Erikoiskoulutusta K-18

Aiden hymähti pienoisesti alokkaan sanoille ja nyökkäsi, jatkaen heidän kulkuaan. Oli hyvä että tässä alokkaassa oli potkua, ja ettei tuo alkanut heti ensimmäisenä kertoilemaan siitä kuinka paljon häntä kiusattiin ties mistä syystä. Aiden ei ollut varsinaisesti huolissaan alokkaan terveydestä, mutta hän oli kuitenkin halunnut kysyä tuon vointia, ettei vaikuttanut aivan sydämettömältä. Ja miksi hän oli halunnut vaikuttaa yhtään sen pehmeämmältä, sitä hän ei tiennyt. Toisaalta, mitäpä sitä turhia miettimään.
Käännyttyään vielä muutamasta kulmasta, Aiden saavutti vihdoin ja viimein terveydenhoitajan huoneen. Hän seisahtui ovelle ja koputti, odottaen vastausta. Odotti hetken, ja vielä kolmannen. Vittu, eikä hoitaja ollut vielä paikalla? Aiden puraisi huultaan ärtyneenä, otti kulkulätkänsä esiin ja vilautti sitä ovelle saaden sen aukeamaan. Hän työnsi alokkaan edellään huoneeseen ja vilkuili sitten ympärilleen.
"Travis?", Aiden päätti turhaan kokeilla kutsua heidän terveydenhoitajaa nimeltä, sillä miestä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Oli siinäkin, jos toinen ei vaivautunut edes tulemaan aamuisin paikalle.

Ei auttanut itku markkinoilla, vaan nyt piti toimia. Hänellä oli kiire takaisin alokkaiden luokse ja verenvuoto piti saada lakkaamaan. "Istu alas.", Aiden osoitti säädettävää vuodetta ja meni sitten itse penkomaan tarvittavia välineitä. Ensin pyyhe jolla hän voisi siivota pojan kasvot, sitten varmuudeksi tikkausvälineet ja puhdistusaineet sun muut. Hän levitti kaiken valmiiksi pienelle teräksiselle apupöydälle ja kumartui sitten takaisin alokkaan puoleen. Hän otti karkean pyyhkeen ja kohotti taas Jhonnyn kasvoja ylöspäin leuasta pidellen. "Älä liiku.", Hän ohjeisti ryhtyessään varovaisesti siistimään puuron ja veren yhdistelmään pois tuon kasvoilta. Aiden ei ollut turhan hellä, mutta ei hän ollut kovakourainenkaan liikkeissään. Hän toimi nopeasti ja tehokkaasti ja pian Jhonnyn kasvoilla oli jäljellä enää tuoretta verta joka tuppasi valumaan jatkuvasti haavasta.
"Se pitää tikata.", Aiden mumisi enemmänkin itselleen kuin Jhonnylle, otti puhdistusainetta joka kirvelisi takuuvarmasti ja kostutti pyyhkeen puhtaan osan sillä, ennenkuin alkoi painelemaan sitä haavalle saadakseen sen puhtaaksi.

Jhonny päätyi lopulta painamaan kämmenellään haavaa päältä päin kyllästyttyään pyyhkimään silmiään jatkuvasti. Hän ei ollut aivan varma oliko siitä mitään varsinaista hyötyä, mutta täytyihän sen olla tyhjääkin parempi. Samalla hän ei voinut muuta kuin jatkaa toisen miehen seuraamista. Komentaja ei nimitäin tehnyt elettäkään pysähtyäkseen, vaan jatkoi sairastupaa kohti ravaamista. Sumeasti Jhonny mietti, että kaiketi haava olisi saatava pian puhtaaksi ja paikatuksi, ennen kuin tilanne tästä pahenisi. Vaikka hän tunsi olonsa muutoin melkoisen hyväksi, hänen päässään heitti edelleen.

Niinpä Jhonny päätyi otsaansa pidellen seisomaan terveydenhoitajan oven taakse, kun komentaja yritti saada oven aukeamaan koputtamalla. Mitä ilmeisemmin tyyppi ei ollut vielä paikalla. Kuka nyt odotti, että alokkaiden keskuudessa sattui tällaisia verta vuotavia vahinkoja hieman yli kuusi aamulla, ennen kuin aamiainenkaan oli edes syöty.
Kun komentaja sitten luovutti ja päätti mennä sairastupaan omin lupineen, Jhonny seurasi tuota. Hän astelis suorinta tietä kohti tutkimuspetiä. Tosin vaikka komentaja kehottikin häntä istuutumaan, hän olisi halunnut pistää maate. Lopultakaan hän ei ollut menettänyt kovinkaan paljoa verta, mutta kuitenkin riittävästi, jotta saattoi tuntea oman olonsa huteraksi ja huonovointiseksi. Kuitenkin valittamatta ja käteensä tukeutuen, Jhonny pysytteli istuvassa asennossa. Hän kuunteli kuinka toinen mies kolisteli jossain kaappien ja tasojen luona, yrittäen parhaansa mukaan tarkentaa katsettaan kunnolla eteenpäin.

Sitten komentaja olikin hänen edessään ja kohottanut jälleen hänen kasvojaan ylemmäs. Kostea kangas painettiin Jhonnyn kasvoja vasten. Hän tajusi nopeasti komentajan putsaavan niitä märällä pyyhkeellä. Alokkaan sumeassa mielessä, harmaiden aivoesolujen lyödessä kipinää melkoisen hitaasti, ele tuntui tavattoman ystävälliseltä ja mukavalta. Vaikka tällainen kuului ehdottomasti asiaan tilanteessa, jossa toisen pää oli halki, eikä asiaansa osaavaa ammattilaista ollut paikalla.
Puhdistusaineen kirvely sai Jhonnyn hieman havahtumaan ja irvistämään.

Aiden huomasi pienen irvistyksen alokkaan kasvoilla kun hän ryhtyi painelemaan puhdistusainetta haavaan, ja yritti tehdä eleensä vielä hieman pehmeämmiksi. Siitä ei tietenkään ollut mitään apua, mutta kaipa se oli vain vaistomainen reaktio tälläisessä tilanteessa. Kunhan hän oli saanut haavan puhdistetuksi edes jotenkuten, Aiden painoi pyyhkeen vielä haavan päällä. "Pitele sitä hetki paikallaan.", Hän ei odottanut että alokas toimisi heti, vaan tarttui vapaalla kädellään alokkaan käteen ja nosti sen otsalle pitämään pyyhettä paikallaan. Tämän tehtyään Aiden siirtyi toimistopöydän luokse ja nappasi pöydällä olevasta laatikosta parin kumihanskoja. Hän kiskaisi se käsiinsä ja ryhtyi sen jälkeen availemaan neulaa steriilistä paketistaan ja itsestään sulavaa lankaa samanmoisesta pakkauksesta. Aidenista näki ettei hän suinkaan ollut mikään ammattilainen tällä saralla, mutta liikkeissä oli kuitenkin sen verran varmuutta että saattoi päätellä miehen tehneen tätä muutaman kerran aikaisemminkin.

Komennuksella ollessaan sitä ei pahemmin ehditty ravaamaan terveydenhoitajien luona. Kun olit kentällä, olit täysin omillasi. Syystä tai toisesta tulleet haaverit piti hoitaa itse. Armeijassa sentään oli ollut lääkintämiehiä paikalla, jos olit ollut onnekas, mutta sielläkin Aiden oli saanut kursia kasaan tovereitaan kerran jos toisenkin. Ensimmäkseen hän oli tosin saanut kursia itseään kasaan. Saatuaan neulan ja langan valmiiksi, Aiden astui takaisin alokkaan eteen. "Laskehan se sitten alas. Tää tulee sattumaan varmaan aika paljon, mut pysy paikallas ni ei satu sitte enempää haavereita.", Enää Aidenin ääni ei ollut niin käskevä ja komenteleva, se oli enemmänkin pehmeä ja rohkaiseva. Hän ei pelotellut Jhonnya suotta, sillä tiesi kokemuksesta että tikkaaminen ei ollut mitään mieluisaa puuhaa, mutta se oli nyt vain tehtävä.

Jhonny ei olisi välttämättä tajunnut niin nopeasti mitä hänen käskettiin tehdä, jos komentaja ei olisi itse ohjannut hänen kättään oikealle paikalle. Perkele, että hän tosian kävi hitaalla. Olisikohän tällaisesta pitänyt kenties huolestua. Kiitollisena hän laskeutui makaamaan tasolle luvan saatuaan. Huimaus tuntui helpottavan heti. Nyt hänen päänsä tuntui ainoastaan sumealta.

Jhonnya ei oltu tikattu koskaan aikasemmin, joten hän ei tiennyt miltä se tuntui. Mutta hän osasi kuvitella sen sattuvan vietävästi. Hänet kuitenkin kursittaisiin kokoon neulalla, eikä se voinut olla kivutonta. Hän yritti parhaansa mukaan terästäytyä siihen, mitä tuleman piti.
Sen sijaan sumeat aivot ohjasivat hänen silmiään katselemaan komentajan kasvoja, eikä hän älynnyt tuntea edes itseään idiootiksi.

Vielä viimeisen kerran Aiden pyyhkäisi verta pois pyyhkeen avulla ennenkuin viskasi sen puolihuolimattomasti roskakorin suuntaan sivulleen. Hän piti nyt neulaa toisessa kädessään, ja toisella hän tarttui hellästi haavan molemmin puoli ja puristi näin otteellaan Jhonnyn päätä vasten vuodetta. Hänen ilmeensä oli täysin keskittynyt työhön, eikä hän edes huomannut alokkaan tuijotusta. Aidenin ei tarvinnut kumartua liian lähelle terävän näkönsä ansiosta, mutta hän kumartui kuitenkin sen verran lähemmäs että ei varmanakaan tekisi virhettä. Hän aloitti hitaasti, vieden neulan ihon läpi. Onneksi haava ei ollut kovin iso taikka pitkä, joten tikkaus sujuisi varmasti nopeasti, kunhan hän vain toimisi rauhallisesti. Hän ei sentään ollut kentällä jolloin jokainen sekuntti oli tärkeä. Melko tottuneesti Aiden kursi haavan kokoon, ja tehtyään lankaan pienen solmun, hän kääntyi yrittäen etsiä katseellaan saksia, mutta kun ei nähnyt sellaisia missään lähellä, hän kohautti olkiaan ja kumartui niin lähelle Jhonnyn otsaa, että hänen huulensa melkein hipoivat alokkaan ihoa. Hän napsautti langan poikki hampaillaan ja perääntyi sitten kuin ihastellakseen työnsä jälkeä.
"Noniin, se olis siinä sitten.", Aiden haki vielä kaapista yhen putsausliinan jolla saisi pyyhittyä loput verituhkut pois. Hän ojensi sitä alokkaalle. "Mikä olo?"

Jhonny tunsi komentajan hengityksen kasvoillaan, eikä tunne ollut varsinaisesti epämiellyttävä. Toisen miehen hegitys tuntui lämpimältä, eikä edes haissut pahalta. Jokin vaisto, jota oli mahdotonta tulkita, kuitekin käski hänen kääntää päänsä pois. Hän ei olisi totellut vaistoaan, vaikka se ei olisi ollut täydellisen mahdotonta komentajan painaessa häntä tiukemmin vasten alustaa. Liikkuminen oli tällä hetkellä mahdotonta. Sen lisäksi komentaja piteli parhaillaan todella terävää neulaa hänen kasvojensa yläpuolella. Aina oli mahdollista, että hän saisi lopulta neulasta silmään, jos alkaisi vääntelehtiä tässä vaiheessa.

Sitten se pienen pieni teräase pureutuikin hänen nahkaansa. Se ei ollut varsinaisesti puhdasta kipua, pikemminkin jotain todella, todella, todella epämukavaa. Jhonny puri hampaitaan yhteen ja puristi silmänsä kiinni. Ei hän kuitenkaan huutanut tai valittanut. Se oli ämmien hommaa ja tuskin ainakaan parantaisi hänen asemaansa tässä paikassa. Ei siis auttanut muu kuin purra hammasta.
Koettelemus ei onneksi kestänyt kovin kauaa. Komentaja oli nopea, eikä Jhonny uskonut haavan olleen niin iso, että se olisi tarvnnut kovin montaa tikkiä. Yllättävää oli kuitenkin se, miten komentaja lopultakin katkaisi langan. Jhonny ei voinut mitään sille, että jännittyi koko ruumiinsa mitalta, kun miehen huulet hipoivat hänen otsaansa. Täytyi myöntää, että moinen oli hienoinen järkytys. Se oli kuitenkin nopeasti ohitse ja komentaja suoristautui tuolillaan.

”Siltä kuin pääni olisi kursittu kokoon neulalla ja langalla”, Jhonny mutisi ja hivuttautui itse varovaisesti istumaan. Hänen päänsä tuntui edelleen hölmön huteralta, mutta se tuskin olisi mikään ongelma. ”Ihan hyvältä.”

Aiden hymähti alokkaan vitsailulle. No, ainakin toisessa riitti puhtia ja se oli hyvä. "Hyvä juttu. Mennäämpä sitten takasin, ehdit vielä ehkä syömään jotain, alokas.", Aiden olisi mielellään sanonut Jhonnylle, että tuo saisi jäädä vielä rauhassa syömään kun muut painuisivat muihin aamuaskareisiin, mutta tiesi omasta kokemuksesta millaista erityiskohtelun samaaminen oli, oli se sitten kuinka oikeutettua tahansa. Muut alokkaat rupeaisivat varmasti kiusaamaan ja sörkkimään Jhonnya suosikkina, eikä tuon elämä suinkaan helpottuisi tästä. Jotain helpotuksia hän voisi kylläkin antaa pojalle, varmistaa että tuo saisi antaa samalla mitalla takaisin sille toiselle alokkaalle, jos tuo haluaisi.

Aiden kiskaisi hanskat käsistään ja viskasi ne roskikseen ja siivosi vielä esille ottamansa tavarat takaisin paikoilleen. Travis oli suorastaan siivousfriikki, eikä voinut sietää jos tavarat eivät olleet omilla paikoillaan. Eikä hän juuri nyt kaiken tämän muunkin paskan lisäksi tahtonut kuunnella Travisin motkotuksia. Saatuaan tavarat siististi paikoilleen, Aiden kääntyi ovelle ja avasi sen, kääntyen sitten Jhonny puoleen kuin katsoen tuupertuisiko poika heti pari ensimmäistä askelta otettuaan. Tämä kundi oli kestävää tekoa, sen Aiden osasi sanoa jo tämän lyhyen tapaamisen perusteella. Pojasta voisi vielä tulla jotakin.

Jhonny istui rauhassa paikoillaan ja tasasi omaa oloaan sen aikaa kun komentaja siivosi välineitä omille paikoilleen. Ei muuten, mutta hän ei halunnut tuupertua ensimmäiseksi noustessaan ylös ja saada tikkirivistön viereen Mount Everest-luokan kuhmua. Vasta kun toinen oli selvästi tekemässä lähtöä huoneesta, Jhonny hivuttautui alas tutkimuspediltä omille jaloilleen. Ne tuntuivat hieman huterilta ja kantoivat. Liikkuminenkin onnistui kun muisti edetä rauhallisesti ja pidätteli pahaa oloa, joka uhkasi vyöryä yli. Se kuitenkin helpottuisi, kun hän saisi jotain syödäkseen. Joku sokeripitoinen olisi ollut varmaankin parasta, mutta ei kannattanut toivoa liikoja. Harmahtava puurokin ajaisi asiansa mitä todennäköisemmin mainiosti.

Jhonny seurasi komentajaa vaitonaisena ja omaa vauhtiaan takaisin kohti ruokalaa. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi muovaamaan tästä hyvästä Millerin naamataulun uuteen uskoon. Tämä ei taatusti jäisi tähän, mutta Jhonny ei aikonut hötkyillä. Miller tuntisi hänen kostonsa luuytimissään, se oli varmaa. Eikä sellaista voittoa voinut saavuttaa mitenkään, jos ei edennyt täsmällisesti ja varovaisesti.

Kun he palasivat takaisin ruokalaan, kaikki muut olivat jo melkein syöneet ja käänsivät katseensa oitis Jhonnyn puoleen. Suurin osa oli vain uteliaista, mutta Miller näytti mittailevan häntä tarkemmin. Jhonny ei ollut aivan varma siitä, millaisia merkkejä toinen etsi, mutta hän ei ainakaan näyttäisi niitä tuolle. Kuvitelkoot mitä kuvitteli, mutta tällaiset high school-tason temput eivät riittäneet hänen latistamiseensa.

Aiden kohotti lievästi kulmiaan astellessaan takaisin ruokasaliin ja nähdessään kuinka kaikkien päät kääntyivät katsomaan alokasta kuin jotakin sirkusesitystä. Hän tuhahti ja pyöräytti silmiään, mutta asettui kuitenkin lopulta vain vaitonaisena takaisin aiempaan paikkaansa seisomaan ja valvomaan ruokailun loppua. Nopea vilkaisu kelloon kertoi että heillä oli enää viitisen minuuttia aikaa ennenkuin oli aika siirtyä juoksemaan.
"Aikaa jäljellä viisi minuuttia.", Aidenin äänessä oli jälleen se kiistämättömän auktoriteetin sävy, joka oli kadonnut hetkeksi hänen ollessaan kahden Jhonnyn kanssa. Miehestä huomasi että hänen persoonansa oli armeijan muokkaama. Hän käyttäytyi arvolleen sopivasti, mutta hänellä oli myös oma yksityinen persoonansa, jonka vain lähimmät ja harvat valitut saivat nähdä. Ei sillä, että niitä olisi tästä laitoksesta löytynyt montakaan.

Kun aamiashetki oli päättynyt, Aiden antoi alokkaille käskyn palauttaa astiansa niinkuin kuului ja odotti että nuoriso siirtyisi kiltisti taas parijonoon. Hän vain toivoi että Jhonny oli ehtinyt lapata kitusiinsa sen verran ravintoa, ettei pyörtyisi juoksussa. Hän harkitsi edelleen sitä että antaisi pojalle vapautuksen aamun toimista, mutta niin kauan kun tuo vaikutti pysyvän tolpillaan ei ollut varmaan ongelmia.
Kunhan lapsikatras olisi siististi parijonossa, Aiden lähtisi johdattamaan noita kohti suurta sisärataa jossa nuo saisivat juosta sydämensä kyllyydestä. Tämä työ oli itseasiassa loppujen lopuksi melko helppoa, jos ei otettu aikaisempia pieniä haavereita huomioon. Tylsää, mutta toisaalta melko samanlaista mihin hän oli tottunut kentälläkin; tarkkailua.

Jhonny ohitti nopeasti alokastovereidensa kummastelevat katseet. He tylsistyisivät nopeasti, kun huomaisivat ettei hän tuupertuisi tai oksentaisi kaikkien nähden. Sitä hän ei ainakaan aikonut tehdä. Helvetti, hänellehän naurettaisiin aina tämän komennuksen loppuun asti ja sen jälkeenkin. Todennäköisesti hän saisi jonkin idiootimaisen lempinimenkin, jos menisi voimaan pahoin kaiken tämän jälkeen. Ketään ei kiinnostaisi se, että hän oli saanut haavan päähänsä, mahollisesti myös aivotärähdyksen. Niinpä Jhonny nieli pahan olonsa ja marssi suorinta tietä linjastolle nappaaman mukaansa leivän, näivettymäisillään olevan omenan ja mukillisen mehua. Puuro saisi jäädä, sillä aika loppuisi muuten auttamattomasti kesken. Hän saisi nytkin hotkia ehtiäkseen.
Jhonny istui paikalleen Thobiaksen viereen, Milleriä vastapäätä. Hän sivuutti parhaansa mukaan Millerin ja sen, että nuori mies tuijotti häntä edelleen tarpeettoman tiiviisti. Sen sijaan hän yritti keskittyä syömiseen, sillä aivan liian pian komentaja ilmoitti aamiaisen päättyneen. Seisoessaan jonossa, palauttamassa tarjotintaan, Jhonny näykki vielä omenansa rippeitä ripeään tahtiin.

Aamiainen ei ollut kummoinen, mutta riitti kuitenkin saamaan Jhonnyn olon riittävän vakaaksi, jotta hän uskoi selviävänsä aamun harjoituksista. Kunhan Miller ei keksisi mitään miellyttävää aktiviteettia heidän lounastunnilleenkin. Jhonnnyn ainoa pelko oli, että hän olisi liian tokkurassa vahtiakseen Millerin liikkeitä ja tulisi yllätetyksi. Yksi tapa oli jättäytyä jonossa toisen jälkeen, jolloin hän saattoi nähdä Millerin, mutta oli itse näkymättömissä.

Pakka, jossa he juoksivat, sijaitsi sen kerroksen alapuolella, jossa makuuhuone ja ruokailutilat sijaitsivat. Se oli kutakuinkin normaali, soikea juoksurata, jonka pinnalla heidän oli juostava kuusi kilometriä. Jhonny asettui paikalleen, varmistaen, että Miller pysyi yhä hänen edessään ja valmistautui juoksemaan.

Päivä sujui sulavasti ja moitteettomasti aamiaisen sählingin jälkeen. Kukaan ei kampittanut ketään tai ruvennut rähinöimään ja kyseenalaistamaan hänen auktoriteettiaan. Tämä alkoi enemmän ja enemmän muistuttamaan hänen komennuksiaan, joissa hänen ei tarvinnut muuta tehdä kuin tarkkailla aikansa. Tosin komennuksella sentään pääsi myös toimintaan ennemmin tai myöhemmin. Aiden oli nauttinut lounaan alokkaiden kanssa, istuen yhdessä tyhjässä pöydässä ja tarkkaillut poikia uusien yllättävien kaatumisten varalta. Mitään ei sattunut ja he olivat päässeet suosiolla ruokasalista pois ja seuraavaan etappiin.

"Jokainen tietää miten menetellään. Ottakaahan pari ja alkaakaa hommiin.", Aiden seisoi leveässä haara-asennossa harjoitussalin sivustalla, tarkkaillen. Hän ei malttanut odottaa päivän päättymistä.

Jhonnyn oli myönnettävä itselleen jo kesken juoksun, ettei hän ollut aivan kunnossa. Ensinnäkin, hän ei jaksanut juosta täyttä vauhtia kuten yleensä, vaan pikemminkin hölkkäsi rivakasti. Eikä hän kyennyt kuntosalillakaan parhaimpiin suorituksiinsa. Hän työskenteli vajailla painoilla ja vastuksilla, jaksaakseen edes hetken pidemmälle. Lounas auttoi asiaa vain jotenkuten ja sen jälkeisen lyhyen tauon Jhonny vietti omassa punkassaan nukkuen. Hän toivoi, että olisi saanut edes osan voimistaan takaisin lyhyillä päiväunillaan, mutta tunsikin itsensä entistä väsyneemmäksi. Oli huvittavaa miten moinen pikku haava aiheutti näin paljon ongelmia. Sitä paitsi pahin olisi vielä edessä.
Aamun yksilötyöskentelystä oli helppoa selvitä jo pelkällä tahdonvoimalla, mutta iltapäivä oli asia täysin erikseen. He työskentelisivät pareina harjoitellen lähitaistelumenetelmiä. Jhonny uskoi vakaasti ettei kävelisi ulos salista omin jaloin. Hän ei ollut aivan arma siitä oliko Miller hakenut aamuisella tempullaan juuri tätä, mutta oli se mitä tahansa, Jhonny ei nauttinut olostaan.

Jhonny laahusti jonon viimeisenä harjoitussaliin. Hän keskitti kaikki ajatuksensa siihen, että kävelisi selkä suorana ja nostelisi jalkojaan riittävästi. Kaikki tämä olisi kuitenkin tyhjän päiväistä siinä vaiheessa, kun hänen tuleva parinsa saisi ensimmäisen tai toisen iskunsa perille. Jhonny säilytti arvokkuutensa rippeitä kuitenkin mielellään siihen asti.

Hän asettui seisomaan aivan salin perälle, kuten heitä oli neuvottu, jalat haralleen, käsivarret suorina kylkiä pitkin ja katse suoraan eteenpäin suunnattuna. Helppoa ja yksinkertaista. Nyt homma kuitenkin vaikeutuisi. Alokas, joka oli seisonut hänen rinnallaan takarivissä, kääntyy ollakseen hänen parinsa. Jhonny ei muista tyypi nimeä. Tämä taisi olla itseasiassa ensimmäinen kerta, kun he tekivät jotain parina. Hienoa, ainakaan tyypillä ei olisi mitän kostettavaa.
Jhonnyn pieni ilo oli kuitenkin ennen aikainen. Miller ilmestyi paikalle jostain ja tönäisi Jhonnyn pariksi pyrkivän pois tieltään. ”Väistä, Jhonny-poika on minun parini.”
Toinen vilkaisi Milleriä pikaisesti arvioiden. Tuo oli ilmeisesti nähnyt sen, mitä aamulla oli tapahtunut ja väisti suosiolla. Kukaan ei tuntunut haluavan Milleriä vihamiehekseen. Niinpä toinen nuorukainen perääntyi ja Miller asettui Jhonnyn kanssa vastatusten. Jhonny ei voinut muuta kuin nostaa kädet suojakseen ja yrittää suojata itseään ainakin niiltä kaikkein vakavimmilta vammoilta.

Hän onnistuikin torjumaan muutaman ensimmäisen, mutta oli paljon Milleriä hitaampi, joten toinen löysi nopeasti heikot kohdat puolustuksessa. Kolmas osunut isku pakotti Jhonnyn polvilleen. Hän haukkoi henkeään, yritti pitää itsensä tässä maailmassa ja suojata kasvojaan parhaansa mukaan. Hänen olisi pakko keksiä jotain, millä saisi Millerin hiljaiseksi. Komentajan väliintulo olisi yhdenlainen nöyryytys, jota hän ei kaipaisi.

Aidenin silmät siristyivät hänen huomatessaan jotain takarivissä. Se saatanan alokas joka oli ollut nenäkäs näytti haluavan ehdoin tahdoin Jhonnyn pariksi. Vielä Aidenilla ei kuitenkaan ollut syytä puuttua asiaan, joten hän jatkoi tarkkailua sen sijaan että olisi heti puuttunut asiaan turhanpäiväisesti. Lisäksi, Jhonny tuskin kaipaisi hänen apuaan aivan vielä. Aiden tiesi että avun saaminen ylemmältä taholta tuntui hyvinkin nöyryyttävältä, varsinkin jos se tapahtui kaikkien nähden. Niimpä hänen täytyisi vain odottaa.
Alokkaat aloittivat harjoitukset ja Aiden ryhtyi kiertämään salia, tarkkaillen jokaista paria hieman lähempää. Hän ei juurikaan halunnut puuttua Greyn opetuksiin ja menetelmiin, mutta aina silloin tällöin hän korjasi jotakuta alokasta, neuvoen paremman tavan suorittaa jokin liike. Sivusilmällään Aiden seurasi Jhonnya ja sitä toista alokasta. Aiemmin mainittu näytti olevan vaikeuksissa, eikä tuon tavallista huonompi kunto tällä hetkellä varmasti ainakaan auttanut asiaa.

"..näinkö, herra..?", Aiden havahtui takaisin pariin edessään ja siirsi katseensa lyhyehköön natiaiseen. Hän ei ollut kuunnellut kysymyksen alkua, mutta selkeä hämmennys alokkaan kasvoilla tuon puhutellessa häntä kertoi, ettei tuo tiennyt mikä tai kuka hän oikeastaan oli. Tämä sai Aidenin kurtistamaan kulmiaan. Eikä Grey ollut kuitenkaan kertonut alokkaille että hän olisi tuuraajana seuraavat kaksi päivää? Grey olisi voinut vaivautua tekemään edes sen verran. Hän tunsi itsensä typeräksi kouluttaessaan alokkaita jotka eivät edes tienneet hänen nimeään. Aiden huokasi raskaasti. "Eikö kapteeni Grey kertonut teille tästä tuurauksesta?", Alokas pudisti päätään hämmentyneenä ja varovaisena, aivan kuin olisi pelännyt Aidenin ryhtyvän karjumaan.
Hän nosti kaulallaan roikkuvan pillin huulilleen ja puhalsi, komennuksena että alokkaat lopettaisivat hetkeksi ja asettuisivat kuuntelemaan mitä hänellä olisi sanottavana.
"Ilmeisesti kapteeni Grey ei ollut muistanut mainita teille, että olisin hänen tilallaan tänään ja huomenna. Olen siis luutnantti Shadow, ja valvon teitä kapteenin sijaan.", Aiden selitti asiansa nopeasti ja selvästi hieman ärtyneenä. "Jatkakaahan sitten.", Samalla hän siirtyi aikaisemman parin luota Jhonnyn ja Millerin luokse, jääden valvomaan noita hetkeksi. Hänellä saattoi olla idea.

Kuullessaan pillin vihellyksen, Miller lopetti ja Jhonny sai arvokkaan hengähdystauon. Hän oli lattialla, polvillaan, mahdollisimman pienessä kippurassa estääkseen Milleriä tekkemästä mitään ratkaisevaa tuhoa. Muiden kuunnellessa heidän komentajansa ilmoitusta, hän yritti parhaansa mukaan miettiä millä tapaa saisi annettua parilleen takaisin tässä kuunnossa. Hän yritti miettiä kaikki tuntemansa tekniikat, ei vain niitä, joita kapteeni Grey oli käynyt läpi, vaan myös niitä joita oli oppinut aiemmassa elämässään. Ne saattoivat toki olla epärehellisiä ja sopivat ennemmin kadulle, kuin kapteeni Greyn tarkoin vartioimalle reviirille, mutta Jhonny ei aikonut vain tuupertua paikoilleen. Ei ainakaan ennen kuin saisi annettua edes vähän takaisin Millerille.

Kun toisen huomio oli vielä osittain nauliintuneena luutnanttiin, Jhonny avautui sykkyrältään ja sen enempää miettiättä syöksyi kohti Milleriä. Hän käytti jo valmiiksi heikossa kunnossa olevaa päätään eräänlaisena puskurina ja tähtäsi kohti Millerin palleaa. Ainakin hän saisi miehen yllätetyksi ja hyvällä tuurilla pusketuksi ilmat ulos tuon keuhkoista. Sitten hän voisi ainakin yrittää täräyttää muutaman napakan iskun Millerin omahyväiseen naamatauluun.

Suunnitelma toimi osittain. Jhonny kuuli miten Miller vaikersi ja haukkoi henkeään hänen saatuaan iskunsa maaliin. Isku teki tehtävänsä myös hänen osaltaan. Jhonny tunsi tajuntansa sumenevan, mustuus valtasi alaa hänen näkökentässään, eikä hän enää täysin hallinnut ruumistaan. Niimpä hän rojahti maahan makaamaan, ennen kuin sai annettua yhtään oikeutettua nyrkin iskua vastustajalleen.

Aidenin ei tosin tarvinnut miettiä mitä aikoisi tehdä, kun Jhonny jo vaikuttikin ottavan oikeuden omiin käsiinsä. Hän ei ehtinyt edes toimia kun alokas syöksyi toista vasten, kaataen molemmat. Aiden oli jo valmiina syöksymään väliin jos tästä puhkeaisi tappelu, mutta näytti siltä ettei Jhonny nousisi ainakaan ihan heti. Poika rojahti maahan ja jäi paikoilleen makaamaan, mikä sai Aidenin lopulta liikkumaan. Hän vähät välitti vaikeroivasta Millerista, vaan kyykistyi Jhonnyn vierelle ja käänsi pojan nopeasti selälleen, taputellen tuon poskia.
"Alokas, ylös siitä.", Aiden ei ollut varma saisiko pojuun mitään eloa, mutta kaipa se oli parempi yrittää. Hän ei kuitenkaan voisi taas lähteä ja jättää ryhmää valvomatta, joten jonkun olisi vietävä Jhonny terveydenhoitajan pakeille. Aiden nosti vihaisen katseensa Millerin suuntaan, kuin syyttäen tuota kaikesta vaikka hänellä ei ollutkaan aivan varmaa tietoa siitä, mitä poikien välillä oli oikein tapahtunut. "Selitä."

Jhonny tunsi hämärästi kuinka häntä liikuteltiin varmoin ottein. Hänellä ei itsellään ollut voimia auttaa ollenkaan asian kanssa vaan oli täysin toisen vietävissä. Hänet ilmeisesti käännettiin selälleen, sitten Jhonnyn tajunta alkoi jälleen sumentua. Aina siihen asti kunnes hän tunsi terävän iskun kasvoillaan ja oli varma, että Miller oli päässyt taas vauhtiin. Ikävä kyllä hän oli aivan liian pihalla ja tokkurassa, jotta olisi saanut hätistellyksi toisen pois. Niinpä hänellä ei ollut juurikaan muita mahdollisuuksia kuin retkottaa siinä selällään ja toivoa, että hänen mukiloimisensa lopetettaisiin.

Miller haukkoi henkeään maassa istuen. Oikeastaan hänen ei olisi varsinaisesti tarvinnut tehdä sitä yhtä voimakkaasti, mutta hän ei vittu antaisi Jhonnylle mahdollisuuksia selvitä tästä ehjin nahoin. Jätkä oli päässyt yllättämään, mutta niin ei kävisi toista kertaa ja Miller aikoi laittaa tuon maksamaan kalliisti tästäkin kerrasta.

Sitten luutnantti Shadow olikin yllättäen hänen kimpussaan, aivan kuin koko sotku olisi hänen vikansa.
”Herra luutnantti”, Miller aloitti, haukkoen edelleen sanojensa välillä henkeä. Hänellä ei ollut varsinaisesti mitään ongelmaa hengittämisen suhteen, mutta Jhonnyn kannalta oli pahempi, jos hän oli oletettua huonommassa kunnossa. ”Jhonny hyökkäsi ennen kuin annoitte luvan jatkaa ja nähtävästi tuupertui oman iskunsa vuoksi.”

Aidenin silmät siristyivät entisestään hänen katsellessaan Millerin hengenhaukkomista. Jhonny olisi saanut puskea niskansa poikki jotta poika olisi joutunut edelleen taistelemaan hapenottonsa vuoksi. Aiden ei ollut mitään typerys, vaan tunnisti teeskentelyn kun sellaista näki. Olihan hän itsekkin ollut alokas ja tehnyt ties minkälaisia tempauksia päästäkseen vähemmällä.
"Lakatkaa esittämästä, alokas. Oliko Jhonnylla jokin syy käydä kimppuunne, hmm?", Aiden tiuskaisi ja vilkaisi sitten empärilleen, kohdistaen katseensa siihen samaiseen pieneen hiirulaisen oloiseen poikaan jota oli jututtanut aiemmin ja nyökkäsi tuota tulemaan luokseen. "Muut voitte jatkaa harjoituksianne ihan normaalisti.", Aiden sihahti huomattuaan yhden jos toisenkin alokkaan katselevan tapahtumia kuin mitäkin elokuvaa tai suurta näytöstä.

"Nimi?", Aiden kysyi blondilta pojalta tuon päästyä heidän luokseen. Alokas näyttä vaivaantuneelta siitä, että nyt hän oli muiden huomion keskipisteenä. "O'Neil, herra luutnantti.", "O'Neil, viekää Jhonny terveydenhoitajan pakeille ja palatkaa sitten välittömästi harjoituksiin. Jhonny, kuuletko sinä?", Aiden antoi uuden läimäyksen alokkaan kasvoille, toivoen että tuo tokenisi edes sen verran että pystyisi vähän avittamaan itsensä kantamisessa. Sitten hänen pitäisi vielä keksiä jotain rangaistushommaa. Hänen työnsä ei enää ollutkaan niin helppoa.

Miller oli vähällä siristellä silmiään, mutta lopetti ennen kuin aloittikaan sillä hänen edessään seisoi kuitenkin luutnantti, eikä yksi näistä räkänokista. Hän voisi itse joutua kiipeliin, jos ei nyt pitäisi naamaansa peruslukemilla, eikä se kuulunut suunnitelmiin.
Hän nousi maasta vaivalloisesti, varoen kuitenkin liioittelemasta. Tarkoitus ei ollut saada itse vapautusta ohjelmasta ja treenistä, vaan Jhonny pois pelistä. Mielellään lopullisesti.
”Ei. Treenaisimme liikkeitä, kuten olitte itse määränneet. Kun puuhalsitte pilliin minä pysähdyin kuuntelemaan ilmoitustanne, jolloin Jhonny kävi kimppuuni.” Luutnantilla ei voinut olla minkäänlaista syytä tai todisteita rangaista häntä. Kyllä, hän oli kampannut Jhonny ruokalassa, mutta sitä ei ollut nähnyt kukaan. Lisäksi, hän ei ollut tehnyt äsken mitään väärää, Jhonny oli se, joka oli hyökännyt. Ei ollut hänen syynsä, jos Jhonny oli kuumapäinen. Häntä ei voitu syyttää mistään.

Okei, nyt Jhonnylle rupesi riittämään tämä läpsiminen. Vaikka hän olikin melkoisen tokkurasssa, iskut saattuivat siitä huolimatta. Hän läimäisisi kohta takaisin. Hänen täytyisi vain ensin nähdä kuka häntä läpsi. Jhonny yritti parhaansa mukaan taistella itsensä takaisin tähän maailmaan. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hänen päänsä oli täydellisen pyörällä, kaiken sen jälkeen, mitä se oli joutunut päivän aikana kokemaan.
Lopulta Jhonny sai kuitenkin räpyteltyä silmänsä auki. Ensin hän näki pelkkää valkoista valoa, mutta alkoi nopeasti erottamaan myös hahmoja. Ensimmäiseksi hänen katseensa harhaili ylöspäin, seisovaan Milleriin. Viha kuohahti hänen sisällään ensimmäisenä, mutta ruumis tuntui liian raskaalta, jotta hän olisi jaksanut enää hyökätä yhtään kenenkään kimppuun. Seuraavaksi hän huomasi luutnantti Shadowin, joka oli mitä ilmeisimmin oli niiden läimäisyjen takana.

Aiden siristi aavistuksen silmiään tutkaillessaan Millerin eleitä ja liikkeitä. Poika oli joko oikeasti etevä näyttelijä, tai sitten tuota oli sattunut oikeasti. Hän ei tosin aikonut uskoa jälkimmäistä, sillä jostain syystä hän vain sai tästä pojusta sellaiset vibat, että tuo oli ongelmatapaus. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään todisteita siitä, että tuo olisi tehnyt jotain väärin. Hän ei ollut nähnyt mitä tapahtui ruokalassa eikä hän ollut nytkään nähnyt mitään muuta kuin sen että Jhonny oli tosissaan hyökännyt ilman varoitusta Millerin kimppuun.
"Mene O'Neilin parin kaveriksi ja jatka harjoituksia.", Aiden totesi lopulta lopen kyllästyneenä koko tähän päivään. Hän halusi jo omaan pikku yksiöönsä, ja vetäistä vaikka pään täyteen ja irroitella. Tälle miehelle irroittelu tosin tarkoitti tanssimista. Aiden olisi enemmän, paljon enemmän kuin vain mielellään lähtenyt tukikohdasta ja painunut lähimpään tanssibaariin ja näyttää paikallaolijoille mitä todellakin tarkoitti tanssia. Jos elämä olisi ollut hellempi hänelle, hän olisi luultavasti ammatiltaan tanssija eikä samperin palkkatappaja.

"Jhonny, pääsetkö pystyyn?", Aiden siirsi huomionsa omista ajatuksistaan takaisin lattialla loikoilevan alokkaan suuntaan joka tuntui vihdoin ja viimein näyttävän heräämisen merkkejä. Hän oli jo valmis tarttumaan poikaa harteista ja ravistelemaan tuon päähän eloa ja tolkkua, jos muu ei auttaisi. Tästä kaikesta oli aivan liikaa vaivaa jotta hän olisi jaksanut tälläistä päivästä toiseen. Kapteeni Grey sai hänen silmissään aivan uudenlaista arvostusta juuri tällä hetkellä.

Miller vilkaisi lattialla räpyttelevää Jhonnya, joka näytti olevan melkoisen tokkurassa. Sillä ei kuitenkaan ollut hänelle mitään väliä. Ehkä idiootti oppisi nyt olemaan kukkoilematta. Vaikka moisen varaan voisi tuskin laskea. Hyvällä tuurilla Jhonny olisi pois pelistä vielä huomisten kuntotestien aikaan ja kapteeni Grey saapuisi jo ylihuomenna. Tämä luutnantti tuntui olevan vähän turhan utelias. Kapteeni Grey ei kysellyt vaan, luotti siihen mitä näki. Jhonny olisi jo kiilottamassa kaakeleita.
”Selvä sir”, Miller vastasi luutnantin komentoon. Hän olisi halunnut tiedustella mieheltä aikoiko tuo rangaista Jhonnya, mutta se olisi saattanut olla liikaa juuri nyt. Ainahan hän voisi mennä kapteenin puheille kun tämä palaisi.

Luutnantti puhui jotain jollekkin, mutta jostain syystä hän ei saanut kunnolla selvää sanoista. Ne tuntuivat puurolta hänen korvissaan. Ehkei niitä oltu kuitenkaan tarkoitettu hänelle, sillä mies ei katsonut häneen puhuessaan. Jhonny yritti saada päänsä selkeytymään ja nousta varovaisesti istuumaan. Liike tuntui vain saavan hänen päänsä hölskymään. Tunne oli melkoisen hämärä.
Päätettyään juuri, että olisi parempi vain jäää makaamaan hetkeksi, luutnantti käänsi huomionsa jälleen häneen. Jhonny ei ollut aivan varma, mutta mies taisi näyttää lievästi huolestuneelta. Tai sitten mokoma oli täysin hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Luutnantti huolissaan jostain tuntui jo ajatuksenkin tasolla hassulta. Se oli sama kuin olisi kuvitellut kapteeni Greyn mekkoon.

Jhonny ei näyttänyt siltä että kykenisi vastaamaan hänen puheenseensa. Aiden huokaisi. O'Neilin kaltaisin ruipelo tuskin pystyisi kantamaan Jhonnyä yksinään terveydenhoitajalle saakka. "O'Neil, käy hakemassa tuo vartija tänne.", Aiden nyökkäsi päätään taaempana seisoskelevan vartijan suuntaan. Hän jättäisi miehen komentoon siksi hetkeksi kun kävisi viemässä Jhonnyn lepäämään. Vartijan saapuessa Aiden briiffasi miehelle nopeasti tilanteen, painotti että tuo oli vain tilapäisesti vastuussa ja että minkäänlaisia ylimääräisiä rangaistuksia tuo ei saisi jakaa, vaan niistä piti keskustella hänen kanssaan. Kunhan kaikki oli siltä saralta okei, Aiden päästi O'Neilin takaisin treenaamaan, yksinään tosin, ja nosti lopulta Jhonnyn syliinsä. Tästä pojasta tuntui olevan tänään enemmän harmia kuin hyötyä.

"Mennäämpä sitten.", Aiden mumisi kantaessaan Jhonnyä ulos salista ja kohti terveydenhoitajaa, joka toivonmukaan olisi viimein paikalla. Aiden ei halunnut joutua ongelmiin Greyn kanssa siitä, että olisi mukamas laiminlyönyt tehtäviään roikkumalla suurimman osan päivästä terveydenhoitajalla. Aiden kiiruhti, ja pääsi lopulta sen viheliäisen oven taakse jota oli koputellut jo aamutuimaan. Nyt hänellä vain ei ollut käsiä koputteluun, joten Aiden tyytyi potkimaan ovea hellästi kenkänsä kärjellä.
..ja ei vastausta. Vilkaistessaan ovea uudemman kerran lähes raivonpartaalla, Aiden huomasi oven vieressä ilmoituksen, joka kertoi Travisin palaavan vasta muutaman tunnin päästä. Voihan vittu. Aiden yritti epätoivoisesti tukea Jhonnyn jotenkin sylissään niin, että saisi toisen kätensä vapaaksi saadakseen kulkulätkänsä esiin ja oven auki. Se vain tuntui mahdottomalta. Toinen polvi koukkuun seinää vasten ja hän saattoi laskea Jhonnyn jalkojen painon hetkeksi niiden päälle, ja näin hän pääsi käsiksi omiin taskuihinsa, vaikka sekin oli hankalaa. Lopulta hän kuitenkin sai lätkänsä esiin ja oven auki. Aiden suuntasi suorinta tietä vuoteen luokse ja laski Jhonnyn sille.
Noniin, mitäs sitten?

Jhonny oli edelleen lievästi huvittunut luutnantin huolestuneesta ilmeestä, kun hän tunskin jo maan katoavan selkänsä alta. Jos hän olisi ollut enemmän tolkuisssaan, hän olisi saattanut kuolla häpeästä miettiessään sitä kaikkea, mitä tästä seuraisi. Hän tulisi mitä todennäköisemmin tulevien päivien ajan kuulemaan prinsessa-kommentteja ja erilaisia variaatioita niistä. Juuri nyt hänen ovia kokenut päänsä ei jaksanut murehtia moisesta.

Jälkeenpäin häne ei edes muistanut matkaa sairastuvalle. Hän käytännössä katsoen roikkui luutnantin käsivarsilla koko matkan, aina siihen asti kunnes hänet laskettiin kovalle pedille. Se ei tuoksunut juuri miltään, kuten ei mitkään tämän laitoksen tekstiileistä. Paikan pesuaineet tuntuivat syövyyttävän kankaista, jopa niiden omminaistuoksun.
Jotain positiivista oli ehtinyt kuitenkin tapahtua. Jhonnyn aivot eivät tuntuneet enää täysin nestemmäisiltä. Ne hölskyivät huomattavasti vähemmän. Hän tunsi siitä huolimatta olonsa edelleen huteraksi ja väsyneeksi.

Aiden ei juurikaa tiennyt, miten tälläisessä tilanteessa tuli toimia. Hän osasi kursia kokoon haavaoja, mutta pääkopan vauriot olivat kaukana hänen erikoisalastaan, eikä hän voinut kuitenkaan jättää alokasta aivan vahtimatta. Jos kyseessä olisi aivotärähdys ja poika oksentaisi ollessaan tajuttomana, tuo saattaisi tukehtua. Aiden nosti käden leualleen ja hieroi sitä mietteliäänä. Perkeleen Travis. Mitä kummaa terveydenhoitajalla edes teki jos tuo ei vaivautunut olemaan paikalla? Loppujen lopuksi Aiden päätyi ottamaan kaapista yhden pyyhkeen ja kostuttamaan sen kylmällä vedellä, jonka hän loppujen lopuksi asetti Jhonnyn otsalle. Hän odottaisi että poika tokenisi sen verran että pärjäisi yksin siihen asti kunnes Travis palaisi.
Asettaessaan pyyhettä alokkaan otsalle, Aiden kumartui sen verran että pystyi tarkistamaan pojan pupillit. Hän raotti toista luomea, tarkkaili ja teki saman toisellekin silmälle. Pupillit vaikuttivat hyviltä, reagoivat valoon.

Jhonny etsi vaistomaisesti parempaa asentoa paikallaan ja hän tunsi unen hiipivän jo salakavalasti esiin mielensä rajamailta. Nyt olisi niin helppoa nukahtaa ja levätä hetki. Ehkä tämä toivoton väsymys helpottaisi niin. Pian hän olisi täysin kunnossa. Sitten hän voisi käydä pieksemässä Milleriltä sisuskalut ulos.

Tuntiessaan otsallaan jotain viileää ja märkää, hän tajusi kaivanneensa sitä kipeästi. Viileys helpotti jomotusta, joka oli jysyttänyt hänen kallonsa sisäpintoja koko päivän. Se, että luutnantti ryhtyi sorkkimaan hänen silmiään ei sitä vastoin tuntunut lainkaan mukavalta. Se sai hänet heräämään sen verran, että päätyi raottamaan silmiään ja katsomaan väsyneenä luutnantin suuntaan.
”Miltä näyttää tohtori”, Jhonny mutisi, vaikka sanojen muodostaminen tuntuikin hieman vaikealta. Itseasiassa tuntui, kuin hän olisi suoltanut suustaan pelkkää puuroa. Samassa hän tajusi suunsa tuntuvan melkoisen kuivalta. Hän kaipasi vettä.

Aiden yllättyi lievästi siitä että sai pojalta aikaan reaktion sörkkiessään tuon silmiä. Hän hymähti toisen lausahdukselle vaikka siitä olikin hieman vaikea saada selvää. Jhonny kuulosti unissapuhujalta.
"Silmiltä.", Aiden vastasi ja kiskaisi sitten itselleen Travisin työtuolin jolle laskea takamuksensa hetkeksi. "Miltä olosi tuntuu?", Nyt kun poika kerran oli hetkellisesti ainakin hereillä, hän voisi arvioida toisen tilaa ja päättää sitten jäisikö tänne hetkeksi vahtaamaan vai palaisiko takaisin harjoitussaliin ja luottaisi siihen, ettei Jhonny tukehtuisi omaan oksennukseensa tai onnistuisi tapattamaan itseään millään muullakaan tavalla.