Kaukana kotoa

2. Joulukuuta 1901
Lontoo

Stephen astelee pitkin luostarin käytäviä kohti makuusaliaan, jonka jakoi oppipoikansa kanssa. Munkit väistelivät häntä parhaansa mukaan, kuin yrittäen sulautua seiniin, aivan kuin heitä ei olisi olemassakaan. Tosin, vampyyrinmetsästäjä oli sen verran huonolla tuulella, että munkkien kannalta oli huomattavasti parempi kun he vain jatkaisivat välttelyään. Hän on juuri saanut viestin Killan päämieheltä, jonka mukaan heitä odotetaan saapuvaksi päämajaan. He ovat saamassa uuden tehtävän.
No, johan he olivat viime yönä palanneet edelliseltä matkaltaan. Ei hän olisi kaivannutkaan unta. Tosin tässä ammatissa univelka oli se kaikkein uskollisin ystävä.

Mies leväyttää paksun, puisen oven auki ja astelee sisään koruttomaan huoneeseen, jossa on kaksi sänkyä, yöastia ja yksinkertainen penkki. Pirun munkit, jotka eivät välittäneet mukavuuksista.
”Alahan nousta Hayden. Meille on seuraava keikka tiedossa.”

Vuode ei ollut läheskään niin mukava kuin kotopuolella oli ollut. Yksikään vuode ei ollut tuntunut mukavalta, ei Nellyn kuoleman jälkeen. Tuntui enemmänkin siltä kuin jokainen vuode olisi yrittänyt käskeä häntä painumaan ja pitkälle. Uni oli kuitenkin yleensä ollut melko helppo saavuttaa, kunhan aivot olivat ehtineet sammuttaa itsensä päivän jäljiltä. Nyt tänä iltana uni oli tullut entistä nopeammin, ja Hayden oli toivottanut sen tervetulleeksi syleilemällä sitä, aivan kuten nyt puolinukuksissa syleili epämukavaa heinillä täytettyä tyynyään.
Ovi paiskahtaa auki ja nuorukainen pomppaa ylös veitsi jo valmiina kädessään, vihreät silmät vielä unesta sumeina mutta kuitenkin villeinä. Menee hetki ennenkuin hän tottuu pimeyteen ja saa todeta ettei tulija ole vampyyri vaan hänen ah niin rakastettu opettajansa.

Ensimmäisenä Hayden pyöräyttää silmiään ja seuraavaksi lysähtääkin jo takaisin vuoteelle ja yrittää saavuttaa mukavan asennon. "Eikö se voi odottaa aamuun?", Hän haukottelee ja tihrustaa puolisuljettujen luomiensa lomasta seinää, tietoisena siitä ettei keikka hyvinkään odota aamuun. Hän ei edes odota vastausta ennenkuin nousee huonotuulisena vuoteesta.

Stephen katsoo oppipoikansa reaktiota hyväksyvästi. Oli aina hyvä olla valppaana, myös unessa. Koskaan ei voinut tietää kuka huoneeseen asteli.
Hän heiluttaa kirjettä kädessään ja katsoo Hayenia kuin idioottia, kun tämä kysyy etteikö homma voisi odottaa. ”Ei. Vampyyrit elävät ikuisuudeen, jos heille antaa siihen mahdollisuuden. Meidän aikamme on paljon katoavaisempaa, joten hilaa se ahterisi ylös. Eden, haluaa tavata meidät.”
Vanhempi metsästäjä nappaa nopeasti vuoteelle heitetyn takkinsa ja astelee ulos huoneesta, olettaen oppilaansa seuraavan itseään kuten kuului.

Hän astelee suorinta tietä ulos luostarista ja lähtee suuntaaaan katuja pitkin kohti Killan päämajaa. Kuten tavallista, isot herrat eivät viitsineet sen kummemmin miettiä kenet lähettivät hoitmaan homman ja milloin. Tosin, jos heidän päämääränsä olisi ulkomailla, laivalla saattoi aina nukkua.

Ulkona sataa. Ei tosin lunta, kuten voisi olettaa näin joulukuussa, vaan vettä. Se saa Stephenin kiroamaan. Yhdenkään ihmisen ei kuulunut olla ulkona tällaisella ilmalla. Tosin kukaan järkevä ei ollut edes ylhäällä pedistään tähän aikaan yöstä.
Suurmetsästäjällä oli tosiaan omalaatuiset kellonajat.

Uusi silmien pyöräytys kertoo Haydenin selkeän mielipiteen tilanteesta. Hän kuitenkin potkaisee peitteet yltään varsin turhautuneen oloisesti opettajansa jo lähtiessä painelemaan ja kerää vähäiset matkatavaransa omaavan kapsäkin olalleen ja takkinsa mukaan, jota riepoo ylleen samalla kun astelee opettajansa perässä äänettömästi kiroten ja mutisten. Sade tosin piristi häntä.

Sade tuntui huuhtovan sen vähäisenkin väsyneisyyden pois hänestä ja nostellessaan villakangastakkinsa kauluksia ylemmäs kylmyyttä vastaan hän nostaa kasvonsa kohti harmaata ja ikävän tummaa taivasta kohden ja antaa sateen valua kasvoilleen. Mielummin hän olisi nukkunut, mutta kun käsky kävi, se kävi eikä sitä ollut vastustaminen. Nopein, reippain askelin Hayden saavuttaa opettajaansa ja jää vain muutaman askeleen tuon jälkeen, haroen märkiä suortuvia pois kasvoiltaan. Hänen pitäisi hommata hattu.

Enkelten killan päämäja sijaitsee syrjässä, aivan kaupungin laitamilla. Taloa voisi aluksi luulla aivan tavalliseksi, varallisuudestaan nauttivat perheen kodiksi. Ikkunoita koristi taidokkaat lyijylasimosaiikit, kuistia koristi puupitsi ja kaikki puupinnat oli maalattu huolella. Sisältäpäin se oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Stephen astelee kuihtuneen puutarhan läpi etuovelle ja hyödyntää leijonan muotoista ovenkolkuttinta. Menee vain hetki kun hovimestari avaa oven.
”Hyvää iltaa arvon herrat”, mies sanoo ja kumartaa syvään.
Tietyllä tapaa Stephen inhoaa kyseistä keikaroijaa, mutta samalla myös kunnioittaa tuota. Kyseinen mies joutuu kuitenkin kestämään heidän isäntiensä päähänpistoja, sekä oikkuja päiväsä toiseen.
”Isäntä odottaa teitä kirjastossa. Voinko ottaa takkinne?”
”Ei tarvitse. Me tuskin viivymme täällä kovinkaan kauaa.” Stephen sanoo lähtiessään suunnistamaan nyt kohti kirjastoa.

Huoneessa paloi takkatuli. Seinät oli peitetty erilaisten paksujen niteiden taakse. Öljylamput paloivat silmiä miellyttävällä liekillä. Ja nojatuolissa, takan edessä istui mies, jota he saivat syyttää tästä yöllisestä kävelyretkestä.
”Monseur af Eden.” Stephen lausuu nimen koruttomasti, mutta kunnioittavasti. Oli turha alkaa vittuilemaan itseään vaikutusvaltaisammalle.
”Tervetuloa takaisin herrat S ja L. Kuulin saavutuksistanne Skotlannissa. Onnitteluni”, Carlos af Eden sanoo laskien käsissään olleet paperit pöydälle.

Päämaja saa aina ikävät muistot kodista hiipimään Haydenin mieleen. Heidän oma kotinsa oli muistuttanut hieman samanlaista, joskaan ei aivan yhtä varakkaalla tavalla, ja puutarha oli ollut hänen äitinsä ylpeys, tai oli se varmasti edelleen, Hayden ei tiennyt eikä suorastaan osannut enää välittää. Nellyn kuoleman jälkeen hän oli suorastaan haistattanut pitkät perheelleen kostosta seonneena. Hän kuitenkin nyökkää kohteliaasti päätään hovimestarille ja kieltäytyy turhankin kohteliaasti antamasta takkiaan seuratessaan Stephenia rivakasti. Vanhoista tavoista oli vaikea päästä eroon, ja Hayden oli huomannut että oli parempi jos niistä ei päässytkään.

Hayden seisoo vain muutaman askeleen päässä Stephenista, aivan kuten hyviin tapoihin kuului, ja aivan kuten kunnon oppipojalta odotettiinkin. Hän risti kätensä selkänsä taakse ja seisoi selkä suorana ja ryhdikkäänä, kuin missäkin parhaimmissa bisnesneuvotteluissa.

”Minne aiotte lähettää meidät seuraavaksi?” Stephen ei ollut koskaan välittänyt korulauseista tai turhasta rupattelusta. He olivat tulleet kuuntelemaan seuraavan tehtävänannon, eivätkä hörppimään teetä. Tosin, konjakki hänelle saattaisi maistua, jos heille sitä tarjottaisiin.
”Olet aina yhtä kärsimätön”, Carlos sanoo selkeästi ranskaksi korostaen, nousten samalla ylös nojatuolistaan.
Stephenin teki mieli huomauttaa kuinka kiire päämiehellä oli saada heidät paikalle keskellä yötä ja käskeä tätä tunkemaan kärsimättömyytensä sinne minne päivä ei paistanut.

Carlos astelee sivupöydälle kaatamaan kristallilaseihin kullanruskeaa juomaa. ”Viskiä herrat?”
No, viskikin käy.
”Mikä ettei”, Stephen astelee heidän isäntänsä luo ottamaan itselleen tarjotunlasillisen. ”Ota sinäkin Hayden.”
Carlos ottaa oman lasinsa ja astelee istumaan takaisin nojatuoliinsa.
”Mites, se keikka?” Stephen kysyy pyöritellessään alkoholia lasissaan.
”Te lähdette Itävaltaan.”

Hayden pyöräyttää jälleen kerran silmiään opettajansa käytöstapojen puutteelle. Toki hän olisi itsekkin ollut paljon mielummin nukkumassa homeisessa ikävystyttävässä luostarissa kuin täällä, mutta kun paikanpäällä kerran oltiin, Hayden oletti tietynlaista etikettiä.
"Kiitos, sir.", Hayden ottaa tarjotus viskilasillisen käsiinsä ja pyörittelee sitä hieman epäilevänä käsissään. Hän ei liiemmin välittänyt väkevistä alkoholijuomista, mutta kaipa se lämmittäisi mukavasti tälläisenä yönä. Saatuaan lasinsa Hayden siirtyy jälleen opettajansa taakse ja siemaisee viskiä varovasti, irvistäen sen mukavalle poltteelle.

Nuorukaiselta meinaa karata huokaus hänen kuullessaan heidän seuraavan matkakohteensa. Niimpä tietysti. Eikö kerrankin voisi mennä jonnekkin hieman lähemmäs? Hayden ei niinkään pitänyt matkustelusta, sillä silloin hän joutui usein nukkumaan ties missä pusikoissa.

”Millainen tilanne?” Stephen kysyy ja siemaisee viskiään. Hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään kun hän kuuli heidän matkakohteensa. Ei ollut ensimmäinen kerta kun heidät lähetettiin jumalan selän taakse selvittämään vampyyriongelmaa, kun muualla ei ollut tarpeeksi päteviä vampyyrinmetsästäjiä.
”Pieni kylä on ahdingossa. Heillä on kyllä vahva johtaja, mutta ihmiset ovat sekasorron parrtaalla. On mahdollista, että siellä on vampyyreja pieni lauma. Saatte kuitenkin apua kylää johtavalta paronilta”, Carlos selittää. ”Järjestin teille paikat ennen aamun sarastusta lähtevään laivaan, joka vie teidät Ranskaan. Siitä jatkaisitte hevosilla.”

”Kaikki on siis järjestetty?” Stephen kysyy.
”Kyllä.”
”Kuinka paljon kellossa tarkoittaa ennen aamun sarastusta?”
”Kolmen tunnin kuluttua. Käykäähän sitten kellarin kautta lähtiessänne, niin saatte varusteenne ja kartan”, Carlos sanoo äänensävyllä, joka itsessään jo ilmoittaa keskustelun päättyneen.
”Selvä sir.”

Stephen kulauttaa viskinsä alas kurkustaan ja lähtee astelemaan ovelle, jonka takana hovimestari odottaa jo heitä.
”Tätä tietä arvon herrat.”
Niin kuin me emme itse osaisi kellariin.

Eipä siinä muu auttanut. Sanaakaan sanomatta, vaikkatotisesti olisi halunnut sanoa muutaman valitus sanan, Hayden kulauttaa itsekkin viskistään loput kurkkuunsa ja irvistää laskiessaan lasinsa takaisin pöydälle. Matkaan taas, helvetti sentään. Vampyyrit eivät totisesti antaneet heille lepoa ja aikaa. Olihan hän toki aavistanut sen jo ennen ja tiennyt viimeistään siinä vaiheessa kun liittyi kiltaan, mutta silti vapaapäivä tai kaksi ei tekisi pahaa hänelle. Tuskimpa se tekisi pahaa Stephenillekkään. Hayden oli jo pitkään vilkuillut vanhemman miehen silmäpusseja ja miettinyt milloin moisen vanhuksen sydän antaisi periksi. Sitä ei tosin vielä ollut tapahtunut, mutta mistäs sitä tiesi.

kahden askeleen päässä Hayden seuraa opettajaansa ja vilkaisee hovimestaria ohimennen. Hän kaipasi unta, tai vähintäänkin lisää viskiä, jos halusi pysytellä virkeänä. Ratsastusmatka ranskasta itävaltaan ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta.

Hovimestari ohjaa heidät mitäänsanomattomalle pienelle ovelle, jonka takaa paljastuu rappuset kellariin. Jos Killan metsästäjät eivät kuluttaisi kyseistä portaikkoa niin ahkeraan, se olisi voinut hautautua pölyyn.
Kellarissa heitä odotti pappi, joka oli metsästäjien siunaamisen lisäksi huolsi heidän aseensa.
”Kas, Stephen. Hayden. Tervetuloa takaisin. Kuulin, että menestyitte Skotlannissa. Onnitteluni”, isä Henry sanoo hymyillen leveästi. Mies istuu parhaillaan työpöytänsä ääressä tarkastamassa yhtä varsijousta. ”Otatteko portviiniä? Sekin lämmittää mukavasti, vaikka näytätte tarvitsevanne jotain tujakampaa.”
”Terve vain. Ja nyt me olemme lähdössä Itävaltaan”, Stephen sanoo istuutuessaan tuolille. ”Mitä tiedät siitä tapauksesta? Ja anna vain sitä viiniä.”

”Entä sinulle Hayden?” isä Henry kysyy noustessaan tuolilta, astellakseen vanhan kaapin luo. Sen uumenista hän kaivaa pullon ja pikareita. ”Suoraan sanottuna en paljoakaan. Kuulemma siellä on kokonainen lauma ja nuori paroni yrittää parhaansa mukaan saada väen järjestäytymään. Perus välineet vai?”
”Jep. Ja rahaa Killan kirstusta.”

Isä Henry oli niitä harvoja ihmisiä killassa joista Hayden todella piti. Tuo oli aina kohtelias ja hyvin käyttäytyvä sekä rauhallinen, ja siitä Hayden piti. Ystävällisyys johti yleensä pitkälle, vaikka Hayden pyrkikin pysymään omissa oloissaan, hän ei halunnut yhtäkään syvempää ystävyyssuhdetta kuin oli tarpeen.

"Kiitos, isä Henry, otan mielelläni.", Hayden ei tohtinut kieltäytyä ja soi jopa pienen hymyn papille. Oikeastaan hän halusi jo laivaan, siellä hän voisi sentään nukkua. Uni kutsui häntä kuin itkevä unohdettu rakastaja jossain kaukana, ja Hayden ei voinut kuin toivoa pääsevänsä sen luokse pian. Oli toisinaan hyvinkin ikävää olla Stephenin mukana näissä tilaisuuksissa. Haydenilla oli käytöstavat jotka vaativat että hän puhui ainoastaan kun puhuteltiin, vaikka siitäkin hän luisti mikäli tunteet kuumenivat liikaa. Mutta muulloin hän pysyi hiljaa ja seurasi kuin varjo.

”Hyvä poika”, valkohapsinen isä Henry sanoo hymyillen Haydenille. Hän laskee pikarit pöydälle, jolla mitä ilmeisimmin yleensä syö. Hyvää vauhtia ikääntyvä pappi ei usein poistu kellarista vaan pysyy siellä tutkimustensa äärellä helpottaakseen metsästäjien työtä. Myös hän oli ollut joskus kentällä, mutta pidättäytyy nykyään mieluummin taustatukena.
”Ottakaahan tästä pojat. Yritetään olla nopeita niin pääsette lähtemään. Isäntä järjesti teille vaunut, jotka vievät teidät satamaan. Olette satamassa varmaankin juuri ennen lähtöä.” Isä Henry ottaa pikarit käsiinsä oentaa kummallekkin miehelle omansa.
”Kiitos Isä. Tämä taitaakin tulla tosiaan tarpeeseen”, Stephen sanoo tarttuen samalla pikariinsa.
”Eipä tuossa mitään. Olkaa ihan rauhassa. Min pakkaan teille laukut mukaan. Voitte muuten sillä välin vilkaista tuota karttaa.” Pappi nyökkää kohti työpöytää, joka on hukkumaisillaan kirjojen ja vanhojen pergamenttien, sekä muiden papereiden alle. ”Kohteenne on merkittynä siihen.”

Stephen nousee kuuliaisesti paikaltaan, kuin hyvin koulutettu koira ja astelee pöydän ääreen. Kasan päällimmäisenä on tosiaan Itävaltaa esittävä kartta.

Hayden ottaa jälleen alkoholipitoisen juomansa vastaan ja ihmettelee, eikä suinkaan ensimmäsitä kertaa, ovatko kaikki killassa enemmän tai vähemmän alkoholisoituneita. Alkoholi tuppasi maistumaan tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin, eipä se ollut ihmekkään kun näki heidän elämäntapansa. Hayden itse oli vielä niin nuori ja niin vähän elämää nähnyt, ettei hän ainakaan ääneen kovin usein kehdannut kritisoida muiden, vanhempien metsästäjien elämäntapoja.

Hän siirtyy varjon tavoin Stephenin perässä kartalle ja kallistaa hieman päätään tutkiessaan karttaa. Vielä kertaakaan Hayden ei ollut katunut valintaansa liittyä kiltaan, eikä hän tulisi sitä katumaan, sillä kosto oli se mikä ajoi häntä yhä eteenpäin. Saastaiset verenimijät olivat jotain niin kamalaa, että ne oli hävitettävä maapallolta kokonaan, ja jos se tarkoitti sitä ettei hän nukkuisi enää koskaan ja olisi alkoholisti, niin sitten olisi.
"Vaikuttaapa mielenkiintoiselta paikalta.", Hayden mumisee itsekseen sarkastiseen sävyyn.

Paikka, johon he olivat menossa näytti kärpäsen paskalta jossain Itävallan vuoristossa.
”Meillä menee viikkoja ennen kuin pääsemme paikan päälle. Emmekä voi mennä takuuseen siitä, että hevoset pystyvät kulkemaan loppuun asti tuollaisessa maastossa”, Stephen sanoo puoliksi itselleen ja puoliksi oppipojalleen tuijottaessaan karttaa tyytymättömänä. Tietenkään korkeammalla tasolla olevat kiltalaiset eivät halunneet lähteä. Matkaaminen oli epämukavaa ja vei liiaksi aikaa, sekä energiaa itse tehtävältä. He saattoivat vain toivoa, että kylä ja sen asukkaat olisivat vielä jäljellä kun he viimein saapuisivat paikalle.
”Tästä tulee mielenkiintoista.”

”Ei käy kateeksi teitä pojat”, isä Henry sanoo puuhastellessaan heidän välineidensä kimpussa. ”Olen aika tyytyväinen, että jättäydyin tänne kellariin kun sain siihen mahdollisuuden.”
”Kiitos lohdutuksesta”, Stephen murahtaa. ”Pistäppä sitä rahaa sitten siihen malliin mukaan, että me voimme tehdä olomme edes jossain määrin mukavaksi tien päällä.”
”Tietysti. Sanon Carlosille, että uhkailit minua, jotta antaisin hieman enemmän.”
”Kiitos Henry.”
”Tämä on työtäni. Onko jotain erityistoivomuksia varustukseen?”

Okei, tälläisinä hetkinä Hayden saattoi tuntea pienoisen katumuksen pistoksen rinnassaan, mutta kotia hän ei sentään silti kaivannut. Katsellessaan karttaa ja kuunnellessaan Stephenin huomautusta matkan kestosta, hän ei voinut olla ajattelematta millainen hänen elämänsä olisi jos hän ei olisi koskaan saanut tietää vampyyreista mitään. Vaan eipä auttanut itku markkinoilla, tehty mikä tehty ja killasta ei noin vain lähdetty. hän olisi siellä kunnes kuolisi joko vanhana ja tyytyväisenä, taikka sitten vampyyrin tappamana.

"Laittaisitko muutaman ylimääräisen vuolukiven mukaan, Isä?", Hayden vilkaisee nopeasti olkansa yli pappia kohden ennenkuin siirtää katseensa takaisin karttaan. Hänen veitsensä tuppasivat tylsymään nopeasti hänen veistellessään ties milloin mitäkin puunpalasia joita matkansa varrelta löysi. Se oli rentouttavaa ja sai ajatukset muualle. Oikeastaan hän ei ajatellut yleensä lainkaan veistäessään.

”Selvä Hayden.”
Muutaman minuutin kuluttua isä Henry nosti lattialle oven viereen kaksi täyteen pakattua reppua. Sen lisäksi kumpikin sai takin alle piilotettavaksi pienen lajitelman veitsiä, kuin myös piistooleita. ”Onnea matkaan sitten pojat.”
”Kiitos Isä”, Stephen sanoo napaten vielä pöydällä olevan kartan mukaansa ja viikkasi sen taskuunsa.
”Jumala siunatkoon ja valaiskoon matkaanne Stephen ja Hayden. Tulkaa Hänen armostaan ehjinä takaisin.”

Stephen heilauttaa kättään hyvästiksi, nappaa pakkauksensa, sekä muun välineistönsä mukaansa ja suuntaa takaisin portaikkoon.
Kuten isä Henry oli heille luvannut, talon edessä odotti vaunut, valmiina viemään heidät lähimpään satamaan. Vanhempi metsästäjä kiipeää kyytiin sen enempää kuskia tervehtimättä ja asettuu toiselle pehmustetuista penkeistä.
”Ainakin voimme nukkua matkan ajan nyt kun meillä on vaunut”, Stephen toteaa, etsien mukavampaa asentoa penkillä. Hän kietoo takkinsa ympärille eräänlaiseksi, nahkaiseksi peitoksi ja nostaa kuraiset saappaansa sametille.

Hayden kiittää Henrya suomalla tuolle pienen hymyn ja nyökkäämällä kohteliaasti päätään. Hän ei enää edes tiennyt, uskoisiko Jumalaan, ei sen kaiken jälkeen mitä oli tapahtunut. Isä Henry auttaisi häntä luultavasti enemmän kuin mielellään löytämään Jumalan uudestaan, mikäli hayden päättäisi kertoa uskon ongelmistaan tuolle. Hän nappaa tavarat mukaansa ja asettelee aseet mukavasti takkinsa alle piiloon ennenkuin heilauttaa vielä kättään hyvästiksi papille.

Vaunussa Hayden ei voi olla irvistämättä Stephenille. "Kuraiset saappaat penkille, ihan tosi?", Hän ei voi olla peittelemättä inhoaan joka kumpuaan syvältä hänen menneisyydestään. hänen äitinsä olisi luultavasti saanut sydänkohtauksen moisesta käytöksestä. Hayden pudistaa päätään ajatukselle. Hänen olisi jo unohdettava vanhempansa ja typerät tapansa jotka häneen oli jo lapsena iskostettu. Hän halusi unohtaa. Halusi syntyä uudelleen, olla pelkkä, resuinen metsästäjä. Jokin tässä yössä kuitenkin tuntui saavan muistot suorastaan virtaamaan.
Hayden etsii mukavaa istuma-asentoa ja nojaa päätään niin että näkee kuitenkin ikkunasta ulos. Onneksi näin joulukuussa ei ukkostanut..

Stephen raottaa suljettua luomeaan. ”En ajatellut istua tässä paska jäykkänä seuraavia tunteja. Haluaisin tosiaan nukkua sen aikaa. Sitä paitsi, uskaltaisin väittää, että meidän kuraiset saappaamme ovat suurmetsästäjän pienin murhe.”
Tämän sanottuan Stephen haki vielä aavistuksen mukavamman asennon ja aloitti uneen pyrkimisen. Eikä mennyt kauaakaan kun hän jo kuorsasi kevyesti paikallaan.

Aamusta ei tosiaankaan ollut vielä tietoakaan, kun vaunut pysähtyivät kaukana Lontoon ulkopuolella satamaan, josta heidän laivansa lähtisi.
Stephen herää siihen, kun liike lakkaa ja ponkaisee ylös veitsi kädessään. Kun todellisuus vyöryy unen lävitse, hän piilottaa aseensa takaisin takkinsa sisään kiinnittämättä sen enempää huomiota asiaan.
”Hayden perillä ollaan. Mennään etsimään kelpo kapteenimme.” Mies nousee paikaltaan ja avaa vaunujen oven astellakseen ulos.

Heidän ei tarvitse etsiä kovinkaan kauaa. Mies odotti heitä vaunujen ulkopuolella. ”Oletteko te ne af Edenin miehet?”
”Jep”, Stephen sanoo heittäen pakkauuksensa selkäänsä.
”Hyvä. Meillä ei ole teille mitään kovin kummoista hyttiä. Tää on rahtilaiva. Mutta ruumassa on koppero, johon mahdutte varmasti ihan mukavasti. Siinä on ainakin ovi. Ei teidän tarvitse miehistön juttuja kuunnella kun kerta oletta matkustajia”, kapteeni kertoo. ”Tulkaahan sitten. Täällä valmistellaan jo lähtöä.”
”Uskon, että se riittää tarpeisiimme. Me voisimme itseasiassa painua suoraan sinne jatkamaan uniamme. Ei olla totuttu näihin merimiesten tapoihin.” Stephen sanoo virnistäen ja lähtee seuraamaan kapteenia.
”Kuten matkustajat haluaa.”

Hayden raottaa silmiään kuullessaan nimeään kutsuttavan. Hän oli vain levännyt, uni ei ottanut tullakseen vaunujen poukkuraisessa kyydissä, vaikka jollakin tapaa sen keinahtelu olikin tuudittavaa. Hän kerää omat kamppeensa kasaan ja suuntaa opettajansa perässä ulos vaunuista ja yrittää peitellä inhoaan kapteenin kertoessa heille heidän majoituksestaan. No mutta niimpä tietysti, kilta ei heidänlaisiinsa tuhlaisi mitään matkustajalaivaa, vaivainen rahtilaiva olemattomine majoituksineen saisi kelvata. Nuorukaisen on todentotta nähtävä vaivaa pitääkseen suunsa kiinni ja kasvonsa edes jotenkuten peruslukemilla hänen seuratessaan Stephenin perässä. Hiusten harominen oli ainoa joka kertoi Hayden levottomuudesta ja tyytymättömyydestä. Uni sen sijaan kuulosti paremmalta. Uni, jossa ei toivon mukaan olisi painajaisia. Hän ei kaivannut niitä, ja niitä tuli nykyään onneksi yhä harvemmin. Ukkonen oli ainoa, mikä toi ne takuuvarmasti, jos hän edes kykeni nukkumaan.

Hayden ei ollut omaksi onnekseen kohdannut ukkosta niin, että olisi jäänyt Stephenille kiinni pelostaan. Nellyn kuolema oli vain pahentanut tätä pientä pelkoa joka hänellä oli ollut nuorempana, sillä jostain syystä Nelly oli kuollut juuri ukkosen aikaan, ja Hayden oli tytön löytänyt. Pirulainen, että muistot osasivatkin riivata unettomina öinä.

Kunhan he ovat päässeet omaan pieneen kopperoonsa, Hayden asettelee tavaransa siisti yhteen nurkkaan ja alkaa valmistella untenmaille siirtymistä.

He mahtuisivat nukkumaan heille määrätyssä komerossa juuri ja juuri pitkällään, aivan kiinni toisissaan. Nähdessään sen, Stephenin olisi tehnyt myös mieli huokaista. Sen lisäksi, että laivamatka tulisi olemaan kaikin puolin puuduttava, hän saisi myös selkänsä kipeäksi. Ei häntä haitannut Haydenin vieressä nukkuminen. Ainakin heillä olisi lämmin kun heidän ruumiinsa lämmittäisivät toisiaan.
Kelpo kapteeni oli sentään vaannut heille tuhdin pinon huopia. Sen enempää heillä oli tuskin mahdollista pyytää.
”Kiitos kapteeni. Pärjäämme tästä eteenpäin.”
”Eipä mitiä.”
Kapteeni jättää heidät omilleen mennessään varmistamaan, että miehistö hoitaisi oman työnsä laivan lähdön edistämiseksi.

Stephen heittää omat tavaransa Haydenin pakkauksen viereen. Hän riisuu saappaansa, nahkatakkinsa ja liivinsä, pudottaen ne kasan päällimäiseksi. Hän saa parista tunkkaisesta huovasta itselleen patjan ja kolmannesta peiton.
”Yritetään nukkua nyt kun siihen on viimein mahdollisuus. Täällä on ainakin suhteellisen lämmin sitä ajatellen”, Stephen sanoo istuutuessaan heidän niin kutsutun hyttinsä lattialle. ”Tiedä taas koska meillä on mahdollisuus tällaiseen yleellisyyteen.”

Kerta ei suinkaan olisi ensimmäinen kun he joutuisivat nukkumaan vieri vieressä, mutta Hayden olisi silti kaivannut hieman omaa tilaa. Hän kuitenkin noudattaa Stephenin esimerkkiä ja riisuu takkinsa ja saappaansa sekä vielä liivinsä yltään ja pinoaa ne mahdollisimman siistiin nippuun, ja käy sitten huopien kimppuun asetellen niistä mahdollisimman mukavan vuoteen Stephenin viereen. Takistaan hän rullaa itselleen tyynyn ja asettuu lopulta opettajan viereen kyljelleen, selkä vanhempaa miestä kohden. Uni tosiaan oli ylellisyyttä jota heille ei usein suotu, joten nyt siitä olisi nautittava. Hytissä oli onneksi mukavan pimeää, joten unta hän saisi varmasti ilman pelkoa että auringonvalo hänet herättäisi, mikäli aurinko edes päättäisi iahduttaa heitä olemassaolollaan.

Stephen asettuu makuulleen rättisänkynsä päälle, silmänsä sulkien. Mies on ristinyt jalkansa nilkoistaan päälekäin. Vielä hän nostaa käsivartensa silmiensä päälle ja jää odottamaan unta.
Painajaiset riivasivat myös Stepheniä. Se ei tosin tainnut tässä ammatissa olla mitenkään tavatonta. Mies oli joutunut vuosiensa varrella vain elämään niiden kanssa. Ne olivat vain pään luomia harhakuvia. Eivät ne voineet satuttaa. Joten sen jälkeen kun on ensin herätty hiestä märkänä, tasataan hengitys ja ruvetaan uudelleen nukkumaan.

Stephen vaipuu hiljalleen levottomaan uneen kun laiva alkaa keinahtelemaan aaltojen tahtiin.

Ikkunaton hytti ei tarjoa tietoa kellonajasta Hayden havahtuessa äkisti hereille ahdistavasta, hyvin todentuntuisesta unestaan. Hänen silmänsä haravoivat pimeän hytin villisti läpi kuib odottaen vampyyrien seisovan jokaisessa nurkassa nauramassa ja valmiina hyökkäämään. Oli hyvin lähellä ettei Hayden huutanut ääneen, mutta päänsä sisällä hän suorastaan kirkui, sillä hetken aikaa hän todella näki vampyyrit nurkissa. Lopulta todellisuus kuitenki voitti ja nuorukaisen silmät sopeutuivat pimeään ja Hayden saattoi rauhoittus hieman. Hän veti syvään henkeä, laittoi veitsensä takaisin tyynynä toimivan takkinsa alle ja haroi lopulta hiuksiaan jotka olivat hiestä tarrautuneet hänen otsalleen. Perkele, miksi nyt, kun jän vähiten kaipasi painajaisia? Hayden vilkaisee varovasti sivulleen, toivoen hartaasti ettei ollut herättänyt Stepheniä.

Stephen, joka oli nukkunut vain kevyttä ja pinnallista unta oli pannut merkille kumppaninsa levottoman liikehdinnän. Loppujen lopuksi hän oli vain liian väsynyt avaamaan silmiään. Tosin hänen unen laadustaan saattoi Haydenkin päätellä jotain, sillä hän ei ollut muuttanut asentoaan laisinkaan. Hän makasi täsmälleen samassa asennossa, kuin johon oli aiemmin asettunut.
Kuullessaan Haydenin hengityksen tasaantuvan, Stephen puhui. ”Älä suotta murehdi painajaisten vuoksi. Ne kuuluvat tähän työhön. Me olemme vain ihmisiä. Näemme paljon sellaista, joista muut eivät edes uneksi pahimmissa painajaisissaan. Joten ole ihan rauhassa.”

Nuoremman mestariksi päätynyt ei osaa kuvitella millaista on jättää kaikki tämän työn vuoksi. Hän oli syntynyt tähän ja Kilta oli etsinyt hänet käsiinsä. Stephenillä ei ollut koskaan ollutkaan muunlaista elämää.
Hän oli isänsä ja jonkun nimettömän, sekä kasvottoman prostitoidun lapsi. Kun hän oli ollut riittävän vanha, isä oli hakenut hänet äitinsä helmoista ja lyönyt käteen veitsen, sekä varsijousen. Tästä syystä, hän saattoi tosiaan vain kuvitella millaisessa tilanteessa Hayden oli.