Tahra K-18

Dante maksoi laskun kiltisti ja mukisematta kortillaan, eikä edes kiinnittänyt huomiota summaan. Hän kiitti tarjoilijaa hyvästä ruuasta ja palvelusta, ja lähti kohti naulakkoa jossa Elliot jo olikin kiskomassa takkia päälleen. Remy seurasi ilman käskyä, mutta pysähtyi muutaman askeleen päähän isännästään päätään kallistaen, kun Elliot rupesi menettämään tasapainoaan. Vaikka Dante piti itseään vallan hyvien refleksien omistajana, hänen mielensä oli sillä hetkellä aivan jossain muualla. Ja kun Elliotin tasapaino meni siihen suuntaan ettei sitä saanut enää korjattua, Dante oli suoraan tuon kaatumisradalla.
Hän hätkähti vasta siinä vaiheessa hereille takaisin tähän maailmaan kun tunsi Elliotin kaatuvan suoraan syliinsä. Dante kietoi refleksinomaisesti kätensä pienemmän ympärille menettäessään itsekkin tasapainonsa. Hän kaatui suoraan pyrstölleen, pidellen kuitenkin suojelevan oloisesti Elliottia sylissään.
"Ol-oletko kunnossa?", Dante sai suunsa lopulta auki selvittyään pahimmasta säikähdyksestä. Hitto, hän epäili jo valmiiksi sydämensä toimintaa, hän ei tarvitsisi enempää tälläisiä säikähdyksiä. Dante laskee katseensa alas Elliotiin, ja tuntee sydämensä lähtevän laukkaamaan tuhatta ja sataa. Hän ei voinut kuin tuijottaa suloista, haavoittuvaista miestä sylissään. Dante ei edes huomannut kuinka Remy tuli isäntänsä vierelle nuuskimaan ja varmistamaan että tuo oli kunnossa.

Kun kaatuminen oli alkanut, se tapahtui lopulta hyvinkin nopeasti, eikä sitä pystynyt enää estämään. Ellei vastaan olisi sitten osunut seinää. Vaistomaisesti Elliot nosti kätensä kasvojensa eteen ja sulki silmänsä. Pieneksi hetkeksi liikerata kuitenkin pysähtyi. Juuri sen verran, että sen ehti tajuamaan. Se oli ollut hetki, jolloin Elliotin ruumis oli törmännyt Danten vartaloa vasten. Harmi vain, että myös toisen tasapaino oli pettänyt tässä vaiheessaa ja liikerata oli vain jatkunut yhä alemmas.
Niinpä, kun lattia tuli vastaan, isku ei ollut niin kova kuin olisi ollut jos Dante ei olisi suojannut Elliotia kaatumiselta. Se oli kuitenkin riittävä, jotta Elliotin täytyi haukkoa henkeään.

Meni hetken aikaa ennen kuin hän saattoi jälleen hahmottamaan maailman ympärillään ja se onnistui jo pelkällä olemuksellaan lyömään ilmat uudelleen ulos Elliotin keuhkoista. Hän tajusi ettei maannutkaan ravintolan lattialle niin kuin olisi alunalkaen voinut olettaa. Ei. Elliot tunsi kämmeniään vasten kankaan ja ihon lävitse piirtyvän lihaksiston. Hän saattoi tuntea poskellaan paidan kankaan ja toisen ruumiinlämmön, sekä haistaa jonkin raikkaan tuulahduksen, joka oli joko Danten suihkusaippua tai mieto paratavesi. Elliot saattoi tuntea ympärilleen kietoutuneet vahvat käsivarret. Kaikki tämä ja sen tajuaminen, että oli onnistunut kaatumaan suoraan Danten syliin, aiheutti hänen ruumiissaan kuuman humahduksen, joka kävi läpi hänen kok vartalonsa varpaista hiustyveen. Eikä se tuntunut yhtään pahalta. Sen tilalle tuli kuitenkin nopeasti armoton häpeän tunteen.
Elliot rupesi pyristelemään ylös Danten sylistä sillä seurauksella, että onnistui lähinnä vain hinkkaamaan heidän vartaloitaan armottomasti yhteen.

Dante sähähti hampaidensa välissä kun tunsi tykytystä takapuolessaan kaatumisesta. Lisäksi hän ei voinut olla puremasta hammastaan kun Elliot alkoi kiemurtelemaan hänen sylissään ja häntä vasten. Toisen lantio hankautui suoraan hänen haarojaan vasten, ja Dante tunsi miellyttävää poltetta, jonka vuoksi mies sysäsi nopeasti Elliotin kauemmas itsestään, pidellen edellen toisen hartioista kiinni.
"Lakkaa rimpuilemasta.", Dante sihahti ja nousi nopeasti ylös säilyttääkseen edes jonkun verran itsetuntoaan. Hän rykäisi kurkkuaan selvitellen ja kiskaisi sitten Elliotin jaloilleen olkavarresta pidellen.
"Noniin, oletko kunnossa?", Dante ei voinut mitään sille, että oli kasvoistaan vähintäänkin yhtä tulipunainen kuin Elliot. Hän ei edes kehdannut katsoa toisen suuntaan, sillä hänen sydämensä hakkasi vieläkin liian kiivaasti, ja hän tunsi eloa haaroissaan mikä ei julkisilla paikoilla ollut lainkaan hyvä juttu.

Tietenkään Elliotin nousemis yrityksistä ei tullut yhtään mitään. Jo ensinnäkin siksi, että oli hänen tuuriaan, että näin kävi. Toisekseen hän ei vain osannut pitää malttiaan ja nousta rauhallisesti, vaan rupesi häpeissään ja nolona säheltämään entistä enemmän. Niin kävi aina, vaikka olisi voinut kuvitella, että kahdenkymmenenkahden vuoden aikana olisi ehtinyt ottamaan opiksi vastaavanlaisista tilanteista.

Danten kiukkuiselta kuuluva sihahdus ei auttanut yhtään. Elliot kyllä pysähtyi aloilleen ja antoi toisen nostaa pystyyn ensin itsensä ja sitten hänet. Kyyneleet olivat kuitenkin ruvenneet pyrkimään esiin sillä samaisella hetkellä. Hän tunsi olonsa hirveäksi. Mitä hän voisi enää tehdä kun ei voinut luottaa jallkoihinsakaan, ku nekin pettivät hänet aina kun mahdollista. Elliot yritti parhaansa mukaan pidätellä itkuaan ja nyökytteli kiivaasti päätään hänelle esitettyyn kysymykseen. Pidättely ei kuitenkaan auttanut. Kyyneleet lähtivät vierimään yksi kerrallaan alas pitkin hänen punaisia poskiaan. Hän yritti pyyhkiä niitä käsiinsä sitä mukaan kun ne vierähtelivät hänen poskilleen.
”O-olen... Anteeksi. Mi-mi-minun ei ollut t-t-t-t-tark-oitus. Menetin tasapainoni...” Ja sieltä tulivat nyyhkäykset, jotka seurasivat väistämättä kyyneleitä.

Dante häkeltyi entisestään kun Elliot alkoi itkemään. Hänen naamansa venähti eikä hän tiennyt enää mitä tehdä. Lisäksi, kaikki muut ravintolassa olijat tuntuivat tuijottavan heitä.
"Älä pyytele turhaan anteeksi.. Mennään.", Dante nappasi hellästi mutta lujasti Elliotia ranteesta ja veti tuon perässään ulos. Ulkona Dante varmisti, että Elliot pysyi hänen selkänsä takana turvassa uteliailta katseilta. Hän ojensi pysäköintimerkkinsä samalle miehelle joka oli parkkeerannut hänen autonsa ja käski miestä kiirehtimään. Sen jälkeen Dante saattoi vetää henleä ja kääntyä Elliotin puoleen.
"Anteeksi että ärähdin, ei ollut tarkoitukseni. Älä enää itke, Elliot.", Danten ääni oli mahdollisimman rauhallinen. Hän luuli aiheuttaneensa Elliotin itkun käyttäytymällä tylysti tilanteessa joka ei edes ollut Elliotin syytä. Mutta jos toinen olisi jatkanut kiemurtelua hänen sylissään vielä vähän kauemmin..

Jos Dante ei oli raahannut häntä ulos ravintolasta sillä samaisella sekunnilla, Elliot olisi todennäköisesti päättänyt juosta pois paikalta häveten tilannetta. Hän päätyi kuitenkin seuraamaan pomoaan kiltisti ovesta. Samalla hän yritti parhaansa mukaan lopettaa naurettavaa nyyhkytystään. Eivät aikuiset miehet itkeneet tällä tavalla ilman mitään varsinaista syytä. Hänen olisi pitänyt nousta vain tyynesti ylös ja pyytää anteeksi ja sen olisi pitänyt olla sillä ohi.
Hän piiloutui kiltisti toisen miehen selän taakse, peittääkseen kyynelten juovittamat kasvonsa ulkopuolisilta. Oli riittävän noloa, että Dante näki hänet tällaisena. Onneksi mies keskitti huomionsa muualle. Elliot yritti parhaansa mukaan saada nyyhkäykset hellittämään ja kyyneleiden tulon loppumaan.
Elliot ei voinut mitään sille, että hätkähti kun Dante puhutteli häntä taas. Hän painoi päänsä entistä alemmas, jotta ei joutuisi katsomaan toista silmiin itkun vain jatkuessa. ”Ei siinä mitään.” Oli entistä nöyryytävämpää kun ääni värisi, vaikka hän yritti pitää sen kuinka tasaisena tahansa. Tämä ei sujunut lainkaan niin kuin hän olisi toivonut. ”Olen pahoillani tästä... Ja siitä aikaisemmasta... Olen välillä kamalan kömpelö... Anteeksi.”

Dante ei tiennyt miten lohduttaa toista. Hän halusi Elliotin lopettavan itkemisen, sillä se sattui hänen sydämeensä. Tai sitten hän oli lääkkeidensä tarpeessa. Dante muisteli kuinka hänen äitinsä oli lohduttanut häntä, kun hän oli lspsena pelännyt leikkaustaan. Danten äiti oli kietonut kätensä itkevän lapsensa ympärille, luvannut tuolle että ksikki menisi hyvin ja laulanut hänelle.
Laulaa Dante ei aikonut, nutta hieman vaivautuneen näköisenä hän levitti kätensä ja kasppasi Elliotin halaukseen.
"Älä itke, Elliot. Kaikki on hyvin.", Dante kuiskasi sabat lempeästi js piteli toista, toivoen ettei ainakaan pahentanut tilannetta. Remy ulisi hiljsa ja huolestuneena heidän jaloissaan.

Elliot pyyhki silmiään kiivaasti. Hänen pitäisi saada tämä loppumaan mahdollisimman nopeasti. Tilanne oli mennyt jo aivan liian pitkälle. Niin kuin tämä ei olisi jo riittänyt, Dante päätti kaiken huipuksi vetää hänet rintaansa vasten kuin lapsen. Siltä Elliotista ainakin tuntui.
Elliot sulki silmänsä ja hengitti syvään yrittäen vihdoin rauhoittua edes hieman. Tällä kertaa se toimi, mutta ei hänen itsensä ansioista. Danten tuoksu tulvi hänen sieraimiinsa, kun hänen poskensa painui tuon rintakehää vasten. Hän saattoi tuntea toisen ruumiinlämmön heidän ulkovaatteidensa lävitse, samoin kuin käsivarsien lohduttavan painon harteillaan. Kaikki tämä auttoi häntä hiljalleen rauhoittumaan, yhdessä Danten lempeän äänen kanssa.

Kyynelten tyrehtyessä ja nyyhkäysten loppuessa, Elliot saattoi enää vain hävetä käytöstään. Tämän alemmas hän ei ollut vielä koskaan vajonnut. Hän oli pillittäyt kuin pieni lapsi uuden pomonsa nähden. Elliot tunsi poskiensa punehtuvan jälleen.
Hän nosti kätensä heidän väliinsä, työntääkseen Danten kauemmas. Hän painoi kätensä tuon rintakehälle ja työnsi, perääntyen itse samalla. Hänellä ei ollut kuitenkaan rohkeutta katsoa Dantea. ”Anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus nolata sinuakin.” Elliot nielaisi. Hän ei missään nimessä voinut katsoa Dantea silmiin enää koskaan tämän jälkeen. ”Minulla on huono tasapaino, sekä aivan yhtä huonot hermot. Kun mokaan jotenkin ja yritän korjata sen, saan yleensä vain pahemman sotkun aikaiseksi. Kuten nyt.”
Elliot naurahti vaivaantuneesti ja työntää hiuksiaan korvansa taakse, saadakseen täriseville käsilleen edes jotain tekemistä.
”Siinä syy, miksi olen pelkkä assistentti, enkä kenttäagentti niin kuin Anton ja isä. Olen perheeni häpeäpilkku.” Elliot huokaisi helpottuneena. Ainakin hän sai juuri kerrottua Dantelle millaisen assistentin tuo oli onnistunut palkkaamaan. Se oli itseasiassa todella huojentavaa. ”Älä huoli. Osaan kyllä hoitaa työni, niin kauan kun et anna minulle minkäänlaisia aseita käyttöön. Ja nyt, minun on varmaan parempi kävellä takaisin toimistolle ja jatkaa töitäni. Olen aiheuttanut jo aivan liikaa hankaluuksia.”

Dante tunsi samaan aikaan huojennusta ja pettymystä, kun Elliot viimein rauhoittui ja irroittautui hänestä. Hän piti kuitenkin hetken aikas katseensa tuon kyynelten juovittamissa kasvoissa ja kuunteli vakavana.
"Älä vähättele itseäsi. Mieti nyt minuakin; minä en pärjäisi ilman assistenttia. Minulle sinä olet tärkeä, pysyi sinulla ase kädessä tai ei. Lisäksi, jos haluat, voin yrittää opettaa sinulle ampumista.", Dante oli täysin vakavissaan, vaikka olikin hyvin todennäköistä ettei Elliotista tulisi kenttäagenttia.

Dante kuulee yskähdyksen takaansa. Parkkipoika oli palannut ja odotti kiusaantuneena että hänen läsnäolonsa huomattaisiin. Dante otti tuolta avaimensa pahoitellen ja ojensi miehelle kaksikymmentä dollaria tippiä hätistäen tuon matkoihinsa.
"Etkä kävele, jos et halua Rem yn kanssa puistoon niin heitän sinut toimistolle.", Dante astui autonsa luo, päästi huolestuneen näköisen koiransa sisään ja kääntyi sen jälkeen odottaen kohti Elliotia.

Elliotin katse lennähti Danten kasvoihin. Hän ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Ei äskeisen näytöksensä jälkeen. Hän olisi ennemmin odottanut samanlaista reaktiota kuin isällään. Richard Hunter oli aina vaivaantunut poikansa itkukohtausten vuoksi ja purki yleensä vaikean tilanteen huutamalla, sekä moittimalla häntä. Isä jaksoi muistuttaa yhä uudestaan ja uudestaan ettei miesten kuulunut itkeä tai järjestää kohtauksia, ne kuuluivat naisille, jotka olivat luonnostaan epävakaampia. Mutta ei, Dante moitti häntä korkeintaan itseluottamuksen puutteesta, eikä tuo huutanut. Senkin jälkeen mies sanoi Elliotin olevan tärkeä.
Elliot olisi voinut ruveta itkemään heti uudestaan. Victorian lisäksi kukaan muu ei ollut koskaan ollut hänelle näin kiltti.
Hän nyökytteli hurjana, pidätellen uudelleen kyyneileitä, tietämättä oikeastaan mille nyökkäili.

Parkkipojan kaivatessa huomiota, Elliot hätkähti. Hän ei ollut ollenkaan tajunnut miehen palanneen ja nyt häntä hävetti sen vuoksi, että oli saattanut Dantenkin näin vaivaannuttavaan tilanteeseen. Hänelle tuli kiire pujahtaa auton sisälle suojaan muiden ulkopuolisten katseilta ja odottamaan, että Dante kiertäisi omalle paikalleen.
”Ei sinun kannata tuhlata aikaa minun opettamiseeni”, Elliot sanoi hiljaisella, käheällä äänellä tuijottaen herkeämättä koelautaa edessään. ”On täysin turhaa työtä opettaa minua ampumaan. Kysy keneltä tahansa Heaven Instituten opettajalta.”

Dante astui kuskin paikalleen ja käynnisti auton. Elliot ei ollut sanonut haluavansa toimistolle, joten hän suuntasi autonsa nokan kohti lähintä puistoa, jonka alueella tiesi, ja jossa sai ulkoiluttaa koiriaan vapaasti. 
"Lopetahan jo, Elliot, tuo itsesi haukkuminen ja mollaaminen.", Danten ääni oli edelleen tyyni, mutta siinä oli sävy jota vanhemmat käyttivät lastensa kanssa noita toruessaan jostain pahanteosta. Hän ei pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla Elliot puhui itsestään, ja hän pitäisi huolen siitä, että nostaisi tuon itsetuntoa, jotenkin. Dante oli varma, että toisen jatkuva sählääminen johtui myös itsetunnon puutteesta, sillä puhuessaan elektroniikasta ja tehdessään töitä, Elliot oli kuin toinen ihminen, ja tämänkin muutoksen tarjosi itsetunto. 

Puistolle päästyään Dante parkkeerasi auton tien sivuun ja nousi autosta, kumartuen vielä katsomaan Elliotia sisälle. "Haluatko päästä riehumaan Remyn kanssa, vai odotatko autossa?", Danten kasvoilla oli jälleen ystävällinen hymy, ja mies siirtyi pian laskemaan Remyn ulos autosta. Lattialta hän poimi esiin Remyn remmin, sekä pallon joka piti rasittavaa vinkuvaa ääntä kun sitä puristi. Remy rakasti tuota palloa, ja Dante katui sen ostamista. Mutta minkäs sitä teki, kun piti elukastaan niin paljon että tuolle oli ostettava kaikenmaailman leluja jotka ärsyttivät sinua itseäsi.

Elliot punastui kuunnellessaan Danten toruja. Eihän hän varsinaisesti haukkunut tai mollannut itseään. Ainoastaan toisti sen, mitä eri ihmiset olivat hänestä sanoneet vuosien aikana. Dantehan ei tosin voinut tietää sitä, sillä tuo ei ollut nähnyt häntä koskaan ase kädessä. Hänen kätensä olivat aina tärisseet holtittomasti, eikä hän ollut koskaan saanut tähdätyksi kunnolla. Opettajat olivat kuitenkin luovuttaneet siinä vaiheessa, kun he eivät olleet saaneet häntä tottumaan aseen laukaisusta lähtevään pamaukseen. Hän oli hätkähtänyt aina rajusti, vaikka tiesi laukauksen tulevan, jolloin tähtäys oli mennyt aina täydellisen pieleen. Sen vuoksi hän ei ollut koskaan päässyt ampumarataa pidemmälle ladatun aseen kanssa.
”Sinä et ole nähnyt minua ampumaradalla”, Elliot totesi pää painuksissa. Danten asenne muuttuisi todennäköisesti siinä vaiheessa kun tuo joskus pääsisi näkemään millainen tunari hän oikeasti oli.

Kun Dante pysäköi puiston laitaan, elliot malttoi kohottaa katseensa kojelaudasta. Puisto näytti mukavalta, huolimatta siitä, että puissa ei ollut lehtiä ja lumi puuttui. Ehkei pieni happihyppely ollut pahitteeksi ja hänestä lisi mukava leikkiä ainakin koiran kanssa. Eikä Dantenkaan seura tuntunut enää niin ahdistavalta kuin hetkeä aikaisemmin. Kaiketi itkeminen toisen nähden poisti tiettyjä muureja tuntemattomienkin ihmisten välistä.
Niinpä Elliot päätti nousta autosta ja seurata Dante, sekä Remyä muutaman askeleen jäljessä.

Dante asteli puistoon, Remyn loikkiessa jo täysin valmiina juoksemiseen hänen vierellään. Koiran katse oli tiiviisti pallossa, ja häntä vispasi ilmaa kuin viimeistä päivää. Päästyään tarpeeksi kauas autotiestä, Dante seisahtui, nosti pallon rintansa korkeudelle ja keskitti huomionsa Remyyn.
"Haluatko noutaa, tyttö? Valmiina? Mene!", Dante viskasi pallon niin pitkälle kuin vain sai, eikä se ollut mikään ihan lyhyt matka. Remy ampaisi eteenpäin kuin raketin suusta, käyttäen todellakin hyödyksi kaikkia neljää raajaansa. Koira saavutti pallon nopeasti sen laskeuduttua, nappasi sen hampaidensa väliin ja kaarsi samaa vauhtia takaisin isäntänsä luokse, laskien päänsä alas, pallo vielä suussaan. Häntä heilui, mutta koira selvästi haastoi Dantea leikkiin kanssaan. 
"Vai niin.", Dante totesi naurahtaen ja tarttui pallosta kiinni, lähtien vetoleikkiin Remyn kanssa. Remy kuitenkin luovutti melko nopeasti, haluten taas juosta palloa kiinni.

"Haluatko heittää?", Dante kääntyi hymyillen Elliotia kohden, ojentaen palloa tuolle. Remy haukahti vaativana, katse pallossa. 
"Ja vien sinut joku päivä ampumaradalle, katsotaan oletko niin toivoton tapaus kuin väität. Kaikki on opettajasta kiinni."

Elliot katseli Danten ja Remyn leikkiä lyhyen matkan päästä. Riittävän kaukana, jotta ei tuntisi omaa oloaan epämukavaksi, mutta tarpeeksi lähellä, jotta ulkopuoliset rinnastaisivat hänet porukkaan. Oli epämukavaa ajatella, että joku voisi rinnastaa hänet johonkin kyttääjään, jota hän ei ollut.
Elliot seurasi ihastellen Remyn juoksua. Eläin oli kertakaikkisen upea. Oli mukavaa katseella, miten se uppoutui leikkiinsä, keskittäen kaiken huomionsa pallon kiinnisaamiseen. Kun se oli saanut saaliinsa kiinni, se kiikutettiin tottelevaisesti omistajalle. Vaikkakin lelun luovuttaminen olikin oma rituaalinsa.

Ellioitin ilme kirkastui Dante ojensi palloa hänelle. Hän tarttui siihen ja käänsi katseensa koiraan. Vigutettuaan sitä kerran, hän heitti sen niin pitkälle kuin jaksoi, mikä oli puolet lyhyemmälle kuin mihin Danten heitto oli kantanut. Lisäksi lentorata ei ollut lähellekkään suoraa, vaan kaartoi voimakkaasti vasemmalle, mikä sai Elliotin irvistämään hieman.
”Olen minä”, Elliot sanoi viitaten samalla pallon lentorataan. ”En osaa tähdätä millään.”

"Se vaatii harjoitusta.", Dante totesi kuin opettaja. Hän ei tiennyt miksi painosti Elliotia tässä asiassa. Mikä ihme häntä vaivasi että hänen piti puuttua toisen asioihin näin paljon? Elliot varmasti alkoi saada jo tarpeekseen hänen vänkäyksestään. Dante seurasi katseellaan Remya, joka jäi matkallaan telmimään pallonsa kanssa, heitellen sitä itse itselleen, retuuttaen sitä suussaan kuin mitäkin saalista, samalla kun se hiljakseen jolkotti heidän luokseen. Ja taas pallo tuotiin Dantelle, joka nappasi sen koiran suusta ja viskasi sen jälleen niin pitkälle kuin jaksoi. Elliot saisi heittää taas seuraavan.

"Sano vain, jos alan ärsyttää sinua. Älä ajattele minua pelkkänä pomona. Minulle voi sanoa asiat suoraan.", Dante yritti vieläkin saada Elliotia reuntoutumaan seurassaan. Ehkä hän oli yöllä lyönyt päänsä ja menettänyt viimeisetkin järjenrippeensä. Dante yritti komentaa itseään lopettamaan, hän ei ollut muuta tehnytkään tänään kuin aiheuttanut Elliotille hankalia ja epämukavia tilanteita.

Elliot pudisti päätään Danten sanoille, seuraten samalla Remyn juoksua ja telmimistä pallon kanssa. ”Et sinä ärsytä. Jos tätä ei ole liian töykeää sanoa niin, minulla on itseasiassa aika mukavaa. Minulla ei oikeastaan ole ystäviä. Ainoa ihminen, jonka kanssa tulen oikeasti toimeen ja voin kutsua ystäväkseni on siskoni Victoria. Emmekä me näe usein, koska hän opiskelee edelleen New Yorkissa. Olen ujo ja välttelen mieluummin ihmisiä kuin hakeudun heidän seuraansa. Jo pelkästään siksi, että olen ujo, kaikki sosiaallinen kanssakäyminen vaatii minulta hirvittävästi voimavaroja. Mutta se on tavallaan kiehtovaa, aina silloin kun unohdan panikoida tai miettiä tekmisiäni.”
Elliot ei tiennyt aivan täysin, miksi kertoi näistä asioista Dantelle. Hän perusteli nopeasti puhetulvansa sillä, että miehen oli hyvä tietää tästä, koska tuosta oli tullut hänen pomonsa. Se ei kuitenkaan täysin selittänyt sitä.
Elliot nosti kätensä suojaan takkinsa taskuihin ja painoi päätään hieman alemmas. Itkukohtauksen täytyi vaikuttaa siihen, että hänen oli helpomi puhua Dantelle. Mies oli nähnyt hänet jo kaikkein surkeimmillaan, joten kaikki muu verrattuna siihen oli pelkkää parannusta.

Dante oli hieman yllättynyt Elliotin sanoista, ja sen sijaan että olisi katsellut Remya, hän käänsi katseensa Elliotiin. Vai niin, no se oli hyvä tietää, että Elliotilla oli mukavaa tällä hetkellä sen sijaan, että tuo olisi kironnut jatkuvalla syötöllä mielessään jokaista sekunttia jotka he viettivät yhdessä. Dante tunsi painon katoavan harteiltaan, ja rentoutuvansa. Kun Remy lähestyi, Dante nyökkäsi sille päätään kohti Elliotia, ja koira jatkoi matkaansa isäntänsä ohi Elliotin luokse, istui tuon eteen ja pudotti pallon toisen jalkoihin, katsellen tiiviisti nyt pienempää miestä. Se odotti kiltisti että sille viskattaisiin pallo.
"Tarvitset vain hiukan itseluottamusta, niin pärjäisit varmasti kaikissa tilanteissa. Yritä kuvitella muut ihmiset eläiminä, jos se vaikka helpottaisi.", Dante hymähti. Hän tunsi itsekkin olonsa paljon rennommaksi Elliotin seurassa, kuin oli edellisen assistenttinsa kanssa. Dante oli varma, että tuo oli salaa vihannut jokaista tuntia jonka oli viettänyt hänelle työskennellessään, mutta hän ei oikeastaan välittänyt. Jostain syystä hän kuitenkin välitti siitä, mitä Elliot ajatteli hänestä.

Elliot hymyili kun Remy jolkotteli hänen luokseen palloaan kantaen. Häntä ei haitannut, vaikka Dante oli ohjannut sen hänen luokseen. Ainakin Remy piti häntä kohtuullisena palloleikkikaverina. Eläimiä oli niin helppo miellyttää.
Hän kumartui ottamaan pallon maasta, mutta ennen heittämistä hän piilottikin sen selkänsä taakse ja vingautti sitä muutaman kerran. Jotkut koirat pitivät tästä. Ainakin niiden hännät rupesivat vispaamaan ja ne alkoivat haukkua sillä tavalla leikkisästi. Toivon mukaan Remy ottaisi tämän samanlaisena huvitteluna. Piiloteltuaan palloa hetken aikaa, Elliot viskasi sen ilman halki, jääden jälleen reilusti kakkoseksi Dantelle. Sillä ei kuitenkaan tainnut olla koiralle juurikaan väliä.

Danten huomautukseen itsetunnostaan Elliot ei sanonut mitään, pudisti vain kevyesti päätään. Hänen itsetunnossaan ei ollut mitään vikaa. Hän tiesi paikkansa tarkalleen ja se oli tässä maailmassa ravintoketjun pohjalla. Vaikka isä olikin yrittänyt pedata hänelle parempaa paikkaa maailmassa, se ei tulisi tästä muuttumaan. Hän tulisi palvelemaan ylempiään ja hän tulisi aina olemaan ujo. Hän oli käynyt liian monissa terapioissa, joiden oli ollut tarkoitus tehdä hänestä itsevarmempia, jotta olisi kuvitellut muuta.
Oli tosin mukavaa ajatella, että joku kuvitteli hänen pystyvän parempaan. Eikä hän halunnut särkeä Dantelta niitä kuvitelmia. Vaikka ne olivat suoraan sanottuna höpsöjä.

Remy käänsi päätään kun Elliot ei heittänytkään pallo heti, vaan piilotti sen selkänsä taakse. Koira loikkasi jaloilleen, painoi etutassunsa maata vasten ja haukahti häntäänsä heiluttaen. Ja sitten se saikin jo sännätä onneissaan pallon perään. Tällä kertaa Remy tosin ei palannut heti, vaan lähti pallo suussaan nuuskimaan maata ja etsimään paikkaa jossa tehdä tarpeensa.
Ja jälleen heidän välillään oli hiljaisuus. Dante ei tiennyt mitä enempää voisi sanoa toisen itsetunnon kohottamiseksi, tai ylipäätänsä keskustelun ylläpitämiseksi. Hän seurasi katsellaan Remyn menoa, hiljaisuuden vallitessa heidän ympärillään. Puistossa ei juurikaan ollut ketään tähän aikaan, joten aika pitkälti he olivat siellä kolmistaan.  Dante yritti miettiä päätään puhki, mitä voisi sanoa Elliotille, joka ei näyttänyt uskovan hänen sanoihinsa ollenkaan. Hän ei voisi pakottaa toista uskomaan itseensä.

Elliot seurasi Remyn menoa hymyillen. Sitä oli hauskaa katsella, eikä hän voinut olla miettimättä kuinka helppoa olisikaan olla koira. Päivät kuluisivat leikkiessa, syödessä, nukkuessa ja rapsutuksia vastaanottaessa. Se olisi ollut mukavaa. Ei olisi tarvinnut miettiä työtä, rahaa tai sosiaallista elämää, joku olisi pitämässä huolta. Elliot tiesi kuitenkin varsin hyvin ettei kaikkien koirien elämä ollut niin ruusuista kuin hän kuvitteli. Olihan hän nähnyt katukoiria täällä Chicagossa, mutta hänen ajatuksissaan olikin lemmikkikoiran elämä.
Ajatushan oli toki huvittava. Ei hän voinut ruveta koiraksi tuosta noin vain, vaikka olisikin halunnut.
Elliot työnsä kätensä takaisin takkinsa taskuihin ja painoi leukaansa kaulahuivin suojiin, seuraten kuitenkin edelleen Remyn menoa. Hän oli hieman pettynyt, että se oli keksinyt tärkeämpää tekemistä. Palloa oli ollut kiva heitellä. Olihan koirankin kuitenkin päästävä tarpeilleen. Se oli kuitenkin tämän koko ulkoilun pointti.
Viileä joulukuinen tuuli puhalsi niin kylmästi puistikon halki. Taivaalle alkoi jälleen kertyä tummia pilviä, jotka olivat jo kerran hälvenneet ja enteilivät nyt uutta annosta sateen sekaista räntää.

Dante vilkaisee taivaalle ja toteaa itselleen, että heidän olisi parempi suunnata takaisin toimistolle. Hän päästää huuliensa välistä kuuluvan vislauksen, ja hetken päästä pusikkoon kadonnut Remy ilmestyy juosten takaisin.
"Lähdetäämpäs takaisin ennenkuin alkaa sataa.", Sanat oli tarkoitettu molemmille hänen seuralaisilleen, ja Dante kääntyi johdattaakseen nuo takaisin autoon. Autolle päästyään hän laskee Remyn takapenkille ja kiertää sitten omalle paikalleen, odottaen että Elliot pääsi turvallisesti autoon ennenkuin kuin starttaisi sen. Samassa hänen kännykkänsä hälyttää, ja Dante kaivaa sen taskustaan vastaten puhelimeen nopeasti.

Miehen ilme vakavoittuu puhelun kestäessä, ja nyökkäiltyään muutaman kerran, Dante kurottautuu Elliotin ohi auton kojelaudalle, avaa sen ja nappaa sieltä aseensa, ennenkuin läväyttää lokeron kiinni. Puhelin nyt korvansa ja olkapäänsä välissä, Dante lataa aseensa ja laskee sen syliinsä.
"Selvä, olen matkalla.", Dante laskee puhelimen kädestään ja näppäilee navigaattoriinsa äkkiä saamansa osoitteen. Seuraavaksi hän lähteekin ajamaan hyvällä vauhdilla kohti paikkaa. Hän näyttää unohtaneen Elliotin kokonaan, sillä Dante tihrusti nyt pelkästään tietä ja navigaattoriaan, vakavin ilmein.

Elliot nyökkäsi Dantelle tuon ilmoittaessa, että oli aika lähteä. Hän oli kastunut tänään jo kertaalleen, eikä kaivannut toista uitettukoira kokemusta. Hän seurasi Dantea kiltisti autolle ja pujahti sisään pelkääjän paikalle, kun tuo päästi Remyä sisälle autoon. Kun Dante istuutui omalle paikalleen Elliot kiinnitti jo omaa turvavyötään. Olisi mukava päästä takaisin toimistolle töiden pariin. Samassa hän muisti sen paperikaaoksen, joka häntä odotti ja totesi ettei se välttämättä olisikaan niin mukavaa. Hänen täytyisi tosiaan opettaa Dantelle, että tietoa saattoi hankkia ilman turhaa sotkua.

Elliot ei juurikaan kiinnittänyt huomiota toiselle tulleeseen puheluun, ennen kuin tuo kurottautui hänen ylitseen hansikaslokerolle. Sulavalinjaisen käsiaseen näkeminen sai Elliotin värähtämään. Yksi iso osasyy sille, ettei hän ollut pärjännyt käytännönkursseilla oli se, että hän kammoksui aseita. Hän ei voinut olla ajattelamatta kaikkia niitä mahdollisia virheitä, joita moisten vaarallisien laitteiden kanssa saattoi tapahtua. Nytkin, nähdessään aseen Danten kädessä hän ei voinut muuta kuin nielaista ja yrittää saada ruumiinsa värinän hellittämään.
Varsinainen kauhunaalto löi hänen ylitseen kun Dante ilmoitti puhelimeen olevansa jo matkalla. Tuo tuskin pudottaisi häntä toimistolle, koska he kääntyivät seuraavasta risteyksestä aivan eri suuntaan.
Kylmä hiki rupesi kertymään Elliotin iholle ja hän päätyi puristamaan allaan olevaa istuinta kuin henkensä hädässä. Hän ei uskaltanut kysyä Dantelta mihin he olivat menossa tai mitä tekemään, sillä hän pelkäsi vastausta kuollakseen.

Dante näytti heräävän todellisuuteen ja muistavan Elliotin olemassa olon, sillä hän vilkaisi toisen kauhusta jäykkäää olemusta ja käänsi katseensa takaisin tiehen.
"Älä huoli, sinun ei tarvitse nousta autosta. Pysy täällä Remyn kanssa.", Dante olisi mielellään ottanut mahdollisen vampyyrin vangikseen ja antanut Remyn haistella sitä, mutta huomattuaan Elliotin pelon, hän ei voisi altistaa tosita vampyyrin kohtaamiselle. 
"Kyseessä on vain varotoimi. Joku oli nähnyt epäillyttävän tyypin hylätyllä talolla ja oli näyttänyt siltä että sillä oli ollut mukanaan ruumis, joten tämä on vain rutiinitarkastus. Ei siellä välttämättä ole mitään.", Hän yritti rauhoitella Elliotia, jotta tuon ei olisi tarvinnut olla niin kauhuissaan. Dante olisi mielellään vienyt Elliotin ensin takaisin toimistolle, mutta paikka joka piti tarkastaa sijaitsi aivan toisessa suunnassa. Hän oli lisäksi unohtanut hetkeksi kokonaan toisen olemassa olon, ja lähtenyt liikkeelle sen suurempia ajattelematta. Hänhän olisi hyvin voinut ojentaa Elliotille rahat taksiin ja pyytää tuota menemään edeltä. Nyt oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

Hetkeä myöhemmin Dante parkkeerasi autonsa turvallisen välimatkan päähän ränsistyneestä, hylätystä talosta. Jälleen hän kurottautui Elliotin yli hansikaslokerolle, nappasi sieltä rannelähettimensä ja sujautti sen ranteeseensa.
"Odota täällä, palaan pian. Jos minusta ei kuulu mitään puoleen tuntiin, lähde.", Dante jätti avaimet virtalukkoon ja pujahti autosta ulos aseensa kanssa ennenkuin Elliot ehtisi väittää vastaan. Dante kiersi vielä takakontille, nappasi sieltä kunnon veitsen mukaansa ja sujautti sen maiharinsa varteen, ennenkuin lähti lähestymään taloa varovaisesti.

Elliot ei voinut mitään kauhun väristyksilleen. Hän yritti istua mahdollisimman suorassa ja yritti vaikuttaa siltä ettei yllätys keikka tuntunut miltään, varsinkin kun hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin istua piilossa autossa. Todellisuudessa hän olisi halunnut kieto kätensä ympärilleen ja vetää jalat rintaansa vasten, tekeytyä mahdollisimman pieneksi siinä auton penkillä. Hän ei olisi halunnut lähellekkään tehtävää, vaikka ei olisi joutunut edes osallistumaan siihen. Vampyyrin näkeminen tuntui kammottavalta ajatukselta.
Dantelle Elliot vain nyökkäili nopealla temmolla, kun ei saanut sanaa suustaan.

Kun Dante pysäytti auton, Elliot olisi saman tien halunnut lukita kaikki ovet ja piiloutua jalkatilaan, jotta yksikään vampyyri ei varmasti huomaisi häntä. Hän kauhistui vain entistä enemmän siitä, että Dante käski hänen lähteä puolen tunnin päästä ilman tuota, jos huonosti kävisi. Mies vain katosi jo auton peräpuolelle ennen kuin Elliot ehti sanoa tai tehdä mitään.
Hän seurasi ikkunan takana kauhuissaan Danten etenemistä. Nyt kun kukaan ei ollut näkemässä, hän saattoi kietoa kädet ympärilleen ja sulkea silmänsä. Mielessään hän hoki jatkuvalla syötöllä rukouksia ja toivoi, että Dante palaisi pian ja he voisivat palata yhdessä toimistolle ilman, että kukaan haavoittuisi.

Talo vaikutti hiljaiselta, ainakin ulkopuolelta. Dante lähestyi silti varoen, ase valmiina kädessään, tarkistaen jokaisen nurkan ja kulman ennenkuin eteni enemmän. Hän ei halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä juuri nyt. Varovasti hän työnsi vain puoliksi saranoillaan oven auki, ja irvisti kun saranat valittivat kovaan ääneen. Perhana, nyt ainakin vampyyri tietäisi mitä kautta hän olisi tulossa, mikäli täällä nyt sellainen oli. 
Dante astui sisälle, tähdäten aseellaan ympäri edessään avautuvaa huoneistoa. Ei jälkeäkään kenestäkään. Mutta kiinnittäessään huomionsa lattiaan, hän näkee pölykerroksessa selkeän vanan, joka kieli siitä että jotakin oli raahattua lattian poikki edessä olevaan portaikkoon. Dante lähtee varovasti etenemään portaisiin, siirtyen ylös yhden portaan kerrallaan. Ylätasanteella hän seisahtuu hetkeksi, tarkistaa mihin kolmeen huoneesta vana vie, ja lähtee tarkistamaan ensimmäistä huonetta.
Tyhjä. 
Dante siirtyy keskimmäiselle ovelle.
Tyhjä.
Vana johti viimeiseen huoneeseen, ja oven vieressä olevasta ikkunasta Dante saattaa nähdä kauempana oman autonsa. Hän veti syvään henkeä, painoi selkänsä seinää vasten, ja työnsi toisella kädellään oven auki. 

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Dante oli odottanut, että jos vampyyri olisi ollut huoneessa, se olisi hyökännyt suoraa päätä oven auetessa, mutta ehkä tämä kaveri olikin vähän fiksumpi. Dante on juuri astumassa huoneeseen kun kuulee ikkunan särkyvän. Hän saa aivan uutta puhtia ja vauhtia liikkeisiinsä, ja saa huomata vampyyrin katoavan särkyneestä ikkunasta alas. Perkele!
Dante juoksi ikkunalle, eikä suonut paljoa huomiota kuolleelle naisparalle nurkassa. Hän näkee vampyyrin, joka röyhkeästi näyttää hänelle virnuillen keskisormea, ennenkuin lähtee juoksemaan..kohti hänen autoaan. Dantella ei olisi aikaa juosta takaisin alakertaan, mutta pudotus ikkunasta oli..hieman liikaa. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Elliot oli vaarassa. Dante rohkaisi mielensä ja loikkasi ikkunasta alas.
Sillä välin vampyyri ehti auton auton luokse.