jeanette nyökkäsi pöydän reunalla lepäävää elektronista muistiota kohti. ”Kaikki mitä sinun tarvitsee tietää päiväjärjestyksessä, olen merkinnyt ylös. Löydät sieltä myös harjoitusohjelmat. Olen kuitenkin merkinnyt tulevat kaksi päivää kertausharjoituksiksi, joten sinun ei tarvitse varsinaisesti opettaa heille mitään uutta.”

Perus meininkiä, siis, Aiden ajatteli ottaessaan itselleen pienen annoksen ja istuessaan alas kuuntelemaan Greyn selostusta hänen tehtävistään. Hän muisti omilta ajoiltaan vallan hyvin tämän "yksi mokaa - kaikkia rangaistaan" menetelmän, vaikka virallisten tietojen mukaan tälläinen menettely on poistettu käytöstä ja on oikeastaan paheksuttavaakin. Silti sitä tapahtui ihan yhtälailla hänen yksikössään kuin täälläkin. Noh, mikä siinä. Se oli tosiaankin tehokas tapa pitää alokkaat kurissa. Aiden nyökkäili Greyn jatkaessa, ja pysähtyi hetkeksi kesken lusikointinsa ja nosti katseensa lautasesta naiseen. Kuulosti siltä kuin Grey piti häntä jonkinlaisena barbaarina, jonka ensimmäinen ratkaisu kaikkeen oli väkivalta. Tai sai Aidenin ilmeen happanemaan monta astetta, mutta hän piti mölyt mahassaan ja veti sen sijaan syvään henkeä ennenkuin työnsi haarukan takaisin suuhunsa.

"Ymmärretty, kapteeni.", Aiden totesi saatuaan suunsa tyhjäksi. Vielä jonainen päivänä hän näyttäisi tälle haahkalle mistä kana kusi. Grey tuntui elävän täysin omien johtopäätöstensä varassa, tai ainakin mitä häneen nyt tuli. Oliko hän onnistunut jollain tavalla astumaan naisen varpaille, jonka takia tuo nyt kohteli häntä kuin älykääpiötä? Toki hän oli ollut itsekkin kapinallinen, ja nautti vielä nykyäänkin hieman villimmästä elämästä ja sääntöjen rikkomisesta, mutta työnsä hän hoiti aina kunnialla. Ainakin muutaman kyseenalaistuksen jälkeen..
Hän oli kuitenkin luutnantti, ja Aiden piti itseään hyvänä sotilaana. Ehkä hän vain ajatteli asiaa liikaa. Olisi parasta unohtaa kaikki ja keskittyä siihen mitä Grey hänelle kertoi. Hän siirsi katseensa muistiota kohden ja nosti sen käsiinsä voidakseen käydä nopeasti läpi sen, mitä hänellä olisi huomenna edessään.

Ne harvat ja valitut, jotka tunsivat Greyn, tiesivät entuudestaan naisen kohtelevan kaikkia vähä-älyisinä. Kapteenilla oli tapana toistaa itsestäänselvyysiä kipakalla äänensävyllä jokaiselle. Erityisesti hän jaksoi muistuttaa yhä uudestaan seurauksistaan. Näin kukaan ei pääsisi sanomaan, ettei heitä oltu varoitettu ja he tiesivät tarkalleen mitä siitä seuraisi. Sama tapa toimi niin alokkaiden, kuin alempien upseereiden kanssa. Tosin, alokkaat olivat usein innokkaampia, yrityksissään kiertää sääntöjä. Jeanetten siis ohjeistaessa Shadowia, puolet hänen sanomisistaan ei ollut tarkoitettu henkilökohtaisena vittuiluna. Se nyt vain sattui olemaan kyseisen naisen tapa.

”Joukosta on saatu jo hiotuksi pahimmat särmät pois”, Jeanette sanoi, valoittaakseen hieman tilannetta alokkaiden kanssa. ”He ovat myös hyvin uupuneita, suurimmaksi osaksi siksi, etteivät ole tottuneet tällaiseen fyysiseen elämään.”
Oli hyvin todennäköistä, että Shadow muisti vallan hyvin omat alokasaikansa ja alun väsymyksen, mutta vieläkään Jeanette ei halunnut jättää epäselvyyksiä.
”Näin ollen en usko, että suurempia ongelmia olisi tiedossa.” Jeanette ei kuitenkaan mennyt takuuseen siitä tribaali-tatuointi tyypistä. Pojalla tuntui riittävän tahdonvoimaa, vaikka muille jaettavaksi ja hän saattaisi ehdottomasti yllättää. Greyn silmissä yllätys ei voinut olla muuta kuin ikävä, sillä pojan asenne ja tahdonvoima, olivat hieman liian voimakkaat. Siksi hän ei uskonut tämän selviytyvän siirtymän toista vaihetta pidemmälle, vaikka olikin lahjakas. Jos poika olisi ollut hieman hillitympi ja vastaanottavaisempi, tuolla voisi olla mahdollisuudet yletä nopeasti Jeanettenkin ohitse. Tällä tiedolla hän piti sitä kuitenkin hyvin epätodennäköisenä.
Hän ei kuitenkaan maininnut pojasta erikseen Shadowille, sillä ei halunnut tehdä pojasta erityistä silmätikkua. Oli turhaa villitä ketään. Nuorukaisen alleviivaminen, saattaisi kokemattomassa kouluttajassa aiheuttaa tarpeen puuttua jokaiseen pikku asiaan. Eikä se olisi oikein.
”Pojat tuntevat rutiinit ja osaisivat varmasti toimia yksinkin niiden pohjalta. Valvonnan puute saattaisi kuitenkin houkutella velvollisuuksista luistamiseen ja laiskotteluun, mikä johtaisi hyvin pian rähinöintiin, joten teidän tehtävänne on hyvin tärkeä näiden alokkaiden kohdalla. Olkaa hyvä ja muistakaa se.”


Ruoka ei ollut kummoisen makuista. Itseasiassa, kaikki tuntui maistuvan samalta, oli se sitten puuroa tai currya. Jos Jhonny ei olisi tuntenut kuolevansa nälkään, hän olisi taatusti jättänyt syömättä. Nyt hän ei edes ehtinyt miettimään makua, sillä hänellä oli liian kiire saada vatsansa täyteen. Ruuan seuraksi oli vain vettä. Sen jälkeen heidän tosin täytyisi juoda vedestä ja jonkinlaisesta valkoisesta jauhosta koostuva litku. Heidän täytyi sekoittaa se itse, eikä kukaan suostunut kertomaan, mitä se oli. Se oli kuitenkin juotava, ellei halunnut rangaistusta.
Jhonny oli miettinyt mitä aina mahtaisi olla. He saattaisivat juoda ties minkälaisia steroideja tai huumausaineita tai kokeilun alla olevia lääkkeitä, eikä heillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pistää vastaan.
Sama päti kaikkeen, mitä tässä mokomassa laitoksessa tapahtui. He olivat pelkkiä sätkynukkeja, joita ylemmät kontrolloivat täsin mielensä mukaan. He olivat pelkkää paskaa kapteeni Greyn silmissä ja silti heidän oli luotettava siihen, että heillä oli mahdollisuus elää seuraavaan päivään. Mitä enemmän Jhonny asioita ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä, että vankilaan jääminen olisi ollut kymmeniä kertoja parempi vaihtoehto. Kyllä elinkautinen aina tämän voittaisi. Hän oli ollut aivan liian hätäinen suostuessaan niiden miesten tarjoukseen. Hänellä oli ollut silloin aivan liian kova kiire päästä sieltä pois.

"Ymmärrän, kapteeni.", Aiden nyökkäsi ja söi mitättömän kokoisen annoksensa pois, vain jotta tämä tilanne olisi nopeammin ohitse. Hän ei halunnut istua tässä toimistossa yhtään sen kauempaa kuin hänen oli pakko, ja jostain kumman syystä hän kuvitteli että jos hän söi nopeammin, tämä keskustelu myös päättyisi nopeammin. Aiden muisti liiankin elävästi sen, millaista oli kun hän oli siirtynyt tänne tavallisesta armeijasta. Jos hän oli armeijan kuvitellut olevan rankkaa, hän oli saanut huomata hyvin äkkiä että armeija tuntui lepopaikalta tähän verrattuna.
Nykyään hänen tehtävänsä tosin eivät enää vaatineet tälläistä rääkkiä, vaikka hänelläkin oli tarkka harjoitteluaikataulu. Mutta ollessaan komennuksella, Aiden sai useinmiten "levätä" sitten senkin edestä väijyessään kohdettaan useita tunteja liikkumattomana. Tästä hän olikin saanut koodinimensä, sillä hän makasi aina varjoissa piilossa, tai seisoi, riippuen paikasta, ja väijyi kohdettaan liikkuen ainoastaan varjon mukana, kunnes oli aika. Hän oli etevä työssään.

"Tahdotteko täyden raportin palatessanne komennukselta, kapteeni?", Aiden yritti viestiä eleillään ja liikkeillään että olisi valmis karkaamaan kauan kaipaamilleen unilleen. Hänen olisi lisäksi perehdyttävä Greyn kirjoittamiin ohjeisiin ja aikatauluihin hyvin tarkasti. Hän ei halunnut antaa naiselle mitään syytä kurittaa häntäkin, tai valittaa jostain aiheesta. Hän oli myös lukenut rivien välistä, ettei hänen ollut suotavaa rangaista alokkaita tavalla jota Grey itse ei käyttäisi. Perkele tästä tulisi typerää. Hän oli lähes sataprosenttisen varma, että alokkaat kokeilisivat hänen pinnaansa ja testaisivat kuinka pitkälle uuden valvojan kanssa pystyisi menemään ennenkuin siitä tulisi sanktiota. Aiden oli melkoisen leppoisa loppujen lopuksi, mutta liika oli hänellekkin liikaa, eikä hän hyväksyisi ihan kaikkea.

Jeanette kohotti viileän katseensa Shadowin kasvoihin. Mies ei pitänyt käskystä vahdata alokkaita. Vielä vähemmät tämä piti hänen kanssaan syömisestä. Sen näki kaikessa. Jeanette ei viitsinyt ottaa tätä henkilökohtaisena loukkauksena omaa egoaan kohtaan. Ensinnäkin miehet eivät mielellään ottaneet käskyjä vastaan naisilta. Se oli rakennettu noiden sisäiseen järjestelmään. Mikä oli itsessään aivan naurettavaa. Toisekseen, harva muisti, että myös heidän osastollaan oli paljon niin sanottuja ikäviä hommia, joita vain harva suostui ottamaan hoitaakseen. Lisäksi, paska valui aina alaspäin.

”Oletan, että jos sinulle tulee jotain raportoitavaa, jokin on mennyt pieleen”, Jeanette sanoi luoden huomionsa takaisin ateriansa jäänteisiin. ”Jos kaikki sujuu niin kuin pitääkin, en usko, että sinulla on mitään sellaista sanottavaa josta minun kuuluisi olla tietoinen.”
Jeanette tunsi kuitenkin tunsi alokkaansa paremmin kuin kukaan muu tässä laitoksessa. Ennen kuin alokkaat olivat edes saapuneet heidän osastonsa tiloihoin, hän oli saanut tiedot jokaisesta. Hän tunsi täydellisesti heistä jokaisen. Hän oli se, joka laati heidän päiväohjelmansa ja oli ainoa ihminen, joka todella tapasi heidät päivittäin. Lisäksi hän vietti heidän kanssaan lähes koko päivän. Shadow ei tosiaankaan voisi kertoa mitään, mitä hän ei jo tietäisi, ellei jokin olisi tosiaan mennyt pieleen.
”Voitte poistua luutnantti”, Jeanette sanoi laskiessaan aterimensa lautaselle eteensä ja pyyhki suupielensä sirosti, lähes naisellisesti lautasliinansa kulmaan. Hän oli piinannut luutnantti Shadowia riittävän pitkään. Lisäksi, kun hän saisi alokkaansa ilta-askareidensa pariin, oli hänen mentävä keräämään omia varusteitaan komennusta varten. Kello tikitti jo.
”Teistä näkee kilometrien päähän, että haluatte eroon seurastani. Alokkaat muuten heräävät tasan kello kuusi.”

Aiden olisi voinut pyöräyttää silmiään naisen sanoille. Hän oli kysynyt raportoinnista ihan vain muodon vuoksi koska se kuuluisi hänen tehtäviinsä, meni kaikki hyvin tai ei. Toivossa oli tietysti hyvä elää. Hänen tarvitsisi vain heti alkuun tehdä selväksi niille kakaroille, kuka määräsi Greyn ollessa poissa. Aiden ei olisi muuten välittänyt paskaakaan, hän olisi enemmän kuin mielellään antanut pojille pati ansaittua vapaapäivää, mutta siitä hän joutuisi itse kärsimään. Siksi poikien olisi nyt kestettävä kuin miehet, joiksi noita muovattiin.

Greyn sanat poistumisluvasta olivat kuin taivaan lahja. Aiden ei tosin pitänyt siitä miten nainen asian esitti. Hänen intonsa kuoli ja hetken mies näytti melkein katuvalta, ennenkuin sai ryhtinsä takaisin. "Suokaa anteeksi jos annoin teille sellaoden kuvan, kapteeni. Olen ollut pitkällä kommennuksella ja hyvin väsynyt.", Aiden ei tiennyt miksi hän yritti selitellä asennettaan Greylle, koska nainen tuskin uskoisi siitä sanaakaan eikä välittäisi siitä paskaakaan. Lisäksi hänen komennuksensa ei sinänsä ollut ollut edes kovin pitkä, hän oli ollut pidemmilläkin keikoilla.
Aiden nousi kuitenkin pystyyn, nosti kiväärinsä takaisin olalleen ja teki vielä rutiininomaisesti armeijatervehdyksen. Tämän jälkeen Aiden kääntyi ja poistui huoneesta, mukanaan muistio sekä inho aamuista herätystä kohtaan. Ei kai tässä muu auttanut kuin painella suihkuun ja nukkumaan iltatreenien jälkeen. Perhana.

Jeanetten olisi tehnyt mieli huomauttaa tietävänsä ettei luutnantti Shadow ollut lainkaan pahoillaan antamastaan vaikutelmasta. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään mies, joka halusi pois hänen lähettyviltään. Kapteeni ei kuitenkaan pitänyt huomautusta aiheellisena, sillä hän uskoi Shadown tietävän asian muutenkin. Hän vain nyökkäsi kevyesti Shadown tervehdyksille ja poistumiselle.

Viimein hän oli yksin.
Jeanette jätti lautasliinan pöydälle. Se, joka tulisi noutamaan vaunut ja astiat, osaisi korjata myös kankaanpalan pois. Hän nousi ylös tuoliltaan ja asteli ikkunaan katsomaan alokkaitaan, joiden päivä ei ollut vielä lähelläkään loppua. Iltoihin ei toistaiseksi kuulunut harjoittelua, mutta eivät pojat päässeet aivan vielä lepäämäänkään. Illat oli täytetty pienellä puhdehommalla. Kaksikymmentä alokasta oli jaettu neljään ryhmään. Yksi menisi vartijoiden saattamana keittiöön auttamaan tiskeissä. Toiselle jäisi pyykinpesu. Kolmas ryhmä menisi moppaamaan harjoitussalin lattiat. Neljänsien tehtävät puolestaan vaihtelivat päivittäin lattioiden lakaisusta, lakanoiden vaihtoon ja vessan siivoamiseen. Jokainen ryhmä oli joka päivä eri tehtävässä kuin edellisenä, jolloin mielenkiinto pysyisi edes jotenkuten yllä.
Pojat viimeistelivät parhaillaan nälkäisen näköisinä annoksiaan. Ateriat hupenivat nopeaan vauhtiin. Harva malttoi edes juoda välissä.

Kaiken näyttäessä juuri siltä kuin , Jeanette sai suunnata ajatuksensa tehtäväänsä. Kun hän aamun koittaessa poistuisi keskuksesta, hänellä olisi tasan neljäkymmentäkahdeksan tuntia hoitaa työ ja palata takaisin. Jos hän epäonnistuisi jollain tavalla, sillä olisi vain yhdenlaisia seurauksia. Hänet yksinkertaisesti telotettaisiin. Säännöt olivat samat kaikilla. Jos hän yrittäisi paeta, hänet etsittäisiin ja tapettaisiin. Ei menisi kauaa, kun hänestä tulisi kohde, eikä hän tulisi itse elämään kahta vuorokautta pidempään.
Siinä, jos missä oli syytä saada aikaan konkreettisia tuloksia. Tee ruumiita tai sinusta itsestäsi tulisi sellainen. Yksinkerataisen tehokasta.
Eikä tästä työstä noin vain erottu, kun sai tarpeeseen. Kun jätti eroanomuksen pomon pöydälle, saattoi mennä samalla matkalla sovittelemaan tammiarkun kehyksiä. Erikoisosasto X oli kaikella tapaa heidän koko elämänsä. Eikä sitä tiennyt tarkalleen ennen kuin oli liian syvällä ohjelmassa. Jeanetten alokkailla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, mihin he olivat todellisuudessa ryhtyneet ja he olivat jo liian syvällä palatakseen tavalliseen.

Ilta oli suhahtanut ohi aivan liian nopeasti Aidenin täyttäessä sen vanhoilla rutiineilla. Ensin salilla rehkimistä ja sitten suihku ja nukkumaan. Hän oli nukahtanut kuin tukki yrittäessään käydä vielä hieman läpi alokkaiden ohjelmaa.
Aamulla hänen ranteessaan oleva lähetin toimi herätyskellona ja herätti hänet puoli viisi. Aiden inhosi näin aikaisia herätyksiä ja sen näki miehen nyreästä naamasta. Ei auttanut itku markkinoilla, sängystä oli noustava ja aamutoimet oli hoidettava. Suihku ja parranajo yksinään eivät vieneet niin paljoa aikaa että hänen olisi tarvinnut herätä näin aikaisin, mutta Aiden halusi olla täysin hereillä siihen mennessä kun meni piinaamaan alokkaita. Hän pukeutui peseydyttyään tumman harmaisiin maastokuvioisiin reisitaskuhousuihin, raskaisiin maihinnousukenkiinsä sekä mustaan hihattomaan paitaan. Tämän jälkeen hän istui oman pikku yksiönsä keittiöön nauttimaan aamiaisesta ja luki vielä lisää alokkaiden rutiineista. Pian hän muistaisi kaiken ulkoa. Kun kello rupesi lähentymään tarpeeksi kuutta, Aiden siivosi jälkeensä, siisti vielä hiuksensa ja kiskoi suortuvat onnettomalle ponihännälle ja suuntasi ulos huoneistostaan.

Alokkaiden tilat olivat onneksi edelleen samassa paikassa kuin hänen itsensä aloittaessa. Aiden oli saanut itsensä hereille täydellisesti, ja oli aika näyttää alokkaille että tänään määräsi hän. Grey oli varmasti kertonut alokkaille illalla että olisi poissa seuraavat kaksi päivää, tai ainakin hän toivoi niin. Hän ei jaksaisi selitellä alokkaille mitään ylimääräistä.
Astuessaan pimeään huoneeseen joka piti sisällään nukkuvat alokkaat, Aiden vilkaisi kelloaan. Vielä minuutti. Hän karaisi kurkkuaan, piti kelloa silmällä, ja kun numerotaulu vaihtui näyttämään kello kuutta, oli aika toimia.
"ALOKKAAT HERÄTYS!", Aiden karjaisi niin kovaa että varmasti herättäisi koko tuvallisen poikia, samalla kun napsautti valot päälle. "Aikaa aamiaiseen kolme minuuttia!", Pojat tiesivät varmasti kaiken, rutiinia, mutta eikai siitä haittaakaan ollut muistuttaa noita.

Jhonny hätkähti hereille keskellä piemeyttä. Hän nukkui vatsallaan kapealla, etäisesti pehmeällä alustalla. Hänellä meni hetki tajuta missä oli ja miten oli tänne joutunut. Nopeasti muistot kaksi viikkoa kestäneestä, yhä jatkuvasta rääkkäyksestä palautuvat hänen mieleensä. Se sai hänet rentoutumaan. Vaikka hän ei varsinaisesti nauttinut olostaan, eipä hänellä ollut mitään syytä olla valppaana ja valmiina.
Seuraavaksi hän saattoi miettiä, mihin oli lopulta herännyt. Heidän makuusalinsa oli juuri nyt hiiren hiljainen. Neulankin olisi kuullut putoavan kovalle betonilattialle. Eipäs, kun kuunteli tarkemmin saattoi erottaa lukuisia erilaisia hengitysääniä. Joku puhisi, joku pihisi, joku kuorsasi kevyesti. Varmaa oli, että kaikki muut nukkuivat. Eikä Jhonny keksinyt mihin oli lopultakin herännyt. Eikä hän pystynyt näkemään kelloa huoneessa. Sellainen oli kyllä yhdellä seinällä, mutta huoneessa oli säkkipimeää.

Jhonny kierähti selälleen ja sulki silmänsä uudelleen, vaikka tiesi sen turhaksi. Häntä ei väsyttänyt enää. Hän oli täysin hereillä. Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin. Kello ei voinut olla vielä kuutta, sillä kapteeni Grey ei ollut tullut vielä karjumaan heille suloäänellään. Joten mitä helvettiä hän teki hereillä.
Sitten hän kuulikin jo askelia siltä suunnalta, jossa tiesi oven olevan. Raskaat saappaat tömähtelivät rytmikkäästi betonilattiaan. Mitä ilmeisemmin heidän herätyskellonsa oli saapunut. Tieto oli huojentava, sillä nyt Jhonnyn ei tarrvinnut ainakaan maata yksinään valveilla ja miettiä ei mitään. Hän saattoi sukeltaa suoraan aamun rutiineihin.

Niinpä hän seisoi punkkansa vierellä ennen kuin loisteputkivalot olivat ehtineet kunnolla syttyä ja muiden vasta hätkähdellessä hereille. Tästä syystä Jhonny ehti panna ensimmäisenä merkille sen, että se ei ollutkaan Grey, joka oli saapunut karjumaan heille. Hyvin hämärästi, Jhonny muisti tyypin edelliseltä päivältä. Tämä oli puhunut kapteeni Greyn kanssa kun he olivat lähteneet päivälliselle.
Missä vitussa kapteeni Grey oli? Nainen vaikutti siltä, että pelottaisi syövänkin matkoihinsa, joten tämä ei missään nimessä voinut olla sairas.

Harmi vain, että aamun aikataulu ei antanut aikaa miettiä moista. Jhonnyn oli ryhdyttävä kiskomaan vaatteita päälleen, jos meinasi ehtiä kolmessa minuutissa aamiaiselle. Hän nappasi valkoisen hihattoman paidan, joka oli hänelle aavistuksen liian kireä. Hänelle tuntui aina tulevan vaatehuollosta aivan liian pieniä vaatteita. Kokoja kyllä oli. Yksi alokkaista, Carrey, joka oli kokoluokaltaan ja älykkyysosamäärältään, huipputurvallisen kassakaapin luokkaa. Tyyppi oli Jhonnya varmaan kaksi kertaa isompi ja tuo tuntui kulkevan aina liian löysässä, mustassa t-paidassa. Maailma ei tosiaankaan ollut reilu, Jhonny mietti kiskoessaan harmaita, kuluneita verkkareita jalkaansa. Seuraavaksi hän kumartui solmimaan kenkiensä nauhat, vain juostakseen ensimmäiseksi jonoon oven luokse. Tuskin tämän uuden hepun käytännöt erosivat kovinkaan paljoa kapteenin metodeista.
Aamiainen oli ateria, jonne he menivät kiltisti pari jonossa. Liekö Grey halunnut tarkastaa yön jälkeen ettei kukaan ollut karannut tai kuollut.

Aiden antoi katseensa kiertää melkein laiskanpuoleisesti huoneessa silmäillessään kuinka alokkaat yksi toisensa jälkeen pomppasivat pystyyn vuoteistaan ja ensi ihmetyksen jälkeen rythyivät suoriutumaan pukeutumisesta hyvin iskostuneella rutiinilla. Hän oli myös huomannut yhden alokkaista nousseen jo ennen muita, muttei kiinnittänyt sen enempää huomiota. Olihan noitakin, jotka oppivat heräämään muutamaa minuuttia ennen kukonlaulua, ja niitä jotka eivät vain osanneet nukkua. Aiden itse ei kuulunut kumpaankaan aiemmin mainituista. Hän nousi aina vasta silloin kun herätyskello ilmoitti olevan sopiva aika sellaiseen. Aiden seisoi ovella ryhdikkäästi kädet selkänsä takana ja odotti kunnes kaikki alokkaat olisivat saaneet vaatteet niskaan ja rientäneet ovelle, ennenkuin astuisi sivuun aivan kuin tehdäkseen tilaa jotta tämä nätti pikku parijono pääsisi hänen ohitseen ovesta.

"Tiedätte rutiinin, pojat. Pistäkäähän liikettä niihin niveliin.", Aiden eli edelleen siinä oletuksessa, että muksut tiesivät etukäteen hänen tulostaan ja sijaisuudestaan, ja toimi sen olettamuksen perusteella eikä nähnyt vaivaa esitelläkseen itseään. Kun kaikki alokkaat olivat kiltisti jonossa, hän saattoi astua ovesta ulos ensimmäisenä ja jäädä sen vierelle seuraamaan kuinka lauma alokkaita kulkisi hänen ohitseen ruokalaa kohden. Hän ei todellakaan kaivannut omia alokasaikojaan.

Jhonny asettui oman jononsa etummaiseksi, jalat pienesti harallaan, selkä suorana, kädet sivuilla ja katse eteenpäin luotuna. Hänen olisi kuulunut katsoa koko ajan suoraan eteen, mutta ei voinut olla vilkuilematta uuden komentajan suuntaan. Paras arvaus oli ettei tätäkään vastaan todennäköisesti kannattanut juurikaan pullikoida, vaikka tyyppi ei näyttänytkään yhtä kovalta kuin kapteeni Grey. Se ei tietenkään ollut tyypin itsensä vika. Greyn akka saisi täyttä graniittia olevan kallionkin näyttämään pehmpeältä kuin poutapilven. Jhonny yritti kuitenkin pitää vilkuilunsa parhaansa mukaan omana tietonaan ja yritti keskittyä yhteen pisteeseen suoraan edessään.

Muilla ei mennyt todellakaan kauaa saada ryysyt niskaansa ja astteua ties kuinka monetta kertaa siistiin jonoon. Ensimmäisinä aamuina homma oli kaivannut pientä harjoitusta, mutta nyt se sujui jo leikiten. Jokainen heistä muisti miten ensimmäisen aamun virheet ja apinointi olivat lopultakin maksaneet heille koko aamiaisen. Lounaaseen mennessä he olivat vannoneet ettei sellaista tapahtuisi enää ikinä.
Käskystä Jhonny lähti marssimaan kohti ruokalaa, johon ei ollut kovin pitkä matka, tietäen kaikkien muidenkin tekevän täsmälleen samoin. Kaksikymmentä kappaleita lenkkitossuja iskeytyi betoniin kutakuinkin samaan aikaan. Näitä läpsähdyksiä seurasi pian toiset kaksikymmentä lenkkitossua ja tätä jatkui monta metriä ilman, että rytmi häiriintyi hetkeksikään.

Jhonny vilkaisi vierelleen. Hän oli näemmä saanut rinnalleen Thobiaksen. Toinen oli häntä ilmeisesti muutaman vuoden vanhempi ja kymmenisen senttiä lyhyempi. Tämä oli kuitenkin tanakka ja toi hieman mieleen tankin. Jhonnylle ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen, että hän olisi jäänyt Thobiaksen tielle seisomaan. Myöskään Thobiasta ei näyttänyt onnistavan vaatehuollon kanssa. Harmaa t-paita puristi niin käsivarsista, kuin rintakehältäkin. Verkkarit sen sijaan näyttivät olevan viisi kokoa liian isot.
Jhonny ei ollut pitänyt Thobiaksesta missään vaiheessa. Hän ei ollut kuullut toverinsa puhuvan kovin montaa kertaa. Niinä harvoina kertoinakin tuo oli vastannut Greylle, tämän kysyessä jotain. Eikä tuo ollut sanonut kertaakaan vastaan, vaan oli tehnyt alusta asti juuri niin kuin sanottiin. Thobiaksen kasvoilla oli alituiseen viileä, laskelmoiva ilme. Aivan kuin hän olisi suunnitellut koko ajan jonkun kanssaeläjänsä murhaa. Saattoihan hän tietysti suorittaa haastavia päässälaskujakin, mutta sitä ei voinut tietää. Jhonny myös veikkasi, että jos se olisi ollut mahdollista, Thobias olisi eristäytynyt muista.
Jätkä oli yksinkertaisesti karmiva.

He tulivat ruokasaliin. Jhonny suuntasi Tobias rinnallaan huoneen kauimmaiseen pöytään, kuten jonon ensimmäisten kuuluikin. He istuutuivat alas ja odottivat, että jokainen löytäisi lopulta oman paikkansa. Keittäjä kantoi parrhaillaan suurta kattilallista huoneseen, tarjoilupöydän luokse. Jhonny tiesi entuudestaan sen sisältävän sitä harmaata, mautonta puuroa, jota heille syötettiin.
Nyt tarvitsi enää odottaa, että komentaja tai joku rauhaa ylläpitävistä vartijamiehistä antaisi ensimmäiselle pöydälle luvan nousta hakemaan aamiaista.

Ei ollut haastavaa missään vaiheessa pitää ryhtiä suorana, kun se oli iskostettu hänen selkärankaansa tuntuvasti jo vuosia sitten. Aiden marssi hieman alokkaiden edellä ruokasaliin, antamatta ryhtinsä järkkyä hetkeksikään. Sen sijaan että hän olisi suunnannut perälle alokkaiden kanssa, hän jäi lähelle tarjoilupöytää ja silmäili alokkaita vain laiskasti kiinnostuneena. Hän suorastaan odotti, että joku päättäisi kokeilla onneaan hänen kanssaan. Ei sillä, että häntä olisi liiemmin huvittanut rangaista näitä poikia, mutta hän ei myöskään aikoisi antaa näiden hyppiä silmilleen siinä toivossa että hän olisi jollain lailla lepsumpi kuin kapteeni Grey.
Lisäksi hän oli edelleen nyreänä siitä, että tämä paska homma oli langetettu hänen niskoilleen. Toki hänellä oli vapaata, ja sellaisina hän olisi ne myös halunnut pitää. Eikö tästä paskalaitoksesta löytynyt muka yhtäkään upseeria joka olisi voinut ottaa kakaralauman harteilleen?

Aiden katsoi kuinka alokas toisensa perään asettui järjestelmällisesti pöytiin. Oli jollain tapaa karmivaa katsoa, miten hyvin rutiinit olivat iskostuneet myös näiden poikien persnahkoihin. Hän mietti, oliko itse näyttänyt aivan yhtä elottomalta kuin nämä, omina alokasvuosinaan? Alokkaat liikkuivat järjestelmällisesti kuin robotit, jokainen tiesi oman paikkansa ja istui äänettömästi odottamaan, että hän antaisi noille luvan syödä. Aiden odotti että jokainen alokas oli kiltisti paikallaan ja että vartija oli omalla paikallaan valvomassa tilannetta, ennenkuin käänsi huomionsa kauimmaiseen pöytään.
"Voitte aloittaa, olkaa hyvä.", Aiden piti kätensä edelleen tiukasti selkänsä takana, ryhtinsä suorana ja äänensä kantavana ja vakaana. Hän ei halunnut antaa kakaroille minkäänlaisia vääriä käsityksiä omasta auktoriteetistaan.

Todettuaan ettei uusi tyyppi ollut sen kummoisempi kuin Grey, Jhonny ryhtyi kiinnittämään taas huomiota ympärillään olevaan maailmaan. Vain havaitakseen ikävän yllätyksen, aivan vastapäätä itseään. Miller oli näemmä onnistunut hivuttautumaan samaan pöytään hänen kanssaan ja tapitti Jhonnya nyt omahyväinen ilme naamataulullaan. Kyseinen tyyppi oli ollut ensimmäisestä hetkestä lähtien piikki, Jhonnyn perseessä. Miller ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan, jos sai tilaisuuden todistaa omaa paremmuuttaan tai tehdä hänelle jonkinlaista hallaa. Jhonny yritti parhaansa vältelläkseen tätä, sillä ei kaivannut yhtään enempää hankaluuksia, kuin pystyi itse hankkimaan.
Ja nyt Millerin naama näytti juuri siltä, että Jhonnylle olisi tiedossa kosolti hankaluuksia vielä ennen kuin heidät lähetettäisiin ilta-askareita suorittamaan. Liekö tämä inspiroitunut kapteeni Greyn yllättävästä poissaolosta.
Jhonny ei henkilökohtaisesti uskonut tämän uuden tyypin olevan yhtään kapteenia lepsumpi ja mistä sitä tiesi vaikka tämä olisi ollut vielä kovempi. Ehkä he tulisivat kaipaamaan Jeanette Greytä tämän poissaolon aikana kipeästi. Vaikka ajatus juuri nyt tuntuikin mahdottomalta. Jhonnylla ei ainakaan ollut pätkääkäään ikävä sen ämmän soinnukasta karjuntaa. Toisenlaisen huudon kuuleminen tuntui jo nyt mukavalta vaihtelulta.

Samassa he saivat luvan hakea aamiaista. Niinpä Jhonny nousi tuolistaan samaan aikaan muiden kanssa. Hän jättäytyi tahallaan hieman jälkeen Milleristä, siltä varalta, että voisi pitää nuorukaista silmällä. Näin hän yritti parhaansa mukaan varautua siihen kaikkeen, mitä miehellä oli hänelle varalla.
Aamiaiseksi oli tuttuun tapaan puuroa, ohut kuiva leipäpalanen, laihaa mehua, sekä kuivumaan päin oleva omena. Täällä ei kuitenkaan passannut valittaa ruaasta. Muuten sai olla ilman. Se oli ollut seuraava läksy, jonka he olivat oppineet ensimmäisen päivän aikana. Ketään ei pakotettu syömään ja se kenelle ruoka ei kelvannut sai olla ilman.

Jhonny huomasi keskittymisensä herpaantuneen aivan liian myöhään, jolloin Miller pääsi iskemään. Hän tunsi kompastuvansa johonkin ja kaatuvansa. Koska hänen kätensä olivat juuri sillä hetkellä täynnä tarjotinta, eivät ehtineet nousemaan eteen, ottammaan vastaan kaatumiselta. Tai oikeastaan ottivat ne, tarjottimen kera. Seuraavaksi hän tunsi kasvoillaan samaan aikaan, jotain kuumaa ja pehmeää, sekä viiltävää kipua jossain kohtaa otsaansa. Mitä ilmeisemmin hän oli onnistunut lyömään päänsä johonkin kovaan. Jhonny itse veikkasi mukia.
Ponkaistessaan takaisin istumaan, hän näki ensimmäisenä Millerin ja oli varma, että toinen oli kampannut hänet. Juuri nyt hän ei kuitenkaan nähnyt toisen miehen kasvoilla sitä tuttua omahyväistä ilmettä, johon hän oli tottunut. Nyt Miller oli sopivalla tavalla hämmentyneen näköinen. Aivan kuin tämä yrittäisi itsekkin käsittää mitä juuri tapahtui.
Jokin punainen tahri Jhonnyn näkökentän. Hän pyyhki kasvojaan, tavoittaen niin puuroa kuin jotain muutakin. Kun hän katsoi kämmentään, siinä näkyi verta. Tunnustellessaan otsaansa, hän löysi nopesti haavan, joka tuntui pulppuavan verta.

Aiden seurasi melkein laiskasti ensimmäisiä alokkaita kun nuo nousivat pöydästään. Noniin, vauhtia nyt, tässä ole koko päivää.. Hän olisi mielellään vilkuillut kelloaan, ja osoittanut näin kaikille odottavansa kovasti päivän päättymistä, mutta Aiden tiesi että kello liikkuisi vain hitaammin jos hän tekisi niin. Niimpä hän seisoi jäykästi asennossa, jalat aavistuksen verran harallaan ja valvoi tapahtumia.
Ja sitten yksi alokkaista lähti kaatumaan ja sai aikaan ikävän kolahduksen kun tarjotin kohtasi lattian. Aiden irvisti ja laski kätensä selkänsä takaa valmiina liikkumaan. Hän odotti hetken, katsoi kuinka alokas nousi istumaan ja ehti jo hetken aikaa elätellä toivoa että tämä olisi tässä, vain nolo pieni välikohtaus eikä sen enempään. Mutta alokkaan naama alkoi hiljakseen muistuttaa jonkinlaista punaista mössöä kiitos puuron ja otsasta aluvan veren. Aiden kumartui nopeasti lähemmäs vartijaa joka seisoi lähellään, antoi tuolle selkeät ohjeet miten toimia ennenkuin harppoi muutaman askeleen eteenpäin tavoittaakseen loukkaantuneen alokkaan.

"Jatkakaahan sitten aamiaista, tämä ole mikään show.", Aiden tiuskaisi kantavalla äänellään muille alokkaille kyykistyessään tämän vertavuotavan yksilön puoleen. Hän vei sormensa pojan leuan alle ja tarkasteli haavaa nopeasti päältäpäin, ennenkuin nousi jaloilleen kiskaisten alokkaan mukaansa kainalosta pitäen.
"Jos kuulen vähänkin meteliä täältä, tai kuulen että yksikin teistä on apininoinut, tulee sellainen turpakeikka että toivotte kapteeni Greyn tulevan takaisin.", Aiden siristi silmiään ja vilkaisi yksitellen jokaista alokasta varoittavasti. "Alahan tulla sitten, alokas.", Aiden lähti johdattamaan Jhonnya kohti terveydenhoitajaa, joka saisi kursia alokkaan kasaan.

Jhonny olisi voinut hyökätä siltä seisomalta Millerin kurkkuun kiinni. Hänen olisi tehnyt mieli takoa miehen naamataulua nyrkeillään niin kauan ettei niistä voinut erottaa enää minkäänlaisia muotoja. Ei tarvittu Einsteinia kertomaan, että mies oli tämän takana. Hän ei voinut vain uskoa, että tuo oli alistunut niinkin alhaiseen temppuun kuin kampittamiseen. Eivät kai he sentään olleet enää high schoolissa. Tällainen sopi enemmin sinne, kun armeijaan.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan edes ajatella suunnitelmansa toteuttamista, kun hän sai näkökenttänsä täydeltä heidän tuoretta komentajaansa. Jhonny irvisti, kun mies kohotti hänen päätään leuasta kiinni pitäen valoa kohti, tarkastaakseen vahvingon. Valo sattui Jhonnya silmiin luvattoman paljon. Todennäköisesti hän saisi vähintään Millerin ansiosta komean mustan silmän ja monta päivää kestävän päänsäryn. Ehkä jopa muutaman tikinkin ja uuden arven otsaansa. Siinä sitä olikin kavereille kerrottavaa. Varsinainen taisteluarpi.
”Tuskin se on mitään vakavaa herra.” Jhonny kuuli Millerin puhuvan, eikä voinut ohittaa selvää tyytyväisyyttä toisen äänessä. ”Jhonny-poika kun kompuroi alvariinsa.”

Jhonnyn olisi jälleen tehnyt mieli huitaista Milleriä, mutta sen sijaan hän joutui koentamaan jalkojaan tottelemaan, kun häntä lähdettiin retuuttamaan pois ruokalasta. Heidän holhoojansa ei juurikaan aikaillut, joten Jhonny joutui oikeasti varomaan ettei kompastuisi omiin jalkoihinsa, samalla kun hänen päässään pyöri hienoisesti.

Aiden soi vain yhden mulkaisun olkansa yli häntä puhutelleelle alokkaalle, vain yksi mulkaisu riitti kertomaan että jos tuo vielä avaisi sanaisen arkkunsa aiheesta, tuo saisi kärsiä. Aiden seisahtui ja kääntyi kohtaamaan alokkaan katseen.
"Alokas siivoaa sotkut sillä aikaa kun muut syövät aamiaisensa. Yksikin sana vielä, ja saatte kaikki painua kuuraamaan vessoja.", Tämän sanottuaan Aiden lähti jatkamaan Jhonnyn retuuttamista kohti terveydenhoitajaa. Hän ei voinut olla kauaa poissa muiden alokkaiden luota, joten kunhan he vain pääsisivät hoitajan paikkeille hän tyrkkäisi vuotavan alokkaan tuon hoiviin ja palaisi vahtimaan järjestystä. Kunhan he olivat riittävän kaukana ruokasalista, Aiden käänsi huomionsa takaisin itseään pienempään alokkaaseen. "Oletteko kunnossa, alokas?", Hän tiesi että pojan nimi oli luultavasti Jhonny, koska se toinen alokas oli kutsunut tuota sillä nimellä, mutta muuten hän ei tiennyt yhdenkään alokkaan nimeä. Miksipä olisi tiennyt, kun ei hänellä luultavasti tulisi olemaan mitään tekemistä näiden kanssa enää kahden päivän jälkeen, joten olisi turhaa edes yrittää opetella jokaisen nimeä.
Jos hänen tarvisi, hän opettelisi nimet sitten kun alokkaat saivat koulutuksensa loppuun ja aloittaisivat oikeat työt.

Heidän kävellessään Jhonny pyyhki yhä pulppuavaa verta pois kasvoiltaan ja silmistään. Mitä todennäköisemmin hänen jälkeensä jäisi selkeästi seurattava polku puurosta ja veripisaroista, kun häntä retuutettiin pitkin käytäviä kohti terveydenhoitajan huoneita. Asiaan toi pientä tyydytystä se, että Miller oli saanut kuulla kunniansa tapauksen jälkeen ja oli joutunut siivoamaan aiheuttamansa sotkun. Jhonny itse ei edes viitsinyt yrittää selitellä tilannetta heidän holhoojalleen. Hänellä ei ollut vedenpitäviä todisteita tukenaan, eikä halunnut kuulostaa keskenkasvuiselta kakarralta kantelemalla ylemmille jokaisesta pienestä asiasta. Hän saisi nopeasti jonkinlaisen itkupillin maineen.

Miehen kääntyessä hänen puoleensa, Jhonny kurtisti hienoisesti kulmiaan, mikä tuntui repivänä kipuna haavan paikkeilla. Kapteeni Grey ei olisi koskaan kysynyt hänen vointiaan, tai yhdenkään muunkaan. Se ei tuntunut kuuluvan naisen tapoihin. Tuo olisi vain retuuttanut loukkaantuneen niskavilloista sairastupaan ja viskannut niska-perseotteella ovesta sisään.
”Joo. Mitä nyt mun otsa taitaa muistuttaa just nyt suhkulähdettä”, Jhonny vastasi olkiaan kohauttaen ja pyyhkien udelleen verta otsaltaan. Häntä huimasi heinoisesti ja etoi hieman, mutta se saattoi hyvinkin johtua haavasta ja siitä pikku iskusta päähän. Turha siitä oli nostaa meteliä.