Tahra K-18

Varoitus: Seksiä nyt ainakin, ehkä myös väkivaltaa. Heikkohermoiset ja alaikäiset hus pois.

Sunnuntai 27.12.2150
Klo 16:43

Richard Hunter, the Heaven produtin Chicagon kaupunkiyksikön johtaja, suoristi parhaillaan kaulassaan olevaa yötaivaansinistä silkkisolmiota, kun hänen vaimonsa ei ollut sitä näkemässä. Annelee oli kyllä loistava vaimo ja kumppani, Richard ei olisi voinut koskaan kuvitella löytävänsä parempaa, mutta tuo olisi varmasti kiikuttanut hänelle viivottimen. Ihan vain päästäkseen huomauttamaan siitä ettei kaiken tarvinnut olla aina millin tarkkaa. Mikä oli Richardin mielestä suoranaista liioittelua. Ei hän nyt sentään niin tarkka ollut, vaikka ei sunvainnutkaan kotonaan tai perheessään minkäänlaista nuhteen sijaa. Hän oletti, että talo oli siisti, kaikki tavarat omilla paikoillaan. Hän myös oletti, että heidän lapsensa käyttäytyivät kunnolla ja pyrkivät parhaaseensa. Mutta, eikö se ollut aivan normaalia? Eikö jokainen perheellinen mies toivonut sellaista?
Anneleeltä olisi tullut tähän väliin jonkinlainen puoli leikkisä huomautus perfektionismistä kärsivästä perheenisästä, johon hän itse olisi vain pyöräyttänyt silmiään.
Richard oli siitä huolimatta vakaasti sitä mieltä ettei vaatinut yhtään sen enempää kuin kukaan hänen asemassaan oleva mies. Lisäksi, hän osasi näyttää olevansa myös ylpeä perheestään.

Seisoessaan vaatehuoneen kokovartalopeilin edessä hänen ajatuksensa siirtyivät Elliottiin. Poika oli todennäköisesti parhaillaan valmistautumassa kerrosta ylempänä siinä huoneessa, joka oli ollut ennen hänen omansa.
Rchard ei voinut ymmärtää mitä he olivat tehneet väärin Anneleen kanssa, jotta pojasta oli lopultakin tullut sellainen. Elliot oli veistetty aivan eri puusta kuin Anton ja Victoria. Tietysti he rakastivat Elliottia, kuten muitakin lapsiaan, mutta tuossa ei ollut minkäänlaista kunnianhimoa tai selkärankaa, mikä taas oli kaikissa muissa perheenjäsenissä mitä ilmeisin piirre. Elliot tuntui tarvitsevan apua pienimmissäkin asioissa. Tuo oli melkein reputtanut Heaven Institutessa ja ei olisi kuuna päivänä saanut töitä ominavuin. Richard ei voinut muuta kuin toivoa, että Elliot ryhdistäytyisi vielä jonain päivänä ja olisi enemmän kuin veljensä Anton, joka oli jo vakiinnuttanut asemansa yrityksessä ja saanut kiitoksi myös johtoportaan väeltä. Victoriakin vasta opiskeli, mutta tuo oli saanut jo työtarjouksia niiltä osastoilta joissa oli ollut harjoittelussa.
Olihan Elliot kunnollinen ja tunnollinen poika. Richard ja Annelee eivät olisi voineet muuta toivoakkaan, tuo teki mitä käskettiin ja ainakin yritti parhaansa. Tuon mielenkiinto tuntui vain lopahtavan heti kun kyseessä ei ollut joku tietokonepeli tai joku muu yhtä turhanpäiväinen juttu.
Richardilla alkoivat keinot loppumaan nuorimman poikansa kanssa. Hän ei tiennyt enää millä olisi kannustanut tuota eteenpäin elämässään.

Hän saattoi vain toivoa, että Elliot ryhdistäytyisi tänä iltana, kun hän oli kutsunut Lyle Phoenixin poja kotiinsa päivälliselle. Lyle oli merkittävä henkilö Heavenin piireissä ja Richard halusi pitää hyvät välit kyseiseen mieheen. Miehen poika Dante Phoenix oli hyvin lahjakas vampyyrinmetsästäjä ja Richard piti itseään onnekkaana, kun oli saanut sellaisen nuoren lupauksen omiin leiviinsä Chicagoon, jossa vampyyrikanta rehotti vielä huomattavasti suurempana kuin olisi ollut suotavaa. Danten ja Antonin kaltaiset nuoret miehet loivat yrityksen kaikkiin jäseniin toivoa ja saivat muutkin nuoret petraamaan saavutuksiaan. Richard näkisi oikein mielellään molemmat nuoret miehet vielä johtotehtävissä Chicagon alueella. Toki hän näkisi mielellään myös Elliotin samoissa tehtävissä, mutta hän oli oppinut jo jonkin aikaa sitten ettei kannattanut toivoa liikoja.
Nyt oli kuitenkin suunnattava ajatukset tulevaan päivälliseen. Annelee oli kokanut koko päivän. Hänen rouvansa oli yhtä täsmällinen ja tarkka keittiössään, kuin työssään Heavenin laboratorioissa, joten ruuan puolesta ei pitäisi olla huolta. Victoria olisi todennäköisesti oma ihastuttava itsensä, kuten myös Anton ja Elliot yrittäisi varmasti jälleen parhaansa. Toivon mukaan se riittäisi.

Richard vilkaisi nopeasti kelloaan. Hänen pitäisi siirtyä alakertaan, sillä Danten oli määrä saapua kuudelta. Kello läheni uhkaavasti määräaikaa.

Kerrosta ylempänä Elliot tappeli solimionsa kanssa. Se ei tuntunut millään asettuvan aloilleen. Aina repsotti jokin kohta, mikä tarkoitti sitä, että solmio oli väärin sidottu. Jos hän menisi tässä kunnossa alas, hänen isänsä huomauttaisi siitä. Eikä hän kaivannut yhtään ylimääräistä kritiikkiä enää. Hän oli nyt neljättä päivää vierailemassa vanhemmillaan. Nuo olivat halunneet joulun kunniaksi koko perheen koolle, kun Victoriakin oli joululomansa Chicagossa.
Elliotille nämä päivät olivat olleet yhtä helvettiä. Hän olisi paljon mieluummin käynyt kotona vain joulupäivän aterialla ja palannut sitten omaan kotiinsa. Onneksi naapurin mukava rouva oli suostunut ruokkimaan Iron Manin, kun isä ja äiti olivat vaatimalla vaatineet häntä tulemaan jouluksi kotiin. Äitinsä kanssa Elliot olisi osannut luikerrella velvollisuudestaan, mutta kun isä oli soittanut hänelle peli oli menetetty.
Elliot olisi vain keksinyt monia miellyttävämpiä tapoja viettää joulunpyhien suomat vapaansa, mutta oli usein auttamatta alakynnessä, kun isä sai jotain päähänsä.
Hieman asiaa oli tietysti helpottanut se, että myös Victoria oli kotona. Sisko oli juuri sellainen tytär, jota isä oli toivonutkin, mutta tuo oli myös kiltti Elliotille. Oli Antonkin, aina aika ajoin, mutta tuo nautti isän kehuissa paistattelussa liiaksi, jotta nuorempi veli olisi tuntenut olonsa mukavaksi.

Ovelta kuului koputus ja pian Victoria pisti päänsä huoneeseen. Sisko oli tosi kaunis. Victorialla oli hoikka, naisellinen vartalo, joka sai näyttämään minkä tahansa vaatteen hyvältä. Nyt tuolla oli yllään joulunpunainen mekko, jossa oli epäsymmetrinen, liehuva helma ja tiukka, rypytetty, kimaltavin tekojalokivin koristeltu miehusta. Kullanpunertava tukka oli vapailla, täyteläisillä kiharoilla, jotka kehystivät kauniita kasvoja. Lisäksi kymmensenttiset korot tekivät tuosta entistä pidemmän. He eivät voineet olla sukua. Victoria oli täydellinen, Elliot näytti lähinnä vitsiltä. Harmikseen Elliot tiesi, että he kaksi näyttivät niin samanlaisilta, että voisivat olla siskokset. Ainoa vain, että hän oli itse mies ja tyttömäinen ulkomuoto oli lähinnä julmaa ironiaa. Miehen kuului olla komea, ei sievä.

”Sinun pitäisi tulla alas”, Victoria sanoi hymyillen ovelta.
”En saa solmiotani siististi”, Elliot totesi nujerrettuna.
Victoria hymyili lempeästi ja asteli peremmälle huoneeseen. Elliot puolestaan tunsi poskiensa kuumenevan punan levitessä niille. Hänestä tuntui pahalta pyytää apua sisareltaan näinkin pienessä asiassa, vain koska ei pystynyt moiseen itse. Victoria ei sanonut mitään ryhtyessä työhön tunnon tarkoilla otteilla.

Joulu ei suonut lomaa ja lepoa niille, joilta odotettiin suuria. Syntymästään asti suuria odotuksia harteillasn kantanut mies ei tosin tiennyt paremmasta ja rennommasta elämästä, joten tieto siitä että hän jäisi Chigagoon lomiensa ajaksi ei tullut yllätyksenä. Dante oli tosin todennut itselleen harvan asian enää yllättävän häntä. Oli täysin normaalia suunnata autollaan kohti pomonsa kotia illalliselle.
Hyvä tapaisena hänestä pitivät monet, ja Dante sai usein kuulla ehdotuksia isojrn kihojen tyttärien namisesta, mikä tuntui olevan aina yhtä hupaisaa muiden mielestä. Dante taas otti ehdotukset vakavasti ja usein jopa harkitsi asiaa niinkin paljon että saattoi viedä tyttäriä treffeille. Niistä ei yleensä tullut mitään.

Lyle Phoenix jaksoi hokea pojalleen aina, että tuon olisi hyvä valita itselleen pian sopiva vaimo. Alkoihan poika olemaan jo siinä iässä että lapsiakin voisi harkita. Miranda puolestaan ei malttanut odottaa lapsenlapsia ja kälyä jota esitellä seuraavissa seurapiirijuhlissaan. Dantea moinen ei vain jostain syystä tuntunut kiinnostavan niin paljoa kuin vanhempiaan. Dante ei ymmärtänyt rakkaudesta juuri mitään.

Kello oli viittä minuuttia vaille kuusi, kun Dante parkkeerasi autonsa, nappasi apukuskin istuimelta pienen lahjapussin ja nousi autostaan. Hänen punaiset hiuksensa oli siististi kammattu ja yllään miehellä oli hiilenharmaa puku, seka tummansininen kravatti. Puvuntakin alta paljastui mustaan taittuvan sinisen värinen liivi ja vaaleamman harmaa kauluspaita. Dante asteli ryhdikkäästi ulko-ovelle, vilkaisi ranteessaan olevaa kelloa, ja soitti kelloa heti kun nunerotaulu muuttui näyttämään kuutta.

Elliot asteli kolmikerroksisen huvilan alimpaan kerrokseen Victorian perässä, kun sisko oli auttanut häntä ensin solmion ja lopulta myös paidan, joka oli repsottanut takapuolelta, sekä puvuntakin kanssa. Hän piti katseensa tiiviisti portaiden maitolasisessa pinnassa ja kenkiensa kiiltävissä kärjissä, tietäen tasan tarkkaan kuinka punaisina hänen kasvonsa helottivat.

Isä asetteli heidät riviin eteiseen, pituusjärjestykseen, mikä oli Elliotin mielestä vähintäänkin nöyryyttävää. Hän kuitenkin piti suunsa visusti kiinni.
Eikä tämä ollut edes pahimmasta päästä. Edellisenä iltana isä oli kutsunut hänet työhuoneeseensa ja käynyt hänen kanssaan läpi asiat, joista oli sopivaa puhua ja niistä, joista ei ollut sopivaa puhua. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut omia aivoja, vaikka hän tiesi olevansa melkoinen pettymys perheelleen. Hän ei ollut lainkaan niin kuin Anton, eikä kuten Victoria, jotka olivat kertakaikkisen täydellisiä. Elliotille oli käynyt täysin selväksi, että hän oli täydellisen epäonnistunut elämässään. Nyt hänellä ei ollut muuta tehtävää, kuin pitää matalaa profiilia itsensä suhteen ja kiillotettava sisarustensa mainetta.

”Elliot, ole hyvä ja seiso selkä suorassa”, isä totesi viileästi juuri ennen kuin ovikello soi.
Elliot suoristi ryhtinsä niin nopeasti kuin taisi.
Isä avasi oven, hymyillen leveästi, äidin seisoessa oikealla puolella vierasta vastassa.
Elliot vietti hetken katsellen vanhempiaan. He olivat häkellyttävän näköinen pari ja hän tiesi vanhempiensa keräävän katseita, sekä aitoja kohteliausuuksia jokaisessa juhlassa, jota he kunnioittavat läsnäolollaan. Richard Hunter oli komea, huolimatta viidenkymmenen vuoden iästään. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka pysyivät aina sotilaallisissa mittasuhteissa ja aivan yhtä siisteinä, eikä tuota näyttänyt haittaavan yhtään ohimoille ja otsalle ilmestyneet harmaat suortuvat. Iän huolella uurruttamilla kasvoilla oli aina joko asiallisen vakava ilme tai ystävällinen hymy, silloin kun oltiin tekemisissä jonkun muun kuin Elliotin kanssa. Nyt siniset silmät säihkyivät heidän tulevalle vieraalleen. Jätettyään kenttähommat, isä oli ruvennut käyttämään pelkkiä mittatilaustyönä tehtyjä tärkättyjä, pukuja.
Äiti oli ikääntynyt arvokkaasti. Hänen polkkatukkansa oli jo täysin harmaantunut. Hän myös antoi niiden pysyä miellyttävän hopeanharmaina, lukuunottamatta huolella värjättyjä tummempia ja vaaleampia raitoja. Hänen kasvonsa olivat sitä vastoin paremmin säilyneet samoin kuin pitkä norja vartalo, jonka tuo oli verhonnut tänä iltana tummanvihreään kietaisumekkoon. Oli myös täysin selvää, mistä Victoria ja Elliot olivat perineet säärensä.
Ja tässä oli vasta ulkoiset seikat. Moni olisi kuollut kateudesta nähdessään Hunterin pariskunnan ansioluettelot sekä yhdessä, että erikseen.

”Tervetuloa”, isä sanoi huomattavan lämpimästi ja astui pois tieltä, jotta heidän vieraansa saattoi astella sisään.
”Tervetuloa kotiinmme herra Phoenix. Minä olen Annelee. Olen kuullut sinusta paljon mieheltäni.” Äiti pysyi paikallaan, seisoen uskomattoman korkeiden korkojensa päällä, hymyillen sädehtivästi, kädet säntillisesti edessä, valtava timanttisormus kimallellen huoneen valossa.

Tässä sitä siis taas oltiin. Ovi aukesi paljastaen herra Hunterin perheineen, ja Dante hymyili kohteliaasti, vastaten vanhemman herran ystävälliseen hymyyn.
"Hyvää iltaa, herra Hunter. Kiitos kutsustanne, ja kutsukaa toki minua vain Danteksi.", Dante kääntyi roivan puoleen kumartaen kevyesti.
"Hurmaavaa tavata teidät, rouva.", Dante ojensi lahjapussia Anneleelle, joka sisälsi kalleinta shamppanjaa jota hän oli vain löytänyt. Hän oli saanut näille illallisille hyvin tarkat ohjeet isältään, sekä rahaa iuteen pukuun ja Hunterien lahjaan. Sisään astuessaan hän ojensi kätensä kätelläkseen herra Hunteria kohteliaasti kuten tapoihin kuului, ja kääntyisi seuraavaksi rouvan puoleen, antaakseen tälle kevyen, kohteliaan nopean suudelman kämmenselälle. Kaikki nämä oli opetettu Dantelle jo hyvin nuorena. Hänen isänsä oli painottanut, että näiden illallisten tuli sujua ilman ongelmia, ja siihen Dante tähtäsi, vaikka isä ei sitä olisikaan painottanut.

Richard kätteli vierastaan lujalla otteella, viittoen tuon saman tien sisään ja oli yhtä hymyä kun tuo nuorimies lähestyi hänen vaimoaan. Hän kääntyi sulkemaan oven ja astui toistaiseksi sivuun antaen Anneleen hoitaa muun perheen esittelyn, sekä aloittaa emännöinnin. Hän katsoi hyväsyvästi kun Dante suuteli talon emännän kättä. Tällä nuorukaisella oli loistavat käytöstavat ja tuo tiesi näytti tietävän tarkalleen mitä odotettiin. Toisaalta, eihän muuta voinut odottaakaan kun kyseessä oli Lylen poika. Vanhempi herra Phoenix oli todennäköisesti koulinut lapsensa yhtä ankaralla käellä
Annelee ojensi kätensä sirosti miehen suudeltavaksi jo ennen kuin tuo ehti edes ojentaa omaansa. Richard oli tyytyväinen. Naisten kuuluikin odottaa kohteliaisuuksia mieheltä ja herrasmiehet tiesivät sen.
”Ilo on kokonaan minun puolellani Dante. Ja kutsukaa tekin toki minua Anneleeksi. Rouvittelu saa minut tuntemaan itseni niin vanhaksi.” Annelee otti lahjapullon kiitollisesti hymyillen vastaan ennen kuin kääntyi esitelläkseen perheen ylpeydenaiheet. ”Tässä ovat lapsemme Anton, jonka olet jo saattanutkin työsi puolesta tavata. Hän on myös kenttäagentti. Sekä Victoria ja Elliot.”

Anton ja Victoria astuivat esiin kuin ohjattuna, veljen seuratessa hieman heidän perässään. Hänessä ei ollut mitään esiteltävää, joten miksi hänen pitäisi juosta keskelle tukalaa tilannetta.
Elliot vilkaisi nopeasti itseään huomattavasti pidempää veljeään. Anton näytti metsästäjältä. Vanhempi veli oli saanut kaiken sen, mistä Elliot oli jäänyt paitsi, kuten lihasmassan, pituuden, sekä heidän isänsä miehekään ulkonäön. Tuo oli värjännyt joitain vuosia sitten tukansa sinimustaksi ja huolehti nyt aktiivisesti siitä, että se myös pysyi sellaisena. Normaalisti veli sotki sen tarkkaan, jotta se näyttäisi sopivan huolettomalta. Naisväki kuulemma piti sellaisesta, niin kuin Anton olisi muka kaivannut apua sellaisessa. Nyt se oli kammattu siististi taakse. Lisäksi veljellä oli jonkinlainen fetissi neuloihin, sillä tuolla oli kasvoissaan enemmän asemetallia, kuin siinä mittatilaustyönä tehdyssä solaris SIGissään. Antonin musta puvuntakki repsotti auki ja valkoisen paidan kaksi ylintä nappia eivät myöskään olleet kiinni. Eikä veljellä ollut myöskään solmiota. Mutta huolettoman rento ulkonäkö oli sallittua silloin kun oli perheen kultapoika. Pieni särmä kuulemma kuului metsästäjän imagoon.
Elliotin pitäisi kuitenkin olla siisti ja suittu silloin kun tuli vieraita. Särmä piti ansaita. Toisaalta, hän varmaan näyttäisi idiootilla tai kodittomalta, jos edes yrittäisi näyttää samalta kuin veljensä.
”Terve mieheen.” Anton hymyili koko naaman leveydeltä ja ojensi kätensä Dantelle omaan rehvakkaaseen tapaansa. Elliot kadehti sitä, miten isä ei moittinut Antonia moisesta epäsopivasta puhetavasta tai edes katsonut paheksuvasta.
Elliot ei kuitenkaan voinut kuuta kuin peittää oman harmistuksensa. Hän ei tulisi koskaan olemaan isänsä suosikki. Hän tulisi aina olemaan se huonompi poika.
”Hei, minä olen Victoria.” Sisar ojensi oman kätensä suudeltavaksi samaan tapaan kuin heidän äitinsä oli tehnyt aikaisemmin.

Jokainen isomman luokan perhe, jossa Dante oli vieraillut, oli kutakuinkin samanlainen. Jokaisen käytökseen tuntui vaikuttavan vallan ja rahan määrä, ja Dante oli oppinut tämän olevan aivan normaalia. Näin toimittiin myös heillä kotona. Suudeltuaan rouvan kättä ja suotua tälle komeimman ja ystävällisimmän hymynsä, Dante nyökkää hieman päätään naisen ehdotukselle sinunkaupoista.
"Pahoittelen huonoja käytöstapojani, Annelee.", Dante siirtyy seuraavaksi kättelemään Antonia, nyökkää tuolle tervehdykseksi ja puristaa tuon kättä kuten tapoihin kuului.
"Hauska tavata, olemme tainneet tosin tavata töissä muutamaan otteeseen.", Dante toteaa, kohtelias hymy edelleen kasvoillaan, Antonille. Hän ei juurikaan välittänyt toisen rempseästä ulkonäöstä, vaikka hänen täytyi myöntää ettei se ollut aivan sopimattomankaan näköinen. Se kuitenkin oli ristiriidassa kaikkien muiden vaatetusten kanssa, jotka olivat pukeutuneet parhaisiinsa ja viimeistelleet ulkonäkönsä huolella. Tuntui melkein huvittavalta, että herra Hunter päästi moisen käytöksen korjaamatta sitä.

Seuraavaksi hän suuteli kämmenelle Victoriaa, kuten tapoihin jälleen kuului. 
"Hauska tutustua, näytätte oikein hurmaavalta.", Dante tiesi että tapoihin kuului kehua, eikä hän edes valehdellut. Nuori neitokainen näytti siltä, että muutaman vuoden päästä kaikki miehet lankeaisivat polvilleen tuon eteen, elleivät jo langenneet. Dante ei voinut olla miettimättä, ehdottaisiko herra Hunter tyttärensä ulos viemistä, kuten melkein kaikki muutkin perheiden päät jotka hän oli tavannut. Se alkoi toisaalta olla jo uuvuttavaa. Hän veisi mielellään Victorian ulos, mutta ei uskonut että jutusta tulisi sen suurempaa. Nainenhan oli häntä reilusti nuorempi, vaikka toisaalta se oli vain numero, mutta jostain syystä Dante tunsi itsensä paljon ikäistään vanhemmaksi, kun taas muut, yleensä naiset, käyttäytyivät ikänsä mukaisesti mikä yleensä johti siihen, ettei heillä olisi mitään yhteistä puhuttavaa kuin korkeintaan työ. Kaipa sekin toimisi, Dante tosin kaipasi jotain muuta, vaikkei tiennytkään vielä, mikä se jokin muu oli.
"Ja sinä olet varmasti Elliot. Hauska tutustua.", Dante astuu lyhyimmän eteen ojentaen kätensä, ja kunhan kuopus ojentaisi kätensä, Dante kumartuisi suutelemaan sen kämmenselkää. Hän muisteli isänsä puhuneen että perheessä olisi ollut kaksi poikaa, mutta näkemänsä perusteella tämä viimeisin oli kylläkin nuori tytär. Ehkä hänen isänsä oli sanonut väärin, tai sitten hän muisti itse väärin.

Elliot seisoi koko toimituksen ajan hieman taaempana sisaruksistaan haluamatta kiinnittää suurempaa huomiota itseensä. Anton ja Victoria onneksi veivät sitä jo olemuksellaan pois hänestä. Itsevarman kaksikon huomasi helposti, jolloin keskimmäisen lapsen oli helpompi kadota varjoihin.
Tietenkin Dante ja Anton olivat tavanneet töissä. Nuo olivat kumpikin juuri sellaisia kiiltokuvapoikamaisia metsästäjiä, joilla Heavenia markkinoitiin nuorille. 'Hei, liity Heaveniin! Saat uskomattomat lihasmassat ja kauniin ulkonäön. Kaupan päälle pääset kansansankariksi ja tappamaan vampyyreita. Loisto diili! Kun ilmoittaudut nyt saat kaiken kattavan henkivakuutuksen!'
Victoria oli yhtä hurmaava kuin aina. Hän otti suudelman vastaan kuin hieno leidi ja ällistyttäisi noin kymmenen minuutin kuluttua Danten omilla näkemyksillään nykypäivän asekehityksestä, sekä Heavenin yleisimmistä taktiikoista ottaa vampyyrit kiinni. Eikä tuo lirkuttelisi tai flirttailisi tai rupeaisi kikattamaan niin kuin muut samanikäiset tytöt Danten kaltaisen komean miehen lähettyvillä.

Sitten Dante käänsikin jo huomionsa Elliottiin. Vaikka Elliotin olisikin tehnyt mieli vain nyökätä ja siirtyä takaisin kulisseihin, hän kohotti kätensä, jotta voisi kätellä heidän vierastaan.
Sitten koko homma kääntyikin päälaelleen.
Dante käänsi Elliotin käden suudellakseen kämmenselkää. Elliotin kasvot lehahtivat siinä silmänräpäyksessä tulipunaisiksi. Häntä luultiin tytöksi! Vieras piti häntä ihan oikeasti talon toisena tyttärenä! Tämä oli varmasti hänen elämänsä nöyryyttävin kokemus. Hän voisi saman tien vajota maanalle ja tappaa itsensä tämän vuoksi. Ellei ehtisi kuolla häpeään ennen sitä. Hän voi lievästi pahoin ja jostains syystä hänen äänensä tai refleksinsä eivät toimineet enää ollenkaan, eikä hän voinut muuta kuin seisoa siinä miehen suudeltavana.
Elliot kohotti katseensa, katsoen kauhuissaan perhettään. Isän ja äidin kasvoilta kuvastui sanaton tyrmistys. Tämä oli taatusti ensimmäinen kerta koko Elliotin kahdenkymmenenkahden elinvuoden aikana, kun hänen aina sanavalmiit vanhempansa olivat tyrmistyneet hiljaisiksi. Anton katseli häntä hieman hämmentyneenä, mutta ennen kaikkea huvittuneena. Victoria oli läpsäissyt kädet suulleen ja tuo näytti lähinnä kauhistuneelta.

Anton oli se, joka rikkoi hiljaisuuden kun Danten huulet erkanivat Elliotin iholta. Isoveli astui lähemmäs ja kiskaisi hänet kainaloonsa, hymyillen heidän vieraalleen riemastuneen näköisenä.
”Jassoo. Tämähän meni mielenkiintoiseksi. Ajattelitkos seuraavaksi pyytää minun pikkuveljeäni ulos?”
Elliot tunsi kuinka hänen kasvonsa kuumenivat entisestään. Hän tuijotti tiiviisti kenkiensä kärkiä, kehtaamatta katsoa enää ketään huoneessa olijaa. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun kiukku ja puhdas häpeä kuplivat hänen sisällään. Yhdistelmä oli kaamea.

Äiti riensi kuitenkin nopeasti apuun, toinnuttuaan omasta järkytyksestään. ”Jaahas. Jos te herrasväki siirrytte tuonne olohuoneen puolelle nauttimaan alkudrinkit, niin minä käyn vilkaisemassa ruokaa. Victoria tuo teille pian alkupaloja maisteltavaksi. Toivottavasti pidät italialaisesta ruuasta Dante?”

Dante kohotti katseensa nuorimmaiseen, oletuksensa mukaan nuorimmaiseen, voidakseen kenties kehua tätä hyvin suloikseksi nuoreksi leidiksi, kun huomasi tuon punastuneen rajusti. Noh, mikäs siinä, tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Mutta selkänsä suoristaessaan Anton astuikin jo pienimmän luokse, kaappasi tuon itselleen ja seuraavaksi sanoi jotain, joka sai Danten itsensä punastumaan. Hän oli järkyttynyt. Hän oli juuri tehnyt pilaa herra Hunterin pojasta, ja saisi varmasti huudot hänen isältään, sekä omalta isältään. Ilta ei olisi voinut tuhoutua tämän paremmin. Dante painoi päänsä niin alas kumaraan kuin vain pystyi, pahoitellakseen tilannetta mitä parhaiten.
"Olen hyvin, hyvin pahoillani. Toivon että voitte antaa anteeksi tökerön käytökseni.", Anteeksi pyyntö oli osoitettu samalla kertaa koko perheelle, kuin vain Elliotille. Ei ylimääräisiä selityksiä, ne vain huonontaisivat tilannetta pahimmassa tapauksessa. Hänen ei missään nimessä pitäisi mennä sanomaan, että oli luullut Elliotia tytöksi.  Dante ei kehdannut katsoa toiseen päin enää lainkaan siinä vaiheessa, kun kehtasi kohottaa päänsä Anneleen rientäessä keittiöön.

"To-totta kai.", Hän vastaa, selkeästi kiusaantuneena ja vaivaantuneena aiheuttamastaan hämmingistä. Että hän oli idiootti! Olisi suoranainen ihme, jos hänen isänsä ei saisi kuulla tästä, ja antaisi hänelle ympäri korvia kun hän seuraavan kerran palaisi kotiin. Ehkä hänen olisi suosiolla vain muutettava takaisin Lontooseen. Dante tunsi punoituksen pysyvän kasvoillaan vielä siinäkin vaiheessa, kun hän odotti muiden siirtyvän edeltään olohuoneeseen, voidakseen itse tahdikkaasti saapua jonon viimeisenä. Ja mahdollisimman kaukana Elliotista. Hänen kävi toista sääliksi, sillä toinen näytti hyvinkin tyttömäiseltä, ja Dante oli erehtynyt ajattelemaan, että nuorella tyttärellä olisi erilainen maku, mitä tuli seksuaaliseen suuntautumiseen. Hirvittävän noloa ja tökeröä häneltä. Dante oli varma, ettei Elliot varmasti antaisi tätä hänelle koskaan anteeksi, ja se saattaisi haitata hänen isänsä ja herra Hunterin välejä. Dante toivoi hartaasti, ettei tästä olisi kyse.

Elliotin isä oli seuraava, joka tuntui heräävän kiusallisen tilanteen aiheuttamasta horroksesta. Hän yskäisi kevyesti, kuin ääntään selventääkseen ja nykäisi jo ennestään moitteetonta pukuaan suoraksi. Seuraavassa hetkessä hänellä olikin jo kasvoillaan tyynen rauhallinnen ilme, kuin minkäänlaista noloa välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan.
”Sattuuhan noita”, Richard Hunter totesi, astuen Danten rinnalle, ohjatakseen tuon vieraiden kestitsimiseen tarkoitettuun olohuoneeseen. Mies laski kätensä jopa isällisesti Danten olkapäälle. ”Kukaan ei kuollut ja voin olla varma, että pian me nauramme tälle pikku välikohtaukselle.”

Elliot katsoi isäänsä tyrmistyneenä. Hän ei tiennyt millaista reaktiota oli muilta odottanut, mutta isän tapa vähätellä tapahtunutta tuntui karvaalta. Tilanne oli muutoinkin riittävän paha ja se miten isä suhtautui asiaan sai kyyneleet tekeytymään Elliotin luomien taakse. Ei hän rupeaisi itkemään. Siinä oli vain entistä enemmän syytä luulla häntä tytöksi, joten parempi unohtaa koko homma.
Antonin kohdalla ei olisi koskaan tapahtunut vastaavaa. Eikä isä olisi taatusti antanut sellaisen loukkauksen mennä ohi korviensa, mutta nyt olikin kyse Richard Hunterin toisesta pojasta. Siitä pojasta, joka oli aikanaans saanut koulupaikkansa isänsä avustuksella ja siitä, jonka nykyinen työpaikka oli myös isältä saatu, koska se oli ainoa syy miksi hän kelpasi kyseiseen työhön. Hän oli se poika, jolla oli arvostettu ja tunnettu isä. Anton oli se, joka oli luokka-asteensa priimus Heaven institutessa ja keräsi nyt omaa mainettaan varsin vaikuttavaan tahtiin. Jep, ei ollut mikään yllätys, että toista poikaa, luultiin tytöksi. Sehän ainoastaan sopi kuvaan ja saattoi selittääkin monta asiaa.

Anton asteli isän ja Danten perässä jo olohuoneeseen ja äiti oli kadonnut Victorian kanssa keittiön puolelle, joten Elliot oli ainoa, joka oli jäänyt jälkeen ja seisoi nyt eteisessä. Jos totta puhuttiin, hän olisi oikein mielellään livahtanut keittiöön äitinsä, sekä sisarensa kanssa, mutta eikö se tehnyt hänestä taas osan perheen naisväkeä. Hänen pitäisi olla mies ja siitä huolimatta, että hänen vatasansa heitti parhaillaan iloista kärrynpyörää, hänen pitäisi astella miesten perässä olohuoneeseen.

”Anton, olisitko niin ystävällinen ja kaataisit meille lasilliset tässä odotellessa?” Rachard kysyi, samalla kun viittoi Dantea istumaan yhdelle yleellisistä, sirorakenteisista, silkillä pällystetyistä nojatuoleista. Tässä olohuoneessa Hunterin perhe ei viettänyt aikaa, katsellen elokuvia, vaan täällä kestittiin vieraita. Takassa paloi tuli, tunnelma oli rauhallinen ja yleellinen kuin hotellin aulassa. Värimaailmaan kuului kultaa, laventelinsinistä, sekä maitokahvinruskeaa. Huonekalut olivat kaikki siroja ja keveitä ja ilmavaa vaikutelmaa tukivat myös lasipintaiset pöydät. Vaaleat ja hillityt joulukoristeet kertoivat vuodenajasta. Valaistus oli miellyttävän himmeä, mikä loi kodinomaisen ilmapiirin.
Anton asteli sirolle lipastolle, jonka päällä oli kultaisella tarjottimella valikoima kristallikarahveja. Hän avasi piirongin pöytälevyn, jonka takaa paljastui lisää pulloja, sekä asiaan kuuluvia laseja. ”Viskiä? Sherryä? Portviiniä?”
Elliot hipsi samaan aikaan huoneeseen, yrittäen turhaan sopeutua mustan pukunsa kanssa vaaleaan seinään. Hän suuntasi suorinta tietä sirolle sohvalle ja valitsi paikan niin, että se jäi Danteen katsottuna sokeaan kulmaan.

Nyt täytyi ryhdistäytyä, Dante komensi itseään suoristi suoraa ryhtiään lähtiessään Richardin johdattamana olohuoneeseen. Tuntui hieman omituiselta, että Richardin kaltainen mies ei suuttunut siitä, että hän oli loukannut tuon poikaa melko julmasti käyttäytymällä kuin tuo olisi kuulunut hameväkeen. Dante olisi huomannut erheensä, jos vain olisi katsonut tarkemmin, mutta hän oli rutiininomaisesti aikonut hoitaa esittelyt alta. Kaikenlisäksi, Elliot oli uniseksi nimi, joten sekään ei ollut saanut häntä havahtamaan todellisuuteen toisen sukupuolesta. 
Olohuoneessa Dante istuutui nojatuolille nostaen toisen jalkansa ristiin toisen päälle, ja yritti rentoutua niin paljon kuin oli mahdollista. Hän silmäili ympärilleen ylellisessä huoneessa, ja totesi pitävänsä sisustuksesta. Hänen oma asuntonsa oli myös hillityn asiallisesti sisustettu ja aina siisti. Mies kun ei kotonaan muuta tehnyt kuin treenannut ja hionut tietojaan ja taitojaan. Lisäksi kerran viikossa käyvä talouden hoitaja piti huolen siitä, että asunto myös pysyi siistinä.

"Viskiä, kiitos.", Dante tunsi rauhoittuvansa ja normalisoituvansa pikkuhiljaa. Silmän nurkastaan hän näki Elliotin, joka hiippaili pois hänen katseensa ulottuvilta mahdollisimman kauas hänestä. Hänen pitäisi pyytää vielä jotenkin anteeksi, ei ollut hyvä jos heidän välinsä jäisivät tälläisiksi, vaikka he eivät välttämättä tulisikaan tapaamaan muulloin kuin tälläisissä tilanteissa. 
"Teillä on mahdottoman kaunis koti, sir.", Dante toteaa istuessaan selkä suorana nojatuolissaan, ja katsellessaan vielä ympärilleen.

”Minulle myös ja varmaankin myös Elliotille.”
Elliot peitti irvistyksensä. Hän ei pitänyt lainkaan viskistä tai muista väkevistä alkoholijuomista tai alkoholista ylipäätänsäkkään, sen aiheuttaman pyörivän ja huteran olon vuoksi. Isä kuitenkin vaati aina tällaisilla illallisilla, että myös hänen lasinsa täytettiin ja hänen kuului juoda. Aikuisiällään Elliot oli kuitenkin onnistunut kehittämään juomien piilottamisesta ja juomatta jättämisestä varsinaisen taiteenlajin. Yllättävää kyllä, ihmiset harvoin kiinnittivät huomiota toistensa juomiseen. Riitti kun näytteli juovansa ja piti lasia kädessään ja sen jälkeen vain taidokkaasti unohti lasinsa jonnekkin. Harva kiinnitti huomiota siihen oliko pinta laskenut vai ei.
”Kiitos poikaseni. Siitä saamme kuitenkin kiittää vain ja ainoastaan Anneleen palkkaamaa suunnittelijaa”, isä sanoi sopivalla tavalla vähätellen Danten kehuessa heidän kotiaan. ”Olemme vaimoni kanssa kumpikin niin kiireisiä työmme kanssa, että kotimme olisi taatusti täysin retuperällä ilman tällaista palvelua. Kodin täytyy kuitenkin olla paikka, jossa voi rentoutua ja unohtaa työn kiireet, joten sen on oltava kunnossa.”
Anton oli saanut täytettyä lasit, joten isä riensi ottamaan niistä kaksi, joista toisen hän tarjoili heidän vieraalleen. Elliot otti oman lasinsa Antonilta ja keskittyi nyt siihen, että saisi hämättyä muita huoneessa olijoita.
”Mitä sinun perheellesi nykyään kuuluu? Tapasin isäsi viimeksi konferenssissa, jossa käsiteltiin tätä uutta tietokanta järjestelmää, johon olemme pian siirtymässä ja siitä on aikaa.” Isä istuutui divaanille lähelle Dantea, voidakseen johtaa keskustelua sieltä käsin.

Dante nyökkäsi kohteliaasti kuunnellessaan Richardin kertomusta sisustajasta. Niin, hänellä itselläänkin oli sellainen ollut. Hänen äitinsä oli vaatinut, että asunto olisi edustava ja hieno, jos hän vaikka sattuisikin viemään naisen kotiinsa. Dante oli tosin tehnyt sisustukseen pieniä, huomaamattomia muutoksia, jotta se tuntuisi enemmän hänen kodiltaan, paikalta jossa hän viihtyisi siellä aikaansa viettäessään. Hän kiitti viskistä ja kohotti lasin nenänsä alle, haistaen sen väkevää aromia ennenkuin siemaisi siitä hieman. Alkoholi oli ainoastaan hyvää hyvin pienissä määrissä. Lasillinen tai kaksi tälläisillä kutsuilla oli kaikki, mitä Dante yleensäkkään joi.  Maussa ei ollut mitään vikaa, Dante ennenminkin nautti siitä, mutta hän oli useinmiten autolla, eikä hän myöskään pitänyt humaltumisesta.

"Vanhempani voivat oikein hyvin. Kun he kuulivat minun olevan tulossa tänne, he lähettivät mitä rakkaimmat joulun ja uuden vuoden toivotuksensa. He tekevät edelleen liikaa töitä voidakseen käydä vierailemassa poikansa luona.", Dante vitsaili kohteliaasti hymyillen, asettuen nojatuolissaan niin että pystyi katsomaan suoraan Richardia kohden puhuessaan tuolle. Samalla hän yritti etsiä katseellaan Elliotia. Hän halusi edelleen pyytää tuolta anteeksi, ja selittää käytöstään.

Elliot yritti istua sohvalla mahdollisimman mukavasti ilman, että olisi ”röhnöttänyt” kuten hänen isänsä asian ilmaisi. Lisäksi hän yritti keskittyä keskusteluun, ihan siltä varalta jos joku sattuisi kysymään häneltä jotain. Kohteliaisuuksien jälkeen puhe alkoi yleensä käydä puuduttavaksi kun siirryttiin keskustelemaan työasioista ja silloin hänen oli vaikea pysyä kärryillä aiheista. Isän viittaus uuteen tietokantajärjestelmään kertoi siitä, että muodollisuudet olisi pian hoidettu.
Samalla hän yritti pitää katseensa isässään, sillä oli edelleen liian nolo edes katsomaan Dantea päin.

”Lähetä meidän terveisemme takaisin ja kerro toki, kun he päättävät irrottautua töistään Chicagon matkan verran, meidän ovemme ovat aina avoinna heille.”
Isä olisi selvästi jatkanut puhettaan, mutta juuri silloin Victoria saapui paikalle alkupalatarjotinta kantaen. Äiti oli taiteillut pieniä pyöreitä, vaaleita leipäsiä, joiden päällä oli palanen suolattua lohta, hieman mätejä, sekä nokare ranskankermaa.
”Anteeksi jos keskeytin. Äiti liittyy pian seuraamme”, Victoria sanoi hurmaavasti hymyillen. Hän asteli peremmälle huoneeseen ja asetti tarjottimen pöydälle, lähelle isäänsä ja Dantea. Ohimennen hän soi nuorelle miehelle lämpimän hymyn, ennen kuin siirtyi kaatamaan itselleen lasillisen valkoviiniä yhdestä piirongin karahveista.
”Maistahan siitä poikaseni. Annelee antoi keittiöhenkilökunnalle vapaata täksi, voidakseen toteuttaa itseään jälleen sillä saralla. Hän on loistava kokki”, isä sanoi napaten oitis yhden pienen alkupalan itselleen.
Tässä välissä Elliot kiros paikkavalintaansa. Hänen oletettiin myös syövän, mutta täältä käsin, hänen oli mahdotonta tehdä sitä. Eikä isä taatusti katsoisi jatkuvaa ravaamista hyvällä.

"Minä kerron heille. Puhetta oli, että he pitäisivät pienen loman vuoden alussa ja saapuisivat Chicagoon.", Dante siirtää katseensa Victoriaan joka kiikuttaa heille alkupaloja. Hän vilkaisee tarjotinta eikä ylläty yhtään siitä, että sen sisältö näyttää mitä maittavimmalta. Hän tosin yllättyi hieman kuullessaan, että Annelee oli antanut keittiöhenkilökunnalle vapaata voidakseen itse laittaa ruokaa. Se oli ihailtava piirre naisessa.
"Hyvin ihailtavaa, että hän haluaa laittaa ruokaa itse.", Dante toteaa kohteliaasti ja nappaa itselleen yhden alkupaloista voidakseen maistaa. Hän ei näytä edes huomaavan Victorian lämpimää hymyä. Dante osasi olla sokea tietyille asioille. Alkupala tosiaan oli suussasulavan hyvää, eikä Richard valehdellut lainkaan kehuessaan vaimoaan loistavaksi kokiksi. Hän ei malttanut odottaa, mitä itse illallinen toisi mukanaan, jos jo pelkät alkupalat olivat näin maistuvia.

"Kuinka omat työnne sujuvat, sir?", Dante pitää kohteliaasti keskustelua yllä, varoen tarkkaan sotkemasta mitään alkupaloja syödessään. Hän olisi halunnut esittää oman ideansa koirien käytöstä kenttäagentin työssä, mutta tiesi, ettei siihen vielä ollut tilaisuus. Olisi ollut röyhkeää ja julkeaa tuoda asia noin vain esille. Hän pääsisi kyllä esittelemään ideansa, kunhan puhe hänen omista töistään tulisi. Sitä paitsi, Dantella ei ollut kiire mihinkään työnsä kanssa. Hän oli vasta alkumetreillä, sillä muutettuaan Chicagoon hän oli ensitöikseen hankkinut itselleen kunnon koiran, ja ryhtynyt kouluttamaan tuota. Danten asunto oli siinä vaiheessa näyttänyt hieman siltä, kuin sinne olisi iskenyt tornado. Joka puolelta löytyi koirankoulutus oppaita, ja hänen äitinsä olisi luultavasti pyörtynyt moisesta näystä.

Isä hymyili ylpeänä Danten kehuessa hänen vaimoaan. Victoria istuutui viinilasinsa kanssa tuon viereen, ristien jalkansa sirosti nilkoistaan. Elliot ei voinut olla panematta merkille sitä, kuinka esille sisar istui. Hän oli aina pitänyt sisartaan perheen fiksuimpana jäsenenä, mutta ilmeisesti hyvätapainen ja komea mies sai naisen kuin naisen käyttäytymään kuin idiootti. Elliot olisi tosin odottanut sisareltaan hieman enemmän.

Mitä tuli hänen omaan ongelmaansa, hän päätyi nousemaan ja istuutumaan Danten viereiselle nojatuolille. Se oli myös melko turvallinen paikka, kun vanhemman miehen huomio oli kuitenkin kiinnittynyt isään.
Hän kurottautui ottamaan leipäpalaa myös itselleen ja vilkaisi ohimennen isäänsä. Richard soi hänelle hyväksyvän katseen. Mikä oli todennäköisesti merkki siitä ettei tuo ollut täysin hyväksynyt hänen aiempaa paikkavalintaansa.

”Töitä piisaa, kuten saattaa olettaa. Kuten tiedät, täällä Chicagossa suunnitellaan uusia ryhmityksiä ja aluejakoja, nyt kun vampyyrikannan asuinalueet ovat muuttuneet. Mehän elämme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että kaupunkimme uudelleen rakennettu osa on onnituttu pitämään täysin nyt puhtaana niistä verenimijöistä uusien rajavalvonta järjestelmien myötä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että voisi ryhtyä höveliksi. Vampyyrit ovat kuitenkin älykkäitä olentoja, vaikka heidän elintapansa onkin vastenmielinen, moraaliton ja uhka ihmiskunnalle.” Isä oli suoristanut ryhtiään ja ottanut asennon, jota perheen lapset kutsuivat puheenpito asennoksi. ”Lisäksi meidän on valmistauduttava mahdollisiin muutoksiin, jos Laura Underwoodin esitys menee läpi koko johtokunnassa. Olet varmaan kuullut sen naisen näkemyksistä?”

Dante vilkaisi vain pikaisesti Victoriaa joka asettui isänsä vierelle ja soi neidolle nopean hymyn ennenkuin kiinnitti huomionsa hetkekdi Elliottiin. Toinen sentään uskalsi istua hänen viereensä, eikä vaikuttanut mulkoilevan häntä murhaavasti. Sitten hän siirsi huomionsa jälleen Richardiin.
"Olen tutustunut hänen ideoihinsa, ja omasta mielestäni ne ovat varsin hyviä. Voisimme oppia paljon uutta kuulustelemalla.", Nyt saattaisi olla hyvä hetki mainita, että hän koulutti jo koiraansa jäljittäjäksi jättämällä aina yhden vampyyrin henkiin jos tehtävänsä aikana onnistui, ja antamalla Remyn nuuskia verenimijää. Se oli onnistunut vain kerran, ja Dante kaipasi lisää ja uskoi, että jos Underwoodin ehdotus menisi läpi, hän pääsisi kouluttamaan Remya paremmin.

"Olen itse miettinyt samankaltaisella tavalla, kuin Underwood. Olen yrittänyt tutkia vampyyreitä omien kykyjeni mukaan ja kehittänyt teorian, että voisimme kenties kouluttaa koiria jäljottämäån vampyyreitä.", Dante selosti ja toivoi mielessään, että Richard pitäisi hänen ideastaan. Sekään ei tosin vielä tarkoittanut sitä, että hän pääsisi toteuttamaan suunnitelmiaan. Jutussa oli niin monia tekijöitä, jotka piti ottaa huomioon, mutta vielä toistaisekso Dante oli toiveilas. Hän ei ollut kertonut ideastaan vielä edes isälleen, sillä hän pelkäsi tuon hylkäävän hänen ajattelutapansa samalta istumalta. Lyle Phoenix odotti pojaltaan vain täydellisyyttä, maailman mullistavia keksintöjä sekä ennen kaikkea urheutta ja suuria saavutuksia. Dante pelkäsi, ettei tämä olisi isänsä mielestä mihinkään edellä mainituista kategorioista sopiva. Nyt hänen täytyisi korkeintaan kedtää tyrmäys Richardilta, eikä se masentaisi häntä niin paljoa.

Richardin kasvot venähtivät puhtaasta tyrmistyksestä, kun Dante tunnusti olevansa samalla kannalla Laura Underwoodin kanssa. Elliot katseli isäänsä pienen mielenkiinnon vallassa, sillä hän tiesi tuon ajattelevan tohtori Underwoodin näkökantojen olevan pelkkää hienostelua ja pilkunviilausta. Richard Hunterin kanta oli se, että kun ihmiskunta tiesi miten vampyyrin saattoi tappaa, siinä oli riittävästi. Joten sen sijaan, että moisten syöpäläistenn tutkimiseen käytettävät resurssit olivat pelkkää tuhlaamista ja ne varat voitaisiin käyttää paremminkin. Perhe oli saanut kuulla tästä puoli joulua, sillä alkoi hiljalleen näyttää siltä, että kyseinen ehdotelma menisi läpi.

Victoria puuttui puheeseen ennen kuin heidän isänsä ehti toipua omasta järkytyksestään. ”Tuohan kuulostaa hienolta! Isä ei vain ikävää kyllä ole samoilla linjoilla tohtori Underwoodin näkemysten kanssa.” Tytär hymyili ja kosketti lempeästi isänsä reittä tarkoituksenaan tyynnytellä miestä, ennen kuin tuo avaisi sanaisen arkkunsa. ”Mikä on suoraansanottuna kivikautinen ajattelutapa. Kuten tohtori Underwood on perustellut esityksessään, jopa Enkelten kilta tutki omana aikanaan vampyyreja. Heillä ei ollut siihen aikaan käytössä mitään sellaista mitä meillä on nykypäivänä. Kuten esimerkiksi DNA-erottelijat. Silti he pystyivät selvittämään millaista myrkkyä kuollut veri on vampyyreille. Lisäksi he kehittelivät kalmojuuri-villiruusu uutteen, jotka ovat yksiä meidän työmme peruskulmakiviä. Tämä tieto kehitti meille aivan uuden tavan saada vampyyrit puolustuskyvyttömiksi. Ajatelkaa mitä kaikkea me voisimme saada selville, jos panostaisimme edes hieman enemmän tutkimustyöhön kuin mitä nyt. Meillä on paremmat laitteet ja enemmän tietoa, sekä iso liuta tiedemiehiä, jotka voisivat löytää vampyyreista kokonaan uusia heikkouksia, joita me voisimme työssämme hyödyntää. Tietyissä asioissa Heaven on jäänyt samalle tasolle kuin Enkelten kilta, vaikka me olemmekin levittäytyneet huomattavasti laajemmalle ja meillä on kehittyneempää teknologiaa käytössä. Ja Dante, sinun ideasi on loistava! Poliisit ja muu virkavalta ovat käyttäneet koiria vuosisatojen ajan, joten minusta on hämmästyttävää, ettei Heaven ole keksinyt samaa!”
Victoria katsoi Dantea turkoosit silmät tuikkien ja kasvoillaan leveä innostunut hymy koko puheensa ajan.

Elliot oli nojautunut hieman taaksepäin nojatuolissaan jossain välissä Victorian palopuhetta. Sisko oli elementissään päästessään paasaamaan siitä millä tavoin Heavenia voisi kehittää. Hän ei kuitenkaan voinut moittia tuota. Tohtori Underwood oli ollut vierailevan luennoitsijana Victorian koululla ja Elliot oli päässyt tutustumaan luentomateriaaliin, sekä sisarensa muistiinpanoihin ja hän oli ollut kertakaikkisen vaikuttunut. Hänen mielestään tohtorin idea oli loistava ja oli suoranainen ihme ettei sitä ollut kukaan muu ryhtynyt ajamaan läpi jo aikaa sitten. Eikä hän voinut ymmärtää miksi isä suhtautui siihen niin skeptisesti.
Isä rykäisi kääntäen huomion itseensä.
”Koirat vievät agenttien huomion pois varsinaisesta työstä”, Richard sanoi laskiessaan tyhjän lasinsa sohvapöydälle. ”Poliisikoiran ja sen isännän välillä on kiintymyssuhde, jonka vuoksi eläintä ei käytetä tiukoissa paikoissa, joissa se voi vahingoittua. Jos oletetaan, että Heaven alkaisi käyttämään koulutettuja jäljittäjäkoiria osana työtä. Entä sitten, jos sinun koirasi, jonka kanssa olet ollut päivittäin tekemisissä, johdattaa sinut, sekä ryhmäsi vampyyreiden pesään. Eläin joutuu hyökkäyksen kohteeksi, sinä olet itse tiukassa paikassa ja taistelet mitä todennäköisemmin omasta hengestäsi ja pienikin virhe voi koitua koko ryhmän kohtaloksi. Huomiosi siirtyy hetkeksi eläimeen, joka on vaarassa ja sinä, sekä ryhmäsi kuolette tämän pienen herpaantumisen vuoksi. Onko se riskin arvoista?”
”Isä”, Victorian ääneen oli tullut nuhteleva sointi. Hän katsoi isäänsä silmät salamoiden.

Dante tunsi itsetuntonsa kohoavan Victorian puhuessa. Neito oli samaa mieltä hänen kanssaan, ja viimeisimpänä silauksena tuo vielä piti hänen ideastaan! Richard sen sijaan ei näyttänyt kovin innostuneelta, mutta Dante ei välittänyt. Hänelle riitti, että edes yksi ihminen maailmassa piti hänen ideaan hyvänä, ja hän olisi täysin tyytyväinen. Dante kuunteli tarkkaan jokaisen Victorian sanan, ja soi tälle jopa ihan aidon hymyn tuon kehaistessa hänen ideaansa. Ehkäpä Victoria onnistuisi puhumaan isänsäkkin vielä ympäri näkemään asiat heidän nuorempien kannalta. Oli aivan oikein sanottu, että Richardin ajatukset tuntuivat kivikautisilta, kuten moni muukin asia Heavenissa. Heillä oli käytössään erittäin edistynyttä teknologiaa, joten mikseivät he hyödyntäisi sitä?

Ja sitten Richard yritti polkea maahan hänen ideansa. Dante oli kuitenkin osannut valmistautua tälläisiin kysymyksiin. Hän oli pohtinut päivät pitkät, mitä ihmiset saattaisivat häneltä kysyä, ja vaikka hänen tutkimuksensa oli vasta vauvankengissään, hän oli pyöritellyt hypoteettisia keskusteluja mielessään jo pidemmän aikaa.
"Totta kai olen ottanut tuonkin asian huomioon.", Dante sanoo lempeästi hymyillen Richardille.
"Mutta koirien käyttämisessä on se etu, että meidän ei tarvitse kuin päästä pesän luokse, ja tiimi hoitaa loput. Lisäksi on mahdollisuus biogeneettisesti parannella koiria, tehdä niistä kestävämpiä ja nopeampi. Oikealla koulutuksella koira osaa perääntyä, eikä lähde ahdistamaan vampyyria. Miettikää lintukoiria, ne osoittavat isännälleen missä lintu on, säikäyttävät sen lentoon, mutta pysyvät kaukana sillä aikaa kun isänsä tekee loput työt. 
Tietysti on silti olemassa riski, että jotain koiralle tapahtuu, mutta sama riski piilee ihmisten kanssa. Aina ei ole mahdollista olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, ja tietyssä mielessä koirasta voisi tässäkin olla hyötyä. Ne kiintyvät isäntäänsä, ja aistiessaan isännän olevan vaarassa, ne syöksyvät auttamaan, ja parhaimmassa tapauksessa ihmishenki säästyy.", Dante oli vakavoitunut puhuessaan, ja luennoi nyt täysin rauhallisella äänellä, aivan kuin olisi tehnyt vuosikausia tätä puhumista ja tutkimuksia. Hän siirtää Richardista katseensa Victoriaan, kuin toivoen neidolta vahvistusta hänen sanoilleen.
Ja vaikka Richardia ei saisi vakuutettua, hän saisi varmasti jonkun muun vakuutettua. Siitä Dante oli varma.

Elliotin olisi tehnyt mieli pyöriä tuolissaan. Keskustelu oli kerrankin käymässä mielenkiintoiseksi ja hän ei uskaltanut avata suutaan osallistuakseen siihen.
Oli harvinaista, että joku uskalsi tyrmätä Richard Hunterin näkemykset. Yleensä tällaisille illalliselle päätyneet ihmiset halusivat suosiota mieheltä, jotka lueteltiin yksiin yrityksen vaikutusvaltaisimmista jäsenistä. Richardin näkemyksiä arvostettiin yleisesti, sillä mies tuki tehokkaita työskentelytapoja, sekä päämäärätietoista toimintaa, jonka vuoksi Chicagon vampyyrikanta oli kääntynyt hyvään laskuun. Eikä Richard keskittynyt ainoastaan Heavenin toimintaan. Elliotin isä seurasi tarkkaan teknologian kehitystä ja oli hyvissä väleissä lukuisten suuryritysten kanssa. Tästä syystä Chicagossa oli tavallisen kansan käytössä lukuisia 'vampyyrinvarmoja' turvajärjestelmiä. Teknologian saralla Richard Hunter oli erittäin edistyksellinen mies.
Koko perhe kuitenkin tiesi, että monien asioiden suhteen tuo oli jämähtänyt siihen 'vanhaan hyvään aikaan'. Vanha kenttäveteraani ei vain pystynyt käsittämään miksi vampyyri oli jätettävä eloon tutkimustyötä ajatellen, kun yhtä hyvin saattoi tutkia niiden ruumiita. Sillä tapaan oli edetty tähänkin asti.
Elliot tiesi ajatuksenkin siitä, että kentällä luotettaisiin ihmisen ja edistyneen teknologian sijasta eläimeen, oli hänen isänsä mielestä aivan absurdi ja toteuttamiskelvoton.

Elliot pureskeli mietteliäänä huultaan ja tuijotti sylissään, kämmentensä välissä olevaa mittatilaus- ja käsityönä valmistettua viskilasia. Uskaltaisiko hän avata suunsa? Entä jos hän sanoisi jotain väärin tai ilmaisisi ajatuksensa jotenkin epäselvästi. Jo pelkkä mahdollisuus epäonnistumisesta sai hänen kätensä tärisemään hienoisesti ja lasissa olevan nesteen pinnan väereilemään.

”Mistäs täällä keskustellaan niin kiihkeästi?” Annelee asteli sisään huoneeseen antaen katseensa kiertää jokaisessa huoneessaolijassa, aivan kuin hän olisi yllättänyt joukon koululaisia kinaamassa keskenään.
”Äiti, Dantella on loistava idea. Hän kehittelee tapoja käyttää koiria Heavenin vampyyrienvastaisessa työssä!” Victoria vastasi nopeasti. Nuoren naisenalun ilmeestä saattoi päätellä, että he olivat saaneet juuri uuden aatteen tukijan mukaan ryhmään.
”Niinkö tosiaan? Mielenkiintoista.” Annelee asteli myös piirongin luokse ottamaan viiniä, kuten tyttärensä oli tehnyt hetkeä aiemmin.
”Minusta idea on loistava, juuri siksi, että koirat oppivat niin helposti uskomattoman määrän erilaisia käskyjä ja niihin liittyviä toimintoja! Danten idea on nerokas!”
”Minusta eläimen ottaminen kentälle on silti turha riski”, isä puuttui puheeseen. Tuolla oli kasvoillaan ilme, jonka Elliot tunnisti leikiten. Se oli sama kuin silloin, kun puhuttiin Elliotille tärkeistä asioista.

”Koirat voidaan opettamaan perääntymään itse käskystä. Lisäksi pystyvät tekemään yksinkertaisia hälytyksiä, jos se tehdään niille mahdolliseksi. Kenttäagentit joutuvat aika-ajoin täpäriin paikkoihin, joissa ei aina ole mahdollista ottaa yhteyttä kehenkään. Jos esimerkiksi kenttäautoon järjestetään esimerkiksi nyt vaikka hälytys nappula, jota koira pystyy painamaan ihmishenkiä saattaa pelastua. Yksi, yksinkertainen käsky on helpompi huuta kuin ottaa yhteyttä rannemikrolla tai korvanapilla, jos kädet ovat täynnä.”

Hunterin koko perhe kääntyi katsomaan hämmästyneenä kun perheen nuorin poika puhui yllättäen. Elliot puhui yleensäkin harvoin, useimmiten vain silloin kun joku kysyi jotain, eikä koskaan oma-aloitteisesti silloin kun käytiin väittelyä ja mukana oli perheen ulkopuoleisia.
Elliot ei kohottanut katsettaan lasistaan, vaikka tunsikin ainakin neljän silmäparin tuijotuksen. Hän istui paikoillaan jäykkänä kuin seiväs toivoen, että hänet jätettäisiin huomiotta siitä huolimatta, että hän oli avannut suunsa. Siitä miten hän osallistui keskusteluun, ei olisi tarvinnut välttämättä nostaa kummoista meteliä.

Dante oli vuosien aikana oppinut, ettei hänen tarvinnut juurikaan yrittää päästä kenenkään suosioon omilla teoillaan. Kaikki tuntuivat yrittävän pitää hänestä jo pelkästään siksi että hän oli Lyle Phoenixin ainoa poika, joka oli ollut luokkansa priimus. Hänen ei siis tarvinnut juurikaan mielistellä ketään, mutta kohteliaan käytöksensä takia hänen usein oletettiin tekevän juuri sitä. Danten mielestä oli mukavaa päästä keskustelemaan omista ideoistaan heidän työnsä helpottamiseksi, vaikka hänen mielipiteensä eriäisivätkin muiden kanssa. Hän ei koskaan kuitenkaan antanut tunteidensa kuumentua, vaan pysyi aina rauhallisena keskustellessaan. Edes innostuessaan se ei näkynyt miehen kasvoilta. 
Dante siirtää katseensa huoneeseen saapuvaan Anneleehen, suo naiselle hymyn ja siemaisee viskistään. Naisen toteamuksesta ei voinut paljoa sanoa, oliko tuo ideasta samaa mieltä vai ei. 

Ja juuri kun hän oli avaamassa suutaan vastatakseen jälleen, hänet keskeytti ääni jota hän ei ollut vielä kuullut koko illan aikana. Dante siirtää kiinnostuneena katseensa vieressään istuvaan Elliotiin, kuuntelee toisen puheen tarkkaan ja nyökkää lopulta, hymyillen komeasti.
"Aivan, juurikin niin. Tässä työssä on jatkuvasti omat riskinsä. Ihmiset ovat kiintyväistä sorttia, ja vaikka näkisit yhden jäsenistäsi ensimmäistä kertaa, menetys tuntuu murskaavalta. Koirat opetetaan olemaan hyökkäämättä vampyyrien kimppuun, perääntymään saman tien, ehkäpä juurikin autoon. Näin minimoisimme riskin siitä, että koira menettäisi henkensä tai häiritsisi kenenkään keskittymistä. En millään usko, että vampyyri jolla on kädet täynnä agentin kanssa, päättäisi lähteä autolle tappaakseen yhden koiran. Elliotin idea hälytysnapista on loistava, itse en ollut vielä ajatellut moista.", Dante katsoo kehuessaan Elliotin suuntaan ja nyökkää. Idea oli mahtava, ja hänen täytyisi lisätä se omiin tutkimuksiinsa, testata teoriaa Remyn kanssa. Helpotti melkoisesti työtä, kun oli kotona oma koira, jonka kanssa saatoit vapaa-aikana testata, oppisiko koira tosiaan tekemään jotain.

Elliot punastui jälleen koko kasvojen leveydeltä Danten kehuessa hänen ideaansa. Joka ei varsinaisesti ollut edes kokonaisuudessaan hänen. Hän oli keksinyt sen eräästä pelistä, jota oli pelannut joitain vuosia sitten. Pelintekijät olivat keksineet elävöittää tarinaa lisäämällä päähahmojen kumppaniksi koiran, jota saattoi myös ohjailla. Pelin loppupuolella vampyyrinmetsästäjä joutuu kiperään tilanteeseen, jossa ainoa keino selvitä on lähettää koira hakemaan apua. Hälytysnappi oli tosin Elliotin oma idea, koska todellisuus oli erilaista kuin peli.
Samassa Elliot tunsi lempeän kosketuksen hartiallaan. Kääntyessään katsomaan kenestä oli kyse, hän näki äitinsä hymyilevän rohkaisevasti.
”Elliotilla on hyviä ideoita. Hän on vain useimmiten liian ujo jakaakseen ne kaikelle kansalle.” Tämän sanottuaan Annelee astelee istumaan vapaalle paikalle Antonin viereen. ”Ideasi koirien käytöstä kenttätyössä kuulostaa kehityskelpoiselta Dante. Minä ainakin odotan kuulevani siitä lisää.”

Richard tuhahti kevyesti saaden näin palkkioksi perheen naisilta painokkaat katseet. Mies näytti ottavan neuvosta vaarin. ”Niin kai se on, että kehitystä ei voi estää. Uusia tapoja tulee sitä mukaan kun vanhoja hylätään, vaikka minusta Heavenin nykyinen toimintatapa tuottaa jo hyviä tuloksia.”
”Sä et sitten vaan anna periksi?” Anton kysyi pitkästyneellä äänellä.

Dante onnistui hymyilemään ilman suurempaa yrittämistä. Oli mukavaa, että näinkin moni piti hänen ideastaan, ja hän saisi tästä varmasti uutta inspiraatiota jatkaa työskentelyään ja kehitellä lisää käyttötarkoituksia koirille. Hänen katseensa viivähti punastelevassa Elliotissa vierellään tuon äidin suodessa pojalleen muutaman rohkaisevan sanan, ja totesi jälleen tuon näyttävän hieman enemmän tytöltä kuin mieheltä. Noh, mikäs hän oli sanomaan. Hänen pitäisi edelleen löytää tilaisuus pyytää anteeksi.
"Minä aion jatkaa tutkimuksiani ja kunhan saan enemmän tuloksia, kerron teille ensimmäisenä, Annelee.", Dante toteaa imartelevaan sävyyn. Omille vanhemmilleen hän ei kertoisi, ennenkuin hänen ideansa saisi hieman enemmän kunnollisiin tutkimuksiin perustuvaa pohjaa ja kannatusta.

"Ainoa vain, että assistenttini lopetti juuri ennen joulua. Tunnun hukkuvan töihin, eikä aika tahdo riittää omille kokeiluilla.", Hän oli toki ruvennut jo etsimään itselleen uutta, mutta ei tuntunut löytävän ketään mieleistä, ja lisäksi hänen aikansa oli hyvin kortilla, jotta hän olisi ehtinyt pitämään hirveää kasaa haastatteluja. Oli hankalaa, kun hänelle lykättii tehtäviä toisensa jälkeen, ja paperityöt tuntuivat tahtovan hukuttaa hänet alleen. Lisäkäsistä ei koskaan ollut haittaa.

Richardin ilme syttyi kun hän kuuli Danten tarvitsevan assistenttia. Hänen katseensa siirtyi oitis Elliotiin, joka istui jälleen pää painuksissa ja ryhti kumarassa toisen nuoren miehen vierellä. Eikä hän voinut olla miettimättä mahdollisuutta, millaisen muutoksen Elliotissa voisi saada aikaan, jos hänet laitettaisiin työskentelemään Danten kaltaisen agentin kanssa. Vaikkakin moinen koira hömpötys kuulosti täysin turhalta, mies oli muuten hyvin ansioitunut ja osasi työnsä. Elliotia ei uskaltaisi laittaa sen vaativampaan työhön kuin koneella ja tableteilla leikkimään, mutta jos tuo pääsisi sivusta seuraamaan kuinka oikea agentti tekee työtään...
Idea ja tilaisuus olivat aivan liian herkullisia. Ehkä Elliot viimein havahtuisi tähän maailmaan ja rupeaisi tekemään jotain konkreettista elämänsä eteen.
”Dante, minulla saattaisi olla ratkaisu sinun assistenttiongelmaasi.” Richardin oli pidettävä ilmeensä vakaana, kun hän siirsi katseensa takaisin keskustelukumppaniinsa ryhdittömästä pojastaan. Hän tiesi tasan tarkkaan, että hänen koko perheensä oli kääntänyt katseensa hänen suuntaansa. Tähän tilaisuuteen oli ehdottomasti tartuttava. Elliot ei voisi ratsastaa ikuisuuksia perheensä maineella. ”Elliot on valmistumisensa jälkeen työskennellyt valvontaosastolla assistenttina ja uskoisin hänen pärjäävän myös sinun kanssasi.”

Elliot tunsi kuinka hänen vatsansa kääntyi ylöalaisin isän puhuessa. Hän olisi voinut oksentaa suoraan kengilleen.
Pitikö isän taas puuttua hänen elämäänsä. Hän oli oppinut pitämään työstään siinä määrin etteivät aamuiset herätykset tuntuneet enää niin pahoilta kuin aiemmin. Lisäksi, isä oli kaunistellut suunnattomasti hänen virkaansa valvonnan puolella. Hän oli pikemminkin assistentin assistentin assistentin assistentti. Hänen tehtäviinsä kuului lähestulkoon pelkästään kahvinkeittoa ja puhelimeen vastailua. Työstä selviäisi jopa täysin kouluttamaton kilpikonna, eikä se juurikaan antanut minkäänlaisia onnistumisen kokemuksia, mutta ei hän niitä tarvinnutkaan. Danten kaltaisilla pomoilla oli yleensä isot odotukset myös assistenteiltaan ja jos hän mokaisi kerrankin se olisi todennäköisesti siinä.
Isän täytyi olla tulossa hulluksi.

"Niinkö?", Dante kohottaa kulmiaan yllättyneenä ja kiinnostuneena. Olisi erittäin hienoa jos hänen ei itse tarvitsisi uhrata sitä vähäistäkin vapaa-aikaa minkä omisti, pitääkseen haastatteluja. Jos Richard tiesi jonkun jota piti pätevänä, hän palkkaisi moisen tyypin samantien. 
Mutta se keneen Richard viittasikin, sai Danten katsomaan miestä hieman ihmeissään, jonka jälkeen hän käänsi katseensa Elliotin suuntaan. Tästä ruipelosta hänelle assistentti? Pärjäisiköhän toinen? Mutta toisaalta, siinä voisi olla loistava tilaisuus pyytää tuolta anteeksi omaa tökeröä käytöstään, ja palkkaamalla Elliotin tuo saattaisi jopa antaa hänelle anteeksi, mikäli oli paremman palkan ja työn perässä. Päättäväisenä Dante siirtää katseensa takaisin Richardiin. 

"Mikä ettei. Minulta säästyy paljon aikaa, ja olen varma että poikanne pärjää. Jos siis hän itse haluaa, tietysti.", Dante lisäsi, jottei kuulostaisi siltä että he yhdessä isukin kanssa päättäisivät Elliotin elämästä tuon puolesta. Totta kai toinen saisi itse valita, halusiko työskennellä hänelle lainkaan. Dante kääntää katseensa takaisin Elliotiin, odottaen tuolta vastausta.

Elliot vilkaisi Dantea mahdollisimman vaivihkaa sivusilmällä, nähdäkseen mitä tuo ajatteli hänen isänsä ideasta. Dante katsoikin parhaillaan häntä, mikä sai Elliotin hätkähtämään kääntämään katseensa pois. Hän tunsi sydämensä hakkaavan ikävällä tavalla ja se vain yltyi kun toinen suostui isän ehdotukseen.
Olihan se jaloa antaa hänelle itselleen mahdollisuus päättää asiasta, mutta Dante ei tuntenut Richardia samalla tavalla kuin tuon perheenjäsenet. Elliotilla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta kieltäytyä. Isän ehdotus oli ollut sitä ainoastaan Dantelle. Elliotille se oli ollut käsky, jota hänen piti totella, jos ei halunnut ottaa selvää seurauksista.

Kaikki olivat hiljaa, mikä sai Elliotin nostamaan päänsä ja katsomaan ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kääntyneet hänen suuntaansa. Nyt oli siis oikea hetki sanoa 'kyllä', koska sitä häneltä odotettiin. Ääni tuntui vain juuttuneen hänen kurkkuunsa ja hän joutui yskäisemään saaakseen sen kulkemaan edes jotenkuten. ”Minä ryhtyisin mielelläni teidän assistentiksenne.”
”Loistavaa!” Isä hihkaisi kuin suostumus olisi ollut jotenkin yllättävä. Hän nousi paikoiltaan. ”Mitä jos me muut siirtyisimmekin jo ruokasalin puolelle. Dante, sinä ja Elliot voitte seurata perässä kunhan saatte sovittua käytännönasioista. Ja Elliot, älä huoli nykyisestä työpaikastasi. Minä hoidan asian.”
Tietysti isä hoitaisi asian.

Elliot katseli orpona muun perheen poistumista. Hän ei olisi halunnut jäädä Danten kanssa kahdestaan. Hän tunsi olonsa vaivaantuneeksi aina vieraiden kanssa. Toisaalta, hän voisi mitä ilmeisemmin suhtautua mieheen kuin pomoonsa, joka tästä oli tullut aivan sekuntti sitten.
Se olisi järkevää. Hän pystyisi käyttäytymään asiallisesti, eikä välttämättä rupeaisi änkyttämään.