Rakkautta ennen. K-18

Lewis nyökkäsi Samanthalle. Hän ei kykenisi kuitenkaan vielä hetkeen nousemaan sängystä, saati sitten käydä pesulla. Niimpä hän jäi siihen makaamaan. Miksei hän voinut olla paikalla ja puolustaa Samanthaa kun tuo olisi sitä tarvinnut?

Lewis huokaisi. Tosiaan, enää ei voinut asialle mitään. Hänen pitäisi vain yrittää ajatella positiivisesti, Samantha oli kuitenkin poissa vain kolme päivää, ei sen enempää.


Luca nyökkäsi. Oli aivan totta, mitä toinen sanoi. Mutta niitäkin oli, joille epänormaalista ei koskaan tullut normaalia. Jotkut siepatut eivät suinkaan rakastuneet sieppaajaansa, vaikka toisin saattoi kuvitella.

"Millaisesta musiikista pidät?", Luca halusi vaihtaa puheenaihetta. Perheistä keskusteleminen ei yleensä melkein koskaan tiennyt hyvää. Lisäksi hän halusi Ryanin rentoutuvan vielä hieman enemmän, niin että tuo puhuisi asioista joista itse haluaisi. Hän kuitenkin oli kiinnostunut Ryanista.

Luca pelkäsi jopa ihastuneensa. Kun hän katsoi Ryania, hän ei voinut olla ajattelematta miltä toisen suudelmat olivat tuntuneet hänen huulillaan ja ihollaan, hän ei voinut unohtaa toisen kuumaa kosketusta. Hän olisi halunnut kokea saman nyt, mutta pelkäsi kuitenkin.

Samantha kaipasi viileää suihkua saadakseen ruumiinsa rentoutumaan. Hänen ruumistaan poltteli aivan kuin se olisi tulessa. Miellyttävällä tavalla tosin. Hän ei halunnut ajatella sitä, että olisi pian lentokoneessa matkalla kotiin.

Samanthan peseydyttyä hän katsoi kelloaan. Hänen oli lähdettävä.

”Tuletko saattamaan?” Samantha sanoi pudottaessaan Lewisin pyyhkeen tämän naaman päälle ja rupesi sitten pukemaan. ”Minun on lähdettävä, että ehdin varmasti lennolleni”.



Ryan näytti pohtivan vastaustaan hetken: ”Itseasiassa musiikkimakuni on todella laaja. Mieluiten kuuntelen sellaisia klassikoita, jotka eivät mene koskaan vanhaksi. Esimerkiksi viime vuosituhannella tehty Eye of the Tiger, on yksi suosikki kappaleistani”.

Lewis oli lähes nukahtanut kun havahtui pyyhkeeseen kasvoillaan. "Hä? Ai juu, totta kai.", Lewis mutisi ja kampesi itsensä ylös sängyltä, pyyhkeen pudotessa lattialle. Hän nousi ja kiskoi housut takaisin kunnolla jalkaansa ja avasi sitten huoneen ikkunan jotta paikka saisi tuulettua sillä aikaa kun hän olisi poissa.

"Onhan sinulla varmasti kaikki mitä tarvitset?", Lewis varmisti nostaessaan Samanthan kassin maasta olalleen.


Luca ei voinut olla naurahtamatta Ryanin musiikkimaun esimerkille. "Vai että Eye of the Tiger.", Hän hymähti. Se kuului hänenkin yhtiin suosikkeihinsa. Hän oli jopa vaivautunut opettelemaan soittamaan sen kitarallaan, silloin kun vielä soitti. Nykyään hänellä ei ollut aikaa edes sellaiselle.

"Se on mahtava kappale.", Luca myönsi.

Samantha veti vielä lippalakin päähänsä ja virnisti Lewisille: ”Olet pahempi hössöttäjä kuin äitini. Kyllä minä osaan pakata!”

Samantha nipisti jälleen Lewisiä hellästi poskesta ja asteli ulos huoneesta ja asuntolasta. Ainakaan hänen ei tarvinnut kantaa laukkuaan yksin. Samantha lähti kulkemaan yhdessä Lewisin kanssa juna-asemalle päin, pitäen koko ajan kiinni tämän kädestä.

Onneksi kyseessä ei ollut miään pitkä ero. Muutama päivä kuluisi hujauksessa. Samantha päivät varsinkin. Hänellä olisi kotona kädet niin täynnä tehtävieä töitä, että hän ei ehtisi ajatella muuta kuin ruokaa ja sänkyä.



Ryan punastui hieman Lucan nauraessa. Tilanne oli Ryanille outo. Häntä oli aina kunnioitettu ison yrityksen johtajan poikana. Jopa kaikki hänen ikätoverinsa käyttäytyivät häntä kohtaa siten, että hän tulisi olemaan heidän johtajansa tulevaisuudessa. Moni yritti kaiken aikaa näyttää Ryanille mitä kaikkea osasivat yrittäen näin pedata itselleen hyvää paikkaa the Heaven productissa. Tällainen tuttavallinen juttelu niistä näistä oli Ryanille aivan uutta.

Ryanin huulille levisi hymy. Luca oli todella erillainen. Hän ei selvästi yrittänyt esittää mitään. Hän oli vain oma itsensä. Tästäkin syystä Ryania hieman nolotti hänen oma jäykkkyytensä. Hän ei ollut tottunut normaaliin kanssakäymiseen ikätovereittensa kanssa. Jopa Ryan saattoi helposti kuvitella itsensä vanhaksi sedäksi.

”Se on todella hyvä kappale”, Ryan totesi lopulta. ”2000-luvun alun musiikki kiehtoo minua todella. Se ei ole yhtä teknistä kuin nykypäivänä. Muusikoilla oli silloin rajat, jotka määritti heidän omat taitonsa. Nykyään melkein kuka tahansa voi tehdä musiikkia, vaikka ei olisi minkäänlaista musiikillista lahjakkuutta”.

”Pidän kyllä nykypäivänkin musiikista”, Ryan hymyili. ”Erityisesti pidän siitä missä yhdistetään jazzia ja hip-hoppia. Se on menevää ja kuitenkin.... Niin rauhoittavaa. Mistä tulikin mieleeni...”

Ryan asteli oleskelu alueelle ja avasi seinään piilotetun kaapin television vieressä. Kiiltävä ovisesesta, korkeasta ja kapeasta kaapista paljastui kasa nappuloita. Ryan painoi yhtä ja huoneen täytti rytmikäs musiikki, joka oli juuri sitä genreä, jonka Ryan oli juuri kuvaillut. Kaiuttimia ei näkynyt missään, mutta äänentoisto oli hyvä.

Romanttisesta tunnelmasta puuttuivat enään kynttilät. Hämärä valaistus ja rentouttava musiikki oli jo hoidettu.

Lewis naurahti Samanthan kommentille ja nipistykselle, jonka jälkeen hän seurasi Samanthaa ulos asunnosta, lukiten oven perässään. Hänen mielessään kävi, kuinka Lucalla ja Ryanilla mahtoi mennä, ja hän virnisti itsekseen.

"Tiedätkö, vaikkemme ole seurustelleet edes kauaa, niin minulle tulee ikävä.", Lewis sanoi leperrellen ja painoi suukon Samanthan ohimolle. Vaikka hänkin olisi kiireinen, hän luultavasti ajattelisi silti Samanthaa luvattoman paljon.


"Olen täysin samaa mieltä. Juuri siitäkin syystä opettelin joskus muksuna soittamaan kitaraa.", Luca virnisti hieman nolona. Hän ei ollut tottunut puhumaan lapsuudestaan, saati sen aikaisista harrastuksistaan. Hän tosin kaipasi sillä hetkellä kitaraansa.

Kun Ryan laittoi musiikin soimaan, Luca katseli välineistöä kunnioittavasti. Hänellä tuskin olisi koskaan varaa tälläiseen luksuskämppään, mutta toisaalta hän ei ollutkaan rikkaasta perheestä kuten Ryan. Hän oli kuitenkin helpottunut siitä että Ryan osasi olla kuten normaali nuori, eikä ottanut tulevaa asemaansa liian vakavasti.

Hän kuunteli musiikkia hyvillään. Se oli ihan hyvää, vaikka hän pitikin raskaamman sortin musiikista, niin ei tämäkään huonoa ollut. Soittamisen himo alkoi kutitella hänen sormiaan, jotka muistivat yhä miten kitaraa soitettiin.

Samantha hipaisi nopeasti Lewisin poskea: ”Niin minullakin sinua. Älä kuitenkaan aja Lucaa aivan hulluuteen asti”.



Ryan asteli omalle paikalleen istumaan ja kaatoi lisää viiniä omaan lasiinsa: ”Ai, sinä soitat? Oletko kauankin soittanut?”

Ryan mainitsi nopeasti, ettei ollut itse koskaan soittanut mitään. Hänen isänsä ei antanut arvoa kulttuuriselle kasvatukselle. Jälleen puheeseen astui Miranda joka oli kokeillut ilmeisesti kitaraa, bassoa ja pianoa.

Ryan puhui paljon sisatestaan, koska sisar oli hänelle rakas. Itse asiassa tällä hetkellä rakkainta koko maailmassa.

”Kuulin muuten, että ystäväsi Samantha joutui ongelmiin koulussa? Ilmeisesti juuri ennen kun tulin tapaamaan sinua. Mitä tapahtui?”

Lewis yskäisi syyllisen näköisenä. "Enhän minä.", Hän mutisi mutta virnisti kuitenkin osoittaaksee vain pelleilevänsä.


Luca kallisti päätään miettivänä. "Noin... 12-vuotta, enemmän tai vähemmän täyspäiväisesti. Aloitin 6-vuotiaana.", Hän muisteli hetken aikaa nolona aikaa, jolloin oli soittanut koulunsa bändissäkin. Se oli ollut toki hauskaa, mutta haasteetonta.

Luca huokaisi Ryanin esitettyä kysymyksensä. "Erotettiin kolmeksi päiväksi.", Luca kertoi koko tapauksen ja syyt jotka olivat johtaneet erotukseen.

"Ajattele nyt, hän uhkaili minua ja sai kenkää.", Luca naurahti pienesti. Opettajilla täytyi olla ruuvit löysällä, jos moinen uhkailu otettiin todesta. Toki Samantha olisi saattanut oikeasti tirvaista häntä, mutta ei hän siitä olisi opettajille edes kannellut.

Matka lentokentälle sujui nopeasti kiitos nykypäivän julkisen liikenteen. Samantha hoiti nopeasti liput itselleen ja asteli sitten Lewisin luo.

”Minun pitää mennä lähtöportille”, ikävä ja sen ajatteleminen sai Samanthan hiukan vaisuksi. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä ja mietti mitä hänen pitäisi sanoa. ”Sinä et taida voida tulla mukaan sinne”.

He olivat seurustelleet vasta muutaman päivän, mutta tämä oli juuri sitä aikaa, kun kumppanin kanssa olisi halunnut olla yhdessä koko ajan. Se päti jopa Samanthaan. Delta Islandilla häntä odotti koko hänen perheensä. Äiti ja isä, kaksi isoveljeä, sekä kolme pikkusiskoa, mutta sekään ei tuntunut lämmittävän häntä juuri sillä hetkellä. Hän olisi halunnut ottaa Lewisin mukaan Delta Islandille. Lewis olisi varmasti pitänyt paikasta.

Samanthan perhe oli meluisa, mutta lämmin. Heillä oli iso talo aivan meren rannalla. Siellä Samantha olisi voinut opettaa Lewisiä surffaamaan ja vesihiihtämään.



Ryan rupesi siivoamaan pääruuan jäänteitä.

”Jos olisin kuullut asiasta aikaisemmin olisin voinut yrittää tehdä asialle jotain. Enään en mahda asialle mitään”, Ryan huokaisi. ”Olen pahoillani”.

Hän asteli keittiöön laittaakseen astiat koneeseen.

Lewis kaappasi naisen syleilyynsä huomatessaan miten allapäin toinen oli. "Hei, älä ole myrtsi.", Lewis kuiskasi ääni käheänä. Hän ei tahtonut päästää irti, vaikka tiesi että hänen oli pakko.

"Se on vain kolme päivää, ei ikuisuutta.", Lewis irottautui Samanthasta hieman, voidakseen katsoa tuota silmiin ja hymyillä naiselle lempeästi ja rauhoittavasti. "Vaivaiset kolme päivää, ne menee hujauksessa.", Ja niin hän painoi huulensa vasten Samanthan huulia. Kumpa hän olisi voinut mennä mukaan tai pitää Samanthan täällä.


Luca katsoi Ryania ihmeissään. "Älä suotta pyydä anteeksi. Et sinä sille mitään olisi voinut. Sammy olisi saanut potkut ennemmin tai myöhemmin, luultavasti. Oli vain ajan kysymys.", Luca katsoi Ryanin hääräämistä ja tunsi itsensä torveksi kun ei auttanut.

"Tarvitsetko apua?"

Samantha halasi Lewisiä tiukasti: ”Seuraavalla kerralla sinä tulet mukaan. Opetan sinut surffaamaan”.

Samantha vastasi innokkaasi Lewisin suudelmaan. Harmi, että heillä oli enään niin vähän aikaa. Muuten hän olisi voinut retuuttaa pojan viimeisille hyvästeille lentokentän vessaan.

Kuulutus Samanthan lennosta tuli, jolloin Samantha irrottautui Lewisistä. ”Minun pitää mennä nyt. Nähdään pian”.

Tyttö antoi vielä pienen suukun Lewisin poskelle ja lähti sitten juoksemaan turvatarkastuspistettä kohti. Kyllä hän selviäisi muutaman päivän erosta. Pääsisihän hän pitkästä aikaa surffaamaankin. New Yorkissa ei voinut surffata. Sikäläiset aallot olivat huonoja. Kotona oli hyviä aaltoja.



Ryan vilkaisi hymyillen: ”Samantha on hyvä oppilas. Harmi, että hän jää jälkeen opinnoissa tuollaisen naurettavan syyn vuoksi. Minusta on hyvä, että agenteilla kiehahtaa välillä. Se erottaa meidät vampyyreista. Meillä on tunteet”.

Ryan sai nopeasti astiat koneeseen: ”Itseasiassa, voisit ottaa meidän jälkiruuan tuolta jääkaapista. Se ei ole ikävä kyllä minun valmistamaani. Kuten sanoin, olen surkea leipoja. Osaan vain muutaman jälkiruuan reseptin. Otat varmaan kahvia?”

Jääkaapissa oli suklaajuustokakku, jonka oli koristeltu tuorein hedelmin ja marjoin. Kakku oli oikea pieni taideteos.

Lewis katsoi haikeana Samanthan perään, vielä niinkin kauan kunnes tuon kone nousisi ilmaan, hän katsoisi ikkunasta. Vasta Samanthan koneen lähdettyä Lewis lähtisi itse suuntaamaan takaisin kampukselle, syvän huokaisun saattelemana.


Luca hymähti. "Niin, opettajat ovat niuhoja välillä.", Hän ei kuitenkaan tiennyt oliko niinkään kovin hyvä että agenteilla kiehahtaisi välillä. Toki, kunhan ei kesken keikkaa! Luca ei ainakaan tahtonut joutua vampyyrin tappamaksi vain sen takia että hänen mahdollinen työparinsa menettäisi hermonsa ja menettäisi tarkkaavaisuutensa, tai että hänelle itselleen kävisi niin.

Hän nousi tuolilta ja otti jälkiruuan jääkaapista, asettaen sen pöydälle. "Joo, tavallinen mustana.", Hän virnisti pienesti. Hän ei tainnut muuta juodakkaan, kuin tavallista kahvia, mustana. Hän ei oikein välittänyt pahemmin makeista juomista, tai karkista ylipäätään.

Ryan hääri keittiössä tottuneesti. Pian kahvi oli valmista. Ryan itse joi mielellään jälkiruuaksi vaniljakahvia.

Jälleen hän leikkasi kummallekkin lautaselle palasen ja istuutui sitten omalle paikalleen. Juuri kun hän oli istuutunut hänen puhelimensa soi. Hän nousi vastatakseen siihen.

”Hei Miranda. Minä en ymmärrä tuota sinun kuudetta astiasi. Olen ystävän kanssa. No, en kai minä voi vastaankaan pistää. Micah on siis mukana. Hyvä on. Se sopii. Sinäkin olet rakas”.

Puhelun loppuessa Ryan tuli takaisin istuakseen pöytään: ”Jaa-a... Toivon, ettei sinua haittaa se, että sisareni tulee käymään. Hänellä on todella yliluonnollinen hajuaisti. En tiedä miten hän haistaa toiselle puolen New Yorkkia, jos olen kokannut jotain erikoisempaa. Sinä voit tietysti jäädä tänne. Miranda on hurmaava, kun häneen vähän tottuu”.

Luca odotti pöydässä hörppien kahviaan kun Ryan oli puhelimessa. Häntä hieman hirvitti ajatus tuon perheenjäsenten tapaamisesta, jostain syystä. Hän ei kuitenkaan tiennyt, pitäisikö hänen jäädä vai lähteä.

"Ööh, ei minua kaiketi haittaa, sinn asuntosihan tämä on.", Luca vastasi Ryanin palattua. "Toki jos tahdot, voin häipyä pois tieltä.", Hän virnisti pienesti, toivoakseen vakuuttavasti. Hänen vatsansa tuntui pyörähtävän ympäri muutamaan otteeseen, ilman syytä.

Hetken Luca jopa toivoi että hänellä olisi kitaransa mukana. Soittaminen yleensä rauhoitti häntä.

”Ei”, Ryan vastasi. ”Sinut minä kutsuin. Sisareni tuppautuu. Sinun ei missään nimessä tarvitse lähteä. Äläkä hermostu. Miranda taitaa olla sinun ikäisesi. Hän on minua pari vuotta nuorempi”.

Ryan mietti hetken. Hänen sisarensa oli tavattoman nuori. Ryanista ei itsestäkään tuntunut kovin vanhalta, vaikka hän setämäisesti käyttäytyikin. Miranda oli ollut vasta kuudentoista synnyttäessään Micahin. Välillä Ryan mietti, miten sisar pärjäsi.

Jälkiruoka oli syöty, kun Ryanin ovikello soi. Ovella oli nuori nainen, jolla oli vaaleat, sotkuiset ja lyhyet hiukset. Hänen vaatteensa näyttivät kirpputorilta ostetuilta. Loppujen lopuksi, nainen oli täydellinen vastakohta Ryanille. Hän oli paljon eloisamman ja vapaamman oloinen kuin Ryan. Miranda piti kädestä pientä poikaa joka oli ilmeisesti juuri täyttänyt kaksi vuotta. Poika oli tarrautunut äitinsä reiteen ja pälyili aran oloisena ympärilleen.

”Terve Rya!” Miranda huikkasi nostaessaan poikansa syliin. Hän marssi mitään kyselemättä sisään asuntoon ja näki Lucan. ”Oho, oletko sinä viimein tullut kaapista Ry?”

Ryan lehahti punaiseksi kuin paloauto: ”Luca on ystävä”.

”Just”, Miranda sanoi ja laski poikansa lattialle. ”Terve Luca. Minä olen Miranda von Heaven ja tämä pikku komistus on Micah”.

Luca nyökkäsi. Hän siis jäisi, vaikka häntä hermostuttikin aivan kauheasti. Hän ei tiennyt miksi. Ehkä syy oli siinä että hän oli vasta tavannut Ryanin, ja olisi mielellään tutustunut tuohon vielä paremmin ennenkuin olisi tavannut tuon perhettä tai ystäviä.

Kun ovikello lopulta soi, Lucasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt hetkeksi. Hengitys liimautui kurkkuun ja hän joutui taistelemaan saadakseen sen toimimaan samalla kun Ryan meni avaamaan ovea.

Kuullessaan Mirandan ensimmäisen kysymyksen, myös Luca lehahti punaiseksi. Hän arvasi että näin tulisi käymään. Juuri sitä hän olisi halunnut välttää. Kuitenkin hän pakotti kasvoilleen hurmaavimman hymyn mitä osasi.

"Hauska tavata, Miranda.", Hän nyökkäsi ja katsoi sitten kohti spientä poikaa. "Heippa, pikkumies.", Hän piti lapsista, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Micah katsoi Lucaa hetken ja piiloutui sitten nopeasti äitinsä taakse. Sieltä hän saattoi kuitenkin kurkkia Lucaa.

”Micahilla on vierastamis vaihe”, Miranda huokasi. ”Pojan kanssa on tuskaa käydä kaupungilla”.

Välittämättä poikansa älähdyksestä Miranda asteli keittiönpöydän ääreen istumaan: ”Mitä hyvää sinä olet tänään tehnyt?”

Ryan huokaisi. Hän otti vuorostaan Micahin syliin ja kutitteli pojan nenänpäätä: ”Tiesitkös Micah, että äitisi on oikea porsas. Sinulle voitaisiin hakea lautanen, niin voit maistaa kakkua”.

Ryan käveli keittiötilaan poika sylissään. Miranda oli näyttänyt veljelleen kieltä tämän kommentoidessa häntä porsaaksi. Sitten hän kääntyi Lucan puoleen: ”En ole syönyt mitään makeaa sen jälkeen kun aloin odottaa Micahia. Suolaista menee mielin määrin. Minulle on sen myötä kehittynyt joku kuudes aisti. Tiedän aina, kun Ryan kokkkaa jotain. Micah taas ei tunnu saavan tarpeekseen makeasta. Käytkö sinä Heaven Institutea?”

Lucalla oli pää mennä pyörälle Mirandan puhemäärästä. Hänen sormensa syyhysivät nostaakseen kuulokkeet korville jotta hän olisi voinut vaientaa naisen edessään. "Joo, kyllä käyn.", Luca sai onnekseen napattua kiinni kysymyksestä, ilman että se hukkui puhetulvaan.

Hän olisi luultavasti ollut pulassa mikäli ei olisi kuullut kysymystä, vaan olisi joutunut sanomaan "mitä". Mielessään Luca huokasi kerran pitkään. Ehkä hänen pitäisi kuitenkin lähteä. Hän ei keksinyt mitään sopivaa kysyttävää tai puhuttavaa.

Tietyllä tavalla Luca vaikutti olevan ujo. Hän meni helposti lukkoon vieraiden kanssa, jos tunsi itsensä jotenkin..tyhmäksi. Ja tällä hetkellä hän tunsikin. Yleensä hän olisi saattanut keksiä vaikka mitä keskusteltavaa, mutta jostain syystä häntä vain hermostutti.

Miranda katseli Lucaa pää kallellaan, kun Ryan tuli pöydän ääreen. Hän ojensi sisarelleen täyden lautasellisen ruokaa ja istutti sitten Micahin Lucan viereen, koska paikkoja ei ollut enempää. Hän leikkasi Micahille palan kakkua, pojan tuijottaessa Lucaa silmät suurina.

Mirandan saatua ruuan eteensä hän keskittyi siihen.

”Mitä sinulle kuuluu Mira?” Ryan kysyi istuessaan omalle paikalleen, silmäillen kuitenkin koko ajan sisarenpoikaansa.

”Ei ihmeempiä. Töitä ja koulua. Vapaa-aika menee Micahin kanssa. Taitaa jäädä taidenäyttly pitämättä”, Miranda puhui ruoka suussa.

Micah kipusi tuolille seisomaan ja nojautui Lucaa kohti koskettamaan tämän hiuksia.

Miranda hymyili.

”Micah ei ole ennen tainnut nähdä sinisiä hiuksia”, Ryan totesi hymyillen.

Luca katseli hetken aikaa Mirandan ja Ryanin välistä keskustelua kunnes huomasi Micahin kurottelevan hiuksiaan. Hän hymähti hymyilleen ja kumarsi päätään niin että poika pääsisi kokeilemaan hänen hiuksiaan.

Eihän hänen siniset hiuksensa sentään ihan jokapäiväinen näky olleet, vaikka nykyään hiustenvärejä olikin vaikka mitä. Kuitenkin vanhat hyvät värit, kuten blondit, olivat edelleen dominoivimpia värejä. Luca olisi nostanut Micahin harteilleen jos olisi uskaltanut. Hän pelkäsi pojan alkavan itkemään. Niimpä hän päätti antaa pienen lähestyä häntä omilla ehdoillaan.

"Kokeile vain, ei ne pure.", Luca hymähti pienesti.

Micah ylettyi viimein koskettamaan Lucan hiuksia. Hän tutki niitä käsissään ja kosketteli, sekä tukisti kerran. Sitten pieni poika alkoi nauraa iloisesti. Micah pääsi helposti pienen lapsen ketteryydellään kiipeämään Lucan syliin taputtelemaan tämän päätä molemmilla käsillään.

Miranda hymyili entistä leveämmin: ”No, et sinä ihan täysi idiotti voi olla kun Micah innostuu sinusta noin paljon”.

Ryan mulkaisi Mirandaa ja kääntyi sitten Lucan puoleen: ”Miranda halusi sanoa, että on mukava tutustua sinuun. Hän ei vain osaa artikuloida selvästi”.

Miranda mulkaisi veljeään: ”Itse et osaa artikuloida selvästi. Puhut kuin isä. Aivan kuin sinulle olisi tökätty rautakanki perseestä kurkkuun asti”.

”Perse!” Micah kilajahti.

”Sinä olet sitten tartuttanut tuon karskin puhetapasi Miachiinkin?”

Luca kuunteli hieman hämillään sisarusten sanojen vaihtoa, ollen pienen Micahin rumpuna samalla. Hän naurahti pienesti Ryanin ja Mirandan "tappelulle".

"En ehkä täysin, mutta hieman kylläkin.", Luca naurahti pää painettuna, leuan melkein koskettaessa rintaa. Hän piti molempia käsiään Micahin sivuilla, siltä varalta jos poika horjahtaisi. Tälläisinä hetkinä hän kaipasi kyllä omaa perhettään, ja toivoi pikkusisarta.

Lasten kanssa oli mukava leikkiä, kunhan ne käyttäytyivät. Ainoa asia josta Luca oli huolissaan oli hänen sukukalleutensa joiden lähistöllä Micahin jalat olivat, sekä hänen kaulallaan olevat kuulokkeet. Ei sillä että ne olisivat olleet erityisen kalliit, mutta hän sattui pitämään kuulokkeistaan.

”Micah, otatko kakkua?” Ryan kysyi pojalta hymyillen. Pieni ei ollut ehtinyt vielä aloittaa kakkunsa syömistä, koska Luca sattui olemaan kiinnostavampi.

”Kakka”, poika sanoi istuutuen tyynesti Lucan syliin. Ilmeisesti tämän tarkoitus oli sanoa kakku, mutta siltä se ei kuulostanut.

”Hyvä Micah”, Miranda huokaisi. ”Tapaat uuden ihmisen ja ensimmäiset sanasi keskittyvät vyötärön alapuolelle. Sinua ei voi viedä isän coctailkutsuille ainakaan vielä”.

Ryan ojensi Micahin kakun pojalle.

”Eihän sinua haittaa Luca, että Micah on sylissäsi?” Ryan huomasi kysyä Lucalta.

Ryania harmitti, että Miranda oli tuppautunut kylään juuri nyt, kun hän olisi ollut oikein mielellään Lucan kanssa kahdestaankin, vaikka he eivät olisi mitään ihmeellistä tehneetkään.

"Ei haittaa.", Luca nosti katseensa hetkesi Ryaniin ja hymyili tuolle, laskien sitten katseensa takaisin sylissään olevaan Micahiin. Hän oli tyytyväinen ettei poika ollut ujostellut häntä sen enempää. Ehkä hän vielä jossain vaiheessa uskaltautuisi kehittämään keskustelua myös Ryanin siskon kanssa, vaikka tällä hetkellä se ei tuntunut todennäköiseltä.

Hän ei tiennyt edes Ryanista paljoa, joten miten hän uskaltautuisi siis keskustelemaan tuon sisaren kanssa kun ei tiennyt mistä olisi puhunut? Olisihan Micah tietysti ollut mainio silta keskustelun avaamiseen, mutta juuri sillä hetkellä Lucasta tuntui niin ulkopuoliselta, että hän päätti vain olla siinä, tuolina.

Samassa Micah nappasi kourallisen kakkua ja iski sen Lucan kasvoihin.

”Micah!” Miranda huudahti ja nousi tuolistaan. ”Anteeksi Luca”.

Nainen otti Micahin Lucan sylistä ja antoi tälle kevyen luunapin: ”Olisit voinut antaa vähän paremman ensivaikutelman”.

”Luca, voit käydä vessassa pesulla, jos haluat”, Ryan sanoi. Myös hän oli noussut tuoliltaan ja näytti eksyneeltä koulupojalta, kun ei oikeastaan tiennyt mitä tehdä.

Luca ei ollut odottanut pikkupojan yllätyshyökkäystä ja älähti säikähtäessään. Häneen ei kuitenkaan onnekseen sattunut, hän vain näytti täysin yllättyneeltä. Luca räpytti pari kertaa silmiään ennenkuin edes kunnolla tajusi mitä oli tapahtunut.

Hän naurahti pienesti Mirandan pyytäessä anteeksi. "Ei se haittaa, lapset ovat lapsia.", Hän nousi ja kiitti Ryania vessan lainasta ja asteli sitten naama kakussa vessaan kasvojaan putsaamaan. Hänen hupparinsa oli saanut myös kärsiä.

Vessassa hän riisui hupparinsa ja asetti kuulokkeensa varovasti sivuun ettei kastelisi niitä, ja työnsi sitten päänsä lavuaariin alkaessa huuhtoa kasvojaan.

Saatuaan kasvonsa puhtaaksi, ja otti hieman paperia ja puhdisti vielä hupparinsa. Luca huokaisi kevyesti, mutta hymyili kuitenkin itsekseen. Olihan tämäkin tietysti tapa viettää iltaa.

"Ryan, sopiiko lainata pyyhettä?", Hän huudahti vessasta. Hänen hiuksensa joista mukula niin piti olivat hieman kastuneet kasvojen puhdistus operaatiossa.