Rise (K-18)

Joshua pyöräytti silmiään Anan reaktiolle. Jos hän olisi tehnyt sen naisen nähden, helvetti olisi ollut todennäköisesti valloillaan, mutta onneksi ilmeet eivät välittyneet vampyyritelepatian kautta.
”Riccki ottaa minuun yhteyttä ensitilassa, kun saa pojat näkyviin.” Ana oli ehkä turhan kipakka, mutta Joshua ei viitsinyt haastaa riitaa naisen kanssa juuri nyt. Parempi vain selvittää missä pojat olivat ja mikäli, nuo olisivat rajojen ulkopuolella, raahata heidän persuksensa takaisin alueen sisäpuolelle.

Odottaessaan Ricckin yhteydenottoa, Joshua asteli takaisin ulos. Hän ryhtyi haravoimaan aisteillaan ympäristöä, jos vaikka olisi saanut vihiä suunnasta, johon pojat olivat lähteneet. Hän haistoi hyvin, hyvin vienona jälkenä samaisen suihkusaippuan tuoksun, joka oli leijaillut asunnon kylpyhuoneessa. Se sekoittui vielä hienoisempaan seksin hajuun, joka oli myös tuttu Joshuan selän takana olevasta asunnosta. Ilmeisesti toinen puoli parivaljakosta oli malttanut käydä peseytymässä aktin jälkeen.
Hajujäljet olivat niin hienoisia ja sotkeutuivat entisestään viilenevään ilmaan, jotta niiden seuraaminen olisi onnistunut kunnolla. Joshua pääsisi alkuun, mutta hän ei voisi jatkaa hajun seuraamista loputtomiin.

Samassa hänen rannelähettimensä hälyytti puhelun merkiksi. Riccki otti viimein yhteyttä.
”Sano, että sinulla on hyviä uutisia”, Joshua sanoi vastatessaan puheluun.
”Se vähän riippuu.”
Tämä ei ollut omiaan kohottamaan Joshuan mielialaa.
”En löytänyt Jeremiahia ja Alexanderia rajojen sisäpuolelta. Mutta noin parikymmentä miinuutti sitten kumpainenkin ylitti rajan lännestä käsin.”
Joshua lähti liikkeelle heti tämän kuultuaan ja otti suunnaksi Ricckin mainitseman raja-alueen.
”Ensin meni Jeremiah, jolla vaikutti olevan melkoinen kiire, sillä hän eteni vampyyrijuoksua ja hyvin nopeasti perässä Loki. Lähetän sinulle takat kordinaatit niin pääset jäljille. Voin hakkeroitua kaupungin turvakameraverkkoon ja katsoa, mitä löydän sitä kautta. Siihen menee kuitenkin oma aikansa, enkä tiedä saanko mitään irti.”
”Teeppä se. Kaikki apu taitaa olla nyt tarpeen”, Joshua sanoi ja toivoi, että pojat osasivat pysyä erossa ongelmista. Olivathan nuo ennenkin vierailleet kaupungissa ja osasivat varmasti vältellä Hevenin väkeä. Mutta juuri nyt Joshua tiesi omien perhekalleuksiensa tulevaisuuden riippuvan siitä, missä kunnossa kaksikko oli. Hän ei varsinaisesti pitänyt siitä, että Riccki kertoi Jeremiahin kiitäneen rajojen yli tuli hännän alla.
Vaikka mistään huolestuttavasta ei ollut vieläkään mitään todisteita, Joshua otti hyvin varovaisesti yhteyden Anaan. Aivan sama, vaikka hän olikin naista vuosituhansia vanhempi. ”Pojat ovat poistuneet alueelta. Sain Ricckiltä suunnan ja olen jo matkalla heidän peräänsä. Riccki lupasi hakkeroitua kaupungin valvontaverkostoon, jotta löydämme pojat nopeammin.”
Kun rannelähetin kilahti kordinaattien saapumisen merkiksi, Joshua tarkasti pikaiseen suunnan ja kiihdytti vampyyrijuoksuun. Pojat olivat poistuneet alueelta kaksikymmentä minuuttia sitten, joten hän tarvitsi jokaisen liikenevän ylimääräisen sekunnin saadakseen nuo kiinni.

”Minä odotan.”, Ana totesi lähes myrkyllisen rauhallisesti. Hän ei tosin voinut rauhoittua ja istua paikallaan tietäen, että Alexander saattoi hyvinkin olla valvomattomana rajojen ulkopuolella. Siitä oli joka saatanan kerralla seurannut vain harmia.Sitä paitsi pojan pärstä oli varmasti jokaisen Heavenin agentin tiedossa. Ana oli varoittanut blondia kerta toisensa jälkeen poistumasta luvattomasti alueelta, ja edes Jeremiahin seurassa hän halusi tietää mikäli pojat aikoivat ulkosalle. Koska edes Jeremiah ei pystyisi suojelemaan Alexanderia, jos nuo törmäisivät Heavenin agentteihin, ja pakoon juokseminen taisi olla mielipuolelle vieras käsite. Ana nousi tuoliltaan ja ryhtyi astelemaan tuolinsa vierellä levottomana. Muutamalla pöytään upotetun kosketusnäppäimen painalluksella hän sai esiinsä kaupungin kartan. Hän oli tutkaillut sitä aikaisemmin tehdessään suunnitelmia uusien mahdollisten reittien varalta, veripankkien ryöstöjen suunnittelussa ja ties missä muussa. Hän pystyi jo melkein muistamaan koko kartan ulkoa, mutta silti hän yritti nyt keskittyä siihen ja unohtaa hetkeksi sen, että Alexander ja Jeremiah olivat toistaiseksi hänen tietämättömissään, jengin alueella tai ulkopuolella.

Sitten hän lopulta saikin tietää. Ana tunsi päänsärkynsä voimistuvan uusiin voimakkuuksiin. Pojat olivat luvattomasti poistuneet alueelta. Ja se että Joshua oli lähtenyt noita etsimään ja että Riccki yritti parhaillaan löytää noita kaupungin kameroista, ei lieventänyt tätä asiaa millään tavalla. ”Eikö kummallakaan ole rannelähetintään mukana? Sillähän pojat saisi jäljitettyä..”, Ana piti äänensävynsä mahdollisimman tyynenä, se oli oikeastaan aivan liian tyyni ja jäinen, ollakseen normaali keskustelusävy. Ana oli vain pienen tönäyksen päässä räjähdyksestä, ja Joshua saisi kuulla kunniansa jos poikia ei löytyisi seuraavan puolentunnin sisällä. ”Pidä minut ajantasalla. Ja cariño, tästä keskustellaan kun tulet takaisin..”, Ana totesi viimeiset lähes myrkyllisen hellästi, kuin todetakseen, ettei Joshua tosiaankaan tulisi pääsemään vähällä.


Thumps. Loki havahtui siihen että hänen päänsä paukahti johonkin kovaan hänen yritettyään nousta ylös. Hänen sisällään kuohui edelleen viha, vaikka hän ei hetkeen osannut muistaa miksi. Hänen koko ruumistaan särki ja pää tuntui hyvin, hyvin raskaalta, ajatukset sumeilta ja muutenkin koko maailma vaikutti olevan täysin pimeä ja epätodellinen. Hitaasti hän laski päänsä alas, ja antoi ajatustensa heräillä. Tai ainakin yritti antaa niiden heräillä. Tuntui erittäin vaikealta ajatella. Hänen sisuksiaan korvensi raivo ja jokaista jäsensä särki tavalla, jota hän ei ollut kokenut aikoihin. Aivan kuin.. Hän käänsi päätään sivulle hyvin hitaasti, valittaen hiljaa ääneen kipua jonka tuo liike sai aikaan. Tuntui kuin hän olisi ollut taas pinnan alla. Äänet kaikuivat hänen korviinsa etäisesti, kuin jonkin paksun ja läpipääsemättömän seinän läpi. Mitä kauemmin hän oli tajuissaan, sitä raskaammaksi hänen olonsa kävi ja ruumis suorastaan aneli häntä vaipumaan takaisin tajuttomuuteen. Mutta Loki ei halunnut vaipua takaisin. Hänen itsesuojeluvaistonsa huusi, viha raivosi ja komensi häntä heräämään. Heräämään mistä? Miksi? Erinäisiä hajanaisia muistikuvia tuntui kelluvan aivan hänen mielensä porukoilla, liian lähellä mutta silti niin kaukana, ettei niihin voinut tarttua. Kuin sana, joka oli kielen päällä muttei suostunut tulemaan suusta.

Toivuttuaan ajatustensa kanssa vielä hetken aikaa, Loki avasi silmänsä. Paitsi että oli aivan sama, olivatko ne auki vai kiinni, sillä hän ei silti nähnyt mitään muuta kuin sumuista pimeyttä. Pakokauhu kouraisi hänen rintaansa, ja blondi murahti alkukantaisesti. Hän nosti kätensä viedäkseen ne silmilleen niitä hieroakseen, mutta tilapäisen sokeutensa takia hän ei nähnyt kuljetuslaatikon kattoa vaan iski kätensä ensimmäisenä siihen, ennenkuin onnistui tuomaan kädet lopulta kasvoilleen. Kiivaasti hän hieraisi jäänsinisiä silmiään ennenkuin avasi ne uudestaan. Ei vieläkään mitään. Hän ei nähnyt vieläkään mitään. Nopeasti hän painoi kätensä vasten laatikon kantta, yritti työntää sitä auki, tuloksetta. Nopean tunnustelun tuloksena hän osasi kertoa olevansa jonkinlaisessa arkussa, taikka laatikossa. Ahdistus kasvoi entisestään vampyyrin sisällä, sillä muistikuvat eivät edelleenkään olleet selkeitä. Hän muistin Jeren, ja sen että toinen oli lähtenyt ja jättänyt hänet.. Hän muisti aseidenlaukaukset.
Viimeistään tässä vaiheessa Loki oli täysin pakokauhunsa vietävänä. Sen sijaan että mies olisi muistanut kunnolla tapahtumat ja rauhoittunut, hän alkoi panikoimaan entisestään. Vaikka hänen ruumistaan särki ja tuntui siltä kuin jokainen jäsen olisi painanut vähintään tonnin, Loki alkoi takoa arkkunsa kantta nyrkeillään. Hän karjui, huusi, riehui pienessä ahtaassa tilassaan kunnes ei enää pystynyt. Mikä kesti siis noin viisi minuuttia, todellisuudessa, vaikka tuokin aika tuntui blondista tunneilta. Lopulta hän lyyhystyi voimattomana laatikkonsa pohjalle, ja antoi tajuttomuuden viedä itsensä uudestaan, osittain. Hänen sisällään kytevä peto ei kuitenkaan päästänyt häntä täysin otteestaan, ja huolimatta siitä että hän vaipui takaisin pinnan alle, hän oli valppaana. Hän kuuli etäisesti arkkunsa ulkopuolelta kuuluvat äänet, ja odotti..

Joshua irvisti Anaclaudian jäätävälle sävylle. Hän saattoi nähdä sielunsa silmin, kuinka nainen parhaillaan kihisi kiukusta ja teroitteli metsästysveistä häntä varten. Tosin häntä varten tarvittiin jotain paljon järeämpää kuin joku pikku puukko. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö Anaclaudia saisi pahaa jälkeä aikaiseksi, vaikka ei onnistuisikaan tappamaan häntä. Oli vain pakko toivoa, että pojat olivat paremmassa kuin vain kunnossa ja he olivat lähteneet vain metsästämään.

”Rannelähettimet eivät tulleet minun mieleeni, mutta haluaisin uskoa Ricckin ottaneen sen huomioon.”
Riccki oli varsinainen nero tekniikan kanssa, joten pakkohan tuon oli ollut miettiä rannelähettimiä ennen, kuin oli ehdottanut turvakameraverkkoon hakkeroitumista. Chaos ei olisi mitään ilman kyseistä vampyyria ja tuon perhettä.

Joshua pääsi viimein oikealle paikalle. Tältä paikalta lähti eteenpäin ainoastaan yksi syrjäinen tie, joka johti kohti vanhaa keskustaa, joka oli varsinainen alakulttuurien mekka. Rikollisuus rehotti alueella enemmänkin kuin vain riemunkirjavana sekamelskana, eivätkä vampyyrit olleet todellakaan alueen ainoa ongelma. Heaven ja poliisi yrittivät pitää parhaansa mukaan järjestystä yllä, mutta ongelmat olivat levinneet liian laajalle. Periaatteessa pojat eivät olisi voineet valita vampyyreille turvallisempaa reittiä.
Joshua saattoi erottaa täällä samaiset hajujäljet, kuin poikien asunnolta lähtiessä. Ne olivat hienoisesti vahvempia kuin asunnolla, koska olivat tuoreempia. Vaikka niiden seuraaminen olisi edelleen epävarmaa, Joshua ei voinut muuta ennen kuin Ricckillä olisi hänelle jotain muuta tarjottavana.


Laura Underwood oli ollut vielä viisi minuuttia sitten hotellillaan pakkaamassa tavaroitaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut lentää Kanadaan varhain seuraavana aamuna. Nyt hän istui kuitenkin vuokrautossaan matkalla kohti Heavenin tukikohtaa ja taisteli pitääkseen kaasujalkansa nopeusrajoitusten sallimissa rajoissa. Millainen tuuri hänellä olikaan käynyt. Hän oli vieraillut nyt kolme päivää Losissa tekemässä tarkastuksia uudelle tutkimuskeskukselle, joka oli tarkoitus ottaa käyttöön heti, kun vampyyreja saataisiin pyydystettyä. Toistaiseksi tutkimustarkoitukseen pyydystettyjä vampyyreja ei ollut. Nyt hänelle oli ilmoitettu, että agentit olivat saaneet kiinni peräti kaksi yksilöä. Laura oli ollut heti yhteydessä Kanadaan ja ilmoittanut tulevansa myöhemmin. Tämä oli paljon tärkeämpää. Nyt Losissakin saataisiin homma kunnolla käyntiin. Kanadan puhelun jälkeen hän oli ryhtynyt herättelemään tutkijoita, jotka oli määrätty Losin tutkimusyksikön johtoon. He saisivat raahata perseensä töihin. He voisivat nukkua kunhan tämä homma oltaisiin saatu protokollan mukaan alkuun ja vampyyrit turvallisesti tutkimuskekskuksen säilöihin.

Ajaessaan Heavenin parkkihallin yksikön ovelle, Laura saattoi vain toivoa, että hänen vierailijan kulkulupansa oli edelleen voimassa. Muuten tähän sotkeutuisi turhaa aikaa. Hän halusi nähdä yksilöt nyt, eikä puolen tunnin kuluttua. Valtavan parkkihallin häkkiovi lähti liukumaan auki, kun Laura vilautti kulkulupaansa sensorille. Hänen olisi tehnyt mieli tuulettaa. Siihen ei tosin nyt ollut aikaa.

Heavenin parkkihallissa oli lukuisia siviiliautoja, vaikka kello lähenteli keskiyötä ja suurin osa virka-autoista puuttui. Mikä vain todisti sen, ettei tämä laitos nukkunut. Mikä oli järkeenkäypää, sillä vampyyritkaan eivät tehneet niin. Kentällä oli aivan yhtä paljon agentteja yöllä kuin päivälläkin. Keskuksen toimistot ja laboratoriot olivat sen sijaan hiljaisina tähän aikaan.
Laura pysäköi auton vapaalle vieraspaikalle ja malttoi hädintuskin lukita ovet, ennen kuin kiisi jo hissejä kohti. Hän toivoi, että yksilöt olisivat hyväkuntoisia ja hieman iäkkäämpiä, jotta niistä olisi mahdollisimman paljon hyötyä Heavenille ja koko yhteiskunnalle.
Kun hissin ovet avautuivat, häntä vastassa oli yövuorossa päivystävä laborantti, tohtori Hale. Herra Hale oli jo hyvää vauhtia keski-iän paremmalla puolella, harmaantuva ja miellyttävä herrasmies. Laura ei ollut oikein käsittänyt sitä, miksi kyseinen mies oli päätynyt töihin Heavenille.
”Tervetuloa takaisin neiti Underwood”, tohtori Hale sanoi, sillä he olivat hyvästelleet vain joitain tunteja sitten, siinä uskossa, että Lauran Kanadan matka toteutuisi.
”Kiitos tohtori Hale. Missä ne pyydystetyt yksilöt ovat?” Laura kysyi malttamattomana näkemään vampyyrit.
”Säilössä odottamassa siirtoa.”
”Voitaisiinko heidät siirtää yhteen tutkimushuoneeseen. Haluaisin tehdä alustavan työn nyt täällä, ennen kuin heidät siirretään tutkimuskeskukseen.”
”Tietysti. Yksilöt lamaannutetaan ja siirretään tutkimushuoneeseen teitä varten.”
”Loistavaa.”

Vain hetkeä myöhemmin Laura sai seurata lasin lävitse, kuinka vampyyreiden säiliöihin suihkutettiin kalmojuuri-villiruusu uutetta lamaannuttamaan vampyyrit siirtoa varten. Vasta tämän jälkeen säilöjen kannet avattiin, jotta vampyyrit saataisin siirretyksi ja sidotuksi tutkimuspöytiin, jotka puolestaan rullattaisiin Lauran luokse tutkimushuoneeseen.

Ana sihahti hampaidensa välistä turhautuneena. Jos Alexander oli nyt kaupungilla riehumassa, hän pitäisi huolen siitä että poika pysyisi seuraavat kaksisataavuotta liikuntakyvyttömänä vampyyrinkestävässä säilössä. Hänellä oli aivan liikaa stressiä ja tekemistä jo muutenkin, ilman että hänen täytyisi vahdata sekavan blondin jokaista tekemistä juuri nyt. Hänellä oli kädet täynnä Anubista, Heavenia, jengin verensaantia, lasta.. Lista olisi varmasti loputon jos Ana vain olisi malttanut pitää listaa kaikesta, mitä hänen kuului tehdä. Heidän pitäisi suunnitella siirtoaan Anubista vastaan, sillä ne nilkit tuskin jättäisivät heitä aivan heti rauhaan, ja tämä kaupunki ei tosiaankaan ollut tarpeeksi iso molemmille jengeille. Yhteenotto tuntui ainakin tällä hetkellä väistämättömältä, ja Ana halusi jenginsä olevan varautunut siihen. Mikä tarkoitti sitä että heidän olisi laadittava suunnitelmia erilaisten tilanteiden varalle, ja varauduttava jokaiseen vaihtoehtoon.
Siinä sitä olikin töitä. Ja nyt vielä tämä. Aina tälläisinä hetkinä Ana hieman katui ottaneensa Alexanderin siipiensä alle suojaan, sillä poika ei ollut muuta tehnyt kuin aiheuttanut harmia, suurimmaksi osaksi. Olihan tuosta hyötyä tappeluissa, sillä ikäisekseen poika oli taitava, ja koska tuo ei välittänyt kivusta, antoi sekin jonkinlaisen etulyöntiaseman tappeluissa.

Lopulta Ana kuitenkin turhautui kävelemään edestakaisin tuolinsa vierellä, ja istui alas. Hän laski hajamielisesti toisen kätensä vatsalleen katsoessaan tiiviisti edessään olevia hologrammi näyttöjä. Edessään hänellä oli raportteja, karttoja, laadittuja suunnitelmia.. Hän aikoisi haudata itsensä töihin siksi aikaa kun poikia etsittäisiin. Se olisi parasta hänelle ja lapselle. Luultavasti ainakin. Ja kunhan Joshua palaisi poikien kanssa takaisin, pidettäisiin asiasta keskustelu, ja tällä kertaa Ana ei taipuisi olemaan pelkkänä kuuntelijana. Hänen ei edes tarvinnut kuulla selitystä sille, miksi Joshua oli ehdoin tahdoin uhmannut hänen selkeitä ohjeitaan. Hän tiesi jo syyn, mikä helpotti ja nopeutti tilannetta huomattavasti. Nyt hänen täytyi vain keskittyä töihinsä ja odottaa.


Osa äänistä lakkasi ja muuttui, ja tilalle tuli uusia. Loki tiedosti nämä kaikki hyvin etäisesti, ja käänsi levottomasti päätään. Jossain mielenperukoilla huusi varoituskellot, ja ahdistu kalvoi häntä tavalla, joka oli menneisyydestä niin tuttu. Hän ei vain kyennyt muistamaan vieläkään miksi. Sitten äänet lakkasivat jälleen ja hän kuuli ja tunsi kuinka häntä siirrettiin jonnekkin. Uneliaisuus alkoi väistyä hiljakseen, ja siniset silmät rävähtivät jälleen auki. Tosin, vieläkään hän ei nähnyt mitään. Hitaasti, kuin kokeillen ja epäröiden, blondi nosti kätensä ja painoi ne näkymätöntä kattoaan vasten. Hän jaksoi jo käyttää käsiään paremmin, mutta se ei muuttanut toistaiseksi hänen tilannettaan mitenkään. Hän harkitsi jo ryhtyvänsä rettelöimään ja iskemään näkymätöntä estettään kunnes se antaisi periksi ja päästäisi hänet ulos.
Sitä Loki ei kuitenkaan ehtinyt tehdä. Hän ei nähnyt mistä se tuli, mutta pian hänen ahdas uusi yksiönsä täyttyi uutteesta, joka sai hänet lähes huutamaan. Se sattui, ja teki selvää niistä vähistä voimista jotka hän oli saanut takaisin. Hänen kätensä putosivat velttoina sivuille eikä Loki kyennyt jälleen liikkumaan. Tämä turhautti ja raivostutti häntä entisestään. Kunhan hän vain pääsisi liikkumaan, hän tekisi selvää siitä, kuka hänet olikaan napannut, ja sen jälkeen hän etsisi Jeren.

Jere. Yllättäen hän pystyikin muistamaan kaiken. Hän oli lähtenyt Jeren perään koska toinen oli käyttäytynyt hassusti ja lähtenyt ilman häntä kävelylle. Hän oli seurannut toista varjoista ja nähnyt kuinka tuo oli antautunut Heavenin käsiin. Hän oli seurannut autoa ja antautunut niille paska-agenteille itsekkin. Siksi hän oli laatikossa, ne kuljettivät häntä johonkin. Mutta miksi? Eikä Heavenin tarkoituksena ollut katkoa päät ensin ja kysyä vasta sitten, miksi helvetissä vampyyri oli astellut noiden koti-ovelle auliisti? Loki ei ollut ainakaan aikaisemmin kuullut, että vampyyrejä hirveästi napattaisiin ja pidettäisiin hengissä. Hän halusi liikkua, halusi saada Jeren takaisin! Epätoivoi pyyhkäisi hänen ylitseen samalla kun hän puristi silmänsä kiinni. Mikään muu hänen ruumiistaan ei tuntunut tottelevan. Epätoivon perässä seurasi salakavala raivo, joka ryhtyi polttelemaan uudestaan hänen rintaansa. Hän halusi tappaa. Raadella. Repiä ja riistää ja raiskata.
Kansi aukeni yllättäen. Loki olisi halunnut avata silmänsä mutta ne eivät suostuneet aukeamaan uudestaan nyt, kun hän oli ne kerran pakottanut kiinni. Hän tunsi vain etäisesti miten häntä siirrettiin jollekkin sileälle tasolle, näki etäisesti luomiensa läpi valoa. Hän yritti maanitella ruumistaan liikkumaan, yritti pakotttaa edes silmiään avautumaan, mutta ne tuntuivat niin raskailta. Olivatko hänen silmänsä olleet sittenkään auki aikaisemmin? Vai oliko se vain ollut ruumiin tekemä illuusio, harhaluulo. Sillä laatikossaan hän ei edes ollut voinut nähdä mitään, oliko hän vain kuvitellut luomiensa liikkeet? Se oli aivan liian mahdollista, mikä suututti blondia enemmän. Loki saattoi tuntea kuinka häneen kiinnitettiin remmejä, ja kuuli hengitystä sekä erilaisia uusia ääniä. Seuraavaksi hän tunsi ilmavirran ihollaan, jonka avonainen huppari jättä paljaaksi, joka kieli siitä että häntä siirrettiin johonkin. Mitä vittua täällä tapahtui?!

Joshua seurasi hajujälkeä pitkin pimeää katua. Hänen ei tosin tarvinnut seurata sitä kauaa, kun tuoksu muuttui. Hän tuli kadunpätkälle, jossa tuoksui Jeremiahin veri. Sitä ei ollut vuotanut paljoa, mutta riittävästi, jotta ilmaan oli jäänyt jälki. Sekin sai Joshuan huolestumaan entisestään. Kaiken lisäksi, jatkoi hän mihin suuntaan tahansa, Jeremiahin jäljet loppuivat tähän. Niinpä hänen täytyi siis pysyä tällä nimenomaisella kadunpätkällä ja yrittää ottaa selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Tilanne vain alkoi näyttämään koko ajan huonommalta.
Aivan ensimmäiseksi hän otti kuitenkin uudelleen yhteyden Ricckiin ja ilmoitti sijaintinsa. Ehkä mies saisi leluillaan selville, mitä kadun pätkällä oli oikein tapahtunut. Mistään suuresta tappelusta ei näyttänyt olevan kyse. Jos olisi ollut, Joshua uskoi, että verta ja ruumiita olisi ollut enemmän. Todennäköisesti paikalla olisi myös jonkinlaista virkavaltaa selvittämässä asiaa.


Laura katsoi yksilöitä arvioiden turvalasin läpi. Kumpikin oli miehiä. Heidän ulkonäöstään oli vaikea sanoa mitään, sillä vampyyreiden tapauksessa ulkomuoto kertoi hyvin vähän. Ruipelokin vampyyri oli yleensä vahvempi kuin hurjistunut karhu ja nuorelta näyttävä yksilö saattoi hyvinkin olla jo vuosisatoja vanha. Yksityiskohdat selviäisivät kunhan tutkijat pääsisivät työhönsä. Kalmojuuri-villiruusu uute näytti ainakin toimivan odotetusti, vampyyrit eivät reagoineet mitenkään siirtoon. Lauran sormet syyhysivät jo päästä työn ääreen. Onneksi vampyyreja ja työnnettiin hänen luokseen.
”Leikatkaa vaatteet heidän yltään”, Laura käskytti alaisiaan, kun vampyyrit olivat viimein hänen edessään. Kun molempien vampyyreiden luokse siirtyi kaksi hänen alaistaan saksien kanssa, hän ryhtyi vetämään kumihanskoja käsiinsä. ”Serena. Ole ystävällinen ja pistä sanelukone valmiiksi niin voimme aloittaa.”
”Selvä tohtori”, nuori laboratorioapulainen vastasti ja kiiruhti laitteen luokse.

Kun apulainen ilmoitti koneen olevan valmis tallentamaan puheen ja muut hävittivät edelleen vampyyreiden vaatteita, Laura aloitti sanelun. Hän kertoi koneelle päivämäärän, kellon ajan, oman nimensä, sekä tunnuksensa. Seuraavaksi hän alkoi puhumaan vampyyreista. Hän saneli kummankin pituuden, sekä muita ulkoisia tuntomerkkejä tunnistamista varten. Tämä oli tavallista rutiinia, joka helpottaisi kaikkea työskentelyä jälkeen päin. Pian hän pääsisi kuitenkin tositoimiin.
Kun vampyyrit olivat ilkosillaan, Laura vetää näytteenottokärryn vaalean yksilön viereen. ”Haluan kaikki mahdolliset veri-, kudos-, dna- ja bakteerinäytteet, jotka on mahdollista saada tämän laboratorion resursseilla. Ottakaa ne kahtena kappaleena ja lähettäkää ne edeltä tutkimuskeskukseen analysoitavaksi. Siellä on jo väkeä ottamassa ne vastaan.”
Laura veti kumihankat käsiinsä, ennen kuin ryhtyi valmistelemaan näytteenottovälineitä verikokeeseen. Tältä hän ottaisi kokeet itse. Mieluiten hän olisi hoitanut molemmat, mutta tämä säästi aikaa.

Sumun läpi alkoi tulvia puhetta hänen korviinsa muiden uusien äänten lisäksi. Naisen ääni käskytti muita, jakeli ohjeita kuin mikäkin johtaja, joka tuo varmasti olikin. Lokia tämä seikka ei tosin kiinnostanut tarpeeksi, sillä hänen päähuomionsa oli siinä, että hän yllytti kehoaan pääsemään eroon siitä saatanan lamauttavasta paskasta, jota säiliöön oli pumpattu. Järki kuitenkin kehotti häntä toimimaan tyynesti. Hän ei saavuttaisi mitään sillä, että alkaisi riehumaan. Hän tuskin pääsisi edes tästä pöydästä irti jolle hänet oli kaikesta päätellen sidottu. Ikävät muistikuvat muistuttivat häntä olemassa olollaan. Vittu, miksi hän olikin mennyt muistamaan kaiken sen sijaan että olisi jatkanut niiden hautaamista? Miksi hitossa hänen pääkoppansa oli yllättäen päättänyt tyhjentyä ja sitten muistaa kaiken? Sidottuna oleminen sai vanhat muistot elävinä hänen mieleensä ja tuntemukset tulivat niiden mukana.
Nyt hän saattoi tuntea kuinka hänen vaatteensa liikkuivat vasten hänen vartaloaan, kuinka kangas ratkesi saksien välissä ja antoi myöten. Pian hän oli alasti. Hienoa, ihan perkeleen hienoa. Hän makasi toimintakyvyttömänä alasti jollain saatanan pöydällä sidottuna. Oli selvästi huomattavissa, kuinka Loki palasi hetki hetkeltä enemmän takaisin omaksi vanhaksi itsekseen. Aggressio oli edelleen siellä, eikä siitä nähtävästi pääsisi mihinkään, mutta toistaiseksi hänellä oli myös tallella uudelleen saavutettu järki, joka kertoi hänelle, että nyt piti pysyä rauhallisena.

Ainakin siihen asti kunnes hänen vartalonsa suostuisi toimimaan uudestaan. Silmämunat värähtelivät luomien alla, kun blondi yritti taistella silmiään auki. Jokin pieni lihas sormessa nytkähti hänen yrittäessään liikuttaa käsiään, mutta toistaiseksi siinä olikin kaikki mitä hän pystyi tekemään. Jere.. Missä Jere oli? Hitaasti Loki veti huoneen ilmaa sieraimiinsa, yrittäen erottaa Jeremiahin hajua täältä kaiken steriilin hajun seasta. Se..oli siellä? Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan toisen vampyyrin tuoksun, ja kuulla, ettei hän suinkaan ollut ainoa koekappale tässä huoneessa. Hienoa, Jere oli siis toistaiseksi elossa. Nyt hänen täytyisi vain saada itsensä liikkeelle ja pelastaa pätkä täältä. Jos nuo koskisivat Jereen... Loki ei edes halunnut kuvitella sitä. Pelkkä ohikiitävä ajatuskin sai jonkin narahtamaan uhkaavasti hänen päässään, kuin katkeamista enteilevä oksa.
Liiku, liiku, liiku.. Loki yritti pakottaa kättään liikkumaan, yritti nostaa sitä riuskaisten ylös jotta voisi testata kiinnikkeidensä pitävyyttä. Käsi liikahti, ehkä sentin, jos sitäkään. Vittu! Koska hän oli viimeksi syönyt kunnolla? Eihän siitä olisi pitänyt niin kauaa olla, että hänen ruumiiltaan kestäisi näin kauan toipua jostain myrkyistä? Toisaalta, sitä oli pumpattu häneen aikalailla, ja hän tunsikin olonsa edelleen kuvottavaksi niiden jäljiltä. Mutta silti! Liiku nyt jumalauta!
Ja vihdoin ja viimein, ikuisuudelta tuntuneen pimeyden jälkeen, hänen silmänsä suostuivat aukeamaan raolleen. Kirkas valo tuntui sokaisevan hänet sillä samalla sekunnilla, mutta itsepäisesti blondi piti silmänsä raollaan kunnes ne tottuisivat valoon.

Kun Riccki jälleen soitti, Joshua vastasi nopeasti. Hän ei ollut saanut selville mitään järkevää tutkiessaan kadunpätkää, jossa Jeremiahin veren haju haihtui hiljalleen ilmaan. Joten hän toivoi Ricckin saaneen selville hieman enemmän.
”Sinä et kyllä tule pitämään tästä”, Riccki sanoi, mikä sai Joshuan sulkemaan silmänsä ja toivomaan poikien olevan elossa.
”Anna tulla vain.”
”Pääsin kaupungin järjestelmään ja eräs kamera onnistui tallentamaan sen, kuinka Jeremiah käveli suoraan Heavenin agenttien syliin. Homma näytti yhtään liioittelematta itsemurhayritykseltä.”
Riccki oli oikeassa sen suhteen, ettei Joshua pitänyt kuulemastaan, mutta sitä oli myös hyvin vaikeaa uskoa. Miksi helvetissä Jeremiah olisi yhtäkkiä halunnut päästää itsensä päiviltä? Se ei vain kuulostanut lainkaan pojan luontaiselta käytökseltä.
”Poika on siis kuollut.”
”Itseasiassa Hevenin porukka näytti vain tainnuttavan hänet ja pakkaavan autoon.”
Kuolema oli silti todennäköinen vaihtoehto.
”Entä Loki?” Joshua kysyi vaikka ei ollut lainkaan varma siitä, halusiko edes kuulla vastauksen.
”En osaa sanoa. Äkkiseltään näyttäisi siltä, että Jeremiah oli yksin. Jatkan kuitenkin tutkimista”, Riccki lupasi.
”Tee se.”
”Lykkyä etsintään.”
”Sitä tarvitaan.”

Nyt Joshuan pitäisi ilmoittaa tilanteesta Anaclaudialle. Olisi hyvin todennäköistä, että nainen tulisi paikalle ja tappaisi hänet tähän paikkaan kuullessaan Jeremiahin kohtalosta. Joshualle ei vain ollut tullut pieneen mieleenkään, että poika saattaisi olla altis moisille ideoille. Kaikki näytti olevan kunnossa, kun hän oli jättänyt pariskunnan kahdestaan.
”Riccki paikansi Jeremiahin kaupungin kameroilta. Näyttäisi siltä, että poika päätti päättää päivänsä. Nauhoitteella ilmeisesti näkyy, kuinka hän antautui Heavenin agenteille. Alexanderista ei ole vielä mitään tietoa. Ilmeisesti pojat eivät olleet yhdessä tapahtumien aikaan.”


Valmistautuessaan ottamaan vaaleasta vampyyrista verta, hän panee merkille, kuinka tuon käsi liikahtaa. Se sai hänen katseensa nousemaan yksilön kasvoihin ja havaitsemaan kuin tuo availi hiljakseen silmiään. Ilmeisesti tämä tapaus kesti uutetta hieman odotettua paremmin. Toisaalta, tutkimusten kannalta ei ollut mitään väliä, oliko se hereillä vai ei. Uudelleen lamaannuttaminen olisi aiheellista, vasta säilöön siirtämisen yhteydessä.
Niinpä Laura antaa vampyyrin heräillä rauhassa ja keskittyy ennemmin omaan työhönsä. Hän puhdistaa näytteenotto kohdan kyynärtaipeesta sinertävän suonen kohdalta, ennen kuin pistää neulalla ihon alle. Näyteputket ovat valmiina rivissä, aivan käden ulottuvilla, joten niiden täyttäminen ja vaihtaminen käy nopeati.
Kun veri pulppuaa suonesta koeputkeen, Laura vilkaisee nopeasti viereiselle tutkimuspöydälle, jossa toinen vampyyri näyttää olevan edelleen onnellisesti unetenmailla. Ainakaan tuo ei osoita minkäänlaisia elonmerkkejä retkottaessaan tutkimuspöydällä täysin, muiden armoilla. Myös toisesta vampyyrista otettiin parhaillaan verta. Yksi tutkijoista otti näytteitä kasvojen alueiden limakalvoilta ja toinen puolestaan näytti ottavan näytteitä vampyyrin alakerrasta. Homma eteni kuten pitikin, joten Laura kiinnitti huomionsa takaisin omaan vampyyriinsa.

Ana oli valmistautunut henkisesti siihen, että kuulisi hyviä uutisia. Oikeastaan hän oli toivonut enemmänkin, että kun Joshua seuraavan kerran ottaisi yhteyttä, kyseessä olisivat hyvät uutiset siitä, että karkulaiset oli löydetty jostain kapakasta lepertelemästä. Vaan ei, kun Joshua seuraavaksi raportoi hänelle, oli sama kuin mies olisi soittanut hänelle kertoakseen haluavansa nopean päänkatkaisun.
Pöytä tärähti siitä voimasta jolla Ana paukautti kämmenensä siihen. “Siis mitä?!”, Hän ei ollut uskoa tätä todeksi. Hänen lapsensa isä oli päättänyt tuosta noin vain mennä ja kävellä Heavenin ovelle ja todeta haluavansa kuolla?! Tämä ei nyt sopinut lainkaan yksiin sen kanssa, mitä Joshua oli kertonut poikien väleistä aiemmin. Mitä helvettiä sillä aikaa oli tapahtunut, kun Joshua ei ollut valvonut noita. “Selitä minulle, cariño hyvä, mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?”, Anan ääni suorastaan tihkui myrkkyä ja jäätä, ja hänen ohimoillaan jyrkytti sellainen myrsky, ettei siitä päästäisi aivan helpolla eroon. Mitä Alexander olisi voinut tehdä, mikä oli niin kauheaa, että Jeremiah haluaisi päättää päivänsä? Se siitä, tämä oli viimeinen tikki ja tästä lähtien Alexander ei joko liikkuisi itsenäisesti mihinkään, tai tuo saisi hänen puolestaan painua helvettiin. Jos ei hyvällä niin pahalla. Anaclaudialle alkoi riittää.

“Minä tulen sinne. Yritän samalla ottaa yhteyden Alexanderiin, en onnistunut siinä aikaisemmin.”, Ana nousi tuoliltaan ja suuntasi makuuhuoneeseensa. Nopeasti hän ryhtyi vaihtamaan ylleen vaatteita, joissa olisi helpompi liikkua nopeasti. Tässä tapauksessa se tarkoitti vain hieman löysempiä reisitaskuhousuja, kuin mitä hänen pillifarkkunsa olivat. Korkokengät vaihtuivat maihareihin.


Loki yritti kääntää päätään totuttuaan valoon, mutta niskan jänteet eivät vielä totelleet. Silmilläänkään hän ei juurikaan nähnyt mitään muuta, kuin joitan ihme vempeleitä ja putkiloita, sekä aavistuksen jostain mikä saattoi olla jonkun tutkijan selkä. “..je..”, Hän yritti lausua nimen, mutta kaikki mitä huulten välistä tuli oli avuton alkutavun pihahdus. Samassa hän tunsi neulan lävistävän ihonsa. Tuntui kuin kohdasta olisi levinnyt useampia pieniä pisteleviä kihelmöintejä, jotka herättelisivät hänen kättään henkiin. Neulatonta kättään Loki nykäisi uudelleen. Tällä kertaa se liikahti niin paljon, että kiinnike pureutui ihoon kiinni. Hänellä ei siis suinkaan ollut tarpeeksi liikkumavaraa tehdä juuri mitään. Järjen pieni ääni kertoi hänelle, että nämä tyypit osasivat asiansa edes jotenkin, ja olivat siksi osanneet kiinnittää hänet tarpeeksi hyvin. Vittu, jos hänellä vain olisi ollut Valin verta vielä elimistössään.. Näistä kahleista irti pääseminen olisi ollut varmasti lastenleikkiä.
Jos jotain positiivista tästä paskatilanteesta piti etsiä, niin se, että hänen tuntonsa ja aistinsa palasivat hitaasti normaaleiksi. Aivan liian hitaasti, tosin, mutta palasivat kuitenkin. Pian hän voisi antaa sille kuka ikinä häneen tökkikään neuloja, pienen sanallisen neuvon siitä, minne tuo saisi neulansa ensi kerralla tunkea.

Joshua päätteli nopeasti Anaclaudian äänensävystä, että hän voisi säästää heidät kummatkin turhalta vaivalta ja mennä vain johonkin kuolemaan. Tai sitten hän voisi mennä ja tehdä Jeremiahit jättäytymällä Heavenin agenttien maalitauluksi. Tosin nämä vaihtoehdot eivät pääsisi tyydyttämään Anaclaudian murhanhimoa, mikä saattaisi olla vaaraksi joillekin sivullisille.
”Ikävä kyllä, tämän tarkempaa tietoa minulla ei ole. Ricckin kertoman mukaan Jeremiah oli kävellyt ilmeisesti suoraan Heavenin partion syliin. Agentit eivät kuitenkaan olleet surmanneet häntä, vaan tainnuttaneet ja pakanneet autoon. Tosin, voi hyvinkin olla, että tähän mennessä poika on jo kuollut.” Joshua ei ollut täysin varma siitä, kannattiko viimeinen huomautus. Se saattaisi hyvinkin vain lisätä vettä Anaclaudian myllyyn. Heidän oli kuitenkin mietittävä tilannetta realistisesti. Heavenilla ei ollut tapana säilöä vampyyreita.

Kun Anaclaudia ilmoitti tulevansa paikalle, Joshuan olisi tehnyt mieli estellä päivän aiempien tapahtumien perusteella. Hän kuitenkin totesi, että tässä asiassa oli vain parempi pitää turpansa kiinni. Naisella oli jo aivan riittämiin syitä listiä hänet.


Jokin häiritsi Jeremiahia. Hän ei osannut nimetä sitä, mikä se oli, mutta se ei tehnyt siitä olematonta. Hän näki edelleen edessään vain valkoista tuhrua, vaikka ei ollut täysin varma siitä olivatko silmät auki vai kiinni. Pää tuntui tavattoman raskaalta ja ne vähät ajatukset, joita hän sai aikaan, olivat tahmeita. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä missä oli tai miten oli siihen päätynyt. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt oliko elossa vai kuollut. Siitä huolimatta, jokin häiritsi häntä. Se sai hänen tietoisuutensa taistelemaan valkoista usvaa vastaan.


Vampyyri liikahteli taas, mutta Laura ei antanut sen häiritä työtään vaan vaihtoi täyden koeputken tyhjään. Pian hän oli onnistunut täyttämään näitä pieniä putkiloita kymmenen kappaletta. Nyt hänen täytyisi liimata niihin etiketit, jotka Serena oli hänelle tulostanut. Näin näytteet pysyisivät järjestyksessä ja kaikki tietäisivät mitä putkilot sisältäisivät. Vaikka se olikin vasta alkua. Tärkeämpää oli se, mitä kaikkea niiden sisällöstä saisi vielä selville. Lisäksi Laura tiesi, että kymmenen koeputkea verta ei riittäisi lopultakaan mihinkään. Ne kävisivät niin monta prosessia ja seulaa lävitse, että olisivat pian pelkkää laihaa litkua, josta ei saisi enää mitään selvää. Mutta kun vampyyrit pidettäisiin tiiviisti säilössä, uusia koepaloja olisi helppo saada. Kun yksilö ei lopulta tarjoaisi enää uutta tietoa, siitä hankkiuduttaisiin eroon ja hommattaisiin uusi vampyyri tilalle. Siihen menisi tosin vielä hetki.
Seuraavaksi Laura otti nipun steriileihin pakkauksiin pakattuja näytteenottotikkuja. Koska hän ottaisi seuraavaksi näytteet kasvojen alueen limakalvoilta, joten hän siirtyi seisomaan vampyyrin pään yläpuolelle. Koska vampyyri alkoi selvästi virota, hänen olisi varottava sen hampaita. Hän ei kavannut puremaa. Onneksi yksilö saataisiin helposti taltutettua, mikäli homma alkaisi menemään liian vaaralliseksi.

Vaatteet vihdoin yllään ja aseistus kohdillaan Ana tunsi olevansa valmis. Ehkä he voisivat kaupungilla ollessaan napata pikaisesti jotain syömistäkin. Joshua viimeisimmän lisäyksen mukaan Jeremiah saattoi hyvinkin olla vielä hengissä, mikä oli kuitenkin hyvin epätodennäköistä, joten jos olettamuksena oli, että mies oli kuollut, heillä olisi hyvinkin aikaa pienelle eväälle. Ehkä ajatus siitä, että hänen lapsensa isä oli kuollut oli aiheuttanut jonkinmoisen shokin, mutta Ana ei jostain syystä ollut aivan liian järkyttynyt. Tai sitten se vain oli hänen jengin johtajan asenteensa, joka ei antanut hänen järkkyä.Oli syy mikä hyvänsä, Ana ajatteli asiaa mahdollisimman rauhallisesti, vaikka olikin valmiina repimään irti päitä, mutta ihan vain lähinnä sen takia, että hänelle tuotettiin jatkuvasti lisää töitä. Oliko hän tehnyt virheen maatessaan Jeremiahin kanssa ja tuodessaan tuon Losiin? Siihen hän ei osannut vastata, sillä aluksi oli vaikuttanut siltä, että hän oli tehnyt miehelle palveluksen tuomalla tuon eroon veljestään. “Anna minulle sijaintisi, cariño. Lähden liikkeelle.”, Ihan tavallisen jengiläisen perään Ana ei luultavasti olisi lähtenyt itse, vaikka jengi olikin hänelle kuin perhettä, mutta etsintäpartion hän olisi lähettänyt varmasti. Nyt asia vain sattui olemaan jossain määrin henkilökohtainen, ja hän halusi päästä myös purkamaan sydäntään Joshualle.
Siis päästä antamaan miehen kuulla kunniansa. Raskaat maiharit kumahtivat vasten lattiaa kuin kaukana taivaalla enteilevä ukkonen Anaclaudian lähtiessä askeltamaan kohti oveaan.


Loki tunsi olonsa oksettavaksi. Tuntui hieman siltä, kuin olisi antanut toisen vampyyrin imeä itsestään verta hieman liikaa. Hänelle tuli nälkä. Hän käänsi päätään hitaasti toiselle puolelle, muttei nähnyt siellä muuta kiinnostavaa kuin joitain ihmeellisiä välineitä. Sitten verenottaminen loppuikin. Blondi olisi voinut huokaista helpotuksesta, kun tunsi neulan vetäytyvän irti ihostaan ja hän sai hetken rauhan siltä, kuka häntä nyt piinasikin. Tätä rauhaa ei tosin kestänyt kauaa, vaan kääntäessään päänsä jälleen tuskallisen hitaasti takaisin kohti kattoa, hänen näkökenttäänsä ilmestyi nainen. Hän pystyi näkemään naisen suurinpiirtein rinnoista ylöspäin, ja Loki ymmärsi heti naisen olevan jonkinsorttinen turkija. Hienoa. Virne kuitenkin levisi vaalean vampyyrin kasvoille, ja jäänsinisiin silmiin syttyi pirullinen tuike. Järjen ääni hänen päässään yritti kehoittaa häntä olemaan rauhallinen, sillä muussa tapauksessa hänet huumattaisiin uudestaan aivan varmasti, ja hän voisi heittää hyvästit Jeren löytämiselle. Tämä ajatus taas sai blondin kääntämään päänsä toiseen suuntaan, naisen taakse, ja siellä. Siellä hän näki pöydällä makaavan Jeren, alasti, muutaman tutkijan ympäröimänä. Nuo ottivat hänen pätkästään myös näytteitä, sorkkivat toisen ruumista miten halusivat.
Valtava mustasukkaisuus leimahti Lokin sisällä. Samalla syttyivät kauhu ja raivo. Kukaan muu ei saanut koskea Jereen, ja mikä pahinta toinen vaikutti olevan edelleen tajuton. Jeren näkeminen sai Lokin liikahtelemaan kiinnikkeitään vastaan levottomana, huomio nyt täysin Jeressä. Naiselle hänen yllään ei ollut aikaa. “Jere.. Jere..!”, Loki valitti ääneen, yritti kiskoa ja ojentaa toista kättään pätkää kohden.

Joshua ilmoitti Anaclaudialle sijaintinsa tietäen tasan tarkkaan, että kun nainen saapuisi paikalle, hän saisi kuulla kunniansa. Osat olivat päätyneet päälaelleen aiemmasta.

Samassa Joshuan rannelähetin hälytti jälleen uuden puhelun merkiksi. Soittaja oli jälleen Riccki, mikä sai Joshuan toivomaan hyviä uutisia Alexanderista. Pahimman pelko ei hävinnyt kuitenkaan mihinkään. Kun Jeremiah oli siepattu, leimaantuneena Alexander saattaisi hyvinkin tehdä mitä vain. Vaikka ei ollut täysin varmaa, että poika oli vielä tietoinen Jeremiahin katoamisesta.
”Terve Riccki”, Joshua vastasi puheluun.
”Tiedätkö sinä, kuka on Laura Underwood?”
Tällaista kysymystä Joshua ei ollut osannut odottaa. Se sai hänet tosin vain tuhahtamaan, sillä heillä ei ollut aikaa tällaiselle. Varsinkin kun Anaclaudia oli jo matkalla tänne. ”Minulla ei ole juuri nyt aikaa arvailuille Riccki.”
”Niin vähän ajattelinkin”, toinen vampyyri totesi. ”Poikani Vin penkoi hieman asioita. Laura Underwood on tällä hetkellä Heavenin kohutuin vampyyripatologian tohtori. Nainen on viimeiset pari vuotta ajanut eteenpäin aloitetta siitä, että vampyyreja alettaisiin ottamaan kiinni tutkimustarkoituksiin. Määräykset on jo annettu ja yksittäin tavattuja vampyyreja ei enää yksiokoisesti vaan tapeta, vaan heidät otetaan kiinni ja kuskataan säilöön tutkimuksia varten. Tämä saattaisi selittää sen, miksi Jeremiah tainnutettiin ja pakattiin autoon, eikä yksinkertaisesti vain tapettu.”
Joshua ei ollut aivan varma siitä, oliko tämä hyvä vai huono uutinen. Tämä tarkoitti sitä, että Jeremiah saattaisi olla edelleen hyvinkin elossa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että heillä olisi mahdollisuudet pelastaa poikaa. Ja vaikka olisikin, niin se saattaisi vaatia todella monen jengin jäsenen hengen.
”Lisäksi Nigel pääsi hetkeksi hakkeroitumaan sisään Heavenin tietoverkkoon ja sai selville, että kaksi vampyyria on kirjattu tänä iltana kiinniotetuksi. Toinen oli ilmeisesti kävellyt suoraan yrityksen etuoville”, Riccki sanoi. ”Nyt pojat kokeilevat, josko he saisivat enemmän selville näistä kiinniotetuista.”
”Selvä. Pidä minut ajan tasalla”, Joshua vastasi osaamatta sanoa muuta. Tilanne näytti kaikin puolin todella huonolta. Todennäköisesti Alexander oli käyttäytynyt juuri niin holtittomasti, kuin oli voitu odottaa ja lähtenyt hakemaan Jeremiahia Heavenin etuovelta. Paskamaisinta hommassa oli, että Joshua pääsisi pian kertomaan nämä uutiset Anaclaudialle, joka ei lähtökohtaisestikaan ollut hyvällä päällä.


Hyvin hiljakseen Jeremiahin ajatukset alkoivat tuntumaan vähemmän tahmeilta. Vakoinen usva tuntui väistyvän ja hän alkoi aistimaan ääniä ympäriltään. Suurimmaksi osaksi ne olivat vain yhtäläistä puuroa, josta oli mahdotonta saada selvää. Jeremiah kuitenkin uskoi, että hänen ympärillään oli joukko ihmisiä tai vampyyreja, jotka keskustelivat keskenään. Lisäksi, hän saattoi tuntea hentoisesti jotain ruumiillaan. Tunne oli niin hentoinen, että se olisi hyvin voinut olla hyönteinen kipittämässä hänen ihollaan. Siltä se oikeastaan tuntuikin. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä siitä missä oli tai miten oli paikkaan päätynyt. Tosin, silmät avaamalla, hänelle saattaisi selvitä se, missä oli. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hänen luomensa tuntuivat edelleen tavattoman raskailta. Aivan kuin ne olisi liimattu yhteen. Niiden avaaminen oli niin työlästä, että hän päätti luovuttaa saman tien ja ajelehtia takaisin siihen valkoiseen sumuun.
Sitten hän erotti puuromaisen puheensorinan seasta yhden selkän äänen. Joku huusi hänen nimeään. Ääni tuntui tutulta. Puhuja oli joku, jolla oli oikeasti merkitystä hänelle. Jeremiah alkoi jälleen taistelemaan silmäluomiaan vastaan ja yritti vastata puhujalle, mutta sai aikaan vain epämääräistä muminaa.


Kun vaalea vampyyri yllättäen virnisti hänelle, Laura hätkähti ja tunsi kylmät väreet kulkevan selkäänsä pitkin. Hymyssä oli jotain hyytävää, vaikka hän ei osannutkaan tarkalleen nimetä sitä. Siitä huolimatta yksilö sai hänet haluamaan lisäämään yhden lisäanoksen kalmojuuri-villiruusu uutetta olennon elimistöön. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Tämä ajatus kuitenkin unohtui kun yksilö alkoi puhumaan. Tuo reagoi selvästi toisen vampyyrin läsnäoloon ja tunnisti tuon entuudestaan. Lauran oli pakko keskeyttää näytteenotto, voidakseen tarkkailla vampyyrin reaktioita. Hämmästyttävintä tässä oli, että toinenkin yksilö näytti reagoivan kuulemaansa kutsuun. Saattoi hyvinkin olla, että nämä vampyyrit tarjoaisivat heille paljon, paljon enemmän, kuin olisi aluksi voinut odottaa.

Saatuaan sijainnin Ana lähti suorinta ja nopeinta reittiä kohti ilmoitettua paikkaa. Jos olisi tarpeen, hän järjestäisi jonkinlaisen pienen etsintäpartion, mutta toistaiseksi riitti että hän ja Joshua viettäisivät muutaman hetken etsintöjen kanssa. Ei ollut mitään järkeä uhmata koko jengin resursseja tähän, vielä toistaiseksi ainakaan. Varsinkin kun ei ollut tietoa siitä, olivatko pojat enää edes kumpikaan hengissä.
Kaupungin kartta selkeänä mielessään Ana kiisi nopeasti kohti Joshuaa. Nainen ei ollut vielä osannut päätää, huutaisiko toiselle pää punaisena hetki, ja kuohisi, vaiko odottaisiko siihen asti että he pääsisivät takaisin oman alueensa rajojen sisäpuolelle turvaan. Ei ollut ehkä se kaikkein viisain valinta ryhtyä karjumaan keskellä katua, se herättäisi vain liikaa huomiota. Mutta toisaalta, Ana oli hyvin vihainen tällä hetkellä. Hän suorastaan saattoi tuntea kuinka veri kiehui ja kohisi hänen sisällään.
Ei mennyt kuin hieman päälle viisi minuuttia kun Ana jo erotti hieman kauempana itsestään Joshuan hahmon. Latino puri hammasta pitääkseen sisällää kihisevän kiukun aisoissa astellessaan rivakoin ja raskain askelin miehen luokse. “Onko selvinnyt mitään.”, Jotenkin ihmeen ja kumman kaupalla Ana onnistui pitämään äänensä melko rauhallisena. Siinä oli kuitenkin erotettavissa tihkuvaa myrkkyä joka enteili myrskyä. Yksikin väärä sana saattaisi katkaista tämän itsehillinnän jonka Ana oli onnistunut matkallaan kokoamaan.


Ainoa vastaus jonka hän sai viereiseltä pöydältä oli heikkoa, epämääräistä muminaan. Loki riuhtoi kättään uudestaan kiinnikkeitään vasten. Hänen täytyi päästä irti. Hänen täytyi suojella Jereä. Ja tämä halu suojella oli hyvin voimakas. Loki kuitenkin puri hammastaan yhteen, muuten hän olisi ryhtynyt karjumaan ja huutamaan, ja noloimmassa tapauksessa jopa itkemään. Mitä helvettiä hän oikein voisi tehdä, kun hänen kätensä liikkuivat ehkä juuri ja juuri pari senttiä kiinnikkeissä? Hän ei pääsisi niistä luultavasti itse irti, sillä ei ollut tarpeeksi vanha taikka voimakas moiseen.
Hetkonen, Ana. Hän voisi kertoa Analle mitä oli tapahtunut. Nainen auttaisi heitä varmasti. Ana oli vahva.
“Ana.. Jere on jossain, enkä mä pääse sen luokse.. Ana, auta..”, Blondi yritti epätoivoisesti viestittää, samalla kun jatkoi aivan turhaa rimpuiluaan kiinnikkeitään vastaan. Samassa hän muisti kuitenkin naisen joka oli kumartunut hänen ylleen aikaisemmin. Nainen oli reagoinut häneen hätkähtäen tajuttuaan hänen olevan tajuissaan, näin Loki ainakin päätteli, ja ehkä hän voisi käyttää sitä jotenkin hyödykseen?

“Jere!”, Lokin huomio oli kuitenkin vielä toistaiseksi pätkässä aivan liikaa. Viimeinen epätoivoinen yritys huutaa toisen nimeä. Viha alkoi kuitenkin ottaa muista tunteista vallan, varsinkin kun myös paniikki jäyti hänen sisuksiaan alati. Nopeasti Loki käänsi katseensa valkotakkiseen naiseen, jäänsinisten silmien tummuessa vihasta lähes indigon sävyisiksi. “Päästä mut irti. Nyt. Ja Jere.”, Tuskin ihmisten kanssa pystyisi järkeilemään, vaikka noille selittäisi mitä, mutta mitään muutakaan ei tullut blondille mieleen, mitä tehdä tässä tilanteessa.
“Alexander? Missä helvetissä te olette?”, Anan hyytävän raivokas ääni täytti hänen päänsä ja sai blondin virnistämään. Hän oli onnistunut tavoittamaan Anan. Loki ei kuitenkaan osannut selittää missä he olivat, joten hän tyytyi lähettämään hajanaisia mielikuvia siitä, mitä näki ympärillään, mitä haistoi ja tunsi, miten oli tänne päätynyt.

“Pojat vaikuttavat olevan jonkinlaisessa tutkimuskeskuksessa. Hengissä.”, Ana suuntasi katseensa Joshuaan, kuin hakeakseen mieheltä vahvistusta siitä, mitä hän jo ajatteli; heillä ei tainnut olla mahdollisuuksia auttaa.

Joshua mietti vakavasti Anaclaudian saapuessa, pitäisikö hänen piiloutua omaa henkeään suojellakseen. Vaikka hän olikin naista vuosituhansia vanhempi ja sitä myötä myös voimakkaampi. Oli kuitenkin muistettava, että tuossa mielentilassa nainen saattaisi hyvinkin pystyä uskomattomiin tekoihin.

Onneksi Anaclaudia ei ryhtynyt heti saavuttuaan hakkaamaan hänestä ilmoja pihalle, vaan oli kiinnostuneempi tilanteen kehittymisestä. Joshua ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan, kun Anaclaudia ilmoittikin jo poikien olinpaikan. Mitä ilmeisemmin tuo oli saanut viimein yhteyden Alexanderiin, joka oli vain vahvistanut Ricckin epäilyt.
”Riccki oli saanut poikineen selville, että nykyisin Heaven nappaa yksittäisiä vampyyreita tutkimuskohteiksi. Mitä ilmeisemmin pojilla kävi huono tuuri”, Joshua sanoi. ”Ilmeisesti Riccki ottaa parhaillaan parempaa selkoa tilanteesta. Suoraan sanottuna, tilanne näyttää minun silmissäni melkoisen huolestuttavalta.”

Joshualla itsellään olisi kaikkein parhaimmat mahdollisuudet selvitä Heaveniin hyökkäyksestä hengissä, mutta hän taisi ollakin ainut vanha vampyyri Yhdysvaltojen siinä osassa. Yksin hän ei välttämättä pystyisi pelastamaan poikia, vaikka pärjäisikin tappelussa useampaa agenttia vastaan, sillä Heaven tuskin säästelisi turvatoimissaan. Lisäksi hyökkäys sellaisiin tiloihin vaatisi sen luokan suunnittelutyötä, ettei heillä olisi moiseen aikaa.


Jeremiah kuuli miten häntä kutsuttiin edelleen. Hän halusi todella vastata kutsuun, mutta ei saanut sanoja suustaan. Eikä se todellakaan ollut ainoa ongelma. Hänen ruumiinsa ei suostunut tottelemaan. Jäsenet eivät liikkuneet, vaikka hän käytti kaiken tahdonvoimansa yrittäessään sitä. Silmien aukaiseminenkaan ei onnistunut. Luomet olivat aivan liian raskaat.


Laura seurasi kiinnostuneena vaalean vampyyrin riuhtomista, kun tuo yritti päästä ystävänsä luokse. Äkkiseltään näytti siltä, että vampyyreiden oli mahdollista luoda jonkinlaisia kiintymyssiteitä lajitovereitaan kohtaan. Havainto oli yksinkertaisesti mielenkiintoinen. Tähän asti oli uskottu, että vampyyreilla ei ollut tunteita samaan tapaan kuin ihmisillä, vaan ne olivat paljon lähempänä eläimiä ja toimivat vaistojen mukaisesti. Laura olisi halunnut päästä tutkimaan heti tätä uutta havaintoa.

”Tohtori Underwood, tahdotteko, että annamme tälle uuden, lamaannuttavan annoksen kalmojuuri-villiruusu uutetta?”
Lauralta meni hetki tajuta, että häntä puhuteltiin parhaillaan. Yksi miestutkijoista oli astunut hänen vierelleen ja vilkuili vampyyria epäileväisenä. Aivan kuin tuo olisi nähnyt sielunsa silmin, kuinka yksilö murtautuisi irti siteistään ja alkaisi riehumaan ympäri tutkimushuonetta.
”Ei vielä.” Laura toppuutteli miestä, sillä hän halusi todella nähdä mihin tilanne voisi kehittyä. ”Voit kyllä laittaa ruiskeen valmiiksi varmuuden vuoksi.”
Smalla hän pani merkille, että toisella tutkimuspöydällä oleva vampyyri alkoi selvästi availemaan silmiään ja osoitti muutenkin heräämisen merkkejä.

Ana sihahti hampaidensa välistä Joshuan sanoille siitä, mitä Riccki oli saanut selvitettyä. Hän nosti kätensä ohimoilleen ja hieroi niitä hitaasti. Taisi tosiaankin olla niin, ettei heillä olisi mitään mahdollisuuksia saada poikia pelastettua. Hän ei voisi millään uhrata monen jengiläisen henkeä kahta vastaan, vaikka hyökkääminen Heavenin tiloihin kuulostikin mukavalta retkeltä, ihan vain kosto mielessä. Se ei myöskään olisi siksi kannattavaa, että moisen hyökkäyksen jälkeen Heaven luultavasti kiristäisi turvatoimiaan kaupungissa entisestään ja kutsuisi paikalle vielä lisää ärsyttäviä agentteja kuhisemaan kaduille.
“Mitä ehdotat?”, Ana kysyi luomatta katsettaan mieheen. Tälläisinä hetkinä hän arvosti Joshuan ikää, sillä mies oli paljon vanhempi ja kokeneempi, ja varmasti joissain asioissa pikkaisen fiksumpi. Tätä Ana ei tosiaankaan kyllä tulisi aivan helpolla myöntämään ääneen. Jotain hän halusi kuitenkin asialle tehdä. Anasta tuntui väärältä kääntää selkänsä jengiläisilleen, kun nuo pyysivät apua. Mutta hänen oli myös ajateltava samalla koko jengin turvallisuutta ja tulevaisuutta. Hän ei voinut vain kävellä Heavenin oville ja pyytää saada kaksi vampyyriään takaisin. Joten mitä tälläisessä tilanteessa oikein tulisi tehdä? Anan kiukku ei laantunut näistä uutisista lainkaan, eikä turhautuminen tilanteeseen auttanut lainkaan.


Hänen pyyntöönsä ei näköjään kiinnitetty mitään huomiota. Loki puri hammastaan yhteen irvistäen kuulemilleen sanoille lamauttavasta annoksesta. Vaikutti siltä että jos hän ei olisi kiltisti, häneen pumpattaisiin lisää sitä paskaa. Sehän ei tietenkään ollut pahitteeksi, pääsisipähän helpommalla kun ei tarvitsisi olla tajuissaan. Mutta kuitenkaan hän ei halunnut tehdä sitä. Hän halusi pysyä tajuissaan ja valvoa, että Jereä ei satutettaisi. Samalla hän käänsi jälleen katseensa pois tohtorista ja takaisin Jeren suuntaan. Jos edes Jere päästettäisiin pois, hän olisi tyytyväinen. Tuntui niin raastavalta joutua tälläiseen tilanteeseen, jossa hän oli voimaton suojelemaan sitä ainoaa henkilöä, jota halusi suojella. Tunne oli tavallaan aivan uusi. Hän ei muistanut tunteneensa tälläistä epätoivoa jotakuta toista kohtaan koskaan aikaisemmin. Olihan hän toki ollut valmis ryhtymään Valerianen leluksi jotta tuo säästäisi Jeren, mutta nyt tilanne oli pahempi. Nyt hän joutui makaamaan avuttomana vieressä ja katsomaan.
“Päästä Jere.”, Ääni oli pelkkä kuiskaus, mutta se oli anova. Koska hän oli viimeksi anonut keneltäkään mitään näin säälittävästi? Oliko hän anonut äitiään lopettamaan tällä samalla säälittävällä äänellä? Loki tunsi kirvelyä silmissään, mutta ei jumalauta aikonut itkeä, vaikka tuntuikin uhkaavasti siltä että kyyneleet saattaisivat yllättää häne minä hetkenä hyvänsä. “Päästä ees Jere..”

Kun Anaclaudia päätti toistaiseksi, poikien edun vuoksi, niellä kiukkunsa ja kysyä hänen mielipidettään, Joshuakin rentoutui. Hän ei kuitenkaan erehtynyt luulemaan naisen autuaasti unohtavan asian. He tulisivat varmasti keskustelemaan tästä myöhemmin ja Joshua saisi varmasti kuulla kunniansa.

Mies risti kätensä rintakehälleen ja ryhtyi pohtimaan tilannetta mahdollisimman monesta näkökulmasta. Harmi vain, että niitä oli melkoisen vähän.
Suora hyökkäys Heavenin tiloihin olisi jengin kannalta kaikin puolin suora itsemurha. Sellaiseen ei kannattanut ryhtyä kahden jäsenen vuoksi. Pienen, huomaamattoman pelastusryhmän lähettäminen tukikohtaan saattaisi toimia, jos he saisivat tietää tarkalleen missä pojat olivat ja pystyisivät suunnittelemaan pelastuksen huolella. Siinäkin oli tosin lukuinen määrä riskejä, joiden ottamista täytyi harkita tarkkaan.
Poikien kannalta tilanne näytti melkoisen toivottomalta.

”Juuri nyt minä odottaisin ja kuulisin, mitä Riccki saa poikineen selville”, Joshua sanoi hetken mietinnän jälkeen. Anaclaudia oli iso tyttö ja oli varmasti tullut samaan johtopäätökseen sitä, ettei tovoa juurikaan ollut. ”Vaihtoehdot näyttävät poikien kannalta kaikin puolin huonoilta, mutta Riccki saattaisi saada selville jotain, josta meille voisi olla hyötyä. En kuitenkaan laskisi toivoani sen täysin sen varaan.”


Laura seurasi vaalean vampyyrin kamppailua siteitän vastaan tutkijan mielenkiinnolla. Yksilöt tunsivat selvästi toisensa ja reaktioista päätelleen, näiden välillä oli selvästi jonkinlainen kiintymysside. Lauraa kiinnosti se, kuinka syvä tämä sidos oli ja millä tavalla se vaikutti vampyyreihin. Tähän asti oli luultu, että vampyyreilla oli kutakuinkin samanlainen tunnemaailma kuin esimerkiksi psykopaateilla. Kuitenkin, se miten yksilö nyt aneli toverinsa puolesta, todisti aivan muuta. Kaiken lisäksi näytti aivan siltä, kuin vampyyri olisi valmis purskahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä.
Uransa aikana Laura oli kuitenkin oppinut kyseenalaistamaan alituisesti näkemänsä. Hän halusi nähdä enemmän ja vankempia todisteita.

Laura jätti vampyyrin hetkeksi ja meni huoneen toiselle laidalle kaappien luokse. Yhdessä yläkaapissa oli pullokaupalla kalmojuuri-villiruusu uutetta, joista heidän lääkeruiskunsa oli tarkoitus täyttää. Hän otti yhden pulloista ja toisesta kaapista hän kaivoi esiin steriilin skalpellin. Hän paloi halusta nähdä miten vaalea vampyyri reagoisi, jos tuon toveria satuetettaisiin konkereettisesti aivan tuon silmien edessä.
”Siirtäkää pöydät hieman lähemmäs toisiaan”, Laura komensi muita tutkijoita, samalla kun kääntyi astellakseen toisen vampyyrin luokse. Hän halusi vampyyrit paremmalle näköetäisyydelle toisistaan.
Laura asettui pienemmän yksilön viereen ja avasi ensimmäiseksi kertakäyttöisen skalpellin pakkauksen. Kun hän oli varma, että vaalea yksilö katsoisi, hän leikkasi syvän haavan vampyyrin olkapäähän.


Nyt Jeremiah tunsi selvästi, kuinka pieni terä upposi hänen olkapäähänsä. Terävä kipu sai sumun hälvenemään entisestään ja Jeremiahin havahtimaan entistä paremmin nykyhetkeen. Hän sai viimein taisteltua silmänsä auki, mutta joutui sulkemaan ne räpytellen kun kirkas valo tuntui sokaisevan hänet.
Meni hetki ennen kuin hän tottui valoon. Lopulta hän sai kuitenkin katseltua ympärilleen huoneessa. Ensimmäiseksi Jeremiah näki ylleen kumartuneen harteikkaan, vaalean naisen, jolla oli yllään valkoinen laboratoriotakki ja kädessään jonkinlainen pieni veitsi. Jeremiahin katse tarkentui nopeasti veitseen ja se puolestaan sai hänessä aikaan vaistomaisen refleksin paeta. Adrenaliini sai hänen jäsenensä kyllä toimimaan, mutta samassa hän tajusi olevansa sidottuna kiinni johonkin tasaiseen alustaan. Näin ollen pakoyritys jäi pelkäksi sätkyksi, joka sai hihnat natisemaan, mutta ei aukeamaan. Se puolestaan sai Jeremiahin taistelemaan siteitä vastaan entistä voimakkaammin, mikä oli täysin hyödytöntä.
Samaan aikaan nainen näytti laittavan veitsen pois ja ottavan esiin pullon. Jeremiah ei tiennyt mitä pullo sisälsi, mutta uskoi saavansa pian tietää. Samassa nainen jo kaatoikin pasaran sen sisältöä olkapään haavaan, mikä sai Jeremiahin huutamaan täyttä kurkkua kivusta. Neste oli kalomojuuri-villiruusu uutetta, mikä oli sama kuin nainen olisi tiputtanut akkuhappoa avonaiseen haavaan.

Ana nyökkäsi Joshuan sanoille. Samaa hän oli ajatellut itsekkin, ja miehen varmistus hänen ajatuksilleen tuntui lopulliselta tuomiolta Jeremiahille ja Alexanderille. Tämä ei tosiaankaan vaikuttanut hyvältä, ja Ana tunsi kiukustuvansa vain entisestään. Mitä helvettiä Alexander oli tehnyt aiheuttaakseen tälläisen tilanteen? Ja miksi kaikista päivistä juuri tänään Joshuan oli täytynyt uhmata hänen käskyjään, ja miksi hänen itsensä oli täytynyt toimia holtittomasti? Latino puristi kätensä nyrkkeihin ja nosti tulta syöksevän katseensa Joshuaan. “Sillä aikaa kun odotamme, voisimme etsiä hieman evästä.”, Ehkä ruokailu saisi hänet rauhoittumaan. Hän oli jo toisaalta valmis antamaan Joshualle läksytyksen, mutta he olivat edelleen kadulla, joten ei ollut fiksua järjestää kohtausta.
Itsehillintä ei tosin ollut Anan vahvimpia puolia, ja naisesta näkyi kyllä päällepäin että tuo oli valmis avaamaan sanaisen arkkunsa vain pienestä ärsykkeestä.


Loki meni hämilleen kun nainen ei vieläkään vastannut hänen pyyntöihinsä, vaan astui pois hänen viereltään. Blondi yritti parhaansa mukaan seurata naista, niin paljon kuin pystyi liikkumaan ja kääntämään päätään pöydällä. Hän kuuli naisen käskyttävän muita tutkijoita jostain hänen näkökenttänsä rajoilta, ja tämä sai hänen katseensa palaamaan Jereen välittömästi. Toinen siirrettiin häntä lähemmäs, ja lopulta tutkijanainenkin palasi takaisin hänen näkökenttäänsä Jeren vierelle. Naisella oli jotain kädessään..
Lokin silmät levisivät raivosta ja kauhusta kun nainen viilsi Jereä. Huoneen steriiliin hajuun sekoittui nyt pätkän veren haju. Sokea suojeluvaisto sai Lokin tempomaan siteitään kaikella voimalla. “Lopeta!!”, Hän ei halunnut enempää. Hän halusi naisen kauemmas Jeren viereltä. Avuttomana Loki joutui kuitenkin seuraamaan, kun Jere heräsi.

Ei ei ei.. Lokin jäänsiniset silmät olivat nyt liimaantuneena naiseen ja siihen, millaisen pakoreaktion tuo oli aiheuttanut hänen pätkässään. Nainen vaihtoi veitsen pulloon samalla kun Jere taisteli siteitään vastaan. Siinä vaiheessa kun neste kohtasi olkapään haavan ja sai Jeren huutamaan, Loki tiedosti vain etäisesti kyyneleiden tahrivan kasvojaan. “Lopeta! Anna Jeren olla!”, Hän huusi kumppaninsa huutoa vastaan, riehtoi ja rimpuili päästäkseen irti. Hän oli raivoissaan, ja peloissaan, pelkäsi Jeren puolesta. “Jos sä et lopeta, mä tapan sut saatanan narttu!!”, Loki tiesi ettei luultavasti aivan helpolla tulisi saamaan tilaisuutta toteuttaa uhkauksensa, mutta hänen järkensä oli tunnemyllyn sumentamana.

Joshua saattoi vain toivoa, että Riccki löytäisi jonkinlaisen ratkaisun tilanteeseen. Tuntui julmalta vain hylätä pojat oman onnensa nojaan. Varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä Jeremiah oli joutunut veljensä alistamana kokemaan. Poika oli juuri päässyt eroon veljestään ja oli aloitellut uutta elämää, jossa häntä pidettiin hyödyllisenä, eikä pelkkänä taakkana, kuten Dezin kanssa. Jeremiah olisi ansainnut paljon parempaa. Siitä huolimattakin, että oli itse päätynyt kävelemään Heavenin syliin.
Tilanne sai miehen miettimään, kuinka pahaa jälkeä hän voisi saada aikaan hyökkäämällä yksin Heavenin tiloihin. Ehkä Anaclaudiakin unohtaisi moitteensa, jos hän kävisi hakemassa pojat kotiin.

”Näytä tietä”, Joshua totesi Anaclaudialle ja hylkäsi toistaiseksi suunnitelmat omasta täsmäiskustaan. Hän päätti noudattaa omaa neuvoaan ja odottaa mitä Riccki poikineen saisi selville.


Laura oli haltioissaan vampyyrissa aikaansaamastaan reaktiosta. Kun toinen yksilöistä myövi tuskissaan, toinen oli selvästi järkyttynyt toverilleen tuotetusta kivusta. Tuo jopa uhkaili Lauraa, jos hän ei lopettaisi. Vaikutti yhä enemmän siltä, että vampyyreiden oli mahdollista luoda ainakin jonkintasoisia kiintymyssuhteita. Tästä tulisi ensimmäinen läpimurto heidän tutkimuksissaan. Kanada saisi odottaa, hän jäisi suunniteltua pidemmäksi aikaa Los Angelesiin ja johtaisi näiden yksilöiden tutkimista.
”Serena, kai tämä reaktio tuli nauhalle?”
”Kyllä tohtori”, Serena vastasi pöytänsä äärestä, jossa hän valvoi sekä kameraa, että äänitintä.
”Loistavaa. Ralf, ole hyvä ja ryhdy järjestämään näiden yksilöiden siirtoa tutkimuskeskukseen. Haluan siirron tapahtuvan vielä tämän yön aikana.” Laura lähtisi itse kuljetusauton mukaan ja valvoisi siirron alusta loppuun. ”Te muut, hoidetaan näytteenotot nyt loppuun, jotta voimme pakata nämä yksilöt siirtoa varten.”


Olkapään kipu lähti hiljalleen hellittämään, kun uute ikään kuin haihtui pois haavasta ja iho pääsi paranemaan. Jos Jeremiah olisi hengittänyt, hän olisi juuri nyt haukkonut henkeään. Sen sijaan hän puri nyt hampaitaan yhteen kestääkseen vielä viimeiset hetket, ennen kuin uutteen vaikutus katoaisi kokonaan. Tuntiessaan olonsa kutkakuinkin normaaliksi, hän saattoi keskittyä huoneen tapahtumiin.
Huone kuulosti olevan täynnä väkeä ja todennäköisesti kaikilla olisi samanlainen laboratoriotakki, kuin naisella, joka edelleen seisoi Jeremiahin rinnalla. He ja hän olivat ilmeisesti jonkinlaisessa tutkimushuoneessa. Jeremiah ei nähnyt omalta paikaltaan kovin hyvin ympärilleen siteiden ja vierellään seisovan naisen takia, joten huoneesta oli mahdotonta sanoa mitän tarkkaa. Kun hän sitten käänsi päänsä toiselle puolelle, hän näki Lokin. Meni hetki ennen kuin hän täysin tiedosti näkemänsä, sillä kaikki vaikutti muutoinkin vain pahalta unelta. Eikä hän vieläkään kyennyt yhdistelemään tapahtumia päässään niin, että olisi ymmärtänyt miten oli ylipäätänsä tähän tilanteeseen päätynyt.

Sen sijaan hän tajusi kyllä, että Loki itki. Mikä vaikutti lähinnä uskomattomalta. Hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt toisen itkevän, eikä olisi välttämättä edes uskonut tuon pystyvän moiseen. Näky sai hänet kuitenkin unohtamaan kaiken muun ympäriltään ja rauhoittelemaan Lokia.
”Loki. Älä itke. Ei tässä ole mitään hätää.” Sanat vain purkautuivat hänen huuliltaan, vaikka hän ei edes itse pystynyt kunnolla uskomaan niihin.

Ana lähti suuntaamaan raskaat maiharinsa eteenpäin. Tiukalle ponihännälle vedetty tukka heilahti ruoskan tavoin hänen selkäänsä vasten liikkeiden mukana. Hänelle oli tällä hetkellä aivan sama, kuka hänen tiellensä tulisi, kunhan hän saisi nälkänsä tyydytettyä ja saisi ehkä sillä tavalla järjesteltyä ajatuksensa. Mielessään hän kuitenkin pohti samalla heidän vaihtoehtojaan, mutta yritti hän miettiä mitä tahansa ratkaisua, kaikki tuntuivat olevan huonoja vaihtoehtoja poikien kannalta. He eivät näillä näkymin voisi auttaa kaksikkoa millään, ja Anasta alkoi tuntui hiljakseen siltä, ettei sillä ollut väliä. Hän oli saanut aivan tarpeekseen Alexanderin holhoamisesta, ja jos Jeremiah kerran oli niin typerä, että halusi itse kuolla, niin mikä hän oli miestä estelemään?

Ärtymyksensä vallassa Ana haravoi katuja katseellaan. Hän halusi ruokaa, hän halusi purkaa stressinsa jotenkin, mieluiten hajoittamalla jotakin. Viimeisimmät viikot eivät olleet olleet kaikista helpoimpia, ja vaikka Analla olikin erinomainen stressinsietokyky, nyt alkoi olemaan jo liikaa. Jossain vaiheessa hänen pinnansa vain katkeaisi ja hän antaisi tulla tuutin täydeltä lähimmälle henkilölle joka nyt vain sattuisi hänen eteensä. Näillä näkymin näytti siltä, että henkilö joka saisi sen osakseen olisi Joshua.
Käveltyään hetken lähes päämäärättömästi eteenpäin, Ana erotti kauempana kadun varressa miehen, joka näytti hienoisesti eksyneeltä. Mies oli tukevahko, puvusta päätellen liikemies. Tuo vilkuili rannettaan, luultavasti kelloa, hieman pelästyneen näköisenä. Ana uskoi, että mies tiesi hyvin olevansa väärään aikaan ulkona liikkeellä, ja odotti kenties pelokkaana kyytiään joka veisi tuon turvaan pimeiltä, vaarallisilta kaduilta. Harmi vain, miehen kannalta, että moista pelastusta ei tulisi. Tuo oli merkattu mies siitä hetkestä, kun Ana oli tuon nähnyt.

Raskaat askeleet muuttuivat yhtäkkiä paljon kevyemmiksi, lähes äänettömiksi. Ana siirtyi lähemmäs vierellään kulkevaa rakennusta kuin kadotakseen sen varjoihin. Hän unohti kokonaan muun ympäristön, sillä keskittyi nyt täysin vain saalistamaan. Sen verran hän tietysti huomio ympäristöään, että piti huolen siitä ettei kukaan keskeyttäisi tai häiritsisi hänen toimiaan. Ana lähestyi äänettömästi kelloaan kuikuilevaa uhria. Hän voisi tietysti esittää ihmistä ja yrittää näin houkutella mies luokseen, mutta nopeinta olisi vain napata mies mukaan ja kiskoa tuo läheiselle kujalle pois uteliaiden silmien alta.


Loki puri alahuultaan voimakkaasti, hän oli raivoissaan ja kauhuissaan samaan aikaan. Hän puri huultaan niin voimakkaasti että se ryhtyi vuotamaan verta. Käsivarren lihakset jännittyivät äärimmilleen kun hän yritti kiskoa kättään vapaaksi, ranteen ihon alkaessa hiljalleen hiertymään rikki. Tarve päästä Jeren luokse oli valtava, tarve päästä koskettamaan toista ja suojelemaan toista oli vielä suurempi. Hän ei edes reagoinut mitenkään siihen puheeseen, jota hänen ympärillään käytiin, eikä hän edes kiinnittänyt enää huomiota naiseen joka oli pirullisesti saanut tämän kaiken aikaan. Lokin huomio oli Jeressä. Mies oli viimein lakannut huutamasta ja haava ryhtyi hiljalleen parantumaan. Pätkä myös lopulta huomasi hänet, ja käänsi katseensa häntä kohden. Tämä sai Lokin rauhoittumaan hetkeksi.

Toisen sanat saivat hänen kasvonsa kuitenkin vääristymään jostain, joka kuvasti surua. Jere yritti rauhoitella häntä, yritti kertoa hänelle ettei heillä ollut hätää. Toinen ei siis vielä muistanut miten tähän oltiin päädytty, aivan kuten hän itsekkään ei ollut aluksi kyennyt muistamaan. Pian toinen kuitenkin muistaisi, ja samassa tuo saattaisi ryhtyä jälleen hylkimään häntä. Loki puristi silmänsä kiinni yrittäessään koota itseään. Hän sai itseään hallintaan sen verran, että onnistui räpyttelemään lopulta silmänsä kuiviksi.
Katseensa hän suuntasi takaisin Jereen. Blondi pudisti päätään, tämä tuskin tulisi päättymään hyvin. “Mä oon pahoillani, pätkä..”, Loki hymyili surkeasti. Hän syytti tästä itseään.

Joshua antoi Anan mennä raihassa edeltä ja pysytteli suosiolla muutaman askeleen jäljessä. Juuri nyt oli ehkä kaikkein turvallisinta antaa naiselle juuri se tila, jonka tuo tarvitsi, eikä hyppiä itsetuhoisesti tielle. Ehkä tämä rauhoittuisi hieman, kun saisi jotain syödäkseen. Nälkä oli omiaan kiristämään jo ennestään kireitä hermoja ja ilman tätä kyseistä sotkuakin, Anaclaudialla oli jo aivan riittämiin stressinaiheuttajia.
Toisaalta, jos nainen jakaisi hieman vastuutaan luotettavien jengiläisten kanssa, tilanne ei ehkä olisi näin paha. Sillä ei olisi ehkä voitu estää Jeremiahin ja Lokin kohtaloa, mutta ainakaan naisen kuppi ei vyöryisi näin pahasti ylitse.

Joshua näki hetken, jolloin Anaclaudia sai uhrinsa silmiinsä. Tässä vaiheessa hän jättäytyi entisestään jälkeen, jotta ei vahingossakaan jäisi pedon ja saaliin väliin. Nainen osasi varmasti hoitaa homman ilman, että Joshua seuraisi häntä varjona perässä. Hän voisi odottaa sivussa, kunnes toinen saisi ruokailtua. Toivon mukaan Riccki ottaisi siihen mennessä uudelleen yhteyttä, jolloin he voisivat päättää mitä tekisivät seuraavaksi.


”Tohtori, olisiko nyt hyvä hetki antaa näille lisäannos uutetta?”
Lauran olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiään. Eikö kukaan täällä luottanut siihen, että vampyyrit olivat ja pysyivät kiinni pöydissään? Jos kumpikin näistä yksilöistä olisi pysynyt näytteidenoton loppuun asti täysin tiedottomina, aiempi reaktio olisi jäänyt täysin huomaamatta. Heidän työnsä oli juuri nyt ennen kaikkea tutkia vampyyreita, eikä vain ottaa koepaloja mikroskoopin alle. Näytteet kertoivat vain osan tarinasta. Yksilö itsessään täydentäisi loput ja kertoisi vielä kokonaan uuden.
Toisaalta, nyt oli tärkeämpää saada näytteet otettua ja vampyyrit pakattua tutkimuskeskukseen siirtämistä varten.
”Hyvä on. Mutta vain sen verran, että ne lamaantuvat. En halua aineen vaikuttavan liikaa näytteiden tuloksiin”, Laura myöntyi lopulta. Samalla hän pani merkille, miten kansi hänen naiskollegaansa näyttivät hienoisesti helpottuneilta tämän kuullessaan.


Lokin reaktio tuntui entistä käsittämättömältä. Jeremiah ei keksinyt miksi mies pyyteli häneltä anteeksi. Olivatko he joutuneet tähän Lokin vuoksi? Se tuntui vaikealta uskoa. Hän nimittäin tiesi, että Loki olisi varmasti pystynyt pistämään usemmankin ihmisen matalaksi, jos heidän kimppuunsa olisi hyökätty. Vaalea vampyyri oli täysin pitelemätön, kun sille päälle sattui.
”Ei tässä mitään Loki. Kaikki on okei. Mä olen ihan kunnossa”, Jeremiah vakuutteli miehelle. Hän halusi, että mies lopettaisi itkun ja olisi edes osittain oma itsensä.

Samassa Jeremiah tunsi inhottavan piston kaulallaan ja näki, kuinka valkopukuinen mies asettui neulan kanssa Lokin taakse. Samaan aikaan kun mies pisti Lokia, Jeremiah tunsi polttavaa kipua pistoskohdassa. Se voimistui ja levisi eteenpäin, saaden hänet vaikertamaan kivusta. Tällä kertaa se ei vienyt tajua, mutta hän saattoi tuntea raajojensa käyvän jälleen voimattomiksi ja raskaiksi. Hänestä oli tehty jälleen toimintakyvytön sen lisäksi, että hänet oli myös kahlehdittu kiinni johonkin.
Sitten, joku toinen kuin se vaalea nainen, siirtyi hänen ja Lokin väliin. Nainen ei katsonut häneen päinkään, vaan ryhtyi äänettä leikkaamaan hänen kynsiään. Sakset kilahtelivat ja kynnen palaset putoilivat pieneen muovipussiin.
Kalmojuuri-villiruusu uutteen tuoman kivun läpi hän saattoi myös tuntea, miten joku leikkasi hänen jalkojensa ihoa. Silloin Jeremiah tajua, että hänestä otettiin näytepaloja. Jaloissa tuntuva kipu kertoi siitä, että hänen lihastaan oli todennäköisesti leikattu näyte. Kynnenpalaset päätyisivät todennäköisesti samaan labraan tutkittavaksi. He olivat päätyneet koekaniineiksi, johonkin, jossa heitä leikeltäisiin, tökittäisiin ja kiusattaisiin, aina siihen asti, kunnes he olisivat hyödyttömiä. Sen jälkeen heidät varmasti tapettaisiin. Todennäköistä oli myös, että he haluaisivat sitä, kun sen aika tulisi.
Täältä olisi päästävä pois, keinolla millä hyvänsä.

Mies ei vaikuttanut vieläkään huomaavan mitään. Tuon keskittyminen oli täysin kiinnittynyt edessä olevaan katuun ja kelloon ranteessaan. Mies teki tämän siis aivan liian helpoksi Analle, joka lähestyi toista edelleen kissamaisin askelin. Hän oli aivan lähellä, niin lähellä että pystyisi vain ojentamaan kätensä ja tarttumaan miehen olkapäähän. Ana kuuli, kuinka sydän takoi miehen rinnassa kuin rumpu. Tuon tosiaan täytyi pelätä ulkona olemista. Yksin. Voi raukkaa, pian tuon pelot kävisivät toteen. Ana astui vielä askeleen, ja seuraavaksi hänen kätensä jo lensikin kohti miestä. Käsi laskeutui tottuneesti ja nopeasti suun eteen tukahduttamaan pelästyneen huudon, ja vaikka tämä ihminen olikin hieman Anaa pidempi, nainen oli silti paljon vahvempi. Hänen ei tarvinnut kuin lähteä kävelemään rivakasti kohti kujaa, ja ihminen seurasi sätkien ja rimpuillen perässä.
Kujalla Ana painoi uhrinsa nopeasti seinää vasten, pidellen edelleen kättä tuon suun edessä. Mies itki, ja hajusta päätellen taisi kastella housunsakkin. Analla ei kuitenkaan ollut sijaa säälille, vaan vapaalla kädellään hän riuhtaisi miehen puvunkaulusta alemmas, paljastaen kaulan paremmin. Hän kohottautui varpailleen ja iski säälimättä hampaansa kaulan pehmeän ihon lävitse. Pehmeä, kuparinen maku täytti hänen suunsa ja tuntui sulattavan heti osan hänen lihastensa kireydestä pois. Hän ruokaili rauhassa, tarpeekseen, kunnes laski miehestä irti ja päästi tuon lyhistymään vaikeroiden maahan. Mies ei välttämättä kuolisi, jos tuolla olisi tuuria, mutta se ei hetkauttanut Anaa lainkaan. Suutaan pyyhkien nainen astui kauemmas ja etsi katseellaan Joshuaa.


”Tohtori, olisiko nyt hyvä hetki antaa näille lisäannos uutetta?” Sanat tuntuivat porautuvan Lokin tajunnan läpi hänen tietoisuuteensa, kuin happo. Sanat saivat hänen silmänsä leviämään uudestaan, sillä Loki ei tosiaankaan halunnut enempää aineita pumpattavan omiinsa tai Jeren suoniin. Hän halusi pois täältä, hän halusi suojella Jereä.
Hänen huomionsa kääntyi takaisin pätkään kun tuo puhui hänelle. Lokin silmissä oli villi, nurkkaan ajetun eläimen katse, eikä se rauhoittunut lainkaan Jeren rauhoittelusta huolimatta. Hän pudisti päätään, ja seuraavaksi hän sai kauhukseen katsoa kuin neula lävisti Jeremiahin kaulan. Loki huusi, hän kiroili ja uhkaili, rimpuili ja riuhtoi aina siihen saakka kun neula lävisti hänen oman ihonsakkin. Kipu sai hänet hetkellisesti jäykistymään, ennenkuin lihaksista alkoi kadota voimat. Hän olisi nauranut tuolle poltteelle, jos olisi ollut entinen itsensä. Nyt hän vain puristi silmänsä kiinni ja virnisti, melkein kuin olisi nauttinut uutteen aiheuttamasta tunteesta. Hänen kätensä eivät enää toimineet, ja iho vaaleissa ranteissa saisi aloittaa paranemisensa uutteen hidastamana.

Jeren veren haju tosin sai hänet avaamaan taas silmänsä, vaikka ne tuntuivatkin hyvin raskailta. Hänen kasvonsa olivat edelleen Jereä kohti, ja hän saattoi seurata sivusta kuinka hänen pätkäänsä sorkittiin parhaillaan. Raivo puraisi häntä jälleen rinnasta kuin rotta, jäytäen ja nälvien häntä elävältä. Hän saattoi kuulla mielessään äänen, kuin narahduksen jonka saatat kuulla silloin kun astut jäälle, ja joka pettää pian altasi. Hänen mielenterveytensä, se minkä hän oli vasta saanut takaisin, antaisi pian periksi. Tällä kertaa se tuskin tosin palautuisi, jos se murtuisi. “Je...re..”, Loki kamppaili saadakseen ääntään kuuluviin, mutta tuntui samalta kuin hänen kurkussaan olisi ollut peruna.

Joshua asettui seisomaan kujan varjoihin, pois näkökentästä, pitäen kuitenkin Anaclaudian visusti omien silmiensä alla. Ei siksi etteikö nainen olisi varmasti pärjännyt itsekseen, mutta Joshualle tällainen tietynlainen suojelunhalu tuli luonnostaan. Mikä oli suoraa seurausta siitä, että he olivat onnistuneet luomaan välilleen jonkin tasoisia tunteita. Hän oli käyttäytynyt aivan samalla tavoin Lilithin kanssa. Vaikka kuningatar olikin ollut häntä paljon voimakkaampi ja koko ajan visusti vartioitu. Lisäksi hän oli ollut se, joka oli jatkuvassa hengenvaarassa, koska oli sekaantunut vampyyrirodun äitiin sillä tavoin. Hän oli ollut se, joka oli lopulta kaivannut suojelua, kun tilanne oli kärjistynyt huonommalla mahdollisella tavalla.
Menneet olivat kuitenkin menneitä ja nyt Joshua eli kaukana siitä kaikesta.

Anaclaudian ruokaillessa, Joshuan ajattelun keskeytti rannelähettimen pirinä. Riccki otti jälleen yhteyttä.
”Kerro.”
”Uskomatonta kyllä, mutta meillä saattaa olla pieni mahdollisuus pelastaa poikamme”, Riccki aloitti viivyttelemättä lainkaan yllätyksensä kanssa. ”Pojat ovat toistaiseksi tiukasti Hevenin tukikohdassa, mutta Nigel sattui saamaan selville, että heidät on tarkoitus siirtää vielä tämän yön aikana uuteen tutkimuskeskukseen. Siirto tapahtuu autoilla ja se on meidän ainut mahdollisuutemme. Muutoin saamme sanoa parivaljakolle oikein kauniit hyvästit ja toivoa, että he kuolevat nopeasti.”
Joshualta meni lyhyt hetki rekisteröidä Ricckin sanat, mutta kun niin kävi, suunnitelma lähti muotoutumaan heti hänen päässään.
”Ottakaa selville kaikki, mitä vain saatte irti. Lähettäkää tiedot minulle ja Anaclaudialle. Minä menen nyt jututtamaan arvon pomoamme.” Jos heillä tosiaan oli pienikin mahdollisuus saada pojat kotiin, siihen oli tartuttava. Lisäksi Riccki oli oikeassa. Paria autoa ja vartiota vastaan heidän oli mahdollisuus pärjätä pienelläkin iskujoukolla ja vähäisillä miesvaurioilla. Tämä oli todella hyvä uutinen. Toivottavasti Riccki ja pojat saisivat vain ajoissa selville milloin siirto tapahtuisi. Juuri nyt myöhästyminen olisi se kaikkein kohtaloikkain virhe.


Lauraa harmitti se, että vampyyrit oli parempi lamauttaa uudelleen tässä vaiheessa. Mutta mitä ripeämmin he nyt toimisivat, sitä nopeammin hän pääsisi tutkimaan vampyyreiden välistä kanssakäymistä. Samaan aikaan hän oli innoissaan. Jo tämän lyhyen ajan perusteella, hän voisi todistaa kiistatta omat väitteensä siitä, kuinka tärkeää elävien vampyyreiden tutkiminen oli. Tutkimuskeskuksessa hän voisi laittaa yksilöt samaan säilöön ja virittää kunnon valvontalaitteet sinne, jotta näitä voitaisiin seurata ympäri vuorokauden. Näiden kahden avulla hän voisi tehdä läpimurron, jota vampyyrien tutkimisessa ei oltu tehty satoihin vuosiin. Tämä kaikki oli tosiaan kannattanut.

Laura siirtyi jälleen vaalean vampyyrin luokse ja ryhtyi ottamaan viljelyitä tuon limakalvoilta. Näytteet otettaisiin molemmista sieraimista, poskien sisäpinnoilta, kieleltä ja nielusta. Nyt kun vampyyri oli lamaantunut, hänen ei tarvitsisi pelätä niin kovin niitä teräviä kulmahampaita.
Samaan aikaan hänen kollegansa ryhtyi leikkaamaan vaalean vampyyrin kynsiä. Samainen tutkija keikkaisi todennäköisesti myös suortuvan vampyyrin hiuksista näytepussiin. Toinen kollega puolestaan siirtyi vaalean vampyyrin jalkopäähän, ottamaan näytteitä siittimen kärjestä, sekä peräaukosta. Kunhan he pääsisivät tutkimuskeskukseen Laura ottaisi mangeetti- ja röntgenkuvia ja laittaisi vampyyrit erillaisiin testeihin. Hän ottaisi näistä yksilöistä kaiken irti ja todennäköisesti tänä aikana, hänen hotellihuoneensa jäisi enemmän tai vähemmän käyttämättä.
Joku saattaisi pitää tällaista määrää tutkimuksia, koepaloja ja viljelyitä täydellisen turhina, mutta Laura halusi verrata tuloksia ihmisten vastaaviin viljelyihin, sekä eliminoidusta varmpyyrista otettuihin kokeisiin. Mitä enemmän he saisivat tuloksia, sitä enemmän he myös tietäisivät vampyyreista.


Jeremiah tunsi, miten hänen luomensa muuttuivat jälleen raskaiksi ja lähes mahdottomiksi pitää auki. Valkoinen sumu hiipi jälleen hänen tajuntansa rajamaille. Nyt hän oli kuitenkin ehtinyt olla hereillä sen verran, että tiesi kuinka vaarallista uudelleen nukahtaminen voisi olla. Hän halusi olla hereillä ja tietää, mitä heille tehtäisiin, vaikka ei juurikaan voinut kamppailla tätä kaikkea vastaan. Lisäksi hän halusi nähdä, että Loki olisi varmasti hänen kanssaan. Tämä ajatus sai hänet taistelemaan entisestään unta ja helpostusta vastaan.
Valkotakki oli saanut nyt hänen kyntensä leikattua, joten tuo saattoi siirtyä seuraavan raajan luokse ja pois Lokin edestä. Kun nainen ei enää peittänyt näkyvyyttä, Jeremiah saattoi nähdä, kuinka nyt myös Lokia ympäröivät useat valkotakin. Myös se vaalea nainen, joka oli viiltänyt häntä sillä pikku veitsellä, oli siirtynyt Lokin luokse.

Katsellessaan Lokia ja tuota piinaavia tutkijoita, Jeremiah yritti kovasti muistella, miten he olivat tähän tilanteeseen päätyneet. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hänen ajatuksensa tuntuivat puurolta kalmojuuren ja villiruusun vuoksi. Lisäksi, jostain syystä, hänen päänsä tuntui muutoinkin tyhjentyneeltä kovalevyltä. Hän muisti kyllä miten oli päätynyt Losiin ja kuinka elämä oli lähtenyt rullaamaan tässä osassa mannerta. Mutta tähän johtaneita tapahtumia hän ei saanut päähänsä. Aivan kuin he olisivat vain menneet aamulla nukkumaan ja heränneet tutkimuspöytiin sidottuina. Mikä itsessään tuntui yksinkertaisesti aivan liian uskomattomalta vaihtoehdolta.

Ana sai Joshuan silmiinsä ja lähti hieman tyytyväisempänä astelemaan toista kohti. Tuo puhui tällä hetkellä jonkun kanssa, ja nainen saattoi vain toivoa että kyseessä olisi Riccki, ja että tuolla olisi hyviä uutisia. Ana ei kuitenkaan luottanut siihen, vaan asteli Joshuan vierelle juuri kun mies päätti puhelun. “Tuliko uutisia?”, Ana valmistautui henkisesti kuulemaan huonot uutiset, ja soi jo lähestulkoon valmiiksi mielessään muutaman rukouksen sille, että pojat kuolisivat auliisti ja nopeasti, eivätkä joutuisi olemaan kidutettuina aivan liian pitkää aikaa ennenkuin olisivat tutkimuksille hyädyttömiä. Vaikka hän olikin saanut holhoamisesta tarpeekseen, ei hän toivonut kuitenkaan kummallekkaan pojalle tälläistä kohtaloa.
Hyvin mahdollista oli kuitenkin, että hänen rukouksensa menisi kuuroille korville. Ana pyyhki ajatukset mielestään ja keskittyi kuulemaan, mitä Joshualla olisi kerrottavanaan.


Sivusta seuraaminen oli vähintään yhtä paha, kuin olla itse kohteena. Ja nyt hänjoutui kärsimään molemmat samaan aikaan. Loki taisteli pitääkseen itsensä hereillä ja tässä hetkessä, hän taisteli voidakseen liikkua. Mutta ei. Ruumis ei kuunnellut häntä lainkaan. Hän ei edes voinut purra tuota ämmää kun se sorkki hänen suutaan jollain. Hän ei voinut huitoa toista tutkijaa kädellään kun tuo leikkasi hänen kynsiään. Hän ei yksinkertaisesti voinut tehdä muuta, kuin maata aloillaan ja kärsiä tämän kaiken läpi. Loki antoi silmiensä lipua kiinni. Hän ei halunnut nähdä enempää. Hän ei halunnut nähdä kuinka Jere kärsisi hänen takiaan.
Sillä kaikki tämähän oli hänen syytään. Jos hän ei olisi satuttanut Jereä aikaisemmin, tuo ei olisi tuntenut tarvetta lähteä päättämään omaa elämäänsä. Tämän tajuaminen koski Lokiin tavalla, joka tuntui pahemmalta kuin kalmonjuuri-villiruusu uutteeseen uitettu miekka joka lävistäisi hänen rintansa. Kyyneleet kummittelivat uudelleen hänen suljettujen luomiensa takana, mutta tällä kertaa Loki ei välittänyt paskaakaan siitä, valuisivatko ne hänen kasvoilleen. Nyt hän toivoi itse kuolevansa nopeasti. Tottakai hän pistäisi sellaisen helvetin pystyyn, jos vain saisi tilaisuuden, mutta juuri nyt tilanne tuntui toivottomalta.

Joshua kääntyi Anaclaudian puoleen lopetettuaan puhelun Ricckin kanssa. Nainen näytti syötyään, jos nyt ei suoranaisesti hyvän tuuliselta, niin ainakin hieman eloisammalta ja hieman rentoutuneemmalta.
”Meillä saattaa sittenkin olla mahdollisuus pelastaa pojata”, Joshua ilmoitti. Asiaa oli turha kierrellä. Anaclaudia ei pitänyt odottelusta ja juuri nyt, jokainen säästetty sekuntti saattoi olla arvokas Jeremiahille ja Lokille. ”Ricckin mukaan pojat siirretään tämän yön aikana autoilla Heavenin tukikohdasta uuteen tutkimuskeskukseen. Siirto on todennäköisesti meidän paras ja ainoa madollisuutemme yrittää pelastaa pojat. Riccki lähettää myös sinulle kaikki saamansa tiedot tästä.”

Joshua yritti miettiä, mitä heidän kannatti tehdä juuri nyt. Heidän kannatti kerätä se pieni iskujoukko ja vilmistella tuleva hyökkäys. Olisi kuitenkin järkevää, että joku pitäisi silmällä myös Heavenin tukikohtaa siltä varalta, että he olisivat myöhässä. Joshua uskoi itse soveltuvansa tähän tarkkailutehtävään parhaiten. Hän oli edelleen ehdottomasti vahvin ja vanhin vampyyri tässä osassa mannera, joten hän pystyi tarvittaessa toimimaan aivan eri tavalla kuin tavallinen vampyyri. Lisäksi Anaclaudia oli se, jolla oli riittävästi valtaa ja auktoriteettia koota iskujoukko valmiiksi.
”Ehdottaisin, että sinä lähdet nyt kokoamaan iskujoukkoa ja suunnittelemaan pelastusiskua tarkemmin ja minä lähden pitämään silmällä Heavenin tukikohtaa”, Joshua lausui ajatuksensa ääneen. ”Ja ennen kuin väität vastaan, minulla on parhaat valmiudet toimia tarvittaessa yksin. Se korottaa hieman poikien mahdollisuuksia selvitä tästä kaikesta.”
Lisäksi, tämä saattaisi hieman hyvittää sitä, että Joshua oli jättänyt pojat omalla vahtivuorollaan ja tietyllä tapaa mahdollistanut tämän kaiken.


Jeremiah näki miten Loki sulki silmänsä. Tuon täytyi olla aivan yhtä vaikeaa taistella unta vastaan kuin hänenkin. Samassa Jeremiah tunsi omien luomiens painautuvan kiinni, eikä jaksanut pysäyttää niitä. Jollain konstilla hän onnistui kuitenkin pysyttelemään tajuissaan ja pitämään valkoisen usvan loitolla mielstään.
Pitäen itsensä tahdonvoimallaan hereillä, hän alkoi samaan aikaan kurottelemaan omallaan kohti Lokin mieltä. He eivät ehkä voisi juuri nyt puhua tai koskettaa toisiaan, mutta ainakin he voisivat käyttää telepatiaansa. ”Loki. Loki, kuuletko minua? Miten sinä voit? Onko sinua satutettu?”


Laura riisui viimein omia kumihanskojaan. Muut saisivat viimeiset näytteet otettua ja luetteloitua. Hän voisi itse mennä järjestelemään siirtoa, jotta he pääsisivät lähtemään mahdollisimman pian. Lisäksi hän haluaisi tarkastaa henkilökohtaisesti kaikki siiroa koskevat dokumentit, jotta mikään ei menisi vikaan. Juuri nyt, nämä kaksi yksilöä, olivat ehdottomasti Heavenin tärkeimpiä vampyyreita.
”Kun olette valmiita, näille voi pukea päälle kaavut ja heidät voidaan valmistella siirtoa varten. Ilmoittakaa minulle, kun kaikki on valmista”, Laura ilmoitti alaisilleen, ennen kuin poistui huoneesta.

Ana ei ollut uskoa korviaan. Heillä sittenkin olisi mahdollisuus, vaikka hän olikin yrittänyt olla elättelemättä toivoa. Tämä oli toden totta hyvä uutinen, mutta latino ei antanut tämän näkyä kuitenkaan kasvoiltaan. Hän nyökkäsi Joshuan kertomukselle siitä, että Alexander ja Jeremiah siirrettäisiin yön aikana tutkimuskeskukseen, ja oli yhtämieltä siitä, että se olisi heidän paras mahdollisuutensa toimia.
“Suunnitelmasi kuulostaa hyvältä.”, Ana totesi kun mies oli saanut suunsa puhtaaksi. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Joshua hoitaisi tarkkailun, vaikka hän olisikin mieluiten pitänyt miehen rinnallaan iskujoukoissa. Oli kuitenkin kiistämätön tosiasia että toinen oli ikänsä puolesta paras henkilö olemaan vahtina, ja kykenevä toimimaan yksin yllättävissä tilanteissa. Ana nosti sormet leualleen miettien vain lyhyen hetken. “Hyvä on, teemme näin. Pidä minut ajantasalla jos tulee jotain ilmoitettavaa.”, Ana laski lopulta kätensä nyökäten uudestaan. Kyllä, näin he toimisivat. Suunnitelma ryhtyi hiljakseen muodostumaan naisen mielessä. Nyt hänen olisi vain koottava ryhmä kasaan ja odotettava, että Riccki tietäisi enemmän. He eivät saisi myöhästyä.

“Ole varovainen, Joshua. En halua menettää tänä yönä yhtäkään vampyyria niiden kahden pelastamiseksi.”, Oli ehkä turhaa sanoa se, mutta jostain syystä tuntui tärkeältä kuitenkin toivottaa toiselle hyvää onnea. Ana kääntyi kuitenkin nopeasti kannoillaan, ettei tämä pitkittyisi. Hän olisi halunnut vielä suudella toista, kuin hyvänonnen toivotukseksi, mutta jostain syystä se tuntui samalta kuin olisi hyvästellyt. Joten Ana päätti lähteä nopeasti liikkeelle, olihan heillä kiire. Nyt ei ollut aikaa olla tunteellinen eikä ollut aikaa leperrellä. Puolijuoksevat askeleet muuttuivat nopeasti juoksuksi ja Ana kiisi katujen halki.
“Leonard, tarvitsen viiden vampyyrin iskujoukon valmiiksi viiden minuutin sisään. Haluan heidät rakennukseeni heti.”


Loki oli jo aikeissa antaa tietoisuutensa vaipua pinnan alle, mutta ääni joka tunkeutui hänen päänsä sisään kiskoi hänet takaisin pinnan yläpuolelle. Voi kuinka hän olisi vain halunnut painua pinnan alle ja hukkua tiedottomuuteen. Hän olisi halunnut unohtaa hetkeksi tämän kaiken ja sen, että tämä oli hänen syytään. Mutta Jeren sanat hänen mielessään saivat hänet tuntemaan itsensä vain enemmän syylliseksi. Pätkä oli hänestä huolissaan, vaikka tämä kaikki olikin hänen syytään. “Mä oon ihan okei.. Anna anteeks, Jere.. Tää on mun syytä.”, Lohduttomat sanat saivat kyyneleet vierähtämään suljettujen luomien alta poskille. Pian heidät siirrettäisiin jonnekkin, jossa heitä tökittäisiin neuloilla vielä lisää..
Narsk.
Ja se kaikki oli hänen syytään. Hän oli näyttänyt Jerelle millainen todellisuudessa oli. Hän oli tehnyt tuolle saman mitä se saatanan juntti oli tehnyt tuolle aivan liian monta kertaa. Hän oli alistanut Jeren ja satuttanut tuota.
Narsk.
Jää rakoili hänen jalkojensa alla uhkaavammin. Se narskui ja vaikeroi. Jere oli lähtenyt hänen luotaan ja halunnut kuolla. Hän oli aiheuttanut tämän heille. Jää hänen allaan rasahti. Vain muutama askel, ja se pettäisi hänen allaan, ja pudottaisi hänet jäiseen pimeyteen jossa pelkästään hänen hulluutensä eli. Ja tällä hetkellä, Loki toivottaisi sen tervetulleeksi. Pienen pieni, lähes huomaamaton virne kaarsi aavistuksen blondin huulia.

Onneksi Anaclaudia myöntyi suunnitelmaan. Joshua oli melkein odottanut, että nainen ilmoittaisi tulevansa hänen mukaansa. Nyt kun nainen suostui toimimaan suunnitelman mukaan, he säästivät aikaa, joka mitä todennäköisemmin oli pojille kultaakin kalliimpaa.
”Pidän sinut ajantasalla thalia”, Joshua lupasi, ääni huomattavasti pehmeämpänä, kuin oli aluksi aikonut. ”Äläkä huoli. Tarvitaan paljon enemmän, kuin pelkkä Heaven, saamaa minut hengiltä. Tiedät sen itsekin.” Onneksi Heaven tulisi tuskin koskaan saamaan tarvittavia välineitä hänen tappamiseensa. Olihan siitä sentään jotain hyötyä, että oli lähes yhtä vanha, kuin koko ihmiskunta.

Anaclaudian lähtiessä takaisin Chaosin alueelle, Joshua lähti viivyttelemättä kohti Heavenin tukikohtaa. Matkallaan hän mietti nopeasti, missä olisi paras paikka olla vahdissa. Hänen olisi asetuttava paikakan, josta olisi suora näköyhteys keskuksen parkkihallin oville. Toivonmukaan niitä olisi vain yksi. Hänn olisi pyydettävä Ricckiä olemaan nopea, jotta poikia kuljettava auto ei vain menisi heiltä ohitse. Silloin peli olisi pelattu heidän kaikkien osalta ja se kostautuisi nimenomaan pojille.


Kun Anaclaudia otti yhteyttä, Leonard istui turhan sirolla tuoleella, hempeän värisessä makuuhuoneessa, lukemassa tabletiltaan uutisia. Hän oli päätynyt vuorostaan vahtimaan heidän pelastamaansa siviiliä, joka nukkui kauhtuneen tilkkutäkin päällä, autuaan tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Jos nainen ei kuitenkaan kohta heräisi, hänen voinnistaan pitäisi luultavasti huolestua. Se ei kuitenkaan olisi Leonardin tehtävä. Anaclaudia piti huolen siitä.
”Tämä selvä pomo. Onko toiveita vampyyreiden suhteen?” Leonard oli jo matkalla talon alakertaan hälyyttämään Maggieta vahtimaan siviiliä, sillä välin kun hän hoitaisi heidän pomolleen iskuvalmiita vampyyreja.


Jeremiah, yhdistyneenä Lokin mieleen, saattoi kuulla sen oudon narskunnan. Hän ei tiennyt tarkalleen mistä ääni tuli ja mitä se tarkoitti, mutta joka tapauksessa se sai hänet huolestumaan. Varsinkin kun Loki yhä vain pyyteli häneltä anteeksi. Se sai hienoisen paniikin kuplimaan hänen oman pintansa alla. Se palautti myös hänen mieleensä uusia muistoja. Hän oli nukkunut päivien ajan Anaclaudian luona, koska ei ollut kestänyt alkavaa leimaantumista. Niin Anaclaudia ja Joshua olivat sanoneet. Hän muisti sen pitkän pöydän ääressä käydyn keskustelun. Hän myös muisti sen, miten Loki oli yllättäen jostain syystä taantunut pienen lapsen tasolle. Hetken aikaa Jeremiah oli ollut se, jo´nka oli pitänyt suojella Lokia.
Nyt hän pelkäsi, että niin tapahtuisi taas.
”Loki, älä. Ei tämä ole kenenkään syytä.” Jeremiah yritti parhaansa mukaan pitää toisen luonaan. ”Me selviämme tästä. Jotenkin. Yhdessä. Ole kiltti, äläkä pyytele anteeksi. Kaikki on hyvin.”