Looking for trouble

Orland pyöräytti silmiään Elin vakuutteluille ja suunnitelmille. Periaatteessa ja ehkä jossain muussa tilanteessa ne olisivat saattaneet olla hyviä. Hän ei vain juurikaan luottanut ihmisiin tai niiden apuun, varsinkaan tällaisissa tilanteissa. Ei, vaikka heitä paikalla olisi paikalla sata. Hän alkoi vakavasti harkita miehen kolkkaamista siihen eteiseen ja liukenemista paikalta, mahdollisimman nopeasti, sekä äänettömästi.
”Edelleenkään sä et ole tarpeeksi nopea. Mä liikun noin kymmenen kilometriä sekunnissa, joten milläs pysyt perässä. Toiseksi, onko kenelläkään muulla kuin Heavenilla oikeanlaisia varusteita vampyyreiden tappamiseen?” Orland totesi tylysti. Hän ei olisi jaksanut väitellä, mutta huomasi tekevänsä sitä silti.

"Autot on keksitty, vai millä vuosituhannella oikein elät?", Kukaan ei ollut missään vaiheessa sanonut, että hän aikoi liikkua jalan. Hän ei koskaan mennyt itään autollaan, joten se oli edelleen ulkona uskollisesti parkkiruudussa häntä odottamassa.
"Orland, aliarvioitko sinä laitonta katukauppaa? Jos minä tiedän, mitä tarvitsen, minä myös tiedän mistä sitä saa. Kerro minulle mitä varusteita tarvitsen, ja minä saan ne hommattua tunnissa.", Elillä ei turhaan ollut kattava kontaktiverkosto. Hän tiesi aina vähintään yhden tyypin, joka tuntisi toisen tyypin, ja sillä tavalla tavara kulki. Huumekauppa oli pieni sivubisnes kaiken muun laittoman ohella, jota hän harrasti vapaa-aikanaan. Eli ei koskaan ollut ollut mikään mallipoliisi tai kansalainen, hän oli pesunkestävä rikollinen. Eikä hänestä koskaan tulisi mitään muutakaan. Ainoa mistä hän murehti oli se, että hänen luultavasti täytyisi kertoa Maxille kaikki, jos selviäisi tästä hengissä.

Nyt Orland tunsi ihan rehellisesti päässään naksuvan. Yrittäessään epätoivoisesti perustella Elille, miksi tuo ei vain yksinkertaisesti voinut tulla mukaan, hän ei ollut edes huomannut kuinka kuumana kävi. Nyt kun hänellä alkoi olemaan perustelut lopussa ja ihminen ei vieläkään suostunut kuuntelemaan, kiukku tuntui sanoinkuvaamattoman voimakkaana. Niin voimakkaana, että se tuntui mahdottomalta piilottaa niinkin hyvin. Se kiehui ja kupli hänen sisällään, valmiina räjähtämään ilmoille.
”Eli, etkö sä vaan suostu käsitämään, etten mä halua sua sinne!” Orland huudahti, voimatta pidätellä itseään. Hän oli jo tarttumaisillaan ihmistä hartioista, ennen kuin älysi nostaa ne vain seinälle ihmisen pään molemmin puolin. ”Eli, mä en pysty suojelemaan sua siellä. Ja ennen kuin sanot ettet tartte suojelua niin, mä en voi sille mitään. Mä oon kiintynyt. Mun on pakko suojella sua, koska mä en voi olla tekemättäkään sitä. Mä kuolen puolet nopeammin, jos sä oot siellä.”
Orland huomasi äänensä tärisevän, mutta ei tiennyt tarkalleen mistä se johtui. Tilanne oli seuraavassa hetkessä kävelemässä hänen sietokykynsä ylitse. Sitä ennen hänen olisi päästävä pois Elin luota.
”Mä olisin halunnut suojella sua Viniltäkin, mutta en mä vaan pystyny. Mä meinasin ite kuolla siellä oven takana koska mä kuulin kaiken mitä siellä tapahtu. En mä kestäis nähdä, mitä Valientin kaverit tekis sulle”, Orland sanoi yrittäen samalla rauhoitella itseään. ”Mä en turrhaan sanonut tätä itsemurhamissioksi.”

Elin keho toimi refleksinomaisesti Orlandin paiskatessa kätensä molemminpuolin hänen päätään, ja käsi nosti salamana aseem piipun osoittamaan Orlandin leuan alapuolta, sormi liipasimella valmiina pamauttamaan Orlandin aivokudokset kohti kattoa.
Hän ymmärsi kyllä mitä vampyyri yritti sanoa, mitta se ei muuttanut sitä tosiasiaa että hän aikoi olla paikalla. "Sitten sä pysyt kaukana sieltä, koska sanoit mitä tahansa, mä meen.", Eli suorastaan murisi. Hänelle alkoi riittää tämä. Miksi hänen piti olla se joka oli heikko? Miksei hän saanut taistella omia taisteluitaan, se ei ollut reilua että hän joutuisi katsomaan sivusta kun joku muu siivoaisi hänen sotkunsa.
"Etkö sä tajuu, mä oon saanu tarpeekseni siitä et te saatanan verenimijät pidätte mua kynnysmattona. Mä en oo heikko, mä en tarvi ketään siivoomaan mun sotkuja. Mut mä tarvin apua siivoomisessa.", Eli pakotti kättään laskeutumaan. Ei ollut mitään järkeä uhata hänen ainoaa mahdollista apuaan aseella.

Orland jäykistyi ja perääntyi sillä samaisella sekunnilla kun tajusi Elin aseen osoittavan hänen leukaansa. Ase itsessään, tavallisilla luodeilla, ei aiheuttaisi hänessä suurtakaan vahinkoa. Kipeää se tekisi ja hidastaisi häntä jonkin aikaa, mutta siinä se sitten olikin. Perääntyminen oli luontainen refleksi, jonka kaiketi saneli ne aivojen inhimilliset osat, jotka kertoivat tilanteen olevan vaarallinen. Piippu leualla, sai vampyyrin kuitenkin sulkemaan suunsa ja kuuntelemaan. Se ei kuitenkaan saanut häntä vieläkään pitämään ideasta.
Vampyyri saattoi kuitenkin todeta, että he seisoisivat tässä koko illan riitelemässä ja väittelemässä, jos tilanne ei saisi jonkinlaista ratkaisua. Joko hän suostuisi tai sitten vain yksinkertaisesti kolkkaisi Elin ja ottaisi riittävästi etumatkaa. Olisi tosin ehkä reilua, antaa ihmiselle mahdollisuus.
Orland ryhtyi muotoilemaan ideaa päänsä sisällä. Kuten hän oli jo Elille kertonut, Valientilla oli paljon vihollisia, jotka odottivat näkevänsä kyseisen paskakasan päättömänä. Nyt olisi oikea aika alkaa ehdottelemaan hyökkäystä myös niissä piireissä. Jo oman itsensä vuoksi, hän ei halunnut paikalle yhden yhtä poliisia tai Heavenin agenttia. Jos Valientin väki ei onnistuisi häntä tappamaan, ihmisten virkavalta tekisi sen taatusti ja ilomielin.

”Okei”, Orland puuskahta, Elin laskiessa pyssynsä viimein alas hänen leualtaan. ”Mutta muutamalla ehdolla. Muuten mä kolkkaan sut siihen ja katoan kuin pieru saharaan. Silloin sä et tuu ikinä löytämään Valientia, koska enää se ei ole siellä, mistä sä sen puhelun jäljitit. Sä tarttet toisen vampyyrin jäljittämään sen.”

Hienoa, vihdoin he pääsivät edes vähän eteenpäin tässä asiassa. Eli ei tosin ollut tyytyväinen siihen, että Orland jatkoi vielä ehtojen sanelemisella. Eikö tuo nyt vain voinut jo suostua ja olla hiljaa?
"Mitä ehtoja?", Hän huokaisi raskaasti ja ryhtyi vetämään kenkiä jalkaansa kurotettuaan ne hyllystä Orlandin ohitse. Hän ei kääntänyt selkäänsä vampyyrille, ihan vain jo senkin takia, ettei tuo saisi päähänsä kuitenkin toteuttaa uhkaustaan ja kolkata häntä. Tämä oli hänen taistelunsa, ihan siinä missä se oli Orlandinkin, joten hän olisi paikalla.
Ja heidän pitäisi kiirehtiä. Heillä ei ollut aikaa seistä tässä neuvottelemassa, sillä Mikaelin ja Elizabethin henget olivat edelleen vaakalaudalla. Hän halusi pelastaa nuo, sillä olihan se hänen syytään että nuo olivat tässä jamassa.

”Ensinnäkin, mä järjestän meille vahvempia taustajoukkoja, joten Heavenia ja poliisia ei sotketa tähän”, Orland sanoi. Jos hän pystyisi järjestämään paikalle joukon kostonhimoisia vampyyreja, yksikään heistä ei kuolisi Heavenin käsiin. Hän ei aikonut katsella sellaista. Lisäksi, hänen taustajoukkonsa katoaisivat sillä siunaamalla hetkelle, kun näkisivät yhdenkin vampyyrintappajan. Eikä Orland luottanut riittävästi yhteenkään ihmiseen, jotta suostuisi itse yhdenkään ihmisten virkavallanedustajan apuun.
”Toisekseen, ennen kuin me lähdetään yhtään mihinkään, sä varmistat, että sun jengin jäsenillä on väihintään kunnolliset veitset, solaris-aseet ja repullinen kuollutta verta sisältäviä luoteja. Sillä aikaa kun sä järjestelet niitä, mä lähetän jonkun jäljittämään Valientin.” Orland risti kätensä rintakehälleen, kuin ilmoittaakseen ettei liikkuisi mihinkään ennen kuin asiat olisi hoidettu. ”Jos tämä ei miellytä herraa niin, unohda koko juttu.”

Eli puri hammastaan kuunnellessaan orlandin vaatimuksia. Hän suoristi selkänsä, mulkaisi vampyyriä pahasti ja suuntasi sitten keittiönpöydän ääreen istumaan ja tupakoimaan. "Hyvä on.", Hän kaivoi samassa kännykkänsä esiin ja ryhtyi näpyttelemään viestejä menemään. Hän hommaisi Orlandin mainitsemat asiat tunnissa, ja keräisi samalla kokoon Reapersit. Ensimmäisen viestin lähdettyä oli aika kirjoittaa uusi, tällä kertaa jengiläisille. Hän oli varma, että Vance oli hoitanut hommansa hyvin ennen kuolemaansa, ja että jengi tietäisi hänen olevan vielä elossa, ja vaikka ei tietäisi, nyt he ainakin saisivat tietää. Eli saattoi vain toivoa, etteivät miehet jänistäisi koska tietäisivät vastassa olevan vampyyreja.
Meni hetken aikaa kun oli hiljaista, jonka jälkeen Elin kännykkä rupesi piippaamaan jatkuvalla syötöllä, kun yksi jengiläinen toisensa jälkeen vastasi hänen viestiinsä. Hän ryhtyi käymään niitä yksitellen läpi, hymyillen itselleen. Hienoa, vain muutama ei halunnut ryhtyä tähän leikkiin.

Orland nyökkäsi tyytyväisenä. Vaikka Eliä selvästi kyrsi suostua hänen ehtoihinsa, ehkä tuo jonain kauniina päivänä tajuaisi hänen sanelleen ne tuon turvaksi. Orland tiesi kuolevansa tappelussa. Hän oli itseasiassa päättänyt sen ja valmistautui siihen. Hän ei ryhtyisi piileskelemään ja odottaisi sitä hetkeä kun Valient hyökkäisi sokeasta kulmasta hänen kimppuunsa. Se kermaperse saisi tappaa hänet kasvotusten.
Eli saisi kuitenkin elää edelleen tämän jälkeen. Tuo voisi palata tuttuun elämäänsä ja kuvioihinsa, joissa vampyyreiden kanssa vietetty aika olisi enää vain paha muisto.

Kun Eli asteli keittiöön, Orland jäi eteiseen. Hän halusi pysyä pois ikkunoiden lähettyviltä ja samalla pois näkyviltä. Oli parempi ettei Valient saisi tietää ihmisen saavan apua vampyyrilta. Ei hän ollut nähnyt ketään ulkona, mutta sillä pirulaisella tuntui olevan silmät selässäkin. Parempi siis pelata varman päälle.
Seinään nojaillen hän alkoi selailla omaa puhelintaan. Hän tiesi tarkalleen kenet laittaisi Valientin perään. Sen jälkeen hänen ei tarvinnut laittaa kuin muutama viesti tuntemilleen vampyyreille ja puskaradio hoitaisi loput. Niin hän ainakin vakaasti uskoi. Valientilla oli paljon vihollisia, nyt sana oli vain saatava jokaiselle heistä. Onneksi vampyyrit olivat varsinaisia juorukelloja.
”Yritä näyttää huolestuneelta ja levottomalta”, Orland neuvoi Eliä näpytellessään ketjuviestiä. ”Sua mitä todennäköisimmin tarkkaillaan. Etkä sä saa näyttää siltä, että suunnittelisit jotain.”

"Tiedän.", Eli mumisi selkä ikkunoita kohden. Hän painoi mieleensä jokaisen tehtävään suostuneen jengiläisensä nimeä ja nosti sitten puhelimen korvalleen.
"Terve vaan Nord. Joo, hengissä ollaan ollaan. Hmm? Helvetin hieno homma. Sama paikka kuin aina, puolen tunnin päästä? Tiedän että se on..joo..tällä on kiire Nord. Kiire. Hyvä. Nähdään.", Eli sulki puhelimen ja veti syvään henkeä savukkeestaan. Aika menisi tiukille, jokainen minuutti saattoi olla liikaa, mutta tälläiseen asekuljetukseen tarvittiin enemmän aikaa, eikä hän silti saisi kaikille oikeanlaisia aseita, mutta anneyulla aikarajalla se oli mahdotonta. Hän sai kuitenkin tarpeeksi jotta he eivät olisi aivan tyhjin käsin.
Eli ei tahtonut Orlandin kuolevan, ei hänen vuokseen. Vampyyrillä ei ollut siihen mitään syytä. "Orland, miksi sinä haluat autta minua? Tai pikemminkin, miksi haluat kuolla?"

Orland kohotti päänsä ja vilkaisi Elin suuntaan sivusilmällä, ennen kuin keskittyi jälleen tekstaamaan. ”Kuten sanoin. Valient tappaa mut joka tapauksessa. Mä rikoin selvää määräystä. Joko voin piileskellä ja odottaa, että joku puukottaa mua selkään. Tai voin lähteä taistellen ja aiheuttaa samalla mahdollisimman paljon haittaa ja tuhoa. Oisihan se tyylikästä viedä se kermaperse samalla kyydillä.”
Saatuaan viestit lähetettyä, Orland työnsi puhelimen taskuunsa. Nyt ei auttanut kuin odotella hetki. Hänen jäljittäjänsä oli lähtenyt matkaan, mutta menisi aikaa ennen kuin tuolla olisi mitään kerrottavaa.

Vampyyri olisi halunnut polttaa. Mutta ei uskaltanut ottaa riskiä, että Valientin nuuskija havaitsisi asunnossa kaksi savun lähdettä. Se saisi tyypin epäluuloiseksi ja ehkä tarkastamaan, asian lähempää. Valientin ei todellakaan tarvinnut tietää, että Eli sai apua. Parempi, että vampyyri piti tuota puolustuskyvyttömänä.

"Luulet siis, ettet saa sitä nilkkiä hengiltä ilman että kuolet itsekkin? Onko hän niin vahva?", Eli ei tiennyt paljoakaan siitä, miten vahvoja vampyyrit saattoivat olla, tai miten oli mahdollista että kahdeksansataavuotias vampyyri ei pärjäisi toiselle. Tosin, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka vanha Valient oli. Oliko Orland maininnut sen kusipään iän hänelle? Hän ei muistanut. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä, ei loppupeleissä. Hän oli valmistautunut jo henkisesti kuolemaan siitä yöstä lähtien, kun oli tavannut Valientin. Mutta kiltisti hän ei lähtisi, ehei. Hän aiheuttaisi niin paljon hallaa Valientille kuin vain oli mahdollista, ihan vain jotta vampyyri muistaisi hänen nimensä vielä monta sataa vuotta, toivon mukaan siihen asti kunnes joku ottaisi tuon päiviltä.

Kun vanha tupakka oli poltettu loppuun, Eli synnyttu samantien toisen. Hänen piti vaikuttaa stressaantuneelta, ja stressaantuneet tuppasivat polttamaan ketjussa. Eli tosin poltti ketjussa muutenkin, muttei ihan näin lyhyillä aikaväleillä. Hän halusi itse valita tapansa kuolla, ja jos se tulisi tupakoinnista, se olisi ihan hyvä vaihtoehto. Mielummin kuin joutua vampyyrin ruuaksi.
"Lähdemme kohta liikkeelle. Nord toimittaa minulle tarvikkeet idän rajalle."

”Valient ei minua huoleta”, Orland vastasi Elille, valuessaan istumaan lattialle. Hän nojasi päätään seinään ja antoi käsiensä levätä löysinä polviensa varassa. ”Jos pääsen siihen mulkun lutkuttajaan käsiksi, tattelen hänet kokoon kuin tulitikun. Minua huolestuttaa se kuinka paljon ja kuinka vanhoja vampyyreita minun vastassani on sitä ennen.”

Samassa Orland tuli miettineeksi sitä lyhyttä keskustelua, jonka he olivat käyneet kylpyhuoneessa ammeessa istuen. Ihmisen tiedot heidän lajistaan eivät olleet niin kattavia, kuin hän oli kuvitellut. Eli tuskin edes tietäisi millainen mekitys iällä oli vampyyrien voimiin.
”Vampyyreiden voima on lähes suoraan verrannollinen heidän ikäänsä”, hän aloitti lyhyen luennon heidän lajistaan. ”Mitä vanhempi, sen vahvempi. Valient on minun käsittääkseni jotain kolmesataa vuotias ja minä rapiat kahdeksansataa, joten jos olisimme vastakkain tappelussa, minä mitä todennäköisimmin voittaisin. Jos peli olisi reilu ja kummallakaan ei olisi käytössään mitään kepulikonsteja. Mutta kuten sanoin aiemmin, Valient harrastaa piileskelyä.”
Ja tässä oli heidän isoin ongelmansa. Valient tiesi tarkalleen mitä oli tehnyt ja kuinka vihattu oli. Kyseinen persläpi oli valmis uhraamaan joka ikisen vampyyrin, niin eläneen, kuolleen kuin syntyneenkin, tässä maailmassa, jos hän sillä tavalla saisi oman vaalean perseensä pelastettua.
”Mä en tiedä yhtään millainen vastaanotto siellä on. Älä päästä yhtäkään vampyyria kosketusetäisyydelle, ellet sitten ole varma, että saat pään katkaistua. Keskity lamaannuttamiseen ennen tappamista. Sen vuoksi kuolleen miehen verta sisältäviä luoteja. Jos sulla on oikeanlainen ase, ne toimivat etälamaannuttimena. Huolehdi, että sulla on koko ajan paikka, johon paeta ja piiloutua, jos tilanne käy tukalaksi. Keskity hengissä pysymiseen, älä mihinkään muuhun. Vaikka sua yritettäisiin kuinka hämätä. Jos sun keskittyminen herpaantuu hetkeksikään, sä kuolet.”

Eli kuunteli hiljaisena Orlandin selostusta vampyyreista. Hänen olisi kaiketi pitänyt jo tietää tämä kaikki, mutta jostain syystä hänen aivonsa vain eivät suostuneet muistamaan tälläistä. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä nyt hän tiesi.
"Tiedätkös, tuo kuulostaa siltä kuin olisin jälleen asemalla, ja olisimme lähdössä hoitamaan massiivista pidätystä.", Eli hymähti Orlandin selostukselle siitä, kuinka hänen tulisi toimia paikanpäällä. Hän oli hoitanut niin monta pidätystä, muutaman joissa oli ollut aseellinen jengi mukana, että hän tiesi pysytellä etäällä. Hän osasi olla varovainen, ja hän oli lisäksi hyvin luottavainen siihen, että pärjäisi. Hän ei kuitenkaan halunnut Orlandin kuolevan. Tämä ajatus ei suostunut jättämään häntä rauhaan, vaikka hänelle olisi pitänyt olla yhdentekevää, elikö vampyyri vai ei, varsinkin jos tuo oli itse päättänyt kuolla. Hän aikoisi kuitenkin yrittää auttaa Orlandia parhaimpansa mukaan pääsemään käsiksi Valientiin.
"Lähdetäämpä sitten liikkeelle.", Eli tumppasi tupakkansa ja nousi. Hän halusi olla ajoissa paikalla, tarkistaa tavarat ennenkuin lähtisi jakamaan niitä jengiläisilleen, jotka tapaisivat hänet vain hieman Nordin jälkeen.

Orland hymähti Elin kommentille, vaikka hän oli täydellisen eri mieltä miehen kanssa. Hänellä ei ollut muuta kokemusta pidätyksistä kuin ne, jota oli tv:ssä nähnyt, mutta ei hän osannut ajattella tätä sellaisena. ”Ajattele tätä ennemmin sotana. Koska sellaiseksi se saattaa hyvinkin mennä.”
Samassa vampyyrin kännykkä värisi hänen housujensa taskussa. Hän kaivoi vekottimen esiin lukeakseen saamansa viestin. Hänen jäljittäjänsä oli päässyt Valientin jäljille. Nyt oli vain ajan kysymys, milloin tuo löytäisi sen paskiaisen piilopaikan. Kun niin tapahtuisi, he olisivat kärppänä paikalla, valmiina hyökkäämään.

Kuulessaan Elin sanat hän nyökkäsi. Tämä sopi loistavasti. Kun Valient löytyisi, heillä ei välttämättä olisi kovinkaan paljon aikaa löytää itse perille. Joten kaikki tarvittavat valmistelut täytyisi hoitaa hyvissä ajoin ennen ja heidän oli oltava valmiina.
Orland nousi ylös lattialta, pyyhkien olematonta pölyä takalistostaan pikemminkin tottumuksen kuin tarpeen vuoksi. Elin lattia kun ei ollut minittavan likainen.
”Kai muuten tajuat, että meidän on mentävä eri reittejä. Tuskin haluat Valientin saavan tietää etukäteen, että sinulla on apua ja antaa tyypille tilaisuutta valmistautua etukäteen”, Orland sanoi kääntyen miehen puoleen.

Eli loi Orlandiin katseen, joka kysyi, oliko tuo tyhmä vai muuten vain hidas. "Tietysti.", Totta kai he menisivät eri teitä. Vaikka häntä ei olisi varjostettu, ei ollut mitään järkeä uhmata kohtaloa liikkumalla yhdessä. Jos Valient kerran tiesi hänen olevan kotona, häntä luultavasti tarkkaili joku, ja se tarkoitti sitä, että hänen olisi liikuttava yksin ja mahdollisimman huomiota herättämättömästi. Eli tiesi, että jokatapauksessa oli fiksumpaa liikkua yksin, koska suuri väkijoukko veti katseita puoleensa, ja vaikka heitä oli tässä tapauksessa vain kaksi, sekin oli jo riski. Hän tapaisi kuitenkin Nordin ja sen jälkeen koko jenginsä, joten oli parempi pitää vampyyritaustajoukot minimissä.
Eli asteli eteiseen pois ikkunoiden läheisyydestä, kaivoi hetken takkinsa povitaskua ja ojensi sen jälkeen Orlandille pientä pahvista käyntikorttia. "Ilmoita minulle jos jotain ilmenee.", Pahvikortissa oli hänen numeronsa sekä nimensä, ja numero oli nimenomaan nykyiseen puhelimeen. Oli silkkaa tuuria, että hänellä oli moisia turhuuksia enää jäljellä, mutta kaipa sitä joskus kävi tuuri.

Orland puolestaan kohotti kulmaansa Elin katseelle, kuin sanoakseen vamistaneensa ettei toinen ollut idiootti. Hän kiskaisi housujaan ylemmäs ja suoristi nahkatakkiaan juuri kun Eli ojensi hänelle käyntikorttian. Vampyyri vilkaisi iänikuista pahvinpalaa kerran, painoi numeron nopeasti mieleensä.
”Pidän sinut ajan tasalla. Kuten lupasin”, Orland sanoi, kohottaen tällä kertaa kunnolla katseensa Eliin. Tämä saattoi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun hän ehti katsoa ihmisensä kasvoja kunnolla. Seuraavalla kerralla kun he näkisivät, hänellä saattaisi olla muuta puuhaa. Oli muuten hassua, että hän edelleen piti Eliä edelleen omana ihmisenään, vaikka olikin omasta mielestään päästänyt tuon menemään.
”Pysy yhtenä kappaleena.”

Jokin Orlandin sanoissa ja ilmeissä sai Elin tuntemaan kylmiä väreitä niskassaan. Hän ymmärsi sen johtuvan huonosta aavistuksesta, tunteesta joka vihjasi ettei kaikki tulisi menemään niinkuin hän toivoi. Tunne oli kuin hän olisi saanut juuri kuolemantuomion, ihan kuin Orland olisi julistanut hänelle tuon tuomion sanoillaan.
"Teen parhaani, mutten lupaa mitään. Älä kuole, Orland.", Eli katsoi vampyyria tarkasti, kuin painaakseen mieleensä jokaisen yksityiskohdan tuon kasvoista. Eli nyökkäsi vielä kertaalleen ja avasi sitten oven. Tässä sitä mentiin.

Orlandin ilme synkeni Elin pyytäessä häntä olemaan kuolematta. Voisihan sitä aina yrittää, mutta hän piti hyvin epätodennäköisenä omaa selviämistään. Loppujen lopuksi, vaikka koko homma oli lähtenyt liikkeelle Elistä, hän oli se joka oli varsinaisesti astunut poikkiteloin Valientin suunnitelmien eteen. Hän oli se, joka oli kieltäytynyt tappamasta. Isoja suunnittelevan vampyyrin ongelmat olivat lähteneet liikkeelle hänen päätöksestään. Oli todennäköistä, riippumatta siitä mihin tämä taistelu johtaisi, että vampyyri laittaisi hänet maksamaan siitä.

Elin avatessa huoneiston oven, Orland pysyi tiukasti paikoillaan. ”Mene sä edeltä. Parempi ettei meitä nähdä edes vilaukselta yhdessä. Mä osaan itekkin ulos.”
Orland yritti hymyillä mahdollisimman rohkaisevasti, kuin tämä olisi pelkkä pikku juttu. Ihan kuin he olisivat eroamassa vain muutamaksi tunniksi ja näkisivät sen jälkeen kotona. Oli turhaa ajatella, että he näkisivät seuraavan kerran täysimittaisella taistelutantereella ja oli todennäköistä, että sen jälkeen toinen tai molemmat olisivat kuolleita. Ne olivat vain pieniä sivuseikkoja, joihin oli turha takertua. Oli parempi keskittyä siihen, kuinka monen inhottavan vampyyrin pään he ehtisivät repimään irti paikoiltaan ennen kuin he päätyisivät maanalle.
Ja eikö kuoleminen ollut osa elämää? Orland oli onnistunut välttelemään sitä muutaman ylimääräisen vuoden.
”Nähdään."

Eli myökkäsi ja yritti karistaa pahan aavistuksen pois mielensä perukoilta. Hän sujahti ulos ovesta, sulkien sen perässään ihan vain siltä varalta et joku tarkkaili häntä. Matkalla autolleen hän sytytti jälleen yhden tupakan. Eli kielsi itseään ajattelemasta pahinta vaihtoehtoa. Hän oli perkele vieköön selvinnyt tähänkin asti hengissä, ja aikoi selvi jatkossakin.

Satama-alue idän rajoilla oli kuoleman hiljainen. Hylättyjen konttien luokse oli pysäköity kaksi autoa, ja toisen vierellä seisoivat Eli ja Nord, tupakoimassa aivan kuin vanhat ystävät vaihtamassa kuulumisia.
Aivan kuten hän oli ajatellutkin, Nord ei tiennyt yksityiskohtia Vancen ja muiden kuolemista. Raha vaihtoi omistajaa kännykän välityksellä, jonka jälkeen tavara vaihtoi omistajaa. Kaksi putkikassillista aseita kolahti Elin takakonttiin. "Kiitos, Nord. Ilo tehdä kauppaa, kuten aina.", Eli heilautti kättään hyvästien merkiksi noustessaan omaan autoonsa. Nyt jän tapaisi jengin ja sitten pistettäisiin kunnolla kapuloita Valientin rattaisiin.

Orland poistui Elin asunnosta noin kymmenen minuuttia miehen jälkeen. Hänellä ei ollut vielä mitään varsinaista tekemistä, sillä toistaiseksi hänen kontaktinsa oli pysynyt hiljaa. Mikä tarkoitti sitä ettei tuo ollut päässyt vielä Valientin jäljille. Joten, paremman puutteessa hän päätti seurata ihmistään. Siltä varalta, jos Valient olisi ehtinyt muutaman askeleen heidän edelleen vakoojiensa avulla.selkeän
Eli ei tiennytkään kuinka helppoa tuota oli seurata, jos oli vampyyri. Mies oli jättänyt jälkeensä häivähdyksen ominaistuosustaan, jota oli helppo seurata. Siis jos oli vampyyri. Ihmisiltä tällaisest asiat menivät täysin ohitse.

Hän seurasi Elin ja tuon yhteyshenkilön puuhia, näkymättömissä. Katsellessaan esitystä hän ei voinut olla miettimättä sitä, jos oli poliisi, hänen epäilyksensä heräisivät ensimmäisenä tällaisesta. Homma näytti juuri niin klieiseltä kuin miksi se kaikissa elokuvissa kuvailtiin. Orland katsoi kuitenkin paremmksi olla puuttumatta hommaan ja vaikka hänen olisi tehnytkin mieli, ei hän mennyt jakelamaan neuvoja miehille.
Kun Eli nousi autoonsa, Orlandin kännykkä värisi hiljaa. Vampyyri kaivoi vekottimen taskustaan.

Valient oli löytynyt ja näillä näkymin tuo ei ollut liikkumassa sieltä hetkeen mihinkään. Oli siis aika laittaa rattaat pyörimään. Orland lähetti sijainnin ensimmäiseksi Elille, sillä ihmisillä menisi pidempään päästä paikan päälle. Matkaa täältä idästä, kaupungin toiseen päähän pohjoisen ja lännen rajoille ei taitettu nopeasti. Ellei sitten ollut vampyyri. Seuraavaksi hän laittoi sanan kiertämään vampyyreiden puskaradiossa ja toivoi, että se saavuttaisi mahdollisimman monia, mahdollisimman nopeasti.

Kun viestit oli lähetetty, Orland lähti kiitämään annettuun suuntaan ja pysähtyi vasta päästessään vahtia pitävän Vinin luokse. Vivian oli suostunut auliisti varjostustehtävään, kuullessaan Orlandin suunnitelman. Tuo oli myös hyvin tietoinen Orlandia vaanivasta vaarasta, vaikka ei välittänyt ihmisestä yhtään ja suostui sen vuoksi taistelemaan. Tumma vampyyri oli todennut myös että heidän tilanteessaan olisi parempi edes yrittää taistella. Ystävät vaihtoivat keskenään muutaman ajatuksen telepaatttisia kanavia pitkin, katsellessaan miten vasta rakennus vaiheessa olevan talon edessä ja pihamaalla asteli kymmeniä vampyyreita, valmiina pitämään kaikki tunkeilijat loitolla.

Eli tunsi puhelimensa hälyttävän taskussaan ja samassa hän tunsi sydäntään puristavan. Oliko se Valient? Kaivettuaan puhelimen taskustaan Eli saattoi huokaista helpotuksesta, kun viesti olikin vain sijainti Orlandilta. Elilaittoi sen omalta osaltaan eteenpäin jengiläisilleen, sopi paikan jossa tavata. Hänen pitäisi pit suht matalaa profiilia lännen ja pohjoisen lähettyvillä, sillä hänellä oli siellä muitakin vihamiehiä kuin vain viheliäiset vampyyrit. Eli puri hammastaan ja lähti ajamaan kohti saamaansa sijaintia.

Kolmisen kymmentä Reaperia oli saapunut paikalle Elin odottaessa. Oli mukava nähdä että hänen hyväksymistään miehistä oli edes johonkin. Eli selitti tilanteen tarkasti, jengiläiset ansaitsivat saada totuuden, kertoi mitä he tulisivat piakoin tekemään ja sen jälkeen jakoi jokaiselle aseet joille niitä riitti. Eli sytytti savukkeen rauhoitellakseen hermojaan. Hänen kehonsa suorastaan värisi odotuksesta nyt kun pieni sota oli käsillä.

Orland ja Vin kävivät mielissään läpi sen pienen suunnitelman, jonka he olivat ehtineet tehdä näkemänsä perusteella. He olisivat ensimmäiset syötit. Tai oikeammin Orland olisi, sillä aikaa kun Vin räjäyttäisi Valientin oven pois saranoiltaan ja tekisi vampyyrin linnoituksesta haavoittuvaisen. He olivat kuitenkin yksiä porukan vahvimpia vampyyreita ja pärjäsivät parhaiten isompaakin porukkaa vastaan.
Lisäksi Orland halusi vähintäänkin avata ovet Eliä varten. Tämän ajatuksen hän piti kuitenkin omana tietonaan. Hän ei halunnut uutta riitaa Vivianin kanssa tässä vaiheessa suunnitelmaa. Oli parempi, että vampyyri luuli hänen taistelevan loppuun asti kuin raivohärkä. Mikä ei ollut tietenkään väärin. Viviainin ei kuitenkaan tarvinnut tietää sitä, että Orland tuli kuolemaan oletettua aikaisemmin.

Heidän käydessä suunnitelmaansa lävitse, vampyyreja alkoi kerääntyä heidän luoksee ja lähistölle toisiin piiloihin. Orland hymyili havaitessaan aina uuden varjon, jossain heidän läheisyydessään. Valient oli tosiaankin onnistunut hankkimaan itselleen roppakaupalla kostonhimoisia vihollisia.

”Eiköhän mennä”, Vin totesi matalalla äänellä ja lähti eteenpäin.
Orland virnisti ja lähti seuraamaan ystväänsä, kiiruhtaen tuon edelle. Parempi, että Valientin kätyrien huomio olisi suurimmalta osalta kiinnittynyt häneen, niin Vin saisi työrauhan. Samaan aikaan loput vampyyrit lähtivät liikkeelle kuka mistäkin suunnasta. Näin Valientin poistumismahdollisuudet jäisivät hyvvin vähäisiksi, jos niitä oli ollenkaan.
Osa taloa vartioineista vampyyreista lähti oitis astelemaan kohti, heidän ilmestyessä valokehän laitamille. Orland kyyristyi, valmistautui tuleviin iskuihin ja ennen kaikkea siihen, että saisi revittyä mahdollisimman monta päätä irti ennen... Noh, turha sitä oli nyt miettiä.

Eli vilkaisi kauempaa pienellä kaukoputkella kohti rakennusta josta Orland oli hänelle kertonut ja havaitsi vampyyrin lähteneen liikkeelle. Muitakin näytti olevan, joten oli mahdotonta sanoa, ketkä olivat vihollisia ja ketkä Orlandin tuttuja. Eli ei kuitenkaan aikonut yrittääkkään erotella vampyyreitä toisistaan. Kaikki jotka hyökkäisivät kohti olisivat vihollisia.
"Älkää kuolko turhaan. Pää irti jokaiselta joka lähestyy, ampukaa niitä taimnuttaaksenne. Jos tilanne näyttää kiperältä, lähtekää menemään.", Eli ohjaisti jengiläisiään kenties viimeistä kertaa. Tämän jälkeen hän tarkasti omat aseensa. Näytön paikka, Eli Winchester. Hän lähti liikkeelle, soluttautuen parhaansa mukaan kohti hyökkäävien vampyyreiden taakse ja varjoihin, etsien katseellaan sisäänkäyntiä, jaellen kuollutta verta omasta aseestaan jokaiselle hänen tielleen pyrkivälle vampyyrille.

Orland oli täydessä työn touhussa ja yltä päältä veressä. Hänellä ei ollut aivan tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon siitä oli hänen omaansa ja kuinka paljon vihollisen. Hän uskoi kuitenkin olevansa toistaiseksi voitolla, sillä muisti repineensä ainakin kolme päätä irti ja tunsi polttavaa kipua, sekä märkyyttä ainoastaan kyljessään. Aina silloin kun ehti, hän vilkaisi sivusilmällä Viniä ja sitä, miten tuo pääsi etenemään. Kaveri pärjäsi melko hyvin. Tuo tappeli parhaillaan kahta vampyyria vastaan ja oli vain muutaman metrin päässä ovesta. Orland olisi muuten mennyt auttamaan, mutta hänellä oli kädet täynnä omien taistelupariensa kanssa. Onneksi Vin oli parhaillaan saamassa tukea muutamalta muulta vampyyrilta, jotka tasoittivat tilannetta niin, että tuo saattoi siirtyä virittelemään räjähteitään. Hommassa ei olisi järkäe, jos he eivät pääsisi käsiksi Valientiin. Joka todennäköisesti piileskeli parhaillaan sisätiloissa.