Yhdessä jälleen? K-18

Tyyppi yritti peitellä ääntään. Se sai Ryanin kurtistamaan kulmiaan ja valpastumaan entisestään. Oli kaveri kuka tahansa, jos oli tarvetta muuttaa äänensä sävyä, ei tuolla voinut olla puhtaita jauhoja pussissa.
Ryan mietti hetken aikaa pitäisikö hänen vain ampua ja tarkastella tilannetta sitten uudelleen. Riskinä hommassa oli se, että tyyppi saattoi olla ihminen. Vaatteiden peittämän selän perusteella oli hyvin vaikeaa arvioida oliko kyseessä vampyyri vai ihminen.

”Käänny”, Ryan käski. Hän veti asettaan hieman pois päin, perääntyen itsekkin askeleen, mutta ei laskenut sitä. Hyökkäisipä tai yrittäisipä kaveri paeta, Ryanilla oli edelleen hyvin suuri todennäköisyys osua tuohon. ”Näytä kasvosi.”

No nyt sitä sitten vasta kusessa oltiin. Luca tiesi tarkalleen että vaikka ase ei tuntunutkaan enää epämiellyttävästi hänen takaraivossaan, se osoitti häntä edelleen. Lisäksi hänellä ei ollut tietoa siitä, minkä luokan ase oli kyseessä. Kuolleen miehen verestä hän selviäisi ehkä jotenkuten vielä, mutta olisi väärin olettaa patruunoiden sisältävän sitä kun tehokkaampiakin aseita oli. Luca ei vain yksinkertaisesti halunnut tässä käyvän näin. Hänen oli ollut tarkoitus vain vilkaista Ryania, nähdä että tuo voi hyvin ja jatkaa sitten omaa elämäänsä. Minkäänlainen kohtaaminen ei ollut tullut kysymykseenkään, vaikka Luca siitä olikin haaveillut.

Hänellä ei kuitenkaan tainnut olla vaihtoehtoja. Hän jäisi kiinni tavalla tai toisella. Hän kiitti onneaan tosin siitä että oli vain hetkeä aiemmin kiskonut huppua niin, että se peitti kaikki hänen hiuksensa alleen. Näissä varjoissa ne näyttäisivät luultavasti melkein mustilta. Ja hänellä oli aurinkolasit päässään, se olisi epäillyttävää, mutta saattaisi ostaa hänelle muutaman kallisarvoisen sekunnin kun suunnitteli pakoa. Luca skannaa äkkiä ympäristönsä tietääkseen mihin suuntaan hän lähtisi juoksemaan kunhan saisi tilaisuuden.
Sitten hän lähti kääntymään, hitaasti, rauhallisesti, painaen päätään hieman alaspäin.

Kaveri selvästi epäröi. Ryan valmistautui näkemään kulmahampaat ja laukaisemaan aseensa, kun tyyppi kääntyisi ja hyökkäisi hänen kimppuunsa. Samalla hän tukevoitti omaa asentoaan, valmistautuen mahdolliseen lähitaisteluun, jos jokin menisikin pieleen.
Sitten tyyppi lähtikin kääntymään hitaasti ja rauhallisesti. Ryan seurasi tuon liikehdintää, etsien merkkiä hyökkäyksestä. Sen sijaan käännös sujuikin aivan rauhallisesti, mikä sai miehen rypistämään kulmiaan.
Minkä helvetin hiipparin hän oli onnistunut löytämään? Tyyppi ei sopinut mitenkään päin, mihinkään normaaleihin käytösluokkiin, jotka esiintyivät tällaisessa tilanteessa.

Kun kaveri oli kääntynyt, Ryan totesi harmikseen, että tuon kasvot olivat hupun ja aurinkolasien peittämät. Oliko hän saanut pihalleen jonkun vitun narkkarin, Ryan mietti vilkaistessaan aurinkolaseja. Tosin tyyppi ei käyttäytynyt kuten normaali addiktoitunut. Tämä sai Ryanin niskavillat nousemaan pystyyn puhtaasta epäluulosta.
”Nyt jos näyttäisit ne kasvosi ihan kunnolla. Riisu huppu ja nuo helvetin lasit”, Ryan murahti.
Jos tässä pikkuhiljaa rupeaisi saamaan vihiä tyypin lajista ja henkilöllisyydestä. Sen jälkeen toimintamallit olisivat hyvin yksinkertaiset. Jos kaveri olisi vampyyri, tuo eliminoitaisiin. Ihminen, soitto poliisille.

No voi nyt sun jumalauta! Lucalla oli täysi työ pitää katseensa maassa, hän tiesi että jos katsoisi ylös, hän ei voisi enää lähteä tästä tilanteesta. Hän ei voisi katsoa Ryanin kasvoja siinä tuo nyt vaan vaati häntä riisumaan vielä loputkin. Kas kun ei pyytänyt riisumaan vaatteitaan. Luca pudistaa hitaasti päätään kieltäytymisen merkiksi, hän ei aikonut paljastaa itseään.

Hänen silmänsä kuitenkin varkain nousevat Ryanin kengänkärjistä ylös tuon kehoa aina tuon kasvoille asti. Se mitä Luca näkee saa hänen sydämensä murtumaan. Hänen rakkaansa oli vanhentunut, hieman ehkä liikaakin ottaen huomioon kuluneen ajan. Ja voi jestas, mitä tämän kasvoille olikaan tapahtunut. Luca tuntee suurta kipua rinnassaan katsoessaan rakkaimpansa runnottuja kasvoja ja sitä, miten elottomalta ja vanhalta toinen hänen edessää vaikutti. Luca oli kyllä useasti yrittänyt kuvitella miltä Ryan näyttäisi vanhemmalta, mutta unelmissaan tuo oli kuitenkin ollut vielä nuori. Tämä oli liian tuskallista.. Luca käänsi katseensa ja taisteli kyyneleitään vastaan.

Kun tyyppi nosti kasvonsa ylös ja Ryan näki leuan linjat, nenän ja huulien muodot, hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Ne olivat aivan liian samanlaiset. Hän ei tunnistanut yhtään virhettä, joka olisi voinut kavaltaa illuusion. Kun tyyppi pudisti päätään kieltäytymisen merkiksi, Ryan tuijotti kaverin kasvoja terve silmä täynnä hämmennystä.
Sen enempää miettimättä yhtään mitään, hän pudotti aseensa ja tarttui nopeilla liikkeillä sekä tyypin huppuun, että aurinkolasien sankoihin. Hän repäisi kummatkin pois, ehkä aavistuksen turhan kovakouraisesti. Hän halusi kuitenkin olla varma.

Voi hyvä jumala, äiti Maria ja Johannes vitun kastaja!
Ryanin päässä rupesi heittämään oitis ja maa tuntui katoavan hänen jalkojensa alta, kun hän sai eteensä kasvot, joita oli etsinyt kolmentoista vuoden ajan. Koko ympäröivä maailma tuntui häviävän kun hän katseli Lucaa. Hän ei ollut erehtynyt. Hän oli tunnistanut tuon kasvojen linjat.
Eikä Ryanilla ollut hajuakaan siitä mitä hänen pitäisi nyt tehdä.

Hätäännys iski ensimmäisenä siinä vaiheessa kun ase kirpoaa Ryanin käsissä, mutta ennenkuin sinitukka ehtii käyttää tilaisuutta hyväkseen voidakseen paeta, hän saakin jo vallan kovakouraisen kohtelun huppunsa ja aurinkolasiensa poistoon. Luca kompuroi taaemmas ja melkein menettää tasapainonsa, ja alati hänen silmänsä tuijottavat Ryania kauhusta ja surusta. Vittu ja vielä muutaman kerran vittu.

Luca perääntyy hieman, askeleen ja toisen. Hän ei voinut jäädä, hänen oli juostava. Vaikka aivot hokivatkin tätä hänelle, jalat eivät suostuneet liikkumaan. Liiku nyt perkele! Luca tuntee epätoivoa, syvää surua ja järkytystä, eikä hänen kehonsa suostunut liikkumaan viedäkseen häntä tästä tilanteesta pois.

Lopulta ainoa minkä hän onnistuu tekemään on kääntämään katseensa pois ja kiskomaan hupun takaisin päähänsä. Hän halusi edes peittää kyyneleet jotka pyrkivät vapaiksi.

Ryanin aivot tuntuivat lähtevän viimein käyntiin pienen viiveen jälkeen. Muistot, hyvin elävät sellaiset, palautuivat hänen mieleensä. Hänen terapeuttinsa oli sanonut tällaisten muistojen olevan normaaleja kun kyseessä oli traumaattinen tapahtuma. Ryan oli kuvitellut päässeensä niistä jo eroon lääkityksellään. Nyt ne vyöryivät hänen mieleensä uudestaan, kuin joku pato hänen mielensä perukoilla olisi murtunut. Hän eli uudestaan heidän viimeisen yhteisen päivänsä. Viimeiset yhteiset hetket, tapahtumat ennen Lucan katoamista ja sen jälkeen. Hän muisti kaiken, kuin se olisi tapahtunut uudestaan juuri sillä hetkellä. Hän haistoi veren, tunsi kirkon lattian ja epätoivon.

Hänen polvensa pettivät alta ja hän vajosi polvilleen maahan. Tämä ei voinut olla totta. Hän oli juuri sopeutunut ajatukseen siitä, ettei hän näkisi Lucaa enää ikinä. Terapeuttinsa, sekä Samanthan ja Lewisin avulla hän oli onnistunut hyväksymään asiat ja jatkamaan elämäänsä edes jotenkuten eteenpäin. Hänen unensa oli edelleen keinotekoista ja hänen kroppansa kulki eteenpäin lääkkeiden avulla. Mutta hän eli, vaikka varsinaisesti sillä ei olisi ollut juurikaan väliä.
Nyt se kaikki tuntui valuvan hukkaan.
Ryan ei voinut uskoa, että tämä tapahtui. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Maailma tuntui hajoavan hänen ympäriltään.

Sitten Ryan tajusi jotain. Luca oli tullut takaisin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Luca seisoi siinä hänen edessään.
Ryan nosti katseensa mieheen. Se oli Luca. Siitä ei ollut epäilystäkään. ”Luca?”

Oman nimensä kuuleminen rakkaansa huulilta oli kuin isku vasten kasvoja, ainakin jos ei ollut uskonut kuulevansa sitä enää koskaan. Luca jäykistyi silminnähden ja puristi käsiään nyrkkeihin jotka nyt lepäsivät hänen sivuillaan. Hän halusi kääntää katseensa Ryania kohden, halusi juosta tuon syliin ja itkeä ikäväänsä. Sitä hän ei kuitenkaan voinut tehdä. Se olisi liian kivuliasta heille molemmille. Ehkä olisi parempi että hän antaisi verenpunaisten silmiensä tuijottaa Ryania, antaa toisen nähdä heti suoralta kädeltä mikä hän oli jotta tuo voisi nostaa aseensa ja tehdä sen mistä Luca oli haaveillut jo vuosia..

Mutta entä Ted? Luca olisi saattanutkin esittää hyökkäävänsä Ryanin kimppuun jos olisi sillä saanut tuon tappamaan itsensä, mutta hän oli luvannut Tedillekkin tulla takaisin.. Kaikki meni aivan liian monimutkaiseksi juuri sillä hetkellä. Luca tunsi pirstovaa kipua päässään ja tunsi tajunnantasonsa heikkenevän. Ei, ei nyt. Hän taisteli pitkääkseen itsensä tajuissaan, painoi molemmilla käsillä päätään saadakseen kivun lakkaamaan. Ei nyt.

Rauhoituttuaan hieman Luca uskaltautuu katsomaan jälleen Ryaniin. Siinä tuo oli, polvillaan maassa hänen edessään, shokissa. Näky koski Lucan sydämeen eikä hän voinut itselleen mitään kyykistyessään rakkaimpansa eteen.
"Hei, Ryan..", Ääni on käheä kuiskaus, tuskin kuultavissa. Voi jestas miten hän halusikaan koskettaa toista!

Ryan ei ollut uskoa silmiään. Tosin juuri nyt hän ei enää tiennyt mihin hänen olisi pitänyt uskoa. Vaikka hän olikin toivonut muuta, todellisuudessa hän ei ollut enää pitkään pitkään aikaan uskonut Lucan löytymiseen. Hänen terapeuttinsakin jaksoi hokea sitä koko ajan, että tällaisessa maailmassa, tällaisena aikana oli mahdotonta enää löytää jotakuta, joka oli kadonnut. Varsinkin kun olosuhteet Lucan katoamisen aikaan nyt olleet mitä olivat. Samantha ja Lewiskin olivat hokeneet jatkuvasti, että Ryanin oli aika jatkaa eteenpäin elämässään.
Lopulta, kun etsinnät eivät vieläkään tuottaneet tulosta ja Ryan oli kotiutunut sairaalasta, hän oli tehnytkin niin. Tosin ilman Lucaa elämä oli tuntunut keinotekoiselta. Ryan selvisi öistään ainoastaan vahvojen unilääkkeiden avuilla, päivällä häntä pitivät käynnissä erilaiset mielialalääkkkeet, sekä terapiaistunnot. Ja tietysti työ. Ilman työtään hän olisi varmasti romahtanut lopullisesti. Se työtaakka, mikä oli aikanaan rasittanut hänen ja Lucan suhdetta, oli lopultakin ollut hänen oma pelastuksensa. Töihin uppoutuneena hän ei ehtinyt ajatella elämäänsä. Hän vain teki niin kuin piti.
Mutta koskaan Ryan ei ollut oppinut rakastamaan, eikä ollut rakastunut kehenkään uudestaan.

Nyt Ryan oli kuitenkin varma siitä, että Luca seisoi hänen edessään. Se ei voinut olla kukaan muu.
Luca laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mies oli aivan yhtä surullisen näköinen kuin miltä Ryanista tuntui. Hänen sydämensä oli halkeamassa. Edelleen hän ei voinut olla ajattelematta, että hänen olisi pitänyt etsiä sitkeämmin ja pidempään. Hän ei olisi saanut luovuttaa niin helpolla.

Ryan kohotti kätensä ylemmäs koskettaakseen vihdoin ja viimein rakkaimpansa kasvoja. Siitä oli aivan liian kauan kun hän oli saanut koskettaa niitä. Terveestä silmästä pulppuavat kyyneleet hämärsivät hänen näkökykyään, mutta hän tiesi katsomattakin miltä Luca näytti.

Luca kavahtaa automaattisesti kauemmas Ryanista tuon yrittäessä koskettaa häntä. Sinitukan verenpunaiset silmät ovat lautasen kokoset, aivan kuin tuo olisi pelännyt Ryania ja sitä että hellän kosketuksen sijaan toinen löisi häntä. Mikä ei taas toisaalta olisi ihme, jos vaikka löisikin. Luca oli tehnyt paskamaisen katoamistempun ja ilmestynyt nyt sitten yhtäkkiä jälleen 'elävienkirjoihin'. Hän pudisti päätään Ryanialle. Ei, he eivät voisi koskettaa toisiaan, se pilaisi kaiken. Luca oli varma että jos tuntisi Ryanin kuuman käden ihollaan, hän joko sekoaisi tai murtuisi lopullisesti. Eikä hän voinut enää tehdä sitä. Joten mitä hän voisi tehdä? Kyykkiä tässä kuin mikäkin idiootti ja odottaa että aamu tulisi ja aurinko kärventäisi hänet hyvin hyvin epämukavasti? Vaiko odottaa että joku muu tulisi ja listisi hänet siihen paikkaan?

Luca avasi suunsa muttei tiennyt lainkaan mitä sanoa. Mitä tässä voisi edes sanoa? 'Moikka, sori että katosin mut tulin nyt takas pilaamaan sun elämän koska kato hei mä oon vampyyri'? Olisi ollut helpompaa jos Ryan olisi huutanut hänelle, esittänyt kysymyksiä, ajanut hänet tiehensä.. mitä tahansa muuta kuin itkenyt äänettömästi siinä hänen edessään.. Hän kaipasi toista ja toisen kosketusta.

Ryanin kulma painui kurttuun hänen terveen silmänsä päällä. Miksi Luca perääntyi? Oliko tuo sittenkin yksi hänen harhoistaan? Hän sulki silmänsä ja näki silti näkökykyä paikkaavalla kameralla miehen kasvot. Tällä kertaa Luca ei ollut harha.
Ryan tarkasteli miehen kasvoja miettien mistä kiikasti. Samassa hänen aivonsa ryhtyivät lähettämään hätäsingaalia. Jokin oli pielessä, eikä sopinut kuvaan. Ei mennyt montaa hetkeä, kun Ryan tajusi mikä. Kun hän katsoi itseään peiliin, hän oli kaukana siitä parikymppisestä miehestä, joka oli elänyt yhdessä Lucan kanssa. Suru ja pitkät hoitojaksot, sekä hänen työnsä olivat jättäneet jälkensä häneen. Hänellä oli huolen ja surun tuomia ryppyjä, joita ei ollut silloin. Hänellä oli vain yksi toimiva silmä, sekä lukusia arpia. Luca oli täysin muuttumaton. Tuo näytti samalta kuin silloin kolmetoista vuotta sitten kun oli kadonnut. Paitsi silmistä. Silmät olivat tummemmat. Tässä valaistuksessa ne näyttivät mustilta.
Ryanin aivot laskivat yhteen yksi plus yksi, Lucan muuttumattomuuden ja tuon katoamiseen liittyvien tapahtumien kanssa.

Ryan kavahti vuorostaan taaksepäin, kaatuen hankalasta asennosta suoraan pyrstölleen. Hänen silmänsä oli laajentunut kauhusta.

”Luca! Mene sen yhden perään! Minä tapan tämän.”
”Luca! Mene! Tämä on käsky!”


Ryan oli saanut sivallettua toisenkin vampyyrin pään irti sen hartioista. Irronnut ruumiinosa putosi maahan ilkeästi tömähtäen. Tyhjät silmät tuijottivat metsästäjää ja otuksen naama oli vääntynyt rännipirumaiseen ilmeeseen.
Ryan huohotti kevyesti rasituksesta. Hänen ruumistaan kivisti. Siellä täällä oli haavoja ja nirhaumia. Häen jalkojaan polttelivat maitohapot ja hiki oli kirvonnut liukastamaan ihoa. Tämä toinen vampyyri oli ollut ensimmäistä paljon kovempi vastus. Se oli osannut jopa taistella vastaan. Hän oli tosiaan saanut tehdä töitä tappaakseen olennon pääsemättä itse hengestään.

Samassa Ryan kuuli naisen riemastunutta naurua yläpuoleltaan. Hän kohotti katseensa nopeasti ylös äänen suuntaan. Hetken hän sai haravoida rakennuksen yläosia, ennen kuin löysi etsimänsä. Urkuparvella seisoi kaiteeseen nojaten vampyyrinainen. Nainen olisi voinut olla kaunis, jos kuolema ei olisi muuttanut hänen kasvojaan kalman kalpeiksi. Naisen verenpunaiset silmät suorastaan hehkuivat urkuparvella palavien kynttilöiden loimussa ja tuon kasvoilla paistoi mielipuolisesta riemusta kertova virne. Naisen hiukset olivat muuten mustat kuin korpinsulat, mutta kasvoja kehysti kaksi paksua verenpunaista raitaa.
”Et olekkaan ihan eilisen teeren poikia”, nainen sanoi ivaa äänessään. ”Sinulle on nostettava hattua, kun pärjäät kokeilleni. Samaa mieltä en tosin taida olla kumppanistasi.”
Kokeille?
Ryan tähtäsi sen kummempia miettimättä aseellaan keskelle naisen otsaa. Nainen kuitenkin väisti luodin pelottavan ketterästi. Ryan ei ehtinyt kuin räpäyttää silmiään ja tuo oli poissa.

Samassa kuului tömähdys kun jokin laskeutui lattialle hänen selkänsä takana. Ryan kääntyi kannoillaan kohdatakseen neljännen vampyyrinsa tälle illalle.

Kesken taistelun Ryan kuuli ammutut laukaukset jostain kaukaa yläpuoleltaan, mutta ei ehtinyt millään auttamaan poikaystäväänsä. Hänen oma vampyyrinsä tuotti nimittäin aivan riittävästi ongelmia. Tämä osasi taistella paremmin kuin yksikään niistä, jotka hän oli tänään kohdannut. Jopa niin hyvin ettei Ryan voinut olla varma lopputulemasta.

Hänen keskittyminen herpaantui vasta selkänsä takana kuuluvaan rysähdykseen, joka täytti hänen korvansa ja sai tärykalvot parahtamaan tuskasta. Hänen tajuntaansa ei edes mahtunut katossa komeileva reikä, sillä Luca makasi katkenneiden lautojen, roskan ja pölyn keskellä, yltäpäältä veressä. Ryanin sydän tuntui pysähtyvän. Mutta hän ei ehtinyt tekemään mitään kun suorastaan huutava kipu täytti hänen mielensä. Sitten hänen omissa silmissään musteni.

Lucasta oli tullut vampyyri. Ryan oli epäonnistunut sinä iltana kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Ensimmäinen ajatus oli ottaa ase ja painaa se omaa kitalakea vasten. Sekään ei kuitenkaan olisi riittävä maksu kaikista niistä synneistä, mistä häntä voitiin syyttää. Hän oli omilla teioillaan tuominnut Lucan johonkin paljon pahempaan paikkaan kuin helvetti.

Toisen reaktioista saattoi hyvinkin päätellä että tuo oli viimein ymmärtänyt. Ryan kaatui taaemmas istumaan ja näytti pieneltä lapselta joka oli kohdannut hirviön. Ajatus itsestään hirviönä oli se viimeinen pisara joka sai veriset kyyneleet valumaan kalman kalpeille poskille. Luca nousee ylös ja kuivaa vimmatusti kasvojaan hihaansa. Tämä taisi olla tässä. Nyt Ryan tiesi totuuden ja luultavasti syytti siitä itseään, ja saattaisi alkaa metsästää vampyyreitä aivan uudella tarmolla - myös häntä itseään. Jos he joskus kohtaisivatkin jossain Heavenin väijytyksessä, Ryan toivon mukaan tekisi hänestä selvää ennenkuin joku muu ehtisi. Luca katui päätöstään tulla, tai ainakin päätöstään jäädä tälläiseen kohtaan odottelemaan josta hänet saatettaisiin nähdä. Noh, nyt oli myöhäistä enää valittaa.

Luca kääntää selkänsä Ryanille.
"Anna anteeksi..", Hän kuiskaa murtuvalla äänellään ennenkuin lähtee kävelemään pois päin. Hän ei vain kestänyt katsoa tuota ilmettä Ryanin kasvoilla enää hetkeäkään. Se koski häneen aivan liikaa.

Jossain vaiheessa Ryan tajusi Lucan itkevän. Hän ei voinut mitään sille, että valtimoverenpunaiset kyyneleet saivat hänen niskavillansa nousemaan pystyyn irvokkuudelleen. Sitä enemmän hänen huomionsa keskittyi kuitenkin sen tiedostamiseen, että Luca itki. Ryan oli tottunut kimppuunsa hyökkääviin vampyyreihin. Hän ei ollut koko työuransa aikana kohdannut vampyyria, joka ei olisi yrittänyt repiä häneltä suonia auki. Tietyllä tasolla, tajuttuaan mitä kolmetoista vuotta sitten oli todella tapahtunut, hän oli odottanut samaa Lucalta.
Toisen kyyneleiden näkeminen sai Ryanin lihakset rentoutumaan valmiustilasta, johon ne olivat kiristyneet. Hän tosin jännittyi uudelleen kun Luca nousi seisomaan, mutta hyökkäystä ei kuulunut vieläkään.

Anteeksi pyyntö oli kuin isku palleaan. Miksi helvetissä Luca rupesi pyytelemään anteeksi? Eihän muutos ollut tuon syytä. Ryan oli syypää siihen mitä Luca oli joutunut kokemaan. Hän ei ollut heidän tehtävällään ollut riittävän hyvä johtaja, jotta olisi voinut suojella alaistaan. Hän oli laittanut vampyyreiden tappamisen Lucan hengen edelle.
Ryan ei ehtinyt pohtimaan sanoja sen enempää kun Luca kääntyi lähteäkseen. Jos hän nyt jäisi pällistelemään tähän kuin mikäkin idiootti, hän ei välttämättä koskaan saisi vastauksia kysymyksiinsä. Ja siitä seuraisi taas vuositolkulla päämäärätöntä terapiaa. Ja vampyyri tai ei, hän ei todellakaan halunnut päästää Lucaa menemään.
”Luca. Odota!” Ryan nousi rivakasti ylös maasta ja ryntäsi miehen perään, tarttuakseen kiinni tuon käsivarresta ja estääkseen lähdön. ”Miksi sinä pyydät minulta anteeksi?”

Oli parempi päästää nyt lopullisesti tästä kaikesta irti, yrittää unohtaa ja jättää jälkeen vain muutamia mukavia muistoja. Oli ollut virhe tulla, mutta sille ei enää voinut tehdä mitään ja Luca saisi sitten nyt kärsiä seuraukset. Hän oli varma että jos vain kävelisi vielä hetken aikaa, hän voisi kuulla aseen laukauksen ja tuntea sen jälkeen kamalaa kipua. Hän oikeastaan toivoi että Ryan olisi kohottanut aseensa ja tehnyt hänestä selvän. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa lopullisesti kuolleena.

Hän ei kuitenkaan ollut odottanut että Ryan lähtisi hänen peräänsä. Ensimmäiset huudot Luca yrittää jättää huomioitta, mutta kun Ryan tarttuu häntä ranteesta hänen on pakko pysähtyä. Luca ei kuitenkaan käännä katsettaan takaisin Ryaniin, sillä toiselle oli selvästi liikaa hänen muuttumattomia, kuoleman valkoisten kasvojensa näkeminen. Luca kuitenkin yllättyy kysymystä jonka kuulee takaansa.
"Sitä että tulin takaisin, ei ollut tarkoitus että näkisit mut.. Ja katoamista, ja kuolemista, ja vaikka mitä.", Luca hymähtää surkeasti ja pitää katseensa kengissään.

Ryan huokaisi helpottuneena kun ranteen ympärille kiertyneet sormet saivat Lucan pysähtymään. Hän ei ollut aivan vielä valmis päästämään toista lähtemään. Ei nyt kun hänellä olisi mahdollisuus saada selitys niihin moniin kysymyksiin, jotka olivat vuosien ajan risteilleet hänen päässään. Tästä kysymyksestä oli hyvä aloittaa.
Vastaus sai Ryanin kuitenkin rypistämään kulmaansa. Tämä ei ollut aivan se vastaus, jota hän oli odottanut. Toisaalta, ei hänellä ollut hajuakaan siitä mitä oli odottanut. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, kun hän oli noussut Samanthan ja Lewisin pöydästä lähteäkseen takaisin tyhjään kotiinsa, vaikka aikaa oli konkreettisesti kulunut vain joitain kymmeniä minuutteja. Se oli muuttunut yht'äkkiä valovuosiksi, kun Luca olikin odottanut häntä pihan varjoissa.

”No, miksi sinä tulit sitten takaisin?” Ryan olisi halunnut kysyä samaan aikaan myös kymmentä muuta eri asiaa, mutta se oli fysiologisesti mahdotonta toteuttaa, eikä sellaisesta puheesta todennäköisesti saisi kummoistakaan selkoa. Ja jos hän olisi esittänyt kaiken jonona, hän olisi joutunut puhumaan aamuun asti ja jotkut vastaukset olisivat jääneet sille tielleen. Oli parempi edetä yksi kerrallaan.

Miksi? Halusiko Ryan todella kuulla hänen vastauksensa? Luca kääntää hieman päätään katsoakseen toista surkeana, epäröiden ja harkiten vastaustaan tarkasti.
"Voidakseni päästää irti. Nähdäkseni että voit hyvin ja olet jatkanut elämääsi jotta voin itse tehdä samoin.", Totuus, kylmä ja julma. Hän ei tiennyt miten Ryan reagoisi moiseen, sillä sanat saattoivat kuulostaa siltä että hän oli tullut jotta voisi unohtaa toisen, vaikka se ei mitenkään olisi koskaan mahdollista.

Ehkä hänen pitäisikin sanoa jotain julmaa? Jotain mikä saisi Ryanin vihaamaan häntä? Ehkä Ryanille olisi helpompaa päästää hänestä irti ja unohtaa hänet jos hän sanoisi jotain oikein kamalaa?
Luca ei kuitenkaan pystynyt siihen. Hän oli jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa kuolemalla.

Vastauksen saatuaan Ryan purskahti kolkkoon ilottomaan nauruun. Vai oli Luca tullut tarkastamaan, että hän voi hyvin ja on jatkanut elämässään eteenpäin. Olihan se jollain, sairaalla tavalla huojentavaa kuulla, että Luca oli vasta kolmentoista vuoden jälkeen valmis päästämään irti.
”Entä, jos et näkisi haluamaasi?” Ryanin oli pakko kysyä. Sillä vaikka asiat saattoivatkin ulkopuolisen sivustaseuraajan silmiin, että hän voi hyvin ja eli elämäänsä, se ei ollut niin. Ei hän voinut hyvin, eikä hän ollut päästänyt irti. Jos asiat olisivat niin, hän ei kävisi lääkkeillä ja näkisi ilman niitä painajaisia. ”Entä jos minä en voi hyvin, enkä ole päästänyt irti ja jatkanut elämääni? Mitä sinä silloin tekisit?”

Nauru yllätti Lucan täysin. Hän katsoi Ryania melkein säikähtäneenä ja yritti varovasti hivuttaa kättään irti toisesta, aivan kuin Ryan olisi tullut hulluksi ja päättäisi leikata hänen päänsä irti hetkellä millä hyvänsä.
Jatko kysymykset saivat hänet kuitenkin jähmettymään. Mitä hän tosiaan olisi tehnyt jos olisi nähnyt Ryanin voivan huonosti? Hän ei ollut varautunut sellaiseen vaihtoehtoon, sillä oli olettanut että totta kai Ryan on kunnossa.
"Minä.. En tiedä. En ollut ajatellut että voisit huonosti.", Luca myöntää ja näyttää miettivän, mitä tilanteessa tekisi. Mitä hän oikeastaan voisi tehdä? Pamahtaa sisälle ovesta kurkittuaan ensin ikkunasta sisään, ja huutaa ettei ollut huolta beibi, koska hän oli palannut kotiin?
Mielikuva saa sinitukan purskahtamaan nauruun.

Ryan kohotti kulmaansa Lucan naurulle. Oliko heidän ensitapaamisensa kaikkein näiden vuosien jälkeen tosiaan kääntynyt kolkoksi komediaksi.
”Imartelevaa kuulla, että pidät minua edelleen jonkinlaisena superihmisenä, jota ei kaada mikään”, Ryan sanoi kunhan Luca hieman rauhoittuisi. Samaan aikaan, vaikka tilanne olikin kertakaikkisen absurdi, hän ei voinut olla ihailematta entisen poikaystävänsä kasvoja. Luca ei ollut muuttunut ulkoisesti pätkääkään. Tuo oli juuri sellainen minä Ryan hänet muisti kaiken kuluneen ajan jälkeen. Se tuntui yksinkertaisesti sanoin kuvaamattomalta.
”Hankitaanpa sinulle sitten vastaus.”
Hän päästi irti Lucan kädestä, mutta viittoi tuota seuraamaan itseään talolle. Jos Luca oli tullut tarkastamaan mitä hänelle kuului, tuo saisi nähdä kaiken. Eihän heillä ollut ennenkään ollut mitään salattavaa. Lisäksi tämä olisi huomattavasti tehokkaampaa kuin puskissa vakoilu. Samalla Ryan voisi tutkailla omia tuntemuksiaan. Sillä juuri nyt hänestä vaikutti siltä, että hänen tunnetiloja säätelevä keskuksensa oli mennyt jonkinlaiseen oikosulkuun.

Luca pyyhki naurun kyyneleet silmistään ja manasi itsensä rauhoittumaan. Tämä ei tosiaankaan ollut oikea aika ruveta hysteeriseksi. Eikö hänen mielenterveytensä ollut muutenkin jo heikoilla jäillä? Ei ollut ehkä viisainta alkaa hysteeriseksi ja päästää irti todellisuudentajustaan. Luca katsoi kuitenkin Ryania hieman pahoittelevasti kun tuo totesi olevansa imarreltu. Ei Luca nyt ehkä superihmisenä Ryania ajatellut, mutta ajatteli että kolmetoista vuotta oli pitkä aika ihmiselle. Oli ihan loogista että Ryan olisi jatkanut elämäänsä.
Luca katsoi epäröiden Ryania kun tämä viittasi häntä mukaansa. Olisikohan se nyt ihan viisasta seurata toista? No, jos Ryan aikoisi tappaa hänet sisätiloissa, niin Luca sallisi sen hänelle. Hän ei voinut kieltää Ryania tekemästäkään sitä. Hän tunsi kuitenkin lievää epävarmuutta lähtiessään seuraamaan rakkaimpaansa tuon kotiin. Tästä ei luultavasti hyvää seuraisi.

Ryan oli lievästi yllättynyt siitä, että Luca tosiaan seurasi häntä. Hän ei jäänyt kuitenkaan hämmästelemään sitä sen enempää, vaan kiersi etuovelle autonsa takakontin kautta. Hän nappasi mukaansa työlaukkunsa, sekä laatikon jossa oli erinäisiä muistioita, jotka hänen oli tarkoitus lukea.
Etuovi avautui ainoastaan pitkällä ovikoodilla, sekä avaimella. Sen jälkeen oli kytkettävä vielä sisältä käsin tavanomainen hälytysjärjestelmä pois päältä. Ryanin talon ensimmäinen kerros koostui avarasta, lähes tyhjästä aulasta, jota kiersivät kahdella seinustalla ovet ja toisella kahdella, isot seinänkokoiset ikkunat, jotka antoivat atlantin valtamerelle. Ulko-ovesta vasemmalla oli portaat, jotka johtivat ylös toiseen kerrokseen. Ryan jätti kantamuksensa matalalle tuolille portaikon viereen ja asteli peilin eteen. Sen takaa paljastui vaatekaappi, johon mies riisui takkinsa. Hän viittoi Lucaa tekemään samoin, jos tuo koki sen tarpeelliseksi.

Sen jälkeen hän lähti johdattamaan yllättävää vierastaan ylös talon puolelle. He tulivat avaraan tilaan, joka oli samaan aikaan sekä keittiö, olohuone, että ruokasali. Tilassa ei ollut ollenkaan seiniä, vaan kokoinaisuus oli itsessään iso huone, jonka ikkunat antoivat jälleen merelle. Kaikki sävyt olivat tummia ja käytännöllisiä. Huonekalut ja muut olivat kaikki modernia, pelkistettyä muotoilua, minkä Luca saattaa tunnistaa jo Ryanin vanhoista asunnoista vuosien takaa. Siellä täällä näkyy joulukoristeita, kertomassa lähestyvistä pyhistä ,jotka ovat miehen taloudenhoitajan ripustamia.
Ryan asteli keittiösaarekkeita kohti. Hänen oli aika ottaa lääkkeensä ja niistä oli hyvä aloittaa kertominen. Hän otti purkit esiin eräästä kaapista, asetellen ne siistiin riviin pöydälle.
”Tässä on pillereitä, ensinnäkin tämän rakkineen aiheuttaman kroonisen päänsäryn hoitoon”, Ryan sanoi osoittaen keinotekoista silmäänsä, samalla kun laski lasiin vettä. ”Mutta sillä ei taida olla väliä, kun ajatellaan miksi sinä tulit. Nämä muut sen sijaan hoitavat muunmuassa kroonista traumaperäistä stressihäiriöitä, sekä maanisdepressiivisyyttä. Siinä on myös lääke, jonka pitäisi ehkäistä varmuuden vuoksi paniikkihäiriökohtauksia. Lisäksi yläkerrassa, makuuhuoneessani on vielä vahvat rauhoittavat unilääkkeet, joita ilman en nukkuisi silmäystäkään. Nämä ovat olleet minulla käytössä viimeiset kolme vuotta. Sitä ennen olen kokeillut kymmeniä muita yhdistelmiä, mutta tämä kombo tekee olostani normaalin suurimmaksi osaksi aikaa. Sen lisäksi käyn terapiassa kerta viikkoon.”

Ryan heitti pienen kourallisen pillereitä kurkkunsa perukoille ja joi vettä lasista saadakseen ne menemään alas. Hetken kuluttua hän laski tyhjän astian pöydälle. Koko toimituksen ajan hän oli katsonut Lucaa, hellittämättä katsettaan hetkeksikään. ”Ilman näitä pikku pillereitä, olisin varmaan jäänyt pysyvästi psykiatriseen sairaalaan.”

Luca tunsi itsensä kuin varkaaksi astellessaan Ryanin perässä tuon talolle. hän pälyili jatkuvasti ympärilleen kuin odottaen Heavenin porukan hyppäävän jostain esiin tappaakseen hänet. Idea oli huono, huono. Luca ei saanut itseään rauhoittumaan ja häntä suorastaan ahdisti kun hän pääsi sisälle taloon ja sai törmätä melkon tutunoloiseen sisustukseen. Tälläinenkö koti heillä olisi ollut, jos kaikki ei olisi mennyt päin helvettiä? Millaista elämä olisi, jos hän olisikin tullut aiemmin takaisin ja he olisivat yhdessä keksineet jotain? Luca pudistaa päätään ajatuksilleen. Oli turhaa miettiä sitä sen enempää. Hän oli kuitenkin käyttänyt viimeiset kolmetoista vuotta asioiden vatvomiseen, eivätkä ne olleet muuttuneet yhtään sen paremmiksi.

Takki yhä päällään Luca seuraa Ryania keittiöön. Hän tuijottaa toisen pöydälle lastaamaa pillerikasaa järkyttyneenä ja katsoo vielä järkyttyneempänä Ryania tuon selostaessa niiden käyttötarkoituksen. Se tuntui pahalta. Jostain syystä Lucasta tuntui siltä kuin Ryan näyttäisi tämän hänelle vain syyttääkseen häntä omasta kurjuudestaan. Tästä saattoi kuitenkin päätellä, ettei Ryanilla tosiaankaan ollut kaikki hyvin. Viiltävä tuska puristi hänen sydäntään ja Lucasta tuntui siltä kuin hän tekisi kuolemaa. Hän ei voinut mitään kyyneleilleen jotka alkoivat virtaamaan hänen poskilleen eikä sille, että hänen polvensa pettivät hänen altaan.
"Olen niin pahoillani..!", Luca ei voinut muuta kuin pyytää anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan. Hän nosti kädet korvilleen ja veti polvensa rintaa vasten. Voi kumpa Ryan tappaisi hänet jo.

Ryan mietti parhaillaan kertoisiko hän loputkin hulppeasta elämästään, joka oli alkanut Lucan kadottua. Kun Luca kuitenkin purskahti itkuun ja vajosi varsin sulottomasti lattialle, hän syöksyi tuon luokse polvilleen. Toisen tuskan näkeminen satutti häntä. Ei hän ollut halunnut saada aikaan tällaista reaktiota. Hän oli vain halunnut näyttää, Lucan olleen väärässä kuvitellessaan, että koko elämänsä rakkauden menettäminen ei olisi jättänyt minkäänlaisia jälkiä.
Ryan tarttui lempeän lujilla otteilla Lucan käsiin laskeakseen ne alas. Hän otti toisen kasvot kämmentensä väliin ja pakotti tuota katsomaan itseään. ”Luca.” Ryanin ääni oli käheä miehen omista tukahdetuista tunteista, jotka yrittivät nyt pyrkiä esiin. ”Tämä ei ole sinun syysi. Minä en ole kertaakaan näiden vuosien aikana syyttänyt sinua tästä kaikesta. Nytkin ymmärrän miksi sinä et palannut. Helvetti soikoon, kolmetoista vuotta sitten minä olisin varmaan tappanut sinut sumeilematta muutoksesi vuoksi. Koko tämän ajan minä olen syyttänyt itseäni. Minun olisi pitänyt olla parempi johtaja. Päässäni soi taukoamatta käsky, jonka annoin sinulle juuri ennen kuin kaikki meni päin helvettiä. Minä käskin sinun mennä tappamaan sen vampyyrin ilman taustatukea. Tämä kaikki on...”
Ryanin ääni murtui. Hän yritti jatkaa lausettaan, mutta ei pystynyt. Hänen kurkustaan tuli ulos vain kähinää. Aivan kuin joku olisi painanut sitä kasaan ja estänyt häntä puhumasta.

Näiden asioiden vuoksi, hänellä ei ollut toivoakaan päästä yli tapahtumista. Hänen terapeuttinsa jaksoi muistuttaa häntä siitä, että jollei hän anna itselleen anteeksi, paraneminen ei alkaisi koskaan. Ei kovinkaan lohduttavaa, kun Ryan tiesi ettei voisi koskaan antaa anteeksi sitä, että lähetti Lucan vampyyrin syliin.

Luca suorastaan säikähtää kun Ryan tarttuu hänen käsiinsä ja lopulta pakottaa hänet katsomaan itseään. Hän ei olisi halunnut, hän olisi halunnut paeta eikä pillittää tässä lattialla kuin mikäkin kakara. Hän oli sentään aikuinen mies ja vieläpä vampyyri, hänen olisi pitänyt osata olla tunteettomampi. Hän olisi halunnut Ryanin syyttävän häntä, olisi halunnut näyttää tuolle 'ilkeän' puolensa jotta Ryan voisi päästää irti vihan avulla, ja silti hän nyt istui siinä vollottamassa kuin tyttö. Häpeällistä.

Ja kaikenkaikkiaan Ryan syytti itseään. Tyypillistä. He molemmat syyttivät itseään ja ihmettelivät sitten kun pää ei oikein pelannut niinkuin normaaleilla ihmisillä?
Luca onnistuu saamaan hymyn kasvoilleen, ja hänen verenpunaisista silmistään paistaa kaikke se rakkaus jota hän tuntee toista kohtaa kun Ryan murtuu siinä hänen edessään. Luca nostaa toisen kätensä Ryanin käden päälle joka on hänen poskellaan ja lepuuttaa hetken päätään sen lämpöä vasten. Hän kaipasi lämpöä.
"Ryan, kiltti. Ei se ollut sinun syytäsi. Toimit juuri niinkuin tilanteessa pitikin.", Luca ei halunnut että hänen rakkaansa syyttäisi itseään asioista joille ei voinut mitään, varsinkaan kun lopputulos olisi varmaan ollut joka tapauksessa sama.
"Vaikka et olisi lähettänyt minua mihinkään, luulen että lopputulos olisi ollut sama, tai pahimmassa tapauksessa molempien kuolema. Nyt sinä ainakin saat elää, ja olen siitä kiitollinen. Kuolisin vuoksesi uudestaankin."

Ryan olisi voinut huokaista kun Luca painoi päätään hänen kämmenselkäänsä vasten. Luoja miten hän olikaan kaivannut tätä, tällaista yhdessäoloa. Hän olisi halunnut Lucan kanssa kaiken, hyvät ja huonot päivät, elämän ylä ja alamäet. Hän oli kuunnellut tänäänkin murhaavan kateellisena, kuinka Samantha ja Lewis olivat kinanneet tulevasta taloprojektistaan. Hän olisi halunnut kinata samoista asioista Lucan kanssa ja päätyä lopulta kompromissiin.
Lucan puhuessa hän katseli kiinnostuneena verisiä kyyneliä, jotka valuivat toisen poskia pitkin. Hän ei ollut koskaan nähnyt vampyyrin itkevän. Ei hän tiennyt, että ne edes pystyivät vuodattamaan kyyneliä. Ryan olisi halunnut koskettaa niitä ja kokeilla, olivatko ne oikeasti verta.

”Luca, minä toimin kaikkien sääntöjen vastaisesti. Meitä oli liian vähän. Minun olisi pitänyt johdattaa meidät pois ja odottaa lisäjoukkoja. Minä mokasin, eikä sitä voi selittää yhtään sen kauniimmaksi.” Ryan ei voinut enää mitään mielihalulleen, pyyhkäistä yhtä kyynelnoroa. Kyllä, hänen peukaloonsa näytti jäävän verta. Se ei tosin ollut yhtä tahmeaa kuin olisi pitänyt. ”Eikä sairaalajaksosta toiseen siirtyminen ja lääkefirmojen koekaniinina ja... Oleminen ole mitään elämää.”
Hän oli ollut vähällä paljastaa jo sen kaikkein inhottavimman salaisuuden, josta kukaan ei tiennyt mitään. Hän ei ollut puhunut siitä kenellekkään ja vanha tottumus, sekä oma itseinho estivät sen nytkin.