Looking for trouble

Eli näki oven ja Vinin sen luona, mikä sai hänet irvistämään inhosta
Hän tunsi kylmän kouran niskassaan ja palleissaan pelkästään raiskaajansa näkemisestä, ja nyt näytti siltä että oli täällä auttamassa Orlandia. Helvetti hän olisi niin mielellään ampunut pari kutia solariksella Vinin päähän.
Tähän asti hän oli ollut muuten onnekas. Hänellä ei ollut kuin pari naarmua, muutama hieman isompi haava muttei mitään vakavaa, ainoa vain että hänen verensä tuoksu tuntui keräävän extrahuomiota jota hän ei kaivannut tällä hetkellä. Eli yritti myös etsiä katseellaan Orlandia, sillä Vinin näkeminen sai hänet kaipaamaan sitä turvallisuuden tunnetta jonka vampyyri hänelle onnistui luomaan.

Orland kiskaisi juuri viimeisimmän vastustajan pään pois paikoiltaan, kun haistoi ilmassa Elin tuoksun. Tarkemmin ottaen miehen veren tuoksun. Oli oikeastaan ihme, että hän saattoi erottaa sen kaiken tämän veren keskeltä. Mutta niin kävi, mikä sai hänen keskittymisensä herpaantumaan hetkeksi. Siitä välitön seuraus oli se, että joku pääsi kietomaan käsivartensa hänen kurkkunsa ympärille. Seuraavaksi hän tunsikin kuinka hänen oma päänsä vastusti raakaa vetovoimaa ja yritti parhaansa mukaan pysyä paikoillaan.
”Suojautukaa!” Vin karjasi kovaan äänen, saatuaan räjähteet viimein viritettyä oven ympärille.
Orland kiroisi. Hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia suojautua, ollessaan tiukasti päästään kiinni toisessa vampyyrrissa. Vittu, tässäkö se elämä nyt sitten oli.

Viittä sekunttia myöhemmin räjähti. Orland tunsi paineaallon iskevän itseensä, sekä päätään pitelevään vampyyriin. Onneksi, jälkeen päin mainittu toimi erinomaisena suojakilpenä Orlandille itselleen. Räjähdys horjutti toisen vampyyrin asentoa, jolloin tuon ote herpaantui. Orland toimi nopeasti, käänsi asetelman päinvastaiseksi ja irrotti halailukaverinsa pään.

Hänen olisi pitänyt liikkua ripeämmin nähdessään viimein Orlandin, ja sen kuinka toinen vampyyri yritti kiskoa mieheltä pää irri, mutta Eli oli siihen kyjenemätön huitoessaan veitsellä omaa vastustaan. Eikä hän olisi ehtinytkään, kun Vin jo komensi kaikkia suojautumaan. Eli heittäytyi kömpelösti kauemmas, vampyyri perässään. Räjähdyksen paineaalto lämmitti ikävästi hänen kylkeään ja jalkaansa, ja Eli olisi voinut vannoa että haistoi palavan lihan käryn ilmassa. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika murehtia siitä. Toinnuttuaan Eli kompuroi pystyyn ja suuntasi haparoivan kulkunsa kohti räjäytettyä ovea. Korvissa soiva tinnitys kertoi hönen olleen ehkä muutamaa metriä liian lähellä räjähdystä. Sekään ei haitannut.

Räjähdys oli saanut paikan sekaisin monellakin tapaa. Osa ei ollut ehtinyt tai viitsinyt suojautua kun Vin oli räjyttänyt kutakuinkin kolmas osan talon julkisivusta, joten nyt pihamaalla lojui loukkaantuneita. Vampyyrit eivät olleet kokeneet kovinkaan suurta vahinkoa tai jos olivat, he toipuisivat pian. Hyvä puoli tässä oli se etteivät vastapuolella pelaavat vampyyrit olivat hetken aikaa poissa pelistä, vaikka ei niitä ollut jäljellä kuin muutama heidän yllätyshyökkäyksensä jäljeltä. Nuo eivät olleet osanneet varautua räjähdykseen, vaikka Vin olikin siitä avuliaasti varoittanut. Toivon mukaan ihmiset osaisivat ottaa vinkistä vaarin. Apuun tulleet vampyyrit ainakin rynnivät sisälle, valmiina tekemään selvää Valientista kavereineen. Osa pysähtyi vain viimeistelläkseen pihan tuhon.
Orland etsi katseellaan Viniä ja löysikin miehen nopeasti. Tuo odotti häntä aikaansaamaansa reiän vieressä. Näky sai Orlandin virnistämään. Tämä oli taas kuin vanhoina hyvinä aikoina. Hän pinkaisi juoksuun, jotta voisi siirtyä ystävänsä kanssa taistelemaan sisätiloihin.

Valient oli valinnut pesäkseen melkoisen paikan. Seiniä ei ollut, koska niitä ei oltu ehditty rakentaa, jolloin piilo oli melkoisen askeettinen ja heitä odotti noin viisi kertaa isompi lauma Valientin juoksupoikia. Orland olisi tosin kaivannut itse pääpirua, jota hän ei ollut toistaiseksi saanut silmiinsä.

Elin ei tarvinnut ohjeistaa jengiläisiään, sillä vilkaistuaan kerran olkansa yli hän sai huomata noiden käyvän veitset tanassa jokaisen kaatuneen vampyyrin pään kimppuun. Hienoa, lisäksi Eli ei uskonut noiden aikovan tulla sisälle, sillä se muistuttaisi lähinnä itsemurhaa ihmisille. Ja Eli oli jo valmistautunut henkisesti kuolemaan.
Jokin kirveli hänen silmäänsä ja sumensi näkökenttää, ja pyyhkäistyään puolihuolimattomasti naamaansa Eli sai todeta silmäkulmansa olevan auki. Hän pyyhki verta takkinsa hihaan astuessaan sisään rakennukseen muiden vampyyrien perässä. Hän halusi löytää Valientin, näillä muilla ei ollut mitään merkitystä.

Orland ja Vivian olivat päätyneet hyvin tuttuihin asemiin, joita he olivat harjoitelleet jo vuosisatojen ajan. He olivat keskellä kahakkaa, selkä selkää vasten ja pyrkivät nitistämään jokaisen vastaan pyrkivän vampyyrin yhteisvoimin. Heikompien vastustajien he pärjäsivät yksin, mutta useamman ja vanhempien ollessa vastassa, he pärjäsivät kaikkein parhaiten yhdessä.
Orlandilla ei ollut pienintäkään hetkeä tarkastaa Elin hyvin vointia. Juuri nyt hänellä ei ollut käsitystä edes siitä, oliko ihminen vielä hengissä, saati sitten missä päin taistelutannerta tuo oli. Jos hänellä olisi ollut enemmän aikaa ajatella, olisi hän ehkä saattanut huolestua. Ehkä. Orland pyrki keskittämään huomionsa siihen ettei yksikään hänen vastaansa asettuneista ei pääsisi niskan päälle. Samaan aikaan hän keskittyi myös kaikkeen siihen, mitä Vivian näki. Kun he pitivät telepaattisen yhteyden toisiinsa auki, he olivat käytännössä katsoen yksi ainoa raivopäinen, vastaan tappeleva olento. Sivusilmällä, hän saattoi tarkkailla sitä milloin Valient malttaisi näyttää turhantärkeän naamansa.

Valient seurasi eräästä rakkennuksen syvännyksestä, josta olisi kaiketi ollut tarkoitus tulla jonainain kauniina päivänä vessa. Hänen edessään seisoi kaksi, hänen kaikkein vanhinta ja uskollisinta vampyyriaan. Uskollisinta sen vuoksi, että olivat hänelle sukua. Tällaisessa tilanteessa hän ei suostuisi luottamaan kehenkään muuhun. Yleensä hän ei tietenkään hankkiutunut tällaisiin tilanteisiin. Tämä oli täydellinen poikkeus ja jonkun oli varmistettava hänen selustansa kun hän poistuisi paikalta ennen kuin tilanne äityisi tukalaksi.
”Mennään”, Valient sanoi serkuilleen ja lähti suunnistamaan rakennuksen vastakkaiselle puolelle, jossa oli ovi tulevaan autotalliin, sekä sitä kautta ulos koko paikasta.

Helvetti että oli vaikea nähdä vain yhdellä silmällä, kun kulma tuppasi vuotamaan jatkuvasti. Kummallisia nuo silmäkulmat, aukesivat niin herkästi ja vuosivat kuin valtimo olisi avattu. Eli yritti kuitenkin parhaansa mukaan tekeytyä näkymättömäksi jotta ei joutuisi turhiin kahakoihin, ja skannasi katseellaan rakennusta hyvinkin tiheästi.
Ja siellä, siellä oli se naamataulu jonka hän halusi nähdä kaikkein eniten ja kaikkein vähiten tässä maailmassa; Valient. Tuo seisoi kahden korston seurassa, mikä ei tietenkään saanut Eliä edes ajattelemaan kahdesti vampyyrin lähestymistä, vaan hän kiihdytti jalkojensa liikkeet puolijuoksuksi, suunnaten suoraan Valientin perään. Elille oli aivan sama vaikka kuolisi itse, kunhan saisi vietyä Valientin mukanaan. Seinän viertä kulkien Eli lähestyi Valientia ja tuon korstoja.
"Mihin noin kiire, ystäväiseni, juhlathan vasta alkavat!", Eli huudahti Valientin perään jotta saisi tuon pysähtymään.

Valient pysähtyi vain hetkeksi kuullessaan ihmisen äänen. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli mennä ja repiä tuon raajat yksi kerrallaan irti. Tämä kaikki oli Eli Winchesterin syytä. Olisi ainoastaan oikeudenmukaista, että tuo saisi maksaa siitä, yksi elin kerrallaan.
Vampyyri ei ollut kuitenkaan saavuttanut kaikkea sitä, mitä hänellä nyt oli, hätiköimällä ja toimimalla impulssiensa mukaan. Tästä syystä hän jatkoi matkaansa rivakoin askelin kohti ovea ja reittiä pois tästä kaaoksesta. Serkut astelivat hänen rinnallaan vankkumattomana muurina. Ihminen ei pääsisi lähellekään häntä ja jos tuo yrittäisi, toinen veljeksistä hankkiutuisi tuosta eroon ilomielin.
Niinpä, Valient vilkaisi Elin suuntaan, antaakseen tuolle yhden kannustavan hymyn. Samalla hän näki kuinka yksi vampyyri erkani muusta kahakasta ja lähti lähestymään Eliä. Mitä ilmeisemmin hän oli jäämässä paitsi erinomaisesta esityksestä.

Vivian kirosi, huomatessaan miten yksi Valientin vampyyreista oli äkännyt Orlandin ihmisen. Karvattomasta apinasta tulisi pian yhden vampyyrin iltapala. Ja vaikka hän ei henkilökohtaisesti ihmisestä välittänytkään, se miten Orland oli antanut hänen aikaisemmin kuulla kunniansa siitä, mitä oli tuolle tehnyt, sai vampyyrin ajattelemaan olevansa velkaa kummallekin. Enemmän Orlandille kuin ihmiselle, mutta kuitenkin.
”Orland? Selviätkö sä, jos käyn tuolla?”
”Mistä mä en selviäisi?” Orland naurahti repäistessä parhaillaan yhden vastustajansa pään irti.
Viviania ei epäilyttänyt, jättää kaveriaan yksin kun tuo sanoi pärjäävänsä, joten hän lähti kiitämään ihmistä ja tuota saavuttavaa vampyyria kohti.

Eli kurtisti kulmiaan kun Valient ei pysähtynytkään, seisahtui ja kohotti solaris-aseensa vakaasti ylös. Noh, jos hän ei saisi Valientia päiviltä, hän ainakin tuottaisi toiselle mahdollisimman paljon kipua jos vain voisi. Eli tähtäsi rauhassa, hän tiesi olevansa tarkka ampumaan, joten mitään syytä kiirehtiä ei ollut.
Tai olisi ollut, jos hän olisi vain katsonut taakseen. Mutta Eli ei kuitenkaan tehnyt sitä, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä että häntä lähestyttiin. Hän oli liian vihansa sokaisema. Vance, Robb, Josh... Kaikki hänen luotetuimmat ystävänsä olivat kuolleet, ja minkä takia? Sen takia että tuo saatanan mulkku tahtoi leikkiä isoakihoa muiden äpäriensä kanssa. Sitä Eli ei voisi antaa anteeksi, ei ikinä.

Ja samassa hän saattoikin tuntea otteen niskassaan. Laukaus jonka hän oli tähdännyt Valientin takaraivoon singahti kauas maalistaan jonnekkin katon ja seinän tietämille, samalla kun Eli tunsi tervehtivänsä lattiaa kasvoillaan. Tälläistä sitten tänään. Isku ei ollut tappava, mutta hän luultavasti kärsisi muutaman päivän päänsärystä. Mikä vitsi.

Valient hätkähti tajutessaan, että häntä kohti oli ammuttu. Luoti meni kaukaa ohitse, mutta se oli selvästi tarkoitettu hänelle. Se helvetin ihmisen rääpäle oli tosiaan yrittänyt ampua häntä. Moinen röyhkeys oli saada hänet melkein syöksymään sen alhaisen äpärän kimppuun. Valientin oli pakko purra hampaansa yhteen ja naulitsi ruumiinsa paikoilleen lyhyeksi hetkeksi, jotta saattoi määrätä lihaksilleen uuden liikeradan. Hän oli melkein ovella ja melkein vapaa, joten nyt oli turha riskeerata mitään ihmisen takia.

”Vittu”, Vivian kirosi nähdessään millaista kohtelua ihminen oli parhaillaan saamassa. Hän ampaisi entistä kovempaan juoksuun, syöksyessään ihmistä ja tuota pieksevää vampyyria kohti.
Samaan aikaan hän kuuli Orlandin huudon halkovan ilmaa. Vittujen vittu. Hän ei ehtinyt pysähtyä. Hän oli valinnut ihmisen. Hän saattoi vain toivoa, että kaveristaan lähtevää vertahyytävää ääntä seuraava huuto oli sen vihollisen, joka oli juuri onnistunut satuttamaan Orlandia.

Vivian keskittyi nyt siihen, että pääsi käsiksi Eliä kurittavaan vampyyriin. Onneksi mokoma oli niin keskittynyt heikompaan saaliiseensa, ettei älynnyt tarkastaa ympäröiviä uhkia. Hän tarttui kiinni tyypin päästä ja samalla, kun kiskoi tuota irti ihmisestä, hän repäisi niin lujaa, että selkranka, iho lihakset ja jänteet antoivat periksi. Verta oli kaikkialla, mutta ihminen ei kuolisi siihen.

Lamauttavan ja sokaisevan kivun jälkeen tuli..kosteus? Eli tunsi olevansa yltäpäältä jossain lämpimässä, tahmeassa ja nestemmäisessä? Vain vaivoin hän onnistui avaamaan silmänsä ja totesi lepäävänsä pienoisessa verilammikossa, josta suurinosa tuskin oli hänestä itsestään. Tämä sai Elin kierähtämään kyljelleen, kauemmas verestä, ja melkein oksentamaan likkeen heilauttaessa hänen kärsineitä aivojaan entisestään. Kömmittyään itsensä nelinkontin, Eli veti syvään henkeä ja puristi silmiään hetken aikaa kiinni, ennenkuin uskalsi avata ne. Hänen edessään seisoi Vin.
Inho, kuvotus, kauhu. Tunteet sekoittuivat toisiinsa ja Eli sai tosiaan taistella ettei oksentaisi siihen paikkaan. Hän perääntyi, sillä uskoi, että Vin käyttäyisi tilaisuuden varmasti hyväkseen ja tekisi hänestä selvän. Tuo voisi myöhemmin kertoa Orlandille yrittäneensä kaikkensa mutta ihmisparka oli menehtynyt saamiinsa vammoihin. Kömpelösti Eli nousi ylös, horjahtaen, pidellen vapaalla kädellään päätään, toinen puristi solariksen perää, valmiina.

Vivian heitti vampyyrin pään pois käsistään ja potkaisi ruhon kauemmas itsestään sekä maassa räpiköivästä ihmisestä. Orlandin lemmikki näytti olevan kutakuinkin kunnossa. Jos ei otettu lukuun sitä, että tuo oli saanut kokonaan uuden värin, joka oli vampyyrinverenpunainen. Tosin, hän ei tiennyt enää kovinkaan paljoa ihmisistä, joten hän ei ollut täysin varma siitä mitä vampyyrin höykytys oli tuolle aiheuttanut. Oli ehkä parempi varmistaa. ”Ootko kunnossa rääpäle?”

Samassa hän muisti kaverinsa ja kääntyi katsomaan ympärilleen. Ensisilmäykseltä hän ei nähnyt Orlandia missään, mikä sai kauhun puristamaan hänen rintakehäänsä. Taistelu oli rauhoitunut. Jotkut heidän puolellaan olleet vampyyrit viimeistelivät viimeisiä kaatojaan, mutta suurin osa seisoi toimeettomana ja katseli ympärilleen. Valient oli kadonnut, kuten myös Orland.
Vivian lähti harppomaan siihen suuntaan mihin oli vampyyrin viimeksi jättänyt ja toivoi ettei vain löytäisi kaverinsa päätöntä ruumista muiden joukosta. Vittu. Hän tappaisi ihmisen, jos Orland oli kuollut tuon takia.

Elillä ei ollut aikaa vastata Vinin hyvin hyvin omituiseen kysymykseen, kun vampyyri jo lähtikin harpomaan pois hänen luotaan, mikä antoi Elille tilaisuuden vetää uudelleen henkeä ja rauhoittua. Noniin, kaikki oli ihan hyvin, hän oli hengissä, vaikkakin aivot tuntuivat munakokkelilta tällä hetkellä, hänen silmäkulmansa vuosi edelleen ja kaikenlisäksi hän tunnisti polttavaa kipua kyljessään ja jalassaan, luultavasti räjähdyksen kuumasta paineaallosta. Ei siis mitään tappavaa. Kaiketi. Kuvottavasta olostaan päätellen hänellä oli aivotärähdys. Eli ei kuitenkaan aikonut seistä tässä vatvomassa omia kipujaan, vaan kääntyi suuntaan johon valient oli kadonnut, kiroten raskaasti sitä, että se kusipää oli karannut häneltä.

Seuraavaksi hän ehti luoda sitten yleissilmäyksen rakennuksen muihin vampyyreihin. Eli ei tiennyt, oliko hänen vielä kovin fiksua seistä täällä sisällä, sillä hänen verensä haju varmasti houkuttelisi pian taistelusta nälkäiset vampyyrit paikalle, ja sitä hän ei kaivannut. Hän seurasi katseellaan suuntaan johon Vin oli mennyt, yrittäen löytää katseellaan Orlandia. Oliko toinen kunnossa?

Vivian tarkasti jokaisen maassa makaavan ruumiin matkallaan paikkaa, jossa he olivat eronneet. Löytäessään vieraat kasvot, hänet valtasi kevyt huojennus vain, jotta uusi annos pelkoa sekä huolta nielaisi tunteen allensa. Se ettei hän ollut vielä löytänyt Orlandin irtonaista päätä tai ruumiista, ei tarkoittanut sitä etteivätkö ne voisi olla seuraavaksi hänen edessään. Sen verran hyvin hän tunsi ystävänsä, että tuo pitäisi jo jonkinlaista ääntä voiton kunniaksi, jos olisi kunnossa. Hänen kaverinsa ei katoaisi sen siliän tien, kun taistelu olisi voitettu.
Sitten, hän näki tutun punaisen hiuspehkon maatasossa. Vivian jäykistyi kauhusta paikoilleen, osaamatta liikkua hetkeen mihinkään. Vaikka hän ei tästä kulmasta nähnyt missä kunnossa Orland oli, hänen mielensä loi siitä hyvin selkeän kauhukuvan. Hän oli jo valmis syöksymään ystvänsä luokse, vaikka tuolla ei tainnut olla enää kiire mihinkään. Silti hänen jalkansa eivät vain tuntuneet toimivan. Hän ei halunnut nähdä Orlandia kuolleena kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Hetken kuluttua hänen raajansa saivat kuitenkin oman tahdon ja lähtivät kuljettamaan muuta ruumista Orlandin tukkapehkoa kohti.
Matka tuntui kestävän monta vuosisataa ja samaan aikaan hänen päässään pyöri filminä kaikki heidän yhteiset vuotensa. Muut samanlaiset taistelut, rauhan vuodet, kaikki heidän matkansa. He olivat kokeneet paljon yhdessä, jopa vampyyreiksi.

Etsittyään huonetta hetken aikaa läpi Eli ryhtyi seuraamaan katseellaan Vinin etenemistä, sillä suuremmalla varmuudella tuo löytäisi Orlandin tästä vampyyrimäärästä. Seuraava liike oli nostaa taskusta tupakka-aski ja sieltä savuke huulten väliin, ja pengottuaan takkiaan hetken hän löysi sytyttimensäkkin. Saatuaan tupakkansa syttymään Eli kuivaili ja pyyhki verta naamaltaan, ja lähti sitten hieman vankemmin askelin siirtymään samaan suuntaan kuin Vin. Myös hän halusi tietää Orlandin olevan kunnossa, mutta aikaisempi ennakkoaavistus ei vain jättänyt häntä rauhaan. Nyt se oli vielä voimakkaampi, ja kertoi Elille että tämä oli tässä, niin Orlandin kuin hänenkin kannaltaan, sillä hän oli aivan varma, että se mitä oli tapahtunut Orlandille, Vin kostaisi hänelle samanlaisena tai pahempana. Joten olisi ollut järkevämpää lähteä menemään, ja silti hän käveli nyt kohti Viniä.

Orland makasi maassa, täydellisen liikkumattomana, veren peitossa. Vampyyrilla näytti olevan luodinreikä ohimollaan. Vivianin oli mahdotonta sanoa mistä se oli tullut. Ehkä joku uhkarohkea ihminen oli yrittänyt selvittää tilannetta, jostain sivulta uskaltamatta astua siihen kunnolla mukaan. Mokoma ei vampyyria tappaisi. Orland olisi luultavasti jonkin aikaa täysin poissa pelistä, kunnes haava parantuisi ja luodissa mukana ollut myrkky poistuisi elimistöstä. Mitä Vivian oli ehtinyt tilannetta seuraamaan, ihmisillä oli ollut mukanaan solarikset, joihin sai yleensä joko kuollutta verta tai kalmojuuri-villiruusu uutetta.

Huojentavinta oli se, että miehen pää näytti olevan tiukasti kiinni hartioissa. Orland ei siis ollut kuollut.
Helpotus tuntui menevän suorinta tietä Vivianin jalkoihin, sillä ne muuttuivat yht'äkkiä todella veteliksi. Hän sai taistella todenteolla maan vetovoimaa vastaan, päästäkseen viimein kaverinsa luokse. Jos hän olisi ollut yhtään pehmompi, hän olisi hyvinkin saattanut purskahtaa itkuun pelkästä ilosta.
Vivian romahti vasta päästyään Orlandin vierelle. Hän pyyhki vereen sotkeutuneita hiuksia pois ilmeettömiltä kasvoilta ja rukoili, että vampyyri heräisi pian. Hän halusi nähdä kaverinsa huolettoman virneen ja siitä huolimatta, että oli monet kerrat käskenyt tuota tukkimaan turpansa, hän halusi kuulla tuon kaikki turhanpäiväiset jutut sekä idioottimaiset vitsit. Mutta tässä odotellessaan hän voisi katsoa, millaista vahinkoa Orland oli kärsinyt taistelun tiimellyksessä. Vivian muisti edelleens en vertahyytävän huudon, jonka mies oli päästänyt.

Vin putosi alas lattialle istumaan, eikä Eli osannut näin kaukaa sanoa, mistä se voisi johtua. Häntä kylmäsi, huimasi, oksetti, kaikkea yhtä aikaa eikä hän tiennyt mihin tunteeseen keskittyä ja minkä työntää pois mielestään. Hän raahusti eteenpäin, hitaasti, hitaasti. Liikkuiko hän ollenkaan? Käsi nousi monen vuoden automatiolla työntämään savukkeen huulten väliin ja laskemaan sen alas kunhan keuhkot olivat imaisseet ensin myrkkyä sisään.
Lopulta, noin niinkun tuhannen vuoden jälkeen, Eli pääsi lähemmäs nähdäkseen Orlandin maassa, reikä päässään.

Vitut reiästä ohimossa. Se oli tällä hetkkellä pienin Orlandin huolista. Vivian oli juuri päässyt tutkimuksissaan niin alas Orlandin vartalolla kuin se oli mahdollista. Vasemmalla puolella homma loppui kuitenkin ennen aikojaan. Vivian painoi käden kauhuissaan suulleen, katsellessaan veristä tynkää, jonka olisi kuulunut olla Orlandin jalka. Vampyyri oli menettänyt toisen jalkansa. Joku paskkiainen oli tehnyt tuosta jalkapuolen.
Eniten Viviania huolestutti se, miten hänen kaverinsa lopulta reagoisi omaan selvitytymistarinaansa. Orlandia ei ollut koskaan ahdistanut ajatus kuolemasta. Tuo oli kävellyt monet kerrat päin omaa kohtaloaan ja näyttänyt viikatemiehelle keskisormeaan sekä nauranut päälle makeasti. Vivianilla ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä siitä, miten toinen sopeutuisi elämään raajarikkona. Voisi hyvin olla, että vampyyri päätyisi lopulta repimaan itse oman päänsä irti.
Enää hän ei halunnut, että Orland heräisi.

"Vin? Onko Orlandilla kaikki ok?", Eli pääsi jokaisella askeleella hieman lähemmäs, ja nyt hän oli lopulta tarpeeksi lähellä että saattoi nähdä Orlandin kokonaan. Hän ei aluksi tuntunut rekisteröivän mitään muuta kuin luodinreiän päässä, mutta silmäillessään jostain syystä tajutonta vampyyria, hänen katseensa osui lopulta siihen, minkä Vin oli jo nähnyt.
Orlandilta puuttui jotain hyvin oleellista. Jalka.
Savuke meinasi pudota Elin sormien välistä hänen nähdessään sen, eikä hän tiennyt edes miten tähän reagoida. Voi helvetti.. Tämä, tämä oli kaiketi hänen syytään? Hän ei lainkaan yllättyisi, vaikka Vin päättäisi kostaa tämän hänelle, eikä hän pistäisi vastaankaan. Hänen ei olisi koskaan pitänyt päästää Orlandia mukaansa, hänen olisi pitänyt vaikka sitten pumpata tuo täyteen kuollutta verta ja jättää jonnekkin siksi aikaa, että olisi hoitanut tämän keikan itse. Voi helvetti.

Vivian kuuli hämärästi, jonkun puhuvan hänelle ja kysyvän jotain Orlandin kunnosta. Vaistomaisesti hän pudisteli päätään, tietämättä oikein minkälaiseen kysymykseen oli sillä vastannut. Hänellä riitti silmiä ja keskittymiskykyä ainoastaan paranevalle raajantyngälle, josta olisi pitänyt muodostua kokonainen jalka.
Orland olisi raivoissaan. Jos vampyyri siihen pystyisi, tuo todennäköisesti pistäisi koko paikan säpäleiksi kuullessaan mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen tuo olisi valmis kuolemaan. Orland ei pystyisi elämään raajarikkona. Tuo ei tuntisi itseään enää koskaan kokonaiseksi tai oikeaksi mieheksi ja se olisi todennäköisesti liikaa.

Vivian painoi päänsä käsiinsä. Hänen oli keksittävä mitä tekisi tilanteelle. Menisi jonkin aikaa ennen kuin Orland olisi takaisin elävien kirjoissa. Harmi vain etteivät hänen aivonsa suostuneet tekemään minkäänlaista yhteistyötä. Aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet puurossa ja he olivat hetki hetkeltä lähempänä Orlandin heräämistä sekä yhtä mielipuolen lailla riehuvaa vampyyria.

Eli jähmettyi Vinin pudistaessa päätään ja painaessaan lopulta päänsä käsiinsä. Tarkoittiko tuo nyt sitä, että Orland oli kuollut? Hän luuli että vampyyrit pystyi tappamaan vain jos irroitti niiltä pään harteilta, joten miten Orland voisi olla kuollut kun tuolla oli vielä pää tallella? Ja eihän raajan menetys nyt lopullista ollut, nykypäivänä sai mahtavia biomekaanisia proteeseja, jotka toimivat aivan yhtä hyvin kuin oikeatkin raajat, joten eihän tässä nyt ollut mitään hätää, eihän?
Eli astui vielä askeleen lähemmäs Viniä ja kyykistyi tuon vierelle siitä huolimatta, että maa hänen jalkojensa alla heitti kuperkeikan hänen niin tehdessään, ja laski kätensä varovaisesti Vinin hartialle. "Hei, Vin, onko Orland okei?", Hän halusi kuulla vampyyrin sanovan sen, mitä hän pelkäsi, ja kieltävän sen. Mutta hänen täytyi kuulla se.

Vivian tunsi olevansa täydellisen hukassa ja voimaton. Hän ei voisi tehdä mitään kaverinsa hyväksi. Vampyyrit paranivat niin nopeasti, että raaja oli menetetty heti sen irrotessa. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä takaisin. Vivian tunsi epätoivoa ja vihaa. Hiljalleen, kun mitään ei ollut tehtävissä, hän alkoi kallistua vahvasti vihan puolelle. Ihminen piipitti jotain hänen vieressään, kyseli oliko Orland okei. Mikä sai vampyyrin lihakset nykimään jännityksestä.
Hän kääntyi ihmisen puoleen, silmät salamoiden, kulmahampaat esillä ja sähisi. Hän tarvisti vihalleen jonkin kohteen ja juuri nyt ihmminen kelpasi siihen vallan mainiosti.
”Näyttääkö tuo sinusta siltä, että hän on okei?” Vampyyri sähisi kulmahampaat välkkyen. ”Vittu. Orlandilta puuttuu jalka ja se todennäköisesti kuivuu vielä, kun on menettänyt niin paljon verta.”

Raivoaminen auttoi, mutta ei siinä mielessä kuin Vivian oli alunalkaen ajatellut. Omat sanat saivat hänet havahtumaan jonkinlaisesta horroksesta. Peli ei ollut vielä menetetty, mutta Orland tosiaan kuivuisi. Vampyyri tarvitsi verta palautuakseen ja parantuakseen. Se teki jalasta toissijaisen ongelman ja sai toiseen liikettä.
Vivian kääntyi Orlandin pään puoleen. Nopeasti hän tarkasti luodin reikää. Hän erotti teräksisen välähdyksen. Mikä kertoi siitä, että luoti olisi pian ulkona.
”Ota hänen päästään kiinni ja pitele sitä paikoillaan. Jos pystyt sammalla, niin avaa hänen suunsa”, Vivian neuvoi. Juuri nyt hänellä ei ollut muuta apua kuin ihminen, joten se saisi luvan kelvata nyt. Mikäli ihminen toimisi niin kuin hän oli pyytänyt, Vivian saattaisi purra haavan omaan ranteeseensa ja valuttaa verta kaverinsa suuhun.

Eli ei yllättynyt eikä edes hätkähtänyt Vinin ryhtyessä purkamaan hänelle raivoaan. Se oli ihan hyvä, hän ansaitsi sen. Oikeastaan hän olisi kaivannutkin pientä löylytystä, sillä tunsi ansaitsevansa sen. Mutta sitä ei kuitenkaan tullut, Vin ei koskenut häneen sormellakaan, ainoastaan sähähti hänelle jonka jälkeen tuo siirsi taas huomionsa Orlandiin. Ehkäpä kunhan tämä olisi ohitse, Vin suostuisi toteuttamaan hänen toivomuksensa turpaan saamisesta. Juuri nyt hän välitti vain siitä, että Orland tulisi kuntoon. Hän ei osannut edes tuntea inhoa Viniä kohtaan, vaikka se kuplikin alati jossain pinnan alla, lähellä, valmiina puskemaan taas esiin.
"Selvä.", Eli siirtyi niin, että sai asetettua Orlandin pään polviensa väliin, tukien päätä toisella kädellään ja toisella hän taas avasi Orlandin suun. Hänestä tuntui pahalta tehdä näin, aivan kuin olisi häpäissyt ruumista, mutta hän ymmärsi mitä Vin oli tekemässä jo ennenkuin vampyyri puri ranteeseensa haavan. Eli ei voinut muuta, kuin katsoa avuttomana vierestä kuinka Vin valutti vertaan Orlandin suuhun.

Hänen verensä ei riittäisi loppujen lopuksi alkuunkaan. Olisi eri, jos hän olisi Orlandia vanhempi tai ikivanha, silloin ehkä. Vampyyrin oli ehdottomasti saatava kunnolla elävää verta. Sitä, joka pulppusi hengittävän ihmisen suonita. Näin isojen vammojen paikkaamiseen ei vampyyrinveri riittänyt. Nyt oli kuitenkin pääasia, että he saivat ehkäistyä edes hieman kuivumista ja vahinkoa, jota kuollut veri Orlandin elimistössä aiheutti.
”Juo nyt kaveri. Juo”, Vivian mumisi kannustuksia tajuttomalle ystävälleen, valuttaessaan vertansa tuon suuhun. Samalla hän seurasi luodin matkaa ulos vampyyrin elimistöstä. Kudin pää näkyi jo selväsi avonaisessa haavassa. Ei menisi montaa minuuttia ja se pullahtaisi ulos. Seuraavaksi elimistö alkaisi käsitellä saamaansa myrkkyä.

He tarvitsisivat pian auton. Orland saattaisi tointua tässä, mutta tuo olisi kuljetettava jonnekkin, jossa tuo ei olisi niin helppo saalis. Täällä Orland saisi tosin riehua rauhassa, kun heräisi ja tajuaisi, mitä taistelu oli hänelle tehnyt. Vampyyri voisi raivoissaan pistää vaikka koko paikan palasiksi, eikä sillä olisi mitään väliä.
”Ei sulla sattuis olemaan jotain menopeliä, jolla me saatais Orland pois täältä?” Vivian kysyi ihmiseltä. Hän yritti käydä vaihtoehtoja läpi päässään, mutta niitä ei juurikaan ollut.

Eli odotti kärsimättömänä että Orland heräisi. Hänellä ei ollut mitään hajua siitä, mitä toisen parantamiseen loppujen lopuksi vaadittaisiin, mutta nyt hän tekisi kuitenkin kaikkensa auttaakseen, huolimatta siitä että hänen oma kroppansa huusi tuskasta. Hän nosti katseensa Viniin tuon kysyessä menopelistä, ja nyökkäsi vampyyrille nopeasti. "Auto.", Tuskimpa hänen tarvitsisi erikseen selitellä, millainen missä ja kuinka suuri auto hänellä oli, riitti että hänellä oli sellainen. Hän ei tiennyt, missä he olisivat turvassa ja missä Orland saisi toipua rauhassa, mutta Vin luultavasti tiesi, joten hän seuraisi Vinin neuvoja ja ohjeita tässä tilanteessa. Oli suoranainen ihme kuitenkin, että he kaikki olivat elossa. Jengistään hänellä ei ollut vielä aikaa murehtia, hän ehtisi kyllä, sillä hän oli elossa.