Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

Oanan mielestä sopiva määrä ujouden mukanaan tuomaa kainoutta oli vain hyvä asia nuoressa naisessa. Siinä mielessä Romina oli esimerkillisen ihastuttava tapaus. Oana saattoi vain toivoa, että hänen poikansa olisi myös arvostanut tällaista piirrettä naisessa. Ikävä kyllä Rafael vaikutti yhä enemmässä määrin siltä ettei välittänyt naisista ollenkaan. Oana ei varsinaisesti pitänyt siitä, että hänen nuorin poikansa asui tällä tavalla yksinään, ainoana läheisenä kontaktinaan miespalvelijansa. Ei ihme, että seurapiirit juorusivat ja uskoivat miehen olevan seksuaalisesti poikkeava. Äiti tosin oli valmis vaikka pakottamaan poikansa naimisiin katkaistakseen moisilta törkeiltä huhuilta siivet.
”Kuten sanoin, ole vain oma ihastuttava itsesi kultaseni. Ja ennen kaikkea nauti tilaisuudesta. Poikani on todellinen herrasmies, eikä taatusti kiusaa sinua niin, että tuntisit oloasi missään nimessä epämukavaksi”, Oana rauhoitteli hermostunutta Rominaa.

Oana oli harvinaisen tyytyväinen nähdessään mihin Jonathan oli johdattamassa heitä. Pieni sali sopi loistavasti tällaiseen teehetkeen. Se oli sopivan intiimi, eikä Jonathan voinut istua kovinkaan kaukana Rominasta, vaikka olisi halunnutkin.
Tällä kertaa hän aikoi saada aikaan muutakin kuin ensittreffit ja pienen poskipusun näiden kahden välillä. Romina olisi täydellinen puoliso hänen Rafaelilleen. Kunnianhimoinen, sievä, naisellinen, hyvätaustainen, sopivassa määrin sivuun vetäytyvä, Romina antaisi Rafaelille taatusti tarvittavan tilan. Mitään ei yksinkertaisesti puuttunut. Ja kun hän oli löytänyt tällaisen helmen, hän ei aikonut luovuttaa.

”Rafael!” Oana henkäisi nähdessään poikansa odottavan heitä salissa, kädet siististi selän takana ja hymy huulillaan. Äiti kiiruhti nopeasti poikansa käsivarsille syleiltäväksi. ”Oletpas sinä komea tänään kultaseni.”
”Sinä imartelet minua äiti”, Rafael sanoi puristaessaan äitinsä hentoa ja sorjaa vartaloa itseään vasten. ”Sinäkin olet tänään aivan erityisen kaunis.”
”Paraskin puhuja”, Oana totesi hyvän tuulisesti ja antoi pojalleen suukon molemmille poskille. ”Rafael, saanko esitellä sinulle ystäväni tyttären, Romina Valles.”
Oana ojensi kätensä Rominan suuntaan, kuin merkkinä sille, että tuon oli aika astua esiin ja hurmata hänen poikansa.
Rafael perääntyi ja päästi äitinsä vapaaksi syleilystään, kiinnittääkseen kohteliaasti huomionsa vieraaseensa. Neitokainen oli ehdottoman kaunis. Sen näki jokainen kilometrienkin päähän, eikä Rafaelin käynyt sitä kieltäminen. Hän oli tosin nähnyt ennenkin kauniita vampyyreja.

Romina hymyili aidosti Oanan lohduttaville sanoille. Hän oli kuullut Rafaelista paljon, enimmäkseen nuoren miehen ulkonäöstä. Hän oli hermostunut, mutta odotti kuitenkin innolla saavansa tavata Rafaelin. Hän puristi siististi käsiään yhteen kuin rukouksessa, siveellisesti edessään. Hän odotti tapojen mukaisesti rttä Oana menisi edeltä sisälle, ennenkuim jäi ovelle odottamaan että äiti ja poika saisivat tervehtiä toisiaan.
Hän olisi voinut henkäistä nähdessään Rafaelin. Toinen oli paljon komeampi kuin hän oli ajatellut. Romina tunsi kevyen punan kohoavan kasvoilleen ja hånen olisi tehnyt mieli painaa katseensa lattiaan, mutta sitten Oana jo ojensikin kätensä hänelle. Romina hymyili hurmaavasti vaikkakin edelleen hieman ujosti astuessaan lähemmäs Rafaelia.
"Hyvää iltaa, herra Lupei.", Romina niiasi katse lattiassa, ennenkuin nosti vihreiden silmiensä katseen ujosti Rafaeliin samalla kuin ojensi kätensä miehelle.

Tämä kaikki sai Jonathanin tuntemaan itsensä ensimmäistä kertaa täysin ulkopuoliseksi. Ainahanhan sitä oli, mutta tällä kertaa hän tunsi sen musertavana kipuna rinnassaan. Hän kuitenkin pakotti moiset tunteet mielestään ja keskittyi siirtymään pöydän luokse mahdollisimnan huomaamattomasti voidakseen ryhtyä tarjoilemaan heti kun isäntäväki oli valmis.

Rafael henkäisi Rominan nostaessa katseensa häneen. Vihreät silmät olivat kuin kaksi täydellisesti hiottua smaragdia, mutta hänen huomionsa kiinnittyi ensimmäiseksi siihen kuinka älykkäiltä ne näyttivät ja ensimmäistä kertaa hän saattoi tuntea oikeaa, aitoa ihastusta. Toki tilanne voisi muuttua tästä vielä paljon huonommaksi, mutta alku vaikutti paremmalta kuin koskaan. Nyt hän sentään tunsi jotain.
”Hauska tutustua teihin neiti”, Rafael sanoi astuessaan itsekkin askeleen lähemmäs Rominaa. Hän kurotti kädellään kiinni naisen käteen ja nosti sitä ylemmäs, voidakseen pyyhkäistä kävyesti huulillaan pehmeää ihoa. ”Kutsuisitte minua Rafaeliksi. En tunne itseäni vielä niin vanhaksi, että minua tulisi herroitella.”
Rafael suoristi ryhtinsä, mutta ei tohtinut vielä päästää irti Rominan kädestä, vaan piteli sitä edelleen omassaan.
Oana seurasi kanssakäymistä silmä kovana sivusta, pitäen tällä kertaa itsestään mahdollisimman vähän meteliä. Tämä näytti kertakaikkisen lupaavalta. Rafael ei ollut koskaan reagoinut näin lämpimästi yhteenkään naiseen ja äiti tunsi pientä voitonriemua. Sitkeys kannatti.
”Saanko auttaa neidin istumaan?” Rafael kysyi hymyillen ja viitaten vapaalla kädellään kohti pientä siroa sohvaa.

"Suokaa toki anteeksi, Rafael.", Romina hymyili lämpimästi tuntiessaan huulet kädellään. Tunne oli miellyttävä ja sai kuumia aaltoja aikaan hänen sisällään. "Voitte myös kutsua minua Rominaksi neidittelyn sijaan.", Hän nyökkäsi kohteliaasti Rafael tarjoukselle istumaan saattamisesta ja seurasi kiltisti pienelle sohvalle. Hän pyyhkäisi hienostuneesti mekkoaan suoraksi takaa istuessaan sirosti alas. Romina oli oppinut hienojsi neidiksi koko ikänsä, ja vaikka hänestä ei tuntunut mukavalta sievistellä jatkuvasti, hän aikoi kuitenkin käyttäytyä äitinsä oletusten mukaisesti.

"Saisiko arvon herrasväelle olla teetä?", Jonathan otti käsiinsä upeasti kirjaillun teepannun, jossa hautui parhaillaan aitoa englantilaista teetä. Hän ei pitänyt lainkaan siitä, miten Rafael käyttäytyi neidon seurassa, mutta muistutti itseään siitä, että jos Rafael olisi onnellunen naisen kanssa, hän olisi onnellinen myös. Hän oli vain pelkkä palvelija.

”Miten vain haluat, Romina”, Rafael vastasi hymyillen johdattaessaan naista sohvan luokse istumaan. Vasta kun hänen nuori vieraansa oli asettunut mukavasti aloilleen, Rafael oletti äitinsä tekevän saman ilman apua, hän istuutui itse.
Huomatessaan ettei saanut katsettaan irti Rominan kasvoista, Rafael tunsi itsensä idiootiksi. Hän päätti kuitenkin jatkaa tuijottamistaan jo senkin vuoksi, että se teki hänen äitinsä tyytyväiseksi. Suurin syy toiminnan jatkamiselle oli kuitenkin se, että Romina oli onnistunut lumoamaan hänet.
”Kiitos Jonathan. Kaada leideille ensin”, Rafael ohjeisti palvelijaansa vilkaisemattakaan tuota. Juuri nyt hän ei edes muistanut aiempaa kiusallista tilannetta. ”Romina, kuulin sinun opiskelevan historiaa ja kasvatustieteitä. Mikä sai sinut kiinnostumaan kyseisistä aiheista?”
Rafael tarttui niihin ainokaisiin tiedonrippeisiin, jotka hänellä oli. Tosin parempi sekin kuin ei mitään. Hänen kuului pitää isännän asemassaan kesustelua yllä, mutta oli kerrankin oikeasti kiinnostunut tämän lajin keskustelukumppaninsa vastauksista.

Romina hymyili jo hieman rohkeammin Rafaelille, pitäen vihreiden silmiensä katseen tiiviisti miehen silmissä. "Hmm, sanotaanko että olen vielä hieman kahden vaiheilla siitä, mitä haluam tehdä, jonka takia opiskelen kahta alaa. Rakastan lapsia ja olen harkinnut opettajan työtä, mutta toisaalta taas rakastan myös historiaa ja haluaisin arkeologiksi.", Romina rentoutui hetki hetkeltä enemmän ja siirsi huomionsa Rafaelista ainoastaan siksi aikaa kun otti vastaan Jonathanin tarjoaman teekupin. "Sokeria tai maito, neiti?", "Sokeria, kaksi palaa kiitos."

"Ja te opiskelette ilmeisesti lakia? Kiehtovaa, aiotteko perustaa oman firman vai onko teille tähtäimessänne jokin?", Romina hymyili ja vilkaisi sitten jälleen Jonathania joka ojensi hänelle teen kahdella sokerilla. "Kiitos.", Jonathan nyökkäsi ja ojensi kupin myös Rafaelille, sen jälkeen kun oli ensin ojentanut kupin Oanalle.

”Mutta, miksi ette tekisi molempia?” Rafael kysyi silmät tuikkien. Hän oli ollut itse samassa tilanteessa. Hän oli tosin käynyt kamppailua lain ja lääketieteen välillä. Tilanteen oli lopulta ratkaissut se ettei hän ollut halunnut olla samanlainen kuin isoveljensä, joka oli valmistunut vain joitain vuosia sitten rodun kunnioitetuksi lääkärilksi. Hän oli siis valinnut omaksi erikoisoasaamisekseen ja elämän tehtäväkseen lain.
Rafael ei varsinaisesti ymmärtänyt niitä, jotka halusivat hakeutua tekemisiin lasten kanssa. Hän ei varsinaisesti ymmärtänyt itse, miksi vampyyrit halusivat lisääntyä. Heidän lajissaan lapsuuskin kesti pidempään kuin ihminen eli. Olihan toki kunnioitettavaa, että joku halusi ohjata näitä nuoria oikeaan suuntaan. Rafaelista itsestään ei olisi ollut siihen. Historia sen sijaan kuulosti paljon mielenkiintoisemmalta ja järkevämmältä hänen korviinsa. Sitä hän ei tietenkään sanoisi ääneen.
”Vampyyrin elämä on lähes loputtoman pitkä, jos ei aivan ikuinen. Lähde ensin tutkimaan maailmaa ja sen kaivauksia. Kun olet saanut tarpeeksesi, palaa kotiin ja ala opettamaan meidän nuorille toivoilemme historiaa. Sinusta tulisi taatusti kaikkien ihannoima opettaja ja pystyisit opettamaan käytännön kokemuksesta.”

”Kiitos Jonathan. Pala sokeria ja pieni tilkka maitoa”, Oana sanoi hymyillen ottaessaan vastaan miespalvelijan ojentaman kupin. Hän pysytteli nyt niin hiljaa kuin mahdollista. Naisella ei ollut pienintäkään aikomusta rikkoa tätä ainutlaatuista hetkeä.
”Kyllä. Lakia”, Rafael vastasi hymyillen Rominan kysymykseen. Hän ei uskonut, että Jonathan tarvitsisi erikseen ohjeita hänen teensä valmistamiseen. Hän joi teensä mieluiten runsaalla maidolla ja kolmella sokeripalalla. Jonathan oli palvellut häntä sen verran kauan, että tiesi varmasti mitä tehdä. ”En ole vielä päättänyt. Laki on niin monimuotoinen ja sen puitteissa voi perehtyä melkein mihin vain osa-alueeseen. Todennäköisesti aloitan pienistä, yksityisistä jutuista ja etenen pikku hiljaa, rauhalliseen tahtiin ja kerään työkokemusta. Meidän lajin lain keskuudessa on helppo saada siipeensä, jos ei tiedä mitä tekee.”

Rominan silmät ryhtyivät tuikkimaan Rafaelin ehdotuksen vuoksi. Juuri niin, miksei hän sitä ollut aikaisemmin ajatellut? Hänhän voisi aivan hyvin toteuttaa ensin unelmaansa arkeologina ja sen jälkeen palata opettamaan lapsia kokemuksen tuomalla varmuudella, sen sijaan että kertoisi vain siitä mitä oli itse lukenut kirjassa. Romina tunsi itsensä hölmöksi, kun ei ollut tajunnut ajatella asiaa siltä kantilta.
"Hyvä tavaton tunnen itseni aivan idiootiksi, kun en ole tullut ajatelleeksi tuota! Olette täysin oikeassa, ja minun täytyy kiittää teitä siitä, että olette avanneet silmäni.", Romina hymyili valloittavasti nyt jo täysin rentoutuneena. Hän oli yhtäkkiä tavattoman onnellinen siitä, että Oana oli päättänyt että hänen täytyi tavata Rafael, ja että hän oli siihen suostunut. Hänen äitinsä, Marelina, oli ollut täysin seitsemännessä taivaassa kuultuaan, että itse Oana Lupei tahtoi hänen tapaavan poikansa. Ja kaikki vaikutti toistaiseksi menevän hyvin.

Jonathan tarjoili Oanan teehen tilkan maitoa ja palan sokeria, madamen toiveiden mukaisesti. Hän ei tosiaankaan kaivannut ohjeistusta siitä, miten Rafael tahtoi teensä. Hän oli tarjoillut liian monta kuppia isännälleen, jotta voisi unohtaa. Hän hymyili siirtyessään hieman taaemmas taka-alalle, odottamaan että saisi käskyjä. Hän hymyili koska oli iloinen isäntänsä puolesta. Tuo näytti tulevan hyvin juttuun neidin kanssa, vaikka samalla hän tunsikin itsensä surulliseksi siitä, että heidän välinsä olivat edelleen tulehtuneet, ja tuskin tulisivat enää korjautumaan. Hän oli itse pilannut kaiken omalla käytöksellään, ja saisi tuskin enää tilaisuutta korjata asioita.

"Suunnitelmanne kuulostavat realistisilta. Vaikutatte mieheltä joka keskittyy unelmoimisen sijaan itse tekemiseen, ja ihailen sitä piirrettä.", Romina soi Rafaelille lämpimän hymyn, joka kertoi neidon ihailusta ja viattomuudesta. Hän ei tosiaankaan ollut niitä, jotka latelivat turhanpäiväisiä kehuja, ellei sitten sitä vaatimalla vaadittu. Yleensä sellaisissakin tilanteissa Romina pyrki pysymään hiljaa, sillä hänen äitinsä oli hänelle opettanut, että jos ei ollut mitään hyvää sanottavaa, ei kannattanut sanoa mitään.

Rafaelin sydän olisi voinut pysähtyä, kun hän näki miten neidon silmät syttyivät innostuksesta. Hän oli iloinen pystyttyään ratkaisemaan Rominan ongelman muutamalla vaivaisella sanalla ja oli näin saanut naisen suorastaa sädehtimään. Tenne tuntui turvallisena ja rauhallisena lämpönä rinnassa ja Rominan ilme sai sen ainoastaan kasvamaan.
”On ilo olla avuksi neiti”, Rafael sanoi painaen kätensä lempeästi Rominan käden päälle. ”Kun taistelee intohimojensa välissä, ei kykene aina näkemään sitä kaikkein ilmeisintä ratkaisua, vaikka se seisoisikin aivan nenän edessä. Minä en todellakaan pidä teitä idioottina.” Rafael oli jostain käsittämättömästä syystä myös valmis muotoilemaan nyrkein niiden naamata uusiksi, jotka erehtyisivät pitämään Rominaa missään määrin idioottina.

Oana puristi teekuppia innosta tärisevissä käsissään seuratessaan nuorenparin keskustelua. Tämä meni juuri niin kuin pitikin. Tähän hän oli pyrkinyt niinä lukuisina kertoina, kun oli esitellyt nuoria naisia pojalleen. Hän oli vain odottanut, että Rafael lumoutuisi yhdestä ja nyt se sitten tapahtui.
Rominasta tulisi yksinkertaisesti ihastuttava morsian. Häät pidettäisiin ehdottomasti kesällä, täällä vuoristossa. Vastaanotosta tulisi upea.
Oana uppoutui unelmiinsa nuorimman poikansa häistä.

”Miksi ei voisi unelmoida ja olla samalla realisti?” Rafael kysyi hymynkare huulillaan. ”Tässä maailmassa kaikki lähtee unelmoinnista. En kiellä ettenkö aina silloin tällöin kuvittelisi, kuinka hyvältä tuntuisi voittaa iso oikeusjuttu ja antaa oikeuden tapahtua tai siitä, kuinka minusta tulisi kaikkien aikojen nuorin ja etevin lakimies. Unelmoinnista on tosiaan hyvä aloittaa. Sen jälkeen on tosin ryhdyttävä miettimään miten unelmat voi saavuttaa. Sen on tapahduttava realistisesti. Ja sitten on oikea aika ryhtyä töihin.”

"Tarkoitinkin sitä, että keskitytte kuitenkin siihen että saavutatte unelmanne, ettekä vain pysyttele kotona unelmoimassa ja odottamassa, että joku muu tekee kaiken puolestanne.", Romina tunsi punastuvansa kevyesti. Tietysti kaikilla oli oikeus unelmoida, hänhän unelmoi itsekkin tekevänsä suuria ja merkittäviä löytöjä, sekä perustavansa perheen vielä joskus. Mutta sen sijaan että haaveilisi niistä kotona, hän teki niiden saavuttamiseksi töitä. Hän opiskeli kahta alaa samanaikaisesti käyttäen melkein vuorokauden kaikki tunnit siihen, että valmistuisi ajallaan. Romina sipaisi korkealta nutturaltaan karanneen suortuvan korvansa taakse ja siemaisi teetään, hieman epävarmana siitä miten jatkaa keskustelua.

Jonathan seisoi vaiti paikoillaan Oanan takana ja seurasi nuorten keskustelua. Hän ei pitänyt siitä, miten hänen rintaansa koski hänen katsellessaan Rafaelin ilmettä. Pystyisikö hän todella jatkamaan työtään jos Rafael rakastuisi tähän nuoreen neitoon? Pystyisikö hän käyttäytymään kuin kaikki olisi hyvin? Jonathan ei tiennyt, mutta hän aikoi yrittää. Hän välitti Rafaelista liikaa voidakseen vain lähteä.

”Ymmärsin toki”, Rafael sanoi hymyillen ja katseli ihastuneena, miten nuori nainen punastui hentoisesti. ”En tahtonut olla töykeä ja saada teitä kiusaantumaan sanoillani.”
Rafael mietti pienen hetken miten jatkaisi keskustelua viimeisimmän aiheen ollessa kutakuinkin käsitelty, mutta siihen ei mennyt kauaa. Sulavana lakimiehenä hän osasi nopeasti järjestää päässään sopivia lauseita ja kysymyksiä. Äiti oli opettanut poikaansa juuri tällaisia tilanteita varten, eikä lakimiehen opinnoistakaan haittaa ollut. Tulevaisuudessa hänen pitäisi puhua paljon kiperimmissäkin tilanteista.
Lyhyen tuumaustaukonsa hän peitti sulavasti keskittymällä hetkeksi teekupin nostamiseen pöydältä omiin käsiinsä.
”Ette taida ehtiä juurikaan tehdä mitään muuta opiskelujenne ohella? Kahden aineen perehdyttävissä opinnoissa on paljon puuhaa. Saanko kuitenkin tiedustella, muista kiinnostuksen kohteistasi? Mitä harrastatte tai teette kaikkein mieluiten vapaa-ajallanne?”

"Ette toki olleet töykeä.", Romina hymyili rauhoittavasti, sillä ei halunnut Rafaelin ajattelevan hänen olevan niin herkkä. Hän tunsi itsensä rennommaksi, mutta silti jännittyneeksi, mikä johtui puhtaasti Rafaelista ja siitä, miten tiiviisti nuori mies häntä katseli. Hän tunsi halua kiemurella tuon katseen alla, sillä se tuntui sytyttävän hänen kehonsa tuleen.
"Ehdin oikein loistavasti tekemään muutakin kuin vain pänttäämään. Olen onnistunut organisoimaan päiväni varsin mallikkaasti, joten aikaa jää harrastuksille. Soitan viulua ja pianoa, ja musiikki onkin yksi intohimoistani. Toinen harrastukseni taitaa olla lukeminen. Äitini tapaa aina sanoa, että luen aivan liikaa, enkä tule koskaan saamaan hyvää avioimiestä jos en laske kirjojani välillä alas.", Romina hymyili huvittuneena muistellessaan kaikkia niitä kertoja, jolloin hänen äitinsä oli hänelle noin sanonut. Hänestä kuitenkin rupesi tuntumaan hyvin äkkiä siltä, että hän kuulosti taatusti hyvin epäviehättävältä Rafaelin korvissa, varsinkin kun puhui näin paljon itsestään. "Entä te? Teillä on varmasti paljon velvollisuuksia, ehdittekö koskaan rentoutumaan?"

Rafael hymyili kuunnellessaan Rominan puhetta. Samalla hän katseli miten nainen liikehti paikoillaan. Miten tuon huulet liikkuivat kun tuo puhui ja miten vaaleat hiuskiehkurat yrittivät hiljalleen paeta nutturastaan.
Romina oli kertakaikkisen kaunis. Nainen juuri hänen makuunsa. Sopiva yhdistelmä herkkää naisellisuutta ja päättäväisyyttä. Rafael ei uskonut, että yksikään mies pystyisi polkemaan tätä naista jalkoihinsa. Ainakaan hän ei halunnut uskoa. Hän halusi uskoa, että vaikka Romina alistuisikin, tuo taistelisi koko ajan hiljaa omien päämääriensä eteen. Tämä kaikki oli tietysti Rafaelin omia kuvitelmia hyvin vähäisen tuntemisen perusteella. Hän halusi kuitenkin uskoa vakaasti omiin päätelmiinsä.
Rominan kertoessa soittavansa kahta soitinta ja lukevansa paljon, Rafaelin hymy leveni entisestään. Hymy valtasi hänen silmänsä ja sai himmen metallinsävyn tuikkimaan.
”Minä luen. Paljon. Lähinnä englantilaista kirjallisuutta, mutta juuri tällä hetkeltä keskityn suurimmaksi osaksi lakiin, sillä työ on minulle jo omanlainen tapansa rentoutua”, Rafael sanoi. ”Haluaisitteko soittaa minulle jotain, jos menisimme käymään kartanoni musiikkihuoneessa?”

Romina näytti yllättyneeltä siitä, että häntä pyydettiin soittamaan näin äkkiä. Hän kuitenkin hymyili iloisesti, sillä hän rakasti soittamista aivan yhtä paljon kuin lukemista.
"Soitan teille oikein mielelläni. Olisiko teillä toiveita kappaleesta?", Romina siemaisi teekuppinsa tyhjäksi ja asetti sen sirosti takaisin pöydälle, valmiina nousemaan ja seuraamaan Rafaelia tuon musiikkihuoneeseen. Hänen sormensa suorastaan syyhysivät päästä jommankumman soittiminen kimppuun ja esittämään kappaleen jonka hänen seuralaisensa valitsisi, ja jos Rafael antaisi hänen valita, hän esittäisi jotain vanhaa ja klassista.

Jonathan tunsi mustasukkaisuutta. Hän oli itsekkin opetellut soittamaan erinäisiä soittimia sen verran, että pystyi tarvittaessa viihdyttämään vieraita musisoimalla, jos tunnelma ja tilanne sitä vaatisivat, mutta Rafael pyysi tuskin koskaan häntä soittamaan itselleen. Tietysti siinä ei ollut niinkään mitään outoa, kun mietti heidän asemiaan ja sitä, että hänen tunteensa olivat yksipuoliset, eikä Rafael edes tiennyt niistä.

Rafael hymyili kun Romina suostui soittamaan hänen pyynnöstään. ”Mitä jos soittaisitte jotain itsellenne mieluista? Pidän siitä taatusti.”
Ei Rafaelille tosiaankaan ollut väliä mitä Romina soittaisi. Todellisuudessa hän vain halusi nähdä miltä nainen näyttäisi tehdessään jotain, jota todella rakasti. Niinpä mies nousi seisomaan, jättäen puoliksi juodun teensä pöydälle. Hän ojensi käsivartensa nuorelle naiselle, kuin vanhan ajan herrasmies konsanaan.
”Liittyisitkö seuraamme äiti?” Rafael kysyi vanhemmalta naiselta enemmänkin muodon vuoksi kuin kohteliaisuutta, sillä tuo änkisi taatusti väkisin heidän mukaansa.
”Mielelläni kultaseni”, Oansa sanoi, sädehtien kuin kymmenen aurinkoa ja lyöttäytyi poikansa toiseen käsivarteen kiinni. ”Näytähän tietä.”

Romina nyökkäsi hymyillen. Hän kävi nopeasti mielessään läpi kappaleita joita voisi soittaa. Tietysti hänen täytyisi päättää oma kappale molemmille soittimille, sillä kaikkia kappaleita ei oikein voinut soittaa pelkästään viululla. Hän tarttui Rafaelin ojennettuun käteen sirosti ja lähti seuraamaan nuorukaista. Viululla hän luultavasti soittaisi Vivaldia tai Mozartia, pianolla Beethovenia.

Jonathan mietti hetken aikaa pitäisikö hänen seurata isäntäväen perässä kuin varjo. Hän ei uskonut olevansa tarpeellinen, ellei neiti sitten tarvitsisi säestystä, mitä hän epäili. Harvoin Jonathan tunsi itseään yhtä hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, kuin nyt.

Rafael oli jo astelemassa ulos huoneesta naiset molemmissa käsivarsissaan, kun huomasi Jonathanin. Jostain syystä hän tunsi kevyttä syyllisyyttä sen vuoksi ettei ollut aiemmin kiinnittänyt mieheen mitään huomiota. Hän oli niin tottunut Jonathanin läsnäoloon, että mies oli käytännössä katsoen kuin osa kalustusta. Heidän pitäisi edelleen keskustella aiemmista tapahtumista, mutta juuri nyt Rafaelin oli huolehdittava vieraistaan. Heidän keskustelunsa olisi kuitenkin ehdottomasti seuraavana tehtävien asioiden listalla, tämän jälkeen.
”Jonathan. Uskoisin, että voit palata muihin töihin. Kutsun sinua, jos tarvitsemme jotain”, Rafael sanoi pehmeällä äänellä, etsien katseellaan Jonathanin silmiä.

”Mennäänhän sitten Rafael. On epäkohteliasta seisottaa naisia tällä tavalla”, Oana sanoi nopeasti, lähtien vetämään poikaansa perässään ovesta ylös. Hän ei tosiaankaan halunnut, että Rafael alakaisi paapomaan tuota onnetonta palvelijaa juuri nyt. Varsinkaan kun hän oli seuraillut viime hetket kyseisen palvelijan ilmeitä, kun tuon isäntä alkoi hiljalleen lähentymään vieraansa kanssa.
Rafael vilkaisi vielä nopeasti Jonathania ennen kuin lähti viemään vieraitaan kohti musiikkihuonetta. Huone oli pieni, eikä siellä mahtunut pitämään mitään suuria konserttaja, mutta juuri tälläisiin pieniin, yksityisiin hetkiin se oli täydellinen. Sienustoilla oli suuria lasivitriinejä, joissa säilytettiin pienempiä soittimia. Keskellä huonetta seisoi kaunis, valkoinen flyygeli.
”Oletko jo päättänyt mitä soitinta soitat?” Rafael kysy Rominalta sulkiessaan huoneen oven heidän perässään.
Oana liihotti jo istumaan huoneen reunalla sijaitsevalle divaanille, pysyäkseen poissa nuoren lemmen tieltä.

Jonathanin tuska oli melkein havaittavissa tuon ilmeestä. Hän kuitenkin kumarsi päätään ja kätki surunsa. "Kuten tahdotte, sir.", Hän odotti että muut olisivat menneet, ennenkuin nosti päänsä jälleen, sillä ei kyennyt peittelemään kipua joka hänen rinnassaan vihloi. Hän oli täysin hyödytön tällä hetkellä isännälleen, mutta onnekseen hänellä oli vielä muita hommia ja velvollisuuksia, joihin saattoi huolensa hukuttaa. Niimpä Jonathan palasi takaisin valmistelemaan heidän Alaskan reissuaan, jonka hän toivoi toteutuvan mahdollisimman pian. Samalla hän saattoi ohjeistaa kokkia aloittamaan Rafaelin aikaisen aamun aterian.

Romina katsoi musiikkihuonetta hämmästellen. Hänen silmänsä tuikkivat ihastuksesta hänen tutkaillessaan paikkoja. Eniten hänen huomiotaan kiinnitti kuitenkin kaunis flyygeli. "Haluaisin mielelläni aloittaa flyygelillä.", Romina kääntyi katsomaan Rafaelia suurin silmin, kuin lapsi jouluaamuna. Heidän kotonaan ei ollut aivan näin upeaa soitinta, ja Rominan sormet suorastaan syyhysivät päästä siihen käsiksi. Romina odotti hetken aikaa aivan kuin hyväksyntää Rafaelilta, ennenkuin asteli nopein mutta siroin askelin flyygelin eteen. Hän kuljetti sormenpäitään sen kauniilla, silkkisen sileällä pinnalla, ennen kannen avaamista ja paikoilleen istumista. Hän siveli koskettimia ihastellen, sulki silmänsä ja ryhtyi soittamaan siroin ottein koskekittimia, aivan kuin hänen sormensa olisivat tanssineet niillä. Romina oli valinnut kappaleekseen Beethovenin Moonlight Sonatan.

Rafael hymyili nähdessään Rominan kasvot, tuon ihmetelessä pientä huonetta täynnä soittimia. Hän oli hyvillään siitä miten ihastunut tuo oli huoneeseen ja oli jostain syystä valmis lahjoittamaan sen joka ikisen soittopelin naiselle, ihan vain ilahduttaakseen tuota entisestään.
”Aivan kuten haluat”, Rafael sanoi, vieden kätensä hellästi naisen vyötärölle työntääkseen tuon hellästi kohti soitinta. ”Minä siirryn äitini vierelle kuuntelemaan.”

Hetkeksikään Rafael ei irrottanut katsettaan Rominasta siirtyessään huoneen toiselle puolelle äitinsä viereen. Hän katseli miten nainen liu'utti kättään valkoisella, kiiltävällä pinnalla, vihreiden silmien tuikkiessa kuin jalokivet. Romina liikkui kuin tanssija. Tuon hoikka ruumis, joka oli siveästi verhottu kalliiseen kankaaseen, oli kuin taideteos. Rafael ei voinut olla miettimättä kuinka monta kerrosta peitti sitä norsunluun väristä, silkkistä ihoa, jota hän halusi päästä koskettamaan. Samoin hän olisi halunnut tuntea nuo pitkät, norjat soittajan sormet omalla ihollaan.
”En ole koskaan nähnyt sinun katsovan yhtään naista tuolla tavalla, Rafael.” Äidin ääni tunkeuitui pojan mieleen. Kun Rafael vilkaisi pikaisesti naista vierellään, hän näki tuon kasvoilla mitä tyytyväisimmän hymyn.
”Mukavaa, että se miellyttää sinua.” Rafael vastasi yrittäen parhaansa mukaan keskittyä Rominan soittoon.
”Mitä suurimmassa määrin. Ehdin jo hieman huolestua. Sinä kun vietät kaikki päiväsi täällä neljän seinän sisällä, sen palvelijasi kanssa.”
”Miten Jonathan tähän liittyy?”
”Ei mitenkään armaani.”
Rafaelin olisi tehnyt mieli irvistää. Hänen äitinsä ajatuksiin sisältyi huomatava määrä vihjailua, josta hän ei pitänyt laisinkaan. Hän päätti antaa asian kuitenkin olla. Oana olisi tyytyväinen, jos hän jatkaisi Rominan liehittelyä, minkä hän tekisi toki mielellään. Parempi olla siis lietsomatta turhaa riitaa.
”Rominalla ei ole kavaljeeria seuraaviin linnan tanssiaisiin.”
”Minä pyydän häntä. Älä huoli äiti.”

Romina antoi sormiensa viilettää koskettimilla ja tempautui täysin musiikin mukaan. Kaunis melodia täytti huoneen ja hänen korvansa, eikä hän enää tuntunut edes huomioivan maailmaa ympärillään. Kokonainen kappale olisi pitkä soittaa, joten Romina soitti tottuneesti ne kohdat, joista piti eniten, ja kietoi ne toisiinsa kokonaiseksi kappaleeksi. Kun hän lopetti soittonsa, hän piti vielä hetken silmiään kiinni kuin rauhoittuakseen, ennenkuin kääntyi tuolilla kohti Rafaelia ja Oanaa. Hän tunsi jälleen punastuvansa, tajuttuaan tempautuneensa musiikin mukaan ja unohtaen hetkeksi, ettei ollutkaan kotonaan soittamassa. Hän näytti hymyilevän melkein anteeksi pyytäen.
"Vieläkö kestätte musiikkiani?", Romina kysyi leikitellen, vaikka osa hänestä pelkäsikin myönteistä vastausta, ehkä hän olikin soittanut aivan nuotin vierestä, vaikka kyseistä kappaletta hän oli soittanut monet kymmenet vuodet.

Rafael ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan ja kuunnellessaan Rominan soittoa. Nainen eläytyi ihmeellisellä tavalla musiikkiin. Sitä oli nautinnollista katsella. Aika kului sointujen mukana, eikä Rafaelia pitkästyttänyt hetkeäkään. Romina oli taitava ja Rafael oli valmis rankaisemaan jokaista, joka olisi erimieltä asiasta.
Kun nainen lopetti, aivan liian pian, Rafael vain hymyili. Hän ihasteli hentoista punaa Rominan kasvoilla ja halusi suudella noita suloiseen hymyyn taipuneita huulia.
”Se oli kerrassaan ihastuttavaa Romina-kulta!” Oana sanoi taputtaen käsiään hienostuneesti yhteen muutaman kerran. ”Sinä olet todella taitava soittaja kultaseni.”
Rafael nousi sohvalta ja asteli naisen luo, tarttuakseen tuon käsistä kiinni ja vetääkseen tuon ylös, lähelleen. Pidellen edelleen toisessa kädessään Rominan kättä, hän nosti toisen sivelemään tuon poskea. ”Voisin kuunnella soitantoasi ikuisuuksia, mutta ikävä kyllä minun pitäisi palata työni ääreen. Haluan kuitenkin tavata sinut pian uudelleen. Äitini kertoi, ettei sinulla ole vielä kavaljeeria ensi viikon tanssiaisiin. Soisitko minulle sen ilon, että ottaisit minut tanssipariksesi?”

Romina näytti punastuvan entisestään Oanan osoittaessa hänelle huomiotaan. "Kiitos.", Hän onnistui nyökkäämään pienesti, ja oli jo nousemaisillaan kun nauliintuikin takaisin penkkiin nähtyään Rafaelin lähestyvän itseään. Hän antoi toisen vetää itsensä ylös, ja tuijotti nuorukaista kuin ei olisi koskaan ennen ollut näin lähellä vastakkaista sukupuolta. Neidon silmät muistuttivat peuran silmiä hänen tuntiessaan käden poskellaan, ja hän siirsi suuret silmänsä Rafaelin silmiin.
Jos se oli mahdollista, hän punastui kirkuvan punaiseksi Rafaelin sanojen myötä. "Totta kai, olen pidätellyt teitä jo aivan liian pitkään, pahoittelen.", Romina sopersi asiaan kuuluvalla pahoittelulla kuin hienosto lady konsanaan. "Lähtisin mielelläni kanssanne.", Hän rohkaistui hieman ja soi Rafaelille suloisimman hymynsä.

Rafaelin sydän tuntui sulavan, kun Romina suostui hänen pyyntöönsä ja hymyili. Nainen näytti säikyltä peuralta, joka oli valmis pakenemaan yhdenkin väärän liikkeen myötä. Eikä Rafael halunnut tehdä mitään, mikä olisi säikäyttänyt tämän herkän olennon.
”Suotte minulle uskomattoman kunnian, suostumalla daamikseni”, Rafael sanoi lempeästi. ”Ja aion olla vielä sen kunnian arvoinen.” Tälläinen korupuhe tuntui turhauttavalta ja työläältä, mutta ei hän voinut muutakan, kun hänen äitinsä katseli heitä sivusta, silmät sädehtien. Todennäiköisesti äiti-kulta oli odottanut tätä päivää saapuvaksi iät ja ajat, rukoillen poikansa löytävän jonkun, jota liehitellä.
”Saatan teidät nyt ovelle, mutta olet tervetullut milloin tahansa takaisin”, Rafael sanoi, nostaen Rominan ämmenen huulilleen ja suudellen sileää ihoa kuin ohimennen. Sen tehtyään hän kietoi käsivartensa Rominan käsivarren ympärille ja lähti johdattamaan naista ulos huoneesta. ”Olen muutenn tosissani sen suhteen, että olet tervetullut koska tahansa. Vieraile luonani, mikäli vain suinkin ehdit.”

"Minusta tuntuu, että enemmänkin te suotte minulle kunnian kutsumalla minut kanssanne juhliin.", Romina hymyili ujon puoleisesti. Hän olisi oikeammin voinut hyppiä riemusta ja huutaa, sillä vaikka hän olikin alunperin uskonut tätä reissua turhaksi, se oli osoittautunut kaikeksi muuksi. Hän ei välittänyt siitä, oliko hänellä seuralainen joihinkin jälleen tylsiin juhliin, mutta Rafaelin kanssa hän menisi enemmän kuin mielellään. Ja jälleen hän tunsi samaa polttelua, tuntiessaan ohimenevän suudelman kämmenellään, kuin aikaisemminkin. Hän antoi mielihyvin kätensä Rafaelin hallintaan, ja lähti seuraamaan miestä kiltisti tuon vierellä, täysin samassa tahdissa, ulos huoneesta.
"Vierailen mielelläni teidän luonanne. Toivon, että suotte myös minun perheelleni kunnian ja tulette vierailemaan.", Romina katsoi ripsiensä lomasta nuorukaista, joka vastasi melkolailla jokainen nuoren neidon unelmaa miehestä.

Kävellessään Rafael vilkaisi nopeasti vierellään astelevaa nuorta neitoa. Tuo näytti aivan yhtä iloiselta ja ihastuneelta, kuin miltä hänestä itsestään tuntui.
”Tulen mielelläni vieraaksi perheesi luokse. Kerro vain milloin niin saavun viipymättä”, Rafael lupasi auliisti. Aiemmin hän ei ollut osannut edes kuvitella, että harkitsisi aidosti jonkun naisen perheen tapaamista. Tosin silloin hän ei ollut tavannut Rominaa.

Matka talon poikki etuovelle kesti harmillisen vähän. Rafael olisi viettänyt mieluusti pidemmänkin aikaa neidon seurassa. Työt kuitenkin odottivat ja ehä tämän kertainen oli juuri sopiva aika ensimmäiseksi kerraksi. Nyt hän ei itse malttaisi odottaa seuraavaa tapaamista.
Rafael astui hetkeksi palvelijan rooliin ja auttoi Rominalle ylle tuon takin, joka oli odottanut koko tämän ajan naulakossa. Kun naiset olivat lähes valmiita lähtemään, Rafael antoi nopeasti periksi hetken mielenjohteelle ja otti maljakosta ruusun. Hän ojensi vaaleanpunaisen, herkän kukan Rominalle.
”Kunnes tapaamme seuraavan kerran.”