Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

"Jos nuori herra niin käskee, jätän teidät rauhaan.", Jonathan hymyili lempeästi ja keräsi astiat tottuneella nopeudella. Hän otti kuitenkin liivinsä taskusta liinan ja kumartui pyyhkäisemään lähes olemattoman kokoisen tahran Rafaelin suupielestä, ikään kuin se olisi haitannut häntä suurestikkin. Ele oli hellä ja nopeasti ohi. Tämän jälkeen Jonathan asetteli lautaset takaisin tarjottimelle ja ryhtyi suuntaamaan ovea kohti.
"Palaan riistämään teidät työnne äärestä puoli tuntia ennen naisväen saapumista.", Jonathan kumarsi lyhyesti lähtiessään kantamaan tiskejä kohti kirjaston ovea. Hän olisi mielellään jäänyt katselenaan Rafaelin työskentelyä, mutta valitettavasti hänellä oli muita töitä.

”Kiitos.”
Rafaelin silmissä välähti ja ne laajenivat yllättyneenä, Jonathanin kumartuessa pyyhkimään hänen suupielensä. Olivathan he toki jollain tapaa läheisiä, mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa. Kosketus oli hellä ja nopea. Sen tuntu katosi aivann yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hetki kuitenkin jatkui Rafaelin mielessä vielä pitkään sen jälkeen, kun iholla ei ollut enää muistikuvia siitä.
Heteksi ääni juuttui Rafaelin kurkkuun, eikä mies ymmärtänyt miksi.
Tilanne oli enemmän kuin hämmentävä. Se sai hänet kääntymään nopeasti takaisin pöydän ääreen ja katseen hakeutumaan niihin tuttuihin, turvallisiin kirjoihin, joiden sisältö oli helposti luettavissa ja ymmärrettävissä.
”Kiitos Jonathan. Varmista, että leidit viihtyvät. En halua kuulla armaalta äidiltäni siitä kuinka olen huono isäntä. Tiedät hyvin kuinka kärkäs hän osaa olla satuttuaan sille päälle”, Rafael sanoi mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä vetäessään samalla aiemmin lukemaansa kirjaa takaisin eteensä.

"Tietysti, sir. Ten kaiken voitavani.", Jonathan astui ulos huoneesta ja sulki oven perässään suunnaten kulkunsa takaisin keittiöön viedäkseen tiskit sinne. Sen jälkeen hän saikin keskittyä valmisteluihin. Hän tiesi Rafaelin mieltymykset varsin hyvin ja otti ne huomioon valmistellessaan uskomattoman kaunista pientä salonkia yön teehetkeä varten. Hän tiesi myös madamen mieltymykset vieraiden kestityksestä ja noudatti aikoinaan naiselta saamiaan ohjeita. Kokille hän oli kertonut tarkan menun siitä mitä piisi olla tarjolla, ja kun salonki oli valmis neitoja varten, Jonathan saattoi siirtää huomionsa Alaskan reissun valmisteluun.

Muutamaa tuntua myöhemmin Jonathan vilkaisi taskukelloaan ja totesi, että oli aika käydä ravistelemassa nuori herra irti työstään. Hän nousi portaat nopeasti mutta hienostuneesti. Pian hän olikin jo kirjaston ovella, johon hän koputti ennenkuim astui sisään.
"Äitinne ja neiti saapuvat noin puolen tunnin kuluttua, sir. Aika siistiytyä.", Jonathan asteli Rafaelin pöydän eteen ja hymyili ystävällisesti.

Rafael huojentui kun pääsi viimein rauhassa uppoutumaan töittensä ääreen. Jonathanin poistuessa huoneesta, hän saattoi työntää mielestään pois kaiken turhan ja keskittyä siihen mikä oli lopultakin kaikkein tärkeintä, eli oikeuteen ja totuuteen.
Lait oli määritelty rodun suojelemiseksi ja turvaksi, sekä järjestyksen ja hierarkian vaalimiseksi. Moni kohta käsitteli ihmisiä, mutta vain vampyyreiden hyödyn ja turvallisuuden kannalta. Lakikirjat eivät olleet täynnä pelkkiä lauseita siitä miten asiat kuului tehdä. Siellä oli myös lukuisia ennakkotapauksia, jotka kertoivat miten lakeja oli mahdollista soveltaa. Siinä ei ollut kuitenkaan kaikki. Rafael oli käyttänyt paljon aikaa ja rahaa, hankkiakseen kopioita ja alkuperäisversioita vampyyreiden oikeudenkäyntien pöytäkirjoista. Vampyyrien laki oli vanha, eikä sitä oltu muutettu vuosituhansiin ja suurin paino oikeuden toteutumisella oli se, miten oikeudenkäynnin todistajat näkivät tilanteen. Muinaisina aikoina Lilith oli jakanut oikeutta yksinoikeudella, mutta uuden hallinnon syntymisen myötä ketään ei ole pidetty niin oikeudenmukaisena ja viisaana kuin Ensimmäistä Äitiä, joten kolmekymmentä erikseen valittua todistajaa päättivät syytetyn kohtalosta. Näiden vakuuttamiseksi oli tunnettava laki, rangaistukset ja ennakkotapaukset.
Rafaelin viimeisen työn aiheena olivat nimen omaan ennakkotapaukset, joissa lakia oli sovellettu väärällä tavalla. Hän ei voinut puuttua enää aikanaan tehtyihin päätöksiin, mutta hän pystyi tuomaan virheet päivänvaloon ja opettaa nykymaailmaa välttämään virheet.
Siinä oli aivan riittämiin syytä paneutua työhön huolella.

Rafael ei huomannut ajan kulua. Hän saattoi nähdä ainoastaan hitaan edistyksen ja sen miten hän oli koko ajan, pienin askelin, lähempänä päämääräänsä. Töitä riitti vielä kuukausiksi.
Ainakaan hänen ei tarvinnut miettiä itselleen sen erikoisemmin ohjelmaa.
Hän ei kuitenkaan voinut peittää harmistustaan kun, Jonathan viimein koputti kirjaston oveen ja ilmoitti vieraiden lähestyvästä saapumisesta.
”'Minulla ei taida olla mahdollisuutta siirtää tilaisuutta toiseen päivään”, Rafael mumisi puoleksi itsekseen, laskiessaan alas kirjan jota oli ollut juuri tutkimassa.

"Valitan, sir, madame ei kuunnellut vastaväitteitä.", Se oli tosin vain puoliksi totta. Jonathan oli sanonut Rafaelin äidille pojallaan olevan kiireitä lopputyönsä kanssa, mutta ei kuitenkaan ollut ehdottanut muutakaan päivää tapaamiselle. Hän nautti jostain syystä siitä, että sai hieman kiusata isäntäänsä katsomalla kuinka tuo joutui viihdyttämään naisia vaikka olisikin tehnyt kaikkea muuta paljon mieluisemmin. "Onko jotain missä tarvitsette apua tällä hetkellä, sir, vai palaanko takaisin pitämään huolen siitä, että kaikki on kuten pitääkin?", Tällä Jonathan tarkoitti lähinnä sitä, ryhtyisikö Rafael tosiaan siistiytymään vai uppoutuisiko tuo taas kirjoihinsa heti kun hän kääntäisi selkänsä. Jonathan hymyili, vaikka katsoikin melko vaativana isäntäänsä, odottaen joko käskyä tai toteamusta siitä, että toinen jättäisi kirjat hetkeksi rauhaan.

Rafael hymyili haikeana kun kääntyi Jonathanin puoleen. Hän laski lukemansa kirjan työpöydälleen ja tarkasti huolella, että se jäisi auki oikeasta kohtaa, jotta hän voisi palata sen ääreen teehetken jälkeen.
”Äitini osaa tosiaan olla aika ajoin hyvinkin lujatahtoinen”, Rafael mumisi. Kun Jonathan kysyi tarvitsisiko hän palvelijansa apua vielä, hän kääntyi toisen puoleen käsiään leviellen. ”En tiedä. Mitä mieltä sinä olet? Kehtaanko tavat äitini ja vieraamme tämän näköisenä?”
Rafael oli sukinut pitkiä hiuksiaan töitä tehdessään ja hänen vaatteensa oliva päässeet hieman rypistymään. Hän ei kuitenkaan nähnyt itsessään itse mitään vikaa.

Jonathan kallisti päätään Rafaelin levittäessä käsiään ja nosti sormet leualleen miettivänä. Hän henkilökohtaisesti piti isännästään näin, hieman huolettomamman näköisenä, mutta madam oli hyvin tarkka siitä miten poikansa pukeutui, ja Jonathanin tehtävänä oli huolehtia siitä, että Rafael täytti nämä ulkonäkövaatimukset.
"Nouskaahan seisomaan, sir, niin katsotaan josko saisin suoristettua vaatteitanne hieman.", Jonathan astui hieman taaemmas tehdäkseen isännälleen tilaa nousta. Hän voisi myös ehdottaa hiusten kiinnittämistä, jotta madamen ei tarvitsisi huomauttaa poikansa ylikasvaneista hiuksista.

Rafael katseli hetken aikaa Jonathanin miettiväisiä kasvoja, palavelijan etsiessä virheitä hänen ulkomuodostaan. Hän oli myös harvinaisen tietoinen siitä, että niitä varmasti löytyisi. Hänellä ei ollut tapana varoa vaatteitaan töitä tehdessään. Eivät ne tietenkään likaantuneet, mutta rypistyivät ja hänen hiuksensa sotkeentuivat usein kun hän paneutui johonkin kiperään kohtaan.
Kiltisti, kehotuksesta hän nousi seisomaan ja astui pöydän takaa esiin, suoraaan Jonathanin eteen, vain parin sentin päähän tuosta, antaen kätensä roikkua rentoina sivuilla, jalat aivan aavistuksen harallaan. ”Katsotaanpa sitten, millaisia ihmeitä sinä saat aikaiseksi”, Rafael sanoi hieman vinosti hymyillen. Vaikka hänen ulkoasunsa olisi ollut moitteeton, Jonathan löytäisi varmasti jotain korjattavaa.
”Onko sinulla tietoa siitä millainen tämän kertainen neito on? Olen mennyt jo sekaisin mitä tulee tämän seudun naisväkeen. En olisi suoraan sanottuna koskaan uskonut, että täältä löytyy näin paljon naimakelpoisia naisia.”

Jonathan yritti välttää katsomasta Rafaelin silmiin ja keskittyi sen sijaan tuon vaatteisiin. Hän ei halunnut toistaa aikaisempaa illan tapausta, jolloin Rafael oli kylmästi tyrmännyt hänen kommenttinsa silmiin hukkumisesta. Tosin, hän ei kylläkään voisi vastustaa kiusausta kiusata toista jos saisi siihen näinkin herkullisen tilaisuuden.
"Sallikaa minun, sir.", Jonathan ojensi kätensä ja ryhtyi silittämään muutamia pieniä ryppyjä suoriksi tarkalla ja vakaalla kädellä, hyvinkin tottuneesti. Hän aloitti kauluksesta ja suoristi sen jälleen viivotin suoraksi, siirtyen hartioihin ja hihoihin. "Jos sallitte minun olevan niin töykeä, ehdottaisin että solmitte hiuksenne, sir.", Jonathan totesi astuessaan askeleen kauemmas Rafaelista kuin tarkistakseen työnsä tuloksen, silmäillen miestä päästä varpaisiin. Suurimman osan rypyistä hän oli saanut katoamaan, ja asukokonaisuus näytti jälleen moitteettomalta. Nyt huoleman olisivat vain isännän hiukset. Hänellä ei ollut mukanaan ylimääräistä nauhaa jolla Rafael saisi sidottua hiuksensa, mutta ehkä isännällä oli oma nauha mukanaan, muussa tapauksessa hän luovuttaisi omansa.

Rafael seurasi Jonathanin tekemisiä, hymyillen edelleen. Toinen mies oli niin tunnon tarkka. Tuo ei antanut yhdellekkään, pienimmistäkään rypyistä selviytymismahdollisuutta.
”Et vastannut kysymykseeni”, hän sanoi, kun Jonathan keskittyi vain hänen ulkomuotoonsa. Hän halusi tietää edes jotain teelle saapuvasta nuoresta neidosta, jos tästä oli mitään tiedettävää. Todennäköinen nainen oli yksi niistä kasvottomista ylhäisöleideistä, jotka olivat kaikki samanlaisia ja joita oli mahdotonta erottaa toisistaan. ”Tiedätkö mitään tästä naisesta? Enkä puhu nyt äidistäni.”
Jonathanin huomauttaessa hänen hiuksistaan, Rafael kohotti aavistuksen kulmaansa. Hän piti niistä aukinaisina, mutta palvelija saattoi olla oikeassa. Äidillä saattoi olla huomautettavaa niistä. ”Tee kuten parhaaksi näet Jonathan. Tunnet äitini maun ja vaatimukset paremmin kuin minä.”

Jonathan nyökkäsi ja kohotti sitten kätensä avatakseen pienen rusetin joka piteli hänen omia hiuksiaan siististi poissa tieltä.
"Neiti Romina Valles, opiskelee tällä hetkellä historiaa ja kasvatustiedettä. Hän on suunnilleen satakuusikymmentäkahdeksan senttiä pitkä, vaaleahiuksinen ja vihreä silmäinen. Kuulemani mukaan hän on hyvinkin hurmaava nuori neito, joka on ujo mutta topakka. Pikkuvanha, kuulemma. Siinä on kaikki mitä osaan teille kertoa, sir.", Jonathan siirtyi Rafaelin taakse, ryhtyen hitaasti, varovaisesti sukimaan isäntänsä hiuksia parempaan kuntoon. Hän oli odottanut tätä koko illan, pidempäänkin. Unelmoinut tästä hetkestä jolloin pääsi taas koskettamaan Rafaelin hiuksia. Hän huomasi käsiensä uhkaavan täristä, ja komensi itseään rauhoittumaan. Lempein ottein hän suki hiukset suoriksi, ja kietaisi tummansinisen nauhansa löyhästi suortuvien ympärille, viimeistellen sen rusetilla kiinni.
"Valmista, sir.", Jonathan sanoi hieman pettyneenä ja siirtyi Rafaelin eteen, tarkastellen työnsä lopputulosta tyytyväisenä. Hän olisi mielellään haronut suortuvia vielä pidempään.

”Tuokin on enemmän mitä tiesin tähän asti”, Rafael vastasi Jonathanille, kun tuo mainitsi tietojensä vähyydestä. ”Vai, että historiaa ja kasvatustieteitä. Olisiko tällä tapauksella, jopa omia mielipiteitä. Alan kyllästyä niihin, jotka vain muikistelevat huuliaan ja kietovat hiuksiaan sormiensa ympärille.”
Rafael oli itseasiassa kyllätynyt yleensä kaikkiin morsian ehdokkaisiin. Hänellä ei ollut mikään kiire naimisiin. Hän halusi vain elää elämänsä rauhassa ja jos joskus lopulta tapaisi jonkun, joka herättäisi häen mielenkiintonsa, hän voisi harkita naimisiin menoa. Äidin yltiömäinen hössötys ei tosin ollut omiaan auttamaan asiaan. Se sai hänet pikemminkin vain kammoksumaan ajatusta.

Jonathanin alkaessa sukimaan hänen hiuksiaan, Rafael sulki silmänsä. Hän itseasiassa nautti siitä, että hänen hiuksiaan kosketeltiin. Se tuntui mukavalta. Jonathanin otteet olivat lujat, määrätietoiset, mutta kuitenkin lempeät. Rafael olisi voinut vain maata aloillaan ja antaa miehen kosketella, harjata ja vaikka letittää hänen koko päänsä täyteen pienen pieniä lettejä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista ja tuskin Jonathan olisi suostunut moiseen outouteen. Eivät miehet kosketelleet toistensa hiuksia. Ei varsinkaan näin lähellä draculaperheen asuinsijaa, jossa kaikella oli merkitystä. Myös niillä kaikilla pienillä haureuksilla, joita jotkut harrastivat.
”Kiitos Jonathan. Onko minun vielä tehtävä jotain olennaista ennen kuin voin ottaa naisväen vastaan?”

"Ainoastaan taikoa hymy komeille kasvoillenne ja piristyä, sir.", Jonathan totesi lempeästi virnsitäen. Hänestä tuntui säädyttömältä seistä tässä isäntänsä edessä, hiukset vapaina. Ne eivät tahtoneet pysyä kaikki hänen hartiallaan kuten tavallisesti, vaan osa karkasi auttamatta niskaan ja oikealle puolelle. Jonathanille oli opetettu niin paljon siitä, miltä hänen itsensä tuli näyttää silloin kun ei ollut omassa ylhäisessä yksinäisyydessään, että hän tunsi itsensä suorastaan kamalan julkeaksi antaessaan Rafaelin nähdä hänet ilman siistiä ponihäntää. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, sillä Rafael meni kaiken muun edelle. Huomaamattaan Jonathan siirsi hiuksiaan korvansa taakse, melkein kuin hermostuneena.
"Jos saan pyytää teitä saapumaan pieneen salonkiin noin kymmenen minuutin kuluttua, sir.", Jonathan kumarsi kevyesti, hiusten valuessa hänen kasvojensa sivuja reunustamaan. Hänen pitäisi ehdottomasti hakea itselleen uusi nauha joilla solmia hiuksensa, ennenkuin madam ja neiti saapuisivat. "Suokaa minulle anteeksi, käyn noutamassa itselleni uuden nauhan hiuksiani varten."

”Väitätkö sinä Jonathan, etten minä aina muista hymyillä? Tai, että olisin jotenkin masentunut näiden turhanpäiväisten morsiankatsausten vuoksi?” Rafael kysyi virnistäen jälleen omalla tavallaan hieman vinosti. Jonathan tuntui tietävän vallan hyvin ettei hän todellakaan nauttinut näistä teehetkistä, mutta tuntui itse saavan jonkinlaista mielihyvää isäntänsä tukalasta tilanteesta, sekä hänelle piikittelystä. Rafael katsoi yleensä näitä pikkuseikkoja läpi sormiensa, heidän suhteensa vuoksi, joka oli huomattavasti edistyksellisempi kuin hänen muiden palvelijoidensa kanssa. Jos joku muu olisi ollut yhtä julkea, Rafael tiesi, että huomauttaisi siitä ja jos tilanne pitkittyisi, hän päätyisi varmasti irtisanomaan kyseisen palvelijan. Jonathan oli kuitenkin poikkeus ja kaikki tiesivät sen. Sen vuoksi hän ei suostunut ottamaan ketään muuta lähimmäksi palvelijakseen. Ei hän välttämättä osaisi edes suhtautua muuhun henkilökuntaansa samalla tavalla.

Jonathanin ilmoittaessa menevänsä hakemaan uutta hiusnauhaa itselleen, Rafael kiinnitti huomionsa tuon avonaisiin hiuksiin. Hän siristi silmiään hieman tajutessaan kuinka eri näköinen mies oli hiukset avonaisena. Jonathanin hiukset olivat aina kiinni, eikä Rafael olisi varrmasti osannut kuvitella niitä avonaisina, ellei olisi nyt nähnyt niitä. Vaistomaisesti hän kurotti kättään yhtä korpinmustaa suortuvaa kohden ja hypistelee sitä sormiensa lomassa.
”En tajunnut ollenkaan, että hiuksesi ovat kasvaneet näin pitkiksi kun pidät niitä aina kiinni. Nämä sopivat sinulle”, Rafael toteaa hieman hämmentyneenä.

"En lainkaan, sir, tämä oli vain viaton huomautus.", Jonathan hymyili Rafaelille. Hänestä kaikkein parasta oli, kun toinen vastasi juuri tuolla ihanalla vinolla virneellään hänen kiusoitteluunsa. Hän oli siitä tyytyväinen eikä kaivannut mitään muuta piristämään päiväänsä.
Rafael kuitenkin sai hänet pois tolaltaan tuolla yhdellä pienellä eleellä. Jonathan jähmettyi paikoilleen käden ojentuessa häntä kohden ja silmät tuntuivat leviävän teekupin kokoisiksi. Hänen isäntänsä kosketti hånen hiuksiaan hellästi. Jonathan ei kyennyt mitään sille, että muuttui punaiseksi kuin tomaatti. Hän tiedosti hämärästi Rafaelin kehuneen häntä, mutta sillä hetkellä Jonathanin huomio oli nauliintunut toisen kasvoihin. Miten hän halusikaan painaa huulensa toisen huulia vasten..tarttua pitkiin hiuksiin ja kiskoa kunnes Rafael voihkisi..
Jonathan hätkähti ajatuksiaan ja säikähti niin että huomasi vasta liian myöhään nostaneensa kätensä ja huitaisseensa Rafaelin käden pois hiuksistaan. Jonathan painoi järkyttyneenä käden suulleen, tuijottaen Rafaelia kauhuissaan. Hän oli juuri lyönyt isäntänsä kättä. Hän oli huitaissut toisen otteen irti. Hän saisi varmasti potkut.
"A..a-anteeksi! En..en tarkoittanut.. olen pahoillani! ", Jonathan änkytti kauhistuneena anteeksipyyntönsä, pidätellen kyyneleitä jotka kerääntyivät parhaillaan hänen silmiinsä. Nopealla liikkeellä Jonathan pyörähti ympäri aikeenaan paeta paikalta. Hän kirosi omaa typeryyttään.

Rafael kurtisti kulmiaan kun Jonathan löi hänen kätensä pois. Moinen onnistui herättämään hänet täysin siitä hetken lumouksesta, johon hän tuntui vaipuneen. Hän tajusi kuinka julkea oli loppujen lopuksi ollut mentyään noin vain törkeästi koskettelemaan toisen hiuksia. Sellainen ei tullut kuuloonkaan kahden herrasmiehen välillä. Rakastavaisten välillä kylläkin, silloin kun molempien tunteet olivat viimein selvillä. Eikä tällainen todellakaan ollut soveliasta isännän ja hänen miespalvelijansa välillä.
Hän oli hämääntynyt yllättäen siitä miltä Jonathan oli näyttänyt hiukset auki ja käyttäytynyt sitten sopimattomasti. Jonathanilla oli kaikki syyt olla järkyttynyt ja lyödä hänen kätensä pois.
Joku olisi saattanut takertua siihen, miten Jonathan oli reagoinut hänen kosketukseensa ja syyttää koko selkkauksesta palvelijaa. Rafaelin etiikka ja käsitykset kunniasta eivät kuitenkaan antaneet periksi, jotta hän olisi päätynyt moiseen ratkaisuun.
Sammalla hän tosin mietti haikeana, milloin heidän välinsä olivat muuttuneet näin etäisiksi ja kankeiksi.
”Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, Jonathan”, Rafael sanoi viedessään kädet yhteen selkänsä takkana ja kumartaen sitten pienesti. Hän ei reagoinut mitenkään palvelijansa anteeksipyyntöön, sillä piti sitä täysin aiheettomana. ”Käyttäydyin julkeasti ja reaktiosi oli täysin ymmärrettävä, enkä syytä siitä sinua. Jos haluat, niin hyvitän tämän sinulle itse määrittelemälläsi tavalla.”
Raffael lähti astelemaan kirjaston ovea kohti antaakseen Jonathanille oman rauhaisan hetken, jotta tuo saisi koota ajatuksiaan. ”Menen pieneen salonkiin odottamaan. Kun olet valmis, niin johdata vieraat luokseni. En tietenkään katso tämän jälkeen pahalla, jos tahdot antaa tehtävän jollekkin muulle. Ymmärrän kyllä, jos tarvitset hetken omaa aikaa.”

Rafaelin reaktio tuntui enemmänkin iskulta kasvoille kuin rauhoittavalta anteeksipyynnöltä. Jonathan olisi halunnut kieltää tuota pyytämästä anteeksi, ja varsinkin kieltää toista laskemasta päätään alhaisen palvelijan edestä. Hän vain ei saanut sanaa suustaan. Lisäksi Rafaelin lupaus hyvityksestä sai hänen päänsä pyörälle. Hän saattoi nimetä lukemattomia asioita joita olisi halunnut pyytää, mutta kaikki olivat sopimattomia.
Jonathan kääntyi Rafaelin perään, avasi suunsa sanoakseen, ettähän oli isäntänsä palvelija, tuon omaisuutta ja että halutessaan Rafael saisi tehdä mitä halusi hänen ruumiillaan. Jos Rafael pyytäisi häntä antamaan henkensä, hän tekisi sen mielellään hymy huulillaan.
"Sir, pyydän, odottakaa.", Jonathan ei voinut antaa tämän jäädä näin, hän ei pystyisi millään rauhoittumaan jos Rafael nyt lähtisi. Jonathan kiirehti Rafaelin perässä kirjaston ovelle, hieman rauhallisempana kuin hetkeä aiemmin. "Te ette tehneet mitään väärää, sir. Minä olen teidän palvelijanne, ruumiini ja henkeni ovat teidän. Pyydän, älkää pyytäkö mi ulra anteeksi.", Jonathanin kasvot punoittivat edelleen, mutta hän ei enää näyttänyt järkyttyneeltä tai säikähtäneeltä. Hän oli päättäväinen

Rafael pysähtyi käsi oven kahvalla ja kääntyi palvelijansa puoleen tuon kutsuessa häntä. Pieni pettymyksen pisto kirpaisi jossain syvällä hänen sisimmässään, kun Jonathan kutsui häntä arvonimellä, eikä omallaan. Heidän välinsä olivat tosiaan etääntyneet. Enää he eivät olleet nuoria hölmöjä, jotka olivat jakaneet keskenään tuntemuksiaan, sekä unelmiaan. Nyt huoneessa seisoi kaksi eriarvoista miestä, jotka tunsivat oman paikkansa.
Tai ainakin toinen heistä tunsi sen.
”Jonathan.” Rafael nosti tinanharmaiden, surusta hämärtyneiden, silmiensä katseen palvelijaansa. Hän hymyili, mutta siinä ei ollut enää jälkeäkään siitä aiemmasta hilpeydestä tai huvittuneisuudesta. ”Minä käyttäydyin julkeasti. Ole kiltti, älä pyydä minua käyttäytymään vastoin omaa kunniaani ja perumaan anteeksipyyntöäni.”
Samalla hän hymyili surumielisesti punnitessaan toisen miehen sanoja siitä, miten muka omistaisi tuon ruumiin ja hengen, pitäessään tuon palveluksessaan. Rafael ei nimittäin nähnyt asiaa aivan samoin. ”Minä pyydän anteeksi, kun olen loukannut jotakuta, joka on minulle tärkeä. Ensinnäkin jo siksi, että sinä olet, yhdessä muun palveluskunnan kanssa, tärkeä edellytys minun elämäntavalleni. En selviäisi päivääkään ilman teitä. Toisekseen, koska minulla ei ole ollut koskaan ketään, yhtä läheistä, jota voisin kutsua ystäväkseni. Rafael, minä en omista sinua, vaikka työskentelet minulle. En koskaan vaatisi sinulta mitään, mitä et voisi antaa. Enkä koskaan pakottaisi sinua jäämään vasten tahtoasi. Vaikka toivon hartaasti ettei selaista päivää edes tule, kun sinä haluat jatkaa matkaasi ja jättää minut tänne.”

Rafaelin rinnastaessa hänet yhtä läheiseksi kuin muu palvelusväki, Jonathanin ilme synkkeni. Hän tiesi etäännyttäneensä itseään liikaa Rafaelista, vuosien saatossa ihailu oli muuttunut ihastukseksi ja syveni päivä päivältä, jonka vuoksi Jonathan oli pakottanut itseään käyttäytymään asiallisemmin. Mutta tätä hän ei ollut toivonut.
"Sinä tiedät että ei ole mitään mitä en tekisi vuoksesi.", Jonathan puhui tällä kertaa paljon tuttavallisemmin kuin aiemmin. "Mutta jos todella olet tuota mieltä, niin..", Hän ei pystynyt sanomaan sitä ääneen. Jonathan ei pystynyt sanomaan että jos Rafael todella piti häntä vain palvelusväkenä, heidän olisi parempi käyttäytyä tästä lähin yhtä etäisesti kuin tavallinen palvelusväki ha isäntä käyttytyivät.
"Tiedän mitä haluan hyvitykseksi, jos tarjous on yhä voimassa.", Jos heidän ystävyytensä tosiaan olisi tässä, hän voisi esittää viineisen 'vitsin'.
"Haluan että suutelet minua."

Rafaelin silmät rävähtivät teevadin kokoisiksi kun Jonathan ilmoitti sen, mitä kaipasi hyvitykseksi hänen julkeudestaan. Hän tunsi polvensa yht'äkkiä tavattoman veteliksi ja samalla häntä huimasi kuin hän ei olisi saanut verta päiväkausiin. Hän tunsi huonoa oloa ja halusi ottaa tukea seinästä selkänsä takana, kunnes tajusi puristavansa edelleen oven kahvaa. Tämä ei voinut tapahtua. Kun hän oli tajoutunut korvaamaan miehelle oman käytöksensä, tällainen ei ollut tullut hänellä mieleenkään. Eiväthän miehet suudelleen toisiaan. Naiset jakoivat keskenään suukkoja yhdentekevinä hellyydenosoituksina, mutta eivät miehet. He kättelivät ja taputtivat toisiaan selkään, mutta eivät suukotelleet. Rafael ei voinut käsittää mistä Jonathan oli lopultakin saanut tällaisen idean päähänsä.
Lopultakin ainoat sanat, jotka hän sai suustaan olivat; ”Sillä lailla.” Ne lausuttiin hämmentyneenä, hieman sopertaen.
Rafael näki selkeästi kuinka suuteli Jonathania, suoraan suulle. Hän näki sielunsa silmin, miten Jonathan sulkisi silmänsä autuaana ja avaisi huulensa ottaakseen hänet vastaan. Miehen huulet olisivat pehemeät ja ne liukastuisivat hänen syljestään. Puna kohosi Rafaelin kasvoille ja ajatustensa vuoksi, hän tunsi kuumotusta muissakin paikoissa kuin vain kasvoillaan.
”Katsoisimmeko sitä myöhemmin aamulla? Pidän toki sanani, mutta leidit joutuvat pian odottomaan, eikä se ole sopivaa. Menisitkö heitä vastaan Jonathan?” Rafael halusi pois tästä kiusallisesta tilanteesta. Hän halusi unohtaa tämän ja keskittyä muihin asioihin, jotka eivät olisi yhtä hämmentäviä ja kiusallisia.

Jonathan vihasi itseään sillä hetkellä tavattoman paljon. Hän olisi halunnut itkeä, mutta sen sijaan hän pakotti leikkisän virneen huulilleen, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin saakka.
"Hyvä tavaton sentään, älkää hämmentykö tuolla tavalla vitsistä, sir.", Jonathan astui sillä hetkellä Rafaelin vierelle, ja avasi oven kadoten käytävään sanomatta sen enempää. Hän oli pelkuri ja typerys. Jonathan lähestulkoon juoksi palvelusväen siipeen ja omaan huoneeseensa, kävi pesemässä kasvonsa saadakseen itsensä hallintaan ennenkuin etsi itselleen uuden hiusnauhan, jolla saattoi solmia hiuksensa tavanomaisesti. Hän käytti vielä hetken itsensä rauhoitteluun ennenkuin suuntasi vastaanottamaan naisia.

Rafael ei ehtinyt tointua hämmästyksestään ennen kuin Jonathan oli jo kadonnut käytävään ja pois hänen näkyvistään. Tilanne oli ollut kertakaikkisen ennenkuulumaton, sekä ennalta odottamaton. Ylhäisön keskellä kasvanut mies ei olisi koskaan osannut edes kuvitella päätyvänsä vastaavanlaiseen tilanteeseen, missään vaiheessa pitkän elämänsä aikana. Romina-neidon vastaanottaminen alkoi tuntua lasten leikiltä tähän verrattuna.
Samaan aikaan hän tunsi tavatonta syyllisyyttä sen vuoksi, miten oli käyttäytynyt. Hän halusi selvittää tilanteen Jonathanin kanssa. He eivät voineet jättää välejään tällaisiksi. Hän ei voinut antaa Joanthanin ajatella ettei välittänyt tuosta. Hän välitti ja paljon. Ei kuitenkaan sillä tavalla, että olisi voinut tuosta noin vain painaa huulensa toisen suulle ja suudella tuota. Tätä ei kuitenkaan voinut jättää tähän. Heidän olisi puhuttava ja selvitettävä tämä. He olivat tunteneet jo vuosikymmenten ajan ja heidän oli pystyttävä puhumaan.

Rafaelin oli kuitenkin keskitettävä ajatuksensa tulevaan koettelemukseen, jota jotkut nimittivät myöhäisen yön teehetkeksi äidin kanssa.
Hän suuntasi askeleensa kohti pientä salonkia, johon oli Jonathanin määrännyt tekemään valmisteluja, jotta naisväki tuntusi olonsa mukavaksi.
Kun Oana Lupei oli vastannut kartanon suunnittelutyöstä, rakennuttamisesta ja sisustuksesta, hän oli todennäköisesti suunnitellut tämän kyseisen huoneen juuri omaan käyttöönsä. Rafael ei pitänyt honetta missään nimessa omanaan. Sen värimaailma oli hentoista vaaleansinistä, valkoista ja hopaa ja tunnelma oli ennen kaikkea naisellinen. Vaaleasta puusta muovatut huonekalut olivat pieniä ja siroja. Ikkunat olivat korkeita, antoivat puutarhaan ja niitä oli kolmen ulomman seinän leveydeltä. Siroissa, hopeasta ja maitolasista tehdyissa lampuissa paloi himmeä, tunnelmallinen valo. Pöydälle oli katettu monikerroksinen tarjotin leivoksia, sekä suolaisia, että makeita ja neliönmallisia kurkku-lohi voileipiä, kaikki juuri niin kuin rouva Lupei ne halusi.
Jonathan tiesi tarkalleen mitä hänen isäntänsä ja tuon äiti kaipasivat.

Oana Lupei asteli sisään poikansa kartanon ovista hopeanharmaaseen, paksuun turkkiin kietoutuneena ja hymy täydellisen punaisilla huulillaan.
”Bonsoir, Jonathan aimer!” Rouva toivotti tervehdyksensä sointuvaksi ranskaksi ja ryhtyi oitis riisumaan mustia samettihansikkaita käsistään, yksi sormi kerrallaan. Öljynmustat suortuvat, jotka olivat yhtä pitkät kuin pojallaankin, oli muotoiltu suureksi, näyttäväksi nutturaksi niskaan ja koristeltu hopeisella kammalla, johon oli kiinnitetty oikeita helmiä ja timantteja. Turkin, jonka hän ojensi pian Jonathanille, alta paljastui hulmuava, harmaa, hopeakirjailtu, avarakauluksinen leninki, joka oli eittämättä mittatilaustyönä tehty. ”Miten rakas poikani voi tänä yönä Jonathan?”

Oanan edessä Jonathan saattoi käyttäytyä normaalisti. Häntä vaivasi edelleen 'riita' Rafaelin kanssa, mutta hän oli ammattilainen ja ylpeä työstään, jonka vuoksi hän pystyi käyttäytymään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Quel est attrayante de la soirée, madame.", Jonathan vastasi aivan yhtä sulavalla ranskalla ja kumarsi naisille syvään. "Tervetuloa, neiti Romina.", Jonathan tervehti nuorta naista asiaankuuluvasti ja soi tälle ystävällisen hymyn, siirtyen ottamaan ensin turkiksen Oanalta ennenkuin otti vastaan myös Rominan takin. Romina näytti ujostelevan ja olevan hieman hämillään tästä käynnistä, ja vilkuili epävarmana Oanan suuntaan. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen tummansiniseen mekkoon, joka toi esille naisen sulavat linjat sekä puhuttelevat muodot.

"Poikanne voi erinomaisesti, madam. Hänet oli hieman vaikea saada kirjoistansa irti, mutta onnistuin houkuttelemaan hänet salonkiin.", Jonathan oli saanut naisten takit ripustettua siististi naulakkoon, ja ojensi nyt kättään eteensä voidakseen ohjata naiset perässään salonkiin. Jonathan epäili Oanan tietävän, mitä palvelija ajatteli isännästään, ja pyrki pitämään itsensä mahdollisimman asiallisena.

Jonarhanin lähtiessä kulkemaan edeltä Oana laski kätensä nuoren neidon hartialle ja työnsi tuota kevyesti eteenpäin. Hän toivoi ettei Romina ollut varautunut sen vuoksi, että huhut Oanan pojan haluttomuudesta mennä naimisiin olivat alkaneet kiertää ylhäisön keskuudessa. Äiti ei voinut vain ymmärtää miksi poika ei suostunut naimisiin, vaikka tuon eteen oli kiikutettu toinen toistaan ylevämpiä morsianehdokkaita. Tuollainen käytös teki jo hallaa suvun maineelle. Oanalta loppuisivat pian vaihtoehdot, kun neidot alkoivat itsekkin epäröimään jo ennen Rafaelin tapaamista, tietäessään toisen kieltäytyvän hyvin herkästi jo ensimmäisistä treffeistä. Vika ei tietenkään ollut yhdessäkään hurmaavassa neitokaisessa.
”Ole vain oma itsesi kultaseni niin kaikki menee hyvin. Olet kertakaikkisen hurmaava nuori nainen”, Oana sanoi lempeästi, kulkiessaan Rominan vierellä ja antaessaan Jonathanin opastaa heitä. Ei siinä, että hän olisi mitään opastusta tarvinnut, sillä hän tunsi poikansa kartanon kuin omansa. Olihan koko komeus hänen todeksi tullut visionsa.

Romina käänsi hermostuneen katseensa Oanaan ja hymyili nyökäten. Hän oli kuullut huhuja Rafaelista, vaikka pyrkikin pysymään juoruista kaukana. Romina ei lainkaan pitänyt siitä, että toisista piti levitellä perättömiä asioita, ja vaikka ne olisivatkin olleet totta, oli silti väärin kertoa toisten henkilökohtaisia asioita eteenpäin. Muutamat huhut tosin kertoivat, että Rafael Lupei olisi ollut homo, eikä sen takia tahtonut itselleen vaimoa. Toinen kertoi että tuo olisi kykenemätön toimimaan sängyssä.
"En vain ole kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen tottunut näihin sosiaalisiin tapaamisiin.", Romina yritti rauhoittaa hermojaan. Hän oli alkuun kovinkin ujo, mutta tutustuessaan hän toi kyllä omat mielipiteensä esille myös muille. Enemmänkin häntä hermostutti se, että Oana pettyisi jos tuon poika ei kiinnostuisi hänestäkään.

Jonathan kuulosteli puolella korvalla naisten jutustelua, astellessaan ryhdikkäästi salongin oville. Hän avasi pariovet melkein teatraalisen suureleisesti ja astui sivuun kumartaen, päästääkseen naiset edellään sisään. Hän yritti olla vilkaisematta salonkiin ja Rafaeliin, yritti pitää itsensä vain palvelijana. Kunhan naiset pääsivät sisään, Jonathan sulkisi ovet ja johdattaisi naiset Rafaelin luokse istumaan.