Kaukana kotoa

Hayden jähmettyy jo pelkästä kosketuksesta, mutta suukon saadessaan nuorukainen valahtaa ensin kalpeaksi ja sitten lehahtaa kirkuvan punaiseksi. Näytti siltä kuin nuorukainen olisi kokenut ylikuumentumisen ja lakannut toimimasta, sillä hetkeen hän ei kyennyt liikahtamaankaan, seisoi vain paikallaan ja tuijotti pöllämystyneenä eteensä. Kun hän viimein tokeni, hän suorastaan kompuroi Beaten perään voidakseen auttaa tuon ratsunsa selkään.

"Voi jestas, miten söpöä!", Michailin räväkkä nauru täyttää Beaten pään ja miehellä on täysi työ pidätellä itseään ettei sama nauru kuvastuisi hänen kasvoiltaan. Oli aivan liian huvittavaa katsella miten neitsyt reagoi moiseen, ja se sai Michailin haluamaan myös itse palasen vieläkin kovemmin. Voi kyllä, hän aikoisi etsiä itselleen moisen suloisen neitsyen vielä lähiaikoina tyydyttämään kutinan jota ei itse kyennyt rapsuttamaan. Silmät tuikkien Michail seuraa sisarensa ja tuon neitsyen menoa ja pudistaa hieman päätään pienoinen hymy huulillaan, aivan kuin Beate kohtelisi kaikkia miehiä näin.

”Älä katso liian häntä himokkaasti. Pikkuinen saattaa säikähtää. Sitä paitsi, tämä on minun”, Beate toruu Michailia lempeästi.
Haydenin ansiosta, hän pääsee paremmin kuin hyvin hevosensa selkään, vaikka vampyyrina ei olisi välttämättä tarvinnut apua. Ei ollut kuitenkaan lainkaan pahitteeksi, että hänen neitsyensä joutuu ottamaan kiinni hänen ruumiistaan useamman kerran.
”Kiitos Hayden”, nainen kujertaa päästessään asettumaan kunnolla siihen riivattuun naisten satulaan.

”No niin. Eiköhän jatketa matkaa”, Stephen murahtaa ärtyneenä mulkoillessaan Haydenia ja tämän reaktiota moisen aatelislutkan lepertelyihin.


Paroni Feaberin kartano sijaits kylän yläpuolella, pienen jyrkänteen harjalla. He joutuivat ratsastamaan paikan läpi päästäkseen porteille. Paikka näytti ränsistyneeltä ja rähjäiseltä. Ihmiset olivat puutteessa ja ulkonäöstä päätellen oli ihme, että niinkin moni pystyi seisomaan omilla jaloillaan.
Kartanon pilahalla, nuori paroni jo juoksikin heitä vastaan, antaen huolestuneen katseensa pyyhkäistä Mihailissa hieman liian avoimesti, ennen kuin kiinnitti huomionsa Stepheniin ja Haydeniin.
Beate hymyilee hiljaa itsekseen sitä, kuinka Michail oli onnistunut kietomaan nuoren paronin niin tiukasti pikkusormensa ympärille, että tuo jo huolehti hänestä.

”Paroni Fearber”, Stephen sanoo kunnioittavasti tehdessään hyvin jäykän kumarruksen hevosensa selästä.
”Tervetuloa talooni herrat Southcott ja Leigton. Tuloanne on jo odotettu”, nuori mies sanoo ja kumartaa tervehdykseksi.

"Älä pelkää, hän on kokonaan sinun, minun vuoteessani pitää kiirettä joka tapauksessa.", Michail virnuilee takaisin ja suuntaa vihdoin ratsunsa takaisin kohti kyläpahasta.
Hayden puolestaan ei edes huomaa Stephenin mulkaisuja, hänen huomionsa on täydellisesti aatelisneidossa, unelmoiva katse silmissään.

Paronin nähdessään Michail suo tälle rohkaisevan ja paljon merkitsevän hymyn vastaukseksi huolestuneeseen katseeseen. Häntä huvitti aivan yhtä lailla kuin sisartaan kuinka olikaan ollut helppo saada paroni täysin hänen valtaansa. Jos Michail pyytäisi, paroni luultavasti lähettäisi nämä kaksi matkalaista tiehensä.

Hayden tervehtii paronia paljon kohteliaammin kuin Stephen, hän ei ollut enää aivan yhtä jäykkä kuin aiemmin, kenties aatelisneidon vaikutuksesta rentoutuneempana. "Kiitämme vieraanvaraisuudestanne, paroni Fearber.", Hayden toteaa kohteliaasti hymyillen ja vilkuilee kuitenkin vähän väliä aatelisneidon suuntaan.

Beate suorastaan paistattelee nuoren miehen katseiden valossa. Hän suo tuolle syviä katseita ja viattomia hymyjä. Samalla hän kuitenkin pyrkii pitämään huolen, ettei herätä liikasi Stephenin huomiota. Vanhempi mies ei näyttänyt juuriaan riemastuvan heidän pienestä pelistään. Oli siis täysin turhaa huolestuttaa tuota liiaksi. Hayden oli kuitenkin jo hänen pauloissaan.
Kartanon pihalla nainen ryhtyy laskeutumaan ratsunsa selästä mahdollisimman sirosti ja viehkosti. Aivan kuin hän olisi yrittänyt näin ikään kuin hyvitellä aiempaa kömpelyyttään. Samalla hän piti huolen siitä, että Hayden näki jokaisen liikkeen.
Paronin iäkäs palvelija rientää ottamaan hänen hevosensa taluuttaakseen sen talliin.

”Arvon herrat, minä menen nyt huoneeseeni lepäämään ja siistiytymään. Uskoisin, että selviätte ilman hurmaavaa seuraani”, Beate sanoo hymyillen katsoen jokaista miestä vuoron perään. Haydenille suotu katse oli tosin selvästi pidempi ja intensiivisempi.
Sitten hän lähtee lanteet keinuen ja hansikoitaan riisuen pääovea kohti.

Paroni ja Stephen nyökkäävät Beatelle, kääntyen sitten takaisin toistensa puoleen.
”Olkaa hyvät ja kutsukaa minua ennemmin Mattheuseksi. Täällä päin vuoria harvemmin välitetään arvonimistä. Teidän on paras totutella siihen”, paroni sanoo leveästi virnistellen. Samalla hän kuitenkin vilkuilee merkitsevästi Michailin suuntaan kuin lähettääkseen tuolle telepaattisen viestin siitä, mitä tapahtuisi kun he pääsisivät vuoteeseen.

Stephen panee nämä katseet merkille. Hän ei varsinaisesti pidä siitä, miten sisarukset vaikuttavat ympärillään oleviin ihmisiin. Tosin, nuo kulkivat auringon paisteessa, saamatta iholleen edes punoitusta. Heitä tuskin saatkylänsä toi lukea vapyyreiksi. Varsinkin kun he olivat näin tuttavallisesti paronin vieraita, joka tiesi kylänsä ongelmasta.
”Mattheus siis. Minä olen Stephen ja toverini nimi on Hayden.”
”On ilo tavata teidät viimein. Voisimme siirtyä sisään aterian ääreen ja minä selvitän teille kylämme tilanteen juurta jaksain niin voimme yhdessä ryhtyä töihin”, Mattheus sanoo viitaten etuoveaan kohti. ”Palveluskuntani huolehtii hevosistanne.”