Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

//VAROITUS! Peli sisältää alaikäisille ja heikkohermoisille sopimatonta materiaalia.//

Lauantai 09.01.2151
Klo 17:37

Makuuhuone oli suuren asunnon kokoinen ja sisustettu harmaan sävyillä, sekä tummalla eebenpuulla. Jos Rafael olisi saanut valita itse, huone olisi paljon hillitympi ja pelkistetympi, mutta hänen armas äitinsä oli vastannut koko kartanon sisutuksesta, monien muiden yksityiskohtien lisäksi. Talossa ei ollut muuta Rafaelin omaa kuin muutama henkilökohtainen esine, sekä hänen vaatevarastonsa. Palveluskuntakin oli suurimmalta osin Oana Lupein valitsemaa, sekä palkkaamaa. Onneksi Rafael oli hyvä sulkemaan asioita ympäriltään. Muutoin hän olisi saattanut ahdistua. Talo tarjosi hänelle sen suojan, jonka hän kaipasi päivisin, sekä leposijan ja työhuoneen. Ei hän muuta kaivannutkaan. Mikä teki tusinasta huoneesta täysin turhia. Makuuhuone olisi voinut hyvinkin olla yksi niistä, ellei hän olisi kaivannut omaa rauhaa ja hiljaisuutta päivän ajaksi.
Piilotetuista kaiuttimista kantautui miellyttävällä volyymilla klassinen musiikki, joka sai Rafaelin yleensä rauhoittumaan ja rentoutumaan. Hän loikoili valtavalla katosvuoteellaan koristetyynyihin nojautuneena, torkkupeitto jalkojensa päällä lämmittämässä, lukemassa oikeaa, nahkakantista kirjaa. Kerrosta alempana sijaitseva kirjasto oli täynnä tällaisia helmiä, joista noin puolet oli ostettu huutokaupoista ja toinen puolikas tilattu erikseen mittatilaustyönä. Rafael oli vaihtanut aamun sarastaessa ylleen mustan, silkkisen, räätälillä teetetyn pyjaman, jonka rintataskuun oli kirjailtu hänen omat nimikirjaimensa. Lahja äidiltä. Hän oli loikoillut samalla paikalla aamusta asti. Hänen rehellisenä ajatuksenaan oli ollut nukkua muutama tunti, mutta päivä oli kulunut vääjäämätöntä tahtia hänen vain lukiessaan. Kohta hänen pitäisi nousta, käydä suihkussa, pukeutua, nauttia jotain kevyttä, kokin valmistamaa, illan ensimmäiseksi ateriaksi ja paneutua jälleen yhdeksi yöksi opintoihinsa. Hän saattoi tuntea, miten aurinko oli jo miltein laskenyt. Hän saattoi tuntea miten päiväksi evätty voima heräili hänen jäsenissään ja sisällään, hän toivotti sen ilolla tervetulleeksi.
Hän saattoi kuitenkin rentoutua vielä pienen hetken ajan.

Aamusta asti riehunut tammikuinen myrskytuuli helisytteli hänen makuuhuoneensa ikkunoita. Se ei kuitenkaan häirinnyt Rafaelia pätkänkään vertaa. Hänen makuuhuoneessaan paloi takassa tuli, eikä pakkasella ja viimalla ollut mitään asiaa taln seinien sisäpuolelle. Sisätiloissa oli aina lämmintä, vaikka hän asuikin vuorisittossa.
Joku palvelijoista oli käynyt jossain vaiheessa aamua käynyt sulkemassa hänen huoneensa verhot. Mikä oli, jos Rafaelilta kysyttiin, täysin turhaan. Joka aamu kello kuusi nolla nolla, talon jokaisen ikkunaruudun eteen laskeutui teräksinen suoja, joka esti niin auringonvaloa, kuin ulkopuolisia tunkeutujia pääsemästä sisään. Moinen suojavarustus oli talon omistajan mielestä täydellistä liioittelua.

Jonathan Weiss oli ansioitunut, ainakin omasta mielestään, palvelija jonka muukin suku oli tehnyt tätä arvokasta työtä ties kuinka monen sukupolven ajan, eikä Jonathan missään nimessä aikonut olla poikkeus. Nuorempana hän oli elänyt vanhempiensa kanssa Luoein kartanossa oppimassa työyä, ja heti kun nuori herra Rafael oli tarpeeksi vanha, Jonathan oli siirretty palvelemaan pojan jokaista tarvetta. Ystäviksikin heitä olisi voinut haukkua, sillä tapa jolla Jonathan joskus puhui nuorelle herralleen saattoi olla julkeaakin, muiden mielestä.
Siitä huolimatta Jonathan oli tuskaisen tietoinen heidän välisestään asemien erosta. Hän ei kuitenkaan antanut sen haitata itseään. Hän piti työstään. Päivät kuluivat nopeasti töiden ohella, oli nuori herra häntä käskyttämässä tai ei.

Jonathan oli oli melkolailla mitään sanomattoman näköinen. Hänellä ei huurikaan ollut mitään erityisiä kasvonpiirteitä, vaan päällisin puolin hän näytti normaalilta, ehkä hieman hiirtä muistuttavalta. Siitä huolimatta hän oli suhteellisen komea, tai ehkä se johtui juurikin siitä ettei hän ollut erikoisempi. Jonathan pukeutui aina mustaan liiviin, valkoiseen kauluspaitaan sekä mustiin suoriin housuihin. Solmio oli ainoa minkä sävy saattoi vaihtua tummasta yönsibisestä mustaan. Tänä iltana hänellä olikin yönsininen solmio kaulassaan hänen astellessaan herransa makuuhuoneen ovelle. Jonathan asteli ryhdikkäästi ja tyylikkäästi, ja hänen lapaluita hipovat korpinmustat hiukset olivat otsatukkaa lukuunottamatta sidottu kiinni niin, että suortuvat laskeutuivat hänen vasemmalle hartialleen. Jonathanin siniset silmät olivat asialliset hänen seisahtuessaan makuuhuoneen ovelle.
"Sir.", Hän koputti tahdikkaasti ja odotti lupaa ennenkuin astui sisälle.

Kuullessaan koputuksen oveltaan, Rafael kääntyi katsomaan antiikkisella yöpöydällään olevaa hopeista kelloa, joka sekin myös oli antiikkia. Hänen henkilökohtainen miespalvelijansa oli aivan yhtä täsmällinen kuin aina ennenkin. Mikään mahti maailmassa tuskin pystyisi turmelemaan Jonathanin päivittäistä aikataulua. Juuri sen vuoksi, kyseinen mies oli ainoa tapaus, jonka vuoksi Rafael oli puuttunut äitinsä tekemiin palvelijanimityksiin. Jonathan oli ainoa, joka tunsi hänen aikataulunsa, rutiininsa ja mieltymyksensä läpikotaisin. Joten kukaan muu ei olisi tullut kuuloonkaan kun kyse oli hänen läheisimmästä palvelijastaan. Kartano olisi todennäköisesti romahtanut jo aika päiviä sitten ilman Jonathania.
”Sisään”, Rafael kutsui samalla kun asetti kirjanmerkin huolellisesti kirjansa loppupuolelle. Hän oli ehtinyt lukea opuksen lähes kokonaan päivän aikana.
Laskettuaan teoksen yöpöytänsä reunalle, hän heitti torkkupeiton sivuun päältään ja kääntyi laskemaan jalkansa lattialla odottaviin pehmeisiin tohveleihin. Seuraavaksi vuorossa olisi suihku. Kuten joka ikinen aamu tähänkin asti niin kauan kuin hän jaksoi muistaa.
”Hyvää iltaa Jonathan. Miten sinun päiväsi sujui?” Rafael kysyi kiristäessään aamutakkinsa vyötä.

Luvan saatuaan Jonathan astui huoneeseen ja sulki oven takanaan ja tervehti Rafaelia kevyellä kumarruksella.
"Hyvää iltaa, nuori herra. Päiväni sujui mallikkaasti kuten aina, sir. Äitinne ilmoitti tulevansa myöhemmin käymään neito Rominan kanssa.", Jonathan hymyili hieman ilkikurisesti. Ei tarkoittanutkuin yhtä asiaa jos madam tuli nuoren neidon seurassa tapaamaan poikaansa. Oli sanomattakin selvää, että madam toivoi poikansa mieltyvän nuoreen neitoon ja vievän tuon vihille. Jonathan toivoi myös herransa löytävån onnen, vaikka olikin salaa hieman iloinen siitä, että sai toistaiseksi pitää tuon kokonaan itsellään.

Rafael tuhahti kuullessaan äitinsä ja jonkun nuoren naisen vierailusta. Äiti oli käynyt vuosi vuodelta yhä tungettelevammaksi, mitä tuli hänen toisen poikansa seuraelämään. Joka viikko oli jotkut teekutsut tai tanssiaiset, joissa Rafaelin täytyi viihdyttää jotakuta kaukaa tai läheltä saapunutta nuorta neitiä ja kosaista tuota illan päätteeksi. Tähän asti hän oli myöntynyt kiltisti tyttösten viihdyttämiseen, mutta jokainen tapaaminen oli päättynyt ystävälliseen hyvänyön suukkoon. Hän tapasi jokaisen tytön vain yhden kerran. Yksikään heistä ei ollut herättänyt hänen mielenkiintoaan riittävästi.
”Varmistat varmaan, että heitä kohellaan hyvin ja meillä on jotakin tarjottavaa vieraillemme. Kata tee pieneen salonkiin. Sen luulisi miellyttävän naisia. Ja huolehdi siitä, että pihan valot ovat päällä”, Rafael totesi. Vaikka hän kuinka yritti, hänen äänensävynsä kuulosti vain siltä, kuin olisi tieostellut oman mestauksensa järjestelyistä. ”Valitsisitko minulle jotain päälle pantavaa. Jotain hieman muodollisempaa ehkä. Armas äitini ei välttämättä arvosta minua kovinkaan paljon, jos pukeudun pukuun tälläiseen tilaisuuteen.”
Rafael harvoin valitsi omia vaatteitaan. Hänelle oli periaatteessa aivan sama, mitä hänen päällään oli, joten jätti kyseisen tehtävän mielellään Jonathanin harteille.

Hän jätti miespalvelijansa oven toiselle puolelle, siirtyessään kylpyhuoneeseen, joka olisi kokonsa puolesta voinut olla aivan yhtä hyvin pieni olohuone. Keskellä huonetta oli lattiaan upotettu valtava poreamme, jota hän käytti vain harvoin. Joskus iltaisin, kun takana oli erityisen rankka päivä, hän saattoi pysähtyä hetkeski porekylpyyn. Äiti oli kuitenkin vaatinut sellaisen poikansa kylpyhuoneeseen.
Rafael suuntasi ensimmäiseksi sermin taakse, jonka takana oli riisuutua ja jätettyään pyjamansa, sekä aamutakkinsa myttyyn tuolille, hän asteli suihkuun. Hän seisoi viiden suuttimen keskipisteessä ja antoi hetken aikaa veden vain valua vartaloaan pitkin, ennen kuin ryhtyi peseytymään huolella. Hänen hiuksiinsa kului tuhottomasti aikaa, kun ne ulottuivat nykypäivänä aina lantiolle asti. Niitä pitäisi taas lyhentää. Hän ei ollut vain saanut aikaiseksi mitään sen eteen, jonka vuoksi ne olivat päässeet venähtämään.

"Kuten tahdotte, sir.", Rafaelin oli oikeastaan turha edes antaa erikseen käskyä naisten viihtyvyyden suhteen, sillä Jonathan tiesi varsin hyvin mitä hänen nuori herransa aikoi sanoa. Hän tunsi salaa ilkikurisuutta Rafaelin tilanteesta, sillä oli hubittavaa katsoa kuinka toinen yritti parhaansa mukaan viihdyttää hameväkeä. Toisen siirtyessä suihkutiloihin, Jonathan asteli tottuneesti vaatehuoneelle ja ryhtyi valitsemaan isännälleen sopivampia vaatteita. Hän oli aivan liian tottunut työhänsä, ja huomasi usein toimivansa autopilotilla töitä tehdessään. Se tosin oli vain hyvä asia. Vähäisen vapaa-aikansa hän saattoi käyttää onasta kunnostaan huolehtimiseen sekä viimeisimpien seurapiirimuotien tutkimiseen. Oli hänen työnsä pitää huolta siitä, että Rafaelilla oli yllään asianmukaiset vaatteet.

Nyt hän otti esille siistin harmaan neuleen ja valkoisen kauluspaidan sekä mustat suorat housut. Hän petäsi vuoteen virheettömäksi ja laskosti vaatteet siististi sen reunalle odottamaan. Tämän jälkeen hän siirtyi pukeutumispöydän ääreen tottuneesti odottamaan herraansa.

Rafael astui ulos suihkusta ja kuivasi itsensä yhteen suureen kylpypyyhkeeseen, joka odotti häntä kuivaustangolla. Vartaloon meni heti kun taas hiuksiin kului jälleen puoli ikuisuutta ja silloinkin ne pysyivät reilun kosteina. Toinen puolikas siitä ikuisuudesta menisi, kun hän ryhtyisi kuivaamaan niitä hiustenkuivaajalla.
Pitkät hiukset taisivat tosiaan olla maailman epäkäytännöllisin tyyli. Henkilökohtaisesti hän tosin piti niistä. Eikä hän mistään hinnasta alkaisi kulkemaan ympäriinsä samanlaisen lyhyen ja sliipatun hiusmallin kanssa kuin isänsä, sekä veljensä. Hän muistutti vanhempia miehiä aivan riittämiin muutenkin.

Rafael asteli ulos kylpyhuoneesta, muhkeaan kylpytakkiin pukeutuneena ja suuntasi suoraan sen naurettavan pukeutumispöydän luokse. Äidin mielestä myös mies tarvitsi jotain, jossa säilyttää siistiytymistarpeitaan, mutta kyseinen hökötys oli enemmin naisia varten. Kai sen olemassaolon oli tarkoitus olla jonkinlainen pirullinen vihjaus siitä, mita nainen pojaltaan odotti. Sen sijaan, että Rafael olisi hankkinut mööpelille oikeanlaisen käyttäjän, hän oli alkanut hyödyntämään sitä itse. Oli hän tainnut muutaman kerran kiittääkkin äitiään sen hankkimisesta.
Rafael ryhtyi etsimään hiustenkuivaajaansa. Hän ei millään muistanut missä sen oikea paikka oli, koska ei kiinnittänyt siihen huomiota. Vaatehuoneestaan hän tuskin löytäisi mitään, sillä antoi Jonathanin hoitaa aina vaatteiden valinnan.
”Illan ensimmäisen aterian voi viedä työhuoneeseeni. Yritän saada jotain konkreettista aikaiseksi ennen äitini ja neidin tuloa. Tule hätyyttelemään minua puoli tuntia aiemmin niin ehdin siistiytyä rauhassa.” Puhuessaan hän jatkoi etsintöjään ja mietti missä hänen hiusharjansa yleensä oli.

Jonathan nosti lievästi huvittuneena kulmiaan Rafaelin ryhtyessä etsimään hiustenkuivaajaansa. Hän olisi mitä mieluiten kuivannut ja harjannut isäntänsä hiukset suoriksi jos tuo vain joskus antaisi hänelle siihen mahdollisuuden. Hän kuitenkin kumartui sanaakaan sanomatta yhden pukeutumispöydän laatikon puoleen ja nosti esille hiustenkuivaajan. Hän kiersi pöydän toiselle puolelle aivan yhtä sulavasti ja äänettömästi, ja nosti esille hiusharjan.
"Kyllä, sir.", Jonathan otti liivintaskustaan esiin antiikkisen taskukellon, josta tarkisti ajan. "Illan ensimmäinen aterianne on katettuna puolen tunnin kuluttua.", Jonathan sujautti kellon takaisin taskuunsa ja astui hieman taaemmas pöydästä, silmäillen hetken aikaa isäntäänsä peilin kautta. Jonathan ei olisi koskaan suostunut myöntämään edes itselleen, että piti isännästään ehkä enemmän kuin hänen työnsä kuvaan kuului. He olivat lähestulkoon kasvaneet yhdessä, joten oli sanomattakin selvää että hän oli läheinen Rafaelin kanssa. Ainakin niin läheinen kuin herra ja tuon palvelija saattoivat olla.

Rafael punastui hienoisesti, kun Jonathan vain otti esiin hänen kaipaamansa välineet. Tämähän rupesi vaikuttamaan päivä päivältä enemmän siltä ettei hän tulisi selviämään ilman miespalvelijaansa. Pitäisiköhän hänen kohta heittäytyä täysin toimintakyvyttömäksi. Jonathan osaisi varmasti silloinkin hoitaa kaiken pilkulleen juuri niin kuin piti.
”Kiitos”, Rafael mumisi hiljaa tarttuessaan hiustenkuivaajaansa.

Noin kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, hän oli viimein saanut tukkansa kuivaksi ja siirtyi nyt sängyn vierelle pukeutumaan. Rafael oli niin tottunut Jonathanin ja muun palvelusväkensä läsnäoloon, joten riisuutuminen heidän nähdensä ei tuottanut minkäänlaista ongelmaa. Hän heitti kylpytakkinsa lojumaan sängylleen, josta Jonathan todennäköisesti pian kiikuttaisi omalle paikalleen. Samalla tuo todennäköisesti siistisi kylpyhuoneessa lojuvat kangas mytyt pykkiin. Se oli todennäköistä, vaikka Rafael ei kiinnittänyt väkeensä huomiota niin paljon, että olisi osannut sanoa sen varmaksi.
Hän hivutti ensimmäiseksi jalkaansa bokserit, joita seurasivat sukat ja suorat housut. Pujottaessaan vyötä lenkkeihinsä ja omalle paikalleen, Rafael mietti kuinka tottunut oikeastaan oli tilanteeseensa. Hän tiesi vampyyreja, jotka eivät millään tottuneet henkilökunnan käskyttämiseen. Hänen päivänsä menisi sen sijaan täysin raiteiltaan ilman Jonathania. Eihän hän selvinnyt iltaisinkaan kuin viisi minuuttia omillaan ennen kuin kaipasi jo miestä auttamaan itseään.
Toisaalta, eihän hän edes osannut kuvitella toisenlaista elämää, kun ei todennäköisesti koskaan joutuisi elämään sellaista. Hänen varallisuutensa ei loppuisi aivan heti, eikä hänellä ollut mitään syytä luopua henkilökunnastaan.
”Tutkielmassani lähestyvät kriittiset vaiheet. Pian minun on saatava tehdä työtäni ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Olen miettinyt, että matkustaisimme vuoristohuvilallemme Alaskaan siksi ajaksi”, Rafael puhui suunnitelmistaan samalla kun puki kauluspaitaa ylleen. ”Etsisitkö minulle ne isot, kultaiset kalvosinnapit, jossa on musta kivi ja upotuksia?”

Jonathan hymyili hieman itsekseen tarkkaillessaan Rafaelia ja tuon toimia. Hän työskenteli melkein kuin aave, tehden töitä huomaamattomasti sillä aikaa, kun Rafael siisti hiuksiaan. Hän nosti kylpytakin käsivarrelleen ja siirtyi kylpyhuoneeseen äänettömästi liikkuen, hoitaen tavarat paikoilleen ja pyykit pyykkiin, jonka jälkeen hän siirtyi takaisin makuuhuoneen puolelle odottamaan lisää käskyjä. Jos Jonathanilta kysyttiin, Rafael olisi saanut olla vielä hieman avuttomampi. Hän tekisi mielellään miehen puolesta kaiken.
"Hoidan järjestelyt ensi tilassa, sir.", Jonathan totesi ja siirtyi pukeutumispöydän luokse, ottaen esiin komean rasian joka sisälsi Rafaelin kaipaamat kalvosinnapit. Hän avasi rasian ja siirtyi kalvosinnapien kanssa isäntänsä vierelle, valmiina sujauttamaan napit paikalleen kunhan mies ojentaisi hänelle kätensä.
"Kuinka monelle viikolle haluatte minun varaavan ruokaa, sir?", Jonathan oli mielissään että saisi viettää kahdenkeskistä aikaa Rafaelin kanssa. Häneltä luonnistui kokkaaminen ja tarvittaessa myös piian työt, joten he eivät tarvitsisi ketään muuta häiritsemään itseään vuoristohuvilalla. Ei ollut mitään, mitä Jonathan ei olisi osannut, jos hänen isäntänsä hyvinvointi sitä kaipasi.

Rafael ojensi tottuneesti kätensä Jonathanille, tuon ollessa valmis hänen kalvosinnappiensa kanssa. Todellisuudessa hänelle olisi ollut aivan sama, missä rääsyissä hän teki kotonaan töitä. Lakikirjat kun eivät tupanneet motkottamaan asusteista. Mutta tällaiseksi hänet oli kasvatettu. Oana oli aina ollut tarkka siitä, miltä hänen lapsensa näyttivät ulkoisesti ja oli iskostanut kaikki oppinsa heille selkäytimeen asti. Hienoista kankaista ja neuleista oli tullut vuosikausien kuluessa kuin toinen iho. Hän tosin jätti mieluusti varsinaiset hankinnat Jonathanille. Miespalvelija kun tuntui tietävän tarkalleen mitä vaatekaapissa oli hyvä olla ja milloin se kannatti päivittää. Rafael puuttui ainoastaan kalliiden asusteiden, kuten kalvosinnappien ja kellojen hankintaan, mutta sitäkin hän teki vain harvoin.
Vaateostokset olivat vain yksi syy sille, että hän piti Jonathanista kiinni kynsin hampain. Suurin syy oli se, että mies tuntui lukevan hänen ajatuksensa. Rafaelin ei tarvinnut edes sanoa mitä halusi tai tarvitsi ja se oli jo hänen edessään. Mikä saattoi johtua puhtaasti siitä, että he olivat tunteneet jo iät ja ajat. Jonathan oli myös ainoa, jota Rafael saattoi pitää edes etäisesti ystävänään. Ainakin mies tunsi hänet kaikkein parhaiten. Hän oli kyllä sosiaallinen, mitä käytännössä katsoen edellytettiin hänen asemassaan. Mutta hän piti tarkkaan varjeltua etäisyyttä kaikkiin. Paitsi sisareensa ja Jonathaniin, joita ei voinut laskea edes yhteen muiden kanssa. Óceana oli sisko ja Jonathan, oli Jonathan.
”Aluksi ainakin kahdelle viikolle. Matka saattaa tosin venyä pidemmäksi, joten ehkä olisi hyvä varautua siihen jo valmiiksi. Tosin, minä selviän pelkällä verelläkin. Emmehän me edes tarvitse ruokaa elämiseen. Mitä mieltä olet?” Rafael oli tottunut syömään tietyn määrän aterioita päivässä. Tokihan ateriat toivat päivään oman rytminsä ja syöminen oli mukavaa. Se oli kuitenkin täydellisen turha nautinto, jota ilman selviäisi.

"Teen järjestelyt kolmelle viikolle. Jos ette tahdo ruokaa, voin jättää sen pois. Uskon kuitenkin että tahdotte leivonnaiset ja teehetken jokaiselle päivälle, sir?", Jonathan hymyili tietäen jo vastauksen. Hän itse ei juurikaan ymmärtänyt ruuan päälle, mutta olihan se toki mukavaa vaihtelua vereen. Jonathan oli varma, että vereenki saattoi kyllästyä.
Hän sujautti kalvosinnapit paikoilleen ja siirtyi seuraavaksi Rafaelin eteen ja ryhtyi oikomaan kaulusta viivotinsuoraksi. Hän kallisti hieman päätään ja pyyhkäisi tavan vuoksi toisen hartioilta olemattomat pölyt pois. Hönen katseensa lipui Rafaelin kasvoihin ja tuon silmiin.. Näin lähellä, vain muutama kymmensentti, ja hän pystyisi painamaan huulensa tuon huulille..

”Äh. En minä kuole, jos olen muutaman viikon verran syömättä. Päätä sinä. Silloin kun haluat ja jaksat kokata niin voimme syödä yhdessä. Siis jos haluat”, Rafael sanoi. Hän alkoi tuntea pientä, lähes olematonta ärtymystä tämän joutavan keskustelun vuoksi, mutta ei antanut sen päästä huolitellun ulkokuorensa lävitse.
Kun Jonathan sai kalvosinnapit paikoilleen, hän nosti käsiään, voidakseen nykäistä hihat oikeaan asentoon. Samassa Jonathan olikin jo oikomassa hänen kauluksiaan ja pyyhkimässä olemattomia pölyhaituvia pois täysin puhtaalta ja tärkätyltä paidalta. Aiemmin pinnan alla hentoisesti kukkinut ärtymys katosi sen siliän tien. Rafael piti Jonathanin pikkutarkkaa huolehtivaisuutta lähes hellyyttävänä tapana, joka sai hänen suupielensä nousemaan aivan aavistuksen ylöspäin. Edes hänen oma äitinsä ei ollut koskaan ollut näin tarkka.
Eikä Rafael olisi koskaan vaatinut tällaista tavalliselta palvelijalta. Jonathan oli kuitenkin erityinen.

Kun palvelijan katse pysähtyi hänen kasvoihinsa ja jäi niihin, Rafael alkoi ihmetellä. Hänestä tuntui yht'äkkiä siltä kuin olisi onnistunut kasvattamaan itselleen kolmannen silmän silmiensä väliin. Hetki tuntui ikuisuudelta ja sai Rafaelin kiusaantumaan. Hän kurtisti kulmiaan ja yritti hetken aikaa etsiä toisen silmistä selitystä tuon oudolle käytökselle.
”Onko minulla likaa kasvoissani vai jotain muuta?”

"Hmm? Pahoittelen sir, unohduin silmiinne.", Jonathan virnisti hieman leikkisästi ennenkuin siirtyi pois Rafaelin edestä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi ollut hyvinkin vaikea siirtää katseensa pois Rafaelin silmistä. Hän tiesi toisen ottavan hänen sanansa vitsinä, jonka takia hän uskalsi sanoa niin. Omalla tavallaan se oli hyvin ikävää, tuntui pistävältä kivulta rinnassa, mutta näin oli parasta.
"Mitä ruokaan tulee, jos nuori herra haluaa minä jaksan ja haluan laittaa ruoka vaikka kellon ympäri.", Jonathan hymyili. Jos hän saisi syödä yhdessä Rafaelin kanssa, hän järjestäisi tuolle kolme lämmintä ateriaa päivässä vaikka mikä olisi.

”Vai niin.” Kaksi lyhyttä, välinpitämätöntä sanaa olivat Rafaelin ainoa reaktio Jonathanin kommenttiin hänen silmiinsä hukkumisesta. Hän oli hyvin harvoin vitsailutuulella, vaikka tiesi tarkalleen milloin toiset yrittivät keventää tunnelmaa. Jonathanin sanojenhan täytyi olla vitsi. Olisi ollut outoa, jos tuo olisi sanonut ne tosissaan.
”Tee kuten haluat”, oli hänen näkemyksensä heidän ruokailustaan Alaskassa. Hän oli menossa sinne loppujen lopuksi vain siksi, että saattaisi rauhassa uppotua viimeiseen työhönsä ennen kuin hänestä tulisi lakimies. Syöminen oli sivuseikka. Hän voisi kuitenkin joustaa siinä, jos Jonathan halusi nauttia yön viimeisestä ateriasta hänen kanssaan.

Rafael pukeutui viimein siihen neuleeseen, jonka Jonathan oli hänelle valinnut. Viimeiseksi hän veti jalkoihinsa mustat silkkisukat, sekä mukavat mustat, loaferit. Vaatteet kelpaisivat mainiosti työntekoon, sekä rauhalliseen teehetkeen äidin ja tuon ystävättären kanssa. Rafael olisi tosin ollut valmis pyyhkimään jälkimmäisen kokonaan pois kalenteristaan, säästääkseen heidän kaikkien kolmen aikaa.
Häneltä ei tosin kysytty, mitä tuli morsian ehdokkaisiin.
Lisäksi, ikävä kyllä, hänen olisi pian valittavat yksi neito viidenkymmenen vuoden muodollista avioliittoa ajatellen. Vaikka äiti olisi varmasti toivonut ennemmin poikansa leimaantuvan ja sitoutuvan puolisoonsa ikuisiksi ajoiksi.
Oli mielenkiintoista, ettei Oana ollut vielä tänä päivänäkään huomannut, kuinka hänen jälkeläisensä oli leimaantunut työhönsä.
Rafael hymyili ajatuksilleen astellessaan kohti makuuhuoneen ovea. Leimaantuminen kuulosti sellaiselta teinityttöjen höpsötykseltä. Rafael oli kokenut ajatuksen aina ahdistavaksi ja ehkä juuri siitä syystä yritti pitää naissuhteensa mahdollisimman etäisinä, jotta moinen vahinko ei vain pääsisi tapahtumaan. Vaikka olihan tapauksia, jotka olivat leimaantuneet toisiinsa kuin salaman iskusta.

Rafaelin välinpitämättömyys oli se, joka satutti Jonathania eniten. Hän toivoi edelleen salaa, että toinen mies huomaisi hänen tunteensa ja vastaisi niihin, mutta se nyt olo vain villi päiväuni. Oli ehkä loppujen lopuksi parempi että asiat olivat näin. Jonathan siirtyi aaveen lailla makuuhuoneen ovelle ja avasi sen nopeasti Rafaelille.
"Palaan työhuoneeseenne illan ensimmäisen aterian kanssa pian, sir.", Pidellessään ovea auki Jonathan kumarsi ohikulkevalle Rafaelille ennenkuin astui itsekkin ulos ja sulki oven perässään. Hän katsoi vielä hetken Rafaelin perään ennenkuin suuntasi oman kulkunsa kartanon keittiöön, jossa kokun valmistama ensimmäinen ateria jo odottaisi. Hän asettelisi kaiken upealle hopeiselle tarjottimelle. Sen jälkeen hän kantaisi sen edelleen höyryävän kuumana ylös Rafaelin työhuoneeseen.

Rafael suunnisti suorinta työtä kirjastoon, joka oli viimeaikoina toimittanut myös hänen työhuoneensa virkaa. Hän oli itseasiassa nimennyt sen työhuoneekseen sen jälkeen kun oli todennut lakikirjojen kantamisen kirjastosta liian työlääksi.
Kirjasto oli suuri, L:n mallinen huone talon etelä-länsi kulmassa. Siihen kuului oleskelualue, sekä työtilat. Paljon hehkuvaa, tummaa puuta, pehmeää nahkaa, sekä maanläheisiä värejä. Seiniä peittivät lähes kauttaaltaan suuret, kattoon asti ulottuvat hyllyt, täynnä kirjoja. Rafaelin ehdoton ylpeyden aihe kaikkien teosten keskellä oli mittatilastyönä, käsin tehdyt, nahkakantiset ja pergamentille kirjoitetut vampyyrien vanhan lain paksut kirjat. Ne olivat olleet lahja isältä lakiopintoja taittavalle pojalle. Ulkoseinällä, hyllyjen väliin oli ujutettu tasaisin välein korkeita ikkunoita, jotka olisivat päivällä päästäneet sisään auringonvaloa. Kirjastossa oli tietysti myös takka ja pieni baari. Ensiksi mainittu paloi joka yö näin keskitalvella, kun taas jälkimmäistä hän käytti vain harvoin.
Rafael asteli muitta mutkitta suuren, täyspuisen työpöytänsä ääreen, jolla seisoi tietokone, sekä pino muistiotabletteja. Hän ehtisi varmasti tarkastamaan nopeasti muutaman asian, jotka olivat askarruttaneet hänen mieltään, ennen kuin Jonathan tulisi ensimmäisen aterian kanssa. Siitä ei olisi haittaa kenellekkään.

Jonathan tuli hyvin toimeen muun palvelusväen kanssa. Hän puhui kaikille ystävällisesti ja muisti aina kiittää heitä tekemästään työstä, ja monet arvostivatkin hänen kiitoksiaan. Jonathan vaihtoi muutaman ystävällisen sanan kokin kanssa, laskostaessaan liinaa käsivarrelleen, joka päätyisi lopulta Rafaelin syliin pitämään huolta siitä ettei isäntä vahingossakaan sotkisi vaatteitaan. Hän nosti samaiselle vasemmalle kädelleen tarjottimen, ja ryhtyi kulkemaan takaisin kohti Rafaelin työhuonetta. Matkallaan hän tervehti jokaista vastaantulevaa palvelijaa ja piikaa, kunnes lopulta pääsi kirjaston ovelle. Hän koputti ja astui sisään, sulkien oven perässään.
Taas he olivat täysin kahden. Jonathan oli varma, että hänen sydämensä olisi lyönyt kaksi kertaa nopeammin Rafaelin lähellä, jos se olisi pumpannut. Hän oli lukenut paljon ihmisten anatomiasta, ja tiesi myäs fysiologisista vaikutuksista mitkä liittyivät ihastumiseen. Perhoset vatsassa ja sydämentykytys olivat vain alkua, kirjojen mukaan.
"Suokaa anteeksi keskeytykseni, sir.", Jonathan asteli työpöydän ääreen jolla Rafael parhaillaan työskenteli. Pöytä oli onneksi suuri, joten hänellä oli tilaa laskea tarjotin pöydälle sen reunaan. "Illan ensimmäisenä ateriana on Coq au vin ja jälkiruokana Puits d'amour.", Jonathan lausui ranskalaiset nimet sulavalla ranskalla, epäröimättä hetkeäkään.

Rafael ehti uppoutua viimeiseen työhönsä alle viidessä minuutissa. Avatessaan tiedoston eteensä koneelle hän oli huomannut heti yhden kohdan, joka kaipasti tarkastamista ja täsmennystä. Se oli saanut hänet ottamaan yhden paksuista lakikirjoista nenänsä eteen ja selaamaan paksuja pergamenttisivuja etsien kohtaa, joka kertoi kuolemantuomioista. Vanha laki oli hyvin monimutkaista ja vaikeaa tulkita, mikä oli kaikessa ylväydessään sen suurin ongelma. Piilomerkityksiä ja porsaanreikiä tuppasi löytymään turhan helposti ja sen tulkinta riippui usein täysin lakimiehestä tai tulkitsijasta. Suurin paino oli sillä, miten lakia oli toteutettu aikanaan ja millaisia ennakkotapauksia menneisyydestä löytyi. Sen vuoksi Rafael oli ottanut juuri nämä seikat viimeiseksi työkseen ennen valmistumistaan, josta lautakunta saattoi arvioida hänen ammattitaitonsa. Työ oli vielä täysi raakile, mutta hän hioi koko ajan yksityiskohtia.
Jonthanin saapuessa huoneeseen, Rafael oli nenä tiukasti kiinni kirjassaan, eikä hän olisi edes halunnut kiinnittää huomiotaan tuohon. Jonathan toimi kuitenkin täydellisen uskollisena itselleen ja esitteli illan menun.
”Juu, juu. Hetki vain. Tarkastan tämän”, Rafael mutisi poissaolevasti, keskittyen edessään olevaan tekstiin.

Jonathan seisoi siististi paikoillaan Rafaelin takaviistossa lähellä hopeista tarjotinta, valmiina tarjoilemaan ruuan heti kun isäntä niin toivoisi. Hän katseli hiljaa hymyillen kuinka toinen uppoutui työhönsä. Oli ihailtavaa katsoa, miten paljon Rafael tähänkin panosti. Tietysti sitä odotettiin toiselta, mutta siitäkin huolimatta Rafael tuntui tekevän tämän enemmän kuin mielellään eikä lainkaan vain siitä syystä että sitä odotettiin häneltä. Jonathan oli jo nuorena poikana päättänyt, että pysyisi isäntänsä rinnalla niin kauan kun tuo hänet vain pitäisi. Leimaantumisesta ei onneksi sentään vielä ollut ainakaan kyse, siitä Jonathan oli varma, mutta hän piti Rafaelista silti enemmän kuin oli hänen asemalleen hyväksi. Hänellä ei tulisi ikinä olemaan minkäänlaista mahdollisuutta muuhun kuin vain toisen palvelemiseen. Surullista, mutta sellaisen elämän hän oli valinnut, ja siihen hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Vielä kauheampaa olisi ollut, jos Rafael olisi jonain päivänä päättänyt, ettei tarvitsisi häntä enää. Siinä vaiheessa Jonathan ei tietäisi enää mitä tehdä.

Jonathan saisi pian patistaa isäntäänsä illallisen äärelle, sillä kun Rafael oli saanut tarkennettua ne muutamat kaipaamansa yksityiskohdat laki kirjasta, hän siirtyi lisäämään niitä tutkielmaansa. Sitten hän huomaakin jo seuraavan tarkennusta kaipaavan kohdan ja nosti toisen lakikirjan eteensä. Näin helppoa oli upota ja unohtua työhönsä. Rafael olisi ollut täydellisen onnellinen, jos häne olisi aika ajoin kytketty tiputukseen, jotta saisi tarpeelliset veriannokset ja annettaisiin muutoin unohtua täysin työhuoneeseensa.
Oli ehkä ihan hyvä, että Jonathan niin tunnollisesti huolehti hänen syömisistään.

"Ikävä häiritä työtänne, nuori herra, mutta aterianne jäähtyy.", Jonathan totesi lempeästi ja ryhtyi suoristamaan käsivarrellaan levännyttä liinaa. Muutamalla nopealla heilautuksella liina oli auki ja se saatettiin seuraavaksi laskea Rafaelin syliin kunhan tuo suoristaisi selkänsä ja nostaisi päänsä pois kirjoistaan. Jonathanin kasvoilla oli hellä ja ymmärtäväinen hymy. Hän ymmärsi kyllä millaista oli uppoutua täysin työhönsä, sillä hänhän teki sitä jatkuvasti. oli kyseessä Rafaelista huolehtiminen tai jostain muutamista arkiaskareista, hän teki kaiken täydellä panostuksella. Mikään ei ollut turhaa ja tarpeetonta, vaan kaikki oli tärkeää. Hänelle ei ollut elämässä muuta kuin Rafael.
"Tietysti jos nuori herra haluaa, voin syöttää teitä kuten lapsena ja voitte jatkaa puurtamista siinä samalla.", Hän ei vain millään voinut vastustaa kiusausta kiusoitella Rafaelia, vaikka tiesi varsin hyvin ettei saisi vastakaikua kiusoittelulleen. Hän tulisi kokemaan pettymyksen tälläkin kerralla, ja valmisteli itseään henkisesti välinpitämättömään, asialliseen vastaukseen.

Rafael hätkähti hieman Jonathanin ilmaistessa läsnäolonsa. Hän oli ilmeisesti jälleen unohtunut tyhönsä ja antanut toisen odottaa. Kun mitä ilmeisemmin Jonathanille sanat 'jätä tarjotin siihen' olivat täysin vieraita. Miespalvelija hoiti kaiken aina loppuun asti. Tuo poistuisi hyvillä mielin vasta kun Rafael olisi syönyt kaiken, viimeistä murusta myöten.
”Anteeksi Jonathan. Työ vei minun mukanaan. Jälleen kerran”, Rafael sanoi suoristautuen ja taaksepäin nojaten. Hän vilkaisi miten Jonathan asetteli hänen vaatteidensa suojaksi norsunluunvärisen, ohuen kankaan. Palvelija kumartui hetkeksi hänen puoleensa ja Rafael saattoi tuntea nenässään tuon hillityn, siistin tuoksun. Se sai hänet hymyilemään aivan huomaamattaan.

Rafael hymähti toisen kommentille syöttämisestä ja jopa harkitsi sitä hetken aikaa. Mutta totesi, että pystyisi keskittymään aivan yhtä huonosti kuin itse syödessään. Oli siis paljon parempi valita se kunniakkaampi vaihtoehto ja lusikoida ruoka omiin kitusiinsa itse.
”Kiitos tarjouksesta, mutta taidan säästää sinut turhalta nöyryytykseltä ja syödä itse”, Rafael sanoi hymyillen hieman. Hän suoiristi ryhtinsä antiikkisessa työtuolissaan ja kääntyi viimein kunnolla ateriansa puoleen.
Talon isännällä oli vain harvoin toiveita omien syömisiensä suhteen. Kokilla oli yleensä täysin vapaat kädet tehdä mitä halusi. Mokoma taisi tosin olla todella kiintynyt ranskalaiseen keittiöön.

Aseteltuaan liinan viivotin suoraksi toisen syliin, hän pyyhkäisi sen yli vielä kertaalleen varmistaakseen että se oli suorassa eikä jäänyt ryppyyn ennenkuin suoristi selkänsä ja vetäytyi tarjottimen luokse. Ruoka tosin oli pudota hänen käsistään kun Rafaelin vastaus hänen kiusoitteluunsa ei ollutkaan välinpitämätön. Hän ei voinut olla hymyilemättä onnellisena, tarjoillessaan ruuat Rafaelin eteen. Tahdikkaasti hän siirtyi askeleen kauemmas, antaen näin Rafaelille rauhaa ja tilaa syödä. Hän odottaisi aina niin kauan kunnes toinen olisi valmis. Sen jälkeen hän veisi tiskit takaisin keittiöön ja ryhtyisi tekemään järjestelyjä naisten viihdyttämiseen.

Rafael loi vielä viimeisen kaipaavan katseen kohti kirjojaan ennen kuin tarttui hopeiseen haarukkaan ja veitseen. Hän ei olisi halunnut keskeyttää työtään ja sen saattoi nähdä hänen naamastaan. Tietyistä tavoista oli kuitenkin työn ohella hyvin vaikeaa päästää irti. Niinpä hän päätyi leikkaamaan ruuasta sopivan kokoisia, täydellisiä suupalasia rivakkaan tahtiin, pureskellakseen ne määrätietoiseksi ja nielaistakseen. Aika ajoin hän muisti myös juoda. Hän toisti saman monta kertaa, kunnes kaikki tarjottimella oli tyhjää täynnä. Hän pyyhki pikaisesti suunsa ja työnsi tarjottimen pois päin itsestään.
Hitaasti Rafael käänsi katseensa odottavaan Jonathaniin ja hymyili hieman huvittuneena, kuin hänen mielessään olisi pyörinyt yksityinen vitsi.
”Saanen varmaan nyt keskittyä töihini kun olen syönyt kaiken?” Rafael ei olisi koskaan puhunuta näin kenellekkään muulle palvelijalleen. Tai oikeastaan kenellekkään muulle vampyyrille. Jonathan oli poikkeus. Se ainoa poikkeus.