Yhdessä jälleen? K-18

"Vitut minä säännöistä. Keikan piti olla peruskeikka, joten et voinut tietää että siellä on enemmänkin. Nyt loppui se itsesyyttely.", Luca katsoi tuimasti entistä kumppaniaan kuin sanoakseen tuolle ettei tuo saisi enää yhtään murehtia ja ajatella asiaa. Hän ei pitänyt siitä lainkaan että Ryan syytti itseään.
Hän katsoo hieman kiinnostuneena Ryanin reaktiota hänen kyyneliinsä eikä voi olla hymähtämättä. Niin, vampyyritkin osasivat itkeä ja tuntea kaikkea muutakin kuin ihmiset. Heidän tunteensa olivat itseasiassa vahvemmat. Jestas, ajatella jos hän leimaantuisi Ryaniin? Siinä vaiheessa hän viimeistään olisi tappanut itsensä.
"Lupaa minulle, että lopetat syyttämästä itseäsi? Tiedän ettei se ole helppoa mutta..yritä edes?"

Ryan oli jo avaamassa suutaan väittääkseen Lucalle vastaan. Peruskeikka tai ei, hänen olisi silti pitänyt varautua paremmin ja olla parempi johtaja ja... Asia ei tosin muuttuisi miksikään vaikka he nyt vääntäisivät siitä kättä aamuun asti. Ryan ei pääsisi eroon syyllisyydentunnostaan. Hän jatkaisi sen tukahduttamista lääkkeillä.
Ryanin huomio oli hetkeä aikaisemmin siirtynyt Lucan kyynelistä jälleen tuon kasvoihin, eikä hän voinut olla ihmettelemättä sitä ettei tuo näyttänyt tai tuntunut lainkaan erilaiselta. Kyllä, silmät olivat karmivan karmiininpunaiset ja iho oli vaaleampi, sekä kylmempi kuin aikanaan, mutta muutoin... Ei mies ollut kuin ne raivotautiset, eläimiä muistuttaneet olennot, joista jollakin näytti olevan korvien välissä muutakin kuin kuolleita aivosoluja. Luca oli... No, Luca.
Miehen silmistä näkyi etteivät kuluneet kolmetoista vuotta olleet hänellekään helppoja, mutta nyt kun itku alkoi helpottamaan Ryan aisti tuon äänessä sen vanhan särmän, johon oli aikanaan ollut niin hulluna. Hänestä itsestään kun tuntui, että vuodet olivat jättäneet jälkeensä vain tyhjän kuoren.
Ryan huomasi hipelöivänsä miehen hiusten latvoja, kuunnellessaan tuon pyyntöä.

”Et ole ensimmäinen, joka minulta pyytää tuota”, hän sanoi lopettamatta sittenkään Lucan hiusten sormeilua. Jostain syystä Lucan sanat saivat Ryanin sydämen tuntumaan entistä ontommalta. Ne kuulostivat niin lopullisilta. Ihan kuin tunnelin päässä ei olisi ollut enää valoa, vaan kaikki oli tässä. ”Etkä varmasti viimeinen. Sammy ja Lewis hokevat minulle samaa koko ajan. Enkä minä uskalla luvata sinullekaan mitään. En ole onnistunut siinä kolmeentoista vuoteen, joten en tiedä mikä voisi yht'äkkiä muuttaa ajatusmaailmaani.”

"Minä en ole Sammy tai Lewis, enkä myöskään terapeutti. Minä olen syyllisyytesi aiheuttaja joten minusta se on ihan varteen otettava idea että luopuisit siitä koska sanon ettet ole syyllinen.", Luca kohauttaa olkiaan kuin tämä olisi ollut päivänselvä asia. Vaikka hän tiesi ettei se suinkaan ollut. Eihän hänkään ollut päästänyt irti Ryanista, joten oli ihan ymmärrettävää ettei toinenkaan päästänyt.

Lucan silmät siirtyvät Ryanin kasvoista tämän käsiin jotka hipelöivät hänen hiustensa latvoja. Siitä oli kauan kun Ryan oli hipelöinyt niitä, aivan liian kauan, eikä Luca voinut olla hymyilemättä surumielisesti. Tuntui melkein siltä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, että he olisivat molemmat heräänneet painajaisesta. Mutta kohottaessaan katseensa takaisin Ryanin kasvoihin todellisuus pyyhki moiset lapselliset harhakuvitelmat väkivaltaisesti pois.
Luca kohottaa puolestaan oman kätensä ja tökkää hellästi mekaanista laitetta joka peitti Ryanin kasvoja, aivan kuin kokeillakseen olisiko se edes aito. Hän pysyi tosin kaukana sen linssistä, peläten rikkovansa sen.

Rikkomisesta tuli mieleen.. Kuinkakohan monta tuntia hän selviäisi ennenkuin nälkä yllättäisi hänet taas? Hän oli syönyt tarpeekseen siitä naisesta, mutta Ted oli vaatinut osan siitä itselleen. Tedistä taas mieleen.. Mitä hän oikein tuon kanssa tekisi. Niin kovasti kuin hän halusikin jäädä Ryanin luokse, hän ei voisi tehdä paskamaista temppua Tedille. Jos he saisivat Ryanin kanssa jotenkin asiat kuntoon.. ehkä Ted ymmärtäisi? Oli turhauttavaa ajatella kun ei tiennyt vastauksia.

Ryan oli jälleen väittämässä vastaan, mutta sulki suunsa. Lucan silmistä saattoi nähdä, että tuo ymmärsi mitä Ryan koki. Tietysti jokainen halusi kuulla rakkaidensa jatkavan elämäänsä huolimatta tapahtuneista. Tietenkään hän ei voinut olla varma, että Luca rakasti häntä edelleen. Aikaa oli kulunut paljon, eikä hän voinut olla varma siitä kuinka paljon vanhaa Lucaa oli jäljellä.
Hän ei tuntenut vampyyreiden sielunelämää, jotta tietäisi kuinka paljon vanhaa ihmistä jäi jäljelle muutoksessa. Hän oli koko ikänsä metsästänyt heitä. Eivätkä metsästäjät kyselleet saaliltaan mitä ne ajattelivat tai miltä niistä tuntui.
Ryan halusi kuitenkin uskoa, että Luca rakasti häntä edelleen. Jossain muodossa ja, että se oli syynä sille miksi tuo oli palannut hänen luokseen.

Ryan katseli miten Lucan käsi nousi koskettamaan hänen keinotekoista silmäänsä. Hänen suupielensä nyki pakkoliikemäisesti, kun hän katseli miehen kummastelevaa ilmettä. Hän työnsi kasvojaan lähemmäs, jotta Lucan sormet tavoittivat kevyeksi tehdyn metallin nopeammin.
”Raivostuttava rakkine”, Ryan totesi. ”Ensin minulta meni viikkoja totutella siihen ja nyt kärsin kroonisesta migreenistä.”
Hän nosti oman kätensä, Lucan käden päälle, painaen sen tiukemmin poskeaan vasten. Se tuntui viileältä. Ei kalmalta, vaan pikemminkin siltä kuin mies olisi pitänyt käsiään kylmässä vedessä. Tavallaan se oli miellyttävää. Eikä Luca haissutkaan pahalta. Ihossa oli häivähdys miesten suihkusaippuan tuoksua. Hän imi tuoksua itseensä, silmät ummessa.
Luoja miten hän olikaan kaivannut miestä. Ryanin sydän tuntui repeävän kahtia.

Luca nyökkäsi kiinnostunern oloisena, antaen Ryanin ohjata kättään ja antoi peukalonsa seurata metallin kaarta. Hän oli aina ollut kuin pikkupoika mekaanisten laitteiden kanssa, ja jos hökötys ei olisi ollut kiinni Ryanin naamassa, Luca olisi halunnut päästä kurkistamaan sen sisälke ja selvittää miten se toimi. Hän nyökkäsi Ryanin kertoessa sen aiheuttavan kroonista migreeniä ja mutristi huuliaan. Ei varmasti ollut mukavaa.

Mekaanisesta silmästä hänen huomionsa siirtyy Ryanin ehjään silmään. "On siinä varsinainen von Heavenin vesa, kutsua nyt vampyyri kotiisi. Mitähän isäsikin ajattelisi?", Tunnelma oli liian surumielinen ja Luca halusi keventää tunnelmaa, vitsailemalla kun ei muutakaan keksinyt. Hän tunsi itsensä edelleen surkeaksi, muttei kuitenkaan voinut itselleen mitään että rentoutui alati, Ryanin kosketuksella oli sellainen vaikutus.

Ryan avasi silmänsä Lucan puhuessa jälleen. Hän katsoi miestä synkkänä. Sen jälkeen kun Luca oli kadonnut, hän ei ollut enää mitään muuta kuin von Heavenin perijä. Siitä oli tullut hänen elämänsä ainut tarkoitus. Tosin, se ei ollut hänen valitsemansa. Jos hän olisi saanut päättää itse, hän olisi todennäköisesti vain kuollut pois kun Lucasta ei näkynyt merkkiäkään. Mutta hänen isänsä oli ikävä yllä ollut eri mieltä. Ryan oli vaeltanut laitoksesta toiseen ja metsästänyt siinä välissä vampyyreja, hoitaen näin työtään. Hän oli kihlannut Nathalien, koska ei ollut enää jaksanut isänsä asennetta, vaikka ei voinut antaa kyseiselle naiselle mitään. Jossain vaiheessa hän oli löytänyt itselleen pakokeinon ja tavan rangaista itseään, mikä oli lopulta lopettanut sairaalajaksot. Terapeutit kutsuivat sitä edistykseksi, hän itse sanoi sitä häpeäksi. Asiat, joita hän teki eivät kestäneet päivänvaloa.

”Tuskin tämä olisi hänelle sen pahempi slaagi kuin se, että olen homo”, Ryan sanoi pienen hetken kuluttua, painaen edelleen Lucan kättä ihoaan vasten. Hän muisti edelleen sen riidan, jonka he olivat käynneet isänsä kanssa sen jälkeen kun hän oli tuonut Lucan ensimmäistä kertaa vanhempiensa eteen. Konservatiivinen Miquel von Heaven ei ollut todellakaan nauttinut siitä mitä oli pojaltaan saanut kuulla.
”Onko vielä jotain mitä haluat tietää hyvinvoinnistani?”

Samanlainen tosikko kuin ennenkin, mutta jotenkin kolkompi.. Lucan silmät kaventuivat surusta uudelleen. Oli tosissaan ollut virhe tulla. Lisäksi Ryan tuntui salaavan jotain. Toisaalta Luca ei voinut olla siitä varma, Ryan oli saattanut muuttua aivan toisenlaiseksi ihmiseksi.
"Haluan kuulla että tulet olemaan okei. En tarkoittanut tulla aiheuttamaan hämminkiä, halusin vain nähdä omin silmin että voit hyvin ja olet siirtynyt eteenpäin, ehkä löytänyt itsellesi uuden rakkaan.. Olin varma että pystyisin hyväksymään jonkun muun vierellesi.", Luca katsoo Ryania tarkasti puhuessaan.

"Lisäksi haluan kuulla sen mitä jätät sanomatta. Sen jälkeen voin joko ladota tai vastailla kysymyksiisi, ihan kuten sinä haluat."

Ryanin ilme synkkeni monella asteella, kun Luca kertoi mitä halusi vielä kuulla. Tietysti hän voisi valehdella kirkkain silmin, että tulisi tämän jälkeen olemaan okei ja kaikki tulisi olemaan yhtä ruusuilla tanssimista. Se ei vain olisi totta. Kun Luca lähtisi, hänen elämänsä ei muuttuisi juuri ollenkaan. Tai todennäköisesti se muuttuisi pahemmaksi.
Nyt kun hän sitä mietti, Luca oli elossa. Loppujen lopuksi oli täysin yksi ja hailea millaisessa muodossa tuo oli. Ei niiden helvetin tulien jälkeen, joiden läpi hän oli joutunut kävelemään näiden vuosien aikana. Mies ei ollut yrittänyt tappaa häntä ensitöikseen, eikä sinäkään aikana, jonka he olivat viettäneet tässä puhuen. Ryan ei voinut olla ajattelematta, että heillä olisi olemassa vielä pieni mahdollisuus olla yhdessä ainakin Ryanin loppuelämän ajan.
Tietysti, jos hän jatkaisi tähän samaan malliin se ei olisi pitkä.
Mutta nyt ajatus siitä, että tuo mahdollisuus valuisi hänen hyppysistään ja katoaisi ikuisuuksiksi ajoiksi, sai elämän tuntumaan vielä vähemmän elämisen arvoiselta mitä se oli nyt.

Sitten se toinen asia, jonka Luca halusi kuulla. Ryan ei olisi missään nimessä halunnut paljastaa sitä. Miten hän voisi kertoa Lucalle jotain niin iljettävää. Miten hän voisi myöntää, kuinka peruuttamattoman pilalla hän oli. Hän ei kestäisi nähdä Lucan kauhistunutta ilmettä sen jälkeen. Riitti, että hän ei pystynyt itse elämään niiden asioiden kanssa.

Hän olisi halunnut nousta ja peittää kasvonsa Lucan tarkkaavaisilta silmiltä, mutta miehen kosketus tuntui liian arvokkaalta menetettäväksi oman heikkouden vuoksi.
Luca oli silloinkin nähnyt jos hänen mieltään painoi jokin. Aina. Olisi voinut kuvitella, että Heavenin agentti osasi valehdella, mutta Luca oli nähnyt hänen kaikkien muuriensa lävitse.
”Et sinä halua tietää. Ihan oikeasti. Jos lääkkeeni, painajaiseni ja terapiaistuntoni saa sinut tuntemaan syyllisyyttä, niin tätä sinä et halua tietää”, Ryan sanoi ilme vakavana. ”Enkä minä tule olemaan pitkään aikaan sen enempää 'okei', kuin nyt olen.”
Enempää Ryan ei voinut luvata. Hän saattoi myös vain toivoa, että Luca jättäisi tällä kertaa asioiden inttämisen ja antaisi hänen salaisuutensa pysyä salaisuutena.

Luca huokasi Ryanin vastauksille. Niin hän oli ajatellutkin mutta oli elätellyt toivoa siitä että toinen voisi kuin voisikin olla okei. Ja mitä toisen salaisuuksiin tuli.. mitä niin hirveää Ryan olisi muka voinut tehdä? Mikä olisi niin kamalaa että edes hän ei haluaisi kuulla sitä?
"Et sinä ole voinut tehdä mitään niin kauheaa, Ry. En ainakaan usko.", Luca yritti hymyillä lohduttavasti.
"En kuitenkaan kysy jos et tahdo kertoa. Onko sinulla vuorostasi kysymyksiä?",

Luca ei tiennyt osaisiko tai haluaisiki vastata kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin joita Ryanilla saattoi olla, mutta hän tekisi parhaansa vastatakseen. Koko tilanne oli kyllä täysin hullu. Hän ei vieläkään uskonut tätä todeksi. Ainoa mikä kuitenkin osoitti kaiken todeksi oli Ryanin ihon lämpö joka poltti hänen kättään kuumana. Luca olisi halunnut koskettaa toista enemmänkin, suudella toista.. voi kumpa hän saisi tuntea Ryanin huulet omiaan vasten vielä kerran..

Ryan veti ilmaa sisään hampaidensa välistä niin kuuluvasti, että se tuntui kaikuvan huoneessa, kun hän kuuli Lucan käyttämän lempinimen. Mies oli ainoa tässä maailmassa, joka sanoi häntä Ryksi. Nimen kuuleminen uudestaan tuntui tavattoman hyvältä ja lämmitti Ryania sisältä päin ensimmäistä kertaa vuosikausiin.
”Mukavaa kuulla, että pidät minua vieläkin kunnollisena.” Ryan ei osannut oikeastaan sanoa muuta. Mitä tällaisessa tilanteessa voisi edes sanoa, koska ei hän voinut kertoa Lucalle siitä mitä yhdessä alakerran huoneessa tapahtui säännöllisin väliajoin. Pienikin ajatus uusista harrastuksistaan, sai hänet voimaan pahoin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Onneksi Luca ei kuitenkaan vaatinut saada kuulla totuutta.

”Minulla on miljoonia kysymyksiä”, Ryan sanoi hymyillen vähäsen. Kolmetoista vuotta oli pitkä aika. Sen aikana ehti tapahtua vaikka mitä ja kun tilanne oli näin eriskummallinen, kysymyksiäkin ehti muodostua sitä mukaa kun sekunnit juoksivat. Ryan kuitenkin tiesi mistä aloittaisi. Hän oli pohtinut sitä kaikkien näiden vuosien ajan. ”Mitä sinä yönä todellisuudessa tapahtui? Tiedän tarinan vain omalta osaltani. Pystytkö puhumaan siitä?”
Ryan tarkasteli puhuessaan Lucan kasvoja, imien itseensä kaikki tuon ilmeet. Enää hän ei edes hätkähdellyt miehen silmien väriä. Siihen näemmät tottui varsin vaivattomasti. Silmät eivät kuitenkaan olleet ne, joihin hänen katseensa palasi yhä uudelleen. Siitä oli kauan kun hän oli suudellut ketään ja Lucan huulet näyttivät tasan yhtä houkuttelevilta kuin vuosia aikaisemmin.

Luca hymähti hieman. Ei ollut vaikea uskoa että Ryanilla olisi miljoona kysymystä. Se ensimmäinen kysymys sai kuitenkin Lucan ilmeen kuolemaan. Hän sulki silmänsä ja käänsi päänsä pois. Siitä olisi vaikea puhua, mutta hän uskoi pystyvänsä siihen, mikäli onnistuisi pitämään todellisuudesta kiinni. Välähdykset alkoivat täyttää hänen päätään, muistikuvat siitä viheliäisestä yöstä joka oli pilannut kaiken. Luca tunsi viiltävän kivun rinnassaan ja nosti vapaan kätensä rinnalleen. Hänen ilmeensä oli tuima, täynnä tuskaa ja sitä raivoa jota hän edelleen tunsi. Oman mielenterveytensä takia hän oli kieltänyt itseään ajattelemasta ja muistelemasta tuota yötä, vaikka se olikin niin pirun vaikeaa.

"Huone oli.. pimeä.. Yritin ampua mutta se paskiainen oli liian nopea..", Lucan ääni värisi hänen aloittaessaan. Hän eli tapahtumaa uudelleen päänsä sisällä ja tunsi saman tuskan ja turhautumisen kuin silloinkin. Paniikin sekainen raivo kiehui ja kupli hänen sisällään vaarallisesti, kuin odottaen purkautumistaan. Luca puristi kätensä nyrkkiin ja veti takaisin käden joka oli levännyt vasten Ryanin poskea. Se tärisi väkivaltaisesti ja avatessaan silmänsä Luca tuijotti suljettua nyrkkiään, toisen käden ollessa edelleen kouristuksen omaisesti hänen rintaansa vasten.
"Seuraavaksi tunsinkin jo viiltävän kivun, näin vain nopean terän välähdyksen ja sitten kipua.. Kuin salama.. En ymmärtänyt miksi olin yllättäen läpimärkä.. Kaaduin, menetin melkein tajuntani..Oli niin pimeää ja kylmää.. Sitten se paskaläjä nosti minut hiuksistani ulos ja veretti minut.. Ja paiskasi katon läpi..", Luca suorastaan sylkee sanat suustaan kuin myrkyn. Hän katsoo nyrkkiään kuin siinä olisi sen vampyyrin kasvot joka hänet veretti.

Lopulta Luca sulkee uudelleen silmänsä. Hänen oli rauhoituttava. Rauhoituttava. Shh, kaikki oli hyvin. Hän veti syvään henkeä vain saadakseen illuusion hengittämisestä, voidakseen rauhoitella itseään. Hänen raivonsa oli käsinkosketeltavaa, niin lähellä päästä valloilleen. Yllättäen Luca nousi ylös ja perääntyi hieman Ryanista. Häntä pelotti olla toisen lähellä, pelkäsi menettävänsä otteen tästä hetkestä ja siitä kuka oli.
Hän kuitenkin jatkoi puhettaan.
"Kun heräsin, en nähnyt mitään ja näin kaiken. En ymmärtänyt mitään muuta kuin sen että minun oli nälkä..raastava nälkä joka uhkasi ajaa minut hulluksi.. Ensimmäisen vuoden kiersin ympyrää ja söin, söin ja söin. Seuraavan vuoden yritin tappaa itseäni, ja sitä seuraavan, ja sitä seuraavan.."
Noniin, eiköhän tämä riittäisi aiheuttamaan Ryanille lisää tunnontuskia. Luca ei kuitenkaan pystynyt lopettamaan puhumista kun oli sen kerta aloittanut. Hän kääntää katseensa varovaisesti Ryaniin, peläten tuon reaktiota.
"Ja hassuinta on, etten edes tiedä kuinka monta ihmistä olen tappanut.", Luca sanoi tämän samalla kun kyyneleet alkoivat uudelleen valua hänen kasvoilleen. Hän oli jotain mitä oli vihannut koko elämänsä. Hän oli hirviö. Ja sen kanssa hänen oli elettävä. Niin naurettavaa.

Ryan sävähti nähdessään tuskan Lucan kasvoilla. Se näytti samalta kuin hänestä niin monesti tuntui. Hänen olisi tehnyt mieli vetää mies rintaansa vasten, silitellä tuon hiuksia ja kertoa, että kaikki oli hyvin ja kaikki palaisi normaaliksi. Kolmetoista vuotta sitten hän olisi varmaankin tehnyt niin. Nyt hän tiesi omista kokemuksistaan ettei sillä ollut väliä. Maailma ei tarjonnut auringonpaistetta silloin kun sitä kaipasi kipeimmin.
Niinpä Ryan vain kuunteli ja katseli Lucan reaktioita. Myös hän oli aikanaan puristanut käsiään nyrkkiin puhuessaan tapahtuneista ja irvistellyt henkisestä kivusta. Tavallaan oli lähes terapeuttista katsella toisen reaktioita samoista tapahtumista.
Samaan aikaan Ryanin jo pitkään kuolleena ollut sydän osoitti elonmerkkejä. Vaikka tilanne oli hänelle kuin uusi terapia muoto, hän pystyi pitkästä aikaa tuntemaan asioita ja osasi yhistää fyysiset oireet tunnetiloihin. Halu ottaa Luca syliin kaikesta huolimatta, kasvoi entisestään, sitä mukaan mitä toisen tuska kasvoi.
Pian Luca katsoi häntä taas silmät kyynelissä.

Ryan kohotti asentoaan lähestyäkseen Lucaa. Hän nosti käsivartensa kietoakseen ne miehen ympärille toteuttaakseen mielihalunsa. Hän painaisi miehen pään omaa lämmintä rintaansa vasten. Hän ei kuitenkaan rupeaisi suotta lohduttelemaan. Joihinkin kiputiloihin ei vain ollut lääkettä eikä laastareita.
”Muistan miltä näytit pudottuasi katon lävitse. Verta oli joka paikassa. Olin varma, että olit kuollut. Sitten olinkin jo itse taju kankaalla”, Ryan sanoisi huolimatta siitä työntäisikö Luca hänet kauemmas. ”Pahinta oli se kun heräsin, enkä nähnyt sinua missään. Se olikin ainoa paniikin hetki, jonka koin sinä vuonna. Olin shokissa vuoden päivät. Ainoa päämääräni oli löytää sinut tai edes sinun ruumiisi. Söin vain silloin kun olin pyörtymäisilläni ja nukuin silloin kun satuin nukahtamaan pystyyn, kunnes minulle määrättiin unilääkkeet. Joita käytin vain satunnaisesti. Sitten vanhempasi halusivat pitää sinulle hautajaiset. Minä olin paikalla. Pidin oikein näppärän muistopuheenkin. Vasta kun sinun arkkusi laskettiin maahan taisin herätä. Sekosin aivan täysin. Siitä alkoi ensimmäinen jaksoni psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Sitä ei sanottu sairaalaksi. Isäni ei halunnut koko maailman saavan tietää, että minun pääkoppani tarvitsi ammattilaisten hoitoa. Sitä kutsuttiin lepopaikaksi, mutta sairaala se oli. Ulos ei päässyt ilman saattajaa. Jokainen ovi oli visusti lukossa ja jokaisen potilaan sitomiseen ja rauhoittamiseen oli luvat. Lobotomia lääkärit vain puuttuivat.”

Luca antoi Ryanin lohduttaa itseään, vaikka olisikin ollut luultavasti parasta vain työntää toinen kauemmas, ihan vain jo toisen turvallisuuden kannalta. Ryanin kosketus ja lämpö hänen omaa kylmää ihoaan vasten tuntuivat kuitenkin niin hyvältä, ettei hän voinut muuta kuin antaa toisen vetää itsensä syleiltäväksi. Luca painoi päänsä Ryanin rintaa vasten ja painoi kätensä toisen selälle, puristaen Ryanin paitaa paniikinomaisesti. Hän ei halunnut päästää irti eikä lähteä täältä. Hän halusi jäädä. Hän niin kaipasi elämää Ryanin kanssa ja olisi valmis varmaan mihin tahansa saadakseen sen takaisin.

Vaitonaisena Luca kuuntelee toisen selitystä hänen kuolemastaan. Oli jollain tapaa koomista että hänellä oli oma hautakivi ja jopa arkku. Miksi ihmeessä nuo olivat vaivautuneet pistämään tyhjän arkun maahan? Sybolisen eleen hän tietenkin ymmärsi, mutta mitä tuhlausta sekin nyt oikeasti oli, hommata kallis arkku jota sitten pitää tyhjillään. Luca ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, nautti vain läheisyydestä jota sai tuntea, edes tämän hetken.
"Olen pahoillani.", Luca kuiskasi uudestaan Ryanin lopetettua. Hän tunsi syyllisyyttä siitä että oli pakottanut Ryanin kestämään hänen 'kuolemansa'.

Ryan kohotti toisen kätensä huomaamattaan Lucan takaraivolle. Hän antoi sormiensa etsiytyä tuon hiuksiin ja puristi ne hellästi nyrkkiinsä. Hän kaipasi kipeästi kouriin tuntuvia todisteita siitä, että mies oli oikeasi siinä häntä vasten. Eikä hän hätkähtänyt pätkääkään sitä, että toinen tuntui viileältä häntä vasten. Sillä ei ollut väliä. Kun Luca oli siinä, tuntui kuin jotain tyhjää olisi täytetty.

”Se ei ollut sinun vikasi”, Ryan sanoi painaen samalla poskensa toisen päälakea vasten. ”Sanot, ettei se oli minun syyni, mutta sinä pystyit teemään tilanteelle kaikkein vähiten. Ymmärrän miksi pakenit sen jälkeen. Sinut olisi eliminoitu, jos olisit jäänyt.”
Ryan ei halunnut sanoa, että hän olisi todennäköisesti se, joka olisi painanut Lucan elämän päättävää liipaisinta. Riitti, että he kumpikin tiesivät sen sanomattakin. Eikö nyt ollut tärkeämpää, että he olivat kumpikin elossa. Raunioina, mutta elossa.

"Olin liian varomaton, huolimaton, kokematon.. Listaa voin jatkaa loputtomiin.", Luca mutisee vasten Ryanin rintaa, haluamatta edes nostaa katsettaan ylös. Hänen oli hyvä tässä, liiankin hyvä. Hän tunsi rauhoittuvansa ja tuntevansa itsensä melkein uniseksi. Hän ei tahtonut jäädä, muttei tahtonut lähteäkkään. Miksi elämän piti olla näin monimutkaista?
"Mutta sillä ei ole enää väliä. Tehty mikä tehty, tapahtunutta ei voi muuttaa.", Luca sanoo ennenkuin Ryan voisi väittää vastaan. Ei ollut mitään järkeä seisoa tässä kinaamassa siitä, kumman syytä se oli, kun he voisivat puhua muustakin.

"Halusitko kysyä jotain muuta?", Luca yritti kääntää puheenaiheen muualle. Hän ei voisi viipyä kovin montaa tuntia, ei ennenkuin Ted huolestuisi. Tai no, Ted saattaisi luulla hänen tulleen toisiin ajatuksiin ennenkuin ajattelisi että hän olisi kuollut.

Ryan oli aloittamassa tai oikeammin jatkamassa heidän kinaansa syyllisestä, jonka teot olivat johtaneet heidät tähän tilanteeseen. Hän kuitenkin sulki suunsa nopeasti, kun Luca päätteli jälleen puheenaiheen. Olisi ollut jälleen hölmöä jatkaa siitä huolimatta.
Oikeastaan juuri nyt, Ryan ei olisi oikeastaan edes halunnut puhua. Hän olisi halunnut olla tässä seuraavat kolmetoista vuotta. Hän olisi halunnut pitää miehen tällä tavalla lähellään ja vain olla, kuroa siten umpeen sen kaiken ajan, joka oli mennyt heiltä sivu suun. Luca ryhtyi kuitenkin utelemaan olisiko hänellä muuta kysyttävää.

Oli ainakin ollut.
Kun Luca oli siinä hänen rintaansa vasten, kaikki kysymykset tuntuivat kaikkoavan hänen päästään kuin lepakot, joiden luolaan oli tuotu valonlähde. Eikä hän saanut ajatuksiaan kasaan kun oli näin lähellä rakastamaansa miestä.
Oivallus oli lyödä Ryanilta ilmat pihalle keuhkoista.
Hän oli rakastanut Lucaa vuosikausia sitten, eikä tämä tosiseikka näyttänyt muuttuneen vähänkään. Ei vaikka Luca oli lopultakin tullut takaisin vampyyrina. Sillä ei ollut mitään väliä. Ryan tunsi kuinka kyyneleet rupesivat valua hänen silmänsä luomen takaa täysin valtoimenaan. Jos se olisi hänestä kiinni, hän ei päästäisi enää ikinä miestä käsistään.
”Oletko löytänyt jonkun toisen näiden vuosien aikana?”

Kysymys sai Lucan jähmettymään. Miten hän vastaisi? Hänellä oli ollut hoitoja ties kuinka monta joiden avulla oli helpottanut oloaan sekä ruokaillut. Ted taas.. Noh, Tediä ei voinut sanoa poikaystäväksi, he eivät seurustelleet. Heillä vain oli toimiva.. suhde? Luca ei missään nimessä halunnut kertoa Tedistä Ryanille. Oli jo tarpeeksi paha että hän oli jäänyt toiselle kiinni yrittäessään kurkkia tämän elämään. Ei tarvinnut järkyttää Ryania sen enempää.

"Riippuu miten luokittelet jonkun.", Luca vastaa lopulta ja odottaa huutoa ja syytöksiä. "Jos tarkoitat seurustelukumppania, vastaus on kieltävä. Jos meinaat olenko helpottanut oloani, vastaus on kyllä.", Hän ei olisi halunnut esittää asiaa näinkään karkeasti, mutta hänellä sattui olemaan tarpeet, eikä hän aikonut valehdella Ryanille. Korkeintaan jättää jotain kertomatta.

Ryan henkäisi helpotuksesta kun Luca vastasi hänen kysymykseensä toivotulla tavalla, pienen viiveen jälkeen. Hän ei voinut syyttää miestä muiden kanssa makaamisesta. Eihän hän itsekkään mikään budha ollut. Pikemminkin sen täyden vastakohdan hirvittävä irvikuva. Ajatuskin siitä sai hänet voimaan pahoin.
Mutta hän ei voinut olla enempää iloinen toisen vastauksesta. Hän ei ollut ainoa, joka oli jäänyt yksin. Ja ehkä hän ei ollut ainoa, jolla oli vielä tunteita. Olihan Luca palannut takaisin. Paitsi, että tuo oli sanonut palanneensa tarkastamaan miten Ryan voi, voidakseen jatkaa eteenpäin omassa elämässään. Ehkä Lucan tunteet olivat viilenneet.

Ryan vei kätensä molemmin puolin Lucan kasvoja ja kohotti niitä niin, että mies katsoi häntä kohti. Hän painoi omaa päätään alemmas, aikeenaan suudella Lucaa. Päätyisi tilanne miten tahansa, hän suutelisi miestä edes viimeisen kerran. Hän ei voinut olla tekemättä sitä. Yksi suudelma ei voinut olla niin paha.

Luca antaa Ryanin kohottaa kasvonsa, olettaen että mies aikoo sähistä hänelle vasten kasvoja siitä, kuinka paskamainen hän oikein oli. Luca puristi silmiään kiinni peläten sitä, hän ei halunnut Ryanin vihaavan häntä, mutta jos se tekisi tästä kaikesta toiselle helpompaa, hän sallisi sen.
Huutoa ei kuitenkaan kuulunut, ja pian hän tunsikin lämpimät huulet vasten omiaan. Lucan silmät rävähtivät auki ja hän tuijotti jonkinlaisen shokin ja järkytyksen vallassa paikoilleen jähmettyneenä hetken aikaa eteensä. Mitä tässä juuri tapahtui? Luca ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen ruumiinsa reagoi suudelmaan välittömästi. Palava halun nuoli lävisti ensin hänen rintansa ja sitten jatkoi matkaansa alas, ja ennenkuin sinitukka tajusikaan, hän sulki silmänsä ja vastasi suudelmaan.

Ryan vaikersi mielihyvästä, kun Luca vastasi hänen suudelmaansa. Mies ei työntänyt häntä pois tai lyönyt häntä tai tehnyt mitään muutakaan estääkseen häntä. Sormet hakeutuivat uudelleen sinisten suortuvien sekaan kun hän rupesi houkuttelemaan rakastaan avaamaan suunsa. Ryan ujutti kielensä huuliensa välistä lipomaan toisen huulten linjoja hellästi, viettelevästi.
Hämmentävää, että hän osasi vielä tämän. Hän ei ollut suudellut ketään kolmeentoista vuoteen, vaikka ei ollutkaan elänyt missään selibaatissa. Hän ei ollut koskaan suudellut edes Nathalieta. Tosin eipä hän ollut tehnyt naisen kanssa mitään muutakaan.
Silti, hän osasi.

Mikäli Luca avaisi suunsa Ryanin kieli livahtaisi tutkailemaan uteliaana sen sisäpintoja.

Luca ei voinut olla inahtamatta. Hän tunsi itsensä täysin voimattomaksi vastustelemaan, vaikka tiesi tämän olevan väärin. Hänen järkensä kirkui ja komensi häntä irtautumaan nyt, mutta Luca ei kyennyt siihen. Kaikki lempeät muistot tulvivat hänen mieleensä suudelman pitkittyessä, ja Luca raotti enemmän kuin vastaanottavaisena huuliaan päästääkseen Ryanin tutkiskelemaan, samalla kun antoi oman kielensä hyväillä Ryanin kieltä. Tämä oli niin samanlaista kuin hän muisti. Miten hän olikaan kaivannut tätä. Hetkeksikään hän ei ollut unohtanut rakkauttaan Ryaniin eikä sitä, kuinka taitava toinen oli.
Tällä hetkellä Luca oli valmis haistattamaan paskat sekä Hartwinille että Chaosille, ja Tedille.

Ryan otti Lucan vastaan puhtaalla ilolla ja työntyi kielellään tuon sisään. Lucan maku ei ollut muuttunut mihinkään. Ei vaikka tuo itse olikin muuttunut vampyyriksi. Ryan ei maistanut suussaan edes rautaista aromia, joka olisi saattanut kertoa miehen ruokailleen lähiaikoina. Luca maistui Lucalle ja se tuntui aivan uskomattomalta. Hän maisteli miestä antaumuksella ja pitkitti heidän suudelmaansa entisestään.
Edes villeimmissä haaveissaan Ryan ei ollut uskonut, että voisi olla jälleen näin rakkaansa kanssa. Tämä tuntui taivaan lahjalta. Tämä pilvi oli puhdasta kultaa pelkkien hopeareunusten sijaan. Oli kuin hän olisi laskeutunut kuumaan kylpyyn, pitkän päivän jälkeen. Onnellinen lämpö täytti hänet kauttaaltaan ja sai jotain liikahtamaan sisuksissa, joiden hän uskoi kuolleen kauan sitten.

Ajatus hetken katoavaisuudesta sai Ryanin kietomaan kätensä uudelleen Lucan ympärille ja vetämään tuon lähemmäs itseään. Viime kerrasta oli liian kauan, mutta silti hän ei muuttanut heidän suudelmansa tahtia vaativaksi tai mitenkään pakottavaksi. Hän vain nautti siitä, miltä Luca tuntui hänen ruumistaan vasten, miltä tuo maistui ja miten liukas, vikkelä kieli tutkiseli hänen suutaan.

Luca olisi voinut huohottaa jos olisi hengittänyt. Hän tunsi kiiman kasaantuvan haaroihinsa vaikka oli vain tunteja aikaisemmin harrastanut seksiä, useammin kuin kerran, ja vieläpä erittäin tyydyttävästi. Oli kuitenkin aivan se ja sama hänelle, sillä hetkellä. Kaikki tuntui olevan tyhjää ja turhaa paitsi tämä hetki. Luca antaa käsiensä vaeltaa Ryanin selällä ja lipua alas tämän takamukselle. Kolme vuotta ottajana olivat jättäneet häneen jälkensä, eikä hän edes tajunnut työntävänsä eturuumistaan kohti Ryania saadakseen tuon peruuttamaan, johonkin, mitä tahansa vasten, ottaakseen tuon. Luca halusi rakastaan palavasti, eikä millään muulla ollut väliä.

Lucan aikeet kävivät Ryanille selviksi nopeasti. Se sai hänet kavahtamaan kauemmas miehestä. Hänen aivonsa olivat selvästi unohtaneet käsitellä sen osuuden informaatiosta, jossa kerrottiin miten suudelma johti hyvin usein seksiin. Tai hänen ja Lucan tapauksessa se oli ollut aikanaan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Helvetti soikoon.
Ongelma ei ollut siinä, etteikö hän olisi halunnut. Nyt kun toisen huulet eivät vieneet hänen koko huomiokykyään, Ryan huomasi huohottavansa ja lisäksi hänen kullinsa ei ollut enää niin pehmeä kuin olisi voinut olla. Se oli käymässä hyvää vauhtia kovaksi kun kivi. Ei, ongelma ei tosiaankaan ollut siinä etteikö hän olisi halunnut.
Ongelma tuli siinä, miten hän oli kolmentoista vuoden aikana hoitanut nämä asiat. Ryan ei ollut enää ollenkaan varma, onnistuisiko hän tekemään sitä normaalisti. Syttyminen oli eri asia kuin itse akti.
Miten hän voisi koskaan kertoa Lucalle, että ei ehkä pystyisi olemaan tuon kanssa niin kuin ennen vanhaan.

”Luca...” Ryan katse hakeutui oitis Lucan kasvoihin. Hän oli varmasti loukannut toista verisesti kavahtamalla sillä tavalla taaksepäin. Hänen suustaan rupesi tulvimaan sanoja hätääntyneellä vauhdilla. Hän halusi pyytää anteeksi, selittää ja pyytää Lucaa jäämään. Harmi vain, että nyt oli kytkeytynyt pois päältä se kohta aivoista, joka muodosti lauseita. ”Luca... Anna anteeksi. En tarkoittanut... En halunnut... En tiedä pystynkö... Anteeksi. Anna anteeksi.”

Tunnelmaa pilaa ainoastaan Ryanin perääntyminen hänestä. Luca raottaa silmänsä auki ja katsoo hieman pettyneenä miestä jota rakasti, mutta joka ei kuitenkaan tainnut haluta häntä. Ryanilla siis oli joku jonka vuoksi tuo ei halunnut häntä tai omasi vain jonkin muun syyn siihen, ettei halunnut mennä tämän pidemmälle. Luca kirosi hiljaa mielessään että oli antanut toiveidensa nousta ja että oli innostunut liikaa. Hän päästi irti toisesta ja otti askeleen taaksepäin, kasvoillaan hymy.
"Ei se mitään, sori että innostuin liikaa. Ymmärrän kyllä että et halua vehdata vampyyrin kanssa.", Luca tiesi ettei tästä luultavasti edes ollut kyse, mutta hän ei vain kyennyt sanomaan "et sitten halua harrastaa seksiä minun kanssani", hän käytti mielummin vampirismiään hyvänä tekosyynä sille.

"Kello alkaakin olemaan jo paljon. On varmaan parasta että päästän sut nukkumaan. Oli..hauska nähdä.", Lucalla on edelleen tekohymy kasvoillaan kun hän kääntyy kannoillaan voidakseen suunnata ulos samaa reittiä kuin oli tullutkin. Vitun helvetin perkeleen saatana. Miksi ihmeessä hän oli mennyt innostumaan näin paljon pelkästä suudelmasta? Ei Ryan tietenkään halunnut hypätä hänen kanssaan sänkyyn, hän oli sentään ollut kuolleena kolmetoista vuotta. Luca tunsi kyyneleiden kirvelevän silmiään mutta kielsi itseään itkemästä. Ei enempää vollotusta tälle yölle. Hän suuntaisi Tedin luokse purkamaan pahaa oloaan, ja panetustaan.