Rise (K-18)

“Haluan kykeneviä vampyyreitä. Kyseessä on pelastusoperaatio, joten luvassa saattaa olla tappelua. Haluan viisi vapaana olevaa ja kyseiseen tehtävään kykenevät paikalle.”, Ana ei nyt näin äkkiseltään muistanut ketkä olivat vapaana ja ketkä määrätyissä tehtävissä, ja Leonard oli aina hyvin näistä asioista perillä, lisäksi tuo oli paikan päällä ja pystyisi järjestämään vaadittavat henkilöt hänen huoneeseensa hänen asettamansa aikarajan puitessa. Rakennukset kiisivät hänen ohitseen hänen juostessaan takaisin kohti Chaosin aluetta. Ana piti tietenkin myös huolen siitä, että käytti kiertoteitä, eihän hän voinut ottaa riskiä siitä, että joku näkisi hänet ja seuraisi häntä. Chaosin turvallisuus oli hänelle numero yksi.
Juostuaan koko matkan rajoille asti, Ana saattoi viimein hidastaa vauhtinsa reippaaksi kävelyksi. Ponihäntä piiskasi hänen selkäänsä naisen suunnatessaan suorinta tietä omaa rakennustaan kohden. Hän ei epäröinyt tai hidastellut sen enempää työntäessään kaksoisovet auki edestään.


Pätkä ei muistanut. Tuo ei tosiaankaan muistanut tätä tilannetta edeltäviä tapahtumia. Se oli tavallaan koomista. Aivan kuin toinen olisi halunnut unohtaa, mikä varmasti olikin fiksuinta. Haha, jos Jere vain muistaisi, tuo ei lohduttelisi häntä. Loki olisi pudistanut toisen sanoille päätään, jos hänen lihaksensa olisivat toimineet niinkuin niiden piti. Hän ei kuitenkaan pystynyt siihen, kuten ei pystynyt mihinkään muuhunkaan. “Kyl sä kohta muistat, pätkä. Mut älä huoli, mä pidän huolta siitä et sä pääset täältä pois.”, Mikään ei ollut hyvin, eikä mikään mitä Jere sanoisi voisi muuttaa sitä tosiasiaa. Loki oli jo luovuttanut, ja tuo oli valmis kuolemaan sen vuoksi, että Jere saisi elää. Olihan tuolle kakarakin tulossa, Anan kanssa. Ana pitäisi varmasti huolta hänen pätkästään. Hän luotti siihen.
Oli tavallaan outoa miten rauhallisesti hän pystyi suhtautumaan siihen, että kuolisi pian. Jos hänen kuolemansa vain tarkoittaisi sitä, että Jere saisi elää, hän tosiaankin kuolisi ihan mielellään. Mutta ei ennenkuin antaisi näille helvetin tutkijoille palasen helvettiä. Kunhan hän pääsisi irti näistä siteistä, hän pitäisi pystyyn sellaisen shown ettei toista samanlaista oltu nähty.

Jälleen hän otti askeleen pidemmälle mielenterveytensä jään päällä. Hän halusi loikata vauhdilla pimeyteen, painua hyisen pinnan alle ja jäädä sinne. Hän halusi olla välittämättä. Olisi helpompaa vain palata takaisin siihen mitä hän oli ollut ennen Jeren tapaamista.
Narsk.
Jäähän ilmestyi pitkä halkeama. Blondin kasvot venyivät virneeseen pelkästään tuon mielipuolisen tahdonvoiman ansiosta. Hän tunsi valkean sumun ympäröivän itseään. Jos hän nyt antaisi sille periksi, jos hän luovuttaisi ja antaisi tajuntansa hämärtyä, hän heräisi omana itsenään seuraavan kerran. Hänen täytyi vain ottaa se yksi vaadittava askel.

Anaclaudia onnistui herättämään Leonardin mielenkiinnon sanoillaan. Eikö yksi pelastusoperaatio yössä riittänyt? Hän kuitenkin tiesi tuhlaavansa heidän kummankin aikaansa, jos ryhtyisi kyselemään. Lisäksi asia ei kuulunut hänelle. Anaclaudia oli kertonut hänelle juuri äsken kaiken tarvittavan, eikä hänen tarvinnut tietää enempää. Ainut, mitä hänen täytyi tehdä, oli hankkia pomolleen ne vampyyrit, joita tuo oli häneltä pyytänyt.

Maggien siirtyessä yläkertaan, Leonard asteli ulos talosta, miettien ketkä viisi hän voisi lähettää Anaclaudian luokse.
Tamara oli yksi varteenotettava vaihtoehto. Naisen pitäisi olla myös vapaalla. Sitten olivat Eduardo ja Garrick, sekä Mila ja vielä Jonas. Nämä viisi voisivat olla juuri sitä, mitä Anaclaudia kaipasi. Kaikki olivat nopeita, vahvoja ja hyviä taistelijoita. Itseasiassa Eduardo ja Garrick olivat hyviä kaikessa, johon liittyi aseita. Sen enempää aikailematta Leonard otti yhteyttä jokaiseen ja komensi heidät Anaclaudian talolle täydessä varustuksessa. Hän suuntasi myös itse talolle odottamaan jengiläisiä ja varmistamaan, että jokainen saapuisi paikalle.
Ana oli onneksi koulinut jenginsä jäsenet hyvin. Viisikko saapui paikalle samaan aikaan Leonardin kanssa, valmiina toimimaan. Eikä se ollut hetkeäkään liian aikaisin, sillä Anaclaudia saapui paikalle vain hetkeä myöhemmin.


Joshua seisoi varjoissa, katse suunnattuna maanalaisen parkkihallin leveille oville. Ricckin mukaan tukikohdasta ei pitäisi johtaa ulos muita teitä, joista mahtuisi auto. Lisäksi mies oli varma, että pojat olivat kyseisessä rakennuksessa. Riccki oli laittanut hänelle myös roppakaupalla muita tietoja, joita selata rannelähettimellä, samalla kun hän odotti autojen ilmestymistä. Ilmeisesti poikien siirtoa valmisteltiin parhaillaan, mutta tarkkaa lähtöaikaa ei ollut vielä tiedossa. Mikä tarkoitti sitä, että Joshua oli ollut ajoissa. Lähtöaika saattaisi kuitenkin tulla niin nopeasti, että Anaclaudia ei välttämättä siihen ehtisi.
Toistaiseksi he eivät voineet muuta kuin odottaa.


Lokin sanoissa tuntuva lopullisuus sai Jeremiahin viimeinkin muistamaan sen mitä oli tapahtunut. Sen myötä aiempi turtumus ja epätoivo lähtivät valtaamaan hänen ruumistaan samaan tapaan, kuin elimistöön ruiskutettu myrkyllinen uute. Hän oli halunnut kuolla ja oli ollut valmis siihen. Hän oli kävellyt Heavenin agenttien luokse siinä toivossa, että he olisivat tappaneet hänet. Hän oli päätynyt ratkaisuunsa, koska Loki oli halunnut jättää hänet. Mies oli halunnut todistaa, kuinka vaarallinen saattoi olla ja oli onnistunut ainoastaan saamaan Jeremiahin täydellisen epätoivoiseksi. Hän ei olisi kestänyt elämää ilman Lokia.
Kai tämä oli sitten sitä leimaantumista, josta Joshua ja Anaclaudia olivat puhuneet. Tuntui uskomattomalta ajatella, että hän oli leimaantunut toiseen mieheen, mutta niin siinä oli kaiketi käynyt. Ei tälle kai ollut mitään muuta selitystä.
”Loki! Sinä muistat mitä tapahtui. Minä halusin kuolla, koska en halua elää ilman sinua!” Jeremiah tunsi epätoivon kasvavan entisestään ja pelkäsi, että kaikki olisikin jo menetetty. ”Eikä se ole muuttunut mihinkään. Minä en vieläkään aio elää ilman sinua.”


Tohtori Underwoodin pyytämät näytteet oli otettu. Nyt tutkijat saattoivat siirtää vampyyrit pöydiltä kuljetuslaatikoihin. Laatikot puolestaan kuljetettaisiin pakettiautoon, joka veisi koekappeleet tutkimuskeskukseen.

Ovien auetessa Ana saattoi nähdä pyytämänsä joukot valmiina ja odottamassa pöytänsä luona. Hienoa, he säästäisivät aikaa siinä, ettei kukaan ollut myöhässä ja kaikilla oli varusteet valmiina. Helvetin hienoa. “Käydään suoraan asiaan.”, Ana asteli rivakasti omalle paikalleen pöydän ääreen ja napautti muutamaa nappia pöytään upotetusta kosketusnäytöstään, saaden esille jälleen kerran hologrammina kaupungin kartan. “Heavenilla on uusi käytäntö, yksittäisiä vampyyrejä ei enää tapeta saman tien, vaan nykyään vampyyrit otetaan talteen koekaniineiksi. Aikaisemmin tänään Jeremiah ja Alexander ovat joutuneet labrarotiksi, ja tänä iltana saattaa olla ainot mahdollisuutemme pelastaa heidät.”, Ana selitti nopeasti tiukalla äänensävyllä, mistä oli kyse. Samalla hän osoitti kartasta paikkaa, jossa Heavenin päärakennus sijaitsi. Hän myös piirsi nopeasti näytölle mahdollisen reitin uuteen tutkimuskeskukseen, jonka Riccki oli saanut poikineen selville. “Tällä hetkellä Joshua on pitämässä vahtia päärakennuksen edessä, ja hän informoi meitä heti kun autot lähtevät liikkeelle ja seuraa niitä. Meidän tehtävänämme on yllättää autot, ja hoidella pelastusoperaatio mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman siististi.”

Suunnitelma oli hätäisesti ja nopeasti luotu, mutta se saisi luvan toimia. He lähtisivät mahdollisimman pian liikkeelle, asettuisivat odottamaan Heavenin autoja johonkin vähän syrjempään, ja pysäyttäisivät autot ja tyhjentäisivät nopeasti. Itse pelastus saisi luvan olla ohi alle kymmenessä minuutissa, jotta he ehtisivät poistumaan paikalta ennenkuin Heaven ehtisi lähettämään paikalle apuja. “Kysyttävää tässä vaiheessa?”


Vaikka Loki oli kuinka vakuuttanut itselleen tahtovansa ottaa sen viimeisen askeleen, ja ettei mikään Jeren sanoma sitä muuttaisi, hän kuitenkin pysähtyi, eikä ottanut vielä sitä viimeistä askelta. Jeren sanat tuntuivat iskulta kasvoihin jonka oli tarkoitus herättää. Se satutti häntä, sillä nyt hän joutui kohtaamaan uudestaan sen, ettei Jere aikonut elää ilman häntä. Jos hän nyt antaisi henkensä toisen puolesta, tuo luultavasti tapattaisi itsensä vain myöhemmin. Helvetti. Olisi ollut helpompaa jos hän ei olisi välittänyt tästä, mutta hän välitti. Hän tunsi jotain hyvinkin syvää Jereä kohtaan, eikä hän halunnut toisen kärsivän.
“Älä tee tätä mulle, Jere..”, Lokin ääni oli täynnä kärsimystä. Mies oli elänyt lähes koko elämänsä hulluna, mielipuolina psykopaattina joka ei erottanut moraaleja eikä tiennyt mikä oli oikein ja väärin. Loki halusi takaisin siihen aikaan, kun hänen mielensä oli lapsellisen viaton, joskin hyvin hyvin kieroutuneella tavalla.

Jeremiah ei kuitenkaan näyttänyt haluavan suoda hänelle tätä pelastusta. Loki tunsi repeytyvänsä kahdeksi. Osa hänestä halusi ottaa sen viimeisen askeleen ja murtaa jää, ja osa hänestä halusi kääntyä takaisin rantaa kohden jossa Jere odotti häntä. Blondi halusi liikkua, hän yritti pakottaa jäseniään toimimaan tuntiessaan että häntä siirrettiin pöydältä johonkin, luultavasti takaisin laatikkoon äänestä päätellen.

Heavenin uusi käytäntö ei tullut Leonardille yllätyksenä. Hän oli lukenut siitä joitain pieniä artikkeleita, joita uutiset olivat uskaltaneet julkaista. Se oli kuitenkin yllätys, että operaatio oli jo aloitettu. Hän oli olettanut alkuperäisen ehdotuksen sotivan niin pahasti yrityksen periaatteita vastaan, ettei se olisi kantanut hedelmää vielä moneen vuoteen. Ilmeisesti hän oli ollut väärässä. Huolestuttavaa oli myös se, että Heaven oli onnistunut saamaan samana iltana kaksi heidän jäsentään kiikkiin. Saattoi hyvin olla, että heidän olisi opeteltava elämään entistä varovaisemmin. Heillä ei olisi varaa tällaisiin pelastustehtäviin kovinkaan usein.

Anaclaudian iskujoukko kuunteli tehtävänantoa hiljaa, mutta osa vilkuili toisiaan aavistuksen epäilevästi. Todennäköisesti näitä hieman arvelutti Anaclaudian into pelastaa Alexander, joka tuntui enemmän taakalta koko jengille, kuin hyödyltä. Jeremiah oli puolestaan niin tuore jäsen, ettei kukaan osannut vielä muodostaa miehestä mielipidettä.
Siitä huolimatta kukaan ei avannut suutaan sanoakseen vastaan. Eduardo ja Garrick sen sijaan ryhtyivät tarkastamaan aseitaan hyökkäystä varten. Muut seisoivat hiljaa ja odottivat käskyjä.


Joshua tutki oletettua reittiä tukikohdasta tutkimuskeskukseen. Paras paikka hyökätä olisi todennäköisesti aivan kaupungin rajan ulkopuolella. Sinne olisi riittämiin matkaa, jotta apujoukoilta kestäisi aikaa tulla paikalle. Mutta ei kuitenkaan liian kaukana, jotta he eivät pääsisi piiloon kun kaikki olisi ohitse. Joshuaa vain huoletti poikien tämän hetekinen kunto. Riccki oli saanut käsiinsä luettelon kokeista, joita pojille oli jo suoritettu, sekä videopätkän, jossa Jeremiahia oli satutettu tarkoituksella Lokin edessä. Tiedoista selvisi myös se, että pojat oli pumpattu täyteen kalmojuuri-villiruusu uutetta. Mitä ilmeisemmin tutkijat olivat halunneet pitää kaikki ruumiinosat itsellään ja pitivät pojat tällä tapaa lamaantuneina. Jeremiah ja Alexander tuskin pääsisivät pakenemaan omin jaloin.

”Joshua. Lähtöpäätös on tehty. Kuljetus lähtee liikkeelle hetkenä minä hyvänsä.” Ricckin ääni kaikui tällä kertaa Joshuan päässä ja sai hänet valpastumaan.
”Selvä. Kiitos Riccki.”
”Eipä mitään. Yritämme pitää teidät ajan tasalla.niin hyvin kuin mahdollista, mutta olemme seilainneet Heavenin verkossa ehkä hieman liian kauan. Meidät voidaan huomata pian.”
”Älkää ottako turhia riskejä. Ilmoitan Anaclaudialle tilanteen.”
”Asia selvä.”
Kun Joshuan yhteys Ricckiin katkesi, hän ryhtyi rakentamaan heti uutta Anaclaudian kanssa. ”Riccki ilmoitti, että poikia kuljettava auto on lähdössä liikkeelle hetkenä minä hyvänsä. Valmistautukaa.”


Jeremiah ei voinut mitään sille, että tunsi hienoista huojennusta kun tunsi Lokin epäröivän. Tilanne ei kuitenkaan ollut ohitse. Hän saattoi yhä menettää miehen lopullisesti. Ajatuskin siitä sai hänen rintakehässään aikaan kivun, joka tuntui lähes tappavalta.
”Loki, olen pahoillani, tämä ei ole enää vain minusta kiinni”, Jeremiah yritti parhaansa mukaan tavoitella ajatuksissaan lempeää sävyä, mutta ei saanut täysin tukahdettua sen alla kytevää paniikkia. ”Sinusta on tullut minulle elinehto. En osaa kuvitella enää elämää ilman sinua. Ole kiltti äläkä jätä minua.”
Jeremiah tiesi kuulostavansa täydellisen typerältä ja naurettavalta. Hän oli kuin mikäkin neiti jostain akkojen elokuvasta anellessaan Lokia jäämään. Hän ei kuitenkaan välittänyt. Jos hän nyt menettäisi Lokin, olisi täydellisen varmaa, että hän kuolisi hyvin pian sen jälkeen. Keinolla millä hyvänsä.

Kesken kaiken hän havahtui hetkeksi heitä ympäröivään todellisuuteen tuntiessaan, miten hänet käytännössä katsoen pudotettiin johonkin. Matka oli hyvin lyhyt, mutta kun hänen vartalonsa iskeytyi kovaa, kylmää metallipintaa vasten, hän ei voinut olla voihkaisematta. Seuraavaksi hänen edessään kolahti jotain, ikään kuin kansi olisi laskettu paikoilleen ja sitten hän saattoikin jo hämärästi kuulla raskaiden salpojen kalkkeen. Hän ehti juuri ja juuri aistia, miten häntä lähdettiin siirtämään, ennen kuin vajosi takaisin aiempaan horrokseensa.


Laura seisoi parkkihallissa odottamassa, että vampyyrit tuotaisiin ylhäältä alas ja pakattaisiin sisälle autoon. Hän halusi päästä jo liikkeelle, mutta ikävä kyllä, jotkut asiat vain ottivat aikansa. Oli parempi, että heidän yksilönsä olisi pakattu huolellisesti matkaa varten. Jos jokin menisi pieleen matkan aikana ja hän menettäisi koekappaleensa, hän todellakin vaatisi syyllisen pään hopeavadilla.

Ana huomasi nuo pienet, ohimenevät varoivaiset vilkaisut. Hän olisi voinut huokaista, mutta tätä hän oli odottanutkin. Hän voisi toki pitää joukoilleen palopuheen siitä, kuinka jokainen jengiläinen oli perheenjäsen ja tärkeä, vaikkakin kyseessä olivat heidän uusin jäsenensä ja mielipuoli, josta kukaan ei tuntunut pitävän. Mikä ei sinänsä ollut ihme. Sen sijaan Ana loi tiukan katseen yksitellen jokaiseen paikallaolijaan. “Minä en pakota ketään teistä tälle reissulle. Jos haluatte jäädä pois, siitä vain.”, Ana katsoi taas jokaista vuorotellen, antaakseen noille mahdollisuuden. Ei, hän ei halunnut kenenkään lähtevän tälle retkelle jos nuo eivät halunneet, sillä se saattaisi johtaa virheisiin joihin heillä ei ollut varaa. Oli parempi jos kaikki olisivat mukana täysillä. Riskien minimoiminen oli tärkeää.

Samassa Ana saikin jo ilmoituksen Joshualta. Heidän olisi parasta lähteä liikkeelle nyt, mikäli aikoisivat ehtiä auton edelle. He pysäyttäisivät auton, tappaisivat tarvittaessa kuljettajat, nappaisivat pojat mukaansa ja katoaisivat paikalta ennenkuin Heavenin lisäjoukot ehtisivät paikalle. Nopea ja siisti keikka, ellei matkaan ilmestyisi mutkia. “Jos kellään ei ole mitään vastaan sanottavaa tai kysymyksiä, lähdetään liikkeelle. En halua menettää tänään yhtäkään teistä, joten olkaa varovaisia. Hoidetaan tämä nopeasti ja siististi. Leonard, jätän sinut tänne vastuuseen.”, Ana ei tietenkään voinut riskeerata koko jengiä ottamalla oikean kätensä mukaan. Siltä varalta, että hänelle kävisi jotain. Jos hän kuolisi tai haavoittuisi vakavasti, Leonard olisi johdossa.


Loki tunsi jonkinlaista vihaa Jeremiahin sanoja kohtaan. Tuntui hieman siltä, kuin toinen olisi kiristänyt häntä sanoillaan. Hän välitti pätkästä kovin, eikä olisi mistään hinnasta halunnut jättää häntä, eikä uskonut itsekkään voivansa elää jos toinen jättäisi hänet. Senhän takia hän oli seurannut tuota tänne asti. Mutta silti jostain syystä toisen sanat saivat hänet irvistämään mielessään. Miten hän voisi päästä tästä eteenpäin? Voisiko hän ottaa kuitenkin sen askeleen, ja palata takaisin edelliseen? Mielessään luomassa maailmassa, siellä missä hän seisoi jään päällä, hän kääntyi ympäri. Lumisella rannalla seisoi Jere, anelemassa häntä takaisin luokseen. Loki katsoi alas jäähän, jossa oli säröjä kertomassa hänen mielenterveytensä laadusta. Ennemmin tai myöhemmin se pettäisi hänen altaan.
“Jere.. Mun pää ei kestä tätä.. Sä tiiät et mä oon hullu, miks sä haluut edes olla mun kanssa?”, Varmana olisi jokin keino lopettaa leimaantuminen, jos tässä siitä olisi kyse. Jeren ei tarvinnut muuta kuin sanoa, ettei haluaisi tätä, ja Loki etsisi kyllä keinon estää ja lopettaa leimaantuminen. Se sattuisi häneen, sattuisi niin helvetisti ettei hän osaisi edes kuvitella sitä, mutta hän puhui kuitenkin totta. Jossain vaiheessa jokin työntäisi häntä taaemmas mielikuvituksensa jäällä ja murtaisi sen. Siihen saattaisi mennä vuosia, tai vain päiviä. Lopputulos olisi kuitenkin se, että se murtuisi. “Mä en tiiä kauan mä pystyn viel pitämään mun järjen kasassa.. Ja sit ku mä menetän sen taas, sä tiiät millanen must tulee. Sä tiiät mitä mä tarvin sillon.”, Lokin ääni oli täynnä epätoivoa ja katkeransuloista vihaa omaa itseään kohtaan.

Anaclaudia oli huomannut saman, kuin Leonardkin. Mies ei kuitenkaan voinut syyttää jengin jäseniä epäröinnistä, mutta nosti henkistä peukaloaan noille, kun kukaan ei jättäytynyt pois tehtävältä. He hoitaisivat tehtävän samalla täsmällisyydellä ja mukisematta, kuin minkä tahansa muunkin, eikä kukaan kyseenalaistaisi pomonsa käskyä. Heidät oli koulutettu hyvin. Tässä oli syy sille, miksi Chaosilla oli niin vahva jalansija Los Angelesissa. Anaclaudian puheista saattoi päätellä, että ainakin nykkiläisillä oli vielä paljon opittavaa.

Kun Anaclaudia ilmoitti, että oli aika lähteä, viisikkoon tuli saman tien liikettä. Aseet sujahtivat takaisin koteloihinsa, kengännauhat varmistettiin, joku veti takkinsa kiinni ja lopulta he lähtivät siirtymään ovea kohti.
Leonard ei ollut järin yllättynyt, että hän jäisi vartioimaan kotipesää. He olivat hyvin, hyvin harvoin Anan kanssa samaan aikaan kentällä ja hyvästä syystä. Jos he kumpikin menehtyisivät, jengi murenisi täysin. Heidän väkilukunsa oli niin iso ja tähän väkeen kuului paljon kunnianhimoisia vampyyreja. Jos joku ei jäisi selvään johtoon, valtataistelu saattaisi hyvinkin tuhota kaiken, mitä Anaclaudia oli vuosien aikana onnistunut rakentamaan.
”Onnea matkaan”, Leonard huikkasi Anan perään. Ryhmän mentyä, hän valmistautui henkisesti olemaan jälleen vastuussa ja ratkomaan ne ongelmat, joita ilmenisi Anaclaudian ollessa poissa. Hän ei vieläkään pitänyt hommasta, mutta jonkun se piti hoitaa. Lisäksi Anaclaudia luotti häneen ja kuulemma sellainen tyyppi oli homman paras, joka ei himoinnut valtaa.


Jeremiah kuroi uudelleen yhteen yhteyden itsensä ja Lokin välillä. Hetkellinen todellisuuteen havahtuminen oli saanut sen heikentymään, mutta nyt Jeremiah piti siitä jälleen tiukasti kiinni. Samalla hän pääsi sen kautta näkemän Lokin hyvin eriskummallisen mielenmaiseman. Hän näki jään ja lumisen rannan, Lokin itsensä seisomassa keskellä halkeilevaa jäätä. Näky sai Jeremiahissa aikaan vaistomaisen tarpeen syöksyä jäälle miehen luokse ja repiä tuo sieltä pois, ennen kuin se pettäisi kokonaan tuon alta. Hän piti kuitenkin itsensä paikoillaan vakuuttelemalla tämän olevan vain Lokin mielikuvitusta.
”En minä välitä”, hän vastasi Lokille totuudenmukaisesti. Kaiketi se johtui leimaantumisesta ja osittain siitä, että hän oli vampyyri, mutta Lokin mielenterveydellä ei ollut kovinkaan suurta merkitystä. Sillä oli, olivatko he yhdessä vai eivät. ”Sillä ei ole väliä Loki. Minä pystyn kyllä elämään sen asian kanssa, mutta en pysty elämään ilman sinua. Ole kiltti. Älä mene.”


Vampyyrit tuotiin parkkihalliin suurissa arkkumaisissa laatikoissa. Arkut oli valettu vahvasta, vampyyrinkestävästä teräksestä ja niissä oli lukuisia näppäriä ominaisuuksia, joilla vangit saataisiin myös pidettyä laatikoissa. Niiden nostamiseen ja siirtämiseen tarvittiin neljä hyväkuntoista aikuista. Onneksi Heavenilla oli reilusti väkeä töissä myös öisin.
Laura seurasi laatikoiden siirtämistä autoon. Hänelle oli hetkeä aiemmin ilmoitettu, että hänen olisi ajettava pakettiauton perässä omalla autollaan, sillä hän ei mahtuisi kyytiin, jos halusi noudattaa turvatoimia. Moinen sapetti häntä hieman, mutta hän ei edelleenkään halunnut ottaa riskejä näiden yksilöiden kanssa. Niinpä, kun vampyyrit olivat turvallisesti lukkojen takana, Laura käveli vuokra-autolleen ja nousi kyytiin.


Joshua valpastui entisestään, kun parkkihallin ovet liukuivat auki. Pian hän sai huomata, että Heaven ei ainakaan osannut peitellä jälkiään. Poikien siirto ei olisi voinut olla yhtään läpinäkyvämpi. Ison, todennäköisesti luodinkestävän ja erikoisvarustellun pakettiauton edessä ja takana kulki silmiinpistävä katumaasturi, joiden sisällä oli todennäköisesti agentteja valmiina turvaamaan pakettiauton kulku. Letkan perässä kulki vielä yksittäinen pikkuauto, jonka merkitystä Joshua ei tiennyt. Todennäköisesti siinä kulki joku tärkeilevä tutkija, joka halusi varmistaa, että agentit osaisivat perille.
Joshua lähti seuraamaan tätä letkaa jalan ja ilmoitti samalla Anaclaudialle, että oli liikkeellä. Hän myös kertoi autojen määrän ja nopean arvion siitä, paljonko arveli heillä olevän väkeä vastassaan.

Ana johti ryhmänsä ulos samaisista pariovista joista oli vain hetkeä aikaisemmin astellut sisään. Nyt ei ollut aikaa tuhlattavaksi, ja heidän olisi päästävä vauhtiin, ja pian. Vasemmalla kädellään Ana viittoi kaksi vampyyriä lähtemään kohti itäistä uloskäyntiä, tämän jälkeen hän viittoi oikealla kädellään kaksi läntiselle. Viimeinen vampyyri saisi seurata häntä pohjoiselle. Ei ollut mitään järkeä liikkua suurena ryhmänä, jolloin heidät saatettaisiin huomata helpommin. Rannelähettimet olivat kuitenkin kaikilla mukanaa, ja Ana pystyisi antamaan tärkeitä ohjeita ryhmälleen myös telepaattisesti. Varmin taktiikka oli siis hajaantua ja kokoontua vasta lähempänä heidän päämääräänsä.
Saatuaan iskuryhmänsä hajautettua, Ana nopeutti reippaat askeleensa juoksuksi. Joshuan ilmoitus Heavenin liikkeelle lähdöstä ei olisi voinut tulla parempaan rakoon, ja nainen välitti nopeasti tiedot heidän vastustajistaan eteenpäin muille. Nyt oli vain seurattava oletettua reittiä ja toivottava että Joshua pystyisi pitämään heidät täsmällisesti ajantasalla sijainnistaan, jotta he voisivat päästä edelle ja yllättää autot. Niitä oli hieman enemmän kuin Ana olisi toivonut, mutta määrä ei kuitenkaan yllättänyt häntä mitenkään. Ihmeitä oli aivan turha odottaa.


Jeremiahin sanat saivat kirkkaat siniset silmät pyöristymään yllätyksestä. Eikö Jere muka oikeasti välittänyt siitä, että hän oli hullu? Miten kukaan halusi edes olla hänen lähellään kun hän teki niitä asioita joita teki? Nyt kun hän oli hieman järjissään, hän ymmärsi tekojensa kauheuden, vaikkei se hetkauttanutkaan häntä itseään. Hän tiesi tehneensä väärin, mutta se oli vähän sama kuin olisi ymmärtänyt jonkun toisen mielipiteen, vaikka oma olikin aivan erilainen. Kipu ja sen tuottaminen olivat Lokille elinehto. Hän uskoi pystyvänsä alistumaan Jerelle, mutta aina välillä hänen täytyi päästä myös alistamaan. Voisiko Jere tosiaan elää sellaisen kanssa? Hän tulisi aina janoamaan tuskanhuutoja ja tappamista.

“Mä..”, Loki epäröi. Hänen toinen jalkansa oli jo kohonnut ottaakseen askeleen eteenpäin, kohti Jereä. Ehkä, vain ehkä, he voisivat selvitä tästä yhdessä, ilman, että hän menettäisi vielä järkeään. Ja ehkä he kestäisivät yhdessä sen, kun jää viimein murtuisi. Tämä sai blondin hymyilemään, ja hitaasti tuo lähti ottamaan vaadittavia askeleita päästäkseen rannalle Jeren luokse, pois heikolta jäältä. Mielen maisema muuttui sitä mukaa mitä lähemmäs Jereä Loki pääsi. Jää näytti sulavan pois, ja sen tilalle muodostui synkkä, syvä kuilu. Nyt, kun Loki seisoi Jeren edessä, hänen takanaan ammotti enää musta kuilu. Tämä kuvasti sitä, kuinka pieninkin sysäys saisi blondin putoamaan takaisin pimeyteen, josta ei olisi enää paluuta. “Kiitti, Jere. Mä jään.”, Loki hymyili nostaessaan kätensä voidakseen koskea pätkän poskea. Hän ei halunnut jättää toista.

Joshua seurasi saattuetta nopeasti, lähettäen Anaclaudialle tasaisin väliajoin ajatuksen voimalla sen hetkisen sijaintinsa. Toistaiseksi saattue oli kulkenut juurikin sitä reittiä, jonka Riccki oli olettanutkin. Joshua vain mietti, millä kaikella tavalla heidän pelastusoperaationsa voisi mennä pieleen. Hän olisi halunnut eliminoida jo etukäteen osan saattueesta, helpottaaksen Anaclaudian työtä, mutta ei uskaltanut ainakaan vielä ottaa sitä riskiä. Heidän ainut mahdollisuutensa saattaisi kadota sitä myöten kuin tuhka tuuleen.


Jeremiah seurasi, miten Loki lähti hiljalleen kävelemään häntä kohti ja tunsi hienoista huojennusta tämän vuoksi. Aivan vielä hän ei kuitenkaan uskaltanut täysin luottaa näkemäänsä, sillä tämä kaikki oli vain mielen tuottamaa kuvaa. Todellisuudessa he saattoivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Saattoihan olla, että he kumpikin olivat parhaillaan hyvin lähellä kuolemaa. Eniten Jeremiah kuitenkin pelkäsi sitä, että tilanne pysyisi ennallaan, aivan yhtä pahana, kun he heräisivät. Siitä huolimatta hän seurasi tarkkaan, kun Loki lähestyi häntä. Samalla hän pani merkille, kuinka miehen mielenmaisema muuttui vähä vähältä sitä mukaa kun tuo eteni. Lopulta, kun Loki viimein oli hänen edessään, he kumpisin seisoivat kuilun partaalla. He olivat aivan yhtä suressa vaarassa pudota, mikä kuvasti täydellisesti heidän suhteensa laatua. Kun sen aika tulisi, he mitä todennäköisemmin putoaisivat kumpikin.
Tuntiessaan Lokin läsnäolon kosketuksena poskellaan, Jeremiah uskaltatui kuitenkin hymyilemään. ”Hyvä.”

He olivat jälleen yhdessä ja yhtä mieltä siitä, mutta todellisuus oli paljon milikuvia karumpaa. Jeremiah tiesi makaavansa jossain ahtaassa, suljetussa tilassa ja saattoi vannoa, että kuuli jostain paksujen seinien ulkopuolelta moottorin äänen. Heitä oltiin viemässä herra ties mihin. Tai ainakin Jermiahia oltiin viemässä. Eihän hän voinut tietää missä Loki oli. Se, minkä sisällä hän ikinä olikaan, sulki ulkopuolelleen kaikki hajut, valon ja varmasti ison osan äänistäkin.

Ana kiristi hampaitaan liikkuessaan nopeasti varjoisia kujia, kattoja ja katuja pitkin yrittäessään päästä Heavenin saattueen edelle. Heillä ei ollut aikaa hukattavaksi, ja jokainenkin pieni virhe voisi maksaa jonkun hengen. Joko Jeremiahin tai Alexanderin. Hän ei vieläkään jaksanut uskoa, että oli ryhtynyt tähän. Mikä ihme hänet sai liikkeelle ja toimimaan, kun kyseessä oli kävelevä katastrofi, jonka hän oli säälistä ottanut siipiensä suojaan? Jeremiahin pelastaminen oli sisänsä ymmärrettävää, olihan tuo hänen syntymättömän lapsensa isä, mutta Alexander oli pelkkä.. Koira, kuriton rakki josta ei tuntunut olevan kuin harmia. Silloin kun poika totteli, hyvä, mutta liian usein tuo karkaili omille teilleen, jota Ana ei voinut sietää.
Hän havahtui ajatuksistaan saadessaan jälleen uuden sijaintipäivityksen Joshualta, ja välitti sen sitten pikaisesti eteenpäin muille ryhmille. Hyvä, he olivat oikealla tiellä ja pääsisivät pian saattueen edellee, jos se jatkaisi kulkuaan kuten oli ennustettu. Ehkä heillä sittenkin käivisi tuuri tämän operaation kanssa.


Loki ei voinut olla hymyilemättä. Hymyssä oli jotain lapsenomaisen viatonta, ja se oli aito ja iloinen. Hän tunsi helpotusta, ja itsevarmuutta siitä, että Jere vierellään he voisivat kenties selvitä niistä demoneista, joita hänen mielessään vielä piili. Loki tiesi, ettei niitä saisi noin vain voitettua, ja tuskin hän pääsisi niistä koskaan eroon, mutta hän oli varma että voisi pitää ne kurissa Jeren avulla. Sitä paitsi, pätkä oli häntä vanhempi, joten vaikka hän joskus sekoaisi, hän uskoi että pätkä pystyi pätkyydestään huolimatta pistämään hänet takaisin ruotuun.
Ajatus sai hänet virnistämään hyväntuulisesti. Nyt ainakin hetkellisesti tuntui siltä, että maailma voisikin olla parempi paikka. Lapsuuden muistot haudattiin jälleen jonnekkin pinnan alle, samoin kuin mieltä vaanivat demonit, ja hetken aikaa maailma olisi parempi.
Se, mitä heillä olisi vielä edessään saattaisi hyvinkin horjuttaa tätä. Pieni, ahdas, suljettu tila johon hänet oli pakattu, voisi hyvinkin paljastua lopulta uudeksi tutkimushuoneeksi, eikä Loki todellakaan odottanut tätä innolla. Se, mitä hän oli jo nähnyt... Hän ei halunnut nähdä, kuinka Jereä kohdeltaisiin kuin labrarottaa.

Auto lähestyi kaupungin rajaa. Mikä puolestaan tarkoitti sitä, että Joshuan tehtävä vaikeutuisi huomattavasti. Alue, jonka kautta kuljetus lähtisi pois kaupungista, oli pääsääntöisesti kituvaa erämaata. Suojaa ei ollut juuri nimeksikään. Saattueen seuraaminen oli toki helpompaa, pidemmälläkin välillä, mutta hänestä itsestään tulisi myös oiva maalitaulu. He olisivat sitä myös, kun ja jos, he saisivat pojat pelastettua. He eivät voineet olettaa, että Jere ja Loki pääsisivät paikalta omin jaloin. Nämä saattoivat hyvinkin hidastaa heitä ja tehdä heidän koko ryhmästään haavoittuvaisempia.
Joshua naurahti itsekseen. Mitä pidemmälle heidän suunnitelmansa eteni, sitä enemmän siitä löytyi aukkoja. Niin moni asia voisi mennä pieleen ja niin moni voisi kuolla tähän pelastusyritykseen. Toivon mukaan myös Ana oli tullut ajatelleeksi tätä, eikä repisi myöhemmin pelihousujaan asian vuoksi.

Silloin viimeinenkin, ränsistynyt talo jäi saattueen taakse ja ensimmäinen kaistale erämaata tuli vastaan. Vielä teitä reunustivat kuivat, auringon korventamat puut. Asfaltti auton renkaiden alla oli lohkeillut monin paikoin. Heidän oli määrä hyökätä kahden kilometrin päässä tästäö pisteestä, jonka jälkeen vähäinenkin suoja häviäisi. Sen jälkeen etäisyys kaupunkiin kävisi myös liian pitkäksi.
”Ana. Saattue on pian kohdallaan. Mikä teidän sijaintinne on? Aloitanko yksin?”
Joshua oli jo suunnitellut, miten aloittaisi, jos tilanne niin vaatisi. Ihmisiä vastaan hän oli käytännössä katsoen kuin tankki, mutta ei hänkään ihmeisiin pystyisi. Yksin toimiminen oli monin tavoin riskialtista, vaikkakin lähinnä pojille. Mutta sekin oli parempi, kuin päästää heidät Heavenin kyydissä kaiken avun ulottumattomiin.


Jeremiah nosti kätensä ylös eteensä, kohdatakseen hyvin nopeasti kylmän, tasaisen pinnan, joka oletettavasti oli hänen säilönsä ovi tai kansi. Hän kokosi voimansa ja työnsi. Eikä se hievahtanutkaan. Heidän tilanteensa näytti yhä vain huonommalta. Ainakaan näin äkkiseltään Jeremiahin päähän ei pälkähtänyt minkäänlaista keinoa, päästä pois täältä.

Kuullessaan Joshuan sanat korviensa välissä, Anan ilme tiukkeni ja synkistyi muutamalla asteella. Se oli hänen valmis-toimintaan-täydellä-keskittymisellä-ilmeensä. Hän terästi itseään ja hermojaan tulevan varalle, valmistautui mahdollisiin takaiskuihin ja menetyksiin. “Kaksi minuuttia ja olemme paikalla, älä tee mitään mikä ei kuulunut suunnitelmaan.”, Tämä tarkoitti siis käytännössä sitä, ettei Joshua todellakaan saisi aloittaa yksin. Hän halusi tiimin olevan paikalla jotta he varmasti selviäisivät tästä mahdollisimman vähillä menetyksillä. Nopeasti Ana välitti myös muille iskujoukoilleen auton sijainnin ja käski kaikkia valmistautumaan toimimaan. Sitten hän kiihdytti omia askeleitaan päästäkseen hieman aikataulun edelle. He eivät saisi epäonnistua nyt, kun olivat näin lähellä.


Odotus tuntui raastavalta. Oli pimeää, ja ulkopuoliset äänet kuuluivat vain hyvin heikosti. Hän tunsi jonkinlaista liikettä ahtassa vankilassaan, ja saattoi olettaa heidän ajavan..jonnekkin. Paremmin varusteltuihin laboratoriotiloihin? Lokia ahdisti. Tämä pieni vankila, mikälie laatikko, tuntui hieman samalta kuin se huone johon Ana oli hänet lukinnut aina välillä rauhoittumaan. Hän ei halunnut olla enää pimeässä yksin. Hän halusi ulos.
Paniikki näykkäisi häntä kuin rotta, ja Loki nosti käsiään sen verran kuin pystyi, asettaen ne vankilansa kattoa vasten, jota oli yllättävän lähellä. Tilaa liikkua ei juurikaan ollut. Silti hän puristi kätensä nyrkkeihin, ja iski. Mitään ei tapahtunut, katto ei murentunut eikä liikkunut. Hivellessään sormenpäillään kohtaa johon oli lyönyt, hän saattoi päätellä ettei kylmään sileään materiaaliin ollut tullut edes pienoista lommoa. Hänen kättään sen sijaan jomotti. Sillä ei ollut väliä. Hän löi uudestaan, ja uudestaan. Loki takoi ja paukutti arkkunsa kantta päästäkseen ulos. Iho repeytyi rystysten päältä ja luut antoivat periksi lyöntien alla, ja silti hän jatkoi.

”Tämä selvä Ana.” Joshua suostui auliisti. Hän ei halunnut kiristää naisen jo ennestään kireitä hermoja turhan päiten lisää, joten hän tekisi kuten Ana oli käskenyt. Ellei kuljetus olisi pääsemässä karkuun. Hän ei voinut riskeerata poikien henkiä. Siihen asti hän tosin vain seuraisi. Kun Ana ryhmineen olisi paikalla, hän asettuisi saattueen eteen ja pysäyttäisi sen. Kun Heavenin väen huomio olisi kiinnittyneenä häneen itseensä, ryhmä saisi mahdollisuuden yllätyshyökkäykseen. Hän pystyisi myös eliminoimaan ensimmäisen auton väen nopeasti yksinäänkin. Toivon mukaan yövuoro teki tehtävänsä ja vartijat olisivat riittävän varomattomia.


Tamara, Eduardo, Garrick, Mila ja Jonas vastasivat Analle kukin vuorollaan olevansa valmiita. Ryhmän jäsenet muuttivat suuntaansa sen verran, että pääsivät lähestymään sovittua paikkaa kukin omalta suunnaltaan.


Jeremiah tunnusteli vankilaansa käsikopelolla, tuuma tuumalta. Se oli kutakuinkin tarkalleen hänen kokoisensa, mikä teki liikkumisesta hankalaa. Lisäksi laatikko oli tiivis. Oli melkein mahdotonta tuntea kannen saumakohtia. Niiden olikuitenkin pakko olla siellä. Silloin hän alkoi kuulla outoa jyskettä vankilansa ulkopuolelta. Hän ei osannut yhdistää sitä oikein mihinkään. Ensimmäisenä tuli mieleen, että heitä kuljettavaan kulkupeliin olisi tullut vika. Se tuntui kuitenkin epätodennäköiseltä. Jos Heaven näki näin paljon vaivaa, pitääkseen heidät kiinniotettuina ja lukkojen takana, he tuskin riskeeraisivat hommaa epäkelvolla kulkupelillä. Äänen täytyi siis tulla muualta. Jeremiah terästi kuuloaan ja yritti parhaansa mukaan paikallistaa äänen. Samassa hän tuli ajatelleeksi Lokia.
”Loki? Teetkö sinä tuon äänen?” Jeremiah tavoitteli jälleen toisen vampyyrin mieltä omallaan. Ainakaan Heaven ei ollut onnistunut tekemään heidän vankiloistaan niin tiiviitä, etteivät he olisi pystyneet kommunikoimaan edes ajatusten tasolla.

Nyt Ana näki jo saattueen edessään. Hienoa. He olivat kaikki valmiita toimimaan ja homma pitäisi laittaa käyntiin nyt. “Kaikki ovat valmiina!”, Ana lähetti pikaisesti Joshualle jotta tuo tietäisi siirtyä asemiin. Hän pysytteli vielä tarpeeksi kaukana autoista jotta häntä ei huomattaisi, mutta tarpeeksi lähellä jotta voisi syöksyä nopeasti autojen luokse. Heidän piti olla erityisen nopeita toimissaan, muuten kaikki olisi turhaa. Ana jännitti lihaksensa valmiina hyökkäämään, kunhan Joshua olisi asemissa autojen edessä.

Kansi ei vain antanut periksi millään, ja kipu kädessä alkoi olla jo hiljakseen sietämätöntä. Loki irvisti pimeässä vankilassaan ja lakkasi hetkeksi takomasta. Hänen kätensä paranisi kyllä, mutta aivan liian hitaasti ottaen huomioon sen myrkyn määrän mitä heihin oli pumpattu, ja siitäkin oli aivan liikaa vielä hänen elimistössään. Oli suorastaan ihme, että hän kykeni liikkumaan tämänkin verran.
Hän havahtui kuullessaan Jeren äänen päässään. Se rauhoitti häntä ja sai irvistyksen muuttumaan hymyksi. “Mä yritän päästä ulos. En kyl tosin oo ihan varma missä oon, mut joku laatikko tää tuntuis olevan.”, Hän vastasi toisen mieleen helpottuneena siitä, että kykeni kommunikoimaan Jeren kanssa.

Joshua tunsi huojentuneena Anan ryhmineen jo ennen, kun tämä ilmoitti itsestään. Vampyyrit asettuivat pikaisesti asemiinsa ja valmistautuivat hyökkäämään. Pian he olisivat niin valmiita kuin se vain oli tässä tilanteessa mahdollista. Joshua rukoili hiljaa mielessään, että he kaikki selviäisivät lopulta tästä ehjin nahoin.

Sitten hän asteli keskelle tietä, riittävän kauksi, jotta autoilla aikaa pysähtyä. Pian kuuluikin kovaa kirskuntaa ja auton perä lähti heittelemään, kun kuljettaja löi jarrut pohjaan. Tämä aiheutti ketjurektion, sillä myös pakettiauton ja sen perässä ajavan henkilöauton kujettajan oli tehtävä samoin. Jono pysähtyi heittelehtien vain viiden sentin päähän Joshuasta. Autot kolisivat toisiaan vasten, mikä pakotti vampyyrin siirtymään hieman taaksepäin. Vaikkakin, jos kolhiintunut auto olisi onnistunut tönäisemään häntä, se olisi kokenut suurempaa vahinkoa. Kulkuneuvoa pienemmästä koostaan huolimatta olisi ollut sama, kuin kuljettaja törmäisi pieneen, mutta periksiantamattomaan kallioon.
Joshua kuuli ikkunan lävitsekin, kun Heavenin agentti huusi; ”Helvetin hullu.” Apukuljettaja pystyi järkytyksestään huolimatta arvioimaan tilanteen pariaan paremmin, sillä Joshua kuuli tämän sanovan; ”Se on vampyyri!”
Sen jälkeen piru oli irti. Kumpikin miehistä nappasi esiin aseen ja tähtää kohti Joshuaa, odottaen mitä tuleman pitää. Todennäköisesti agentit yrittivät parhaillaan miettiä parasta tapaa toimia, heidän ollessa loukussa ohjaamossa.

Samaan aikaan Anan joukko hyökkäsi kukin eri suunnasta. Muiden autojen agentit eivät edes ehtineet tajuamaan tilannetta kunnolla, kun vampyyrit olivat jo heidän kimpuissaan. Joshua toivoi, että Heavenin työntekijät pysyisivät autoissaan, sillä silloin he selviäisivät ilman turhaa verevuodatusta. Olihan tällä kertaa tärkeämpää saada Jeremiah ja Loki ehjinä ulos.


”En tiedä, onko meidän mahdollista murtautua ulos itse. Ainoa mahdollisuutemme voisi olla...” Jeremiah ei ehtinyt ajattelemaan lausettaan loppuun, kun heitä kuljettanut ajoneuvo rupesi heittelehtimään. Koska häntä ei ollut kahlittu kiinni laatikossaan, yllättävä liikerata heitteli häntä päin hyvin pienen vankilan seiniä. Yllättävä kipu sai Jeremiahin voihkaisemaan hienoisesti. Kun kaikki sitten tuntui pysähtyvän, hän yritti parhaansa mukaan aistia, mitä ulkopuolella tapahtui.

Autot pysähtyivät jarrut huutaen ja kolhivat hienoisesti toinen toistaan, tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vaurioita toisilleen. Ana syöksähti eteenpäin sillä samaisella hetkellä, suunnaten oman kulkunsa suoraan pakettiauton perälle. Heillä ei olisi aikaa hukattavaksi, ovet pitäisi saada auki nopeasti. Niimpä Ana kävi tuumasta toimeen ja iski kätensä oven kahvalle kuin käärme, ja väänsi sitä vakivaltaisesti kunnea tunsi metallin ryhtyvän antamaan periksi ja lukkopesän anelemaan armoa. Vääntäessään ovia auki, Ana kuuli huutoa ja laukauksia ympäriltään. Hän ei kuitenkaan voinut keskyttyä niihin, sillä tämä oli paljon tärkeämpää.

“Kesk--!”, Smith, yksi Heavenin agenteista, oli juuri ollut kumartuneena lähettimensä ylle kutsuakseen apua, kun oli tuntenut polttavaa kipua niskassaan. Hän ei tajunnut mitä oli tapahtunut, mutta yllättäen hänen syliinsä pulppusi lämmintä, tahmeaa verta. Hän katsoi sitä yllättyneenä, hieman pöllämystyneenä ennenkuin tajusi katsoa taakseen, jossa seisoi yksi niistä vampyyreistä jotka heidän kimppuunsa oli hyökännyt. Tuon käsi oli verinen, ja Smith ehti ajatella hetken aikaa että hänen yllään oleva veri oli vampyyrista. Heikkenevä olo, pahoinvointi ja kylmyys jotka häntä kuitenkin valtasivat parhaillaan, paljastivat sen että hänen oma kaulansa oli raadeltu auki. Smith ei ehtinyt kauaa iloita asian tajuamisesta, kun maailma hänen ympärillään mustui ja pimeni.

Ovi aukesi vihdoin valittaen. Ana riuhtaisi molemmat ovista auki ja säi näkyviinsä kaksi arkkua, säilytyslaatikkoa, miksi niitä nyt halusikaan kutsua. Nopealla eleellä hän kipusi auton taakse, ja tutkaili pikaisesti arkkujen lukitusta. Useampi salpa, jotka näyttivät siltä etteivät lähtisi aivan hevillä auki. “Joshua, minulla on pojat, ainakin uskoisin, edessäni, mutta saatan tarvita apua.”, Ana lähetti pikaisesti viesti Joshualle, ennenkuin iski kätensä ensimmäiseen salpaan, ja lähti taistelemaan sitä auki.


Thumps! Tällä kertaa ääni ei lähtenyt Lokin nyrkistä, vaan miehen päästä kun se kolahti komeasti vankilan seinään sen heilahtaessa yllättäen. Tätä seurasi kasa mojovia kirouksia ja uhkailuja siitä mitä tapahtuisi kunhan hän vain pääsisi täältä pois. “Mikä helvetti toi ny oli?”, Loki kirosi vastauksena Jerelle, aivain kuin toinen olisi tiennyt vastauksen. Eihän hän tosin tiennyt mitä muutakaan tekisi, kuin kironnut. Sitten alkoi kuulua muitakin ääniä. Huutoa, melko vaimeaa tosin, sekä..laukauksia?
Metallin narinaa ja voivottelua. Loki ei ymmärtänyt enää lainkaan mitä tapahtui, vaikka ulkopuolelta tulevista vaimeista äänistä olisi toki voinut ehkä päätellä jotain, mutta koska vankila vaimensi ääniä, oli vaikea sanoa, eikä hän lisäksi halunnut elätellä turhia toiveita. Narks. Metalli antoi jossain periksi, jossain lähellä. Hyvin, hyvin vaimeita askelia, sitten jälleen metallin valittelua, kun sitä väännettiin väkisin auki, tällä kertaa jostain lähempää.

Laura Underwood yritti parhaansa mukaan selvitä tällistä, jonka oli saanut autojen törmäyksessä. Hänen päänsä oli kolahtanut ikävästi ikkunaan, mutta vaikka hän näkikin tähtiä, kolhu tuskin poikisi edes aivotärähdystä. Turvatyynyt olivat myös lauenneet, mikä sai auton ohjaamon tuntumaan entistä ahtaammalta. Tohtori yritti parhaansa mukaan työntää hiljalleen tyhjenevää ilmatyynyä pois kasvoiltaan, nähdäkseen mitä ulkona tapahtui. Hän kuuli tohtori Halen voihkaisevan kivusta pelkääjän paikalla. Silloin laukaukset alkoivat soida hänen korvissaan, mikä työnsi kaikki ajatukset kollegan hyvinvoinnista pois hänen mielestään. Ne saivat hänet aavistamaan pahinta ja pelkäämään koeyksilöiden puolesta. Vampyyreille ei saanut käydä mitään oli tilanne mikä hyvänsä. Vampyyriurokset oli saatava tutkimuskeskukseen ehjinä.
Laura yritti tihrustaa ulos, mutta tiepöly esti kunnollisen näkyvyyden. Hän mietti uskaltaisiko astua ulos autosta. Silloin hän muisti, mitä oli sujauttanut varmuuden vuoksi vuokra-autonsa hansikaslokeroon. Tohtori Underwood ryhtyi raivaamaan tietään turvatyynyjen ohitse, päästäkseen käsiksi omaan aseeseensa.


Ilmeisesti Heavenin agentit päättivät, että parempi ampua ennemmin kuin odotella. Ovet tempaistiin auki ja Joshua tunsi oitis luotien uppoavan lihaansa. Jos hän olisi ollut tavallinen vampyyri, hän olisi varmasti kaatunut tiedottomana maahan. Ikänsä ansiosta hän tunsi ainoastaan hienoista puutumista haavapaikoissa, joka lähtisi vielä hiljalleen leviämään ympäri ruumista. Kalmojuuri-villiruusu uute ei ollut vahingoittanut häntä enää vuosisatoihin, eikä se siis pysäyttänyt häntä, kuten agentit luulivat. Kun ampujatkin alkoivat hiljalleen tajuamaan ettei heidän luodeillaan ollut ikivanhaan vampyyriin minkäänlaista vaikutusta, Joshua saattoi nähdä paniikin häivähtävän noiden silmissä. Se ei kuitenkaan lamaannuttanut kokeneita agentteja, joten Joshuan täytyi olla nopea. Hän syöksähti puolittain sisälle autoon ja iski rivakasti miesten päät yhteen, jolloin nämä olivat hetkessä taju kankaalla.

Silloin Ana otti häneen yhteyttä. Mitä ilmeisemmin nainen oli saanut murrettua kuljetusauton auki. Joshua ei aikaillut, vaan jätti tyrmäämänsä agentit ottamaan lukua. Anan ryhmä teki taitavasti selvää muista kuljetusryhmän jäsenistä. Toistaiseksi näytti ainakin siltä, että heidän pelastusoperaationsa saattaisi hyvinkin toimia.
Matkallaan kohti pakettiauton takaosaa, hän oli vähällä kompastua johonkin. Katsottuaan alas jalkoihinsa, hän näkee tummaihoisen naisvampyyrin. Aluksi Joshua ajatteli naisen kuolleen, mutta pään ollessa vielä tukevasti omalla paikallaan, tämän täytyi olla vain haavoittunut.

”Meillä on yksi haavoittunut”, Joshua lähetti Analle, polvistuessaan naisen ääreen. Hän muisti tämän hämärästi. Nimi taisi olla Tamara. Joshua käänsi naisen selälleen tarkastaakseen vammat. Aivan tämän sydämen yläpuolella oli luodin mentävä reikä. Se selitti tajuttomuuden. Hän ei voisi jättää tätä maahan makaamaan, vaikka Ana tarvitsikinsamaan aikaan hänen apuaan. Joshua nappasi naisen käsivarsilleen ja toivoi, että pojat pystyisivät suoriutumaan kotiin omin jaloin.
Muutamassa hetkessä hän olikin jo noussut pakettiauton perään. ”Miltä näyttää?”


Jeremiahin pää toipui melko nopeasti saamastaan iskusta. Samaan aikaan hän alkoi myös tiedostamaan ulkopuolen ääniä. Ne kuulostivat taistelulta. Tieto sai hänet hämmästymään. Hän ei keksinyt mitään syytä taistelulle. Ellei sitten... Olisiko voinut olla, että Ana olisi lähettänyt iskujoukon pelastamaan heitä. Vaihtoehto sai hänet puskemaan jälleen vasten kuljetuslaatikkonsa liikkumatonta kantta vastaan.
”Hei! Apua! Täällä!” Jeremiah yritti parhaansa mukaan kiinnittää mahdollisten pelastajiensa huomion. Seuraavaksi hän jo takoi ja potki kantta, toivoen saavansa aikaan mahdollisimman paljon meteliä.