Looking for trouble

Elin korvat olivat tarkat, ja hän kuuli epämääräistä ääntä siitä, kuinka Mikael kiristeli hampaitaan, mikä sai etsivän tarkentamaan katsettaan tuosta entisestään. Hän odotteli mitä tapahtuisi. Hänen villi uteliaisuutensa heräsi ja kehräsi kuin kissa hänen sisällään, kutitteli ihon alla kuin kasa matoja olisi kulkenut hänen suoniaan pitkin. Ah, Eli nautti tästä uteliaisuuden tunteesta. Sai hänet tosiaan heräämään ja maailma tuntui satakertaa kirkkaammalta. Mikään ei helpottaisi hänen oloaan, ennenkuin hän saisi tietää, mikä aiheutti MIkaelissa näin voimakkaita tunteita. Niimpä, kun nuorempi yllättäen nousi, Eli ei voinut mitään petomaiselle virneelleen. Hän jätti myös itse rahaa perässään pöydälle, huikaten Loulle kiitoksensa ennenkuin nopein askelin otti Mikaelin kiinni. Hän lähestyi toista varovasti, hiljaa kuin vaaniva kissa, ja huomatessaan että toisen kädet tärisivät niin, ettei tuo saanut savuketta syttymään, hän kaivoi oman sytyttimensä ja tuikkasi Mikaelin nenän alle varoittamatta. Koko ideana oli säikyttää Mikael, saada tuo räjähtämään. Saada tietää mistä kenkä puristi. Nähdä todellinen Mikael.
"Kaikki ok?", Elin kasvot olivat edelleen hölmössä hymyssä. Hän tosiaan teki kaikkensa jotta Mikael räjähtäisi vasten hänen kasvojaan. Ah, hän kaipasi jo nyrkkitappelua.

Mikaelin olisi tehnyt mieli heittää sytytin seinään ja katsoa miten se hajoaisi pieniksi palasiksi. Jälleen hän hillitsi itsensä. Ensinnäkin se ei ollut sytkärin vika ettei hän saanut tupakkaansa syttymään. Loogisempi vaihtoehto olisi ollut repiä omat kädet irti, sillä niiden tärinä teki tehtävästä kertakaikkisen mahdottoman. Toisekseen, julkisilla paikoilla yksikseen rähinöinti ei antanut tervettä kuvaa. Eipä Mikael ollut koskaan väittänyt olevansa täysin terve. Murhaajaisän varjon alla eläminen oli tehnyt tehtävänsä. Hänestä oli tullut vainoharhainen, hermoheikko ja äkkipikainen. Hän eli elämäänsä odottaen pelonsekaisin tuntein sitä hetkeä, jolloin hän itse pimahtaisi lopullisesti.

Eli tosiaan onnistui säikäyttämään hänet. Niin pahasti, että hän pomppasi vaistomaisesti taaksepäin. Toinen, opittu, vaistomainen reaktio oli naulita käsivarret kylkiin kiinni pelkällä tahdon voimalla. Aina se ei onnistunut, mutta luojan kiitos edes tällä kertaa.
Mikael hengitti pari kertaa syvään henkeä, saadakseen pulssinsa rauhoittumaan edes puolella. Kun niin tapahtui, hän uskalsi viimein liikkua. Hän nojautui eteenpäin nappaamaan Elin sytyttimestä tulta tupakkansa päähän. Sen tehtyään hän kääntyi sivuttain pariinsa päin ja ryhtyi tuijottelemaan vastapäiselle tielle.
Hänen pitäisi lähteä tänään juoksemaan. Juoksi oli hyvä tapa purkaa tällaista huono energiaa. Kukaan ei jaksanut rettelöidä sen jälkeen kun oli hakannut lenkkareillaan katuja viiden tai kuuden tai kymmen kilometrin verran.
”Joo”, hän vastasi Elin kysymykseen kauniisti valehdellen. Samalla hän piti huolen siitä, että toinen näkisi hänestä vain sivuprofiilin. ”Pitkä viikko takana. Alkaa seinät kaatumaan jo päälle.”

Eli antoi tahallisesti kasvojensa ilmeen vaihtua hölmöstä vakavaksi. Ei vihaiseksi tai edes ankaraksi, mutta joksikin joka imitoi vakavuutta ja huolta. "Kuulehan, kokelas, teidätkö montako ihmistä minulle on pelkästään poliisiuran aikana sanonut "ei tässä mitään, vähän vaan pitkä viikko"? Luuletko etten tunnista paskapuhetta kun sellaista kuulen?", Viimeisten sanojen kohdalla Eli hymyili. Hän sytytti itsekkin tupakkansa, hieman pettyneenä siinä, että Mikael oli ainoastaan loikannut taaemmas, muttei ruvennut räyhäämään ja räjähtänyt, kuten hän oli halunnutkin. Se oli hyvin suuri pettymys. Eli halusi päästä toisen pääkopan sisään. Ehkä pojasta tulisi sittenkin isänsä jalanjälkiä seuraava sarjamurhaaja? Ehkä Elisen tapaus oli kokelaalle liikaa, ja tuo paneutui siihen liian henkilökohtaisella tasolla? Hänellä ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi mitään syytä puhua tästä Elizabethille, ei ennenkuin Mikael tosissaan tekisi jotain hälyyttävää.
"Jos pelkäät että passitan sinut Elizabethin ja jonkun kallonkutistajan puheille, älä turhaan. Minua ei suoranaisesti kiinnosta, meinaatko ampua itseäsi päähän tai jotakuta vastaantulijaa, ei ennenkuin teet sen.", Eli totesi kylmästi.

Mikaelin huulille levisi vino hymy, joka kuvasti sekä huvittuneisuutta, että epätoivoa. Ei hän ollut uskonutkaan selityksen menevän läpi kuin veitsi voista. Ei se olisi mennyt hänellekään, jos tilanne olisi ollut päin vastainen.
”En pidä teitä idioottina, etsivä”, Mikael sanoi painottaen Elin nimikettä samalla tapaa, kuin tuo oli painottanut hänen arvoaan. ”Enkä epäile ettetkö tunnistaisi paskanjauhantaa, kun joku yrittää sitä teille syöttää. Mutta minä olen kunnossa. Olen tilanteen tasalla ja tiedän missä mennään, joten tästä on aivan turhaa nostaa sen isompaa meteliä.”
Se ei ollut vale. Hän oli saanut vihansa hallintaan, joten enää mitään ongelmaa ei ollut. Kun hän kävisi vielä lenkillä, hän ei myöskään tulistuisi enää uudestaan. Mikäli homma meni niin kuin ennenkin.

Mikael ei vain käsittänyt sitä, miten Elisen tapaus sai hänellä lyömään tällä tavalla yli. Se ei liittynyt millään tapaa hänen isäänsä. Yhtäläisyyttä ei ollut. Ellei laskettu sitä, että Elise oli nuori tyttö. Eikä tämä edes voinut liittyä Mikael Hayton vanhempaan, sillä kyseinen mulkvisti oli tarkoin vartioidussa sellissä maan turvallisimmassa erityisvankilassa. Sillä miehellä ei voinut mitenkään olla sormiaan mukana tässä pelissä. Mikaelilla ei siis varsinaisesti ollut mitään syytä hermostua.
Mutta nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, hänen pinnansa oli palanut vasta kun oli tullut tietoon se, että tyttö käytettiin mahdollisesti hyväksi. Sekään ei liittynyt hänen isäänsä mitenkään. Sarjamurhaaja-Hayton oli erikoistunut paloitteluun, ei raiskaamiseen.

Mikael seurasi välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena vastapäisellä kadulla käveleviä ihmisiä, kuunnellen samalla mitä Elillä oli sanottavanaan. Virne hänen kasvoiltaan oli pyyhkiytynyt pois melkein heti ilmestymisensä jälkeen ja nyt hän näytti poissaolevalta.
”Jos sinua ei kiinnosta, niin miksi sitten kysyit?” Mikael ei ollut aivan varma halusiko kuulla vastausta.

Eli olisi voinut pyöräyttää silmiään Mikaelin selostukselle siitä, kuinka toinen tiesi missä mentiin. Varmasti tiesikin, aina siihen asti kunnes vintti pimeni, filmi katkesi ja mitähän muuta hienoja selityksiä hän oli elämänsä varrella kuullut. Häntä kuitenkin kiehtoi kauheasti nähdä, kuinka pitkälle Mikael menisi ennenkuin kyseinen filminauha katkeaisi, mitä vaadittiin vintin pimentämiseen ja totaaliseen itsensä menettämiseen. Hän haluaisi olla paikalla sen näkemässä.

"Kolmesta syystä, kokelas. Ensinnäkin, olen helvetin utelias. Toiseksi, en voi sietää sitä että minulle valehdellaan ja kolmanneksi, koska en halua kuulaa kallooni arvaamattomalta kokelaalta.", Eli ei kaunistellut sanoissaan, ja miksipä hänen olisi pitänyt. Hän vihasi sitä että hänelle valehdeltiin, vaikka hän itse oli kaukana sellaisesta, joka ei mitään muuta puhunutkaan kuin totta. luultavasti yli puolet mitä Eli puhui itsestään, oli valetta. Hän tosin piti tarkkaa kirjaa päänsä sisällä siitä, mitä valehteli ja kenelle, jotta ei kompastuisi koskaan omiin tarinoihinsa. Hänen uteliaisuutensa oli kuollut tämän pienen keskustelun myötä melkein kokonaan. Enää jäljellä ei ollut kuin pieni halu kiusata toista, työntää tuota lähemmäs kuilun reunaa. Mutta pakonomainen tarve saada tietää nytheti oli poissa, samoin kuin ihonalainen kutina. Nyt hänelle maistuisi se olut. Sen jälkeen muutama tunti salilla, ehkä tunti unta ja sitten hän voisi taas palata yöhön, tekemään sitä, mistä sai todelliset kiksinsä.

"Unohda se kuitenkin nyt, Mike. Jos sanot kaiken olevan jees, kaikki on jees. Palataan asemalle, annetaan Elizabethille raportti ja jatketaan elämää.", Elin hymy oli palannut tuon kasvoille ja hän lähti astelemaan autoaan kohden. Hän ei odottanut, tulisi Mikael perässä. Tuo tulisi kyydillä jos haluaisi, mutta Eli ei tuota pakottaisi saati pyytäisi. Kaikki oli nyt Mikaelista itsestään kiinni. Hän aikoi kyllä pitää poikaa silmällä, ja hänellä oli siihen onneksi useampia silmäpareja halutessaan. Eli mietti aina tälläisinä hetki, oliko hän sittenkin hieman päästään vialla.

Mikaelin ilme kiristyi monella asteella, kun Eli huomautti ettei halunnut kuulaa kalloonsa. Etsivä oli tuikannut juuri veitsellä suoraan hänen akileenkantapäähänsä ja vääntänyt asetta vielä haavassa, jotta se varmasti tuntuisi. Eihän vastaavanlainen aina ollut viittausta hänen isäänsä, mutta sellaisena hän ne aina otti. Hän oli kuullut aivan liian usein siitä, että oli murhaajan poika. Hän ei voinut käsittää miksi kaikka tahtoivat aina vetää kyseisen kortin esiin. Koska hänen isänsä oli tämän vuosisadan ja mahdollisesti vuosituhannen tunnetuin sarjamurhaaja, hänen täytyi vähintäänkin ampua tyyppi tai pari. Vähintään. Ihanteellisin tilanne olisi se, jos hän luisuisi täydellisesti pois raiteiltaan ja ryhtyisi apinoimaan Mikael Hayton vanhempaa.
Mikael pureskeli hampaitaan yhteen ja unohti hetkeksi tupakkansa. Hän muisti jälleen elävästi jokaisen kerran, kun oli törmännyt isänsä fanaattisiin faneihin. Niitä nimittäin oli. Synkkiä, päästään vinksahtaneita teinejä ja vanhempia mielipuolia, joiden mielestä Mikael Hayton oli ollut taiteilia tai jumala. Kun isä oli pidätetty ja lehdissä oli käynyt yhä selvemmin ilmi, että kyseisellä miehellä oli poika, Mikaelia ei ollut jätetty hetkeksikään rauhaan. Osa oli tyytynyt katselemaan ihailua ja toiveita silmissään. Osa puolestaan oli halunnut hänen sänkyynsa ja sitten oli se osa, joka avoimesti yritti puskea häntä isänsä jalanjäljille. Poliisikoulustakin oli löytynyt pari friikkiä. Mikael oli ilmiantanut tyypit, järjestänyt heille potkut ja kieltäytynyt puhumaan psykiatrille.

Elin ilmoittaessa, että oli aika tavata Elizabeth heidän juttunsa tiimoilta, Mikael pudotti puoleksi palaneen tupakan jalkoihinsa ja seurasi miestä tuon autoon. Hän ei aikonut pimahtaa tai käyttäytyä kuin olisi pimahtamassa. Hän käyttäytyisi täydellisen normaalisti. Eikä antaisi kenenkään epäillä, että hänellä viiraisi jollain tapaa.
Eikä hänellä edes viirannut. Hänellä oli vain hiukan heikot hermot tietyissä tilanteissa ja hän otti asioita joskus hieman liian henkilökohtaisesti, mutta se ei tarkoittanut hänen olevan isänsä kaltainen.

Kuten hän oli arvellutkin, heistä ei tulisi ystäviä. Hän oli osunut arkaan paikkaan viitatessaan siihen, ettei halunnut pimahtaneen kokelaan ampuvan itseään. Hän ei suoranaisesti ollut viitannut Mikaelin isään, mutta sille nyt ei vain voinut mitään jos poika alkoi käyttäytyä isänsä kaltaisesti. Eli käynnisti auton ja sytytti itselleen savukkeen, ja lähti ajamaan takaisin asemalle. Ehkä heidän pitäisi unohtaa se kaljalle meno. Hän säästäisi siinäkin aikaa, ja tuskimpa Mikaelia enää kiinnosti. Hän oli ollut ehkä hivenen liian ilkeä pojalle, mutta se nyt vain sattui olemaan hänen luonteensa.

Viisi minuuttia myöhemmin Eli parkkeerasi aseman eteen, sammutti auton ja nousi ulos. hän venytteli hetken käsiään päänsä päällä, ennenkuin lähti astelemaan rakennukseen sisälle autonsa lukittuaan. Hän vaikutti huolettomalta, aivan kuin mitään ei olisikaan hetki sitten sattunut. Hän ei kiinnittänyt mitään erityistä huomiota Mikaeliin, vaan kaikki oli kuten aikaisemminkin. Hän tosin uskoi, että Mikael saattaisi pyytää parin vaihtoa. Ehkä tuota pitäisi suositella Maxin harteille vielä, kun ukko ei ollut siirtynyt eläkkeelle. Max osaisi kaitsia Mikaelin kuntoon, sillä mies oli niin isällinen rikkinäisille pojille kuin vain saattoi olla. Oli melkein ihme, että Eli edelleen jatkoi laittomuuksiaan, vaikka olikin saanut loistavan roolimallin. Eli paineli suoraan Elizabethin toimistolle ja seisahtui koputtaen oveen.

Mikael istuutui Elin autoon ja pysyi hiljaa koko automatkan, tuijotellen ulos etuikkunasta. Pienen purkauksensa jälkeen Mikael tunsi olonsa melko rauhalliseksi. Hän ei tuntenut polttelevaa vihaa sisällään, eikä pieni auto tuntunut yhtään entistä pienemmältä. Tilanteesta oli siis selvitty pelkällä hämmennyksellä.
Auton hiljaisuus tuntui tosin ajoittain helvetillisen painostavalta. Se ei kuitenkaan saanut Mikaelin kielenkantoja heltiämään yhtään sen paremmin. Hänellä ei ollut tarvetta puhua tai purkaa tuntojaan. Onneksi Elikään ei yrittänyt parantaa hänen oloaan tai psykologisoida häntä. Tavallaan hyvin huojentavaa, että työpari ei ollut kiinnostunut hänen asioistaan.

Auton pysähdyttyä poliisiaseman eteen, Mikael nousi autosta. Hän jäi kuitenkin odottamaan sen verran, että saatoi kävellä sisään asemalle Elin perässä. Kuten aina ennenkin. Oli turhaa herättää muiden työkavereiden epäilyksiä käyttäytymällä kuin heidän välillään olisi ollut isompikin riita.

”Sisään.” Elizabeth otti miehet vastaan työpöytään nojaillen. Hän oli kiskaissut päälleen tutunu, kevyen nahkatakkinsa ja käsilaukku odotti pöydällä kotiinlähtöä. Jos miehet olisivat tulleet minuutinkin myöhemmin, nainen olisi ehtinyt jo lähteä ja olisi ollut matkalla kohti vakio saliaan.
Hän mittaili miehiä katsellaan, etsien merkkejä mistä vain, joka kertoisi missä he menisivät. Niin Elisen tapauksen suhteen kuin muutoinkin. Kumpainenkin taulapäistä oli kuitenkin helvetin vaikeasti tulkittavissa. Eli piilotti kaiken sen typerän hymynsä taakse, kun taas Mikaelin kasvoilta ei voinut tulkita mikään. Mikä teki nuorukaisesta entistä pelottavamman, kun otti huomioon tuon olevan varsinaisen psykopaatin poika.
”Saitteko mitään selville siitä Harmonin tytöstä”, Elizabeth kysyi käyden suoraan asiaan, kun hänen syväluotauksensa ei tuottanut tulosta.

"Yo, pomo.", Eli hymyili ja avattuaan oven ja vilkutti hölmönä Elizabethille. Hän astui hieman sisemmälle toimistoon jotta Mikael pääsisi myös sisään ja voisi sulkea oven heidän perässään. Tämän jälkeen Eli risti mukavasti kädet rinnalleen ja silmäili pomoaan hetken aikaa juurikin sellaisella tietyllä nälkäisellä katseella, joka ei jättänyt arvailujen varaan mitä hän pomostaan juuri sillä hetkellä ajatteli.
"Paljonkin tietoa, pomo. Pikku enkelimme on stara, joko omasta tahdostaan tai vasten tahtoaan. Lintu lauloi pohjoisesta.", Eli hymyili ja kallisti hieman päätään kuin kehuja odotellen. Hän halusi jo pois asemalta. Hänen lihaksensa kaipasivat rääkkiä ja unta. Harvoin hän tunsi tarvetta päästä nukkumaan, mikä oli sinänsä jo ihme, mutta kaipa hänen unenpuutteeseen tottunut kehonsakkin sanoi välillä, että nyt olisi aika levätä. Hänellä olisi kuitenkin huominen päivä aikaa nukkua, ellei toisessa työssä ilmenisi ongelmia.

Elizabeth huokaisi kovaan ääneen Elin ilmeelle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, eikä Eli ollut ensimmäinen joka teki vastaavaa. Mutta tuo oli takulla ainoa, joka teki sen tahallaan. Jotkut uudet poliisit ja kokelaat saattoivat vilkuilla häntä julkeasti ennen kuin oppivat tuntemaan hänet ja saivat todeta ettei heillä ole mitään mahdollisuuksia. Eli sen sijaan vain jatkoi leikkiään.
Elizabeth leikitteli omaksi ilokseen ajatuksella, että määräisi Elin vetämään poliisikoulun puolelle muutaman ampumakurssin. Eiköhän miehen hymy hyytyisi nopeaan alokkaiden kanssa.

Mikaelin katse liikkui jälleen nopeasti Elin ja Elizabethin välillä, miettien nauttiko mies tosiaan siitä, että sai kerjätä turpaan naiselta. Entä se kerta kun heidän pomollaan viimein menisi lopullisesti hermo? Elizaeth oli kyllä ihailtavan kärsivällinen, varsinkin Elin kanssa, mutta kai tuollakin oli rajansa jossain.
Tai sitten helvetinmoinen rakastaja.

Elin aloittaessa, Elizabeth totesi, että hänen oli kirjoitettava ainakin jotain muistiin ja kaivoi käsilaukusta esiin tabletin, joka yleensä kulki hänen mukanaan kodin sekä työn väliä. Eli kuitenkin lopetti lyhyeen, puhuttuaan ensin jotain katuhepreaa, jota nainen kyllä ymmärsi, mutta ei voinut kutsua kunnolliseksi raportiksi.
”Aloitappa uudestaa ja tällä kertaa selkeällä englannilla. Te siis tiedätte, mitä Elise Harmonille on tapahtunut?”

"Ei, me emme varsinaisesti tiedä mitä tytölle on tapahtunut, mutta löysimme tytön huoneesta pornograafista materiaalia, ja pikkulintu kertoi tytön olevan kuumaa kamaa yhdellä pornosivustolla, ja vihjasi huhujen kertovan että tyttö on joko vapaaehtoisesti tai vastentahtoaan pohjoisessa.", Eli selitti hitaasti ja rauhallisesti hymy huulillaan, kuin olisi puhunut lapselle. Hän oli erittäin utelias näkemään, missä vaiheessa pomo polttaisi viimein lopullisesti päreensä ja mitkä olisivat seuraukset. Se oli jännittävää ja piristi työpäivää mukavasti, eikä Elillä ollut aikomustakaan lopettaa aivan vielä.
"Voimme siis ryhtyä joko haravoimaan pohjoisen varastoja umpimähkään, tai voit antaa minun tehdä taikojani viikonlopun aikana. Eiköhän pakasta löydy muutama livertävä narri.", Eli virnisti hieman petomaisesti viitatessaan informaatioverkostoonsa pakkana ja vasikoistaan narreina. Häneltä tuntui puuttuvan jonkin verran empatiaa ja sääliä, tai sitten hän vain esitti pahaa poliisia. Elistä oli vaikea sanoa. Joskus mies ei tiennyt nimittäin itsekään, mitä ajatteli. Huvittavaa.

Elizabeth kuunteli Elin selostusta, tehden samaan aikaan tiheään tahtiin muistiinpanoja tabletilleen. Hän merkkasi itselleen ylös ainoastaan avainkohdat, loput hän muistaisi niiden avulla. Juttu ei ollut varsinaisesti hänen, joten riitti kun Eli ja Mikael oliva sataprosenttisen selvillä tapauksesta.

Kun Eli oli valmis raporttinsa kanssa, nainen laski tabeltin pöydälle ja nosti vapautuneet kädet rintojensa alle. Hetkeksi hän uppoutui omiin ajatuksiinsa. Keskittyäkseen paremmin hän sulki silmänsä, jotta sai huoneessaan seisovat alaisensa pois mielestään. Hiljalleen kulmien väliin ilmestyi pieni ryppy kun hän punnitsi eri vaihtoehtoja. Tämä oli nimittäin se osuus, jota hän pomona vihasi. Päätösten teko. Oli huomattavasti miellyttävämpää juosta itse käskyjen perässä, kun viimeinen vastuu ei lopulta olisi hänellä. Nyt hän oli se, jonka oli otettava ehdoton vastuu omista sanoistaan ja määräyksistään. Hänen oli tehtävä päätös, joka olisi kaikkein edullisen, jokaiselle osapuolelle. Hänen oli pakko miettiä miten Elise selviäisi, jos hän päätyisi odottamaan ja mitä tapahtuisi, jos hän lähtisi partiot haravoimaan pohjoista. Perhe tietysti odotti hänen lähettävän kaikki Caldwellin poliisivoimat pohjoiselle alueelle haravoimaan paikkoja tiheällä kammalla. Se saattaisi kuitenkin kantautua Elisen siepanneiden ihmisten tai, jos tyttö oli hommassa mukana vapaaehtoisesti, Elisen korviin, mikä puolestaan hankaloittaisi etsintöjä. Aina saattoi paeta ja siirtyä uuteen paikkaan. Siinä mielessä tämähyökkäys oli edullisempi. Kun taas, odottelu saattaisi aiheuttaa Eliselle lisää niin henkisiä kuin psyykkisiä traumoja. Olisi inhimillisempää yrittää vapauttaa tyttö mahdollisimman pian, vaikka sitten hakuammunnalla.
”Mitä mieltä itse olet?” Elizabeth kysyi hetken kuluttua avaten siniset silmänsä. Ryppy ei ollut kuitenkaan kadonnut mihinkään hänen kulmiensa välistä. Hän puntaroi edelleen vaihtoehtojen välissä. Hän halusi toisen mielipiteen omiensa tueksi tai vastaan. Ja sitä oli hyvä pyytää niiltä, jotka olivat jo hommassa mukana ja tulisivat mitä todennäköisimmin hoitamaan sen loppuun.

Eli katseli hyvillään kuinka Elizabeth puntaroi vaihtoehtoja. Ei, hän ei aikonut käyttää omaa aikaansa siihen että lähtisi tutkiskelemaan pohjoisen varastotiloja itsekseen, mutta siihen ei menisi kovinkaan paljoa aikaa, jos hän toisen työnsä ohessa laittaisi sanan narreilleen kiertämään, että jos joku sattui törmäämään tyttöön, hänelle olisi ilmoitettava.
"Minä en ainakaan aio lähteä suorittamaan hakuammuntaa, ellei pomo sitten niin käske. Siitä seuraa vain turhia hankaluuksia, jos sieppaajat tai tyttö itse saa tietää poliisien nuuskivan kulmillaan. Henkilökohtainen mielipiteeni on laskea kalaverkot vesille ja odottaa tärppäystä, ainakin viikonlopun ajan. Jos vielä maanantainakaan emme tiedä mitään tarkempaa, lupaan lähteä henkilökohtaisesti pohjoiselle alueelle ja käydä jokaisen varaston läpi.", Eli irvisti henkisesti tajutessaan mitä oli juuri mennyt lupaamaan, vain sen tähden että saisi pitää viikonloppunsa vapaana. Oliko hän aivan täysi jälkeen jäänyt idiootti?
"Tietysti, voimme lähettää muutaman partion silmäilemään aluetta, kytikselle, katsomaan näkyisikö kuvaukseen sopivaa tyttöä liikuskelemassa, se nopeuttaa hommia. Minullahan on viikonloppu vapaa, joten..", Eli ei luopuisi siitä taisteluitta. Ei, vaikka se tarkoittaisi sitä että pikku Elise kärsisi jossain vastentahtoaan useita raiskauksia päivässä. Elämä Caldwellissa vain nyt oli sellaista. Eli oli itsekkin saanut kokea raiskauksen nöyryytyksen, joten hän tiesi että siitä selviäisi. Helposti. Lisäksi, hän teki työnsä juuri niin hyvin kuin vain tarvitsi, eikä yhtään sen paremmin. Häntä ei kiinnostanut Elisen tapaus niin paljoa, että hän olisi heittäytynyt siihen vielä enemmän mukaan.

Mikael kuunteli vanhempien ja viisaampien keskustelua seinään nojaten. Kun puhe tuli siitä, mitä kannattaisi tehdä, hän oli jo vähällä ilmoittautua vapaaehtoiseksi jos partioita lähetettäisiin haravoimaan pohjoisia varastoalueita. Hän päätyi kuitenkin pitämään suunsa kiinni. Sen pizzeriassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, hänen ei kannattanut paneutua tähän juttuun yhtään sen syvemmin kuin oli pakko. Hän ei halunnut Elise Harmonista itselleen pakkomiellettä, jollaiseksi se oli jo alkanut muodostua. Ei. Parempi oli vain pitää viikonloppu vapaata ja unohtaa Elise Harmon. Tai jopa toivoa, että juku muu löytäisi tytön viikonlopun aikana. Se säästäisi heitä kaikkia.

Elizabeth vetäytyi vielä hetkeksi oman päänsä sisään, kuunneltuaan Elin mielipiteen. Päätös oli kuitenkin tehty nopeasti.
”Okei. Minä raportoin asiasta eteenpäin, jotta viikonloppu vuoroissa olevat poliisit voivat pitää silmänsä auki. Kun kyseessä on nuori tyttö, minua inhottaa olla tekemättä yhtään mitään, vaikka siinä olisi omat etunsa”, Elizabeth sanoi, vaikka hänen ei olisi tarvinnut selitellä päätöksiään muille kuin itseään ylemmille. ”On kuitenkin parempi edetä täsmällisesti kuin vain harhailla ympäriinsä. Sitä lajia harrastetaan täällä muutenkin aivan riittämiin. Mutta, jos kuulet jotain jo viikonlopun aikana, ilmoitat siitä heti minulle. Jos saan mitään kautta kuulla, että olet muninut tietoa, seivästän pääsi perseen kautta poliisitalon etupihalle. Capiche?”
Mikael olisi niin halunnut nähdä Elizabethin toteuttavan uhkauksensa. Ei siksi, että hänellä olisi ollut erityisemmin mitään Eliä vastaan. Se saattaisi vain olla hauskan näköistä.

"Olenko minä joskus pimittänyt mitään tärkeää tietoa, jolla olisi merkitystä, pomo?", Eli hymyili viattomasti aivan kuin ei ikinä tekisi mitään pahaa edes kärpäselle. Vuosien saatossa oppi helposti valehtelemaan vakuuttavasti tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä Eli varsinaisesti valehdellut, hän oli pimittänyt vain sellaista tietoa joka olisi saattanut olla hänelle itselleen haitallista. Muista tapauksista hän ei yleensä välittänyt niin paljoa, että olisi nähnyt sen vaivan, ellei se tarjonnut hänelle hupia.
"Ilmoitan teille tottakai heti jos kuulen jotain, pomo.", Eli kuitenkin totesi,jottei Elizabeth ainakaan vielä seivästäisi häntä uhkauksensa mukaisesti. Hän piti omasta perseetään ja hengestään kuitenkin sen verran paljon. "Jos tämä olisi tässä, lähden mielelläni viikonlopun viettoon ja laitan verkot vesille.", Eli laski kätensä farkkujensa taskuihin, valmiina poistumaan.

Elizabeth kohotti toista kulmaansa Elin esittäessä viatonta. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään syytä epäillä Elin rehellisyyttä. Tuo oli kertonut aina kaiken tarvittavan ja miehen kontakteista oli ollut hyötyä, hyvin usein. Jokin tässä kaverissa sai Elizabethin kuitenkin aina hieman varuilleen. Hän ei osannut nimetä mitään yksittäistä tekijää. Eikä oikeastaan tiennyt mistä moinen vaisto kumpusi, mutta luotti siihen siitä huolimatta ja pysytteli varmuuden vuoksi varuillaan.
”Jos teillä ei ole minulle enää mitään raportoitavaa niin tämä oli minun puolestani tässä”, nainen sanoi työntäessään lantionsa irti pöydän reunasta. Hän oli itsekkin valmis lähtemään töistä muutaman tunnin ansaitulle tauolle, palatakseen työasioiden ääreen kotonaan valkoviinilasillisen kanssa. ”Minä laitan rattaat vielä pyörimään täällä päässä. Hyvää viikonloppua pojat. Olkaa ihmisiksi niin ette joudu työkavereidenne kanssa autoon.”
Elizabeth hymyili melkein ilkikurisesti. Harvoinpa aseman miehet törttöilivät niin, että joutuivat itse kuljetetuksi putkaan, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin.

Mikael ei kiinnittänyt huomiota Elizabethin letkautukseen. Hän oli malttamaton pääsemään ulos naisen toimistosta ja koko poliisiasemalta. Onneksi nyt oli tosiaan perjantai. Aamulla hän ei ollut vielä varsinaisesti odottanut alkavaa viikonloppua, mutta nyt hänellä olisi hyvin aikaa koota itseään ja järjestellä ajatuksiaan.
Sitä ennen hänen pitäisi tosin selvitä niistä muutamasta oluesta Elin kanssa.
Hän oli lupautunut lähtemään, eikä alkaisi nyt käyttäytymään kuin hermoheikko ja välttelemään Eliä. Oli hänen kannaltaan parempi kun hän olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niin Eli ei välttämättä alkaisi kehittelemään mitään tyhjänpäiviäisiä teorioita hänen mielenterveydestään.

Kääntyessään kohti Elizabethin toimiston ovea, Mikaelin oli pakko miettiä oliko sittenkin niin, että hän oli se ainoa vainoharhainen tässä porukassa. Hän oli saanut niin paljon paskaa niskaansa elämänsä aikana, että kuvitteli nyt kaikkien syytävän sitä hänen harteilleen. Olihan se mahdollista.
Hänen pitäisi etsiä viikonlopun aikana itselleen terapeutti.

Eli nyökkäsi Elizabethille hymyillen kuin itse aurinko. "Viikonloppuja pomo.", Hän heilautti kättään kääntyessään ovea kohdr ja luoden Mikaeliin katseen joka tuntui kysyvän että aikoiko tuo avata ovea ja painella kuuseen siitä hänen edestään vai jäisikö tuo siihen odottamaan kunnes maalma loppuisi. Kunhan Mikael olisi mennyt edeltä, Eli seuraisi perässä ulos toimistosta ja lähtisi suuntaamaan samaa tietä takaisin ulos kuin oli vain hetkeä aikaisemmin astellut sisään. Hänen perimmäisenä oletuksenaan oli, ettei Mikael tahtonut enää lähteä kaljalle, joten hän voisi suunnata suotinta tietä kotiin ja vaihtaa vaatteet ja suunnata salille.

Mikael luikahti ulos ovesta Elin edeltä, pyöräyttäen silmiään miehen ilmeelle. Minkä hän sille voi ettei ollut yhtä kärkäs lähtemään viikonlopun viettoon kuin herra etsivä. Matka ulos asemalta oli aivan yhtä pitkä, huolimatta siitä kuinka nopeasti sen käveli. Niinpä hän päätyi jälleen seuraamaan Eliä ulos, muutaman askeleen jäljessä, vaikka olikin astunut toimistosta ulos ensin.

Ulkona oli aivan yhtä lämmin kuin heidän tullessa. Kuitenkin, kun päivä alkaisi hiljalleen lähesty loppuaan ja pimetä, tulisi varmasti viileämpi. Mikael on jo kääntymässä moottoripyöränsä puoleen, kun muistaa etteivät he olleet sopineet juuri tarkemmin oluelle menosta. Heillä ei ollut vielä yhteistä paikkaa eikä aikaa. Ainakaan hän ei muistanut, että Eli olisi sanonut mitään.
”Missä nähdään ja milloin?” Mikael kysyi kääntyen Elin puoleen, ennen kuin tuo ehtisi kauemmas eikä kuulisi hänen kysymystään.

Eli kohotti kulmiaan melkoisen yllättyneenä ollessaan vielä selin Mikaeliin. Toinen sittenkin oli lähdössä kaljalle. No, eikai siinä sitten, hän kävisi salilla vähän myöhemmin. Eli kääntyi puolittain Mikaelia kohden, hymyillen kuin ei olisi koskaan epäillytkään etteivätkö he menisi. "Hmm, mikä paikka tahansa käy minulle. Haluan käydä ensin suihkussa ja sitten olenkin valmis. Sovitaanko puolen tunnin päästä? Fireman's on mukavan leppoisa paikka, Logan Streetillä.", Eli joutui käymään vakiopaikkansa nopeasti läpi päässää, ja Fireman's oli tarpeeksi lähellä häntä, jotta hän ehtisi sinne puolessatunnissa. Toisaalta, hänen täytyisi ensin kuulla vastaus Mikaelilta ennenkuin hän lähtisi pikasuihkuun.

Mikaelilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä millainen paikka Fireman's oli. Hän ei tuntenut paikallisia kapakoita juuri ollenkaan. Logan Street sentään löi kipinään hänen aivoissaan. Se oli kuitenkin kaukana hänen asunnostaan. Hänellä menisi enemmän kuin puolituntia, ellei sitten ajaisi tästä suoraan kapakalle. Hän olisi nopeampi, jos kävisi vain heittämässä moottoripyöränsä kotiin. Mikael ei uskonut, että hänen pitäisi erityisemmin peseytyä tai vaihtaa vaatteita mokomaa varten. Eli rupeaisi todennäköisesti vain ihmettelemään, jos hän tälläytyisi.
”Sopiiko neljäkymmentäviisi minuuttia? En asu ihan niin lähellä”, Mikael sanoi hetken mietittyään. Siinä ajassa hän heittäisi moottoripyöränsä kotiin ja nappaisi jonkun puhtaamman paidan päälle. Muuta hänen ei tarrvitsisi tehdä.

Kunhan asia olisi sovittu, Mikael marssii modernille, virtaviivaiselle pyörälleen. Joku muu saattaisi ihastella sen ulkomuotoa tai kehuskella nopeutta, mutta Mikaelille se oli vain autoa halvempi kulkupeli, jolla pääsi tarvittaessa riittävän nopeaan. Ei sen kummempaa. Hän oli ehkä maailman tylsin moottoripyörän omistaja. Välittämättä kyseisestä tosiseikasta, hän nousi menopelinsä selkään ja kaasutti pois poliisitalon pihalta, ilman kypärää.

"Sopii.", Eli nyökkäsi hymyillen ja heilautti sitten kättään lyhyiden hyvästien merkiksi ja paineli takaisin autolleen. Vai ei asunut ihan niin lähellä. Hän mietti hetken, oliko lukenut kokelaan tiedoista tuon asuinpaikkaa tai kuullut tuon sanovan sitä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tulevan mieleen, joten hän antoi asian olla, hyppäsi ohjauspyörän taakse ja joi mukavaan pieneen kopperoonsa, jota kutsui kodiksi. Asunto oli mukavan kokoinen ja täysin riittävä yksinäiselle poikamiehelle. Se oli jaettu fiksusti niin, että vaikka se olikin lähestulkoon yksi avoinainen tila, siellä sai tarvittaessa yksityisyyttä.

Kotonaan Eli paineli suorinta tietä suihkuun, jossa hän peseytyi rutiininomaisesti ja nopeasti, kuivasi itsensä puolihuolimattomasti ja asteli sitten niinsanotulle makuuhuoneelleen ja siellä olevalle kaapille, josta penkoi itselleen puhtaan t-paidan, bokserit, farkut ja sukat. Hän pukeutui varsin nopeasti, vilkaisi kelloa ja totesi että hänellä oli vielä melko reilusti aikaa. Ei se mitään, hän voisi mennä edeltä ja hoitaa verkkojen laskemisen alta pois. Tuumasta toimeen Eli pörrötti hiuksensa kuivaksi ja lähti ulos. Hän pystyi kävelemään Fireman'siin, sillä olihan se vain kymmenen minuutin matka. Kapakka oli perus juottola, mutta kuitenkin melko hauskasti sisustettu, imitoimaan paloasemaa. Tunnelma oli siellä rento, eikä kukaan huutanut tai örveltänyt. Eli tilasi itselleen kaljan, etsi vapaan pöydän ja istuutui odottamaan Mikaelia. Istuessaan ja odottaessaan hän näpräsi kännykästään viestit menemään informanteilleen ja muutamalle tarkoin valitulle jengiläiselleen, jotta nuo osaisivat pitää silmänsä auki.

Mikael ajoi kotiaan kohti, juuri ja juuri nopeusrajoitusten sallimissa rajoissa, antaen kasvoja vasten iskevän tuulen selkiyttää päätään vielä entisestään. Hän halusi olla täydellisen skarppina kun tapaisi Elin. Ihan siltä varalta, että mies olisi jostain syystä kaivanut hänelle jonkinmoisen sudenkuopan. Epäluulo ei johtunut vain Elistä. Siihen oli suurena syynä kaikki ne ihmiset, joita Mikael oli tavannut elämänsä aikana. Tosin, mies joka kiusasi tietentahtoen pomoaan, kuin rangaistusta ja potkuja odottaen, oli epäilyttävä. Varsinkin siinä vaiheessa kun tuo väittää ettei ole kiinnostunut muiden asioista, mutta on vain utelias. Ne ovat riittäviä syitä olla varpaillaan, mutta ei välttelemään kontaktia.
Mikael aristi liiaksi pelkuri-sanaa.

Hän parkkeerasi pyöränsä omalle paikalleen talon alla sijaitsevaan pieneen, romahtamispisteessä olevaan parkkihalliin ja lähti piipahtamaan kotonaan. Asunnossa hän vaihtoi ainoastaan puhtaat sukat, vapaa-ajalle sopivammat kendät, sekä puhtaan kauluspaidan t-paitansa päälle. Kävi hän kylpyhuoneessa lisäämässä deodoranttia ja kampaamassa mustat suortuvansa. Oli aika sanoa hei hei päivän mittaan syntyneelle ohimotupeeraukselle. Ennen kuin hän asteli ulos asunnostaan, hän vilkaisi nopeasti itseään peilistä.
Se aiheutti hänessä kylmiä väreitä. Aivan kuin hän olisi katsonut valokuvaa isästään. Tosin, hänen Mikael Hayton vanhempi ei koskaan puekutuisi kulahtaneisiin farkkuihin, yksinkertaiseen, mustaan t-paitaan, kauhtuneeseen maaston väriseen kauluspaitaan, nahkatakkiin ja bootseihin. Hänen isänsä käytti aina virheettömästi istuvia pukuja. Jonka vuoksi poika vältteli niitä kuin ruttoa.
Mikael ei jäänyt ihastelemaan itseään peilistä kahta sekunttia pidemmäksi aikaa, vaan suuntasi ulos ovesta.

Hän nappasi nopeasti taksin, joka vei hänet Logan Streetille ja Fireman'siin. Asteltuaan paikan ovesta sisään, Mikael suuntasi ensimmäiseksi baaritiskille. Hän ehtisi etsiä Elin, kunhan olisi saanut oluen käteen ja nenänsä eteen. Tummasilmäinen ja tummatukkainen baarityttö hymyili hänelle lämpimästi ja nojasi hieman turhan anteliaasti eteenpäin ojentaessaan hänelle pulloa. Mikael vain nyökkäsi naiselle, maksoi juomansa ja kääntyi silmäilemään baaria.
Huolimatta siitä, että ilta oli vielä nuori, baarissa alkoi olla väkeä niin, että sitä saattoi jo kutsua jonkinlaiseksi tungokseksi. Kovin montaa pöytää ei ollut enää täysin vapaana. Mikaelilla ei kuitenkaan mennyt kauaa löytää punatukkainen Eli väenpaljoudesta. Löydettyään etsivän, hän lähti astelemaan tuota kohti ilman sen suurempaa kiirettä.
”Terve”, Mikae totesi, istuessaan kaitsijaansa vastapäätä.

Elillä ei ehtinyt aika käydä pitkäksi odotellessaan, sillä hän näpräsi kännykkäänsä melkein jatkuvalla syötöllä. Hän jakeli ohjeita ja kuvaa informanteilleen vielä siinä vaiheessa, kun huomasi Mikaelin astelevan pöytäänsä kohti. Elin kasvoilla ollut tyyni ilme muuttui nopeasti siksi samaiseksi hymyksi, joka oli hänen kasvoillaan melkein aina, tilanteesta huolimatta. Hän sujautti kännykkänsä taskuunsa melko nopeasti, pyöräyttäen sitä ensin kerran sormenpäissään. "Terve.", Nyt tuli koko päivän hankalin hetki vastaan; yhteisen puheenaiheen löytäminen. Elillä ei ollut juurikaan mitään tietoa siitä, mistä Mikael pitäisi, eikä hän viitsinyt ryhtyä piinaamaan toista kyselemällä siitä, millaista elämä oli sarjamurhaajan lapsena. Eikä häntä itseään huvittanut juurikaan puhua töistä. Mikaelilla oli moottoripyörä, mutta Eli ei itse tuntenut moisia kulkuneuvoja niin hyvin että voisi kehittää keskustelua niistä. Joten, mistä he puhuisivat? Muista aseman etsivistä hän tiesi aina entuudestaan jotain sellaista, jonka pohjalta pystyi aloittamaan keskustelun, kertoihan Max hänelle aina kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta kolleegoistaan.

"Miltä etsivän työ on tuntunut tähän mennessä?", Tylsä kysymys, mutta ehkä hän vastauksen pohjalta pystyisi löytämään jotain, josta puhua, tai sitten Mikael innostuisi kysymään häneltä jotain, ja sitten he toivon mukaan saisivat pikkuhiljaa keskustelun luistamaan, eikä tästä tulisi sellainen painostava hiljaisuus. Toisaalta, sekään ei varsinaisesti olisi haitannut Eliä, hän halusi vain nauttia muutaman kaljan, ja suunnata sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan.

Mikael tunsi itsensä pikkupojaksi kun Eli esitti kysymyksensä heidän työstään ja siitä miltä se oli maistunut. Hän saattoi nimittäin kuvitella, että jotkus vanhemmat kyselisivät moisia kysymyksiä. Ei siinä etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tehneet mitään vastaavaa. Toinen ei elänyt siihen asti, että olisi nähnyt poikansa ensimmäisen työpaikan ja toinen oli jo siinä vaiheessa visusti telkien takana. Tämä tunne oli puhtaasti Mikaelin oman pään sisällä ja hän tiesi sen. Loppujen lopuksi Eli oli varmasti aloittanut puheenaiheen siitä kaikkein helpoimmasta vaihtoehdosta. He eivät kumpikaan tunteneet toisiaan niin hyvin, että olisivat voineet alkaa laskea leikkiä ihan mistä vain.
”Kutakuinkin sellaiselta, joksi olen sen aina kuvitellut”, Mikael vastasi. Sillä samaisella hetkellä, kun oli lopettanut lauseensa hän totesi, jos haluaisi keskustelun jatkuvan, pitäisi vastata hieman laajemmin. Hänen vastauksestaan oli mahdotonta ottaa kiinni. ”Hurjat takaa-ajot ovat tosin jääneet vähäisemmälle, mitä elokuvat antavat ymmärtää ja kirjallistatyötä on enemmän. Se oli tosin oli minulla tiedossa jo entuudestaan.”

Eli hymyili ja nyökytteli kuin isä konsanaan, joka tapasi lapsensa pitkästä aikaa ja yritti väkisin tunkeutua tuon elämään. "Olisitko kaivannut enemmän hurjia taka-ajoja?", Hän ei voinut olla virnistämättä. Miksi hän itse oli ryhtynyt poliisiksi? Koska Max oli poliisi, ja koska Eli oli tiennyt, että Max olisi ollut onnellinen jos hän tekisi niin. Lisäksi tästä työstä oli hänelle muutakin hyötyä, kuin vain ottoisälle mieliksi oleminen. Hän oli Maxille paljon velkaa, ja tämä oli vain yksi tämä korvata sitä hieman takaisin. Tietysti mikään ei voittanut sitä omaa lehmää joka hänellä oli ojassa. Hän pystyi manipuloimaan tietoa, peittelemään jälkiään, hukkaamaan raportteja tai löytämään niitä. Siitä oli paljon apua, kun tiesi, mitä poliisi etsi rikospaikalta ensimmäisenä. Eli siemaisi oluestaan ja yritti kehitellä seuraavaa keskustelunaihetta, kunhan tämä olisi käyty läpi.