Juonia ja soluttautumista

Venetsia oli muuttunut paljon vuosisadan kuluessa. Edelleenkin katujen tilalla kulkivat kanaalit, mutta niiden vesi oli sameaa ja likaista. Jotkut kauniista, vanhoista taloista olivat ränsistyneet niin, etteivät ne kelvanneet enään edes rotille. Näitä rakennuksia valtasi koko ajan tihenevä kasvillisuus, joka levitti tuoksuaan ympäri kaupunkia, peittäen alleen monia inhottavia hajuja. Jotkut rakennuksista taas tuntuivat syntyvän uudelleen joka aamu. Vuonna 2149 Venetsia oli yksi harvinaisimmista kaupungeista maan päällä. Se oli kokonaan vampyyrien asuttama kaupunki. Valtio tiesi siitä, jonka vuoksi se oli katkaissut kaikki kulkuyhteydet sinne, mutta se ei vampyyreja juurikaan haittaa. Ihmiset olivat turmelleet kauniin kaupungin, mutta vampyyrien hellässä huolenpidossa se oli puhjennut uuteen kukoistukseen.

Yksi kaupungin hienoista rakennuksista oli ehdottomasti vanha kartano, mikä oli myöhemmin muutettu viiden tähden yleelliseksi hotellisksi. Nykyisin sen oli Sant Salvatoren aatelissuvun päämiehen ja hänen rouvansa asunto. Sen lähellä sijaitsi rakennus, joka toimi Guardianin päätoimipisteenä.

Rouva Isidora Sant Salvatore sulki oven perässään, tasan kello yksitoista päivällä, kuten joka aamu. Oli hänen tavanoimaisen päiväkävelynsä aika, ei rouva poikennut siitä koskaan. Hän talutti nahkaisessa hihnassa kaunista servaali kissaa. Harvoin kyseistä petoa näki näin kaukana kotoa muuten kuin eläintarhassa. Kaunis kullanhohtoinen turkki suorastaan kiilteli auringonvalossa. Isadora höpötteli rakkaalle lemmikilleen pitkin matkaa, jota sipsutti korkeakorkoisissa kengissään. Kyseiset kengät eivät olleet kovin monen rouvan ensi valinta reippaalle kävelylle, mutta rouva Sant Salvatore ei suostunut näyttämään julkisesti, omien sanojensa mukaan 'homsuiselta'. Hänellä oli yllään pitkät valkoiset, prässätyt housut, turkoosi silkkipaita, jonka kaulus oli koristeltu röyhelöillä, ja jossa oli väljät, hulmuavat hihat. Hihat päättyivät myös röyhelöihin. Rouva oli kietonut huivin kaulaansa ja pistänyt leveälierisen, muodikkaan hatun päähänsä. Hatussa oli koristeena tekokukkia ja jopa oksa, jolla nöpötti pieni koristeellinen lintu. Aivan kuin hänen servaalinsa, timanttisessa kaulapannassaan olisi luonut tekolintua kohtaan nälkäisiä silmäyksiä.

Hän seisoi rauhallisesti erään talon kulmalla imaisten pitkän henkosen savukkeestaan, hän oli asunut kaupungissa jo vuosisatoja, paras paikka vampyyrille asua joka ei tahtonut löytyä. Hän seurasi Isidoran tavanomaista kävelyä ja sen jälkeen kohensi solmiotaan ja alkoi seuraamaan Isidoraa noin viiden metrin päässä tuon vasemmalla puolella, kuten luotettavan henkivartijan ja Hovimestarin täytyi, hänen ilmeensä oli vakava ja savuke paloi hitaasti hänen suupielessään, jokaisen puhalluksen ja hengenvedon ollen kuin ohjekirjasta.
Hän käveli ja odotti jokaista joutavaa sanaa joita tuo ämmä sanoisi hänelle. Hän ei malttanut odottaa sitä hetkeä kun hän pääsisi maksamaan takaisin.

Elettiin marraskuuta, vuonna 2150, joten elohopea nousi ainoastaan kahdenkymmenenviiden asteen kohdalle. Elohopeaisia mittaereita ei tosin oltu käytetty moneen kymmeneen vuoteen. Rouva Sant Salvatore liikkui kohti pientä kävelypuistoa, jossa hänen murusensa sai jolkotella hetken aikaa vapaana. Servaali tosin näytti siltä, että karkaisi heti kun saisi siihen mahdollisuuden. Tosin eläintä kohdeltiin sen kotona kuin kuninkaallista ja sillä oli oma huone, joten mikä järki sen oli karata, vaikka emäntä olikin hiukan omalaatuinen. Varsinkin kun rouvaa itseään kohdeltiin melkein aavistuksen huonommin, kun lemmikkiä.

Kaikki Sant Salvatoren kartanossa tiesivät, että Isadora oli vain kulissi vaimo. Naiset eivät olleet koskaan kiinnostaneet Benitoa, mutta häneltä vaadittiin lapsia, joiden suonissa virtasi Lilithin vanhimman pojan Moriahin veri. Sellaisia lapsia Sant Salvatorejen päämies ei saanut muuten kuin vaimon kanssa. Hän oli suostunut järjestettyyn avioliittoon ja tehnyt vaimonsa kanssa ne vaaditut kolme lasta. Sen jälkeen hän oli saattanut kuherrella nuorten, komeiden vampyyrimiesten kanssa. Riitti, että Isadoraa esitteli juhlissa ja tälle antoi kalliita lahjoja, nainen pysyi näin tyytyväisenä, eikä ketään kiinnostanut kuka Beniton vuoteessa todella nukkui.

Kuten joka päivä, tänäänkin rouvan kävely kesti tarkalleen tunnin verran. Kello kaksitoista hän olikin jo ojentamassa Diamondin hihnaa palvelijalle ja hoputtamassa kissaeläintä omiin olohinsa.

”Missä minun Seleneni on?” rouva kysyi palvelustytöltä.

Selene ei suinkaan ollut rouvan omaisuutta. Isadora vain oli kiintynyt vampyyrinaiseen, joka näytti häntä nuoremmalta, mutta oli riittävän vanha ollakseen nukkunut tuhannen vuoden unen.

”Selene on tekemässä töitä, madam”, palvelustyttö sanoi niiaten pienesti.

”Käskekää häntä tulemaan huoneeseeni”, Isadora sanoi palvelijalle painottaen sanaa 'käskekää'.

Hovimestari otti Servaalin rauhallisesti ja vei sen "huoneeseensa" ja puhui suloisia kissalle kävellessään, Emännän "Murusta" piti leperrellä ja hoivata aivan kaiken aikaa, hänellä oli myös mahdollisuus poistaa pieni talletin kissan kaulapannasta ja vaihtaa se uuteen, kätkien vanhan tallettimen ihonsa sisään.

Pian Hovimestari saapui tarjottimen ja teen kanssa emäntänsä huoneeseen puhuen rauhalliseen sävyyn. "Parahin rouva, teille saapuu tänään vieraita, missä huoneessa tahdotte tavata heidät?" Hän piti jäykän ilmeen kasvoillaan, se ei ollut vaikeaa, hän vihasi tuota naista.
Hän oli aina vihannut tuota naista.

Isadora oli ehtinyt vaihtaa jo vaatteitaan. Hän ei ollut niitä naisia, jotka käyttivät samaa vaatekertaa koko päivän ajan. Rouvan yllä saattoi nähdä vähintään viisi vaatekertaa päivittäin. Hän hankki niitä myös hanakasti lisää miehensä luottokortilla, eikä säästellyt kustannuksissa. Kulissivaimo tai ei, hänen oli näytettävä hyvältä. Nyt hänellä oli yllään turkoosit haaremihousut, tiukka ihonmyötäinen paita, sekä liehuva, silkkinen takki. Hiuksensa hän oli avannut nutturalta ja antoi niiden nyt laskea vapaina harteilleen.

”Mm”, nainen sanoi merkkinä siitä, että mietti asiaa. ”Pienessä salissa. Siitä, jossa ikkunat antavat puutarhaan”.

Rouva istuutui sohvalle ja otti esiin yhden niistä suosimistaan rakkausromaaneista. ”Tarkistaisitko, nyt kun sinulla on aikaa”, Isadora ei kuulunut myöskään niihin naisiin jotka huomioivat palveluskuntansa tehtävät, vaan oletti, että heillä oli aina aikaa jokaiseen emäntänsä pikku oikkuun. ”Onko Raoul muistanut huomisen aikani. Hiukseni näyttävät karmeilta”.

Isadoran huoneen ovi avautui ja nuorelta näyttävä nainen asteli huoneeseen. ”Kutsuitte minua madam”, Selene sanoi lempeällä äänellä.

”Voi kyllä kultaseni”, Isadoran kasvot kirkastuivat oitis. ”Halusin kovasti nähdä sinut. Toivottavasti en keskeyttänyt mitään”.

”Ette suinkaan rouva”, Selene sanoi hymyillen, astuessaan kunnolla huoneeseen. Tietysti häneltä oli jäänyt kasapäin töitä kesken, mutta Benito oli sanonut hänelle, että Isadoran mielihalut menivät kaiken edelle. Kulissivaimo oli ennen kaikkea pidettävä tyytyväisenä.

Hovimestari kumarsi Isadoralle ja sen jälkeen juuri saapuneelle Vampyyrille.
"Kyllä emäntäni, tarkistan onko herra Raoul muistanut aikanne."
Raoul ei voisi unohtaa, hän oli palkannut Raoulin, Isadora oli nainen, naiset juoruavat partureilleen.
"Palaan aivan pian." Hän laski tarjottimen pöydälle ja kaatoi vielä kaksi kuppia teetä ja jätti hieman keksejä. Jonka jälkeen hän poistui.

Vesi parka, miksi juuri sinä? hän ajatteli kävellessään ulos huoneesta.

Selene istui Isadoran vierelle sohvalle. Alle kolmikymppiseltä näyttävän naisen ulkokuori hämäsi ja vahvasti. Nainen oli nimittäin koko kaupunkia vanhempi. Itseasiassa oman tietonsa mukaan koko kaupungin vanhin vampyyri. Reilusti yli kolmetuhatta vuotta ikää oli paljon enemmän mihin moni vampyyri pystyi.

Valon kuoleman jälkeen Selene oli harhaillut vuosia ympäri maailmaa etsien omaa paikkaansa. Lilithin asetuttua levolle, maailma oli tuntunut lähestulkoon merkityksettömältä. Kahden tuhannen vuoden jälkeen nainen oli vihdoin löytänyt turvapaikkansa Guardianista. Ennen Isadoraa Selene oli osallistunut yhtiön arkeologisiin töihin, mutta nykyisin hän hoiti työtään ainoastaan toimistolla. Nykyinen rouva oli kuin pieni lapsi, joka kaipasi aikuisten huomiota, eikä Lilithin rakkaus ja lempeys voinut kieltää sitä laiminlyödyltä naiselta. Tietysti Selene olisi voinut käyttää voimaansa ja tuoda edes vähän onnea yksinäisen naisen elämään, mutta Vesi uskoi, että se olisi voimien väärinkäyttöä. Siksi hän oli päättänyt antaa tuolle naisparalle sitä lempeyttä, jota hän ei saanut.

Isadoralle heidän yhteiset hetket olivat korvaamattomia. Selenestä oli tullut hänelle eräänlainen sisar.


Raoulilla oli parhaillaan kädet täynnä työtä Isadoran ja Beniton kuopuksen tukan kanssa. Tempperamenttinen Irma istui pukeutumispöydän tuolillaan, kädet ristissä rinnallaan ja mutristeli huuliaan tyytymättömänä. Kyseiselle nirppanokalle ei tuntunut kelpaavan mikään. Tämä käyttäytyi kuin kuningatar, vaikka ei loppu peleissä ollut juuri minkään arvoinen.

Hovimestari astui huoneeseen ja rykäisi.
"Irma, käyttäytykää arvonne mukaan." Hän sanoi ja sen jälkeen hän puhui rauhalliseen sävyyn.
"Emäntä halusi varmistaa että hänelle on aikaa huomenna kun hän astuu tästä ovesta sisään, toivon että asia on niin, ja neiti Irma teillä on miekkailua tänään, kello neljä. Älkää. Myöhästykö. Enään. Hovimestari painotti jokaista sanaa.
Hänen takaraivossaan kupli pieni raivo ja kiukku. Kuninkaallinen rotu, eivät nämä.
He olisivat ensimmäiset jotka katoaisivat.

Teini-iän jo aikaa sitten ohittanut nuori nainen mulkaisi äitinsä palvelijaa ikävästi, mutta antoi asian olla. Hän osasi kyllä käyttäytyä arvonsa mukaan, mutta hän halusi myös ammattitaitoisen hiusten laiton, eikä Raoul saavuttanut neidin haluamia tuloksia.

”Madame saa kaiken aikani huomenna sovittuna ajankohtana”, Raoul sanoi avatessaan jälleen pikku prinsessan päästä yhden monimutkaisen nutturan, joka sekään ei kelvannut nuorelle naiselle. ”Minulla ei ole tapana unohdella sovittuja tapaamisia”.

Isadora höpötti parhaillaan joutavia Selenelle aikaisemmasta kävelyretkestään. Jossain vaiheessa hän keksi kaivata servaaliaan Diamondia ja Selenen ei auttanut muu kuin hakea eläin emäntänsä luokse.

Nyt kissapeto nukkui emäntänsä jaloissa sen näköisenä, että raatelisi jokaisen, joka kehtasi sitä vielä häiritä.

Hovimestari nyökkäsi ja poistui huoneesta rauhallisesti ja käveli kohti talon herran toimistoa, käyden tietenkin keittiön kautta viemään tuolle tuon aamu aterian ja teen, raskaasti työskentelevän miehen piti syödä terveellisesti jotta tuo jaksaa johtaa taloa.

Hovimestari koputti toimiston oveen.

Benito Sant Salvatore käytännössä katsoen asui omassa työhuoneessaan. Häntä ei juuri näkynyt talon ulkopuolella johtuen aika pitkälti siitä, ettei hän välittänyt. Isadorasta hän sai vain kroonisen päänsäryn. Se nainen osasi olla todella rasittava. Kaiken muun hyvän lisäksi näytti nyt siltä, että hänen pikkuisensa, Irma, haistatti suvun kaikille perinteille ja halusi kuulemma olla itsenäinen nainen, joka kulki omaa tietään. Irmaa ei ilmeisesti kiinnostanut pätkänkään vertaa suvun vuosituhansia vanhat perinteet. Se vain lisäsi Sant Salvatoren päämiehen päänsärkyä.

Yksi hänen työntekijöistään ilmoitti juuri, että Selenen työt viivästyvät jälleen, koska Isadoralla on mitä ilmeisemminkin yksi hänen vaikeista päivistään. Toisaalta, sillä naisella ei tuntunut muunlaisia päiviä olevaankaan. Selene oli tosin ainoa keino saada pidettyä rouva tyytyväisenä.

Kuullessaan koputuksen, hän kutsui koputtajan sisään. ”Ah, kaipasinkin sinua. Miten armas rouvani voi? Aiheuttaako hän hankaluuksia?”

Hovimestari katsoi Isäntäänsä kulmiensa alta.
"Hän on aivan hurmaava tänään Isäntä, toin ruokanna ja teenne. Ja tulen vahtimaan että syötte sen. Olette melkein luuta ja nahkaa jälleen." Hovimestari kantoi tarjotinta yhdellä kädellä ja käveli kohti pöytää toisen käden rauhallisesti pyyhkäisten Beniton työ paperit hieman sivummalle pöydällä ja laski tarjoittimen alas kaataen hieman suurempaan kulhoon lämmitettyä verta sipulilla höystettynä ja sen jälkeen hän alkoi valmistamaan teetä ja asettelemaan pieniä leivoksia pöydälle. Jonka jälkeen isällisesti hän katsoi Benitoa

"Syöppäs nyt." Vanha hovimestari soi tuolle hymyn.
Hän piti Benitosta, aina pitänyt.

Benito naurahti pienesti. Isadora hurmaava? No, mikäli turhanpäiväinen hössöttäminen ja hienostelu laskettiin hurmaavaksi, niin toki. Isadora oli mitä hurmaavin vampyyri.

Vampyyrimies hymyili palvelijalleen ja istuutui. Hän asetti lautasliinan syliinsä estääkseen kallista Armanin pukua sotkeutumasta. ”Kuulehan, minulla on sinulle muutama tehtävä, mikäli vaimoni viihdyttämiseltä ehdit. Jos et, käske joku muu hoitamaan ne.

”Meille saapuu tänään vieras Ruotsista. The Hell Organisationin maajohtaja, joku Hugo Andén. Ruotsissa olisi taas pari aatelista levolle pantavaksi, joten hän tulee tänne hoitamaan yksityiskohtia kanssani. Herra Andrén pitäisi olla täällä kello seitsemäntoista. Haluan, että paras vierashuoneemme valmistellaan häntä varten ja että illallinen tarjoillaan tasan kello kaksikymmentäyksi juhlasalissamme. Isadoran on tietysti luonnollisesti oltava paikalla. Jos hän haluaa hankkia itselleen leningin sitä varten, hankkikoot. Irman on myös oltava paikalla, vaikka hän höpötteleekin itsenäistymisestä ja omasta urasta.
”Jos Renato ehtii saapua siihen mennessä haluan myös hänet pöydän ääreen istumaan. Renaton koneen pitäisi laskeutua puoli ydeksäntoista kolmekymmentä. Pystyt varmasti järjestämään jonkun häntä vastaan?”

Benito tarttui viimein lusikkaansa. ”Ah ja vielä, jos pyytäisit sihteeriäni Minervaa lähettämään Fabriziolle kimpun sininisiä ruusuja, kuten tavallista ja pahoitteluni siitä, ettei minulla juuri nyt riitä aikaa hänelle”.

Fabrizio oli Beniton tämän hetkinen miesystävä. Luultavasti joulun jälkeen miehellä olisi jo uusi miellytettävä.

Hovimestari nyökkäsi syvään.
"Hoidan nämä asiat henkilökohtaisesti, paitsi asian ilmoittamisen vaimollenne, muuten joudun hänen mukaansa hankkimaan kyseistä leninkiä. Lähetän paasin." Hän näytti nyreältä.
Mutta samalla hänen päässään jo muhi suunnitelmia, hän tunsi tämän ruotsalaisen maineen. Hän olisi oiva kohde.

Hovimestari kumarsi ja lähetti paasin Isadoran luokse, ruusut hän lähettäisi jonkun palvelijan kautta, juhlasali pistettäisiin samantien oikeanlaiseen kuntoon, ja sitten hän meni huoneeseensa valmistelemaan.

Hän hakisi tämän ruotsalaisen ja järjestäisi Renatolle saattueen.

Benito tyrskähti pienesti palvelijansa kommentille Isadoran tavoista juoksuttaa palvelijoita. Hovimestari oli asiassa täysin oikeassa, tämä joutuisi kyseisessä tilanteessa kuormajuhdaksi. Isadora ei nimittäin takuulla tyytyisi yhteen ainoaan leninkiin.

”Loistavaa. Loistavaa”, Benito sanoi hymyillen. ”Olen toimistolla loppu päivän. Tavoitat minut Minervan tai Angevinin kautta”.

Beniton kielellä tämä tarkoitti sitä, että keskustelu heidän välillään oli tällä erää päättynyt.

Selene tarjoutui lähtemään ostoksille Isadoran kanssa, mikä miellytti rouvaa suunnattomasti.

Myöhemmin Ruotsista saapui sana siitä, että herra Andrén mukana tulisi myös toinen the Hell organisationin edustaja, sekä miehen henkilökohtainen assistentti ja joku, joka ei ollut malttanut jäädä pois Venetsian matkalta. Palveluskunta huhusi, että kyseessä oli miehen tuorein verettämä vampyyri, joka oli aivan lapsi vielä vampyyreiden mittapuulla.

Hugo Andrén maine oli kiirinyt kauas. Hän oli menestynyt Ruotsissa hyvin monellakin alaa, eikä maajohtajan virka suinkaan ollut hänen ainut työnsä. Hänellä oli ainakin lukuisia vampyyreille suunnattuja yökerhoja Ruotsin alueella, sekä monia muita bisneksiä, jotka eivät olleet niin tunnettuja tai eivät kestäneet päivän valoa. Hugo Andrén oli nimittäin tunnettu myös alamaailmassa, mutta ne tiedot eivät olleet ainakaan vielä edenneet the Hell organisationin muun johdon korviin.

Hovimestari odotti auton vieressä, käsi seläntakana ja toinen piti ovea auki, hänen kumartaessa syvään.
"Tervetuloa Venetsiaan herrasväki, toivottavasti matkanne oli miellyttävä, ja ilman ongelmia."

Hugo Andrénista ei olisi ensimmäiseksi voinut ajatella, että hän olisi Hellissä niin korkeassa virassa kuin oli. Hän ei pukeutunut Armanin pukuihin niin kuin monet muut johtoportaan jäsenet. Nyt miehellä oli yllään siistit, vaaleat farkut, valkoinen kauluspaita, jota ei ollut napitettu ylös asti, sekä kulahtunut lyhythelmainen nahkatakki. Jalassaan hänellä oli maihinnousukengät, joiden varsi jäi piiloon farkkujen lahkeiden alle. Miehellä oli sliipattu vaalea tukka ja kasvoillaan kevyt sänki. Hänen seurassaan oli kaksi muuta blondia, joista molemmat olivat naisia. Toinen oli pukeutunut tyylikkääseen, aavistuksen goottityyliseen jakkupukuun ja huimaavan korkeisiin korkoihin. Naisesta saattoi nopeasti päätellä, hänen harrastaneen ennen vampyyriksi muuttumistaan kauneusleukkauksia. Hänen vaaleat, kiharretut hiuksensa olivat hopealla sävytetyt. Toinen blondi nainen oli selvästi vasta tyttönen. Ihmisiässä hän oli tuskin kahdeksaatoista. The Hell Organisationin toinen edustaja oli Diana van Hell, joka toimi Ranskan maajohtajana. Pitkä, hoikka, ruskeaverikkö oli Francoise Dracula XIII kolmannen vaimon tytär.

”Matka sujui miellyttävästi. Kiitos vain”, Hugo tokaisi tyynesti odottaessaan, että hänen assistenttinsa ja uusin kasvattinsa kipusivat hänen edellään autoon.

”Älä viitsi olla noin tympeä Hugo”, Diana van Hell sanoi läpsäisten miestä hartialle.

”Suo anteeksi Diana”, Hugo sanoi hurmaavasti hymyillen, mutta saattoi huomata selvästi, että mies kiristeli hampaitaan.

”Kalkkis”, brunetti sanoi kadotessaan autoon.

Hovimestari hymyili ja nyökkäsi jäykästi sulkien autonoven ja pian limusiini olikin jo matkalla takaisin Kartanolle, Hovimestarin astuen ulos autosta avaten ovet herrasväelle, auttaen heidät ulos. "Talon Isäntä ja Emäntä odottavat teitä juhlasalissa, tulkaa perässäni jos olisitte niin hyvät."

”Marian ja Pamelan voi ohjata heidän huoneisiinsa”, Hugo sanoi hovimestarille. ”En usko meidän tarvitsevan heitä juuri nyt”.

”Törkimys”, teini-tyttö sähähti Hugolle kulmahampaitaan vilauttaen.

”Kuten näet. Maria ei varsinkaan osaa olla edukseen”, Hugon kasvoille levisi pirullinen hymy.

"Ah niin, nuorukaiset. Tulkaahan sitten, Neidit, herra." Hän alkoi opastamaan noita kartanoon, ohjaten Neidit heille varattuihin huonesiinsa ja Hugon hän ohjasi suurta salia kohden, kävellen jäyhästi kuten ammattilaisen kuuluukin.

Ja samalla kun hänellä koituisi tilaisuus hän tulisi keskustelemaan Hugon kanssa, hän tiesi kuka Hugo todellisuudessa oli.

Oiva kohde hänen suunnitelmilleen.

Hugo tarjosi käsivartensa Dianalle, kuten tapoihin kuului. Diana oli häntä ylhäisempää syntyperää ja jo sen ansioista häntä itseään korkeammassa asemassa. Hugo saisi pitää asemansa, mikäli hän miellyttäisi Draculan tytärtä. Sitä Hugon oli pakko kuitenkin miettiä, miksi Dracula lähetti juuri tämän tyttären Hellin johdon edustajaksi levolle pano neuvotteluihin. Diana osasi olla huolettomalla pirteydellään, joskut totaallisen raivostuttava.

Ennen kuin vieraat saapuivat ruokasaliin Benito antoi vaimolleen viimeisiä ohjeita. ”Emme kaipaa draamaa näille illallisille. Tämä on puhdasta bisnestä, joten elä ihmisiksi”.

”Kultaseni”, Isadora sanoi, painottaen sanaa ikävällä tavalla. ”Minä olen jo kuollut, joten miksi minun pitäisi elää?”

Isadora oli saanut järjestettyä itselleen puvun, oikeastaan kolme, jos tarkkoja oltiin. Kaksi muuta eivät kuitenkaan olleet tätä iltaa varten. Puku oli kermanvalkoinen, samettisesta kankaasta tehty. Sen helma ulottui juuri nilkkoihin, jotta kengät eivät peittyneet sen alle. Kaula aukko oli todella avara ja paljasti rintavakoa pidemmälle kuin, se olisi saattanut olla säädyllistä. Leningin olkaimet olivat leveät, mutta toinen niistä peittyi hartialla lepäävään kaninkarva reunusteisen hartiahuivin alle. Benito oli pannut merkille, että hänen vaimonsa korutkin saattoivat olla uusia hyvin suurella todennäköisyydellä. Helmet näyttivät aivan liian säihkyviltä ollakseen olleet kovin pitkään rouvan hallussa.

Kuitenkin, sillä hetkellä ovesta sisään asteleva Diana van Hell, löi Isadoran laudalta mennen tullen. Ei olisi ensimmäiseksi osannut ajatella naisen istuneen lentokoneessa puolta päivää.

”Siinä he tulevatkin!” Benito henkäisi, vaikka Dianankin huomion varasti vielä Hugo, joka oli huomattavasti enemmän Sant Salvatoren päämiehen tyyppiä kuin kumpikaan salissa olevista naisista. Silti hän levitti kätensä lähes isällisesti Dianalle.

Hovimestari kumarsi jäyhästi ja katosi varjoihin, tai siltä se välillä tuntui kun Hovimestari oli ympäri huonessa nopeasti, ainakuin häntä tarvittiin, nyt vanha hovimestari oli täyttämässä karahveja veriviinillä joita hän kaatoi laseihin ja varmisti että ruoka oli tarpeeksi kypsää, nyökäten pienesti palvelijoille ja napsautti sitten sormiaan ja musiikki alkoi soimaan hiljaa taustalla.

”Käykää istumaan”, Benito ohjasi vieraitaan kunnon isännän tavoin, kun tervehdykset oli hoidettu.

Normaalisti kun kartanossa illastettiin kyseisessä salissa, miehet puhuivat bisneksestä ja politiikasta ja naset siitä, mistä naiset nyt yleensä puhuivat. Diana osallistui kuitenkin sujuvasti miesten keskusteluun, jolloin illallinen oli Isadoran kohdalla pelkkää syömistä. Nuori vampyyrinainen ei ollut syyttä suotta yksi van Hellin suvun parhaiten menestyvistä jäsenistä, eikä isä ollut antanut tyttärelleen arvoa pelkän muodon vuoksi.

Beniton mielestä illallinen päättyi aivan liian nopeasti, mutta kello alkoi lähestymään aikaa, jolloin vieraat oli aika saattaa huoneisiinsa. Varsinaiset neuvottelut käytäisiin vasta seuraavana päivänä.

”Ilta oli mitä miellyttävin”, Benito sanoi kätellessään kumpaakin vierastaan. ”Toivottavasti nautitte huoneistanne”.

”Kiitos sir. Ilo on meidän puolellamme”, Hugo sanoi hymyillen maireasti.

”Mihin aikaan ryhdymme neuvotteluihin?” Diana kysyi. ”Ajattelin, että jos aikaa jää, voisin kierrellä huomanne hieman kauppoja. Mikäli se rouvalle sopii? Tarvitsen ehdottomasti makutuomaria”.

Benito hymyili. Nyt Isadorakin oli hurmattu.

Hovimestari saattoi vieraat (Ja isäntä parin) huoneisiinsa rauhallisesti ja kertoi että vieraille oli nimetty oma palvelija näiden vierailun ajaksi joka olisi paikalla kun pientä nappia painaisi.
Hovimestari katosi huoneeseensa myös tämän jälkeen, kävellen rauhallisesti kirjahyllylleen ja veti kolme kirjaa hieman ulos ja käänsi lampun vartta kahdesti ja seinä aukesi ja hän astui sisään huoneeseen joka oli täynnä pieniä televisioita joita oli ripoteltu jokaiseen huoneeseen microfonien kanssa.

Hovimestari seurasi vieraiden puuhia, odotti kunnes nuo olisivat rentoutuneet.

Diana oli kaivanut tietokoneen esiin omassa huoneessaan ja mitä ilmeisemminkin teki töitä. Hugon tuoma teinityttö Maria loikoi sängyllä sen oloisena, että hänellä oli tavattoman tylsää. Ihmekkös tuo, Hugo ei ollut hänen oikea isänsä ja juuri kun tyttönen oli kuvitellut pääsevänsä päättämään vampyyrina omasta elämästään, mie oli tullut suunnitelmien tielle. Se toinen blondi Pamela oli tullut Hugon huoneeseen ja kaksikko näytti keskustelevan.

Hugo istui rennon oloisena sohvalla, kun taas Pamela käveli ympäriinsä kissamaisin askelin. Nainen näytti olevan Hugon kanssa eri mieltä jostain. Pamela muikisteli huuliaan ja puhui nopeaan tahtiin ja ilmeisesti kovalla ääneellä. Hugo vastasi naiselle rauhallisesti, eikä näyttänyt muuttavan mielipidettään siitä, mistä he riitelivät. Lopulta Pamela lähti huoneesta ovet paukkuen. Mies ei näyttänyt olevan moksiskaan Pamelan käytöksestä, tämä ei ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta kun nainen paiskoi ovia.

Hugo riisui kengät jalastaan ja jätti ne lojumaan lattialle. Hän asteli huoneessa sijaitsevan baaripöydän luo ja kaatoi itselleen ison lasillisen skotlantilaista viskiä, jota pöydällä oli tarjolla. Sen tehtyään mies rojahti sohvalle nahkatakkinsa seuraksi, avasi telvision sormiaan napsauttamalla. Laitteen käynnistyessä Hugo nosti jalkansa pöydälle, toinen nilkka toisen päällä. Hänellä ei ollut aikomustkaan vaihtaa asentoaan, ennen kuin kullanruskea neste hänen lasissaan oli loppu. Kanavia hän selasi yksinkertaisella kädenliikkeellä. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tapella kaukosäätimien kanssa.