Tahra K-18

Elliot ei voinut olla miettimättä kuinka kauan hänellä menisi siihen, että hän etsisi kaiken Danten hakeman tiedon uudestaan tai muuttaisi sen muilla tavoilla sähköisesi ja järjestäisi sen Danten saataville kaikille tuon laitteille niin töissä kun kotona. Hän oli nimittäin edelleen sitä mieltä, että paperikasa toimistossa oli älytön, kun Heaven järjesti työntekijöilleen kaikki mahdollisuudet elektrooniseen tietojenhallintaan.
Todennäköisesti siihen menisi päiviä, vaikka Elliot olikin haka juuri tällaisessa työssä.

Toinen asia, joka vaivasi Elliotia oli se kuinka henkilökohtaista yhden ihmisen avustaminen oikeastaan olikaan. Hän oli ollut Dantella töissä vasta muutaman tunnin ja tiesi jo kuukaudelle eteenpäin tuon aikataulun. Lisäksi hän oli saanut tietää, että miehellä oli säännöllinen lääkitys. Monisteet puolestaan saattoivat antaa vihiä siitä, mitä lääkityksellä hoidettiin. Viimeisestä hän ei tietenkään ollut varma, mutta ei kukaan muu kuin lääkäri hankkinut huvikseen tietoa nivelrikosta tai sydänsairauksista, elleivät ne olleet jollain tapaa henkilökohtaisia. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Dante otti asioista selvää itseään varten. Saattoihan tuon vanhemmatkin olla sairaita. Ja yhtä lailla saattoivat olla olemattakin.
Mutta edelleenkään asia ei kuulunut Elliotille.
Hän päätti järjestää monisteet ensin yksinkertaisten aihealueiden mukaan; vampyyrit, koirat, sairaudet ja niin edelleen. Näiden aiheiden sisällä hän järjestäisi asiat vielä tarkemmin kuten; sydänsairaudet, nilvelrikko, reuma.
Lisäksi, jos hän saisi pitää työpaikkansa vielä pitkään ja tulisi tutummaksi Danten kanssa, hän aikoi saada tuon hankkiutumaan eroon paperiroskasta ja suhtautumaan tähän järkevämmällä tavalla. Miehestä ennakoitiin tulevaa johtajaa Heavenin sisäpiiriin, joten tuon oli pakko oppia olemaan järjestelmällisempi.

Dante odotteli vielä hetken katselleessaan Elliotin työskentelyä, vilkaisi sitten kelloaan ja totesi, että olisi pikkuhiljaa aika syödä, ja viedä Remy lenkille.
"Kuule, haluaisitko lähteä syömään? Minä tarjoan, ensimmäisen päiväsi kunniaksi.", Dante hymyili ja nousi jo tuoliltaan voidakseen hakea ovenvieressä olevasta naulakosta päällystakkinsa.
"Järjestän sinulle tänne oman pöydän huomiseen mennessä, voi olla helpompi ja mukavampi työskennellä.", Naulakosta napattiin myös kaulahuivi joka kietaistiin melkein huolimattomasti kaulaan, ja Remyn hihna, vaikka koira kulkikin vierellä ilman mitään ongelmia. Dante kuitenkin kantoi sitä mukanaan kaiken varalta. Koskaan ei tiennyt, tulisiko joku urputtamaan hänelle siitä, ettei koira ollut kytkettynä.

Remmiin koskeminen oli kuin taikasana koiralle, joka nousi paikaltaan ilman käskyä. Askeltaessaan isäntänsä luokse, se pysähtyi nuuskaisemaan jälleen Elliotia, ennenkuin asettui Danten vierelle istumaan ja odottamaan kiltisti, että pääsisi ulos. "Käytämme samalla Remyn puistossa, jos se sopii. Saat tietenkin mennä myös itseksesi syömään, jos haluat.", Dante ei halunnut vaikuttaa siltä, että pakottaisi Elliotia viettämään aikaa hänen kanssaan enemmän kuin toinen halusi. Hän halusi että Elliot pitäisi työstään, ja pomostaan, mikä tärkeintä. Dante ei tahtonut itselleen enempää stressiä siitä, että hänen uusi assistenttinsa lopettaisi tuosta noin vain ja jättäisi hänet jälleen kaaoksen keskelle.

Elliot havahtui työnsä äärestä Danten puhuessa. Hän ei ollut enää vähään aikaan edes tajunnut miehen läsnäoloa. Aluksi se oli tuntunut kiusalliselta. Varsinkin silloin kun hän oli järjestellyt tuon kalenteria ja soittanut puheluita. Suoraan sanottuna häntä oli hermostuttanut se, miten Dante suhtautuisi hänen tapaansa selittää asiat ja se, että tuo saattaisi huomauttaa niistä. Mies oli kuitenkin antanut hänelle täydellisen työrauhan ja saanut Elliotin näin unohtamaan itsensä lähes täydellisesti.
Dante oli kuitenkin edelleen samassa huoneessa ja ehdotti nyt lounasta yhdessä. Elliotille luonnollinen reaktio oli tietysti punastua jälleen ilman sen kummempaa syytä. Käsi nousi haromaan punertavan vaaleita suortuvia, joista oli jo muodostumassa otsalle osittainen tupeeraus, hänen tehtyään samaa toistuvasti työn ohella. Lounaskutsu oli yllättävä, eikä Elliot oikein osannut suhtautua siihen. Hän ei ollut aiemmin saanut vastaavaa työuransa aikana. Yleensä hän oli hipsinyt Heavenin työntekijöille tarkoitettuun ruokalaan sopivan tilaisuuden tullen, ollessaan muille pelkkää ilmaa. Hän yritti miettiä asiaa nopeasti siltä kantilta, mitä isä sanoisi asiaan. Isä tietysti haluaisi hänen vastaavan kutsuun myöntävästi, koska oli hyvä asia olla väleissä Dante Phoenixin kaltaisten ihmisten kanssa. Lisäksi, Dante oli sanonut tämän koskevan ensimmäistä päivää, joten siitä ei ilmeisesti tulisi tapaa. Vaikka Elliot olikin luontevimmillaan silloin kun ei nähnyt ihmistä, jonka kanssa keskusteli ja saattoi puhumisen sijasta kirjoittaa asiansa, hän ei kuolisi yhteen lounaaseen uuden pomonsa kanssa.
”Joo. Kyllä se sopii”, Elliot sanoi ja jopa hymyili sanojensa päälle.

Hän sammutti tablettinsa ja sujautti sen olkalaukkuunsa, jonka ottaisi mukaan ennen kuin rhyi pukemaan päälleen omia ulkovaatteitaan. Samalla hän vilkuili mahdollisimman huomaamattomasti Remya. Olisi ollut kiva omistaa koira. Ne olivat kuitenkin niin erilaisia kuin kissat, vaikka Elliot pitikin myös jälkeen mainituistakin. Kissan hän oli päätynyt hankkimaan alunalakaen sen vuoksi, että se tuntui helpommalta hoitaa kuin koira. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ottaa koiraa pieneen asuntoonsa, kun ei tiennyt mitä vuokranantaja sanoisi kahdesta lemmikistä.

Dante nyökkäsi tyytyväisenä ja ajasi sitten oven jotta Elliot voisi kulkea siitä ensin. Seuraavana hän astuisi ovesta itse ja viimeisenä Remy, joka oli jo nyt varsin hyvin koulutettu tapaus, lukuunottamatta niitä muutamia pieniä kertoja, jolloin narttu innostui liikaa ja unohti oppimansa. Toimiston ovi suljettiin ja lukittiin perässä ja Dante lähti astelemaan hissille, joka veisi heidät parkkihalliin, jossa hänen autonsa odottaisi heitä.
"Kelpaako sinulle Rixonte's?", Rixonte's oli yksi hyvämaineisimpia ravintoloita, jotka Dante oli Chicagosta löytänyt, ja hän oli mieltynyt paikan ranskalaiseen ruokaan. Se oli hieman kalliimpi, mutta rauhallinen ja mukava paikka, jossa saattoi tarpeen tullen tehdä myös töitä. Lisäksi, ravintola oli siitä kuuluisa että se salli lemmikit, mikäli ne osasivat käyttäytyä. Dante olisi tietysti voinut jättää Remyn autoon odottamaan, mutta hänen sydäntään särki aina, kun koira katsoi hänen peräänsä auton ikkunan läpi suurilla, rukoilevilla silmillään, aivan kuin hän olisi ollut hylkäämässä tuota loppuiäkseen. Remy osasi olla teatraalinen, aivan kuin se ymmärtäisi mitä teki, ja tekisi sen tahallaan. Aina välillä Dante epäili Remyn olevan enemmän ihminen kuin koira.

Parkkihalliin päästyään Dante suuntaa tottuneesti autonsa luokse, painaa avaimistaan lukitusnappia avaten ovet. Takaoven Dante avasi Remylle, jonne koira loikkasi ja jäi penkille istumaan. Sitten mies kiersi auton sujahtaakseen kuskin paikalle. Navigaattoria hän ei tarvinnut, sillä hän oli vieraillut ravintolassa useammankin kerran muuttonsa jälkeen ja paikan löydettyään, että olisi varmasti osannut ajaa sinne unissaankin.
"Miltä ensimmäinen päivä on tähän asti tuntunut?", Dante yritti kohteliaasti kehitellä keskustelua. Ehkäpä Elliotilla olisi jotain huomautettavaa hänen kaaoksestaan, mutta ainakin toistaiseksi toinen oli kohteliaasti purrut kieltään ja jättänyt sanomatta kaiken, mitä varmasti ajatteli. Dante esitti mielessään lupauksen, että parantaisi tapansa, ettei Elliotin työmäärä tulisi aina olemaan tälläistä.

Elliot epäröi hetken, ennen kuin käytännössä katsoen hiipi ripein askelin ulos ovesta ennen Dantea. Hän mietti olisiko hänen pitänyt kuitenkin avata ovi esimiehelleen ja päästää tuo kulkemaan edellään. Toisaalta kyseinen esimies oli suorittanut homman oma-aloitteisesti ja itse, eikä lainkaan sen näköisenä, että olisi odottanut jotain muuta, joten ehkei Elliot ollut tehnyt virhettä tässä asiassa.
”Joo. Käy se.” Hänelle ei olisi tullut mieleenkään väittää vastaan kun Dante ehdotti lounaspaikkaa. Kun tuo oli lupautunut tarjoamaan aterian, tuolla oli myös oikeus päättää siitä ravintolasta, jossa he söisivät.
Elliot seurasi Dantea koko matkan hiljaisena, askeleen verran jäljessä ja katse maahan luotunua. Hän antoi käytävällä kävelevien ihmisten viilettää ohitseen, eikä katsonut noihin päinkään, osittain ujouttaan, kuin myös sen takia ettei vieläkään tuntenut kuuluvansa joukkoon. Jotkut agentit osasivat suhtautua todella ylimielisesti niihin, jotka eivät olleet tekemässä kenttätyötä tai muuta heidän mittapuullaan ”hyödyllistä”. Eikä Elliot ollut koskaan täyttänyt kumpaakaan kriteeriä.

Elliot pujahti nopeasti Danten autoon pelkääjän paikalle, olettaen miehen toivovan sitä, koska koira oli päässyt valtaamaan takapenkin. Hän kiinnitti huolellisesti turvavyönsä, laskiessaan samalla päässään kymmeneen. Oli yritettävä rentoutua edes vähän. Jos hän olisi aina kireä kuin viulunkieli, Dantella menisi varmasti jossain vaiheessa hermot.
Toisen aloitellessa keskustelua, Elliotin pasmat menivät jälleen hetkellisesti sekaisin. Hän moitti itseään siitä ettei ollut tajunnut, että kohtelias keskustelu kuului vähintäänkin luonnollisena osana ihmisten välisteen kanssakäymiseen. Vaikka hän tunsikin olonsa mukavammaksi silloin kun ei tarvinnut puhua, kiusaantunut hiljaisuus oli siitä huolimatta ikävämpi vaihtoehto.
”Hyvältä. Kai. En oikeastaan osaa sanoa”, Elliot sanoi tunnustellen. Verbaalinen viestintä kun ei kuulunut hänen varsinaisiin vahvuuksiinsa. ”Työltä, mutta pidän siitä. Minusta on mukavaa järjestellä asioita. Saan käyttää aivojani ja tuloksen näkee konkreettisesti silmien edessä. Se on vähän kuin palapeliä.” Eikä siinä voinut mokata kovin radikaalisti.

Dante ajoi katse tiehen keskittyneenä, mutta kuunteli kuitenkin sen, mitä Elliot hänelle vastaisi.
"Vai niin, sehän on hyvä juttu. Ehdin jo pelätä, että juoksisit huutaen toimistostani ulos jossain vaiheessa päivää, koska kaaokseni oli teille liikaa.", Dante hymähti sanoilleen kuin olisi vitsaillut, vaikka vilkaisikin hieman hermostuneena Elliotin suuntaan, kuin tarkkailakseen reagoisiko toinen punastumalla, kuin se kertoisi siitä, että toinen oli tosiaankin ajatellut juosta huutaen karkuun.  Dante ei tiennyt mitä enää siinä vaiheessa tekisi. 
Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä keskustella sen enempää. Hän ei ollut tälläisissä tilanteissa hyvä. Hän pärjäisi, jos he keskustelisivat töistä ja mielipiteistä alaan liittyen, mutta Dante oli oppinut, että ruokatauolla ei kannattanut ajatella työasioita. Hän ei myöskään halunnut vaivata Elliotia puhumalla pelkästään töistä. Ainoastaan lounastapaamisilla sopi ajatella ja puhua töistä.

Matkaa meni noin viisitoista minuuttia, ennenkuin Dante parkeerasi auton oikein muakvan näköisen ravintolan eteen. Heidän luokseen asteli musta-vihreään työasuun sonnustautunut mies, jolle Dante luovutti autonsa avaimet noustuaan autosta ja päästettyään Remyn ulos. Ulkoa päin ravintola näytti melkein samalta kuin kaikki muutkin, musta-vihreine nimineen ja markiiseineen, se muistutti tosin ehkä hieman enemmän vanhan ajan jäljitelmältä kuin modernilta. Sisällä sisustut oli erisävyisiä vihreitä ja murretuja mustia, sekä taideteoksia seinillä jotka henkivät samaa väriskaalaa. Pöydät oli eroteltu suhteellisen kauas toisistaan, taaten näin rauhan kaikille ruokailijoilleen ja heidän lemmikeilleen. Ravintolassa ei sillä hetkellä heidän lisäkseen ollut kourallinen ihmisiä, ja hovimestari tuli johdattamaan heidät nopeasti vapaaseen pöytään, ja ojensi heille ruokalistat.
Dante istui pöytään ja rupesi selaamaan listaa, vaikka melkein osasikin sen ulkoa. Ei mennyt kauaa, kun suloinen tarjoilijatar tuli heidän luokseen.
"Tervetuloa Rixonte'siin, saisinko tuoda herroille jotain juotavaa?"
"Minä ottaisin lasin sooda vettä, kiitos. Elliot?"

Elliot vilkaisi Danten suuntaan hieman kummastuneena. Miksi hänen olisi pitänyt juosta karkuun? Mies oli itse kertonut jo edellisenä iltana, että tarvitsi assistentin apua, pitääkseen asiansa järjestyksessä, minkä seurauksena Elliot oli päätynyt miehen alaiseksi. Kalenterin ja paperinivaskan järjestäminen kuului nykyään hänen toimenkuvaansa. Lisäksi sillä palkalla, jota Dante aikoi maksaa hänelle, Elliotilla ei pitäisi olla mitään vastaan sanomista yhtään mistään. Joten karkuun juokseminen ei tullut kuuloonkaan. Lisätekijänä oli myös se, että hänen isänsä olisi raivostuntu tyystin, jos olisi kuullut hänen vastustavan työntekoa, josta hänelle maksettiin.
”En minä juokse karkuun”, Elliot vastasi vakavalla naamalla tajuttuaan olleensa pitkään hiljaa. ”Tuollainen on helppoa ja yksinkertaista työtä.”
Jälleen hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Toimistotyössä ei ollut mitään ihmeellistä. Sitä pystyi tekemään kuka tahansa yksinkertaisella perehdytyksellä. Vampyyreiden listiminen oli aivan toinen juttu.

Ravintolan edessä Elliot nousi autosta, seuraten tarkoin Danten esimerkkiä astellakseen sisään tuon perässä. Hän katseli hieman ympärilleen, koska ei ollut käynyt siellä aiemmin, vaikka olikin tottunut hienoihin ravintoloihin perhetaustansa vuoksi. Minkä selitti se, ettei hänen isänsä välittänyt eläimistä, jolloin tällaiset paikat olivat ehdottomasti pois laskuista kun perhe lähti ulos syömään. Toinen syy oli hänen surkea palkkansa omilleen muuton jälkeen. Ei hänellä ollut varaa syödä ulkona. Varsinkaan tämän näköisessä paikassa.
Jälleen hän kulki kiltisti Danten kannoilla, samaan tapaan kuin Remy ja istuutui vasta tuon löytäessä oman paikkansa. Elliot joutui tutustumaan ruokalistaan, joka oli hänelle täysin vieras. Tarjoilijan tullessa paikalle, hän tutustui edelleen paikan menuuseen.
Hän kohotti katseensa listasta vasta Danten tieustellessa mitä hän joisi. ”Vettä. Sitruunalla, mutta ilman jäitä, jos se on mahdollista. Muutoin pelkkä vesi.”

"Totta kai, herrat.", Tarjoilija hymyili leveästi ja kipitti tiehensä mahdollisimman nopeasti kirjoitettuaan tilauksen ylös. Dante hymähti oman listansa suojissa Elliotin toiveille. Kalliimmassa ravintolassa sai yleensä kaiken, mitä halusikaan, joten oli hassua, että vesi sitruunalla ilman jäitä ei onnistuisi. Hän ei kuitenkaan sanonut asiasta mitään. Heidän perhetaustansa olivat hieman samankaltaiset, mutta ehkäpä Dante oli kuitenkin oppinut "hienostoelämän" paremmin kuin Elliot. Mikä oli toisaalta hieman masentavaa. Dante ei tiennyt "normaaleiden" nuorien menoista lähestulkoon mitään. Hän oli vain kerran kouluaikoinaan lähtenyt mukaan bileisiin, ja se oli jäänyt viimeiseksi. Dante ei vain ymmärtänyt sen hienoutta. Ehkä se oli opettelu kysymys, mutta enemmänkin hän uskoi sen olevan kasvatuksesta ja opituista asioista kiinni.

Dante sai valittua oman ruokansa, lampaankyljystä punaviinikastikkeessa ja perunamuussia. Se kuulosti hyvin tavanomaiselta, mutta oli sitäkin herkullisempaa. Hän käänsi menua muutaman sivun verran, ja löysi eläimille tarkoitetun osion.
"Noh, Remy, mitä sinä syöt tänään?", Dante kysyi koiraltaan aivan kuin se vastaisi. Vasta suunsa suljettuaan hän muisti, että Elliot oli hänen mukanaan ja Dante tunsi punastuvansa. Hän oli liian tottunut olemaan kahden Remyn kanssa, että puhui koiralleen koska ei ollut ketään muutakaan kelle puhua. Elliot varmaan piti häntä nyt täytenä idioottina. Hän vei koiraansa töihin ja ravintolaan, jutteli tuolle ja käyttäytyi aivan kuin Remy olisi ollut ihminen. Hyvä luoja miten säälittävältä hän mahtoikaan vaikuttaa Elliotin silmissä. Danten mielestä Elliot oli paljon "normaalimman" oloinen kuin hän itse.

Tarjoilijan kiiruhdettua pois, Elliot saattoi jälleen syventyä ruokalistaan. Hän oli aina ollut hyvin pieni ruokainen, joten yleensä ravintoloidenkin annokset tuntuivat liian isoilta. Sen vuoksi hän pitäytyi salaateissa, jotka olivat kevyitä, mutta saivat hänet kylläiseksi. Joten vaikka ravintolan ruokalista oli hänelle outo, ei mennyt kauaakaan kun hän tiesi mitä söi. Salaatteja oli tarjolla yleensä vähän, joten sen suurempaa valinnanvaikeutta ei ollut.
Elliot piti kuitenkin listan edessään ja yritti näyttää siltä kuin miettisi edelleen. Menu tarjosi vielä paremman suojakilven kuin silmälasit, joiden vaikutus oli pikemminkin henkinen. Hän saattoi silti vilkuilla uteliaana Danten suuntaan.

Hän oli ujo, mutta utelias. Loppujen lopuksi hänellä oli aina ollut halua olla kuten muut ja liittyä muiden seuraan, mutta toisiin tutustuminen oli jäänyt aina kiinni hänen omasta rohkeudestaan. Minkä vuoksi hänen pikkusiskonsa oli hänen paras ja oikeastaan ainoa ystävänsä. Olivathan muutkin lapset yrittääneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, mutta heidän mielenkiintonsa oli loppunut siihen kun Elliot ei ollut saanut sanaa suustaan.
Tämä oli itseasiassa hänen ensimmäinen kunnollinen lounaansa jonkun kanssa. Toisaalta, kun seura oli hänen oma pomonsa, tämäkin kerta taisi mennä samaan kategoriaan sisko parhaanaystävänä-tapauksen kanssa. Hän oli tosiaankin säälittävä.

Dantesta Elliotin katse siirtyi yhä uudestaan Remyyn, eikä hän voinut olla tuntematta pientä kateutta. Kun Dante hetken kuluttua punastui ja katsoi häntä kuin olisi tehnyt jotain vähintäänkin yhtä outoa kuin jutellut alieneille, Elliot ei voinut kuin hymähtää. Kerrankin joku muukin punastui. ”Ei se mitään. Minäkin puhun kissalleni.”
Hän tajusi vasta suunsa avattuaan, että oli puhunut täysin oma-aloitteisesti ja kommentoinut vielä henkilökohtaista asiaa. Hän oli mitä ilmeisemminkin vaipunut ajatuksiinsa, kun oli uskaltautunut tekemään moista. Se sai hänet piiloutumaan oitis takaisin ruokalistan taakse turvaan.

Dante olisi voinut huokaista helpotuksesta Elliotin kommentille. Oli lohdullista kuulla, ettei toinen pitänyt häntä kaistapäänä. Hän soi toiselle kiitollisen hymyn siitä, että tuo oli tavallaan rohkaissut hänen outoa tapaansa.
"En sittenkään ole ainoa. Tuntuu hyvältä tietää, ettet pidä minua aivan omituisena.", Dante totesi ja siirtyi takaisin ruokalistaan. Rixontes'issa oli kattava valikoima kaikkea, niin eläimille kuin ihmisille, ja eläimillekkin oli hulppea valikoima lihaa ja vihanneksia. Vain parasta ihmisen parhaalle ystävälle, vai mitä. Dante valitsi Remylle raa'an kimpaleen lihaan, sekä muutaman terveellisen kasviksen sen joukkoon. Saisi neidille kelvata myös kasvikset, tai Dante tuijottaisi tuota niin kauan kunnes kuppi olisi tyhjä. Täällä sentään eläimiä kohdeltiin hyvin, mutta kuitenkin eläiminä, eivätkä elukat saaneet syödä pöydällä, elleivät nyt sattuneet olemaan kultakaloja, vaikka Dante ei ollut koskaan nähnytkään kenenkään tuovan sellaista tänne, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. 

Pian tarjoilija palasi heidän luokseen mukanaan heidän juomansa, sekä vesikuppi Remylle. Hän laski miesten juomat noiden eteen ennenkuin kyykistyi laskemaan siveästi kupin koiran eteen. 
"Oletteko valmiita tilaamaan?", Tarjoilija oli yhtä hymyä heille puhuessaan, ja vilkuili kiinnostuneena mieskaksikkoa. Naisen veikeästä ilmeestä saattoi päätellä, että tuo epäili heidän olevan treffeillä. Dante ei tosin edes sitä huomannut.
"Minä ottaisin lampaankyljystä punaviinikastikkeessa, muusin ja kasvisten kera. Remylle naudan kylkeä kasivsten kanssa. Elliot?", Dante luetteli oman osuutensa tilauksesta ja laski sitten menun käsistään. Seuraavaksi heidän sitten pitäisikin varmaan keskustella, nyt kun heiltä vietäisiin menut pois. Dante tunsi olonsa kiusaantuneeksi jo nyt. Mistä ihmeestä he voisivat keskustella? Heillä ei ollut juurikaan muuta yhteistä, kuin eläimet? Dante ei ollut mitenkään erityisen haka tietotekniikan kanssa. Hän ei omistanut yhtäkään peliä, vaikka lapsena olikin pelannut. Hän osasi sen verran, että pärjäsi laitteidensa kanssa.

Elliot näki Danten ystävällisen hymyn, mikä sai hänet punastumaan ainoastaan entistä vahvemmin ja sydämmen hakkaamaan muutaman asteen nopeammin, sekä ylempänä kuin olisi kuulunut. Punastumisen hän ymmärsi, koska sitä tapahtui vähän väliä, mutta sydämen hakkaaminen tällä tavalla oli uutta. Hän painoi käden rinnalleen ja yritti saada mokoman näin rauhoittumaan.
”Käsittääkseni monet ihmiset puhuvat lemmikeilleen”, Elliot sanoi pää painuksissa ja piilossa ruokalistansa takana.

Tarjoilija kuitenkin saapui, mikä tarkoitti sitä, että hän joutuisi luopumaan suojakilvestään. Elliot ei kuitenkaan pitänyt kiirettä tilaamisensa kanssa vaan antoi Danten hoitaa homman ensin. Hän ei myöskään pannut merkille tarjoilijan muikeaa ilmettä vaan keskittyi enemmin alas tuijottamiseen.
”Simpukkasalaatti, kiitos.” Elliot mumisi oman tilauksensa hiljaisella äänellä, kuin olisi hävennyt valintaansa ja ojensi listansa tarjoilijalle pää edelleen painuksissa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä he voisivat Danten kanssa keskustella. Työasioista puhuminen olisi helppoa ja yksinkertaista, mutta jotenkaan se ei tuntunut sopivan lounaalle. Elliotin katse siirtyi Remyyn. Tietysti he voisivat jutella lemmikeistä, mutta hänen tietonsa niistä ei kattanut kovin pitkälle.
Vaikka kumpikin oli hyvävaraisesta perheestä, sekä Heavenin johtohahmojen lapsia, he tuntuivat siitä huolimatta kovin erilaisilta. Samassa Elliotin päähän pälkähti. ”Millainen maa Englanti on?”

Tarjoilija lähti tyytyväisenä kiikuttamaan ruokalistoja pois näppäiltyään tilaukset eletroniseen päätteeseen. Dante yritti vilkuilla ympärilleen, aivan kuin se olisi auttanut selvittämään tämän tukalan tilanteen. Hän mietti parhaillaan päätään puhki siitä, mistä he keskustelisivat.
Hänen onnekseen Elliot keksikin heille aiheen oma-aloitteisesti, mikä ainakin tuon äidin mukaan oli harvinaista. Dante oli siitä kuitenkin tyytyväinen, ja soi Elliotille hurmaavan hymynsä jälleen.

"Hmm, hieman omanlaisensa paikka se on. Eroaa paljon Chicagosta. Ilmankosteus on siellä korkealla ja sateita on jatkuvasti. Jotkut pitävät sitä masentavana paikkana, mutta itse pidän siitä.", Danten puheessa oli selkeä aksentti, joka kertoi miehen alkuperästä. Monet naiset olivat kehaisseet hänen aksenttiaan seksikkääksi hänen muutettuaan tänne, mutta Dante itse ei nähnyt siinä mitään erikoista. 
"Jos satut joskus menemään sinne, niin voin kertoa sinulle muutamia paikkoja joissa kannattaa käydä. Mitään turistiopasta minusta ei saa tekemälläkään, mutta tiedän muutaman hienon näköisen paikan, josta ainakin itse pidän.", Dante ojentaa hajamielisesti kätensä ja rapsuttelee Remya puhuessaan.

Elliot kuunteli Danten sanoja, vilkuillen tuota koko ajan ujosti kulmiensa alta. Keskustelun alkua edeltänyt uusi hymy oli saanut hänen poskensa helottamaan entisestään. Hän ei ymmärtänyt aivan täysin mikä miehessä sai aikaan sen, että hän reagoi tuon ilmeisiin ja eleisiin, varsinkin niihin ystävällisiin, niin voimakkaasti. Se ei voinut johtua siitä, että mies oli luullut häntä edellisenä iltana tytöksi. Eikö sen perusteella Elliotin olisi pitänyt tuntea jonkin sorttista inhoa Dantea kohtaan? Sen sijaan mies sai hänen sydämensä suoraan sanottuna läpättämään, mikä puolestaan sai Elliotin kädet asettelemaan paksusankaisia silmälaseja entistä paremmaksi suojaksi kasvoilleen.
Danten puhuessa Elliot seurasi tuon kasvojen ilmeitä, suun liikkeitä ja muotoja. Hän olisi halunnut näyttää aivan yhtä miehekkäältä kuin Dante. Jostain syystä hän tunsi itsensä juuri nyt entistä tyttömäisemmäksi, eikä hän voinut olla miettimättä, oliko tarjoilija katsonut heitä kuin he olisivat olleet treffeillä oleva pari.

”Kuulostaa tosiaan erilaiselta”, Elliot sanoi hiljaisella äänellä. ”Jos joskus päätän tosiaan lähteä Englantiin, kysyn varmasti sinulta minne kannattaa mennä?”
Elliot ei kuitenkaan uskonut, että päätyisi matkustamaan yhtään minnekkään itsekseen. Hän viihtyi liiaksi kotonaan ja lisäksi matkustaminen oli kallista. Vaikka hän nyt tienasikin paremmin, hän ei varsinaisesti uskonut, että omaisi koskaan sen verran rahaa. Lisäksi, hän nautti tosiaan aivan liikaa kotonaan olosta.
Hän yritti hymyillä, mutta ei oikein ollut varma oliko vain onnistunut irvistämään.

"Suosittelen sitä kyllä lämpimästi, jos vain saat tilaisuuden. Nummet ovat siellä upeita, ja tahtoisin kovasti viedä Remyn sinne juoksemaan.", Dante puhui ystävälliseen äänensävyyn ja tarkkaili nyt vuorostaan Elliotia, joka tuntui punastelevan jatkuvasti. Miten toinen pystyi punastelemaan noin paljon? Ja miksi? Se häiritsi Dantea, ettei tiennyt syytä. Hän ei kuitenkaan aikonut olla töykeä ja kysyä asiasta. Elliot saattoi vain olla ujo, ja tuon keho reagoida näihin tilanteisiin punastelemalla. Hän ei ollut lääkäri. 
"Onko sinulla harrastuksia?", Jotain Danten oli keskittävä ettei hiljaisuus pitkittyisi.

Tarjoilija palasikin siinä samassa heidän annostensa kanssa, ja Dane oli kiitollinen siitä. Nyt, Elliotin ei tarvitsisi muuta kuin vastata pikaisesti hänen kysymykseensä jonka jälkeen he voisivat keskittyä syömään, eikä puhumista välttämättä tarvittu. Tarjoilija laski heidän ruokansa alas, ojensi Remyn ruuan lattialle ja poistui, edelleen tietäväisesti hymyillen. Dante vilkaisi Elliotin annosta, eikä voinut olla kohottamatta kulmaansa hieman. Hän ei ollut juurikaan pistänyt merkille, mitä toinen oli tilannut. Mutta simpukkasalaatti vaikutti oudolta valinnalta lounaaksi. Se sisälsi ostereita, salottisimpukoita ja ties mitä kaikkea muuta merenelävää. Mutta eniten Dantea mietitytti osterit. Hän oli kuullut joskus koulussa joidenkin puhuvan niistä, ja siitä miten ne vaikuttivat, ainakin puheiden mukaan. Toisaalta, se ei Dantelle kuulunut. Hän ei olisi kovinkaan paljoa yllättynyt, vaikka Elliotilla olisi tyttöystävä. Olihan tuo söpö.
"Onko sinulla tyttöystävää?", Dante avasi suunsa ennenkuin tajusi sen, ja tajuttuaan mitä oli juuri kysynyt, hän käänsi nolona katseensa pois, tuntien punan kohoavan myös omille kasvoilleen.
"Anteeksi, ei sinun tarvitse vastata.."

Elliot nyökkäsi. Nummet kuulostivat kyllä kauniilta. Olihan hän nähnyt kuvia niistä, sillä moinen nähtävyys tuntui olevan Eglannin myyntivaltti turistimarkkinoilla ja niistä puhuttii paljon. Samoin kuin pohjoisen revontulista.

Danten esittäessä kysymyksensä hänen harrastuksistaan, Elliotin oli hieman mietittävä mitä vastaisi. Varsinaisesti hänellä ei ollut mitään aktiiviharrastusta. Hän ei käynyt joogassa tai minkäänlaisilla kursseilla. Vapaa-aikaansa hän vietti kaikkein mieluiten pelikonsolinsa ääressä, listimällä pahiksi virtuaalimaailmassa, kun todellisuudessa siitä saattoi ainoastaan haaveilla. Dantesta sitä vastoin saattoi nähdä, että tuo vietti aktiivista elämää muutoinkin kuin työn puolesta. Mies varmasti liikkui paljon, muutoinkin kuin koiransa kanssa. Tosin osasyynä tälle taisi olla kuitenkin ehdottomasti työ ja se ettei vampyyrien perään yksinkertaisesti voinut lähteä täysin rapakuntoisena.
Tarjoilija kuitenkin keskeytti hänen ajatuksensa tuomalla heidän annoksensa. Elliotilla ei ollut mikään kiire vastata, joten hän antoi tuon hoitaa työnsä ensin. Sen jälkeen hän taitteli lautasliinansa auki hieman turhankin huolellisesti ja otti aterimensa.

Danten seuraava kysymys sai Elliotin suun loksahtamaan auki. Hänen katseensa lennähti hämmentyneenä suoraan miehen silmiin. Tavallaan kysymyksessä ei ollut mitään pahaa. Se oli aivan normaali ja sen saattoi esittää kuka vain, joten hänen reaktionsa oli aivan turha. Mutta oli kumma, jos Dante ei tajunnut ettei hänen ulkonäöllään saatu tyttöjä kiinnostumaan. Tytöt halusivat jotain miehekkäämpää, enemmän Danten kaltaista kuin Elliotin.
Elliot tiesi, että hänen täytyisi ryhdistäytyä. Lounaasta oli jo muodostumassa todelle pitkä, sekä vaivaannuttava tapahtuma heille kummallekin.
”E-ei ole.” Hän sanoi painaen katseensa alas kohti salaattia. Yht'äkkiä hänen ruokahalustaan oli jäljellä pelkkä muisto. Hän aikoi silti syödä. Ei ollut kohteliasta jättää täyttä annosta jälkeensä, kun toinen tarjosi. Niinpä Elliot ryhtyi puristamaan sitruunaa salaatin sekaan piiloutuneiden simpukoiden päälle. ”En ole ihan sitä, mitä tytöt toivovat poikaystäviltään.”

Yllättävää kyllä, Elliot vastasi hänelle kuitenkin. Dante nosti katseensa takaisin nuorempaan ja kallisti hieman päätään tuon sanoessa, ettei ollut sitä mitä tytöt etsivät. Miten niin muka? Dante ei ymmärtänyt naisista juuri mitään, eikä varsinkaan siitä, mitä naiset tahtoivat mihiltä. Mutta jostain syystä hänen oli vaikea uskoa, ettei Elliotin suloisella ulkonäöllä muka saanut tyttöjä. Varmasti joku nainen pitäisi tuollaisesta. Hän ainakin piti. Tai siis.. Hänen mielestään, naiset pitivät.
Dante pudisti päätään ajatuksilleen ja yritti järjestää ne sopivampaan muotoon. Kummallisia ajatuksia taas. Hän päätti keskittyä nyt ruokaan, ettei esittäisi enää mitään typerämpiä kysymyksiä. Ehkä painostava pitkä hiljaisuuskin olisi tälläistä parempi. Elliot varmasti piti häntä täytenä idioottina, joka erehtyy luulemaan muita toisen sukupuolen edustajiksi ja utelee vielä hyvin henkilökohtaisia. Niimpä Dante päätti ainoastaan keskittyä syömään. Remy oli jo hyvää tahtia tuhoamassa omaa annostaan, kasviksineen päivineen.

Elliot vilkaisi jälleen nopeasti Dantea, kun tuo ei sanonut enää mitään, vaikka hän oli vastannut tuon kysymykseen. Hänen vastauksensa näytti yllättäneen toisen, vaikka ei olisi pitänyt. Ulkomuotonsa lisäksi hän oli niin ujo ettei olisi missään nimessä uskaltanut mennä puhumaan yhdellekkään sellaiselle, josta oli kiinnostunut. Hän sotkeutuisi suotta sanoissaan ja aiheuttaisi itselleen pahan mielen.
Niinpä hän laski katseensa takaisin salaattiinsa. Ja vaikka hän yleensä piti hiljaisuudesta, nyt se vaivasi myös häntäkin. Se sai hänet kiemurtelemaan tuolillaan ja ruuan maistumaan kutakuinkin tuhkalta hänen suussaan, vaikka siinä oli tuskin mitään vikaa. Hän ei uskonut siinä olevan. Etenkään niillä hinnoilla, jotka oli nähnyt ruokalistassa.
Katkaistakseen sen, Elliot päätti siirtyä puheenaiheeseen, josta Dante oli aloittanut ennen kuin tyttöystävästä puhuminen oli muuttanut tilanteen hankalaksi. ”Pidän kaikesta, mikä liittyy tietokoneisiin tai elektroniikkaan. Pelaan paljon erilaisia simulaatio ja seikkailupelejä niin tietokoneella kuin konsolilla. Luen peleihin ja teknologiaan liittyviä artikkeleita verkosta. Nyt yritän säästää rahaa, jotta saisin hankittua itselleni oman A.I:n.”

Dante nosti katseensa lautasestaan Elliotin alkaessa puhumaan. Oli hyvä, ette edes toinen heistä teki jotain keskustelun ylläpitämiseksi. Dante tunsi itsensä niin törpöksi, ettei uskaltanut enää avata suutaan oma-aloitteisesti. Hän pelkäsi sieltä karkaavan sammakoita.
"Kuulostaa mukavalta. Millaisen A.I:n olet ajatellut hankkivasi?", Jos totta puhuttiin, Dante ei tiennyt niistäkään paljoa. Pelaaminen kuulosti hankalalta ja aikaa vievältä, ja aikaa hänellä ei juurikaan ollut. Jos hän oli kotona, hän teki töitä, oli salilla, tai nukkui. Hänellä ei ollut juurikaan sellaista ylimääräistä hetkeä, jonka voisi kuluttaa miten halusi. Ja silloinkin kun hänellä oli hetki aikaa itselleen, hän käytti sen aivan muuhun kuin rentoutumiseen. Nyt kun hän mietti asiaa, hänen elämänsä kuulosti melkoisen tylsältä. Hän kuulosti siltä kuin olisi viisikymppinen mies, jolla ei ollut muuta elämää kuin työ. Dante huokaisi omille ajatuksilleen ja katsoi lautastaan, jossa oli vielä puolet syömättä. Hän menetti ruokahalunsa miettiessään kuinka tylsää hänen elämänsä tosiaankin taisi olla. Tähän asti hän ei ollut todennut tuon kuin muutaman kerran, ja silloinkin unohtanut sen nopeasti. Jostain syystä Elliot sai hänet tuntemaan itsensä paljon vanhemmaksi ja tylsemmäksi.

Elliot punastui jälleen Danten kysyessä hänen haaveilemastaan A.I:sta. Taisi oli varsinainen nolouden ja nörttiyden multihuipentuma myöntää, että hän halusi hankkia itselleen pienen, nukkemaisen tyttötietokoneen. Varsinkin kun oli juuri myöntänyt ettei ollut naisten suosiossa. Kun A.I.-tietokoneita alkoi nyt olemaan jo kaikissa mahdollisissa muodoissa eläimistä ihmisiin. Elliot ei voinut olla ajattelematta, että Dante kuvittelisi hänen hankkivan suloisen, tyttömäisen tietokoneen paikkaamaan juuri tätä ongelmaa elämässään.
”Sellaisen pienen. Taskumallisen. Öh... Noh, tuota... Olen katsellut nukkemaisia malleja, mutta ne ovat aika kalliita. Joudun säästämään vielä pitkän aikaa ennen kuin voin hankkia sellaisen”, Elliot sanoi, kuin rahanpuute olisi edes hieman paikannut asian myöntämisestä seuraavaa noloutta. Hän oli säälittävyyden huippu.

Dante nyökkäili ja tökki ruokaa lautasellaan, haluamatta juurikaan syödä enempää. Hän ei kuitenkaan aikonut näyttää sitä Elliotille, joten rohkeasti hän pakotti itsensä jälleen syömään. 
"Minä en tiedä A.I:sta juurikaan mitään, joten en edes tiedä, mitä kaikkea niillä voi tehdä.", Dante totesi syömisensä ohesta. Toki hän oli kuullut huhuja, yllätys yllätys jälleen kerran koulussa. Tuntui, että Heaven Instituten käytävillä oppi paljon siitä, mitä muut, normaalit nuoret tekivät ja puhuivat, jos vain osasi kuunnella. Ja Dantehan osasi. Hän oli kuunnellut koko lapsuutensa isäänsä ja äitiään siitä, miten hän tuli käyttäytyä, miten hänen tuli toimia missäkin tilanteessa. Mikä oli sallittavaa käytöstä ja mikä ei. Koko lapsuus yhtä ja samaa. Hänen isänsä kaavaili hänestä jo seuraavaa Ryan von Heavenia, ja Danten täytyi myöntää ettei sellainen oikeastaan kiinnostanut häntä. Hän piti työstään, oli ainakin oppinut pitämään, ja kulutti mielellään kaiken aikansa työhönsä. Hän ei tiennyt paremmasta. Heidän kotonaan ei moisista hömpötyksistä kuin A.I puhuttu, ja videopelitkin oltiin tarkasti valittu jotta ne olivat varmasti opettavaisia. 
Ja jostain syystä, katselleessaan Elliotia, Dante olisi halunnut ostaa tuolle tuon haluaman A.I:n. Elliot oli niin ruipelo ja tyttömäinen, että Dantessa heräsi vaistomainen halu suojella ja miellyttää tuota, vaikkei mies juurikaan näitä tuntemuksiaan ymmärtänyt.
"Paljonko sellaiset yleensäkkin maksavat?"

Tietokoneista puhuminen oli muuttumassa hiljalleen tutuksi ja turvalliseksi aiheeksi, kun Elliotin ei tarvinnut puhua omista toiveistaan ja haluistaan.
”A.I:t ovat periaatteessa täysin sama asia, kuin tietokoneet. Ne ovat tosin täydellisesti ääniohjattuja, joten näppäimistöä tai hiirtä ei tarvitse käyttää. Ne tottelevat omistajansa käskyjä täysin, kun käyttäjän ääni ohjelmoidaan sen muistiin käyttöönoton yhteydessä. Varsinainen tietokone koostuu robotista, joka on keskusyksikkö, sekä näytöstä, joka on kuin tabletti, mutta jonka voi kytkeä robottiin tarvittaessa. Näyttöä ei tarvitse välttämättä edes aina käyttää, jos ei satu tarvitsemaan sitä, esimerkiksi jos A.I:n määrää navigoimaan oikean reitin. Robotteja on erilaisia eläimistä ihmismäisiin nukkemalleihin, peukalonpään kokoisista realistisen kokoisiin. Niihen on asennettu ohjelma, joka perustuu ihmisen persoonaan ja niitä pystyy hankkimaan standardimalleista aina täydelliseen mittatilaustyöhön asti. Se, että niitä saa nukkeina, on myös luonut kokonaan uudenlaisen bisneksen A.I:lle sopivista vaatteista ja oheistuotteista.” Elliot yritti parhaansa mukaan pitää esitelmänsä yksinkertaisena, jotta Danten oli helppo ymmärtää mistä hän puhui. Hän olisi voinut viedä omien tietojensa pohjalta homman paljon syvemmälle, mutta Dantelle riitti todennäköisesti pintaraapaisu. ”Niiden hinnat riippuvat täysin siitä, mitä haluaa. Ne ovat kuitenkin edelleen kalliita, koska niitä on vielä nykypäivänä mahdotonta saada käytettyinä. Pienten, yksinkertaisten standardimallienkin hinta hipoo jo tonnin luokkaa ja mitä isompi, mitä enemmän ominaisuuksia ja mitä yksilöllisempi se on, sitä enemmän sillä on hintaa. Sellaiset, joita voidaan kutsua perusmalleiksi, maksavat jotain tuhannenviidensadan dollarin verran. Mutta hinnat putoavat, koska ne yleistyvät vuosi vuodelta.”

Eivät niin kalliita, kuin hän oli ajatellut. Elliotin puhuessa pitkästä säästämisestä, Dante oli ajatellut summan olevan paljonkin suurempi. Tonniviisisataa kuulosti kuitenkin melko käypältä hinnalta, kun otti huomioon, mitä hienouksia kyseisessä lelussa oli. Tai ainakin Danten mielestä moinen oli ihan pelkkä lelu. Mitä ihmettä sellaisella edes teki? Toki se oli varmasti hieno, ja sillä saattoi tehdä kaikkea sitä, mistä Dante olikin kuullut puhuttavan, mutta hän itse ei vain ymmärtänyt sen loistoa. Eipä kai hänen tarvitsisikaan. Hän voisi helposti ottaa selville Elliotin syntymäpäivän, ja kirjoittaa toiselle vaikka shekin jotta tuo saisi lelunsa ostettua. Ja miksi ihmeessä hän ajatteli tälläisiä?

Dante joutui taas pudistamaan päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan. Miksi ihmeessä hän ajattelin niin paljon sitä, mistä Elliot tykkäsi, ja miksi hän tunsi tarvetta miellyttää toista? Dante ei ymmärtänyt. Hän keskitti huomiotaan ruokaansa ja sai kuin saikin lautansensa tyhjäksi. Hän tunsi olevansa täynnä, mutta silti tyhjä. Olikohan hän tulossa kipeäksi? 
"Kuulostaa hauskalta. En tosin ymmärrä, mitä ihmiset niillä tekevät.", Dante hymyili hajamielisesti ja siirsi katseensa Remyyn. Hän piti enemmän elävistä asioista.

Kun varsinainen luento oli saatu suoritettua loppuun, siitä seurasi johdonmukaisesti mielipiteiden jakaminen, kuten kaikissa asioissa. Mielipiteet vain olivat henkilökohtaisia, joten luonnollisesti Elliot punastui taas. Niin, olihan se ehkä hieman tyhmää. Haaveilla nyt niin sanotusti elävästä nukesta. Mutta hän oli niin huono sosiaallisissa tilanteissa, että hänelle oli luonnollista haaveilla jostain sellaisesta, jonka kanssa se ei olisi niin vaikeaa. Tietokoneella ei ollut omia mielipiteitä, vaikka se olisi kuinka ohjelmoitu muistuttamaan ihmispersoonaa.
Mutta kun otti huomioon millanen Elliotin lähipiiri oli, hän ei varmaan koskaan pääsisi yhtä lähelle oikeita ystäviä. Hän osasi olla luonnollisesti ainoastaan Victorian kanssa ja ne, joita hän saattoi kutsua etäisesti ystävikseen, olivat vain kasvottomia nimimerkkejä virtuaaliavaruudessa.
”Niin. Se kaiketi riippuu ihmisestä. Sanoisin, että jotkut hankkivat A.I:n vain niiden oheistuotteiden takia ja jotkut puolestaan helpon ääniohjattavuuden.” Ja jotkut luuserit taas kuvittelevat hankkivansa samalla itselleen ystävän.
Elliot laski haarukkansa ja veitsensä siististi lautasen reunalle kaksikymmentäviisi yli viisi asentoon. Hän oli saanut kuin saanutkin viimeisteltyä salaattinsa viimeistäkin hereneenversoa myöten. Nyt hän tunsi olonsa niin täydeksi, että epäili halkeavansa.

Dante kohautti olkiaan kuin sanoakseen, ettei ollut hänen asiansa, mitä muut ihmiset halusivat ja tekivät. Hän tunsi kuitenkin olonsa oudoksi, mikä häiritsi häntä edelleen. Oliko häneltä jäänyt lääkkeet ottamatta viime iltana? Ei, hän muisti ottaneensa ne samalla kun oli kirjoittanut Elliotin työsopimusta. Dante kuitenkin painoi kätensä rinnalleen ja kallisti päätään kuin tunnustellakseen, löikö hänen sydämensä oikeasti näin kovaa. Ehkä olisi aika ottaa yhteyttä lääkäriin.
Kun hän huomasi Elliotin syöneen, hän nosti kätensä viitaten tarjoilijan luokseen.
"Haluasitko vielä jotain jälkiruokaa, vai otammeko jo laskun?", Dante itse oli ainakin niin täynnä ja ruokahaluton, ettei edes ajatellut pystyvänsä syömään enää mitään. Ja vielä oli sekin seikka, etteivät he voisi lounastaa loputtomiin. Töihin oli palattava ja Remyn piti päästä vielä hieman purkamaan energiaansa jotta se jaksaisi taas loikoilla kiltisti toimistossa. Dante siirsikin katseensa hetkeksi koiraan, joka oli asettunut selvästi ruokalevolle heidän jalkojensa juureen. Remy näytti levolliselta ja tyytyväiseltä ateriaansa.

Elliot pudisti päätään niin, että vaaleat suortuvat hulmusivat, Danten kysymykselle jälkiruuasta. ”Ei kiitos. Näin on ihan hyvä.”
Jossain muussa tilanteessa makealle perso Elliot olisi saattanutkin suostua ehdotukseen jälkiruuasta. Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta herkutella Danten laskuun ja toisekseen, hän tunsi tosiaan halkeavansa, jos söisi vielä jotain. Oli siis kaikin puolin paras vaihtoehto suostua laskuun ja palata mahdollisimman pian toimistolle.
Elliot uskoi heidän keskustelunsa olleen niin väkinäistä ja vaivaantunutta, että Dantekin halusi varmasti eroon hänestä.

Niinpä, heti kun mies saa laskun nenän eteensä ja maksettua, Elliot nousi pöydästä tarkoituksenaan pukeutua ulkoilmaa varten. Juuri kun hän on kiskomassa takkia päälleen, hänen tasapanonsa häiriintyi hieman. Moinen saa hänet ottamaan ensin yhden, sitten toisen tukiaskeleen, joista ei tietenkään ole mitään hyötyä, vaan Elliot saa jalkansa onnelliseen solmuun. Sen jälkeen mitään ei ole enää tehtävissä ja tietenkin moinen oli juuri hänen onnetonta tuuriaan. Elliot tunsi menettävänsä tasapainonsa täydellisesti ja kaatuvansa suoraan päin jotakin.