Yhdessä jälleen? K-18

Ryan tunsi paniikin kuplivan sisällään hänen katsellessaan kuinka Luca perääntyi hänen luotaan. Hän oli loukannut miestä. Tosin kuka ei olisi loukkaantunut kun hänet työnnettiin pois juuri kun hommat olisivat käyneet mielenkiintoisiksi. Ryan olisi loukkaantunut itsekin.
”Luca odota! Tämä ei tosiaankaan johdu siitä, että sinä olet vampyyri.” Ryan puhui samalla, kun hänen jalkansa ottivat jo askeleita miestä kohti. Jälleen, ties kuinka monetta kertaa sinä iltana, hän yritti tarttua kiinni miehen kädestä. Hän halusi viedä sen etumukselleen, näyttääkseen ettei hänen käytöksensä tosiaankaan johtunut siitä etteikö hän olisi halunnut. Hän oli kovana pelkästä suutelemisesta. Luca oli aina saanut hänet kuumaksi jo pelkästään olemalla samassa huoneessa.
Tämä ei tosiaankaan johtunut Lucasta.

”Luca ole kiltti ja kuuntele.”
Paitsi, että mitä hän voisi sanoa tuottamatta miehelle enempää pahepaa mieltä. Miten hän voisi kertoa ettei ollut pitkiin aikoihin pystynyt normaaliin seksiin. Hänen täytyisi kertoa, että ensimmäiseen kolmeen vuoteen hän ei ollut edes kykeneväinen ajattelemaan mitään sellaista. Kun hänen libidonsa oli sittemmin ruvennut heräilemään, hän oli saanut huomata etteivät asiat menneetkään enää samalla tavalla.
Ryan tunsi itsensä likaiseksi, kelvottomaksi, täydellisen pilatuksi. Hän oli pilalla.
”Haluan sinua niin, että sattuu. Nytkin. Kaiken tämän ajan jälkeen, mutta... Minä... En tiedä pystynkö siihen. En ole vuosiin kyennyt...” Laukeamaan normaalisti. Luoja sen myöntäminen Lucalle oli vaikeaa.
Ryan voisi silti tehdä sen. Hän voisi tehdä sen Lucalle ja tuottaa tuolle nautintoa. Hän voisi olla miehen kanssa, saamatta siitä itse mitään. Silloin se onnistuisi.

Luca antaa Ryanin pysäyttää itsensä jälleen, vaikka tiesi ettei hänen pitäisi. Hänen piti jo poistua paikalta ja yrittää unohtaa tämä kaikki. Seuraavan kerran kun he tapaisivat he olisivat luultavasti vihollisia. Luca kuitenkin yllättyy tuntiessaan Ryanin vievän hänen kätensä omalle etumukselleen, joka pullotti vasten hänen kättään. Hän ei kuitenkaan kääntynyt Ryanin suuntaan, mutta kuunteli kuitenkin mitä tällä olisi sanottavaa. Miksei hän vain osannut lähteä?

"Sinä et ole vuosiin kyennyt mitä?", Luca kysyy kulmat kohollaan kääntyessään nyt viimein katsomaan Ryania. Hän halusi saada tietää mikä toista oikein esteli, jos tuo puhui kerran totta siitä että halusi häntä. Oli syy mikä hyvänsä, Ryan oli oikeassa pistäessään jarrut kiinni. Olisi erittäin vaikea palata Chaosiin sen jälkeen jos he harrastaisivat seksiä.

Ryan nieleskeli. Hän ei ollut aivan varma pidättelikö sillä itkua vai oksennusta. Samanthan valmistama päivällinen kiersi hänen vatsassaan kuin pesällinen kiukkuisia käärmeitä, jotka olivat valmiita pääsemään ulos keinolla millä hyvänsä. Hänen ihoaan kihelmöi ja kutisi, kuin se olisi ollut kauttaaltaan ilkeän, märkivän ihottuman peitossa. Hän tunsi itsensä täydellisen saataiseksi. Ei varsinaisesti sikisi ettei pystynyt laukemaan normaalista vaan kaiken sen vuoksi, mitä oli valmis tekemään sen eteen.

”Minä olen impotentti.” Tunnustus tuli hänen suustaan kuin oksennus, lähes väkivaltaisesti, pidättelemättömästi, mutta se ei helpottanut hänen oloaan. Hän tunsi polviensa alkavan tutista. ”Saan kyllä erektion ja tunnen halua, mutta en pysty laukemaan.” Ilman tietynlaista apua.
Ryanin tilanteessa oli kuitenkin helpompi myöntää sellainen asia kuin impotenssi, kuin se miten hän oli asiaa viimeisten vuosien aikana hoitanut. Impotenssi oli kuin pikkukala suurempien ongelmien valtameressä.

Lucan naama venähti hänen kuullessaan Ryanin tunnustuksen. Impotentti? Ryan? Sitä oli jostain syystä hyvin vaikea uskoa, varsinkin kun hän tunsi pullottavan erektion kättään vasten. Ennenkuin Luca kuitenkaan ehti huomauttaa tästä, Ryan jatkoikin jo tunnustustaan. Vai sellaista. Luca siristi hieman silmiään, sillä Ryanin selitys kuulosti..vajaalta. Hän ei oikein tahtonut uskoa tätä selitystä. Tuntui kuin olisi vielä jotain mitä toinen ei kertonut, mutta Luca oli jo ymmärtänyt, ettei Ryan haluaisi kertoa hänelle sen enempää.

"Ei tarvitse selitellä, kyllä minä ymmärrän.", Luca loihti kasvoilleen ystävällisen hymyn. Jestas miten helppoa hänen oli nykyään valehdella. Kaikkein vähiten hän olisi halunnut valehdella Ryanille, mutta jotenkin..se tuli luonnostaan. Hän ei enää osannut olla yhtä avoin kuin joskus ihmisenä ollessaan. Lisäksi hänen olonsa oli tukala, ahdistunut. Eikä hän aikonut enää itkeä. Joten oli parasta valahdella.
"Kuten heti alkuun sanoin, tarkoituksenani ei ollut tulla tänne aiheuttamaan hämminkiä, ja nyt olen jo sitä aiheuttanut ihan tarpeeksi. On molempien kannalta parempi että jatkan matkaa. Tahdon vielä käydä kurkistamassa Sammyn ja Lewisin taloa, menneet ilmeisesti naimisiin, mokomat.", Luca valehteli minkä kerkesi. Hänellä ei ollut aikomustakaan mennä enää tänä yönä Sammyn ja Lewisin talolle.

Lucan sanat saivat maan katoamaan Ryanin jalkojen alta. Ensinnäkin, tuon kasvoista näkyi kilometrien päähän ettei miehen selvitys impotenssista vakuuttanut. Toisekseen, Ryan ei ollut vieläkään valmis päästämään Lucaa menemään.
Miten mies saattoi kuvitella ettei paluullaan aiheuttaisi hämminkiä. Kai tuo oli ottanut huomioon kuinka suuri kiinnijäämisen riski oli kun vieraili tonteilla, jotka omistivat vampyyrienmetsästäjät. Vainoharhaisempia tyyppejä sai oikeasti etsiä, jos ei otettu lukuun niitä, jotka pelkäsivät ufojen hyökkäystä ja istuivat kotonaan foliohatut päässä. Yhtä hyvin Luca olisi voinut tulla koputtamaan suoraan ovelle. Joten miten tuo oli voinut olettaa, ettei olisi aiheuttanut hämminkiä.
Kiukku kupli Ryanin sisällä. Sekin oli jo huomattava parannus entiseen. Ryan ei halunnut edes ajatella, että hän palaisi tämän jälkeen siihen samaan paskaan, jota oli elänyt viimeiset kolmetoista vuotta. Jos Luca lähtisi nyt, hän etsisi miehen vähintäänkin uudelleen käsiinsä.

”Okei. Seuraa minua.” Hän totesi hetken päästä ja suuntasi Lucan edellä portaikkoon. Päätös oli loppujen lopuksi helppo tehdä. Sen toteuttaminen oli eri juttu. Kuuman kiukun tilalla tuntui tulevan aimo annos jääkylmää kauhua. Koska Luca halusi välttämättä kuulla totuuden, tuo saisi sen. Koko karussa komeudessaan.
Portaat loppuivat aivan liian nopeasti. Samoin, matka ensimmäisen kerroksen aulan läpi. Ryan pysähtyi ovelle, jota suojasi myös lukitus järjestelmä. Hänen kätensä kohosi jo kohti numeropaneelia, mutta pysähtyi juuri ennen kuin sormet koskettivat näppäimiä.
Hänen kätensä tärisi. Hän ei taatusti osuisi kunnolla näppäimiin. Hengitys kulki hätäisinä vetoina, jotka Ryan tunnisti hyperventilaation ensioireiksi. Hän ei kuitenkaan pysähtyisi nyt. Lucan oli pakko ymmärtää, miksi hän oli vetäytynyt. Ryan halusi todistaa ettei se johtunut Lucasta. Hän ei vain voinut viedä heitä tälle alueelle. Mutta ei näyttäminen ollut niin paha. Ei edes sillä uhalla, että Luca pitäisi häntä sairaana, mielipuolena tai muuten vain likaisena tai pilaantuneena. Sekin oli parempi vaihtoehto kuin valehteleminen sillä uhalla, että Luca ymmärtäisi hänet väärin.
”En ole pystynyt laukeamaan normaalilla tavalla koko tänä aikana. Minulta meni jonkin aikaa ratkaisun löytämiseksi. Olen tehnyt tätä siitä asti.”
Sormet eivät vieläkään suostuneet näppäilemään koodia.

Luca huokaa raskaasti. Vaikka hän tiesi ettei tästä tulisi mitään, hän tiesi että oli parempi vain lähteä ja yrittää unohtaan, niin silti hän antoi Ryanin johdattaa itsensä portaikkoon, seurasi tätä kuin kiltti koira. Koko yö oli ollut niin absurdi ettei sillä ollut mitään rajaa, eikä sille näyttänyt tulevan loppua.
Hän seurasi Ryania aina portaiden alas ja aulan läpi, tutkaillen Ryanin kasvavaa paniikkireaktiota. Mitä ihmettä lukitun oven takana saattoi olla, jos Ryania ahdisti näin paljon näyttää se hänelle?

"Ihan totta, Ryan. Ei sun tarvi kertoa ja näyttää mulle enempää. Olen pahoillani että näit mut, se ei ollut tarkoitus. En halua että kärsit yhtään enempää mun takia.", Luca ei tahtonut tietää mitä oven takana oli. Eikä hän tosiaan halunnut Ryanin kärsivän enempään, ja juuri sillä hetkellä toisen käytös oli kärsivän ihmisen käytöstä. Pikaiset hengenvedot, tärisevät kädet.. Luca olisi halunnut ottaa Ryanin lämpimät kädet omiensa väliin ja rahoittaa tosita. Tarve koskettaa Ryania ja saada tuo rauhoittumaan oli kova. Luca tunsi suorastaan taantuneensa jälleen ihmiseksi, takaisin niihin hyviin vuosiin joita usein muisteli katkerasti. Hän rakasti Ryania edelleen ja toisen näkeminen tässä tilassa oli kivuliasta myös hänelle.

Ryan pakotti itsensä sulkemaan tärisevän kätensä nyrkkiin. Tähän liikkeeseen hänen sormensa sentään suostuivat. Hän avasi ne ja sulki sitten uudestaan. Avasi ja sulkis, avasi ja sulki. Liike ei vähentänyt käden tärinää hiukkaakaan, mutta hiljalleen se muuttui helpommaksi. Jos hän seuraavaksi onnistuisi koodin näppäilemisessä.
Lucan puhuessa taas, helpotus vyöryi Ryanin ylitse kuin hyökyaalto. Vain, jotta se saattoi vaihtua uudestaan paniikkiin. Se ettei Luca tahtonut nähdä oven taakse, oli helpotus. Se, että tuo sai tästä syyn lähtemiseen, sai vanteen kiristymään Ryanin kaulan ympärille ja hengityksen takkuilemaan entistä enemmän. Häntä huimasi. Huone tuntui keinuvan holtittomasti puolelta toiselle ja hän tunsi sisuksissaan myllertävän pahan olon nousevan ylemmäs. Hän avasi ja sulki nyrkkiään edelleen, aivan kuin kyseinen liike olisi hänen viimeinen mahdollisuutensa pitää kiinni todellisuuden rippeistä.

”Luca..” Ryanin ääni kähisi karmivalla tavalla. Aivan kuin hän ei olisi juonut viikkokausiin ja kurkku olisi yhtä kuiva kuin autiomaa. Mutta ääneen lausuttu nimi oli kuin anelu, kuin kuolevan viimeinen rukous. ”Minä en... En halua, että sinä lähdet... En välitä siitä, että olet vampyyri. En pätkääkään. Minulla ei ole elämää ilman sinua. Minä en ole elossa ilman sinua. Älä lähde. Jää edes vielä hetkeksi.”
Oli tässäkin, Ryan von Heaven, ihmiskunnan seuraava toivo, vampyyrivihan ruumiillistuma, aneli parhaillaan verenimijää jäämään kotiinsa ja luokseen. Ehkä hänen pitäisi polvistua Lucan eteen ja ottaa siitä valokuva. Juorulehdet saisivat kerrankin jotain kirjoittamisen aihetta.

Ryan näytti siltä että pökertyisi hetkenä minä hyvänsä, ja Luca valmistautui ottamaan toisen kiinni mikäli niin tapahtuisi. Hän nosti kätensä ylös valmiina tarttumaan Ryaniin mikäli tuo nyt päättäisi pyörtyä siihen paikkaan. Niin ei kuitenkaan vaikuttanut tapahtuvan, mutta Luca oli silti valmiina, ja kuunteli vaitonaisena toisen käheää pyyntöä siitä että hän ei lähtisi. Sanat satuttivat häntä. Se miten Ryan sanoi ettei hänellä ollut elämää ilman häntä oli hieman sama kuin Ryan olisi juuri puukottanut häntä sydämeen joka ei enää sykkinyt. Tämä sai kyyneleet jälleen polttelemaan Lucan silmiä.

"Minäkään en haluaisi lähteä, et tiedäkkään miten kovasti haluaisin jäädä.. Mutta en voi jäädä. Minun elämäni ei enää ole täällä. Jos en palaa takaisin, joku varmasti huomaa sen..", Ted huomaisi, ja Ted saattaisi huolestua. Tämä oli niin hankalaa. Luca nosti käden kasvoilleen ja sulki silmänsä voidakseen kasata ajatuksiaan. Mitä helvettiä hän oikein tekisi? Hän halusi jäädä, hän rakasti Ryania edelleen palavasti. Mutta Ryan oli ihminen, ja kaikenlisäksi von Heavenin perijä. Heillä ei todennäköisesti voisi olla minkäänlaista hyvää tulevaisuutta yhdessä. Mutta silti.. Nyt kun hän oli nähnyt mihin kuntoon hänen katoamisensa oli Ryanin jättänyt, hän halusi jäädä varmistaakseen että tuolla oli kaikki hyvin.
Yllättäen Luca ojentaa kätensä ja kiskaisee Ryanin syleilyynsä. Hän halaa toista tiukasti ja painaa omaa kylmää ruumistansa vasten. "Minä en haluaisi lähteä..", Hän kuiskaa sanat kuin anteeksi pyyntönä kaikesta aiheuttamastaan tuskasta.

Silmäkulmastaan Ryan havaitsi Lucan tulleen lähemmäs. Tuo näytti valmistautuvan johonkin, mutta Ryanilla ei ollut mitään käsitystä mihin. Jos huone lakkaisi keinumasta tällä tavoin, hän voisi keskittyä ehkä paremmin.
Lucan seuraavat sanat pysäyttivät huoneen liikehdinnän kuin seinään. Ryan ei ollut aivan varma oliko kuullut oikein? Vai oliko hän kenties kuullut vastauksen jonka halusi kuulla kaikkein kipeimmin ja hänen aivonsa olivat tehneet sen johdosta temput.

Samassa Luca kiskaiseekin hänet jo rintaansa vasten ja saa Ryanin tarttumaan itseensä kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Ryan kietoi käsivartensa toisen harteiden ympäri, hän upotti sormensa paksuun tukkaan ja rutisti tuota rintaansa vasten kuin henkensä hädässä. Lucan epätoivoinen kuiskaus sai kyyneleet valumaan uudestaan hänen poskiaan pitkin ja toisen äänensävy sai hänen sydämensä särkymään. Helvetti soikoon, he keksisivät kyllä jotain. Tämä ei ollut ensimmäinen haaste, joka heidän täytyisi ratkaista ollakseen yhdessä. Heidän suhteensakin oli alkanut sellaisista lähtökohdista jotka huomioon ottaen olisi ollut täysin epätoddennäköistä, että he olivat ylipäätäänsä päätyneet yhteen.
”Ei sinun tarvitse. Minä pidän sinusta kiinni ja jos katoat, etsin sinut uudelleen. Tällä kertaa en luovuta ennen kuin löydän sinut uudelleen”, Ryan kuiskasi Lucan korvaan. ”Me keksimme kyllä keinon olla yhdessä. Kuten ennenkin.”
Sanojensa painoksi Ryan suuteli Lucan korvannipukkaa. Eikä voinut mitään sille, että hänen huulensä lähtivät liukumaan siitä hellästi alaspäin.

"Sinä et nyt ymmärrä..", Lucan ääni tahtoi murtua, eivätkä Ryanin hellät suudelmat tehneet puhumisesta sen helpompaa. "Minä kuulun Chaosiin, ja pelkästään jo se asettaisi sinut vaaraan, ja minut.. jos joku saisi tietää..", Niin, hänen pitäisi yrittää ehtiä myös miettimään Tediä ja tehdä tämän järjettömän tilanteen kanssa. Jos hän vain saisi hetken aikaa ajatella rauhassa..

Sitä hetkeä ei kuitenkaan varmaan tulisi vielä. Luca inahtaa hiljaa suudelmille kaulallaan ja se vähäinenkin järjenjuoksu lakkasi. Ryan sai hänen koneensa käyntiin ja millään muulla ei taas ollut väliä. Hän puristi Ryan paitaa tiukemmin nyrkkeihinsä ja taivutti päätään päästääkseen Ryanin paremmin kaulalleen. Tämä herätti muistot vaata muutamia tunteja sitten tapahtuneesta, jolloin hän oli pääatänyt Tedin samalla tavalla kaulalleen puremaan. Hänen täytyisi kertoa Tedistä.. jossain vaiheessa.

Lucan sanat tavoittivat ainoastaan kuurot korvat. Ryan ei enää välittänyt. Hänen puolestaan Heaven, Hell ja Chaos saivat suksia syvälle vittuun, kunhan hän vain saisi olla uudelleen rakkaansa kanssa. He keksisivät kyllä keinon. He voisivat hyvin karata. Ryan ottaisi Lucan mukaansa ja piilottaisi tuon itsensä mukana johonkin kaukaiseen paikkaan, jossa he saattaisivat olla ihan vain kahden. Sellaiseen mistä heitä ei löytäisi kukaan.

Kevyet suukot viileälle iholle muuttuivat vähä vähältä, yksi kerrallaan entistä omistavammiksi. Ryan painoi huuliaan entistä tiiviimmin Lucan kaulaa vasten, maistellen tuon ihoa ahnaana. Kuin vampyyrin maku olisi ollut se ainoa asia, joka piti hänet enää hengissä, eikä hän vain voinut saada siitä tarpeekseen. Ryan ei arastellut hampaitaan vaan antoi niiden pureutua hellästi ihoon, lipaisten kielellään niitä pieniä punaisia hampaanjälkiä, jotka katosivat melkein heti. Hän liukui Lucan kaulalla edestakaisin, kunnes pysähtyi aivan tuon leukaperän kaaren kohdalle. Tuohon pienelle paikalle hän lukitsi huulensa ja imi ihoa vaativasti.
Samaan aikaan Ryanin kädet tutkiskelivat Lucan selkää. Hän tunsi jo entuudestaan jokaisen lihaksen muodon ja paikan, mutta oli autuutta tuntea ne uudelleen käsiään vasten. Toinen käsi tutkaili ja tunnusteli miehen niskaa ja kapeahkoja hartioita, kun taas toinen liikkui Lucan alaselällä. Hyväilyjen ohella, Ryan painoi Lucaa entistä tiiviimmin itseään vasten.
He voisivat tehdä sen. Hän tekisi siitä hyvää Lucalle, jolloin ei ollut mitään väliä saisiko hän itse siitä mitään. Hän voisi saada Lucan nauttimaan ja vaikertamaan, sekä muistamaan millaista heillä oli ollut. Jos hän niin saisi pitää miehen jälleen itsellään. Muulla ei ollut mitään väliä. He ratkoisivat ne ongelmat, kunhan ne vain ilmaantuisivat. Pääasia oli, että he olisivat tästäkin eteenpäin yhdessä, niin kuin heidän oli kuulunutkin olla.

Luca yritti puhua, yritti vastustella edes jonkin verran sillä olemattoman pienellä järjenäänellä joka hänellä enää oli. Jumalauta tämän ei olisi pitänyt mennä tähän. Hänen epätoivoiset yrityksensä puhua muuttuivat nautinnollisiksi huokauksiksi ja voihkaisuksi, Ryanin käsitellessä hänen kaulaansa niin tottuneen oloisesti, aivan kuin heidän viimeisimmätstä kerrastaan ei olisi kolmeatoista vuotta, vaan pikemminkin kolme tuntia. Hän tunsi saman kaipauksen ja himon, kuin silloin aikaisemmin ihmisenä. Ainoa vain, että hän oli opetellut vuosikymmenen aikana olemaan se, joka otti ja omisti. Hänestä tuntui hassulta alistua uudestaan, mutta toistaalta.. Kyse oli Ryanista, miehestä jota hän rakasti niin paljon että oli suunnilleen ihme, ettei hän ollut leimaantunut. Hän tekisi Ryanin vuoksi mitä tahansa, ojentaisi vaikka perseensä hopealautasella takaisin jos olisi tarve.

"Ry..an..", Luca kuiskasi, värähtäen hieman käsien liikkeistä alaselällään. Tämä ei voinut olla totta. Hän oli varmasti kuollut ja joutunut taivaaseen. Oliko hänellä enää mitään keinoa ulos tästä tilanteesta ilman, että hän loukkaisi Ryania? Ei tainnut olla. Ehkä..ehkä hän voisi suoda heille tämän viimeisen kerran yhdessä?
Hitaasti Luca kohotti kätensä Ryanin paidalta ylös tuon kaulalle, voidakseen ohjata miehen kasvot omiensa luokse, voidakseen suudella tuota nälkäisenä. Hänen koneistonsa oli nyt täysin hereillä. Hän halusi tätä enemmän kuin mitään muuta. Halusi niin että se sattui.

Ryanin käsi valui entistä alemmas, kunnes hän leikitteli sormillaan Lucan iholla aivan boksereisen vyötärönauhan tuntumassa. Hän hiveli hellästi ihon ja kankaan rajaa, muistellen mitä alta löytyisi, jos hän menisi pidemmälle.
Tuntui kuin mikään heidän välillään ei olisi muuttunut. Ryan tunsi jälleen Lucaa kohtaan sellaista himoa, jota ei ollut enää uskonutkaan löytävänsä itsestään. Tosin, olihan hän jo ennen heidän eroaan tiennyt ettei hänestä riittänyt kenellekään muulle kuin Lucalle. Sinitukkainen mies oli aina ollut hänen elämänsä rakkaus. Toinen puolikas, sielunkumppani ja mitä näitä muita romanttisia ilmauksia oli. Kun hän oli luullut Lucan kuolleen, myös hänen sisältään oli kuollut jotain olennaista. Nyt tuli roihusi hänen sisällään uudestaan, kuin se ei olisi koskaan sammunutkaan.

Ryan tunsi Lucan käsien liikkuvan. Hetken aikaa hän ajatteli, että mies työntäsi hänet pois. Sen sijaan hän saikin tutut, mutta viileät huulet nälkäisinä omilleen. Hän ei tarvinnut kahta kehotusta. Niinpä hän suuteli miestä samanlaisella innolla ja halulla. Hän tunkeutui Lucan suuhun rajusti, omistuishaluisesti niin, että heidän hampaansa kolisivat yhteen. Se ei saanut häntä kuitenkaan hidastamaan, vaan puskemaan toista vasten entistä tiiviimmin. Melkein kuin olisi yrittänyt sulautua yhteen Lucan kanssa.
Hitaasti Ryan vei molemmat kätensä Lucan pyöreiden, kiinteiden pakaroiden alle, joissa ei ollut mitään muuta vikaa, kuin se miten ne olivat kankaan alla piilosta. Siitä huolimatta hän antoi sormiensa upota Lucan kiinteään lihaan, ennen kuin nosti tuon omalle paikalleen syliinsä.

Luca tunsi lattian katoavan jalkojensa alta vain hetkeä sen jälkeen kun oli ynähtänyt tuntiessaan käsien puristavan pakaroitaan. Jollain tavalla tämä tuntui niin oudolta, olla jälleen vastaanottavana osapuolena, kun otti huomioon ettei hän ollut antanut itseään kenellekkään Ryanin jälkeen, vaan oli itse ollut antajana. Hän muisti liian selvästi jokaisen kerran Tedin kanssa, sen miten rajusti oli tuon ottanut, ja hänen kehonsa meinasi nytkin pistää vaihteen päälle, rimpuilla irti ja kääntää kuvioi ympäri. Hän oli tottunut olemaan raju, koska vampyyreille pieni kipu ja muutama murtunut luu seksin ohessa ei ollut mitään, mutta Ryan oli ihminen..
Ihminen.
Hänen rakastamansa mies oli ihminen, ja hän oli vampyyri. He eivät koskaan voisi olla yhdessä, eivät niinkuin ennen. Tämä oli väärin.
Hän tiesi tuon kaiken ja silti hän aikoi antautua Ryanille, edes tämän yhden, viimeisen kerran. Hän halusi hukuttautua tähän tunteeseen, valheeseen joka kuiski kaiken olevan hyvin, ettei mikään ollut koskaan muuttunutkaan heidän välillään, etteivät he olleet olleet erossa kymmentä vuotta.

Luca avasi Ryanille huulensa enemmän kuin mielellään, antoi toisen tunkeutua suuhunsa juuri niin rajusti kuin vain kykeni, ja vastasi itse suudelmaan pidätellen itseään. Hän pelkäsi menettävänsä hallinan, toimivan samoin kuin olisi ollut vampyyrin kanssa, rikkovansa Ryanin. Hän kietoi kätensä Ryanin ympärille, puristi tuota tiukemmin itseään vasten samalla kun yritti hellästi raapia toisen selkää paidan läpi. Hänen täytyi olla varovainen.

Ryan ähkäisi kevyesti, tuntiessaan Lucan raudanlujat käsivarret ympärillään. Ote ei varsinaisesti sattunut, eikä tuntunut epämukavalta. Se oli vain erilaista, kuin mitä hän muisti. Kynnet hänen selkärangallaan saivat sen taipumaan kaarelle.
Vuosikausien jälkeen, hän saattoi viimein tuntea tuttua painetta jalkojensa välissä, jonka hän uskoi kadonneen aikaa sitten. Tunne oli uskomaton. Se alkoi hänen ytimestään ja kasvoi kasvamistan, leviten hänen reisiensä sisäpinnoille, alavatsaan ja aina vain edemmäs. Se sai hänen lantionsa liikahtelemaan levottomasti Lucan alla ja sormien puristumaan entistä tiukemmin ja omistavammin tuon pakaroihin.

Toinen käsi lähti liukumaan ylemmäs, pitkin pienikokoisemman miehen selkää. Se pääsi hyvin vähällä vaivalla paidan alle, sivelemään Lucan paljasa ihoa. Samalla kun Ryan liikutti sitä ylöspän, se sai toisen ylävartaloa peittävän paidan nousemaan mukanaan.
Ryan keskittyi hetkiksi vain tunnustelemaan entisen poikaystävänsä ihoa, samalla kun hänen suudelmansa menetti hieman tehoa tämän vuoksi. Lucan iho tuntui juuri sellaiselta kuin hän oli muistanut. Vaikkakin huomattavasti viileämmältä. Vanhat, pienet arvet olivat juuri niillä paikoilla kuin hän muistikin.