Looking for trouble

Rouva Harmon rentoutui silminnähden kun Eli ilmoitti haastattelun päättyneen tältä erää. Nainen näytti myös uupuneen täysin, sillä tuo näytti huomattavasti väsyneemmältä kuin heidän aloittaessaan. Mikael saattoi vannoa, että tuon silmien alle oli ilmestynyt tummat varjot tämän viimeisen puolen tunnin aikana. Tuo istui myös huomattavasti huonommassa ryhdissä, kuin voimat eivät olisi enää riittäneet pitämään koko selkärankaa kasassa.
Mikael pani merkille, etä Eli teki jälleen sen tavanomaisen temppunsa ja huijasi rouvaa luulemaan, että nauhoitus oli sammutettu. Temppu oli melko kekseliäs, mutta Mikael ei henkilökohtaisesti uskonut rouva Harmonin möläyttelevän mitään, edes lopen uupuneena. Tuo todennäköisesti halusi heidät mahdollisimman pian ulos talostaan, jotta saattoi keskittyä jälleen huolehtimaan tyttärensä hyvinvoinnista.

Eli oli jo lopettelemassa ja pistämässä pillejä pussiin, mutta Mikael ei ollut vielä lähellekkään valmis. Raportissa luki, että Elisen huone oli tutkittu jo edellisen työryhmän käynnillä, mutta hän halusi tehdä sen myös itse. Ehkä hän huomaisi jotain, mitä muut eivät olleet nähneet, mutta suurin syy siihen oli se, että hän halusi tuntea kadonneen. Ja kuten sanottu, makuuhuone kertoi naisesta paljon.
”Minä haluaisin itseasiassa nähdä vielä näin lopuksi tyttärenne huoneen. Jos se vain teille sopii rouva Harmon”, Mikael sanoi nousten samalla sohvalta.
Rouva Harmonin katse lennähti häneen ja nainen näytti hetken aikaa entistä tuskaisemmalta, mutta näytti lopulta alistuvan kohtaloonsa. ”Tietysti. Vien teidät sinne.”

Rouva Harmon oli juuri päässyt ylös nojatuolistaan, kun talon etuovi kävi. Eteiseen ilmestyi tyttö, joka oli selvä, nuorempi versio Elisestä. Tosin hieman riutuneemman näköinen, vaikka tuo yrittikin sitä selvästi peittää. Tumma, lähes musta tukka oli pään päällä siistillä poninhännällä, kirkkaanvihreiden silmien alla oli tummat varjot ja huulet tuntuivat jämähtäneen alaspäin viettävään asentoon. Tämän täytyi olla perheen toinen tytär, Stella.
Tyttö ryhtyi oitis riisumaan valkoisia tennareita jalastaan. Stella näytti olleen urheilemassa, sillä tuolla oli yllään pienet, piukat, mustat urheilushortsit, jotka jättivät vain hyvin vähän arvailujen varaan, sekä tumman violetti tiukka, toppi, joka myös esitteli anteliaasti tyttären avuja.
”Stella. Sinä tulitkin jo”, rouva Harmon henkäisi hieman yllättyneen oloisena. Tuo ei selvästikkään ollut odottanut nuorimmaistaan vielä kotiin.
”Joo. Stefanie venäytti nilkkansa kesken treenejen”, Stella vastasi äidilleen aavistuksen alakuloisella äänellä. Hän kohotti katseensa ylös, saatuaan kengät pois jaloistaan ja jähmettyi niille sijoilleen nähdessään Elin ja Mikaelin.

Elin teki mieli kirota Mikael helvetin alimpaan sopukkaan kokelaan todetessa haluavansa nähdä vielä kadonneen huoneen. Mitä hyötyä siitä olisi? He löytäisivät tytön jos olisivat löytääkseen, ilman huoneen näkemustäkin. Eli hieraisi leukaansa peittävää sänkeä, näyttäen alistuvan kohtaloonsa. Tehdään sitten asiat vaikeimman kautta.
Samassa ovi aukenikin, ja Eli sai katseensa alle nuoren neitokaisen joka oli hyvinkin sievä. Tämä oli siis pikkusisko. Ehkäpä hän jututtaisi siskoa sillä aikaa kun Mikael kävi nuuskimassa Elisen huonetta. Stella oli pieni hiirulainen verrattuna Eliin, joka oli tavallista pidempi ja oikea roteva kaappi. Näyttääkseen vähemmän pelottavalta, Eli asettui kyykkyyn ja hymyili lempeästi Stellalle.
"Terve, neitokainen. Olen rikosylietsivä, Eli Winchester. Minä aion auttaa löytämään siskosi, mutta voidakseni löytää hänet, tarvotsen apuasi. Haluaisitko sinä auttaa minua?", Eli hymyili ja käänsi katseensa rouvan puoleen. "Sopiiko teille jos esitän tyttärellenne muutaman kysymyksen?", Hän puhui lempeästi, vaikka osa hänestä tarkoittikin, ettei rouvalla olisi varaa kieltäytyä.

Stella katsoi kyykistelevää etsivää kuin paikallista kylähullua, lähes inhoten, mutta suurimmaksi osakksi puhtaasti hämmästellen. Hämmennys vain kasvoi nuoren naisen kasvoilla, kun etsivä rupesi puhumaan hänelle kuin pikkulapselle. Mikael oli vähällä purskahtaa nauruun kun Stella kääntyi katsomaan äitiään kuin olisi kysynyt oliko Eli tosissaan vai vain lyönyt päänsä. Stella oli selvästikkin lukioikäinen tai jos tuo oli nuorempi niin vähintään yläasteen viimeisellä. Eli oli ilmeisesti vain vähän tekemisissä nuorten kanssa kun ei osannut arvioida ollenkaan tuon ikää. Tosin, kelpo etsivälle täytyi antaa anteeksi edes vähän, sillä Stella näytti hieman lapsekkaalta, vaikkakin topin kaula-aukosta esiin työntyvät täyteläiset rinnat kielivät aivan muusta.

”Kyllä se minulle sopii. Jos se vain sopii Stellalle”, rouva Harmon puuttui puheeseen. ”Voitte jatkaa keskustelua täällä olohuoneessa sillä aikaa kun minä näytän herra Haytonille Elisen huoneen.”
”Joo. Sopii se”, tyttö sanoi lopulta olkiaan kohauttaen. Aivan kuin tuo olisi todennut ettei hänellä olisi juuri nyt parempaakaan tekemistä.
Stella marssi suorinta tietä Elin ohitse sohvalle istumaan. Mikael totesi nopeasti ettei tämä perheen nuorempi tytär ollut niin tyyni ja rauhallinen kuin miten isosiskoa oli kuvailtu. Tästä tytöstä löytyi mitä todennäköisimmin tulta ja tappuraa, sen pystyi nimäittäin näkemään jo rivakasta kävelytavasta. Kun Stella istui sohvalle, hän ei ristinyt jalkojaan nilkkojen kohdalta kuten äitinsä, vaan nosti paljaan säären toisen päälle. Sen jälkeen hän jäi katsomaan Eliä odottavasti, jopa hieman ylimielisesti.
Mikaelia olisi kutkuttanut jäädä näkemään, miten Eli selviäisi tästä kyseisestä pikku villikosta. Mutta oli todennäköisesti parempi, jos hän seuraisi nyt talon rouvaa yläkertaan ja vanhemman tytön huoneeseen.

Rouva Harmon seisoi jo portaikon alapäässä, kun Mikael kääntyi takaisin tuon puoleen. Hän seurasi naista pari askelta jäljessä ja pysyi vaiti, jotta tragedian kokeneella perheenäidillä oli hetki aikaa hengähtää. Tämä tuskin ole helppoa naiselle. Mikael muisti vielä elävästi millaista oli olla kuulusteltavana kun jotain hirveää oli tapahtunut. Tosin, silloin hän oli ollut yksi epäillyistä. Heillä tai ainakaan Mikaelilla, ei ollut mitään syytä epäillä rouvan vahingoittaneen tytärtään. Tuon suru oli aivan liian aitoa.
Mikael oli tietämättään Elin tavoin, alkanut epäilemään Elisen karanneen. Se ei kuitenkaan ollut syy olla tutkimatta tytön huonetta, pikemminkin päinvastoin. Ehkä sieltä löytyisi pienen etsinnän jälkeen syy karkumatkalle tai jopa määränpää. Vaikka oli epätodennäköistä, että hän löytäisi jotain uutta edellisen työryhmän jäljiltä. Se ei kuitenkaan saanut Mikaelia hylkäämään päätöstään tutkia Elisen huone.

”Tässä näin herra Hayton”, rouva Harmon sanoi pysähtyen portaikkoa lähimpänä olevalle ovelle.
Mikael odotti kärsivällisesti, kunnes nainen oli valmis avaamaan vanhimman tyttärensä huoneen oven. Kun tuo sen vihdoin teki, hän asteli naisenn ohitse suoraan huoneeseen.
Se oli ennen kaikkea vaalea ja tyttömäinen. Juuri sellainen, jota saattoi odottaakin sen perusteella millaiseksi rouva Harmon oli Elisen kuvaillutkin.
”Olen jättänyt kaiken niille paikoille, jossa ne olivat...” Rouva Harmonin ääni murtui ja särkyi, mutta tuon ei tarvinnut sanoa lausettaan loppuun. Mikael ymmärsi kyllä.
”Kiitos rouva Harmon. Pärjään kyllä, jos tahdotte poistua omiin oloihinne. En tee mitään, mistä teidän tarvitsisi olla huolissanne”, Mikael sanoi ja kääntyi katsomaan naista hieman hymyillen.

Elin silmissä kaikki alle kaksikymppiset olivat pueniä kakaroita, eikä Stella ollut siihen poikkeus, edes tissien kanssa. Hän hymyili edelleen hölmöllä tavallaan noustessaan täyteen pituuteensa ja astellessaan takaisin olohuoneeseen. Hän istui nojatuolille Stellaa vastapäätä ja laski tableti takaisin pöydälle. "Minä äänitän keskustelun, jos teillä ei ole.mitään sitä vastaan.", Eli risti sormensa leukansa alle ja tarkkaili Stellaa terävin silmin, selvästi kuin arvioiden mitä lähestymistapaa käyttäisi.

"Kerrohan minulle, mitä ajattelet siskosi katoamisesta? Luuletko, rtyä Elise olisi saattanut karata?", Eli päätti lähestyä aihetta suoralta kädeltä, turhia kiertelemättä.

Stella mittaili Eliä päästä varpaisiin tuima, totinen ilme kasvoillaan. Naisen alku risti kätensä rintojensa alle ja nojasi sohvan selkänojaan, irrottamatta hetkeksikään katsettaan etsivästä. Kun tuo ilmoitti nauhoittavansa heidän keskustelunsa Stella vain nyökkäsi, kuin asialla ei olisi ollut hänelle mitään väliä.
Kun Eli esitti ensimmäisen kysymyksensä, vihreät silmät kaventuivat kiukkuisina. ”Minäpä kerron teille yhden asian, herra etsivä, jotta voitte suhtautua tähän tilanteen vaativalla vakavuudella”, Stella sanoi äänensävyllä, joka antoi ymmärtää, että hän piti Eliä idioottina. ”Minä ja siskoni olemme kuin yö ja päivä. Uskoisin, että äitini on kertonut teille kuinka ihana ja suloinen ja rauhallinen Elise on. Isälläni on tapana sanoa siskoani enkelikseen. He eivät liioittele. Elise ei ikimaailmassa karkaisi ja katoaisi jälkiä jättämättä. Minulta sellaista voisi odottaa. Olen itseasiassa miettinytkin sellaista pari kertaa. Tietysti laittaisin vähintään tekstarin vanhemmilleni etteivät he turhaan nostaisi mitään isoa mellakkaa ja palaisin kotiin ennemmin tai myöhemmin. Mutta Elise ei ole sellainen. Hän on aivan liian kiltti ja tunnollinen. Joten, mitä minä ajattelen siskoni katoamisesta? Hän ei ole ainakaan karannut.”

Rouva Harmon nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan selvän huojentuneen näköisenä siitä ettei hänen tarvinnut pysytellä Mikaelin seurassa yhtään pidempään. Rouvan mentyä, Mikael astui huoneeseen ja ryhtyi katselemaan ympärilleen tarkemmin.
Päällisin puolin Elisen huone jatkoi talon idyllistä ja harmoonista tunnelmaa, joten Mikaelin oli alettava penkomaan pintaa syvemmältä. Ei Mikael ollut uskonutkaan, että nuori nainen jättäisi näkyville jotain sellaista, jota ei välttämättä soisi vanhempiensa näkevän.
Mikaelilla oli sisko, joten hän uskoi omaavansa jonkinlaista ajankohtaista tietoa naisista. Niinpä hän suuntasi suorinta tietä ovelle, jonka uskoi johtavan vaatehuoneeseen. Ovella hänen jalkansa olivat kuitenkin lentää alta. Hänen pikkusiskonsa ei ikipäivänä saisi pidettyä vaatekaappiaan näin siistinä. Eikä kukaan muukaan Mikaelin tuntema nainen. Helvetti, vaatepinot oli taatusti vedetty mankelin lävitse ja mitattu viivoittimella. Eikä hän edes tiennyt, että oli mahdollista jättää tasaiset, viiden sentin välit vaateripustimien välille.

Toinnuttuaan ensijärkytyksestä, Mikael kaivoi tarkustaan esiin kumihanskat ja ryhtyi töihin. Hän asteli ensimmäisenä suorinta tietä laatikolle, jonka oletti kätkevänsä uumeniinsa Elisen alusvaatekokoelman. Ei hän saanut kiksejä siitä, että pääsi tonkimaan kadonnen tytön pikkuhousuja ja rintaliivejä, mutta elettyään lähes koko elämänsä nuoren naisen kanssa, hän oli todennut noiden piilottavan mitä ihmeellisimpiä asioita alusvaatteiden sekaan.
”Bingo”, Mikael mumisi itsekseen löytäessään pienen puisen laatikon aivan isomman perältä, kaiken sen valkoisen pitsin takaa. Se oli niin perällä, että harva edes avasi laatikkoa niin auki, ellei sitten etsinyt jotain tiettyä. Laatikko oli lukitsematon, joten hän pääsi heti käsiksi sen sisältöön.

Elin hymy muuttui pieneksi virneeksi. Tämä pikkutyttö ei ollut niin tarkka, kiin pilluvanhasta käytöksestä saattoi olettaa. Eli jatkoi siis hölmösti hymyilyä ja kuunteli tarkkaan mitä Stella hänelle kertoi. Eli päätteli tarinasta, että Elisa oli joko kaapattu, raiskattu ja murhattu, tai sitten tyttö oli tosiaan saanut taroeekseen neiti täydellisen elämästä ja oppinut sanomaan "haistakaa vittu" kaikelle.
"Tunnetko Elisen ystäviä? Onko ketään erityistä ketä sinun mielestäsi meidän kannattaisi jututtaa?", Tämä keskustelu saattaisi olla täysin turha, mutta se oli hyvä tapa tappaa aikaa kunnes Mikael olisi valmis. Toisaalta, hän voisi mennä ulos tupakalle ja tarkistaa saamansa vastaulset puhelimestaan, joka oli värähtänyt muutamaan otteeseen hänen taskussaan.

Stellan kulma kohosi aavistuksen, kuin hän olisi odottanut enemmän kysymyksiä, jotka liittyivät suoraan hänen sisarensa katoamiseen. Tytön kasvot muovautuvat kuitenkin pian peruslukemille kun hän pääsi hämmästyksensä ylitse.
”Siskoni parhaita ystäviä ovat Catherine Hobbs ja Belinda Simmons”, Stella sanoi. ”Voitte tietysti puhua myös hänen exälleen Matt Hammondille. Elise on tietysti hyvissä väleissä myös exänsä kanssa, kuten kuuluukin.”

Stella nousi sohvalta odottamatta siihen erikseen etsivän lupaa, kuin kertoakseen, että keskustelu oli hänen osaltaan ohitse. Tyttö jäi kuitenkin seisomaan Elin eteen kädet lanteillaan. ”Oliko teillä jotain muuta, vai voinko mennä suihkuun? Voin vastailla kysymyksiinne myöhemmin, jos keksitte jotain uutta. Nyt minulla on kuitenkin likainen olo ja haluaisin kovasti lepäämään.”

Mikael laskeutui portaat alas ja kääntyi olohuoneeseen juuri parahiksi näkemään, miten hieman ylimielisen oloinen nuori tyttö seisoi Elin edessä kuin mikäkin kuningatar. Mikaelia harmitti suunnattoasti ettei hän ollut näkemässä miten tällaiseen tilanteeseen oli oikein päädytty. Ei hän varsinaisesti uskonut Elin olevan alakynnessä tämän nenäkkään teinin kanssa, mutta jos hän olisi saanut napattua tilanteesta kuvan, asemalla se olisi synnyttänyt vähintäänkin huvittunutta naurua.
Se olisi tosin ollut sikamainen temppu Eliä kohtaan, vaikka ei olisi suurempaa vahinkoa aiheuttanutkaan.
Mikael jäi sivuun, oviaukkoon, katselemaan kuinka tilanne tästä etenisi ja ratkeaisi. Hänen oli turha hoputtaa Eliä. Näytti nimittäin sitä, että Harmonin perheen nuorimmainen olisi pian valmis kuulusteluihin, vaikka häntä tenttaava etsivä ei olisikaan.

"Ei, tämä riittää kyllä, kiitos. Sain tietää kaiken mitä halusin.", Eli hymyili ja sanoi aivan kuin Stella olisi juuri paljastanut tahtomattaan jonkin suurenkin salaisuuden. Hän koppasi tabletin taas pöydältä, ja oli sammuttavinaan sen kuten aikaisemminkin. Hän tapasi sammuttaa äänityksen vasta autossa, ihan vain kaiken varalta, koskaan ei tiennyt, milloin joku lipsauttaisi jotain, ja olisi ollut huono homma jos sitä ei löytynyt nauhalta.
"Kiitos ajastanne, neiti Harmon. Hyvää päivän jatkoa.", Eli asteli ovelle ja asteli suoraa ulos, jäämättä odottamaan tulisi MIkael perässä vai tulisiko rouva Harmon saattamaan heidät ulos. Hän halusi tupakan, ja eroon tuosta turhantärkeästä teinistä. Heti autonsa luokse päästyään Eli sytytti tupakan ennenkuin istui ratin taakse, vetäen syvät henkoset savukkeestaan ennenkuin sammutti äänityksen ja viskasi tabletin kojelaudalle.
"Löysitkö mitään kiinnostavaa, Mike?"

Mikael oli onnellinen, että oli joskus onnistunut kehittämään pokerinaamansa pelatessaan niin, että onnistui nyt pidättelemään kunnialla nauruaan. Vaikka oli sisäisesti tikahtumassa siihen. Eli näytti siltä, että hallitsi tilanteen, eikä antanut teinin pompottaa itseään. Toisen tuskastuminen tuntui kuitenkin sakeuttavan ilmaa. Mikael katseli miten etsivä hymyili sitä tiettyä hymyään teinille, joka vain nakkeli niskojaan. Mitä ilmeisemmin mies ei ollut aivan tottunut tämän ikäluokan naisväkeen. Mikaelilla puolestaan oli ollut vastaavanlainen saman katon alla vuosikausia.
”Kiva. Heippa sitten”, Stella totesi heti vastauksen saatuaan ja pyyhälsi tiehensä, vilkaisten Mikaelia nopeasti ennen kuin katosi portaikkoon.

Mikael pidätteli hymyään parhaansa mukaan lähtiessään seuraamaan kaitsijaansa ulos täydellisestä perheidyllistä.
Mikael oli helpottunut siitä, että perheen tapaaminen oli viimein ohitse. Olihan toki mielenkiintoista nähdä miten sellaiset ihmiset elivät, joilla oli kaikki kohdallaan. Ainakin yleensä. Nyt perhe oli täydellisen romuna, mutta he selviäisivät. Elämä jatkuisi oli Eliselle sitten sattunut mitä tahansa. Aurinko nousisi seuraavanakin aamuna. Vaikka tämä todennäköisesti jättäisi näihin ihmisiin syvät arvet, mutta haavoilla nyt vain oli tapana parantua.

Mikael istuutui autoon, sytyttäen nopeasti oman tupakkansa, toimien jälleen Elin peilikuvana.
Miehen kysyessä oliko hän löytänyt mitään, Mikael virnisti. ”Ehkä. Et uskokkaan mitä kaikkea tytöt piilottelevat alusvaatteidensa sekaan”, hän sanoi ja näytti löytämäänsä muistikorttia ja pientä kannettavaa soitinta, johon saattoi ladata myös teksti sekä kuvatiedostoja.

Eli kohotti lievästi huvittuneena toista kulmaansa Mikaelin virneelle, tuon kertoessa mistä oli löytönsä tehnyt. Okei, looginen paikka tutkia, mutta se oli varmasti jo käyty läpi, joten tuntui huvittavalta että Nikael oli päättänyt käydä alushousut uudestaan läpi. Hän mietti jo hetken aikaa miehen mieltymyksiä, ja loi jo mielessään kriminaaliprofiilia tuosta.
"Enkä välitä edes tietää.", Eli totesi lopulta vastaukseksi. Nyt kun hän oli taas rauhoittunut ja oma itsensä, hän saattoi noukkia tabletin kojelaudalta ja kurkottaa sen hansikaslokeroon. "Kelpaako Gino's?", Jos Eliltä kysyttiin, Gino's oli Caldwellin paras pizzapaikka. Hän söi usein kyseiaen paikan ruokia, sillä hänellä ei vain riittänyt aika kokkaamiselle. Taas kerran hän totesi tarvitsevansa lisää tunteja vuorokauteen.

Eli käynnisti auton ja lähti kaartamaan takaisin heidän tulosuuntaansa. Hyvän ruokansa lisäksi Gino's oli sopivan lähellä asemaa, joten hän saattaisi heittää Mikaelin takaisin asemalle kunhan he olisivat valmiita. Sen jälkeen kojelas voisi joko ajaa hänen perässään heidän valitsemaansa juottolaan, tai käydä kodin kautta ja tulla perässä. Elin pitäisi vielä sopia informanttiensa kanssa monelta nuo tapaisi ja missä. Ja nyt kun hän muisti.. Eli kaivoi puhelimensa taskustaan, tarkisti nopeasti saamansa viestit samalla kun ajoi, ennenkuin sujautti puhelimen takaisin taskuunsa.

Mikael virnisteli itsekseen ja hymähti Elin vastaukselle. Oli ehkä parempi jättää kertomatta, millaisten lelujen seasta hän oli löytänyt nämä kyseiset laitteet tai pikemminkin alta. Sen lisäksi, että se laatikko oli ollut aivan peräseinällä kaiken takana, laitetta ei ollut nähnyt äkkivilkaisulta. Mikael oli joutunut hieman siirtelemään niitä vatkaimia päästäkseen käsiksi näihin. Samaan aikaan hän oli miettinyt ettei Harmonin pariskunnalla tainnut olla käsitystäkään siitä, mitä Elise oli piilotellut vaatehuoneessaan. Rouva ainakin vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka piti masturbointia syntinä.

”Ihan miten vain. Ei minulle ole niin väliksi missä syön ja mitä syön”, Mikael mutisi avatessaan löytämäänsä soitinta. Muistikortti häntä olisi kiinnostanut enemmän, mutta juuri nyt hänellä ei ollut mitään mihin tökätä se, jotta saisi siihen piilotetut tiedostot auki. Niinpä hän joutui tyytymään toiseksi mielenkiintoisimpaan vaihtoehtoon.
Loppujen lopuksi laitteessa oli vain vähän äänitiedostoja ja ne vähätkin oli järjestetty raitoina. Mikä kävi järkeen sillä. Elisellä täytyi olla myös toinen soitin, jota hän kuunteli päivittäin, koska tämä oli ollut piilotettuna. Jos laitteita olisi ollut vain yksi, mitä järkeä sitä oli ylipäätänsä piilottaa.
Äänitiedostojen kaverina oli runsaat määrät kuvia ja videoita, joita ei oltu myöskään nimetty sen erikoisemmin. Hän avasi yhden kuvakansion ja näpäytti auki sarjan ensimmäisen valokuvan.

Mikaelin luontainen, täydellinen vaistonvarainen reaktio oli; ”Wow.” Sanan hän lausui itseasiassa samaan aikaan, kun veti yllättyneenä henkeä sisään keuhkoihin, jolloin se kuulosti vähintäänkin tukahtuneelta.
Valokuva oli kaukana siitä, joka oli ollut heidän raportissaan mukana. Kuvan tyttö oli kuitenkin epäilemättä Elise. Tyttö makasi täydellisen alasti lattialla, sidottuna asentoon, joka ei voinut olla mukava. Eikä Mikael ollut osannut aavistaakkaan, että ihmisen ympärille saattoi sitoa tuollaisen määrän köyttä, ilman että se peitti jokaista senttiä ihosta alleen. Mikael selasi kuvia eteenpäin. Kaikki olivat samanlaisia. Ainoa mikä muuttui oli Elisen asento, sidontatapa ja kuvakulma.
”Äitin ja isin hellanlettas ei ollut sittenkään ihan niin puhtoinen kun perhe kuvitteli”, Mikael mumisi puoleksi itsekseen. Kyllähän hänkin piti pervoilusta ja jotkut petikumppanit olivat jopa irvistelleet hänen ehdotuksilleen. Mutta näihin verrattuna, hän oli höyhensarjalainen.

Eli kurkotti hieman kaulaansa vilkaistakseen, mikä aiheutti Mikaelissa moisen reaktion, ja irvisti näkemälleen. Hän käänsi kuitenkin katseensa nopeasti takaisin tiehen, jottei ajaisi kolaria kuvien vuoksi. Hän oli arvannut, ettei isosisko ollut aivan niin enkeli kuin kaikki väittivät, ja ettei tuo kertonut kaikkia salaisuuksiaan edes siskolleen. Varsinainen pikkuprinsessa. Kuvien perusteella Elise muistutti enemmänkin kovan luokan pornotähteä kuin pikkuenkeliä. Kaikkeen sitä törmäsi, kun vanhaksi eli. Nyt hänellä tosin oli vahva epäillys siitä, että Elise oli tosiaankin joko lähtenyt itse, tai sitten hän oli vain sattunut näyttämään kuvat väärälle henkilölle, ja virui nyt seksiorjana jossain varastossa. Tämä tosin helpottaisi heidän työtään hieman.

Eli pysäytti auton lopulta Gino'sin eteen, ja hieraisi taas sänkistä naamaansa. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja näpytteli nopeasti muutaman viestin, ennenkuin sujautti sen takaisin taas taskuunsa. "Pikkusisko vannoi Elisen olevan oikea enkeli, ja sanoi että jos jompi heistä karkaisi, se olisi luultavammin hän itse kuin Elise. Jos tyttö siis ei ole karannut, hän on seksiorjana jossain varaston perukoilla.", Eli mumisi ja siirsi katseensa Mikaeliin. Hän hymyili sitä hölmöä hymyään, mutta tällä kertaa se ei ulottunut silmiin asti. "Pomo ilahtuu varmasti tästä pienestä informaatiosta jonka löysimme."

Mikael siirtyi pois kuvakansiosta. Hän oli nähnyt aivan riittävästi tätä lajia. Hän oli jo painamaisillaan videokansion kuvaketta, mutta totesi ettei välttämättä sittenkään halunnut nähdä mitä ne sisälsivät. Varsinkin kun valokuvatkin saivat hänet jo punastelemaan. Eikä hän sentään ollut aivan eilisen teeren poika näissä asioissa.

Hän laski vekottimen kädestään kojelaudalle ja hakeutui hieman mukavampaan asentoon istuimella. Loppujen lopuksi, hän ei epäillyt hetkeäkään ettei Elise olisi sellainen hellanlettas, jollaiseksi perhe hänet kuvaili. Se piti mitä todennäköisemmin paikkaansa noin yleisesti ottaen. Harmonin perhe vaikutti kuitenkin sellaiselta, jossa seksi oli puheenaiheena tabu ja jossa hommat oli suotavinta hoitaa papin aamenen jälkeen, pimeässä huoneessa, tutussa ja tavallisessa lähetyssaarnaajassa. Tuskin Elise halusi kuulluttaa omia mieltymyksiään kesken kivan pikku perheaterian. Mikaelin silmissä tämä sulki entistä varmemmin pois karkumatkan. Todennäköisesti Elise oli salannut tarkkaan tämän toisen puolensa sekä vanhemmiltaan, että pikkusiskoltaan. Oli epätodennäköistä, että tyttö tulisi yht'äkkiä rytinällä ulos kaapista. Tällaisesta syntyisi todennäköisesti suurempi kalabaliikki, kuin mihin kotiaresti riitti. Ja tuskin Elise kuitenkaan halusi pilata välejään vanhempiinsa. Jäljellä jäi siis vaihtoehto, jossa jollakin perverssillä oli ollut vain hieman liian hauskaa tämän herkkupyllyn kanssa ja oli päättänyt sitten pitkittää heidän tapaamistaan.
He eivät tietenkään voineet tämän perusteella sulkea pois muita vaihtoehtoja, kuten ryöstöä ja tappoa, mutta tästä oli helvetin hyvä lähteä liikkeelle. Tässä heillä oli jo vakaa pohja, jonka päällä lähteä työskentelemään.
Joskus Mikaelista tuntui ettei naisihmisillä ollut minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, silloin kun he uskoivat saavansa kuumaa lihaa jalkojensa väliin. Yksityiskohtia lukuunottamatta, Elise oli kuin niin monet muut tytöt, jotka olivat kadonneet kesken seksiseikkailuidensa.

Mikael naurahti Elin johtopäätökselle seksiorjasta kellarissa. Olihan hän juuri ajatellut samaa, tosin ei aivan noilla sanoilla.
”Jep. Pitääpä kysyä tytöltä sitten kun hän löytyy, saiko hän nyt niin kovaa kyytiä, että kaikki tämä hullunmylly on sen arvoista. Sanoisin etteivät herra ja rouva Harmon ilahdu, kun kuulevat miksi heidän enkelinsä ei tullut suoraan juhlista kotiin. Veikkaan, että rouva pyörtyy”, Mikael sanoi noustessaan ulos autosta. ”Sanoisin, että Elizabeth kysyy miksi me vielä seisoskelemme, emmekä ole koluamassa kaupungin S/M-clubeja.”

Eli naurahti hieman Mikaelin sanoille ja nousi autosta. Sulkiessaan oven hän kääntyi Mikaelia kohden virnistellen hieman. "Mä taidan ainakin jättää ne clubit väliin, ei tee hyvän vanhan sydämelle nähdä tuollaista livenä.", Eli puhui toisinaan kuin olisi ollut vähintäänkin yhtä vanha kuin Max, sen sijaan että oli vielä alle kolmenkymmenen. Hänen elämänsä vain tuntui sitä pidemmälle. Yksi kadulla vietetty vuorokausi tuntui vastaavan kolmea päivää normaalien ihmisten elämässä, jotka elivät turvassa ja lämpimässä. Sillä ei kuitenkaan ollut nyt väliä, Eli lukitsi autonsa ovet kunhan Mikael oli saanut oven läimäistyä kiinni ja suuntaisi sen jälkeen suoraan pizzeriaan. Hän tervehti tiskin takana olevaa poikaa tuttavallisesti käden heilautuksella etsiessään heille katseellaan perimmäistä vapaata loossia, ja suuntasi kulkunsa suoraan sinne. Tämä paikka tarjosi heille sen pienen vähäisen yksityisyyden, jota he tarvitsivat voidakseen puhua arkaluontoisista asioista.

Kunhan he istuisivat mukavasti, nuori mies tiskin takaa kiikuttaisi heille ruokalistat, hymyillen iloisesti Elille. "Pitkästä aikaa herra Winchester, ette ole juurikaan pistäytyneet paikan päällä syömässä.", Poika oli kahdenviiden ikäinen, sinisilmäinen ja tummatukkainen, selvästi italiailaista alkuperää, ja söpö kuin mikä. Ainakin Elin mielestä. "Niinhän siitä on, Lou. Mutta tiedäthän sinä, että työt verottavat kaiken vapaa-aikani, enkä ehdi tehdä juuri mitään.", Eli hymyili hölmöä hymyään. Hänen ei tarvinnut edes vilkaista ruokalistaa tietääkseen mitä halusi.
"Se tavallinen minulle. Ja iso kokis, kiitos."

Mikael virnisti huolettoman oloisena Elin sanoille. Hän ei käsittänyt miksi mies puhui itsestään kuin vanhasta papasta, kun ei tuo edes näyttänyt sellaiselta. Eikä tuon tarvitsisi vielä vuosikausiin etsiä teffejä eläkeläiskerhoilta. Mikael itse heitteli harvoin mitään ikävitsejä ja kertoi omansa vain kysyttäessä. Hän uskoi vakaasti siihen, että jokainen oli tasan niin vanha kuin millaiseksi itsensä tunsi, eikä iällä ollut edes merkitystä.
Hän piti kuitenkin mölyt mahassaan ja seurasi Eliä ravintolaan. Hän antoi vanhemman valita pöydän, istuutuen hiljaa tuota vastapäätä. Ruokalistan hän jättää omaan arvoonsa, sillä maailmassa oli vain yksi pizza, jota hän suostui syömään ja sitä saisi joka paikasta, kunhan vain tilasi.

Hän antoi Elin vaihtaa kuulumisensa pizzanpyörittäjän pojan kanssa ja tilata ensin, silmäillen itse samalla heidän ympäristöää. Paikka näytti juurikin niin pizzerialta kuin vain saattoi. Halpa sisustus, joa yritti olla italialainen, punaruudulliset pöytäliinat, pari taulua ja niin pois päin. Onneksi hän ei ollut tullut tutkailemaan sisustusta, vaan tyydyttämään nälkänsä.
Eli oli nopeasti valmis ja Mikael käänsi huomionsa tarjoilijapoikaan, joka oli sellainen ihan söpö tapaus. Kaveri nosti todennäköisesti paikan menekkiä ainakin teinityttöjen keskuudessa ja miksei miehiin päin kallellaan olevien miehienkin. Mikaeliin mies ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Ei hän varmaan pihtaamaan rupeaisi, mutta ei viitsisi itse yrittääkkään, jos he törmäisivät joissain muissa olosuhteissa.
”Minulle pizza ihan vain tuplajuustolla. Päälle voi laittaa hieman valkosipulia ja oreganoa. Juotavaksi vettä. Kiitos”, Mikael antoi tilauksensa hieman hymyillen.

Lou hymyili Mikaelille ja nyökkäsi saatuaan tuon tilauksen, heilautti sitten parivaljakolle kättään ja katosi sen jälkeen tiskin taakse viemään tilauksen valmistettavaksi. Eli kaivoi takkinsa taskusta tupakkansa ja sytytti yhden. Hän oli varsinainen ketjupolttaja, ja jos mikään muu ei veisi häntä aikaiseen hautaan, tupakka luultavasti tekisi sen. Eli tosin ei välittänyt siitäkään seikasta pätkääkään. Tuntui, että niitä asioita joista Eli oikeasti välitti, oli hyvin vähän.
Eli siirsi katseensa ovelle sen auetessa, ja hänen hymynsä katosi ja jätti jälkeensä melko mitäänsanomattoman ilmeen. Ovesta astui sisään perus pikkurikollisen näköinen mies. Tuolla oli armeijatyyliin leikatut lyhyet, hiekanruskeat hiukset ja harmaat silmät. Ryhti oli lysyssä, aivan kuin mies olisi pelännyt tämän olevan ansa. Hän oli pukeutunut risaisiin farkkuihin, t-paitaan ja huppariin jonka hupun oli vetänyt päänsä ja kasvojensa suojaksi. Hän tunnisti Elin ja lähti astelemaan loosia kohden, pysähtyen vain sen verran että silmäili Elin paria epäluuloisesti.

"Väistä vähän, sokeripeppu.", Mies mumisi eikä odottanut että Mikael tekisi hänelle tilaa, vaan lähti jo istumaan alas tuon vierelle. "Käytöstapoja, Jesse, onko sinulla niitä lainkaan?", Eli mumisi ja karisti tuhkaa tupakastaan sille tarkoitettuun tuhkakuppiin. "Ei. Mä tulin tänne koska sä pyysit. Kerro ny se sun asias jotta mä voin jatkaa matkaa.", Mies ei selkeästi viihtynyt poliisien seurassa, ja vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Eli huokasi ja kaivoi kännykkänsä taskustaan, sormeillen sitä hetken ennenkuin löysi etsimänsä; Elisen kuvan. Hän ojensi puhelimen Jesselle. "Tämä pikkuneiti on kateissa. Nähty viimeksi Iron Rosen lähettyvillä. Onko havaintoja?"
"Ehkä. Se kuitenki riippuu.", Jesse silmäili kuvaa ja teki sormillaan liikkeen, joka kertoi siitä, että hän kaipasi rahaa vastineeksi tiedoistaan. Eli oli kuitenkin jo askeleen edelle, pidellen kahtakymppiä sormissaan. "Mitään mikä kiinnostaisi minua?", Hän täsmensi kysymystään, eikä aikonut antaa rahoja, ennenkuin saisi tyydyttävän vastauksen.

Mikael seurasi laiskasti ja mielenkiinnottomasti Loun menoa keittiön puolelle, kuin olisi vain kaivannut silmilleen jotain tekemistä. Miehen kadottua hänen näkökentästään, hän siirsi katseensa uutta tupakkaa sytyttelevään Eliin. Mikael ei voinut itse ruveta moraalisoimmaan toista ketjupolttamisen vuoksi, koska tupakoi itsekkin, mutta jo Elin tahdin seuraaminen sai hänessä aikaan hengenahdistusoireita. Se puolestaan sai miettimään, pitäisikö hänen lopettaa kokonaan. Moinen ajatus tumpattiin kuitenkin nopeasti ja jätettiin omaan arvoonsa.

Mikael oli jo aloittamaisillaan uudelleen pikkuneiti Harmonin tapauksesta, kun Elin ilme muuttui. Se sai Mikaelin kääntämään katseensa samaan suuntaan ja kohottamaan kulmaansa miehelle, joka asteli juuri sisään. Samanlaisia tapauksia oli Caldwellin poliisiaseman putkissa jonoksi asti, syytettynä milloin mistäkin. Pieniä kovanaamoja, jotka kuvittelivat olevansa lain yläpuolella ja hämmästelivät sitten myöhemmin miten olivat onnistuneet uskomattomista taidoista huolimatta jäämään kiinni.
Varsinainen yllätys tuli kuitenkin, kun mies änkesi istumaan hänen viereensä. Mikaelilla tuli kiire pois alta, jotta välttyisi saamasta tältä kaverilta ei toivottua sylitanssia. Hän vilkaisi miestä inhoavasti, mutta piti suunsa kiinni. Kaverin täytyi olla yksi Elin kontakteista, joita tuo hyödynsi ahkeraan. Oli parempi pitää huulet tiukasti yhdessä, jos he mielisivät löytää pikku-Elisen.
Niinpä Mikael jäi seuraamaan vierestä, lähes rituaalinomaista tiedonvaihtoa, joka toimi yleensä aina samalla tavalla, osapuolista huolimatta.

"Luulisin niin.", Jesse murahti ja viskasi huolimattomasti Elin puhelimen tuolle takaisin, ojentaen sitten kättään jotta saisi rahansa. Elin kasvot kääntyivät virneeseen ja ojensi setelin Jesselle kiltisti. "Alahan laulaa.", Hän veti henkoset tupakastaan ja nojasi poskeaan toiseen käteensä, pitäen katseensa tiiviisti Jessessä. Jesse oli niitä pikkurikollisia, joilla ei olisi mitään asiaa hänen jengiinsä. Tuo itseasiassa kuului jo The Gunners nimiseen jengiin, joka oli melko tunnettu vain sen takia, että jengiläiset pitivät meteliä omasta olemassaolostaan.
"Tyttö on "My Little Angel" sivuston tähti, julkaisee uutta matskua joka toinen päivä. Huhu kiertää ettei tyttä oo ihan vapaaehtosesti mukana hommassa.", Jesse selitti setelin kadottua nopeasti farkkujen taskuun. "Se pornosivu? Missä videot on kuvattu?", Eli ei lainkaan yllättynyt siitä, että Jesse seurasi jotain niinkin mautonta sivua kuin My Little Angel. Se oli amatööripornon paratiisi, jossa jokainen elämäänsä kyllästynyt tyttö tai poika saattoi julkaista omia videoitaan ja kerätä sitä kautta lahjoituksia himokkailta pervoilta, jotka halusivat saada lisää. Teemana yleensä oli, että pantavat olivat Elisen kaltaisia pyhimyksiä, tai ainakin näyttelivät sellaista kameran edessä. Jostain syystä se tuntui kiihottavan ihmisiä ihan älyttömästi, nähdä kuinka suloinen ja viattomasti käyttäytyvä henkilö käyttäytyikin lopulta kuin kiimainen lutka.
"Mä en tiiä, jossain varastolla kai, pohjosemmassa.", Jesse kohautti olkiaan ja nousi pöydästä. "Jos ei sul oo muuta, mä meen jatkamaan hommiani.", "Kiitos vihjeistä, Jesse, nähdään taas.", Eli hymyili miehelle nyt hölmöä hymyään ja vilkutti tuon selälle, Jessen kiiruhtaessa ulos ravintolasta.

Mikael kuunteli vaitonaisena, kun Elin pikkulintu liversi oikein kauniisti tietojaan. Ne saivat hänet kuitenkin irvistämään. Hän ymmärsi sen, että ihmiset saivat kiksejä erilaisista asioista. Se oli aivan ymmärrettävää. Mutta itsensä levitteleminen netissä vapaaehtoisesti tuntui ajatukselta, jonka ei pitäisi mahtua yhdenkään eläinlääketiedettä opiskelevan isin kullanmurun päässä. Tietenkin, monet rahoittivat opiskelujaan mitä kyseenalaisimmin keinoin, mutta Harmoneilla tuntui olevan rahaa sen verran ettei Elise välttämättä edes tiennyt mitä todelliset rahaongelmat olivat. Tätä ei voinut laittaa edes huonon ystäväpiirin piikkiin. Harmonien pikku Elise tuntui olevan varsinainen superstara niissä piireissä, kun joku oikeasti tunnisti hänet yhden valokuvan perusteella. Eikä Mikael olisi yllättynyt, jos kävisi ilmi, että tyttösen videoita ja valokuvia olisi myös muilla saman tyyppisillä sivustoilla.

Tieto siitä ettei Elise tehnyt tätä kuitenkaan vapaaehtoisesti sai Mikaelin kohottamaan päätään. Tietenkään huhun paikkaansa pitävyyttä oli mahdotonta todistaa ilman, että he löytäisivät Elisen, joka kertoisi asioiden oikean laidan. Mutta tuollainen huhu sai Mikaelin kiehumaan kiukusta. Se tarkoitti, että kaikki mitä videoiden ja kuvien avulla tienattiin, menisi jonkun muun kuin Elisen taskuun.
Se sai Mikaelin sisukset kiehumaan pidättelemättömästä kiukusta.

Eli poltti savukkeensa loppuun ja tumppasi sen sille tarkoitettuun astiaan. Hän näytti mietteliäältä, vaikkakin hymyili edelleen hieman. Pohjoissessa, Jesse oli sanonut. Hän hallitsi itää, eikä hänellä olisi mitään asiaa astua pohjoisen reviirille. Pohjoista hallitsi suurimpana Graves, ja pari muuta pikkujengiä. Tietysti jos hän olisi halunnut, pohjoisen valtaaminen ei olisi ollut loppujenlopuksi niin hankalaa. Mutta se kuulosti turhan työläältä, eikä Eli välittänyt johtaa kahta aluetta. Yhdessäkin oli jo tarpeeksi. Aina joskus hän yllätti itsensä sillä, miten hyvin hän pystyikään jonglooraamaan kaksoiselämässä. Päivisin hän oli hyvä pikku etsivät joka ratkoi rikoksia, ja öisin hän oli paha gangsteri joka aiheutti rikoksia. Miten naurettavalta se joskus tuntuikaan.

Eli havahtui ajatuksistaan Loun palatessa heidän ruokiensa ja juomiensa kanssa. "Bon apétit, hyvät herrat.", Lou totesi hymyillen ja palasi takaisin omiin töihinsä, jättäen etsivät rauhaan. Eli oli niin nälkäinen, että kävi ruokaan kiinni samantien. "Pohjoinen on aika vaarallinen alue tutkia, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja.", Eli mumisi tunkiessaan pizzaa suuhunsa kuin ei olisi koskaan aikaisemmin saanut ruokaa.

Varasto, pohjoisessa tuntui aika suurpiirteiseltä neuvolta. Mikael ei ollut asunut Caldwellissa kovinkaan kauaa, joten hän ei tuntenut paikkoja. Mutta tuntui epätodennäköiseltä, että pohjoisessa olisi vain yksi varasto. Se oli iso alue ja kattoi alleen monia neliökilometrejä. Lisäksi, varastoja oli monenlaisia. Teollisuusvarastoja, yksityisiä varastoja ja niin edelleen. Elise voisi olla missä vain.
Loun tuodessa heidän tilauksensa, Mikaelin ruokahalu tuntui kadonneen tyystin. Hänestä tuntui väärältä istua tässä ja tunkea kitusiinsa jotain, mikä edistäisi vain hänen pumppunsa kiinni leikkaamista, kun samaan aikaan Eliseä käytettiin hyväksi jossain räkäisessa varastossa. Nälän tilalle tullut viha tuntui valtaavan alaan entisestään, kun hän mietti sitä valokuvan portailla istuvaa tyttöä sidottuna vasten tahtoaan. Eikä sitä tiennyt, mitä kaikkea uutta tytön varalle oli keksitty kun tuosta ei ollut kuulunut kahteen viikkoon mitään. Mikael olisi tahtonut ponkaista ylös ja lähteä haravoimaan pohjoista aivan vitun tiheällä kammalla.
Vittu, että maailmassa riitti pervoja.

”Onko tässä kaupungissa muka turvallisia alueita?” Mikael kysyi vastauksena Elin kommentille, yrittäen kiinnittää huomionsa edessään höyryävään pizzaan. Mikä osottautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi, sillä hänen aivonsa työstivät epätoivoisella tahdilla suunnitelmia sille, miten hän koukkaisi tämän jälkeen asemaltamoottoripyöränsä ja lähtisi etsimään Eliseä oman työaikansa ulkopuolella.

"Usko huviksesi, Mike, tällä alueella on paljon rauhallisempaa kuin pohjoisessa. Siellä on sen verta paljon köyhyyttä ja jengejä, että paikassa ei käytännössä katsoen päde mikään muu kuin jengien asettamat lait.", Eli hymyili, vaikka kokelas oli toisaalta oikeassa. Loppujen lopuksi koko Caldwell oli melko turvaton paikka, eikä hän lainkaan syyttänyt niitä teinejä, jotka päättivät karata jonnekkin turvallisemmille alueille. Ei sillä, hänestä teinit saisivat ilmoittaa vanhemmilleen minne menivät ja missä olisivat, vaikka eivät kotiin palaisi. Moiset typerät karkailut työllistivät poliisia enemmän kuin hän olisi halunnut.

"Minä ole Caldwellin itäpuolelta itse, joten en ole paljoakaan pohjoisemmissa osissa käynyt, mutta olen kuullut aivan tarpeeksi, ja ne kerrat jotka olen käynyt.. Noh, sanotaan etten menisi sinne pimeän aikaan.", Hän virnisti hieman kuin kertoakseen että näinkin suuri mies saattoi pelätä, vaikka Eli ei todellisuudessa pelännyt lainkaan. Hänellä vain sattui olemaan sen verran järkeä päässä ja itsesuojeluvaistoa, ettei menisi sinne.

Mikael katseli Eliä hiljaa kulmiensa alta tuon puhuessa. Hän ei voinut kieltää etteikö mies olisi ollut oikeassa. Jotkut paikat olivat yksinkertaisesti huomattavasti vaarallisimpia kuin toiset. Hän oli asunut Caldwellissa sen verran vähän aikaa ettei osannut täysin luokitella alueita, mutta jo poliisiraporttien perusteella hän osasi sanoa missä päin tapahtui eniten rikoksia, mistä löytyi useimmin ruumiita ja niin edes päin. Siinä ei tarvinnut olla nero. Riitti, että osasi lukea. Koska Eli oli asunnut kaupungissa paljon, paljon pidempään, Mikael oli valmis luottamaan tuon sanoihin. Hän tosin meinasi letkauttaa miehelle vielä takaisin ettei missään kannattanut liikkua pimeällä, jos ei halunnut törmärä vampyyriin. Sen sijaan hän sulki nopeasti suunsa.
Viha oli tekemässä hänestä taas äkkipikaisen ja harkitsemattoman. Mikael tunsi miten sillä oli jälleen ote hänestä. Hän muisti miten monet kerrat oli revennyt liitoksistaan suuttuessaan. Miten paljon asioita hän oli hajoittanut silloin kun oli antanut vihalleen vallan. Hän oli tosin oppinut nopeasti pelkäämään tätä puolta itsessään ja oli jopa mennyt vapaaehtoisesti vihan hallinta kurssille. Siellä opitut metodit toimivat aika ajoin, jos hän ehti tunnistaa ajoissa sen kuplivan kuuman tunteen, joka kasvoi hänen sisällään. Se otti vain joskus niin nopeasti vallan ja vei mennessään, ettei Mikael ehtinyt ajatella järkevästi.
Näinä hetkinä Mikael pelkäsi tosissaan sitä kuinka paljon hän oli tullut isäänsä. Hän toivoi hartaasti, että oli hyvä merkki, kun hän pelkäsi sitä kuollakseen. Itseasiassa niin pahasti, että se oli lamaannuttaa hänet aika ajoin. Usein sen jälkeen kun hän oli ensin ehtinyt raivostua ja tyyntyä kertaalleen.
Vielä hän ei kuitenkaan ollut valmis puhumaan näistä peloista Elille. Eipä hän ollut koskaan puhunut siitä kenellekään.

”Taidat olla oikeassa”, Mikael sanoi hetken kuluttua hengitettyään muutamaan kertaan sisään ja ulos. Se oli helpottanut, mutta viha oli silti läsnä. Mikael saattoi tuntea sen edelleen selvästi. Hän halusi repiä siltä paskiaselta tai paskiaisilta pään irti juurineen päivineen, jotka olivat saattaneet Elisen ja Harmonin perheen tällaiseen tilanteeseen.
Mikael tarttui yhteen pizzasliceen ja ryhtyi haluttomasti syömään sitä. Normaalisti mokoma olisi ollut tuhottu kahdella haukkaisulla, mutta tällä kertaa hän sai palasen riittämään jopa kuuteen suupalaan.
”Mitä ehdotat?”

Eli tarkkaili MIkaelia hyvin tarkasti vihreillä silmillään. Ne siristyivät aavistuksen, aivan kuin hän olisi haistanut tuon vihan tai jotain muuta, joka ei kuulunut nuoren poliisikokelaan päähän. Hänen muu ilmeensä pysyi kuitenkin samana, vaikka silmien katse olikin terävä. Hän oli tuhonnut lähestulkoon kokonaan oman pizzansa siinä vaiheessa, kun Mikael rupesi sitä aloittelemaan. Toisen kysyessä hänen ehdotustaan, hän siemaisi ensin pitkän kulauksen kokiksestaan ennenkuin avasi suunsa.
"Ehdotan, että kerromme Elizabethille tietomme ja katsomme pomon kanssa, miten edetään. Eli luultavasti toimimme vasta viikonlopun jälkeen, ellei joku toinen partio ala haravoimaan pohjoisen varastoja.", Eli kohautti olkiaan aivan kuin sillä ei olisi ollut hänelle merkitystä. Hänellä oli kerrankin vapaa viikonloppu, eikä hän todellakaan aikonut lähteä nostamaan haloota pohjoiseen vapaallaan. Ei edes Reapersien edustajana.

"Mikäli tyttö käyttäytyy hyvin, hän elää vielä pitkään, eikä meidän tarvitse pelätä hänen henkensä puolesta. Ja hän vaikuttaa jokatapauksessa tuottavan sieppaajilleen tai suternöörilleen tarpeeksi rahaa, jotta hänet on kannattavaa pitää, mikäli hän ei ole siellä vapaaehtoisesti. Meidän kätemme on aikalailla sidotut, ennenkuin saamme kuulla tytöltä itseltään mikä on oikea selitys katoamiselle.", Eli totesi ja jatkoi sen jälkeen syömistään. Hän oli kuin ei huomaisikaan Mikaelin ruokahaluttomuutta. Se ei kuulunut hänelle, eikä hän halunnut udella. Se ei siis kiinnostanut häntä tarpeeksi.

Mikael oli tajunnut itsekkin sen, että heidän olisi kerrottava Elizabethille. Tietenkin. Sehän oli itsestään selvää. Heidän oli pidettävä pomot ajan tasalla.
Mikael tunsi kuitenkin vihansa kuohahtavan uudelleen, kun hän kuuli ettei Eli aikonut tehdä enää mitään muuta asian hyväksi. Oli tietenkin totta, että Elise oli mitä todennäköisimmin juuri nyt paremmassa turvassa kuin koskaan aiemmin eläessään. Mutta silti. Jokainen hetki, jonka he viivyttelivät aiheutti lisää kipua ja syvensi mahdollista traumaa. Mikael puri hampaitaan yhteen niin, että ne kirskuivat, jotta ei menisi sanomaan mitään mitä katuisi katkerasti. Hän ei vain kestänyt sitä miten tyynesti Eli tämän otti.
Mikael tiesi kuitenkin itse, että hän oli se joka reagoi väärällä tavalla. Hän ei saisi ottaa tapauksia näin henkilökohtaisesti tai palaisi loppuun vuodessa tai kahdessa. Tai mikä pahinta, hän tappaisi jonkun.
Hänen pitäisi pyytää Elizabethilta ettei tuo antaisi hänelle juttuja, joihin liittyi millään tapaa nuori tyttö.

Hänen oli päästävä pois tästä pienestä pizeriasta. Hän tarvitsi raitista ilmaa, selkeyttääkseen ajatuksiaan. Yht'äkkiä ravintolan seinät tuntuivat kaatuvan hänen päälleen. Happi tuntui katoavan hänen keuhkoistaan ja ilma tuntui polttavan hänen ihonsa vesikelloille.
Mikael tunnisti oitis oireet. Nyt oli oikea hetki astella ulos ravintolasta, polttaa tupakka ja kävellä poliisiasemalle, jotta pää selkenisi. Näin oli käynyt vain muutaman kerran aiemmin, eikä vielä kertaakaan hänen ollessaan töissä Caldwellin poliisiasemalla.
”Sori”, Mikael mumisi ja nousi paikoiltaan. Pikaisesti hän kaivoi lompakostaan esiin rahaa, tarkastamatta ollenkaan paljonko jälkeensä jätti ja pyyhälsi suorinta tietä ulos.

Ikävä kyllä, elokuisen iltapäivän helle ei varsinaisesti helpottanut hänen oloaan. Avara ulkoilma oli kuitenkin parempi, kuin ravintolan tukahduttava kuumuus. Vapisevin käsin hän kaivoi taskustaan esiin tupakka-askinsa ja sytyttimensä. Kädet vapisten hän yritti sytyttää röökiä. Siitä ei vain menannut tulla mitään juurikin edellä mainitun vapinan vuoksi.
Vittu. Hän ei voinut uskoa, että oli lopulta romahtanut Elin edessä. Vitun, vitun, vittu. Eli ilmoittaisi taatusti Elizabethille. Sen jälkeen käytäisiinkin pitkiä keskusteluja siitä, sopisiko hän sittenkään vaativaan poliisintyöhön. Olisikohan hänen viimein aika etsiä täältä itselleen terapeutti.