Tahra K-18

Dante hätkähti yllättävää suukkoa poskellaan ja käänsi hätiköiden katseensa Elliotiin. Eikö toinen ollutkaan hänelle vihainen? Sitten Elliot vastasikin tähän hänen lausumattomaan kysymykseensä ja sai hänet jähmettymään paikoilleen. Dante ei edes ollut varma, löikö hänen sydämensä enää siinä vaiheessa, tai hengittikö hän. Elliot hipsikarkuun tunnustuksensa tehtyään ja jätti hänet siihen tuijottamaan seinää suu auki kuin mikäkin vähä-älyinen.
Ja tuntui kestävän ikuisuus ennenkuin hän toipui ensimmäisestä järkytyksestä, vaikka todellisuudessa se kesti vain minuutin verran. Edelleen silmät suurina Dante kääntyi pöydällä olevien housujensa puoleen ja kiskoi ne jalkaansa. Hänen liikkeensä olivat kuitenki konemaisia, eikä Dante oikeastaan näyttänyt tietävän mitä teki. 

Lopulta hän nousi ylös ja kiskaisi housut kunnolla ylös, napitti kauluspaitansa jälleen kerran ja asetteli paidan helman housujensa vyötärönauhan alle ennenkuin sulki housunsa. Nyt hän sentään näytti jotenkuten edustuskelpoiselta. Heidän ruokansakkin varmaan saapuisi pian, joten oli hyvä ettei hän ollut enää puolipukeissa. Dante ei kuitenkaan osannut vieläkään reagoida Elliotin sanoihin, jotka olivat hänelle yhtä kuin rakkauden tunnustus. Miten sellaiseen piti reagoida? Hänen olisi varmasti pitänyt sanoa pitävänsä myös Elliotista, mutta jotenkin se tuntui.. liian aikaiselta, liian intiimiltä. Se mitä he olivat tehneet oli ollut virhe, eikö? Dante ei tiennyt, hänelle ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt näin. Ainakaan hän ei muistanut olleensa koskaan ihastunut kehenkään.

Elliot otti puhtaiden pinon päältä farkut, joita ryhtyi sitten vetämään jalkaansa. Harmi vain, että kyseisiin housuihin olisi melkein mahtunut kaksi häntä. Ne pysyivät ylhäällä, jos hän ei liikkunut tai piteli niistä kiinni. Muutoin ne lököttivät hänen lanteillaan sen näköisinä kuin tipahtaisivat latian rajaan henkäyksestäkin. Elliot totesi, että se saisi kelvata ja kääntyi pukemaan ylleen aivan yhtä löysän t-paidan ja hupparin. Sen jälkeen hän istuutui tuolille pukeakseen jalkaansa hetki sitten riisumansa kengät.
Samalla hän kuulosteli hieman huolestuneena Danten jatkuvaa hiljaisuutta miettien oliko mennyt sittenkin liian pitkälle sanomisissaan. Oliko hän mennyt sittenkin hieman liian pitkälle ja säikäyttänyt puolestaan Danten. Ajatus tuntui järkevältä. He olivat tunteneet toisensa turkin kahta vuorokautta ennen kuin hän oli möläyttyänyt pitävänsä toisesta. Sellainen varmasti säikäytti kenet tahansa. Toisaalta, Elliotilla ei ollut kovinkaan paljon kokemusta ihmissuhteista.
Ajatus sai hänet myös surulliseksi.
”Anteeksi.” Pahoittelu lipsahti Elliotin huulilta jälleen kerran, ilman sen suurempaa ajatustyötä, miehen itsensä katsellessa tiiviisti tennareittensa kärkiä. ”Taisin mennä liian pitkälle.”

Dante hätkähti ajatuksistaan hereille Elliotin puhuessa. Toinen kuulosti hyvin surkealta, mikä sai Danten kääntämään katseensa toisen suuntaan. Tuo näytti huvittavalta mutta sitäkin suloisemmalta hänen vaatteissaan, jotka olivat reilusti liian isot toiselle. Dante tunsi jälleen punaa kasvoillaan ja pudisti sitten päätään.
"Ei se mitään. ", Hän olisi halunnut sanoa tuntevansa samoin, muttei ollut lainkaan varma omista tuntemuksistaan.  Hän tutkaili omia ajatuksiaan ja tunteitaan hiljaisuuden vallitessa. Toki hän piti Elliotista, mutta tarkoittivatko hänen tunteensa samaa kuin Elliotin tunteet? Ja jos hän silti sanoisi pitävänsä tuosta, ymmärtäisikö tuo väärin ja odottaisi häneltä liikoja? Sitä hän ei halunnut tehdä. Mutta toisaalta, Elliot oli kuulostanut anteeksi pyytäessään kovinkin surkealta, joten Dante halusi ehdottomasti piristää toista.
"Minäkin..pidän sinusta.", Noin nyt se oli sanottu. Ehkä Elliot vihaisi häntä saadessaan tietää, että hän oli epäröinyt eikä ollut varma siitä, millä tavalla toisesta piti. Se olisi kuitenkin sitten sen ajan murhe. Juuri nyt hän tunsi itsensä aivan liian väsyneeksi voidakseen ajatella enempää.
Samassa oveen koputettiinkin jälleen.
"Sisään.", Dante nousi pöytänsä takaa ja nappasi lompakkonsa lattialle jääneiden housujensa taskusta ja asteli ovelle vastaan. Juuri kuten hän oli arvellutkin, sieltä tuli heidän tilaansa ruoka. Dante maksaisi ruuat ennenkuin Elliot saisi siihen tilaisuutta, ja asettaisi ruuat sen jälkeen pöydälle. Hän olisi mielellään syönyt Elliot sylissään.. Toinen oli tuntunut niin mukavalta siinä.

Hiljaisuuden venyessä Elliot tunsi olonsa yhä surkeammaksi. Hän oli tosiaan tainnut mennä asioiden edelle kertoessaan Dantelle pitävänsä tuosta. Hän oli ollut aivan liian hätäinen. Olisi pitänyt odottaa ja antaa heille kummallekin aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Tällainen yllättäen tullut tunnustus oli taatusti säikäyttänyt Danten perinpohjaisesti. Todennäköisesti mies rupeaisi nyt välttelemään häntä ja pitämään etäisyyttä. Elliotin sydän tuntui pusertuvan kokoon jo pelkästä ajatuksesta.
Elliot hymyili kuitenkin pienesti kun toinen vastasi hänen anteeksipyyntöönsä. Hän oli viimein saanut nauhansa sidottua ja saattoi nostaa katseensa Danteen. Nyt tuo näkisi myös hänen hymynsä, vaikka sen ylläpitäminen tuntuikin työläältä.

Elliot kääntyi katsomaan tietokonettaan ja mietti mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Ruoka ei ollut vielä tullut joten kaiketi hänen täytyisi tehdä töitä sen sijaan, että pyörittelisi peukaloitaan. Senhän takia hän täällä oli. Ajatuskin työnteosta tuntui kuitenkin jostain syystä todella raskaalta.
Danten seuraavat sanat saivat hänet kuitenkin nostamaan katseensa uudelleen mieheen. Elliot tutkaili toisen kasvoja yrittäen etsiä niistä jonkinlaisia piiloviestejä. Hän halusi tietää oliko mies todellakin tarkoittanut sanojaan. Dante näytti lähinnä vaivaantuneelta ja epäröivältä. Elliot ei kuitenkaan pystynyt löytämään tuon kasvoista sitä mitä kaikkein kipeimmin kaipasi.
Jälleen hän kuitenkin hymyili Dantelle.

Silloin oveen koputettiin. Elliot kumartui nopeasti laukullensa etsiäkseen sieltä oman lompakkkonsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes löytää sitä, kun Dante oli jo vastaanottanut heidän lounaansa ja maksanut sen.
”Olisin minä voinut hoitaa oman osani”, Elliot totesi hiljaa. Häntä ahdisti ajatus siitä, että joutui jatkuvasti olemaan Danten vaivana. Kyllä hän sentään omasta syömisestään osasi huolehtia, vaikka ei pärjännytkään kentällä vampyyreita vastaan. Dante oli tarjonnut eilenkin.

"Älä siitä huolehdi. Minä tarjoan ihan mielelläni.", Dante soi Elliotille pienen hymyn asettuessaan tuolilleen mukavasti. Tilanteesta oli tullut kiusallinen ja hiljainen, eikä Dante juurikaan pitänyt siitä. Hän ei vähimmissäkään määrin syyttänyt siitä Elliotia, vaan itseään. Itsehän hän oli toista lähennellyt ensin, ja sen jälkeen tilanne olikin karannut totaalisesti käsistä.
"Kunhan olemme syöneet, voisimme piipahtaa siellä ampumaradalla?", Dante muisti yllättäen että Elliot oli eilen pyytänyt häntä sen tekemään ja hän oli luvannut sen tehdä. Olihan hän ajatellut tehdä sen jo tänään, mutta sitten hänen ajatuksensa olivat suistuneet aivan muille raiteille. Ainoa hyvä puoli oli, oli se että hänen vehkeensä tuntui viimein rauhoittuneen ja asettuneen lepoon. Dante availi omaa annostaan ja muisti sitten että hänen kuului ruokkia myös koiransa.
Nopeasti Dante suuntasi tiskialueen luokse, otti alhaalta kaapista pussillisen koiran kuivamuonaa ja kaatoi Remyn kippoon hyvän kokoisen annoksen. Nyt saisi neiti tyytyä nappuloihin, tämän lounaan ajan. Remy huvittautui patjalla eteenpäin ja söi makuuasennostaan nälkäisenä. Sitten Dante palasi oman annoksensa pariin.

Elliot painoi päänsä synkeänä. Ei hän huolehtinutkaan. Häntä vain harmitti olla toisen vaivana. Ei hän sellaista halunnut, vaikka pitikin Dantesta. Mies ei kuitenkaan antanut hänelle vaihtoehtoja tässä asiassa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hänen olisi pitänyt nauttia tilanteesta.
Elliot nousi paikaltaan etsiäkseen tilaamansa pienen keiton. Se oli pakattu huolellisesti lämpöä pitelevään astiaan ja kääritty vielä kaupan päälle folioon. Elliot aukaisi kääreen ja kannen, heittäen kummatkin roskakoriin. Hän otti kertakäyttöisen lusikkansa astellen sitten omalle paikalleen. Katse tiukasti liemessä kelluvissa nuudeleissa, kasviksissa ja sienissä, hän ryhtyi syömään.

Juuri nyt ajatus ampumaradastakaan ei houkuttanut häntä. Saisihan hän silloin tietysti olla kahden Danten kanssa, mikä olisi mukavaa ja odottamisen arvoista. Hän ei voinut kuitenkaan olla miettimättä halusiko Dante samaa, vai lupailiko vain pirtistääkseen häntä.
Elliotin ruokahalu tuntui olevan taas tipotiessään. Hän lähinnä pyöritteli keittoa asitassaan lusikkansa avulla. Ihastuminen tuntui mukavalta, samoin se, mitä he olivat tehneet työpöydän ääressä. Tämä oli kuitenkin lähinnä inhottavaa. Elliot olisi mielellään palannut ajassa muutamia hetkiä taaksepäin takaisin siihen unenomaiseen tilaan, joka oli tuntunut siltä kuin he olisivat leijuneet kuplassa.

Dante kohotti katseensa vaitonaiseen Elliotiin, ja kohotti hieman kulmiaan. Toisella ei näyttänyt olevan juurikaan ruokahalua, eikä Dante voinut syyttää muuta kuin itseään. Elliot ei selvästikkään halunnut viettää hänen kanssaan sen enempää aikaa kuin oli aivan pakko. Ja ampumaradalla käyminen kun ei kuulunut assistentin työnkuvaan.
"Ei meidän tietenkään tarvitse, jos et halua. Ajattelin vain että.. taidamme molemmat tarvita hieman muuta ajateltavaa.", Dante painoi katseensa omaan annokseensa, joka sisälsi pihvin ja muussia. Hänen vatsansa puristui kasaan pelkästä ruuan näkemisestä mikä kertoi hänelle siitä, että hänellä oli aivan liian suuri nälkä. Dante ryhtyi kuitenkin rauhassa syömään, eikä ahminut, vaikka mieli olisikin tehnyt.
"Minä..", Dante aloitti mutta sulki sitten suunsa. Miten hän selittäisi tämän koko tilanteen toiselle niin, ettei se loukkaisi toista enempää? Dante ei pitänyt lainkaan tästä painostavasta ilmapiiristä, joka tuntui melkein masentavalta. Hän halusi selittää Elliotille sen, että tämä kaikki oli hänelle aivan uutta, ettei hän tiennyt yhtään mitä hänen päässään pyöri.

"Minä en ole koskaan ollut ihastunut, Elliot. Minä en tiedä, miten sellaisessa tilanteessa tulee toimia tai mitä meidän välillämme tapahtui tai tulee tapahtumaan. Olen aivan päästäni pihalla ja sekaisin, ja toivon ettet vihaa minua sen takia. Minä olen idiootti, mitä näihin asioihin tulee. Sinun täytyy.. antaa minulle aikaa.", Dante puhui enemmänkin itselleen kuin Elliotille. Hän jähmettyi saatuaan suunsa suljettua ja tajuttuaan, että hänen sanansa kuulostivat vähintäänkin lupaukselta siitä, että heillä voisi olla enemmänkin. Dante toki halusi sitä, hän kuitenkin olisi ensin halunnut olla varma siitä että hän pystyisi siihen. Se oli kuitenkin nyt sanottu, ja ehkä se oli vain hyvä. Ehkä ne olivat hänen todelliset tunteensa. Hän oli vain aivan liian väsynyt ajattelemaan asiaa juuri nyt.

Elliot kohotti katseensa ateriastaan Danten puhuessa. Hän ei kuitenkaan vieläkään pystynyt katsomaan miestä suoraan silmiin, mutta kuunteli kuitenkin joka sanan. Danten päästessä eteenpäin tunteidensa tulkitsemisessa, Elliot keskittyi puheeseen yhä enemmän. Miehen sanat alkoivat hiljalleen helpottamaan hänen oloaan ja saivat lopultakin hymyn muotoutumaan huulille. Elliot hymyili lempeästi ja kääntäessään katseensa viimeinkin Danten silmiin, ne tuikkivat.
”Ei se mitään. Ota vain niin paljon aikaa kuin tunnut tarvitsevan”, Elliot sanoi hetken kuluttua. Sitten hänen ilmeensä vakavoittui hieman. Jos Dante pyysi aikaa, tuon oli ehdottomasti myös saatava sitä. Elliot ei ollu vain aivan varma pystyisikö aina antamaan sitä. Mitä jos hänen innokkuutensa ajaisi miehen nurkkaan aika ajoin ja tuo ahdistuisi niin, että haluaisi lähteä. Ajatuskin siitä sai Elliotin surulliseksi.
”Ja... Ole kiltti ja sano, jos minä ylitän jonkin rajan. Jooko? En halua, että tämä menee pilalle sen vuoksi, että olen liian innokas tai takertuva.”

Elliot oli niin ymmärtäväinen ja jotenkin vain.. ihana. Dante ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan Elliotin pyynnön, eikä hän voinut vastustaa kiusausta kurottaa pöydän yli ja sipaista suortuvan pois Elliotin silmiltä.
"En usko että voit tehdä mitään, mikä pilaisi tätä. Kaikki on minun hölmöstä päästäni kiinni. Ja ainakin tähän asti kaikki mitä olet tehnyt, on vain ollut hienoa ja mukavaa. Kukaan ei ole koskaan myöntänyt yhtä suloisesti pitävänsä minusta.", Dante hymyili entistä lempeämin ajatellessaan Elliotin pientä tunnustusta ja sitä edeltänyttä pientä suukkoa. Hänen sydämensä tuntui sulavan moisista hellyydenosoituksista, ja Dante olisi kaivannut niitä enemmänkin.
"Syöhän nyt.", Hän hymyili edelleen siirtyessään jälleen syömään myös itse. Tuntui hyvältä, että he olivat saaneet asiat jälleen hieman rennommiksi. Enää huoneen ilmapiiri ei tuntunut painostavalta ja ikävältä, vaan normaalilta.

Elliot punastui jälleen hetkessä Danten sanoessa ettei mikään, mitä hän tekisi voisi pilata tätä. Hän olisi itseasiassa halunnut väittää vastaan ja sanoa ettei Dante tuntenut häntä kunnolla voidakseen sanoa noin, mutta piti suunsa kiinni. Miehen sipaistessa suortuvan pois hänen silmiltään, puna Elliotin poskilla ainoastaan syveni ja hänen oli pakko painaa päänsä uudestaan alas. Alavatsan tietämillä olevat sisäiset lihakset puristuivat nautinnollisesti kokoon moisesta pienestä eleestä, kuin muistutuksena mihin kaikkeen hänen ruumiinsa pystyi kosketuksen voimalla.
Elliot ei vain ollut koskaan tuntenut itseään suloiseksi tai söpöksi. Säälittävä, ruma, ruipelo ja muut vastaavat ilmaukset tuntuivat sopivan hänelle pajon paremmin. Hän oli aina tuntenut kateutta miettiessään sisaruksiaan. Anton oli vahva, komea ja miehekäs, Victoria puolestaan kaunis ja naisellinen. Elliot puolestaan ei sopinut mihinkään sarakkeeseen ja mietti usein, olevansa ironinen yhdistelmä ikuista teinipoikaa ja Victoriaa. Hän tiesi näyttävänsä paljolti sisarensa kaltaiselta, mutta se ei ollut omiaan ainakaan kohottamaan nuoren miehen itsetuntoa.

”Minusta olisi mukavaa lähteä sinun kanssasi ampumaradalle”, Elliot sanoi yrittäen näin saada ajatuksensa pois omista ulkoisista virheistään. Fysiikkaansa liittyviä vikoja kun pystyi edes hiomaan hieman. ”Jos sinä oikeasti jaksat lähteä. Näytät väsyneeltä, enkä minä ole kovinkaan hyvä oppilas.”
Sanojensa päätteeksi Elliot ryhtyi viimein syömään. Nuudelikeitto oli ehtinyt hieman jäähtyä hänen haaveillessaan, mutta oli edelleen lämmintä ja syömäkelpoista. Ensimmäinen nielaistu lusikallinen sai hänet muistamaan sen kuinka nälkäinen todellisuudessa olikaan.

Dante yritti syödä mahdollisimman sivistyneesti ja siististi, mutta huomasi kuitenkin pian ahmivansa nopeampaan tahtiin kuin oli suotavaa. Hän nosti katseensa hymyillen Elliotiin joka vaikutti piristyneen kummasti.
"Kyllä minä jaksan. Ei olisi ensimmäinen kerta kun en ole ehtinyt nukkua ", Työnsä ja vanhempiensa kovien odotusten vuoksi Dante oli useamminkin paiskinut töitä vuorokauden ympäri. Viime yö vain oli ollut stressiä, huolta ja kipua täynnä, mikä nyt näkyikin Danten olemuksessa.
"Voisin kuitenkin ehkä levätä lounaan jälkeen hetken, jos se sopii.", Danten pään täyttivät mielikuvat siitä, kuinka Elliot käpertyisi hänen syliinsä nukkumaan hänen kanssaan. Se sai hänet värähtämään mielihyvästä ja hymyn nousemaan selkeämmin kasvoilleen.

Elliot hymyili Dantelle katsoessaan tuota pöydän ylitse. Hän tarkasteli samalla miehen olemusta. Tuo alkoi näyttää jo riutuneelta unenpuutteen vuoksi, eikä Elliot varsinaisesti pitänyt siitä. Ehkä hänen olisi vain pitänyt kieltäytyä kauniista, jotta Dante pääsisi lepäämään kunnolla. Toisaalta, vieläkään ei ollut täysin myöhäistä perääntyä. Hän oli ollut puolustuskyvytön jo kaksikymmentäkaksi vuotta, joten päivä sinne tai tänne tuskin aiheutti sen kummempaa katastrofia.
”Pitäisikö sinun kuitenkin lopetella tältä päivältä aikaisemmin ja mennä kotiin lepäämään”, Elliot ehdotti varovaisesti. Hän ei halunnut olla liian koppava, eikä mennä asioiden edelle. Olivathan he kumpikin jo tunnustaneet pitävänsä toisistaan, mutta he eivät olleet puhuneet tilanteestaan sen enempää. He olivat suudelleet ja harrastaneet jonkinlaista käsipeliä keskenään, mutta eivät he yhdessä olleet. Kaiketi. Poikaystävänä hän olisi voinut komentaa Danten nukkumaan univelkaansa pois, mutta assistenttina hän oli liian julkea. ”Minähän peruin jo kaikki sinun tapaamisesi, joten sinua ei pidättele täällä enää mikään. Voisit ihan hyvin mennä. Me voimme ampua myöhemminkin, eikö niin?”
Elliot ei voinut mitään sille, että hänestä oli ikävä nähdä Dante noin väsyneenä. Mieluummin hän olisi viettänyt Danten kanssa joka ikisen minuutin mikäli se vain olisi mahdollista, mutta ei se niin mennyt. Hänen oli ajateltava myös toisen parasta ja juuri nyt Danten parasta olisi kunnon unet.

Dante hymähti hieman Elliotin huolenpidolle. Jollain tapaa tuo muistutti hänen äitinsä paasaamista, vaikka hänen äitinsä olikin paljon käskevämpi.
"Älä huoli liikaa, tunnin unet ja olen kuin uusi mies.", Dante totesi itsevarmaan ja vähättelevään tapaansa. Vähättely oli opittu lähinnä äidin vuoksi, joja häben ollessaan vielä lapsi oli meinannut stressata hiukset päästään saatuaan tietää poikansa sydänviasta. Dante itse oli niin tottunut olemaan väsynyt ja uupunut, ettei se suorastaan tuntunut liian raskaalta, mikä kaiketi oli normien vastaista, ainakin jos mietti muiden reaktioita siihen.
"Lähden mielelläni käymään radalla ja ampusassa muutaman kierroksen. Se tekisi minulle vain hyvää.", Dante sai annoksensa syötyä loppuun ja nousi heittääkseen roskansa roskikseen jonka jälkeen hän palasi tuolinsa luokse ja otti mahdollisimman mukavan asennon, nostaen jalkansa pöydälle ristiin.
"Tunti. Herätä minut silloin "

Elliotin olisi tehnyt mieli väittää vastaan Dantelle, kun tuo yhä sitkeästi väitti jaksavansa. Toisaalta olihan sekin jo positiivista, että Dante aikoi luovuttaa edes hetkeksi ja nukkua tunnin verran. Elliot saattoi vain toivoa, että se riittäisi edes aluksi.
”Nuku hyvin”, Elliot sanoi lempeästi viedessään kertakäyttöisen keittokulhonsa myös roskikseen. Samalla hän joutui pitelemään kiinni housuista, jotka meinasivat pudota joka välissä. Jos sama meno jatkuisi, hän seisoisi vielä ampumaradalla housut nilkoissa. Mikä ei ollut houkuttelevaa edes ajatuksen tasolla.

Sillä välin kun Dante valmistautui ottamaan vastaan nukkumatin. Samassa Elliot älysi vilkaista Remyä. Koira näytti siltä, että kaipaisi kipeästi pikku ulkoilua ja Elliot tiesi missä sen hihna oli. Dante näytti nukkuvan jo.
”Haluatko pihalle Remy?” Elliot kysyi koiralta. Hän voisi käyttää Remyn aivan pikaiseen pihalla. Tuossa kunnossa se ei varmasti jaksaisi kävellä pitkään, mutta pitihän eläimenkin tarpeilleen päästä.
”Tuletko minun mukaani?” Elliot asteli hakemaan koiran hihnan. ”Ja joo, tiedän ettei Dante käytä sinun kanssasi hihnaa, mutta minä en halua ottaa riskejä. Joten joudumme kumpikin tyytymään tähän järjestelyyn. Tule tyttö.”

Dante olisi tahtonut jotain silmiensä peitoksi valoisuutta vastaan, muttei jaksanut enää noustakkaan kun oli mukavan asennon saanut. Hän kuuli etäisesti kuinka Elliot toivotti hänelle hyvät unet, mutta tunsi itsensä aivan liian väsyneeksi vastaamaan suullisesti, joten sen sijaan hän kohotti hieman toista vatsalleen laskettua kättä kiitokseksi. Hän asetti vielä päätään mukavammin, ja tunsi unen tulevan ja antoi sille periksi.
Remy  nosti päänsä kuullessaan Elliotin kutsuvan sitä lenkille. Hitaasti mutta varmasti se nousi pediltään ja askelsi hieman vaivalloisen näköisenä Elliotin luokse. Se heilutti kuitenkin häntäänsä ja sen silmistä paistoi sama into kuin edellisenäkin päivänä. Se kallisti päätään Elliotin sanoille, aivan kuin ymmärtäisi, ja seisoi kiltisti paikoillaan jotta Elliot saisi kiinnitettyä häneen hihnan. Remy oli oikein tyytyväinen päästessään lenkille, ja se käyttäytyisi mallikelpoisesti, aiheuttamatta minkäänlaisia ongelmia. Se oli jo hyväksynyt Elliotin osaksi laumaansa, eilinen välikohtaus oli sen todistanut.

Elliot vei Remyn viidentoista minuutin lenkille ja toi sen takaisin sisälle heti kun se oli saanut tarpeensa tehdyksi. Samalla hän muisti pahoitella ettei voinut viedä sitä pidemmälle kävelylle. Hän oli juuri päässyt Heavenin pilvenpiirtäjän etupihalle, kun näki muutaman vanhoista koulutovereistaan juttelemassa keskenään. Kyseiset tyypit olivat kiusanneet häntä koulussa ja päässeet kenttäagenteiksi Chicagon toimipisteeseen. Elliot oli törmännyt kavereihin ennenkin ja sen vähän perusteella hän oli saanut todeta etteivät nuo olleet muuttuneet. Mies kolmikko jaksoi muistuttaa Elliotia alituiseen siitä, kuinka huonosti hän oli pärjännyt koulussa.
”Hei Hunter! Ootko saanut ylennyksen?”
Elliot painoi päänsä. Hän olisi halunnut juosta, mutta ei voinut edes kiihdyttää askeleitaan ettei olisi rasittanut Remyä liikaa. Hän ei todellakaan halunnut tilanteeseen, jossa Remylle kävisi jotain hänen vuokseen.
”Tarvitaanhan Heavenissa niitä koirankusettajiakin. Ethän sä muuhun olisi sopinutkaan.”
”Järjestikö isi sinulle tuonkin työn.”

Elliot pääsi viimein sisälle suurista liukuovista ja suunnisti suorinta tietä hissille. Hän oli toivonut, että olisi päässyt eroon noista tyypeistä kun he olivat valmistuneet. Sen sijaan hän sai kuulla herjoja töissäkin.
Päästyään hissin suljettujen ovien taakse hän saattoi viimein pyyhkiä ne muutamat kyyneleet kasvoiltaan.

”Mennäänhän sitten tyttö.” Elliot sanoi kun ovet jälleen aukenivat ja he saattoivat jatkaa takaisin Danten toimistolle. Onneksi käytävällä ei näkynyt ketään, joten hänen ei tarvinnut kätkeä silmiään keneltäkään muulta. Danten toimistossa hän saattoi viimein päästää koiran irti remmistään. ”Menehän lepäämään.”

Remy teki tarpeensa kiltisti ja hieman vaivalloisesti. Se ei viihtynyt ulkona kauempaa kuin oli pakko, ja eilisestä leikkimielisyydestä ei ollut jälkeäkään. Oli selvää että koiralla oli kipuja. Heavenin edustalla Remy kuitenkin vilkaisi kolmikkoa, joka huuteli Elliotille. Koira oli etevä aistimaan tunnetiloja, ja se reagoi Elliotin surkeaan tunteeseen paljastamalla hampaansa kolmikolle. Se murisikin, vain hieman, mutta kuitenkin varoittaen, ettei sen laumanjäsenelle kannattanut ryttyillä. Remy oli paljon enemmän kuin pelkkä koira, se oli myös agentti. Ainakin jos siltä olisi kysytty ja koira olisi siihen osannut vastata. Hississä Remy painoi päänsä Elliotin kättä vasten ja lipaisi sitä muutaman kerran kuin lohdutukseksi.
Toimistossa Remy odotti kiltisti että se päästettäisiin irti ja jolkotti sitten takaisin omalle paikalleen ja asettui makuulle.
Dante puolestaan näki eroottisia unia Elliotista, ja nytkähteli tuolillaan unen kourissa. Kasvoillaan hänellä oli jälleen hentoinen hymy, ja mies inahtikin muutamaan kertaan.

Elliot katseli surkeana koiran menoa. Remyllä täytyi olla tuskia, koska se oli kokonaan eri koira. Ennen omiin töihinsä palaamista hän vaihtoi Remylle puhtaan veden ja vei kupin sen eteen. Istuessaan taas turvallisesti oman läppärinsä edessä hän kiinnitti jälleen huomionsa Danteen. Mies näytti onnelliselta nukkuessaan. Pienille ynähdyksille hän vain kohotti kulmiaan, miettien millaisia unia toinen mahtoi nähdä. Se ei olisi kuitenkaan selvinnyt kuin kysymällä ja hän ei todellakaan aikonut herättää Dantea ennen kuin tunti olisi kulunut. Oli siis parempi vain keskittyä työntekoon.

Elliot ei malttanut tosin herättää Dantea puoleentoista tuntiin. Senkin jälkeen teki tiukkaa, mutta heidän työpäivänsä alkoi olla viimein lopussa. Dante voisi lähteä nyt kotiinsa nukkumaan.
Elliot viivytteli vielä hetken pakkaamalla omat tavaransa laukkuun, valmistautuakseen kotiin lähtöön. Vasta kun kaikki mitä saattoi tehdä, oli tehty, Elliot asteli Danten tuolin viereen ravistellakseen tuota kevyesti hartiasta. ”Dante. Dante. Herätys. Kello on jo paljon. Työaika on loppu.”

Dante avasi silmänsä hitaasti ja kohdisti ne unisena Elliotiin. Tuon sanat saivat hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan. Työaika oli loppu? Hän oli tarkalleen sanonut toiselle, koska hänet herättää. Hän ei halunnut oikeastaan nukkua toimistossaan, joten tämäkin oli ollut jo pelkästään erityistapaus.
"Työaikako on jo loppu? Minähän sanoin tunti?", Dante ei ollut enää aivan varma itsekkään, oliko antanut Elliotille kunnon ohjeet. Vihainen hän ei suinkaan kuitenkaan ollut, ainoastaan vielä unestansa sekaisin. Dante suoristi selkänsä laskiessaan jalkansa alas pöydältä ja venytteli makeasti. Hän hieraisi kämmenillään vielä kasvojaan ennenkuin tunsi olevansa kunnolla hereillä. Myös hänen haaransa olivat unen jäljiltä jälleen hereillä, ja Dante risti jalkansa hyvin nopeasti peittääkseen sen.
"Huomenta.", Hän onnistui lopulta sanomaan hieman hymyillen. Hän tunsi itsensä edelleen väsyneeksi, mutta kuitenkin aiempaa virkeämmäksi. "Oletko valmis ampumaan?"

Elliot hymyili pahoittelevasti kun Dante ihmetteli ajan kulumista. Hän tunsi pienen syyllisyyden piston, joka kuitenkin peittyi tyytyväisyyden tunteen alle. Ainakin mies oli saanut nukkua hieman pidempään hänen ansioistaan. Tuo näytti edelleen väsyneeltä, mutta sentään hieman paremmalta kuin puolitoista tuntia sitten.
”Olen pahoillani. En raaskinut herättää sinua aikaisemmin”, Elliot sanoi. ”Mutta voin luvata ettet jäänyt mistän paitsi.”

Hän suoristi ryhtinsä kun mies oli viimein hereillä. Samalla hän nosti housujaan, joka olivat valahtaneet pakaroiden alapuolelle. Hänen pitäisi taikoa jostain itselleen vyö. Edelleen hän oli sitä mieltä, että Danten pitäisi päästä nukkumaan omaan kotiinsa, mutta mitä ilmeisimmin se olisi tuhoontuimittu taistelu. Dante oli selkeästi päättänyt asiasta hänen puolestaan, eikä tuon päätä tuntunut saavan kääntymään millään. Oli siis parempi vain myöntyä ja lähteä kellarikerroksessa sijaitsevalle radalle.
Olihan tilanteessa tosin valoisatkin puolensa. Ainakin Elliot saisi viettää hieman pidempään Danten kanssa.
”Valmiimpi en voisi olla.” Mikä oli todellinen valhe. Elliotin polvet tutisivat ja hän tunsi lievää pahoinvointia jo pelkästä ajatuksestakin, että saisi pian ladatun aseen käteensä. Hän muisti aivan liian elävästi ammuntatunnit koulusta.

"Hienoa. Huuhtaisen naamaani ja lähdetään sitten.", Dante nousi tuolista ja sattui vilkaisemaan Elliotia joka oli hänen jättikokoisissa vaatteissaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä näylle, mutta toinen tarvitsisi ehdottomasti vyön mikäli aikoisi onnistua pitämään housut jalassaan ja itsensä pystyssä. Dante siirtyi ensin kassille, jonka Marjorie oli tuonut ja tonki sitä hetken aikaa. Kuten hän oli arvellut, kasaan kuului siisti vyö joka olisi mennyt hänen puvunhousujensa kanssa, eikä ehkä näyttäisi niin hyvältä farkkujen kanssa, mutta sillä toisaalta ei ollut mitään merkitystä, sillä vyöhän jäisi hupparin helman alle piiloon.
"Tässä.", Dante ojensi vyötä Elliotille ja asteli sitten tiskialtaan luokse. Hän valutti hanasta hetken viileää vettä ennenkuin kumartui ja huuhteli sitten viimeisetkin unen rippeet pois kasvoiltaan. Sen tehtyään hän kuivasi kasvonsa ja kääntyi entistä virkeämpänä Elliotia kohden. 
"Kahvia mukaan ja sitten mennään. Äläkä stressaa turhaan, hyvin se menee."

Elliot tarttui kiitollisena Danten ojentamaan vyöhön. Ainakaan hänen ei tarvitsisi sen avulla seisoa ampumaradalla housut kintuissa. Hän nosti paitojen helmat ylemmäs voidakseen pujottaa nahkaremmin sille tarkoitetuista lenkeistä. Sekin oli lopulta hieman liian pitkä, mutta saadessaan sen kiinni viimeisestä lenkistä, housut pysyivät ylhäällä. Ne lököttivät edelleen lanteilla, mutta eivät pudonneet.
Danten ollessa valmis, Elliot tarttui olkalaukkuunsa. Miehen kommentille tulevien tapahtumien kulusta hän irvisti. ”Älä aliarvioi minua”, hän mutisi myrtyneenä ja lähti seuraamaan miestä ulos toimistosta ja hisseille.
Tähän aikaan iltapäivästä koko rakennus oli hiljainen. Iltavuoroa tekevät agentit olivat jo kentällä ja toimistotyöläiset olivat lähteneet kotiin ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ainakaan hän ei törmäisi enää niihin idiootteihin, jotka olivat piikitelleet häntä rakennuksen ulkopuolella. Elliot olisi varmaan kuollut häpeästä, jos niin olisi käynyt Danten seurassa.

Hississä hän hakeutui siihen tuttuun nurkkaan, jossa hän yleensä viihtyi siirtyessä kerroksesta toiseen. Kukaan ei katsonut kahta kertaa nurkkaan ja siellä saattoi olla niin näkymätön kuin se pienessä metallikopissa oli mahdollista.
Ainoa mutta oli siinä, että Danten kanssa kyseinen metallikoppi tuntui entistä ahtaammalta. Aivan kuin heidät olisi ahdettu kahdestaan sardiinipurkkiin.

Dante nappasi itselleen omat tavaransa kasaan ja puki vielä puvun takin ylleen, lähinnä muodon vuoksi ja jottei joutuisi kantamaan sitäkin käsissään ja vislasi Remyn heidän mukaansa. Dantella oli kuitenkin suunnitelmana suunnistaa radalta suoraan kotiin, joten olisi helpointa jos Remy tulisi radalle mukaan. Lisäksi koira tarvi vielä hieman treeniä jotta kestäisi laukauksen äänet paremmin. 
Hississä Dante seisoi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut pari tuntia sitten, vaikka hänen housuissaan kytikin edelleen pieni paine. Dante teki kuitenkin parhaansa jotta onnistui jättämään sen huomioitta.

Ampumaradalla Dante tervehti ovivartijaa tutunoloisesti ja asteli portista sisään. Hän suuntasi omalle kaapilleen, jonka avasi koodilla ja jätti tavaransa sinne. 
"Voit jättää laukkusi tänne siksi aikaa.", Dante odotti, että Elliot saisi tavaransa turvaan kappiin ennenkuin sulkisi sen, jonka jälkeen hän lähtikin suuntaamaan asekaapeille. 
"Millä olet ampunut ennen?" Dante tutkaili laajahkoa valikoimaa edessään, josta valitsi itselleen tutunoloisen käsiaseen. Sen perä oli taidokkaasti painotettu, joten se pysyi vakaana hänen käsissään.

Elliot seurasi Dantea ampumaradalle kuin varjo. Hän ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi paikassa, joka oli täynnä maalitauluja, ampuma-aseita, sekä erilaisia luoteja. Mikä saattoi tosin johtua siitä, että tämä oli myös hänen ensimmäinen kertansa tällä kyseisellä radalla. Hän oli tiennyt aina pohjapiirustuksen perusteella, missä se sijaitsi, mutta ei ollut koskaan käynyt täällä. Olihan se sinänsä ihme ettei hänellä ollut jo valmiiksi porttikieltoa tähän osaan rakennusta.

Hän totteli Danten neuvoa ja jätti laukkunsa tuon kaappiin. Se olikin tämän loppuiltapäivän helpoin osuus. Asevalikoiman edessä Elliot oli täydellisen hukassa. Hänen tietonsa kyseisistä laitteista rajoittuivat ainoastaan teoriapohjaan ja niihin aloittelijoiden teoriatunneille, jotka eivät olleet sujuneet niin hyvin.
Danten kysyessä millaisella aseella hän oli viimeksi ampunut, Elliot tuijotti miestä kuin tuo olisi juuri puhunut hänelle latinaa. ”Ööö... Sellasella pienelle perusaseella, jota Heaven Institutessa käytetään aloittelijoiden tunneilla.” Hänellä ei ollut mitään hajua merkistä tai mallista. Ehkä Dantelle alkaisi hiljalleen valkenemaan millaista tunaria hän oli suostunut auttamaan.
Yksi ero tässä oli Elliotin aiempiin ampumakokemuksiin verrattuna. Tällä kertaa hän tosiaan halusi oppia.

Dante nyökkäsi ja valitsi kaapista kyseisen, kevyemmän mallin, ja ojensi sen sitten Elliotille.
"Miltä se tuntuu kädessä? Tuntuuko se olevan tasapainossa, vai liian painava?", Dante katsoi Elliotia tarkkaan, arvioidakseen sitä miten tuo käsitteli asetta. Jokainen pienikin tiedonmurunen oli tarpeellinen, mikäli hän aikoisi tosissaan opettaa Elliotia ampumaan. Hän siirsi huomionsa asekaapin alalaitaan, jossa oli jokaiseen malliin omat, tyhjät luotinsa. He eivät tarvitsisi kunnon luoteja harjoitteluun, vaan tyhjät ja tylpät kelpaisivat mainiosti maalitauluihin.  Hänellä oli ampumaradalta ehkä liikaakin kokemusta. Jostain syystä hänestä tuntui rentouttavalta antaa aseen purkaa omat turhautumisensa ja suuttumuksensa, mikäli sellaisia omasi. Nyt hän oli täällä kuitenkin Elliotin takia, ja tämä ensimmäinen kerta kertoisi paljon siitä, minkälainen työnsarka heillä olisi edessä.