Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

Fane kohotti katseensa ylös nousevaan Jonathaniin. Mies oli mukava. Hän ei ollut vielä kertaakaan viettänyt monseur Lupein henkilökohtaisen palvelijan kanssa niin pitkää aikaa kahdestaan, että olisi ehtinyt muodostaa tuosta minkäänlaista mielipidettä. Jonathan kuitenkin vaikutti todella mukavalta. Tuon ystävälliset sanat eivät kuitenkaan saaneet hänen syyllisyyttään helpottamaan.
Ei tässä mistään itseluottamuksesta ollut kysymys. Hän oli vain maailman kömpelöin vampyyri. Hän kompastui vähän väliä omiin jalkoihinsa ja pudotti jotain. Silloin kun hän yritti keskittyä siihen mitä oli pahaillaan tekemässä, hän ei osannut varoa ympäristöään ja aiheutti tuhoa jo sillä.
Siitä huolimatta hän nyökkäsi Jonathanille ja yritti jopa hymyillä. Ystävälliset sanat olivat tuntuneet hyvältä, mutta ne eivät poistaneet ongelmaa.

Kikattelevat palvelustytöt olivat saaneet Fanen punastumaan ja kääntämään katseensa alas. Hän ei osannut puhua yhdellekään naiselle ja pysytteli noiden seurassa mieluummin näkymättömänä. Nytkin hän keskittyi keräämään isoimpia sirpaleita syliinsä, viedäkseen ne roskiin.
Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan kun Scasha ja Gabriella palasivat sangon, mopin ja harjojen kanssa. ”Me voimme siivota sotkun”, Scasha tarjoutui hymyillen.
”Ai voidaan vai?” Gabriella kysyi kulmiaan kohottaen.
”Jonathan herra! Monsieur Lupein ateria on valmis. Hän varmasti jo odottaa sitä”, kokki sanoi ja viittasi saarekkeella odottavaan valmiiseen tarjottimeen. ”Jos ette aio itse viedä sitä, kannattaa kutsua joku, jolla tarjotin pysyy käsissä.”
Fane punastui, kun kokki ryhtyi moittimaan häntä vielä palvelustyttöjenkin kuullen. Eikö se aiempi ollut riittänyt miehelle.

"Kiitos, neidit.", Jonathan kumarsi palvelustytöille aavistuksen ja soi noille kiitollisen hymyn. Seuraavaksi kokki jo kutsuikin häntä ja Jonathan pyörähti kohti saareketta ja nyökkäsi. Rafael oli käskenyt hänet lepäämään, eikä hän ollut varma halusiko isäntänsä näkevän hänet tälläisissä vaatteissa, mutta olisi ollut julmaa vaatia Fanea tekemään se, kun pojan mieliala ei näyttänyt olevan kovinkaan korkealla.
"Minä vien sen. Fane, haluatko tulla mukaani?", Jonathan tarjosi pojalle tilaisuutta seurata sivusta, kuinka henkilökohtainen palvelija toimi. Se voisi auttaa, tosin, hän ei tiennyt muiden opettamisesta mitään. Kaikki tuli hänelle itselleen niin luontaisesti, että olisi vaikea pukea sitä sanoiksi. Siitä huolimatta, Jonathan halusi yrittää.

Jonathan sukaisi vapaana olevia hiuksiaan kertaalleen, varmisti että hänen t-paitansa oli moitteettomassa kunnossa, ennenkuin nappasi tarjottimen sulavasti kädelleen. Hän vilkaisi kokkia saarekkeen yli varoittavasti, ennenkuin kääntyi kannoillaan. Hän piti selkänsä suorassa lähtiessään kulkemaan rauhallisin ja vakain askelin kohti isäntänsä huonetta.

”Ei tästä ole vaivaa”, Scasha vakuutti hymyillen. Samaan aikaan Gabriella pyöräytti silmiään paljon puhuvasti ystävänsä seläntakana. Tämä pikku palvelus ei ollut Gabriallalle aivan yhtä pikku juttu kuin Scashalle.

Fane ei voinut mitään sille, että rentoutui kun Jonathan tarjoutui viemään aterian heidän isännälleen. Huojennusta ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa kun miespalvelija ehdotti, että hän tulisi mukaan. Oikeasti Fane olisi halunnut kieltäytyä. Hän olisi halunnut juosta omaan pieneen huoneeseensa ja olla hetken aikaa ihan yksinään. Hän ei kuitenkaan nähnyt tilanteessa muita mahdollisuuksia, kuin seurata Jonathania. Jos hän kieltäytyisi, näyttäisi siltä kuin hän kuin ei edes haluaisi oppia hyväksi työssään. Eikä siitä ollut kysymys. Fane ei vain uskonut, että hänestä tulisi koskaan kunnollinen palvelija. Hän oli aivan liian kömpelö.
”Tietysti herra”, Fane sanoi loihtien kasvoilleen asiallisen hymyn.
Niinpä hän lähti seuraamaan Jonathania, pitäen kädet siististi selkänsä takana ja katseen suunnattuna eteen.

Rafael tunsi olonsa paljon paremmaksi. Kuume oli lähtenyt laskemaan ja hänen olonsa oli enää vain hieman hutera. Nivelsärky oli siirtynyt lihaksiin ja liikkuminen tuntui edelleen ikävältä, mutta ei ollut mahdotonta. Hän saattoi istua vuoteessa ja pysyi jopa hereillä. Hän oli pyytänyt palvelijaa hakemaan kirjan, jota saattoi lukea. Grahamin paikalle kutsuma hoitaja, tummatukkainen, lempeän luja Gloria istui nojatuolissa huoneen laidalla neuloen jotain. Sitä ennen hän oli antanut Rafaelille ehdottoman käskyn pysyä vuoteessa.

"Sinun ei tarvitse kutsua minua herraksi, Fane. Minä olen yhtälailla pelkkä palvelija kuten sinäkin.", Jonathan soi lempeän hymyn nuorukaiselle kävellessään kohti Rafaelin huonetta. Hän epäröi edelleen, sillä aiemmat tapahtumat pyörivät edelleen hänen mielessään, eikä hänen asunsa ollut missään määrin sovelias. Siitä huolimatta Jonathan seisahtui ryhdikkäästi isäntänsä oven eteen ja koputti tahdikkaasti. Häntä taisi jopa hermostuttaa.

Fane vilkaisi nopeasti, hieman hämmentyneenä Jonathania. Vaikka vanhemman vampyyrin sanoissa oli perää, hän oli oppinut ja tottunut pitämään kaikkia itseään parempina ja korkearvoisempina. Mikä johtui varmasti osittain myös siitä, miten kaikki jaksaoivat aina muistuttaa hänen vioistaan ja mitättömyydestaan. Oli miten oli, vanhoista tavoista oli vaikea päästä eroon.
”Kyllä her... Tarkoitan. Kyllä Jonathan”, Fane sanoi kääntäen katseensa jälleen eteenpäin.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt heidän isäntänsä huoneessa. Syy siihen oli varmasti suurimmaksi osaksi se, että yleensä Jonathan huolehti kaikista monseur Lupein tarpeista ja oli tuon henkilökohtainen palvelija. Fane ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä vaintoehtoa ettei häntä päästetty palvelemaan isäntään, koska oli niin kömpelö. Hän ei varmasti onnistuisi antamaan kovin edullista kuvaa itsestään ja muusta palveluskunnasta, jos päätyisi palvelemaan isäntää suoraan. Nytkin häntä hermostutti. Hän tunsi käsiensä tärisevän, vaikka piilottelikin niitä selkänsä takana.
Jonathanin koputtaessa, Fane pysytteli sivussa ja tekeytyi niin näkymättömäksi, kuin se vain oli vain mahdollista. Samalla hän pani merkille kuinka, siitä huolimatta ettei ollut pukeutunut työasuunsa, Jonathan onnistui näyttämään juuri sellaiselta kuin hyvän palvelijan kuuluikin.

Kun oveen koputettiin, Rafael laski lukemansa kirjan yöpöydälle ja suoristi asentoaan. Pyyntö astua sisään ei ollut vaikuttanut mitenkään Gloariaan, jonka huomio oli kiinnittynyt täydellisesti kutimiinsa. Rafael ei kuitenkaan epäillyt hetkeäkään etteikö nainen olisi kuitenkin ollut tietoinen kaikesta, mitä ympärillä tapahtui.
”Sisään”, Rafael sanoi vetäessään peittoa paremmin päälleen. Vaikka hänet oltiinkin määrätty vuodelepoon, hän voisi olla edes kutakuinkin säädyllinen palvelijoidensa edessä. Gloria oli ystävällisesti auttanut hänen ylleen pyjaman kylvyn jälkeen, joten hänen ei tarvinnut ottaa ketään vastaan ilkosillaan.

Jonathan vilkaisi hymyillen Fanea. Hän tiesi kuinka vaikeaa oli yrittää tehdä sinunkauppoja, varsinkin jos koki itsensä toista alempiarvoiseksi. Jonathan piti kuitenkin kaikkea palvelushenkilökuntaa samanarvoisena, eikä hän juurikaan nauttinut siitä että häntä herroiteltiin. Eihän hän sentään ollut mutään muuta, kuin palvelija.
Saatuaan luvan astua sisään, Jonathan avasi oven taiottuaan kasvoilleen asiallisen ja vakavan ilmeen. Hän tiesi että Rafael oli käskenyt hänet pitämään lomaa loppupäivän, ja tässä hän silti oli, kantaen isännälleen tarjotinta vieläpä hyvin arkisissa vaatteissa.
"Suokaa anteeksi keskeytykseni, sir. Tuon ateriaanne.", Jonathan yritti näyttää mahdollisimman hyvin siltä, etteivät aikaisemmat tapahtumat olisi vaivanneet häntä, ja että hän oli edelleen ammattilainen. "Palaan vapaalle hetimiten tämän jälkeen, sir.", Hän totesi vielä pahoitellen, ennenkuin Rafael ehtisi torua häntä, ja kuljettu tarjottimen elegantisti yöpöydälle, laskien sen siihen hetkeksi. Jonathan ei kiinnittänyt huomiota hoitajaan, vaan teki kuten aina, haki kaapista jalallisen tarjottimen ja toi sen isäntänsä luokse jotta tuo saisi tuokailtua vuoteessa.

Rafael yllättyi hieman Jonathanin astellessa sisään. Hän ei ollut odottanut kohtaavansa henkilökohtaista palvelijaansa vielä. Hän oli saanut hetkeä aikaisemmin Glorian puheista käsityksen ettei mies ollut vielä palannut töihin. Muutamia erittäin häiritseviä tuntemuksia ja mielikuvia hyökyi hänen ylitseen, mikä sai vampyyrin taistelemaan pitääkseen kasvonsa peruslukemilla.

Rafaelilla ei ollut pienimmäkään udun peitossa se, mitä hän oli tehnyt palvelijansa kanssa ennen kuin oli lähtettänyt tuon lepäämään. Vaikka hän ei ollut silloin ollutkaan oma itsensä, hän muisti kaiken kristallin kirkkaasti. Nyt hän mietti miten ikinä he olivat päätyneet moiseen sopimattomaan tilanteeseen. Hänen oli täytynyt olla todella kovassa kuumeessa. Rafael ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että päätyisi tekemään moista kenenkään muun kuin tulevan vaimonsa kanssa.
Samaan aikaan hänen vartalonsa vastasi Jonathanin läsnäoloon, eräänlaisella ilolla. Ruumis reagoi epäsopivasti sillä siunaamalla sekunnilla kun solakan miehen kuva piirtyi silmien verkkokalvoille.
Rafael teki parhaansa tukahduttaakseen sen.
Samaan aikaan hän varmisti, että pyjama oli todellakin asiaankuuluvasti hänen yllään.

Seuraavaksi hän kiinnitti huomionsa nuoreen poikaan Jonathanin mukana. Rafael ei muistanut nähneensä nuorukaista aiemmin. Lisäksi, Jonathan ei koskaan antanut kenenkään tulla mukaansa, palvellessaan häntä. Hänen henkilökohtaiselle miespalvelijalleen oli kunnia palvella isäntäänsä ja täyttää tuon tarpeet henkilökohtaisesti. Silloinkin kun isäntä ei ollut edes itse täysin niiden tasalla.
”Jonathan kiltti”, Rafael sanoi tasatessaan edelleen tunteitaan ja saadakseen itselleen muuta ajateltavaa. ”Älä puhu niin kuin minä olisin juuri irtisanonut sinut. Halusin sinun lepäävän. Uskoisin, että yksi potilas tässä talossa on aivan riittämiin seuraavaksi tuhanneksi vuodeksi.” Rafael yritti parhaansa mukaan hymyillä.
”Voitko jo paremmin?”

Fane oli asettunut seisomaan huoneen seinustalle paikkaan, jossa kiinnitti mahdollisimman paljon huomiota, mutta josta saattoi seurata Jonathanin työskentelyä. Työ oli tuttua, eikä hän varsinaisesti tarvinnut ohjausta sen tekemiseksi. Mutta kun hän yritti edes näennäisesti ottaa oppia vanhemmasta ja kokeneemmasta palvelijasta, hänellä oli syy olla huoneessa.
Nuori palveluspoika ei voinut mitään sille, että tunsi hienoista kateutta Jonathania kohtaan. Tuo osasi näyttää ylväältä ja ammattimaiselta, vaikka oli pukeutunut omiin vaatteisiinsa. Tuo olisi varmasti pystynyt tekemään työtään ilkosen alasti, eikä olisi herättänyt minkäänlaista kummeksuntaa. Se oli ihailtavaa.

"Pyydän anteeksi, sir.", Jonathan oli toki edelleen hieman uupunut, mutta hän oli viettänyt.. kuinka kauan aikaa kuumassa suihkussa? Hän ei edes tiennyt kauanko aikaa siitä oli kulunut, mutta ehkä sopivasti jotta hän saattoi sanoa levänneensä. Se miten Rafael välitti hänen hyvinvoinnistaan lämmitti Jonathania tavalla, joka oli varmasti sopimatonta, mutta joka sai palvelijan erittäin hyvälle tuulelle, vaikka tuo ei sitä näyttänytkään avoimesti.
"Kyllä, sir. Oloni on mitä mainion. Pyydän anteeksi että huolestutin teitä, sir.", Miksi hän oli tälläinen? Miksi hän etäännytti itseään tällä tavoin entisestään? Johtuiko se siitä, mitä aiemmin oli tapahtunut, vai pelkästään siitä että huoneessa oli muitakin silmäpareja tarkkailemassa heitä? Jonathan soi kuitenkin asiallisen hymyn isännälleen, työntäen turhat ajatukset pois mielestään.

Ensimmäisenä hän otti esille puhtaan, valkoisen liinan jonka hän levitti isäntänsä syliin peitteiden päälle, varmistaen näin ettei tuo vahingossakaan sotkisi lakanoita. Terävä pyyhkäisi suoristi liinan viivotinsuoraksi, kuten hänellä oli aina tapana. Ainoastaan tällä kertaa se sai elävän mielikuvan palaamaan Jonathanin mieleen siitä, kuinka hän oli koskettanut Rafaelia..sieltä. Sopimattomasti. Palvelija veti kätensä pois mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman normaalisti, ettei herättäisi epäillyksiä, jonka jälkeen hän nosti jalallisen tarjottimen isäntänsä ylle ja lopulta siihen tarjottimen ruokineen. Hän nosti kuvun ja päästi höyryävän kuuman kanakeiton tuoksun leijailemaan huoneeseen laskien kuvun sitten yöpöydälle.
"Sallinette minun palaavan tehtäviini auringon laskiessa, sir?"

Rafaelin olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiään Jonathanin muodollisuudelle. Hän piti ilmeensä kuitenkin kurissa, sillä se olisi ollut sopimatonta. Ei tosin läheskään niin sopimatonta kuin se mitä he olivat Jonathanin kanssa aiemmin tehneet.
Tämä oli yksi niitä harvoja kertoja Rafaelin elämässä, jolloin hän ei tiennnyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Jos kyse ei olisi ollut tällaisesta henkilökohtaisesta asiasta, hän olisi ottanut asian ensitöikseen puheeksi Jonathanin kanssa. Mutta miten tällainen otettaisiin puheeksi kenenkään kanssa. Jos he olisivat olleet mies ja nainen ja avioliitossa keskenään, tällainen olisi ollut täysin luonnollista. Mutta he eivät olleet mitään näistä, eikä sellaista olisi saanut tapahtua. Tietysti hän voisi teeskennellä tietämätöntä ja pistää kaiken kuumehoureiden pikkkiin. Hän kuitenkin muisti kaiken ja sellainen sopi hänen maailmankatsomustaan vastaan.
Tätä oli mietittävä ajan kanssa ja rauhassa.

”Olen iloinen kuullessani, että voit paremmin”, Rafael sanoi. Hän odotti rauhallisesti, että Jonathan sai työnsä hoidetuksi. Hoitaja oli ilmoittanut kanakeiton ja pehmeän vaalean leivän olevan ateria, jonka hän voisi syödä. Sen pitäisi hillitä hänen verenjanoaan, joka alkoi jälleen käydä sietämättömäksi. Lisäksi, tällä tapaa hän jaksaisi pysyä jälleen hetken pidempään vuoteessa.
Rafael otti tarjottimelle asetetun hopeisen lusikan käteensä ja oli jo aloittamaisillaan aterian, kun Jonathanin sanat saivat lusikan pysähtymään ilmaan kesken matkan. Hän kohotti katseensa palvelijaan ja kurtisti aavistuksen kulmiaan. Katseltuaan miestä hetken tällä tavalla, hän laski lusikan takaisin lautaselle ja suoristi asentoaan vuoteella.
”Jonathan hyvä. Minä en ole missään vaiheessa antanut sinulle aikarajoja. Sanoin aiemmin, että sinun täytyy levätä. Näytit kuoleman väsyneeltä ja siltä ettet olisi pysynyt tolpillasi sekuntiakaan kauempaa. Nyt kun olet saanut levätyksi, olet minun puolestani valmis tekemään mitä vain. Vaikka sitten palaamaan töihin, jos tunnet olosi hyväksi”, Rafael selitti rauhallisesti. ”Haluan vain, että huolehdit itsestäsi. Minulla on talo täynnä henkilökuntaa, joten selviän varmasti loistavasti vaikka sinä ottaisitkin hetken aikaa itseäsi varten.”

Jonathanin ilme taisi syttyä muutamalla asteella siinä vaiheessa, kun Rafael sanoi että hän saisi palata vaikka heti töihin. Jonathan kumarsi aavistuksen verran hymyillen. "Tapaamme siis auringon laskiessa, sir.", Sitä ennen hänellä ei muutenkaan olisi juurikaan tehtäviä Rafaelin luona, ja toinen oli vieläpä vuodelevossa, joten kaipa hän nauttisi tästä merkillisestä asiasta jota nimitettiin "ajaksi itseään varten". Eli siis luultavasti hän kiertäisi ympäri kartanoa ja yrittäisi tehdä kaikkien muiden palvelijoiden työt, jos jollakulla oli jotain kesken. Jonathan ei vain osannut olla toimettomana. Nytkin hän oli ottanut Fanen mukaan, voidakseen näyttää tuolle kuinka henkilökohtainen palvelija toimi isäntänsä edessä, ja senkin saattoi luultavasti mieltää työntekemiseksi.
"Nauttikaa ruuastanne ja toipukaa pian, sir.", Jonathan nyökkäsi päätään ja lähti tahdikkaasti astelemaan kohti oloa, hymyillen nyt Fanelle. "Mennäämpä sitten ja annetaan herran levätä, Fane."

Rafael hymyili tyytyväisenä Jonathanin ilmoittaessa palaavansa auringon laskiessa. Lauseen saattoi käsittää lähes niin, että palvelija malttaisi ehkä viimeinkin tehdä jotain muuta kuin juosta isäntänsä perässä. Hän epäili kuitenkin vahvasti, etttä Jonathan löytäisi pienestä kartanosta jotain tekmistä, vaikka ei istuisikaan herransa rinnalla koko aikaa. Mutta Rafael oli melkein olettanut, että Jonathan kävisi tältä seisomalta vaihtamassa ylleen sen tutun puvun, jota käytti ja palaisi hätistelemään Glorian matkoihinsa.
Tietyllä tapaa hän jo kaipasikin Jonathaniaan vierelleen huoneeseen. Lääkärin lähettämä hoitaja oli todella mukava ja oikea ammattilainen, mutta Rafael oli tottunut hieman toisenlaiseen seuraan. Hiljaa nurkassa puikkojaan kilisyttelevä rauhallinen nainen, sai hänen olonsa hieman epämukavaksi, eikä hän osannut täysin rentoutua.

”Kiitos Jonathan. Kutsun sinua, jos kaipaan apuasi jossain”, Rafael lupasi palvelijalleen hymyillen.
”Herra ryhtyy nukkumaan, kun on saanut ateriansa syödyksi”, Gloria totesi napakasti omalta paikaltaan, kohottamatta katsettaan tekemästään työstä.
Rafael tiesi kuitenkin tarkalleen, että hänet oli juuri komennettu viimeistelemaan ateriansa ja menemään nukkumaan kuten kilttien poikien kuuluikin. Eikä hänelle tullut pieneen mieleenkään aloittaa väittelyä asiasta. Sen sijaan hän ryhtyi reippaasti lusikoimaan kanakeittoa suuhunsa.

Fane oli seurannut tarkkaavaisesti Jonathanin ja Rafaelin kanssakäymistä. Nopeasti hän oli todennut noiden olevan huomattavasti läheisempiä kuin vain isäntä ja palvelija. Hän ei tulisi koskaan puhumaan yhdenkään aatelisen kanssa noin tuttavallisesti. Ainakin hän piti sitä hyvin epätodennäköisenä. Vaikka Rafael vaikuttikin mukavalta ja asialliselta isännältä.
Jonathanin ilmoittaessa, että heidän oli aika poistua, Fane nyökkäsi ja kiiruhti suorinta tietä ovesta ulos. Käytävässä hän mietti, että olisi ollut tahdikkaampi. Nyt hän oli varmasti näyttänyt siltä kuin olisi paennut Heavenin agentteja tai olisi unohtanut jotain liedelle ja kiiruhti pelastamaan sitä.

Jonathan oli hyvillään siitä, että oli saanut luvan palata töihin. Hänestä oli suoranaista tuskaa kun häntä kiellettiin työskentelemästä, vaikka se olisikin ollut hänen omaksi parhaakseen. Suljettuaan oven heidän takanaan Jonathan kääntyi Fanen puoleen hymyillen nuorukaiselle.
"Onko sinulla jotain kysymyksiä tai muuta, minkä kanssa voisin auttaa sinua?", Hänellä kun nyt kerran oli aikaa 'itselleen', hän voisi hyvin auttaa Fanea tuon tehtävissä, tai jos tuota askarrutti jokin. Jonathan oli täysin varma siitä, että pojan kömpelyys johtui vain ja ainoastaan siitä ettei tuo luottanut itseensä tarpeeksi ja hermoili sen takia turhaan, mikä johti siihen ettei mikään pysynyt käsissä. Hän oli itsekkin ollut joskus hermostunut, paljon nuorempana, ja todennut että juuri silloin asiat tuppasivat menemään huonosti. Eli jos pelkäsit jotain pahaa käyvän, niin luultavasti niin tulikin käymään. Jonathan oli omaksunut itselleen teräksiset hermot vuosien varrella, ja vaikka häntä saattoikin joskus jännittää jokin, hän valmistautui aina siihen, miten menettelisi jos jokin sattuisi menemään pieleen, ja harva asia sai häntä tolaltaan.

Sitten oli tietysti sellaiset tapahtumat, kuin aikaisemmin tänään, jotka saivat hänet totaalisesti tolaltaan ja järjen raiteiltaan. Jonathan ei kuitenkaan tulisi koskaan puhumaan siitä, ei edes Rafaelille, sillä vaikutti siltä ettei isäntä muistanut tapauksesta mitään. Turhaan siis järkyttää tuota. Oli parempi että hän kärsisi niistä muistoista yksin. Ja vaikka ne eivät tosin olleet varsinaisesti huonoja muistoja..

Fane oli jäänyt odottamaan käytävälle vanhemman palvelijan poistumista heidän isäntänsä huoneesta. Tuo teki sen huomattavasti rauhallisemmin ja ylväämmin. Fane tunsi itsensä entistä alempiarvoisemmaksi Jonathanin edessä. Hän piteli edelleen käsiään selkänsä takana, jotta ne pysyisivät nätisti paikoillaan, eivätkä nyppisi levottomasti vaatteiden helmoja.

Hän oli hyvin tietoinen siitä, miten luontaista kömpelyyttä pahensi entisestään se, että talo oli hänelle uusi ja vieras. Fane ei tuntenut tapoja tai heidän pomoaan kuten muut, jotka olivat työskennelleet talossa pitkään. Hän ei tiennyt miten kunkin kanssa oli toimittava. Kokki oli jo osoittanut ettei arastellut kurittaa virheen tekijää ruumiillisesti. Kivun pelko sai hänet entistä hermostuneemmaksi. Eikä hän voinut tietää suhtautuiko herra Lupei samalla tavalla asioihin kuin vanhempansa, vaikka olikin äkiseltään vaikuttanut mukavalta Jonathania kohtaan.
Samassa Fane muisti etteivät herra Lupei ja Jonathan olleet käyttäytyneet samalla tapaa muodollisesti, kuin herra ja palveluskunta yleensä. Fanella ei ollut siis mitään pohjaa sen suhteen millainen hänen uusi herransa oli.

Jonathanin kysyessä tarvitsisiko hän apua jossain, Fane punastui nopeasti kaulasta aina hiusrajaan asti. Nuorella palvelijalla oli kuin olikin jotain, jossa hän olisi saattanut kaivata apua. Hän ei tosin ollut aivan varma siitä kuinka Jonathan asiaan suhtautuisi, jos hän kertoisi siitä. Täyteen lastatun tarjottimen keikauttaminen tuntui pikku jutulta siihen verrattuna, miten hän oli onnistunut möhlimään aiemmin. Hän yritti parhaillaan pähkäillä miten onnistuisi korjaamaan tekemänsä virheen niin ettei kukaan saisi tietää.

Jonathan yllättyi hieman huomatessaan kuinka nuorempi punastui. Hän kallisti aavistuksen verran päätään huolestuneena ja kohotti kulmiaan kysyvänä. "Kerro vain, Fane. Teen parhaani auttaakseni.", Jonathan hymyili niin lempeästi ja rauhoittelevasti kuin vain pystyi, jotta toinen uskaltautuisi kertomaan hänelle huolensa. Mikähän mahtoi aiheuttaa nuoremmassa moisen punastumisen? Jonathan halusi kuitenkin nopeasti vaihtamaan työasun päälleen, sillä se yllään hän tosiaan tunsi itsensä rennoksi. Ja vaikka hän ei palaisikaan Rafaelin luokse kuin vasta auringon laskiessa, hän aikoi silti autella ympäri kartanoa missä voisi, ja parhaiten se onnistuisi työvaatteissa. Hän ei juurikaan viihtynyt rennossa asussaan muualla kuin omassa huoneessaan tai henkilökunnan siivessä.

Fanen oli mahdotonta pitää käsiään enää selkänsä takana. Toinen niistä lennähti sormeilemaan punertavankultaisen hiusten latvoja, sillä häntä pelotti. Henkisesti hän valmistautui jo uuteen kivun aaltoon ja mietti millä tavalla Jonathan häntä rankaisisi. Samaan aikaan hän yritti etsiä oikeanlaisia sanoja kuvaamaan ongelmaansa. Hänen sanavarastonsa tuntui nimittäin kutistuneen olemattomiin.
”Tuota noin. Illalla, ennen auringonlaskua, minut oli määrätty pesutupaan töihin”, Fane aloitti rauhallisesti, hieman epäröiden. Jonathan puhui hänelle ystävällisesti ja rauhoitellen, mutta se saattaisi muuttua hyvin nopeasti. ”Ja minä... Tuota... Taisin...”
Fane nielaisi. Hän ei uskaltanut, eikä pystynyt jatkamaan lausettaan. Hänen kasvojaan oli alkanut kuumottamaan siitä kohtaa, johon kokin käsi oli aikaisemmin osunut. Haamukipu muistutti elävästi oikeasta kivusta.

Jonathan odotti kärsivällisesti ja rauhallisesti. Hänellä ei varsinaisesti ollut kiire, vaikka halusikin vaihtamaan vaatteensa. Hän ei kuitenkaan missään nimessä halunnut hoputtaa Fanea, koska tuo vaikutti epäröivän hänen kannustuksistaan huolimatta.
"Mitä tahansa tapahtuikin, Fane, olen varma että voimme korjata asian. Pyydän, älä pelkää että kohtelisin sinua samoin kuin kokki. Minä en lyö, ketään.", Jonathan yritti rauhoitella nuorukaista, kertoa tuolle ettei tuon tarvitsisi pelätä että hän ryhtyisi kurittamaan tuota fyysisesti. Jonathan ei pitänyt siitä, eikä hän uskonut että Fane olisi voinut tehdä mitään niin suurta virhettä, mikä ansaitsisi iskun.

Fane olisi halunnut sanoa tulleensa toisiin aatoksiin ja pärjäisi itsekkin ongelmansa kanssa, eikä tarvitsisi apua. Hän voisi etsiä netistä ohjeita pulmansa rakaisemiseen. Hän ei vain ollut aivan varma siitä, milloin hänellä olisi seuraavan kerran aikaa tehdä tutkimustyötään. Hänelle oli määrätty vielä töitä, jotka olisi tehtävä ennen auringonlaskua. Mitä todennäköisemmin hän selviäisi tilanteesta nopeammin tunnustamalla. Lisäksi, Jonathan tietäisi keinon jolla kymmenestä laikukkaan harmaasta paidasta saisi uudelleen valkoisia.
”Tuota noin... Pesin isännän paitoja ja noh... Ne eivät ole enää valkoisia”, Fane sai lopulta sanotuksi. Hän ei kuitenkaan pystynyt katsomaan Jonathania silmiin, vaan tuijotteli nolona kenkiensä kärkiä.

Jonathan olisi halunnut hoputtaa nuorukaista entisestään, mutta antoi tuolle aikaa koota itsensä ja kertoa ongelmastaan. Ja kun Fane lopulta sai sen sanottua, Jonathan vain hymyili.
"Niinkö? Eihän tuossa nyt ole ongelmaa eikä mitään. Älä huolehdi niistä pyykeistä, minä hoidan ne kunhan olen vaihtanut vaatteeni.", Ongelma ei tosiaan ollut suuri. Jonathan muisti joskus vuosikausia sitten tehneensä saman pienen virheen, laitettuaan vahingossa yhden punaisen sukan valkoisten pyykkien sekaan, ja lopulta kaikki valkoiset vaatteet olivat olleet vaaleanpunaisia. Hän oli tuskastellut tapausta melkein yhtä paljon kuin Fane, mutta onnistunut korjaamaan asian ilman että kukaan sai tietää siitä.
Nyt Jonathan lähti jälleen kävelemään, käydäkseen huoneessaan vaihtamassa työasunsa ylleen voidakseen sitten käydä hoitamassa muutaman ei-valkoisen-paidan ongelman.

Jonathan ei lyönyt, eikä edes suuttunut. Fanen oli vaikea uskoa tilannetta todeksi. Herrasväki Lupein talossa, jokainen isäntäväestä palveluskuntaan olisi antanut hänen kuulla kunniansa ja vedellyt häntä pitkin korvia. Jonathan sen sijaan tarjoutui selvittämään sotkun hänen puolestaan. Fane ei ollut tottunut tällaiseen tilanteeseen. Eikä hän todellakaan tiennyt miten tähän olisi pitänyt reagoida.
Pieni, poissaoleva hymy levisi nuoren vampyyrin huulille. Jonathan oli niin kiltti. Vaikka tuo oli monseur Lupein lähin palvelija, mikä antoi hänelle eniten oikeuksia ja olisi voinut tehdä tuosta todella ylimielisen. Niin oli ollut herrasväki Lupein talossa. Erityisesti mademoiselle Lupein palvelijattaret käyttäytyivät kuin olisivat itse omistaneet koko kartanon.

Samassa Jonathan lähti ja jätti hänet seisomaan yksin, hölmistyneenä kätyävään. Hän ei ollut ehtinyt edes kiittämään tai pahoittelemaan tilannetta kunnolla. Kyseinen ajatus sai häneen viimein liikettä.
”Herra Jonathan”, Fane sanoi astellessaan vanhempansa perään. ”Arvostan sitä, että tarjoudutte korjaamaan tilanteen, mutta siinä on teille ylimääräistä työtä. Kertokaa minulle, mitä minun tulee tehdä niin teidän ei tarvitse vaivautua.”

Jonathan käänsi hymyilevät kasvonsa takaisin Fanen puoleen nuorukaisen seuratessa häntä, muttei hidastanut tahtiaan vaan jatkoi kävelyään. "Ja taas sinä herroittelet minua.", Jonathan sanoi kuin olisi torunut toista hellästi, ja pysähtyi sitten hetkeksi kohottaen kätensä, ja laskien sen hellästi Fanen pään päälle, taputtaen tuota hellästi. "Ei siitä ole minulle lainkaan vaivaa.", Eikä siitä ollutkaan. Jonathan oli parhaimmillaan silloin kuin sai tehdä työtä, eikä hän välittänyt teki jonkun toisen työt vai omansa, kunhan vain sai tehdä jotain. Hän ryhtyi jälleen kävelemään ja pian he saapuivatkin hänen huoneensa ovelle, mikäli Fane seurasi häntä edelleen. Jonathan astui huoneeseen jättäen oven auki siltä varalta että Fane seuraisi häntä sinnekkin, ja ryhtyi vaihtamaan vaatteitaan.

Nyt Fane tiesi mikä oli pahempaa kuin lyömminen. Oli epätodennäköistä, että Jonathan teki sen tieten tahtoen nöyryyttääkseen häntä. Todennäköisesti tuo yritti olla ainoastaan ystävällinen. Fane kuitenkin toivoi nopeasti, että mies olisi omannut samanlaisen tempperamentin kuin talon ranskalainen kokki. Pään taputtelu sai hänet tuntemaan itsensä jälleen avuttomaksi, pieneksi pojaksi joka ei selvinnyt päivääkään yksikseen. Hän vihasi sitä tunnetta.

Nuori palvelija seisahtui niin nopeasti, että olisi voinut kuvitella hänen kävelleen näkymätöntä estettä päin. Hän perääntyi nopeasti pois Jonathanin käden ulottuvilta. Ennen kuin toinen ehtisi nähdä hänen kasvoiltaan kuvastuneen häpeän ja vihan, Fane kääntyi ja lähti kiiruhtamaan täysin päinvastaiseen suuntaan.
Kävellessään oman häpeänsä sokaisemana, Fane tunsi ruumiinsa tärisevän tuntemustensa voimasta. Kyyneleet polttelivat itsepäisinä luomien takana, mutta hän ei varmasti itkisi. Sillä tavalla hän todistaisi ainoastaan olevansa se avuton pikkupoika, jona kaikki häntä pitivät.
Samaan aikaan hän vannoi selviävänsä tästä. Hän ei tarvitsisi holhoojaa, joka selvittäisi sotkut hänen puolestaan. Hän selviäisi myös muista päivän töistä, ilman apua. Kenenkään ei tarvitsisi tulla sanomaan, että hän olisi hyödytön. Sen lajin kommentteja hän oli saanut kuulla jo aivan riittävästi elämänsä aikana.

Fane kiiruhti suorinta tietä takaisin pesutupaan ja sille pyykkikorille, jonne oli paidat piilottanut. Hän sulloi ne koneeseen kiroten mielessään sitä, että oli mennyt avaamaan suunsa Jonathanille.
Hän ryhtyi tutkimaan kaappia, jossa pesuaineita säilytettiin. Siellä oli aineita kaikenlaisille vaatteille, kuten talon peskuoneissa oli ohjelma melkein kaikelle. Täytyihän siellä olla myös jotain, jolla paidoista tulisi jälleen valkoisia.

Jonathan vaihtoi vaatteensa nopeasti ja tottuneesti, ilman huolen häivää. Oli suorastaan ihme, ettei Fane ollut seurannut hänen kintereillään. Jotenkin toisen hermoilu oli suorastaan suloista, eikä Jonathan voinut mitään itselleen tuntiessaan tarvetta paapoa nuorempaa. Nopeasti hän napitti kauluspaitansa napit, asetti solmion kaulaansa ja puki tummanharmaan liivin ylleen. Peilistä hän tarkasti että vaatteet olivat viimeistän myöten siistit, ei ryppyjä eikä irtohiuksia pilaamassa hänen siistiä ulkonäköään. Tämän jälkeen hän sitoi hiuksensa ja lähti suuntaamaan pesutupaa kohden.

Bingo.
Fane joutui nousemaan varpailleen ja kurkottamaan kädellään niin ylös, että tuntui kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä mennyt sijoiltaan. Hän kuitenkin ylsi kaipaamaansa pulloon. Eikä hän edes pudottanut sitä, mikä oli suoranainen ihme. Jossain toisessa tilanteessa, hän olisi saanut taatusti kuhmun otsaansa tällaisesta yrityksestä. Sen sijaan hän sai laskettua pakkauksen alas ilman ongelmia, pidellen siitä tiukasti kiinni.

Fane oli jo kiireessä kaatamassa sitä johonkin lokeroon ja laittamassa konetta päälle, kunnes pysähtyi. Hän ei voinut toimia hätiköiden. Viimeksi hän oli joutunut tähän sotkuun kun ei ollut toiminut maltillisesti ja rauhassa.
Joten sen sijaan, että olisi ryhtynyt toimeen ajattelematta, Fane ryhtyi ensimmäiseksi lukemaan pitelemänsä pullon tuoteselostetta ja käyttöohjetta. Aine sopisi täydellisesti hänen tarkoitukseensa. Mutta hänen täytyisi valita tavallista pidempi pesuohjelma, jossa aine saisi levittyä ja liota rauhassa. Muuten Monseur Lupein ei-niin-valkkoiset paidat olisivat tämän jälkeen lehmänlaikukkaita. Lisäksi aine olisi laitettava pesupallolla suoraan pyykkien sekaan, eikä mihinkään lokeroon.
Fane hymyili itsekseen. Hän ei olisi tiennyt tätä, jos olisi vain ryhtynyt toimimaan. Nyt hän saattoi tehdä juuri niin kuin ohjeissa sanottiin, eikä mennyt montaa minuuttia kun hän saattoi painaa koneen käyntiin. Sillä aikaan kun pesukone suoritti tehtäväänsä, hän saattoi lähteä imuroimaan käytävien pitkiä mattoja. Kun hän olisi saanut sen tehtyä, paidat voisi taatusti ripustaa kuivumaan.