Looking for trouble

Eli seurasi tarkasti kuinka vieras ääni astui esiin varjoista ja jäi katulampun alle seisomaan, aivan kuin tuo olisi halunnut esitellä itseään tarkemmin yön pimeinä tunteina. Hänen itsesuojeluvaistonsa kuitenkin heräsi, sillä tämä vieras oli aivan liian siististi pukeutunut tälläiseen ympäristöön. Panostihan tosin hän itsekkin ulkonäköönsä, mutta tässä ei kuitenkaan ollut kaikki kohdallaan. Hän kävi vieraan ulkonäön nopeasti päästä varpaisiin läpi, kohoti molempia hartioitaan vuorotellen samalla kun pyöräytti niskaansa. Hän halusi olla valmis jos vieras hyökkäsi.

"Ette toki. Kuinka voin olla avuksi, herra..?", Eli johdatteli toista kertomaan nimensä. Vaikutti siltä, että mies tunsi hänet ainakin nimeltä jos ei muuten, joten olisi vain reilua jos hänkin tietäisi toisen nimen. Hän ei tosin kaivannut juuri nyt mitään ylimääräistä hommaa, hänen ajatuksensa tuntuivat raskailta jo muutenkin. Lisäksi, hän ei pitänyt lainkaan tästä ilmapiiristä. Oikea käsi nousi taskusta, mutta jäi rennosti roikkumaan sivulle, mutta valmiina tarttumaan aseeseen joka lepäsi kotelossaan hänen kainalossaan, takin alla piilossa.

Ihminen oli varuillaan. Sen näki pienistä liikkeistä, joilla mies valmistautui käsirysyyn ja aseelliseen kamppailuun. Lisäksi tuon kireyden saattoi aistia käsinkosketeltavaksi. Loistavaa, tämä karvatonapina ei siis ollut tyypillinen lajinsa edustaja, vaan tuolla saattoi olla jopa himpunverran oikeaa ajatustoimintaa korviensa välissä. Tai sitten Eli Winchester oli vain hieman hermoheikko. Pääasia oli kuitenkin, että mies piti häntä uhkana.
Valient seisoi edelleen liikkumatta, katulampun alla kuin lavalla tai näyteikkunassa. Mikään liike ei siis periaatteessa voinut jäädä Eliltä huomaamatta. Ellei se ollut sitten liian nopea ihmissilmällä havaittavaksi.

”Voi minua, olenpas minä törkeä”, Valient sanoi nostaen kätensä pahoittelevan oloisesti rinnalleen, kuin esittelyn unohtaminen olisi ollut pelkkää hajamielisyyttä. ”Tietenkään sinä et tunne minua. Emmehän me ole vielä varsinaisesti tavanneet. Voit kutsua minua Valientiksi, ystävä hyvä.”
Ystävä oli tosin täydellistä liioittelua. Valient valitsi sanansa tarkoin halutessaan Elin tajuavan, että tuota oli tarkkailtu. Tietenkään ihmiseltä ei voinut odottaa liikoja, mutta luulisi miehen edes sen verran tajuavan.
”Ja sinä tosiaan voit auttaa minua, Eli.” Jos aiempi ei ole vielä sytyttänyt lamppua kaksoiselämää viettävän poliisin päässä niin ehkä tämä sitten. ”Tulin neuvottelemaan kanssasi. Sinä olet nimittäin onnistunut luomaan tänne oikein kivan pikku järjestön tai jengin, miten te nyt sitten haluatte itseänne kutsuttavan. Ikävä kyllä, minulla on joitain suunnitelmia liittyen tähän kaupunkiin ja sinä seisoit tietämättäsi niiden tiellä.”

Nimi ei soittanut hänelle mitään kelloa, hän ei koskaan ollut kuullutkaan tämän nimisestä tyypistä, mikä sai Elin yhä enemmän varpailleen. Se, miten toinen nimitti häntä ystäväksi, sai hänet tuntemaan jonkin sorttista pahoinvointia. Aivan kuin tuo mies tietäisi hänestä enemmän kuin oli suotavaa kenellekkään. Hänen silmänsä kapenivat kuitenkin hänen kuullessaan loputkin Valientin sanoista. Hän ei pitänyt tästä miehestä lainkaan, eikä siitä, miten tuo tuli hänen alueelleen kukkoilemaan ja esittämään vaatimuksiaan. Oli nimittäin melkein päivän selvää, mitä mies hänestä haluaisi. Tuo halusi joko hänen jenginsä hallintaansa, tai pyyhkiä sen olemattomiin Caldwellin kaduilta.

"Pahoittelen, Valient, mutta nyt en aivan ymmärrä.", Elin kasvoille syntyi pieni pahoitteleva hymy, joka kuitenkin oli kaukana siitä hölmöstä hymystä jota hän piti kasvoillaan päivisin. Hänen silmänsä myös skannasivat läheisiä varjoja, etsien miehen apuvoimia. Pakkohan niitä oli olla, ellei tuo tosiaan tullut vain jauhamaan paskaa. Hän esitti tyhmää, jotta mies kertoisi tarkat suunnitelmansa, sillä silloin hän voisi tehdä itse vastaiskusuunnitelmansa tuon pään menoksi. Eli, joka harvemmin halusi ketään rangaistavan murhalla, harkitsi sitä vaihtoehtoa nyt tämän miehen kohdalla.

Voi kyllä tuo pieni ihminen ymmärsi tasan tarkkaan mitä hän tarkoitti. Tuo oli vain sanonut ehdotukselle ei ennen kuin sitä oli edes kunnolla esitetty. Valient aikoi kuitenkin viedä tämän pienen esityksen huolella loppuun saakka. Muutoin huolella opetellut vuorosanat ja tarkoin suunniteltu loppuhuipennus menisivät täysin hukkaan. Eikä hän soisi ihmiselle sitä iloa, että tuo luulisi edes etäisesti voittaneensa. Vaikka tilanteen loppuratkaisu, koko kokonaisuudessaan, olikin jo Valientin tiedossa, se tuntuisi hänestä häviöltä. Eli Winchesterin täytyisi tietää ettei voisi mitenkään voittaa.

"Minä selvennän tilannetta oikein mielelläni sinulle", Valient vastasi mitä ystävällisimmällä äänellä. Samalla hän astui pari askelta eteenpäin lampun valokeilasta, ollen nyt puoleksi varjossa. Askeleet olivat hillittyjä ja hitaita, jotta ihminen saattoi nähdä niiden alun ja lopun tarkalleen. "Minulla on vireillä bisnes, jota tällainen kaduilla rehottava vapaa rikollisuus haittaa. Rikollisia vastaan minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään vastaan. Päinvastoin. Väki, joka ei kavahda pikku laittomuuksia on loistavaa työvoimaa. Joko alkaa valkenemaan?"
Valient loihti kasvoilleen nyt pahansuovan hymyn, jonka tarkoituksena oli ainoastaan tehostaa hänen sanojaan. Hän pidätteli kulmahampaitaan puhkeamasta, vaikka ilmassa leijuva väkivallan uhka teki siitä vaikeaa. Niille oli oma aikansa tässä näytelmässä. Tilanne oli myös erityisen kiihottava. Se kutkutteli vampyyria paikoista, joiden olisi pitänyt olla tällaisissa tilanteissa kiltisti hiljaa. Mutta minkäs hän sille voi, että valta ja väkivalta saivat hänet heräämään.
"Joko te alistutte minun valtaani tai minun on hankkiuduttava teistä eroon. Suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa." Suosituksista huolimatta Eli tulisi kieltäytymään. Valient vain tiesi sen. Tuo ei luovuttaisi taisteluitta.

Elin pieni hymy katosi kuin tuhka tuuleen. Oli aika ottaa hommat vakavasti. Tämä mies siis halusi Reapersit valtansa alle, oli hän mukana tai ei. Eli oli käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa saadakseen jengin siihen kuntoon missä se nyt oli. Hän ei tosiaankaan luovuttaisi itäisen alueen johtavaa jengiä ihan tuosta vain kenelle tahansa. Eli ei kaikenlisäksi ollut vielä valmis luovuttamaan jengin johtoa pois harteiltaan, vaikkei valta-asemasta niin paljoa välittänytkään, ja vaikka se olisi saattanut olla hänen terveytensä kannalta parempi.

"Luulen että tiedät vastaukseni kysymättäkin. Minä suosittelen teitä poistumaan idästä vielä kun omin jaloin pääsette. Minä en varoita toista kertaa.", Elin ääni oli matala ja uhkaava. Hän nosti hitaasti kätensä ja napsautti asettaan paikalla pitelevän remmin auki takkinsa piiloista. Hän ei vetänyt asetta ulos, vielä, vaan antoi kätensä levätä aseen raskaan perän päällä. Se tuntui rauhoittavan hänen mieltään. Kaiken lisäksi hän oli valmis viheltämään miehensä apuun jos näytti siltä että hän tarvitsisi apua.

Eli käyttäytyi juuri niin kuin hän oli olettanut. Tyrmäsi ehdotuksen suoralta kädeltä ja käsi aseen perällä käski suksimaan kuuseen. Ihmiset olivat niin ennalta arvattavia, primitiivisiä olentoja, että ihan sääliksi kävi. Nyt Valient huomasi toivoneensa, että tämä pikku gangsteri olisikin käyttäytynyt täysin hänen ennakkoluulojensa vastaisesti ja suostunut vähintäänkin neuvottelemaan. Sen sijaan, että pisti allekirjoituksensa omaan kuolintodistukseensa hetkeäkään epäröimättä.
Onneki Valientella oli vielä loppuhuipennus lohtunaan.

”Selvä. Mutta ole hyvä ja muista viimeisinä hetkinäsi, että minä tarjosin sinulle mahdollisuuden. Annoin sinulle varan valita.”
Nyt Valient antoi kulmahampaidensa pidentyä ja loistaa katulampun valossa niin ettei ihmiselle jäisi missään määrin epäselväksi, minkä kanssa oli tekemisissä. Eihän hän nyt sentään itse viikatemies ollut, mutta ehkä kuitenkin itse Ison Kihon assistentti.
Olisi ollut nautinnollista jäädä seuraamaan ihmismiehen ilmeitä, mutta se todennäköisesti aiheuttaisi hänelle itselleen vain turhaa kipua. Ihmiset saivat yleensä kovinkin herkän liipaisinsormen siinä vaiheessa kun kohtasivat vampyyreja. Niinpä Valient päätti lähteä paikalta ja jättää Elin nauttimaan tunnelmasta.
Yksi ihmissilmän räpäytys ja hän oli jo kaukana.

Noin kahta sekunttia myöhemmin hän oli saanut puhelimen korvalleen ja oli valmis antamaan käskyn eliminoida Eli Winchester. Mies oli osoittanut hänelle hyvin selvästi ettei olisi muuksi kuin haitaksi, mitä tuli hänen pyrkimyksiinsä.

Elin silmät levisivät aavistuksen hänen nähdessään kulmahampaat. Vittu, vampyyri tästä puuttuisikin. Hän taisi tällä kertaa olla oikeasti pulassa.
"Kiitos ystävällisestä varoituksesta.", Eli totesi, ja samassa hetkessä vampyyri olikin jo kadonnut. Helvetti, tästä tosiaan syntyisi soppa, mutta hän varmistaisi, että jos hän katoaisi kuten vampyyri oli uhannut, tuo saisi Heavenin niskaansa. Pari sanaa Maxille siitä, että hän oli kohdannut vampyyrin joka oli uhitellut hänelle, ja kun hän katoaisi, Max hoitaisi loput. Eli nosti samantien puhelimen taskustaan, toisen levätessä edelleen aseenperällä kuin varalta, jos vampyyri päättäisikin tulla takaisin.
"Max? Anteeksi että herätin. Kuule, jos satun kuolemaan yllättäen, oleta että se on vampyyri ja pistä Heaven asialle. Tekstaan sinulle tuntomerkit kohta. Älä kysele enempää, pidä vain tämä mielessä.", Eli mumisi puhelimeen, vilkuillen jatkuvasti ympärilleen.

Orland lopetti puhelun ja työnsi kännykän nahkahousujensa taskuun kääntäen katseensa leluillaan leikkivään kaveriinsa. Vivian ei vain osannut olla erossa tietooneistaan noin kolmea sekunttia pidempään aikaa ja Orland odotteli milloin tuo kasvattaisi napanuorat itsestään koneisiinsa. Toinen vaihtoehto olisi, että vampyyri vain juurtuisi pöytänsä ääreen. Joskus mies saattoi irtautua paikaltaan, mutta tarvitsi siihen hyvän syyn tai taitavan suostuttelijan. Usein tuo kuitenkin kyllästyi Orlandin inttämiseen ja nousi pöydän äärestä iskeäkseen kaveriaan turpaan.

”Pomo soitti. Meidän pitäisi mennä hoitelemaan päiviltä se tyyppi, josta saimme esitiedot”, hän sanoi venytellen paikoillaan. Vivian ei reagoinut mitenkään. Tuo vain tuijotti näyttöä näyttäen siltä, että oli tekemässä jotain helvetin tärkeää ja Valientin määräykset olivat siihen nähden vain itikan ininää.
”Meinaatko hilata perseesi töihin vai jäätkö siihen ja annat minun hoitaa kaiken?” Orland kysyi lähinnä muodon vuoksi. Jos Vivian ei reagoinut mihinkään hänen sanomisiinsa, tuo tuskin viitsis vaivaantua lähtemään yhtään mihinkään.
Ei vastausta.
Homma siis tosiaankin jäi hänen harteilleen. Mikä ei varsinaisesti ollut mikään suuri yllätys. Eikä hän siitä valittanutkaan. Ihmismies tuskin aiheuttaisi sen suurempia ongelmia. Vaativin osuus olisi todennäköisesti sen tyypin jäljittäminen ja sopivan hetken löytäminen. Vaikka Orland kaipasikin aika-ajoin jännitystä elämäänsä, hän ei halunnut jotain ihmisten pikku jengiä niskaansa tai Heavenia. Olisi aivan liian työlästä tappaa koko porukka.
”Selvä. Minä lähden hommiin. Pistähän ruoka tulemaan kulta niin, että se on valmista kun tulen kotiin.”
Ei vieläkään vastausta.

Max ei ollut lainkaan tyytyväinen ottopoikansa puhelusta, aivan kuten Eli oli olettanutkin. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, hän ei aikonut luovuttaa jengiään noin vain jollekkin saatanan neulahampaalle. Astellessaan takaisin varaston sisälle, Eli viittoi oikean kätensä seuraamaan itseään pieneen toimistohuoneeseen.
"Meillä on ongelma.", Eli aloitti heti kun Vance oli sulkenut oven. "Tai oikeastaan minulla on. Joku perkeleen vampyyri kävi uhittelemassa, joten on todennäköistä että minut pyyhitään pois elävien kirjoista.", Eli kirosi mielessään, ettei ollut yrittänyt puhua itselleen lisäaikaa, mutta nyt se oli jo myöhäistä. "Se tyyppi varmaan ilmestyy ennemmin tai myöhemmin takaisin ja esittää sinulle saman tarjouksen. Pelaa itsellesi aikaa ja usuta Heaven sen kannoille, älä anna Reaperseja sille, Vance.", Eli katsoi miestä vakavana. Vance nyökkäsi. Hän kunnioitti Eliä liiaksi jotta olisi sanonut miehelle vastaan. "Mä yritän, pomo.", Eli hymyili. Vanceen hän saattoi luottaa. Reapersit olivat Vancelle ainoa koti.

Käytyään lyhyesti läpi miehen kanssa tulevaisuuden suunnitelmat, Eli lähti kulkemaan kohti kotiaan. Ainakin piakoin hän saisi enemmän unta kuin mistä oli loskaan haaveillut.

Valient pysytteli vampyyreille sopivan kuuloetäisyyden päässä, kun Eli hakeutui takaisin sisälle varastoon. Hän kuunteli palaveria hymyillen. Ihmisgangsteri tiesi kuolevansa ja järjesteli nyt testamenttiaan. Hyvä, että he olivat viimeinkin samoilla linjoilla. Harmi vain, että nyt Valientin olisi mitä todennäköisemmin vain hankkiuduttava ero Reapersista hiljaa ja vaivihkaa. Eli valmisteli ryhmänsä aivan liian hyvin, jotta se olisi ollut valtauskelpoinen. Mokoma ylpeä paskiainen.
Onneksi Valientin suunnitelmat eivät kärsisi juuri ollenkaan edes tällaisesta pienestä takaiskusta. Hän selviäisi ja saavuttaisi tavoitteensa myös ilman tätä kyseistä jengiä. Idässä oli muitakin, pienempiä, jotka olisi helppo yhdistää omaksi ryhmäkseen.
Ja mitä vampyyri välitti muutamasta kymmenestä kuolleesta ihmisestä? Ei mitään.

Samaan aikaan hän näppäili viestiä Orlandille ja Vivianille, jotta kaksikko löytäisi Elin mahdollisimman nopeasti. Valient ei mielellään turvautunut näihin kahteen. He olivat eläneet aivan liian pitkään kahdestaan ja tottelivat käskyjä varsin vastahakoisesti. Oli ollut tapauksia, jolloin he olivat toimineet vain hyvin etäisesti annettujen käskyjen mukaan. Se moottoriturpainen Orland oli tainnut joskus sanoa käskyjä suuntaviitoiksi, jotka ainoastaan ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan. Ikävä kyllä kaksikko oli aivan omiaan tälle tehtävälle. Jo sen vuoksi, että olivat riittävän vanhoja, jotta ymmärsivät itse olla kuolematta.
Onneksi tälle illalle riitti, että miehet saivat vainun tuosta ihmisestä ja saattoivat seurata tuota, tutustua hieman, ennen varsinaista tappoa. Winchester oli todennäköisesti hieman liian valpas, jotta tuo olisi suostunut tapettavaksi tänä yönä. Olihan tietysti aina parempi, jos Winchester ehdittäisiin saada hengiltä ennen aamunkoittoa.
Valient ei kuitenkaan odottanut ihmeitä.

Orland kirosi hiljaa saadessaan jo kolmannen viestin Valientelta. Mies osasi olla oikea piikki, syvällä hänen perslihassaan. Aivan kuin hän ei löytäisi yhtä pikku gangsteria omin avuin. Tyyppihän oli sentään vain ihminen, ei mikään monituhatvuotinen vampyyri. Helppoa riistaa siis. Valient voisi ihan hyvin istua sille hienostelevalle perseelleen ja ottaa vaikka ryypyn. Mokoma mulkkua lutkuttava hienostelija.

Noin kahta sekuntia myöhemmin Orland sai silmiinsä sen pitkän, riutuneen ja punatukkaisen ihmismiehen, jonka kuvan Valient oli hänelle lähettänyt.
Mieshän oli lähestukoon söötti ja riutuneesta ulkomuodostaan huolimatta tuo näytti taistelijalta. Orlandin ilme kirkastui monella asteella hänen miettiessään, kuinka paljon hupia tuollaisesta tapauksesta saisi. Mies tuskin antautuisi helpolla yhtään mihinkään. Lisäksi siitä oli kauan kun hänellä ja Vivianilla oli ollut seuraa.
Ei kai se nyt olisi aivan päivän päälle merkitystä, milloin mies lakkaisi hengittämästä? Luulisi Valientille riittävän, että ihmismies katoaisi jälkiä jättämättä.

Orland lähti liikkeelle. Hän hyökkäisi miehen kimppuun takaapäin, huolehtisi siitä ettei tuo pääsisi käsiksi aseisiinsa ja tekisi kaverista suostuvaisen omalla myrkyllään. Ja maistaisi vähän tuon verta. Tai ehkä vähän enemmänkin. Verenhukassa oli vaikeaa tapella vastaan, kun vähäisetkin voimat menivät peruselintoimintojen ylläpitämiseen.

Eli sytytti tupakan varaston edessä ja jatkoi kulkuaan varmoin askelin. Toki hän oli uupunut ja väsynyt, mutta se ei ollut mitään uutta, eikä mitään mitä ei tunnin tai kahden unilla korjattaisi. Hän oli ohjeistanut Vancea parhaansa mukaan siitä, mitä tuon pitäisi tehdä sen verenimijän ilmestyessä takaisin. Jos mikään ei toimisi, Vance saisi luovuttaa Reapersit verenimijälle, kunhan se takaisi sen, että hänen jengiläisensä eläisivät. Siitäkin huolimatta että he kaikki olivat gangstereita, he olivat enemmänkin kuin yhtä suurta perhettä. Eli ei halunnut jenginsä katoavan maanpäältä turhaan. Jos mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi, Reapersit selviäisivät jopa vampyyrin vallan alla.

Eli luuli olevansa tarkkana, hän itseasiassa odottikin hyökkäystä vaikkakin ehkä vähän myöhemmin, mutta silti hän yllättyi tuntiessaan kuinka häneen tartuttiin takaapäin ja seuraavaksi hänen poskensa tervehtikin jo viereistä seinää. Tupakka katosi rytäkässä sormien välistä, ja Eli irvisti pienestä kivusta. Hän ei huutaisi, ei jumalauta antaisi sille paskiaiselle sitä mielihyvää että huutaisi. Hän oli jo ehtinyt tarpeeksi kauas varastostaan jotta olisi voinut kutsua sieltä apua. Eikä hän toisaalta halunnut sekoittaa jengiään tähän enempää. Joskus hän mietti, kuten nyt, pitikö sittenkään omasta henkikullastaan niin paljon kuin antoi ymmärtää. Eli yritti kääntää päätään nähdäkseen, oliko Valient itse tullut tekemään likaisen työnsä, vai oliko tuo kenties laittanut jonkun toisen asialle.

Ihmisestä ei ollut mitään vastusta. Jos tuo yrittikin taistella vastaan, sitä saattoi verrata itikan räpistelyyn kissan tassun alla, siis täydellisen hyödyttömäksi. Orland painoi miehen seinää vasten asettuen itse taakse, näin tuolla oli hädintuskin tilaa hengittää kun keuhkot eivät päässeet laajenemaan tarvittaviin mittoihin. Mies yritti kääntää päätään nähdäkseen tappajansa kasvot. No, Orlandilla oli kaverille hyviä uutisia. Tuo ei kuolisi, ainakaan vielä.
Se tosin selviäisi miehelle myöhemminkin. Orland ei kokenut tarpeelliseksi kertoa sitä, keskittyessään tuon kaulaan. Hän saattoi melkein maistaa ja haistaa tuon suonissa virtaavan veren, aivan kuin se olisi pulpunnut jo vapaana. Jo ajatus sai hänen hampaansa työntymään esiin.

Orland painoi kasvonsa vasten miehen kaulan herkkää, pehmeää ihoa ja veti syvälle sisään tuon tuoksua. Eli Winchester tuoksui elämältä, kuten kuolevaisten oli tapana tuoksua. ”Tuoksutpa sä herkulliselta.” Orland mumisi sanansa poissaolevasti vasten kaulaa ja nuolaisipa ihoa vielä sanojensa päälle maistellakseen sen makua.
Pidellen miehen käsiä edelleen tiiviisti tuon selän takana, toisella kädellään hän tarttui kiinni leukaan. Hän taivutti päätä taaksepäin, varoen kuitenkin olemasta liian raju. Ihmiset särkyivät niin herkästi. Vain hieman liikaa vääntövoimaa ja ranka napsahtaisi poikki. Orlandin tarkoitus oli kuitenkin vain saada kaula paremmin esille. Kulmahampaat työntyivät ulos vielä millin tai kaksi, kuin olisivat halunneet jo päästä puhkomaan herkkää ihoa.
”Tämä ei satu kaveri. Tuntuu vain hyvältä”, Orland kertoi juuri ennen kuin upotti hampaansa Elin kaulaan ja antoi veren virrata suuhunsa.

Eli yritti riuhtoa käsiään vapaaksi siitä huolimatta, että saisi olkapäänsä tätä menoa vielä sijoiltaan. Yksi pieni sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut mitään verrattuna hänen henkensä pitämiseen. Tosin, hän vain viivyttäisi vääjäämätöntä, mutta väliäkö sillä. Hän ei halunnut kuolla ilman taistelua. Eli oli aikeissa kohottaa jalkaansa tähdätäkseen sokkona potkuja taakseen. Riittäisi että hän saisi tyypin irroittamaan edes yhden käsistään hänestä hetkeksi. Suunnitelmiin tuli muutos kun hän kuuli sanat korvansa läheltä. Ne lähettivät kylmiä väreitä koko hänen kroppaansa. Eli murahti vampyyrin nuolaistessa hänen kaulaansa. Hän yritti vastustella, kääntää päätään pois, mutta vampyyri oli, kuten arvata saattoi, liian voimakas.
Ja sitten hän tunsikin sen pienen lävistävän kivun, kun hampaat puhkaisivat hänen ihonsa. Kipua ei kestänyt varmastikkaan kahta sekunttia kauempaa, kun sen tilalle tuli yököttävän miellyttävä olo. Hän oli kuullut puhuttavan vampyyrinmyrkystä ja siitä, kuinka jotkut käyttivät sitä kuin huumeena. Hän ymmärsi nyt miksi.
"Aaaah..!", Eli ei voinut olla voihkaisematta. Koko hänen kehonsa tuntui syttyneen liekkeihin, jotka kertoivat puhtaasta himosta. Hänen oli kuuma, häntä panetti. Hänen olonsa oli mitä parhain. Hän ei välittänyt vaikka kuolisi tähän.

Miehen taisteluntahto hiipui nopeasti kun vampyyrin hampaista tuleva myrkky pääsi vapaana elimistöön. Joskus, aina silloin tällöin, Orlandista tuntui, että aine joka teki uhreista suostuvaisempia, vei kaiken ilon syömisestä. Joskus hän olisi halunnut uhrinsa kauhuissaan, vastaan tappelevina, eikä suinkaan halukkaina kuin ammattihuorat. Olihan tämä käytännöllistä, kun moni Heaveninkin agentti lakosi heidän jalkojensa juureen, pelkästä pienestä annoksesta myrkkyä.
Nyt Orland hymyili miehen kaulaa vasten, lopettamatta hetkeksikään suonesta imemistä. Tämä ysilö olisi taatusti halunnut taistella häntä vastaan, mutta oli nyt sulaa vahaa hänen käsissään. Orland tiesi tarkalleen mitä kaikkea olisi voinut tehdä tämän miehen kanssa, tasan tässä ja nyt. Tuo oli kuitenkin mitä ilmeisemmin älykäs tapaus ja yrittäisi varmasti paeta heti tilaisuuden saatuaan. Oli parempi tehdä tuosta uupunut ja toiminta kyvytön, heittää sitten olalle ja viedä kotiin. Siellä heillä olisi aikaa ja mahdollisuuksia leikkiä vaikka ja mitä.

Kunhan Orland uskoi ottaneensa riittävästi ja vielä vähän päälle, hän päästi irti. Jos kaverissa vielä pihisisi henki ja tuo vain lysähtäisi paikoilleen, hän voisi ottaa miehen mukaansa ja lähteä. Jos tuo yrittäisi yhä paeta, hän tekisi samoin.

Kaiken tämän huumatun olonsa keskelläkin jokin hälytyskello soi edelleen Elin mielessä. Se käski häntä taistelemaan, oli se kuinka turhaa tahansa. Mutta hänhän oli jo yrittänyt, hän oli rimpuillut minkä pystyi pääsemättä silti irti vampyyrin otteesta. Hänen jalkansa tuntuivat olevan hyytelöä, ja kun vampyyri viimein päästi hänestä irti, Eli tukeutui seinään molemmilla käsillään, pakottaen jalkansa kannattelemaan muuta ruumista. Hänen päänsä tuntui aiempaa raskaammalta, ja silmät halusivat mennä kiinni väkisinkin. Silti Eli onnistui jotenkin kääntämään lyijynraskaan kehonsa ympäri, nojaten nyt selkäänsä seinään ja nähden ensi kertaa kunnolla hyökkääjänsä. Hän halusi ampua vampyyrin. Hän halusi tappaa tuon nyt ja heti. Eli pakotti kättään liikkumaan kohti kainalokotelossa odottavaa asetta, se tottelikin, mutta helvetin hitaasti.
"Helvetin..saasta..", Eli kirosi raskaalla äänellä. Hänen katseensa ei ottanut tarkentuakseen, hän näki kaiken kahtena ja kolmena. Vittu.

Orland kyykistyi Elin eteen. Hän piti kaverista yhä enemmän. Moni muistuttaisi tällaisen jälkeen lähinnä märkää rättiä, mutta tämä mies yritti edelleen. Jumalauta, tuo yritti ampua vampyyrilta aivot pellolle tai jotain muuta yhtä viehättävää. Harmi vain ettei se voinut mitenkään onnistua. Ensinnäkin mies oli todennäköisesti liian heikko edes kannattelemaan raskasta asetta. Eikä tavallinen luoti tekisi muuta kuin aiempaa kiukkuisemman vampyyrin.
Orlando tarttui kiinni takin alle pyrkivästä kädestä, piti sen paikoillaan ja nappasi itselleen vapaalla kädellä tuon kainalon alle piilotetun aseen.
”Me emme tarvitse tätä”, Orland sanoi heilutellen asetta voimattoman Elin silmien edessä. ”Turhaa sotkua. Etkä sinä halua suuttuttaa minua. Ymmärrätkö?”

Orland tunki aseen eteen, housujen vyötärönauhan alle. Ei olisi mitään syytä jättää turhan selviä todisteita poliisin ja Heavenin löydettäväsi. Seuraavaksi hän ysinkertaisesti nappasi Elin toiselle hartialleen roikkumaan ja lähti matkaa.
Vampyyreiden nopea matkanteko tulisi aiheuttamaan kaverille pahoinvointia ja tuon vintti saattaisi myös pimetä. Verenhukasta huolimatta mies selviäisi hengissä. Vaikka todennäköisesti, taistelutahdostaan huolimatta, toivoisi hetken päästä aivan jotain muuta.
”Kulta. Olen kotona!” Orland toivotti astellessaan ovesta sisään, Eli edelleen tukevasti harteillaan. Vastausta ei kuulunut, joten Vivianilla oli selvästi parempaa tekemistä. Mikä oli hyvä. Tuo saisi kokea elämänsä yllätyksen, kun näkisi heidän uuden lelunsa. Orland ei malttanut odottaa, että pääsisi näkemään kaverinsa ilmeen.

Elin teki mieli sylkäistä vasten vampyyrin kasvoja, mutta hänellä ei riittänyt energia edes siihen. Hän ei pystynyt lainkaan vastustelemaan kun tuo esti häntä tarttumasta aseeseen, ja vielä enemmän häntä ärsytti se, kuinka vampyyri heilutteli asetta hänen silmiensä edessä. "Haista..vittu..", Eli vastasi vampyyrin kysymykseen. Hän mielummin kuolisi tähän paikkaan kun lähtisi vampyyrin mukavaksi iltapalaksi. Hän ei halunnut joutua enää purruksi. Olotila joka sitä seurasi oli kauhea, eikä Eli tarkoittanut nyt tuntemaansa voimattomuutta vaan sitä hyvänolon tunnetta jota tunsi puremishetkellä. Hän ei halunnut tuntea oloaan hyväksi kun häntä purtiin ja imettiin kuiviin. Helvetti, se oli viimeinen asia mitä hän halusi.

Ja, lopulta, liian voimattomana pitämään silmiään auki, Eli antoi itselleen luvan nukahtaa. Tai pyörtyminen taisi olla lähempänä totuutta. Hänellä ei ollut mitään havaintoa ympäröivästä maailmasta enää siinä vaiheessa, kun vampyyri nosti hänet olalleen kuin viiden kilon jauhosäkin. Hän nukkui univelkaansa pois vaikka hän ei olisi halunnut.
Hänen aivotoimintansa heräili siinä vaiheessa sumuun kun hän kuuli tervehdyksen. Hän oli kuitenkin edelleen aivan liian heikko tekemään mitään, joten oli parempi palata takaisin unten maille. Ja niin hän tekikin.

Vivian oli lopultakin vain raivoissaan kun Orland oli viskannut tajuttoman Elin sohvalle. Toinen vampyyri ei voinut käsittää miten yli kahdeksansataa vuotiaasta vampyyrista oli lopultakin tullut niin vastuuton ja tuo käyttäytyi kuin vastaveretetty hölmö. Tumma vampyyri käytti tosin huomattavasti värikkäämpiä sanamuotoja haukkuessaan sohvalla röhnöttävää ystäväänsä. Täyttä huutoa oli jatkunut jo kutakuinkin puoli tuntia. Orland oli ollut sinä aikana hiirenhiljaa, eikä ollut sanonut ystävälleen vastaan sanaakaan.
Sen sijaan, ensi töikseen hän oli sitonut Elin. Hän oli niputtanut miehen jalat yheen sekä nilkoista, että polvista käyttäen apunaan ilmastointiteippiä. Sen lisäksi hän oli sitonut tuon kädet ranteista yhteen selän taakse. Ihan vain siltä varalta ettei tuo saisi mitään hölmöjä päähänpistoja. Ihminen oppisi varmasti olemaan heidän kanssaan, kunhan saisi vähän totutella ja jos tuo ei tottuisi... No, kaveri oli vain ihminen. Sellaisesta oli käsittämättömän helppoa hankkiutua eroon, kun siihen kyllästyi.
Nyt Orland lähes makasi sohvalla, jalat suorana edessä, nilkatristittyinä, takapuoli aivan istuimen reunalla, toinen käsi lepäämässä selkänojalla. Toisella hän puolestaan sormeili Elin punaisia suortuvia. Hiukset olivat ehkä hieman karkeat, mutta tuntuivat miellyttäviltä vampyyrin herkillä sormenpäillä. Ne näyttivät olevan vain hieman haaleammat kuin Orlandin oma, tumma mahhonginpunainen, sotkuinen tukka.
Vivian puolestaan seisoi hänen edessään leveässä haara-asennossa, kädet ristissä rintakehällään ja karvot punaisina. Miehen vaaleanharmaat silmät tuntuivat salamoivan hänen katsellessaan toverinsa puuhia. Orland pani merkille, että moinen ilme tuntui vain korostavan miehen kasvojen tatuointeja.

”Sinä et ole vieläkään vastannut minun kysymykseeni”, Vivian totesi jäätävän kylmällä äänellä.
Orland vilkaisi vain ohimennen isompikokoista vampyyria, ennen kuin kiinnitti huomionsa taas Eliin. ”Mihin niistä?”
”Miksi vitussa sinä et vain totellut käskyä ja tappanut tuota? Miksi sinun piti raahata tuo kotiin?” Vivian sanoi hampaitaan kiristellen ja näytti suorastaan tärisevän halusta lyödä kaveriaan.
”Koska minusta tuntui siltä.”
Vastaus sai tummatukkaisen vampyyrin karjaisemaan turhautuneena ja kävelemään ympäri isoa huonetta. Vivian näytti siltä kuin olisi taltuttanut puhdasta murhanhimoaan lattioiden kuluttamiseen.

Orland puolestaan kiinnitti huomiotaan Elin kalpeisiin kasvoihin ja tuli miettineeksi, oliko ottanut kenties hieman liikaa tuon verta. Ehkä hän oli huumassaan arvioinut muutaman desin verran väärin ja ihminen tekikin nyt kuolemaa sen sijaan, että olisi hiljalleen toipumassa. Asia oli kuitenkin helposti korjattavissa. Välittämättä lainkaan Vivianin puhisemisesta, hän puri haavan omaan ranteeseensa, kohotettuaan ihmismiehen pään syliinsä parempaan asentoon ja painoi sitten verta pulppuavan haavan tuon huulille.
Toivottavasti mies kestäisi tujakan veren, eikä menisi aivan sekaisin siitä. Veri kyllä parantaisi, mutta toi mukanaan myös muutamia muita pieniä sivuvaikutuksia.
”Nytkö sinä vielä ruokitkin sitä?” Vivian ärähti.

Eli kuuli ääniä kaukaisuudesta, aivan kuin olisi nukahtanut televisio auki. Hän kuuli huutoa, vaikkakin hyvin etäistä, muttei jaksanut reagoida siihen. Häntä väsytti edelleen niin paljon. Kaiken lisäksi hänen jokainen jäsenensä tuntui tavattoman raskaalta. Eli tiedosti hämästi että yritti liikuttaa käsiään, muttei pystynyt. Miten hän saattoi olla näin väsynyt?
Seuraavaksi hän tajusi jonkin nesteen valuvan suuhunsa, mikä sai hänet refleksin omaisesti nielemään. Hän ihmetteli sen makua, se oli vahvaa ja kuparista, ja tuntui herättävän jokaisen hänen solunsa valuessaan kurkkua pitkin alas vatsalaukkuun. Mitä enemmän hänen aivonsa heräsivät, sitä paremmin hän tunnisti nesteen maun, ja kun aivot lopulta osasivat antaa nimen maulle, Eli kurtisti ensin kulmiaan.

Se oli verta. Toteamus sai hänen silmänsä rävähtämään auki ja tajutessaan ettei se suinkaan ollut hänen omaa vertansa, joka hänen suutaan täytti, hän ryhtyi yskimään. Eli heitti päänsä sivulle, yrittäen samalla nousta ylös, mikä osoittautui mahdottomaksi, sillä hänet oli sidottu. Eli kakoi, hän halusi veren pois elimistöstään heti, vaikka se tekikin hänen olonsa..mitä kummallisimmaksi. Hän puristi silmiään kiinni, yritti kakoa verta ulos elimistöstään, samalla kun riuhtoi käsiään pitelevää teippiä.

Orland oli juuri vastaamassa äkäiselle toverilleen, kun hän tunsi otteen irtoavan ranteestaan. Ihminen oli kääntänyt päätään ja yski nyt kuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Hyvä, kaverissa pihisi henki edelleen. Todennäköisesti tuo oli juuri niin lujaa tekoa, kuin hän oli alunperin olettanutkin.
Kuin herran enkeli konsanaan, Orland auttoi miehen istumaan, jotta tuo sai henkensä kulkemaan paremmin. Ei tuo karkuun pääsisi. Kädet ja jalat tiiviisti sidottuina, tuo kaatuisi korkeintaan rähmälleen maahan, jos nousisi. Tämä vaihtoehto mielessään, vampyyri nousi ja asettui kyykkyyn Elin eteen. Ainakaan tuo ei teloisi itseään kaatuessaan, jos päättäisi yrittää paeta.
”Heräsithän sinä viimein”, Orland totesi, nostaen miehen päätä leuasta, tarkastellakseen tuon kasvoja. Vampyyrinveren ansiosta niille oli palaamassa kovaa vauhtia väri, eikä tuo näyttänyt enään niin sairaalta. ”Luulin jo, että tapoin sinut.”

”Niin kuin sinun olisi kuulunutkin tehdä”, Vivian huomautti myrkyllisellä äänellä. Vampyyrimies oli pysähtynyt hieman heidän taakseen samaan haara-asentoon, josta oli lähtenyt vaeltamaan ympäri huonetta. ”Voisit tehdä sen edelleen ja me kaikki pääsisimme huomattavasti vähemmällä päänvaivalla.”
”Turpa tukkoon Vin”, Orland murahti tarkastellessaan edelleen Elin kasvoja.

Eli avasi silmänsä ja tuijotti nyt suoraan edessään kyykistelevän vampyyrin silmiin. Hän ei enää kakonut, mutta häntä kuvotti edelleen ajatus siitä, että oli juonut mitä ilmeisimmin tämän vampyyrin verta. Vittu, hän muisteli kuulleensa että jos kuoli vampyyrin verta elimistössään, muuttui samanlaiseksi perkeleen verenimijäksi. Hienoa. Sehän tästä vielä puuttuisikin. Kuullessaan toisenkin äänen, Eli antoi silmiensä katseen lipua edessään olevasta siihen, joka mitä ilmeisimmin oli tyytymätön hänen elossa oloonsa. Ja nyt Eli tajusi näkevänsä kaiken paljon selkeämmin. Jokainen pieni yksityiskohta, jota hän ei olisi aikaisemmin varmasti huomannut, loisti nyt kuin neon valo. Hänen olonsa oli energinen, kuuma ja ennenkaikkea hyvä. Hän näki selkeämmin, haistoi selkeämmin, ja tuntui melkein jopa siltä kuin hän olisi voinut voittaa vampyyrin.
Sen lisäksi häntä myös panetti. Se ei tosin sopinut tähän yhälöön lainkaan. Miten helvetissä häntä voisi panettaa tälläisessä tilanteessa? Hän ei pitänyt sidontaleikeistä jos itse joutui sidottavaksi, eikä hän totisesti aikonut ojentaa persettään pystyyn vampyyreille. Eli keskittyi siis hillitsemään himonsa, ja tuijotti nyt murhaavasti Orlandia. "Tapa minut.", Hän suorastaan sähähti, hän ei tahtonut jäädä vampyyreiden leluksi. Hän nosti katseensa takaisin siihen, jota hänen edessään oleva oli nimittänyt Viniksi, ja suorastaan haastoi tuota katseellaan. Jos tuo halusi hänet hengiltä, miksei tuo sitten tehnyt sitä?

Orland päästi otteensa irti ihmisen leuasta, hymyillen leveästi. Mies ei selvästikkään pitänyt tilanteesta, mutta samaan aikaan tuo taisi hämmästellä vampyyrinveren vaikutusta omassa elimistössään. Vampyyri ei koskaan pääsisi kokemaan veren todellista vaikutusta, sillä tapaa kuin se vaikutti kuolevaisiin. Joten hänellä ei ollut täydellisen kirkasta kuvaa siitä mitä tämä yksilö parhaillaan koki.
”Jos me tappaisimme sinut nyt, sinusta tulisi vain vampyyri. Ja silloin homma olisi ainoastaan sotkuista”, Orland sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mihin se sinun taisteluntahtosi hävisi? Kujalla et ollut yhtään noin... Itsetuhoinen.”
”Mitä sinä lepertelet sille?” Vivian ärähti. Tilanne alkoi todellakin ärsyttää häntä. Orlandilta oli todennäköisesti pudonnut se viimeinenkin ruuvvi päästä, joka jotenkin piti paketin kasassa. Nyt tuon pää vaikutti entistä lahommalta.
”Rauhoituhan nyt Vin. Eiköhän tästä sinullekin huvia riitä”, Orland tuhahti ja nousi seisomaan. ”Tarkoitukseni oli piristää sinua eikä saada sinut kiukuttelemaan kuin mikäkin hormoonihuuruinen ämmä.”

Vivianin kasvot punehtuivat uuden kiukun kuohahduksen myötä. Hän oli viittä vailla valmis ottamaan ja tunkemaan toisen paksun pään syvälle perseeseen. Orlandilla ei ollut minkäänlaista vastuuntuntoa. Nyt he kumpikin olivat vaarassa. Eikä vähiten Heavenin puolesta. Valient ei ollut ikinä pitänyt siitä, että hänen käskyjään sovellettiin.
Orland oli kuitenkin oikeassa. Jos he listisivät ihmisen nyt, tuo heräisi seuraavaan yöhön uuden uutukaisena vampyyrina. Se olisi tässä tilanteessa varmaan kaikkein huonoin vaihtoehto. Jos tämän huonommaksi asiat voivat enää mennä. Nyt ei auttanut kuin odottaa, että veri haihtuisi miehen elimistöstä. Vivian ei kuitenkaan aikonut tehdä sitä täällä.
Mies nappasi takkinsa ja lähti paikalta ovet paukkkuen.
”Mikäs sille nyt tuli?” Orland mietti ääneen sen oloisena, kuin ei olisi mitään tehnyt tai sanonut.

Eli seurasi hieman kummissaan näitä kahta vampyyriä, jotka käyttäytyivät kuin vanha aviopari. Se oli omiaan tekemään kepposet hänen mielialalleen, joka laski raivosta pelkästään hämmennykseen. Okei, vampyrit käyttäytyivät sittenkin edes jollain tapaa kuin ihmiset, paitsi että elivät verellä. Hienoa, voidaanko palata takaisin raivoon?
Eli pudisti päätään ja yritti selvittää ajatuksiaan. Hän ryhtyi uudestaan riuhtomaan käsiään pidätteleviä teippejä. Kunhan hän vain saisi kätensä auki.. Sitten hän voisi yrittää paeta. Jalat olivat hankalammat, kun olivat kahdesta kohtaa kiinni. Eli ei halunnut missään nimessä muuttua vampyyriksi, mutta hän halusi pois tästä tilanteesta, halusi pois vampyyrin läheltä ja halusi tämän pirun panetuksen pois mielestään. Hän tajusi kauhukseen, että alakerran veitikka oli iloisesti notamassa päätään panetuksen seurauksena. Helvetti.

Katseltuaan ja ihmeteltyään hetken aikaa Vivianin perässään paiskaamaa ovea, Orland kohauttaa olkiaan ja kääntyi takaisin ihmisensä puoleen. Eli alkoi selvästi olla uudelleen voimissaan, sillä tuo riuhtoi selvästi käsiään vapaaksi. Se sai vampyyrin miettimään olisiko hänen täytynyt tehdä tiukempi paketti, mutta totesi sitten luottavansa kymmeneen tiukkaan kierrokseen ilmastointiteippiä.

”No niin. Mulla ei ole ollut ennen lemmikkiä, joten en ihan tarkalleen tiedä mitä teidän kanssanne pitää tehdä”, Orland sanoi kyykistyen jälleen miehen eteen, hymyillen kuin joulupukki olisi päättänyt tulla vierailulle monta kuukautta liian aikaisin. ”Millainen olo sulla on? Näytät ihan virkeältä. Mä en tiedä yhtään kuinka paljon verta mun ois pitänyt sulle antaa korjaamaan vahinkoja. Mut saat toki lisää, jos sun olo ei ole vielä hyvä. Kyllä sitä riittää. Ainakin vielä.”
Orland käyttäytyi kuin vastaavanlainen tilanne olisi ollut täysin normaali.
Katsellessaan Elin kasvoja hän uskoi, että verta oli ollut ihan riittävästi. Tuo näytti siltä kuin terveet ihmiset yleensä näyttävät. Ne tummat rinkulatkin tuon silmien ympärillä tuntuivat kadonneen, mikä oli kaiketi hyvä merkki. Vampyyri antoi katseensa lipua hiljalleen alemmas. Mies näytti terveeltä ja hyvinvoivalta. Sitten vampyyrin katse pysähtyi kohoumaan tuon housujen etumuksella. Kaveri näytti olevan tukalassa tilanteessa. Sehän ei haitannut ollenkaan.
Orland laski kätensä kohohouman päälle ja siveli heräilevää miehuutta peukalollaan.”Haluisitsä, että mä autan tän kanssa?”

Eli yritti rimpuilla kaksi kertaa kovemmin siinä vaiheessa, kun vampyyri käänsi huomionsa takaisin häneen. Sitten hänen rimpuilunsa lakkasivat, kun vampyyri kyykistyi takaisin hänen eteensä. Eli tuijotti tuota murha katseessaan, kuvitteli kaikki mahdolliset tavat joilla kiduttaisi tätä paskiaista ensin ja tappaisi sitten. Hänellä ei tosin ollut hajuakaan siitä, miten vampyyriä kidutettiin, mutta sehän selviäisi kokeilemalla. Eli harkitsi hetken aikaan iskevänsä omalla päällään vasten Orlandin päätä, mutta totesi ettei se varmasti tekisi tarpeeksi vahinkoa vampyyrille, kuten se saattaisi tehdä hänelle itselleen. Ja kuten hän oli jo itselleen todennut, hän ei halunnut muuttua yhdeksi noista.

Eli sävähti Orlandin laskiessa kätensä hänen housujensa etumukselle. Hän yritti perääntyä ja irtautua tuon otteesta. "Painu helvettiin.", Eli ei missään nimessä halunnut vampyyrin koskettavan itseään, varsinkaan sieltä. Hän ei aikonut ryhtyä kenenkään seksileluksi. Muistot siitä, kuinka hänet oli nuorena raiskattu, täyttivät hänen mielensä ja saivat hänet tuntemaan jälleen pahoinvointia. Ehkä hänen olisikin vain pitänyt sanoa 'kyllä' Valientille. Tosin, nyt se oli myöhäistä. "Älä koske muhun."