Broken Heart Syndrome

Tiistai 01.12.2150
Klo. 07:42

New York cityn keskussairaalan traumaosastolla oli aamuinen vuoronvaihto meneillään. Osaston ylihoitaja Marie Stewart oli saapunut töihin hetki sitten ja valmistautui ottamaan briiffin vastaan vastuussa olleelta yöhoitajalta. Siitäkin huolimatta ettei hän uskonut mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuneen. Todennäköisesti hän kuulisi muutamista vampyyrien uhreista, joista osa saattaisi saada edelleen punasoluja. Sen lisäksi olisi päihteidenkäyttäjiä, sairastapauksia ja ehkä jopa muutamia vampyyreista riippumattomia tapaturmapotilaita. Kiinnostavinta oli se, mitä teho-osastopaikkojen potilaille kuului ja oliko joku mahdollisesti kuollut yön aikana. Hyvin pian hän puolestaan välittäisi tiedot muille aamuvuoroon tulleille hoitajille.
Näin aamuisin, saattoi hyvinkin kuvitella, että osasto oli kuten mikä tahansa työpaikka. Mutta jo hetken kuluttua tilat rupeaisivat täyttymään jos jonkinlaisista potilaista. Täältä lähti väkeä melkein joka osoitteeseen. Infektioosastolle, kroonikkopuolelle, psykologiselle ja kotiin. Eikä pitänyt missään nimessä unohtaa sitä, että kaikki eivät vain selvinneet. Nämä surkeat tapaukset päättyivät ruumishuoneelle. Tilanteet muuttuivat nopeasti ja hoitajien piti olla aina valmiina. Tämä paikka ei sopinut heikkohermoisille.

”Hyvää huomenta Marie.” Pitkä, vaaleatukkainen ja komea kirurgi, Christian, tervehti Marieta hymyillen tullessaan sisään osastolle. Miehen siniset silmät säihkyivät lämpimällä, aavistuksen kujeilevalla tavalla. Tämä vaikutti sen verran hyväntuuliselta ja levänneeltä, että tämä tuskin oli viettänyt edellistä yötä päivystysvuorossa.
”Huomenta Christian. Sinua ei olekaan vähään aikaan näkynyt”, Marie sanoi istuutuessaan vastaanottotiskin tietokoneen äärelle. Yöhoitaja oli luultavasti vielä kiertämässä potilaita viimeisen kerran ennen lähtöä. Marie ehtisi hyvin jutella kirurgin kanssa ennen päivän rutiineihin hyppäämistä.

Christian nojautui rennosti tiskiä vasten ja hymyili vinosti, keski-ikäiselle hoitajalle. ”Minulla oli iltavuoroputki ja sen jälkeen olin muutaman päivän vapailla. Oliko ikävä?”
”Ovatko kaikki kirurgit yhtä lipeviä?” Marie kysyi hymyillen, pitäen kuitenkin katseensa tiukasti tietokoneen ruudulla.
”Ovat. Se on ammattitauti. Olen pahoillani”, Christian totesi yhtään häkeltymättä, saaden Marien pyörittelemään silmiään.
”Mitenkäs sille rouva Huippukirurgille kuuluu?” Marie kysyi merkitsevällä äänensävyllä.
”Parhaillaan Italiassa tyttöjenreissulla. Shoppailee todennäköisesti joululahjoja omaan vaatekaappiinsa, kiitos kysymästä.”
”Vai niin? No, pitäisikö herra Kirurgin mennä jo töiden äärelle?”
”Päivystysvuoro. Ei sovittuja leikkauksia”, Christian hymyili edelleen. ”Aivan kuin rouva Hoitaja haluaisi päästä minusta eroon.”

Kyle oli hyvin hermostunut. Hän oli tänään ensimmäistä vuoroaan keskussairaalassa, siirryttyään sinne hieman pienemmältä poliklinikalta täältä hieman pohjoiseen. Elämä siellä oli ollut mukavaa ja suhteellisen rauhallista, ja Kyle oli nauttinut elämästään, mutta oli jostain syystä kuitenkin aina tuntenut itsensä jotenkin.. ulkopuoliseksi, aivan kuin hänen elämältään olisi puuttunut jotain. Hän oli kaivannut jännitystä ja haasteita, vaikka olikin melkoisen ujo ja hiljainen tapaus. Kaikki Kylen tunteneet olisivat luonnehtineet nuorta miestä kohteliaaksi ja aivan liian kiltiksi omaksi edukseen. Kyle ei kuitenkaan antanut moisten hidastaa itseään, vaan hän oli pakannut kimpunsa ja kampsunsa, ja muuttanut lähemmäs kaupunkia, Queensiin, josta hän oli vanhempiensa avustuksella ostanut itselleen oman talon. Se oli ollut melkoisen ränsistynyt ja huonossa kunnossa, ja oli mennyt hyvä tovi ennenkuin Kyle oli saanut sen kunnostettua, mutta nyt se oli täysin asumiskelpoinen ja oikein viihtyisä tälläiselle sinkulle, joka asui yksin ja tyytyi melkoisen vähään.

Hän oli saapunut uudelle työpaikalleen hyvissä ajoin, ja viettänyt hyvän tovin pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteitaan ja rauhoittamassa hermojaan. Lopulta hän oli todennut, että jos ei pian saisi jalkojaan liikkeelle, hän myöhästyisi vuorostaan, vaikka olikin ollut työpaikallaan jo puolisen tuntia. Kyle pyöräytti hartioitaan ja niskaansa muutaman kerran, saadakseen itsensä edes hieman rentoutumaan. Hän seisoi peilin edessä, pyyhkäisi muutaman karanneen pähkinänruskean suortuvan otsaltaan taakse, muiden puolipitkien hiusten sekaan, jotka hän oli kietaissut puoliponnarille, jolloin loput niskahiuksista olivat jääneet vapaiksi. Harmaanvihreät silmät kuvastivat hyvin miehen jännitystä, ja vaikka hän pakottikin kasvonsa hymyyn, hän sai aikaan vain hermostuneen hymyn. Kyle omasi komeat, joskin hieman poikamaiset kasvonpiirteet. Hänen nenänsä oli suora, mutta pyöreä nykerö, ja kasvot linjakkaat mutta pyöreähköt. Kaipa hän olisi ollut miehekkäämpi ja vanhemman näköinen jos olisi antanut partansa kasvaa.

Kyle läimäytti kasvojaan molemmin käsin ja nyökkäsi peilikuvalleen, ja lähti asteltamaan kohti vastaanottotiskiä jossa hän voisi toivon mukaan ainakin tavoittaa ylihoitajan ja ilmoittautua töihin. Vatsassa pörräsi ainakin satatuhatta perhosta, ja vaikka Kyle yritti pitää ryhtinsä varmana ja miehekkäänä, hän taisi kuitenkin näyttii hieman hiirulaiselta joka oli eksyksissä. Muutama suortuva oli jälleen karannut paikaltaan ja reunusti nyt miehen kasvoja, mutta Kyle oli aivan liian hermostunut huomatakseen sitä. Lopulta automaattinen ovi oli ainoa asia joka erotti hänet aulasta, ja niiden auettua takaisin ei olisi menemistä. Kyle nielaisi, ja astui ovista.
Tiskin takana oli nainen, jonka Kyle toivoi olevan ylihoitaja, ja vasten tiskiä nojasi perse, jota Kyle ei voinut olla ihailematta. Sitä tosin ehti kestää harmiksi vain muutaman sekunnin, ennenkuin hän jo saavutti tiskin.
“Hu-..huomenta. Kyle Eriksen, olen tänään ensimmäistä vuoroa.”, Hän esittäytyi hieman tönkösti, hieman liian varovaisella ja hiljaisella äänellä, aivan kuin hän olisi pelännyt herättävänsä kuolleet.

Christian kääntyi katsomaan sivulle kuullessaan hiljaisen, ujon miehen äänen esittelevän itsensä. Nuorimies oli pukeutunut tummansiniseen paitaan ja housuihin, kuten koko sairaalan henkilökunta. Lääkärit ja kirurgit erotti porukasta tunnistelätkän tietojen lisäksi valkoisesta takista. Uusi tulokas. Heidän osastollaan olikin pienimuotoinen hoitajavaje, joten lisäkädet olisivat tarpeen. Toivon mukaan tämä, melkoisen nuorelta näyttävä hoitajapoika ainoastaan näytti kokemattomalta, eikä todellisuudessa ollut sitä. Christianilla ei ainakaan olisi aikaa kouluttaa kokemattomia hoitajia tekemään työtään.

Marieta tulokas ei päässyt yllättämään, ilmeisesti ylihoitaja oli osannut odottaa tätä. ”Huomenta. Tervetuloa remmiin”, ylihoitaja sanoi hymyillen. ”Jos odotat hetken, niin saadaan aamun briiffit pois alta. Sen jälkeen järjestetään sinulle kaikki viralliset kulkuluvat, tunnukset ja hälyttimet.”
Marie oli hieman yli neljäkymmentä vuotias nainen. Hieman keskivertoa lyhyempi ja hoikka nainen, jolla oli lyhyt tumma tukka ja suuret, ruskeat silmät. Nuorena nainen oli varmasti ollut kaunotar. Nyttemmin ikä oli jättänyt omat jälkensä ylihoitajan ulkonäköön muun muassa ryppyjen muodossa. Henkilökortti roikkui selvästi näkyvillä rintataskussa. Kokosinisen työasunsa päälle, Marie oli pukenut lämpöisen villatakin.
”Minä olen Marie Stewart, tämän osaston ylihoitaja. Tämä herrasmies tässä on yksi meidän kirurgeistamme, Christian Anderssen.”
Kun Marie esitteli hänet, Christian kääntyi nyt kunnolla rintamasuunta kohti tulokasta. Vaikka ojensikin toisen kätensä kättelyä varten, hän nojaili edelleen tiskiä vasten. ”Hei. Toivottavasti sinulla on homma hanskassa. Tämä osasto ei ole keltanokkia varten”, hän tervehti, ehkä turhan kärkkäästi. Mutta hymyili kuitenkin omaan, luontaiseen tapaan vinosti.

Kyle nyökkäsi, edelleen hieman hermostuneena, mutta hetki hetkeltä hän tunsi ehkä rentoutuvansa. Ehkä, oli tässä se avainsana. Hän muisteli ensimmäistä työpäiväänsä poliklinikalla, ja voi helvetti että häntä oli silloin jännittänyt, ainakin tuplasti sen mitä häntä jännitti nyt. Hän osasi työnsä, olihan hän työskennellyt sairaanhoitajana jo viitisen vuotta, valmistuttuaan koulusta. Ja vaikka meno ei pohjoisessa ollut varmasti yhtä rankkaa kuin täällä, oli Kyle kuitenkin varma, että kunhan hän pääsisi työntekoon kiinni, hän olisi varmasti jälleen oma itsensä.
Häneltä meinasi mennä esittely kokonaan ohi, omiin ajatuksiinsa kun oli hautautuneena, mutta Kyle terävöitti kuitenkin nopeasti katseensa naisen esitellessä itsensä. Hän soi tuolle ujostelevan hymynsä, ja kääntyi sitten kirurgia kohden. Hymy suli kärkkäiden sanojen vuoksi saman tien hänen kasvoiltaan. Kyle, joka yleensä oli lauhkea kuin lammas, sai nyt kuitenkin jostain itsevarmuutta suoristaan selkänsä ja ojensi kätensä jäykästi toiselle miehelle käteltäväksi. Olivatko kaikki kirurgit täällä keskustassa näin mulkkuja?

“Kyllä, uskoisin niin.”, Jostain Kyle sai rohkeutta jopa hymyillä, hieman rohkeammin kuin aikaisemmin, liekö se johtunut siitä että hän tunsi oman miehuutensa ja ammattaitonsa arvostelluksi, mutta joka tapauksessa hän onnistui hymyilemään. “Huolimatta ulkonäöstäni, olen kaksikymmentäseitsemän vuotias ja tehnyt tätä työtä jo viisi vuotta.”, Ei hitto, eihän hänen noin pitänyt lainkaan sanoa. Kyle oli halunnut ainoastaan kertoa tehneensä polilla töitä pohjoisessa, ei ikäänsä, aivan kuin hän olisi yrittänyt iskeä miestä edessään. Ja nyt kun hän ajatteli iskemistä, Kyle ei voinut olla kiinnittämättä tarkempaa huomiota miehen kasvoihin.. Vau. Eihän siinä muuta voinut sanoa. Toinen oli häntä vain hieman pidempi, mutta selvästi miehekkäämpi. Kyle itsekkään ei ollut mikään tikku, vaan hoitajanpukunsa alla hän oli lihaksikas ja jänteikäs, aivan kuten työssä sopi ollakkin, joutuihan sitä välillä nostelemaan porukkaa. Mutta kuitenkin tämä kirurgi hänen edessään oli lähellä saada hänen polvensa notkahtamaan. Jessus. Kyle riisti äkkiä kätensä takaisin, ja tunsi punan kohoavan poskilleen. Hän kääntyi vaivautuneena ja ujostellen takaisin tiskiä kohden, aivan kuin olisi juuri jäänyt kiinni pahanteosta.

Christian puristi hoitajapojan kättä, joka oli huomattavasti hänen omaansa viileämpi. Vuosien ajan hän oli perustellut käsiensä lämpöä kiivaalla pintaverenkierrolla. Kuumeen mittaamisesta hän kieltäytyi aina yhtä luontevasti ja vakuutti kaikille olevansa kunnossa, lämpimästä ihostaan huolimatta. Eikä kukaan ollut vielä epäillyt hänen sanaansa, sillä hän pysyi aina skarppina ja näytti riittävän terveeltä, jotta ihmisten epäilykset haihtuivat.
Hoitajan vakuutellessaan työkokemustaan ja kertoessaan ikänsä, Christianin olisi tehnyt mieli hymähtää. Toki ihmisten mittapuulla viisi vuotta täysipäiväistä työntekoa oli jo ihan hyvä meriitti. Kukaan tällä osastolla ei kuitenkaan tulisi päihittämään häntä, mitä tuli työhistoriaan. Chris oli kiertänyt jo seitsemän vuosikymmentä sairaaloita kirurgina ympäri maailmaa ja nähnyt, sekä kokenut jos jonkinmoisia tapauksia. Sitä ennen hän oli toiminut yleislääkärinä joitain vuosikymmeniä. Oli hänellä ollut jopa oma vastaanotto ja pieni klinikkakin. Nyt hän oli pysytellyt New Yorkissa seitsemän vuotta, yhtä kauan kuin oli tuntenut vaimonsa Isabellen ja pian hänen pitäisi jatkaa matkaansa. Ihmiset kävisivät jossain vaiheessa epäluuloisiksi ja rupeaisivat epäilemään häntä vampyyriksi. Vaikka hän oli jotain aivan muuta.

”Älä välitä Kyle. Tämän osaston kirurgeilla tuntuu olevan keskivertoa enemmän kusta hatussa, kuin monella muulla”, Marie lohdutti, äänessään Christianille tarkoitettua moitetta. ”Vaikka kyllähän sinä varmasti tiedät, että he luulevat olevansa jumalasta seuraavia.”
Christian nauroi Marien sanoille, äänen kummuten syvältä rintakehästä. ”Marie-kulta. Joku voisi loukkaantua moisista puheista.”
”Hyvä”, Marie totesi napakasti.
”Huomenta”, osasto kierrokselta palaava yöhoitaja Ellen toivotti kolmikolle.
Samaan aikaan myös muut aamuvuorolaiset alkoivat ilmaantua paikalle, toiset virkeämpinä kuin toiset, osalla take away kahvi mukanaan. Marie ja Ellen ryhtyivät keskustelemaan keskenään kuluneen yön tapahtumista. Christian silmäili edelelen uutta, nuorta hoitajaa.

Ihmismiehen poskilla näkyi selvää punoitusta. Aivan kuin tuo olisi nolostunut jostain. Lisäksi tämä aivan selvästi yritti tekeytyä pienemmäksi kuin olikaan, aivan kuin olisi kovastikin ujostellut tilannetta. Jotkut naishoitajat saattaisivat hyvinkin innostua moisesta ujostelusta, Christian mietti. Hehän saataivat pitää sitä jopa suloisena. Moisella käytöksellä Kylellä olisi jonoksi asti innokkaita perehdyttäjiä.
”Mistäs päin sinä tulet?” Cristian kysyi lopulta, tarkkailtuaan Kyleä riittämiin. Hän halusi tietää millaisista olosuhteista mies oli lähtöisin. Viisi vuotta jollakin rauhallisemmalla osastolla oli yhtä tyhjän kanssa täällä. Poika joutuisi kovaan kouluun, kun päivä lähtisi kunnolla käyntiin.

Ylihoitajan sanat saivat Kylen rentoutumaan hieman. Tuo vaikutti mukavalta naiselta, ja piti varmasti hoitajiensa puolia kirurgien ylimielisyyttä vastaan, toivottavasti myös jatkossakin. Kyle ei ollut mitenkään kovin hyvä suustaan, mitä tuli sarkasmiin ja nokkeliin sutkautuksiin. Hän oli parhaimmillaan saadessaan olla rauhassa, olla ystävällinen ja kohtelias. Marielle Kyle soi kiitollisen hymyn poikasen, ja seurasi sitten kaksikon välistä keskustelua hiljaisena vierestä. Kyle loi vaivihkaisia katseita kirurgin suuntaan, muttei enää kehdannut katsoa suoraa miehen silmiin, sillä pelkäsi jäävänsä tuijottamaan jos niin tekisi. Parempi vain olla ja yrittää olla olematta. Hänellä ei todellakaan olisi varaa ihastua ylimieliseen kirurgiin, kaikkien vähiten uudessa työssään.

Keskustelun keskeytti uusi hoitaja, jolle Kyle toivotti kohteliaan ujosti hyvät huomenet ja yritti siirtyä hieman sivumpaan jottei kukaan vain vahingossakaan kiinnittäisi häneen ylimääräistä huomiota. Harmi vain, että kirurgi ei tuntunut olevan hänen kanssaan samaa mieltä tästä taktiikasta, vaan tuo käänsi jälleen huomionsa Kylen puoleen. Hitto. Koska hänet oli kasvatettu kohteliaaksi, hänen oli pakko ottaa katsekontakti taas tähän hieman suurempaan, vaaleampaan mieheen. “Yonkersista, täältä pohjoiseen.”, Kyle tunsi lannistuvansa hetki hetkeltä, ja pian mies sai huomata tuijottavansa työkenkiensä kärkiä. Yonkers ei ollut mikään kiivas paikka, vaan suhteellisen hiljainen. Ainakin tähän paikkaan verrattuna. Ja sen ääneen sanominen tuntui vähän samalta, kuin olisi myöntänyt että hän oli juuri valmistunut koulusta ja oli nyt ihka ensimmäistä päivää töissä. Alkoipa tämäkin päivä mainiosti.

Yonkersissa. Mielenkiintoista. Christian oli työskennellyt myös siellä, ollessaan vielä yleislääkäri. Eli yli seitsemänkymmentä vuotta sitten. Paikka oli melkoisen pieni ja rauhallinen. Vampyyreita ei ollut juuri nimeksikään, sillä siellä oli vaikeaa sulautua joukkoon. Muutamat vaeltavat yksilöt saattoivat pysähtyä paikalle hetkeksi, mutta paikalliset laumat ajoivat ne pois mahdollisimman nopeasti. Onnettomuuksia sattui vähän ja suurin osa potilaista oli pitkäaikaissairaita tai juoppoja. Meininki oli kaukana New Yorkista. Toivonmukaan keltanokka tiesi, mitä teki, koska täällä oli toimittava tai aika saattoi hyvinkin loppua kesken.
”Tiedän paikan”, Christian totesi sanojaan hirman venytellen. ”Pikkukaupunki. Pikkuklinikka.”
”Lopeta se kiusaaminen Christian”, Marie komensi topakasti lopetettuaan keskustelunsa yöhoitajan kanssa. ”Kyleä ei olisi palkattu, jos hän olisi jollain tavalla epäpätevä työhön. Mene vaikka kansliaan päivystämään, jos et muuta keksi.”

Christian vilkaisi Marieta. Naisesta tuli mieleen hänen oma isoäitinsä. Ylihoitaja oli napakan äidillinen kaikkia kohtaan. Lisäksi tuolla oli juuri oikeanlainen, synkkä huumorintaju tähän hommaan. Christianille ei tullut mieleenkään ruveta väittämään vastaan kyseiselle hoitajalle.
”Selvä ma'am”, hän sanoi suoristautuen viimein kokonaan omille jaloilleen. ”Koetahan pärjätä keltanokka”, Christian toivotti vielä uudelle hoitajalle, ennen kuin lähti kävelemään kohti kirurgien kansliaa.
”Älä oikeasti välitä. Christian on hyvä tyyppi. Hän vain haluaa nähdä mihin sinusta on, ennen kuin alkaa arvostamaan sinua”, Marie selitti pahoitellen. ”Teet vain työsi hyvin, niin tämä helpottuu. Täällä ei ole aikaa vihoitella, kun ihmisten henki on kyseessä.”

Aivan kuten hän oli pelännytkin, kirurgi käytti hänen pikkukaupunkiaan häntä itseään vastaan. Toki Yonkers oli rauhallinen eikä siellä juurikaan sattunut kriisejä, mutta oli hän ollut mukana onnettomuuksien hoidossakin. Vasta kolme vuotta sitten oli sattunut pienimuotoinen, kolmen auton kolari jossa kolme ihmistä oli loukkaantunut melkoisen pahasti, ja hän oli ollut paikalla. Hän oli toiminut paineen alla hienosti, eikä ollut mokannut. Kyle halusi uskoa vakaasti, ettei hän mokaisi nytkään. Hän tekisi parhaansa todistaakseen, että oli tämän työn arvoinen. Muussa tapauksessa hän luultavasti joutuisi luikkimaan häntä koipiensa välissä johonkin pienempään klinikkaan.
Kyle oli jo aikeissa vastata kirurgille tuon piikittelyyn, kun Marie pelasti hänet moiselta. Hyvä, sillä hän ei olisi edes tiennyt mitä sanoa vastaan, kun mieshän oli vain puhunut totta. Hän arvosti ylihoitajaa hetki hetkeltä enemmän, ja oli varma, että pystyisi ystävystymään naisen kanssa. Tuo muistutti jollakin tapaa hänen siskoaan. Seraphina oli aina puolustanut häntä, kun Kyle ei siinä itse ollut juurikaan kovin hyvä.

Kirurgi poistui ja Kyle loi miehen selkään katseen, joka kertoi hänen tyytymättömyydestään tähän koko tapaamiseen. Tämän jälkeen hän huokaisi, veti syvään henkeä ja yritti pakottaa hymyn kasvoilleen. “Teen parhaani. En vain ole kovin hyvä vakuuttamaan ihmisiä sanoillani.”, Kyle virnisti hieman pahoittelevasti. Hän halusi jo päästä perehdytykseen ja sitten töihin. Sillä tavalla hänen olisi helpointa unohtaa koko tämä ikävä tilanne. Kunhan hän vain saisi napsauttaa työmoodinsa päälle, hän selviäisi hienosti. Töitä tehdessään Kyle oli melkein kuin eri ihminen. Silloin hän ei arastellut puhua, sillä silloin yleensä ei ollut aikaa ajatella kiusaantuneisuutta tai ujoutta.

Marie hymyili Kylelle noustessaan seisomaan. ”Eihän siinä mitään. Täällä ei olekaan tapana todistella sanoilla, vaan annetaan tekojen näyttää puolestaan”, hän sanoi silmäänsä iskien. ”Mennäähän tuonne kahvihuoneeseen. Pidän aamun briiffin ja katsotaan sitten sinulle niitä kulkukortteja sun muita. Sen jälkeen järjestetään sinulle, joku kunnollinen perehdyttäjä.”

Marie lähti astelemaan rivakoin askelin kohti hoitohenkilökunnan kahvihuonetta. Paikalla oli jo kymmenkunta hoitajaa, joista lähes jokaisella oli kupillinen kahvia käsissään. Kaikki juttelivat keskenään. Kukaan ei edes kiinnittänyt huomiota tulokkaisiin. Marieta se ei haitannut. Hän tiesi, että tulisi saamaan kaikkien huomion itselleen, jahka avaisi suunsa. Ensin hän kuitenkin tarvitsi kahvia. Ei tämä päivä muutoin lähtisi käyntiin ja mikäli tästä olisi tulossa yhtään tavallisen kaltainen.
Kaataessaan kahvia kuppiin, hän huomasi huoneen kauimmaisessa nurkassa, vaalean, kookkaan hahmon, juttelemassa tummatukkaisen hoitajan kanssa. Marien oli pakko kääntyä katsomaan tarkemmin, sillä hänen oli hyvin vaikeaa uskoa silmiään. Christian oli tosiaan tullut hoitajien kahvihuoneeseen, mikä oli lähestulkoon tavatonta. Lääkäreillä ja kirurgeilla oli omat taukotilansa. Hän ei ymmärtänyt, miksi mies oli yhtäkkiä päättänyt tulla aamukahvittelemaan hoitajien kanssa. Hän todella toivoi ettei kirurgi halunnut tieten tahtoen kiusta uutta hoitajaa.

Christian jutteli Annelle, samalla kun vilkuili sinisillä silmillään ovelle, josta Marie asteli sisään uuden hoitsupojan kanssa. Hän ei tiennyt itsekään miksi oli päätynyt hoitajien kahvihuoneeseen. Jostain syystä, jota hän ei osannut itsekään nimetä, nuorimies oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Pojassa ei ollut mitään erikoista. Tämä oli täydellisen tavallinen ihmisolento. Hän ei haissut vampyyrille tai ihmissudelle, vain ihmiselle. Tämä oli hoitaja, jostain pikku paikkakunnalta, joka oli tullut kokeilemaan kykyjään isoon kaupunkiin.
Silloin Marie oli saanut kahvia kuppiinsa ja kääntyi nyt huoneessa olijoiden puoleen. ”Hyvää huomenta koko porukka. Täällä on ollut melkoisen tavanomainen yö. Kolmosen kakkos paikalle ja vitosen neloselle on tullut uudet potilaat. Päänsä loukannut alkoholisti, joka on toistaiseksi tarkkailussa, sekä sydänoireita saanut vanharouva. Teho-osastolla on uusi vampyyrin uhri, plasmatiputuksessa. Tunnin päästä uusi pussi verta ja jos kaikki on kunnossa niin päiväksi osastolle tarkkailuun. Muutoin kaikki on pysynyt samaan. Jessie, sinä menet mukaan lääkärin kierrolle. Anne ja Wilma ovat lääkevuorossa tänään. Ja tässä on muuten meidän uusi hoitajamme, Kyle. Kyle, haluaisitko esittäytyä itse?”

Kyle nyökkäsi, hän oli täysin samaa mieltä Marien kanssa. Hän ei voinut olla hymyilemättä hieman rennommin tämän naisen läheisyydessä, sillä tuo tosiaankin muistutti hänen siskoaan kovasti, vaikka Seraphina olikin tätä naista nuorempi. Ehkä hänen siskonsa oli pikkuvanha, kuten vanhemmat olivat sanoneet aina. Kyle ei vain koskaan ollut tullut ajatelleeksi sitä näin tarkasti. “Selvä.”, Kyle lähti seuraamaan Marien perässä kohti hoitajien taukotiloja. Hän ei itse juurikaan juonut kahvia, aina silloin tällöin, mutta aamuihmisenä Kyle pärjäsi mainosti ilman kahvia. Ja jos hän tarvitsi kofeiinia, hän joisi paljon mielummin energiajuomia, kuin kahvia. Kahvi oli hieman liian kitkerää hänen makuunsa.
Kyle meinasi tosin jähmettyä ovelle nähdessään sen kirurgin taukotilassa. Oliko tuo nyt tosiaankin tullut tänne asti voidakseen jatkaa hänen kiusaamistaan? Kyle tunsi itsensä lohduttomaksi ja mahollisimman mitättömäksi asettuessaan hieman Marien taakse seisomaan. Miehen katse oli luotuna suurimmaksi osaksi lattiaa kohden, mutta aina välistä hän vilkaisi Christianin suuntaan, näyttäen hieman samalta, kuin lapsi joka vilkuilee vanhempaansa kohden jäätyään kiinni luvattomasta karkin syönnistä.

Hän tosin yritti nyt parhaansa mukaan keskittyä siihen, mitä Mariella oli sanottavanaan, jottei mikään trkeä pieni tiedonmurunen menisi ohi hänen korviensa. Hän terästäytyi ja valmistautui esittelemään itseään. Tee kuten harjoittelit aamulla, hän komensi itseään. Marie sai puheensa päätökseen ja antoi hänelle luvan esittäytyä. Kyle nyökkäsi hieman ujosti, mutta astui askeleen eteenpäin. Nopeasti hän keräsi itsensä henkisesti, vetämällä syvään henkeä, ja hermostuneesti hymyili muille hoitajille. “Huomenta, olen Kyle Eriksen. Hauska tavata.”, Tällä kertaa hän ei änkyttänyt, hyvä. Mutta nolostumisen puna kuitenkin poltteli aavistuksen verran toisen kasvoja. Hän oli aamulla seissyt melkoisen kauan peilin edessä ja toistellut noita sanoja, aivan kuin olisi harjoitellut näytelmää varten. Hitto vieköön, hänhän oli vain sanonut oman nimensä, mikä siinä oli näin vaikeaa?
Ja jälleen hänen katseensa karkasi sen kirurgin suuntaan.

Marien alkaessa puhua ja Christianin keskustelukumppanin huomion siirtyessä ylihoitajaan, hän puolestaan kiinnitti huomionsa Kyleen. Nuori hoitaja näytti siltä kuin ei olisi ollenkaan halunnut olla paikalla. Tämä näytti olevan parhaillaan tavattoman kiinnostunut kenkiensä kärjistä. Christianin huulille levisi tuttu, vino hymy, kun hän pani merkille miten mies vilkuili hänen suuntaansa. Hoitaja näytti lähestulkoon suloiselta tehdessään niin. Vaikkakaan Christian ei ihan täysin ymmärtänyt miten tällainen oli mahdollista, mutta niin se vain oli.
Epävarmuus oli edelleen aistittavissa, kun mies astui esille ja esitteli itsensä ylihoitajan luvalla. Näytti aivan siltä, kun tuo olisi valmis piiloutumaan Marien helmoihin heti tiukan paikan tullen. Toivon mukaan niin ei kävisi tositilanteessa.

”No niin, eiköhän tämä ollut sitten tässä. Töihin siitä joka iikka”, Marie komensi, kun aamun asiat oli käsitelty. ”Mennäänhän Kyle hakemaan sinulle kaikki tarvittava, jotta pääset töihin mahdollisimman pian.”
Marie viittoi Kylea seuraamaan itseään ja lähti kahvikuppi kädessään suunnistamaan kohti rakennuksen toista päätä. Sieltä he saisivat Kylelle kulku-, henkilö- ja avainkortit, sekä tunnusluvut. Sen jälkeen he hakisivat pojalle hälyttimen, jotta tuo voisi kutsua apua oli sitten missä tahansa. ”Onkos sinulla tullut mieleen, jotain kysyttävää osastosta tai toimintatavoista tai jostain?”

Aina silloin tällöin, varsinkin näissä tilanteissa, Kyle mietti miksi hänen sisarensa oli saanut kaikki hyvät puhelahjat ja hänelle oli jäänyt ujous ja epävarmuus. Maailma ei ollut reilua, mutta sen kanssa oli vain elettävä. Onneksi tämä esillä oleminen oli nopeasti ohi, Marie komensi ihmiset töihin ja ohjaisi hänet sen jälkeen oikeille jäljille ja pian, hyvinkin pian, hän pääsisi tekemään sitä missä oli – ainakin omasta mielestään – hyvä. Kyle lähti kehoituksesta seuraamaan vanhempaa naista, kiitollisena siitä että hän saattoi jättää vaalean kirurgin taakseen, ja toivon mukaan jopa pystyisi unohtamaan miehen pistävät silmät ja kuumottavan katseen. Hän tunsi vetoa mieheen, sitä ei voinut kieltää, mutta ainakin toistaiseksi moinen typerä, kiusaava käytös piti huolen siitä, että hän tuskin ihastuisi. Fyysinen veto oli asia erikseen, ja sen Kyle pystyi hyvin jättämään huomioitta, mutta ihastuminen oli aina vähän huonompi juttu. Se tuntui sekoittavan hänen päätään ja teki hänestä entistä ujomman.

Kyle havahtui ajatuksistaan kuullessaan Marien kysymyksen. Hän nosti kävellessään katseensa kattoon ja näytti miettivältä. Eipä hänellä oikeastaan ollut mitään kysyttävää tällä hetkellä, kaikki vaikutti lähes samalta kuin poliklinikallakin. Tietysti paikka oli isompi ja turvatoimet tarkempia, mutta muutoin paikka oli samantapainen. “Ei oikeastaan mitään akuuttia. Onko täällä yleensä kuinka kiire? Montako kiiretapausta päivässä?”, Kyle kysyi sen ainoan kysymyksen joka hänen päähänsä tuli. “Niin, ja perehdytättekö te minut, vai hoitaako joku toinen hoitaja sen?”

Marie naurahti hienoisen huvittuneena. Kyle oli tosiaankin nuori, mutta tämä oppisi varmasti ajan kanssa. Tämä ei ollut mikään perupoliklinikka. Heille tuotaisiin kaikki vaikeat tapaukset ja aikaa toimimiseen oli yleensä rajatusti.
”Me olemme traumaosasto. Täällä yksikään päivä ei ole samanlainen, mutta voin luvata ettei istuskeluun ole turhaa aikaa. Minun on lähes mahdotonta sanoa sinulle keskiarvoja, mutta etköhän sinä pääse vähintään kerran päivässä leikkaussaliin. Ja vaikka meillä onkin usein kiire toimia, niin ota oma aikasi kaikessa, äläkä missään nimessä hätiköi. Siinä voi mennä potilaalta henki.” Marie selosti kävellessään koko ajan rivakoin askelin eteenpäin. ”Ajattelin, että kulkisit Jessien mukana pari päivää niin, että opit paikat. Kun sinulla on vapaa hetki, käytä se turvallisuusmääräysten lukemiseen. Ala toimimaan omatoimisesti heti kun siltä tuntuu.”

He joutuivat kulkemaan aivan sairaalan toiseen päähän. Hisseillä ja rakennusten alaisessa tunneliverkoston kautta pääsi oikaisemaan ja sillä säästi aikaa noin viisitoista minuuttia. Pian Marie pielikin käsissään pientä nippua erilaisia liuskoja.
”No niin, tässä on sinun henkilökorttisi. Pidä se aina näkyvillä”, Marie sanoi ojentaessaan kortin Kylelle. Samaan aikaan he kävelivät jo takaisin omalle osastolle. ”Tämä on kulkulupa ja tämä toinen taas avainkortti. Joudut käyttämään molempia, kun liikut osastojen välillä. Näin varmistetaan, että potilaat ja vierailijat eivät pääse luvattomille teille. Älä vain hukkaa näitä, sillä on iso homma kalibroida kaikkien kulkuluvat uudestaan ja kuollettaa vanhat koodit. Mutta jos niin sattuisi vahingossa käymään, ilmoita siitä välittömästi minulle. Onko selvä?”

Jännitystä siis tulisi olemaan luvassa. Kyle oli aikaisemmin päässyt mukaan leikkauksiin vain muutamia kertoja, sillä heidän polillaan oli ollut vähän kuin tietyt hoitajat, jotka päästettiin saliin, ihan vain sen takia että noilla oli jotain juttua kirurgin kanssa, tai yksinkertaisesti sen takia, ettei hän sattunut olemaan vuorossa juuri silloin, kun jotain tapahtui. Hän tiesi kyllä, miten salissa toimittiin, mutta hän oli silti innoissaan tästä niin sanotusta lupauksesta. Vähintään kerran päivässä kuulosti hyvältä. Kyle oli joskus miettinyt, että lukisi itsekkin itsensä kirurgiksi, muttei koskaan ollut saanut aikaiseksi poistua omalta mukavuusalueeltaan. Kirurgeilla oli kuitenkin jumalaton määrä vastuuta, eikä Kyle tiennyt, olisiko hänestä sellaiseksi. Marien puheille Kyle nyökytteli kuuliaisena. Ymmärrän. Olen yleensä hyvä toimimaan paineen alla silloin, kun ei tarvitse miettiä liikaa, mitä sanoa. En ole kovin hyvä sanojen kanssa..”, Kyle suorastaan mumisi viimeiset sanat, myöntäessään ylihoitajalle oman puutteensa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut hänen työhönsä lähes millään tavalla. Ainoastaan jos kyseessä oli omaisille puhuminen. Se oli hieman hankalampaa, mutta siitäkin Kyle oli aina selvinnyt hienosti. Hän vain.. esitti rohkeampaa kuin oli.

Kun he olivat lopulta saaneet kasan lätkiä ja liuskoja mukaansa, Kyle tunsi itsensä eksytetyksi. Hän oli yrittänyt painaa reittiä tarkkaan päähänsä, mutta ajatukset olivat aina välistä harhailleet, ja nyt he olivat jo matkalla takaisin, eikä mies uskonut että osaisi suunnistaa takaisin yksin. Hän otti Marien ojentaman henkilökortin ja kiinnitti sen paitansa etumukseen omalle paikalleen. Kaulassaan olevaan avainnauhaan hä kiinnitti kulkuluvan ja avainkorttinsa, ja sujautti ne henkilökortin taakse rintataskuun. Hän tuskin hukkaisi niitä, toivottavasti. “Asia selvä.”, Kyle vakuutti ja hymyili hieman. Toivottavasti tämä Jessie olisi mukavampi kuin se kirurgi, jonka hän oli aikaisemmin tavannut. Kyle ei kaivannut enempää kiusaamista ja piikittelyä ensimmäiseen päiväänsä, vaikka se taisikin loppujenlopuksi kuulua rutiiniin.

”Kyllä sinä sopeudut tänne”, Marie vakuutteli Kylelle painaessaan hissin kutsunappia. He olivat selvinneet retkestään ilman minkäänlaisia keskeytyksiä, mikä oli jo itsestään ihme. ”Ja kuten sanoin, täällä puhuminen ei ole pääasia.” Olihan hän nähnyt ennenkin ujoja hoitajia, mutta kun he pääsivät tositoimiin moiset pikku jutut unohtuivat. Lisäksi ujous karisi sitä mukaan kun paikka ja ihmiset tulisivat tutummiksi. Omaisille puhuminen oli hyvin usein lääkäreiden työtä ja silloin harvoin, kun hoitaja puhutteli omaisia, paikalla oli muitakin päteviä kertojia. Hyvällä tuurilla Kyle ei joutuisi koskaan puhumaan yhdellekään, jolle ei halunnut.

Hissi vei heidät oikeaan kerrokseen ja yhden käytävänpätkän jälkeen he olivat takaisin osastolle.
”Etsitäänpä nyt Jessie, niin pääset aloittamaan”, Marie sanoi pitäessään ovea auki Kylelle. ”Jessie on mukava tyttö. Varmaan lähes saman ikäinen kuin sinä. Hän on myös erinomainen hoitaja ja osaa varmasti opastaa sinut talon tavoille. Ja jos sinulla tulee mitään kysyttävää tai mitään muutakaan, niin voit kääntyä myös minun puoleeni.”
Marie käveli suorinta tietä vastaanottotiskille, jonka luona parveili muutamia hoitajia. ”Eikös tytöillä ole töitä?” Marie kysyi topakasti, päästessään kuuloetäisyydelle. ”Jessie, sinä otat Kylen vastuullesi.”
Punatukkainen, nuori hoitaja kääntyi heidän puoleensa Marien puhutellessa häntä. Nuoren naisen kasvoilla ei ollut muuta meikkiä kuin huulirasva ja hiukset olivat niskassa, siistillä, selkeällä nutturalla. Hänellä oli myös työasunsa päällä kullanhohtoinen villatakki. ”Selvä Marie. Hei Kyle. Minun nimeni on Jessie.” Hän hymyili Kylelle niin leveästi, että helmenhohtoinen hammasrivistö näkyi selkeästi. ”Lähdetään kohta mukaan lääkärinkierrolle.”

Marien sanat rauhoittivat Kylen mieltä, samaan tapaan kuin Seraphinen sanat yleensä tekivät. Hän piti jo nyt ylihoitajasta, vaikka muisteli Yonkersin polilla olevien ylihoitajien olleen varsinaisia hapannaamoja. Ehkä paikka vaikutti asiaan, tai paikkakunta, Kyle ei osannut sanoa, mutta oli miten oli, hän oli varma että tulisi pitämään työpaikastaan ja sopeutuisi varmasti pian. Menisi tosin vuosia, luultavasti, ennenkuin hän kutsuisi ketään työtovereistaan todellisiksi ystäviksi, sillä Kyle ei juurikaan uskaltanut lähestyä muita oma-aloitteisesti, eikä osannut avautua. Se sai yleensä muut pysymään hieman kauempana, koska kuviteltiin ettei hän halunnut olla tekemisissä, vaikka tosiasiassa Kyle olisikin halunnut, ei vain osannut.

“Hei vain.”, Kyle hymyili ujosti Jessielle, kääntäen hieman katsettaan pois naisen kasvoista. Katsekontaktin säilyttäminen tuntui tänään erityisen hankalalta. Hän nyökkäsi naiselle tosin hieman aiempaa innostuneempana, kuullessaan että pian he pääsisivät oikeisiin töihin. Hän oli varma, että tästä eteenpäin päivästä tulisi mukava. Tai ainakin Kyle toivoi sitä erittäin paljon. Jos hänellä olisi tuuria, hänen ei tarvisi törmätä Christianiin kertaakaan, tai ainakaan hänen ei tarvitsisi puhua miehelle tai olla tuon kanssa samassa huoneessa enää. Toivossa oli hyvä elää, sanottiin. Kyllä se siitä, leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä, olisi hänen rakas siskonsa tähän sanonunt. Hänen pitäisi soittaa tuolle myöhemmin ja kertoa päivästään, kuten oli luvannut. Niin, ja Jordanille myös.

”Hienoa. Kyle, muistahan sitten, että kaikenlaiset tuoksut, korut, kynsilakat ja hiuslisäkkeet ovat tällä osastolla kiellettyjä. Pidä kädet ja kynnet muutenkin siisteinä”, Marie antoi vielä viimehetken neuvoja nuorelle miehelle, jotta mikään ei pääsisi vahingossa unohtumaan. ”Teidät on kiinnitetty nelossaliin. Eli, jos kutsu käy niin jätätte kaiken mahdollisimman nopeasti ja siirrytte valmistautumaan leikkaukseen. Tietenkin hoitotoimenpiteet on suoritettava loppuun ja elvytystä ei lasketa.”
”Eiköhän me pärjätä ihan hyvin Marie”, Jessie vakuutteli edelleen hymyillen ja pyyhkäisi nutturalta karanneen, punaisen suortuvan korvansa taakse. Nuoren naisen nimettömässä näkyi selkeänä sormuksen jättämä raja.

Marie hymyili ja oli jo kääntymässä pois päin, kun puhelin hänen taskussaan alkoi hälyttämään kovaan ääneen. Nopeasti ja tottunein ottein ylihoitaja vastasi puhelimeen, ilmoittaen ensin osaston nimen, oman tittelinsä ja nimensä. Nainen kuunteli, mitä soittajalla oli asianaan ja sulki sitten puhelimen.
”Suunnitelmiin tulikin muutos. Sieltä on tulossa ambulanssilla katolta pudonnut agentti. Kuulemma aivan palasina. Jessie, lähde Kylen kanssa ambulanssia vastaan. Hälytän Christianin teidän peräänne. Kymmenen minuuttia.” Marie puhui nopeaan, mutta selkeästi.
Jessie nyökkäsi rivakasti ja viittoi Kyleä seuraamaan häntä. Hän hölkkäsi osaston toiseen päähän, ulos pariovista, käytäävää pitkin kohti ovia, jonne ambulanssi tulisi.
”Onko sinulla kuinka paljon kokemusta tällaisista tilanteista?” Jessie kysyi hölkätessään.

Kyle nyökytteli. “Totta kai.”, Hän ei edes omistanut koruja, saati sitten kynsilakkoja tai hiuslisäkkeitä, ja ainoa tuoksu jota hän käytti oli deodorantti. Hän tiesi kyllä sairaaloiden säännöt, ja piti niistä tarkasti kiinni. Tietenkään muistutus ei ollut pahasta, ainakin ku otti huomioon sen, miten hermostunut hän oli, olisihan ollut hyvin mahdollista että hän oli unohtanut moiset yksityiskohdat. Kyle ryhtyi siis henkisesti valmistautumaan seuraamaan Jessietä kierroksille lääkärin kanssa, pyöräyttäen hartioitaan ja niskaansa muutaman kerran, voidakseen rentoutua. Samassa Marien tasku ryhtyi soimaan. Miehen huomio kiinnittyi täysin puhelimeen ja käytyyn, nopeaan keskusteluun. Nytkö jo? Tapahtuisiko heidän ensimmäinen akuuttitapauksensa jo nyt? Kyle tunsi hermojensa kiristyvän tutulla tavalla. Vatsa tuntui menevän solmuille ja sydän ryhtyi pumppaamaan nopeammin.

Hän nyökkäsi Marien lopetettua ohjeistuksensa ja lähti seuraamaan rivakoin askelin Jessien perässä. “Vain muutama tapaus, enkä usko että yksikään niistä oli 'aivan palasina'.”, Kyle meinasi takellella sanoissaan muutaman kerran, mutta onnistui loppujen lopuksi sanomaan sanottavansa ilman, että sössi ja änkytti aivan liikaa. Häntä jännitti ja hermostutti, mutta samalla miehen kasvonpiirteet muuttuivat vakavemmiksi ja hän oli valppaampi. Ainoa harmi tässä oli se, että Christian oli päivystävä kirurgi, ja jos hän pääsisi saliin mukaan, hän joutuisi toimimaan niiden pistävien silmien alla. Kyle sai kiittää luojaansa siitä, että pystyi työtä tehdessään unohtamaan kaiken muun. Kunhan potilas nyt vain saapuisi heidän eteensä, hän unohtaisi hermostuneisuutensa heti.

Jessie nyökkäsi ja hymyili Kylen vastaukselle. ”Tervetuloa Nykkiin. Harvoin ne täälläkään loppujen lopuksi ovat 'aivan palasina'”, Jessie totesi jatkaessaan matkaansa. ”Näissä tapauksissa meidän hoitajien rooli on tosi helppo. Sen kun tehdään mitä sanotaan ja annetaan lääkärin kantaa vastuu.”
Viimein he saapuivat automaattioville, joista ambulanssi pian ajaisi sisään. Toistaiseksi he saattoivat vain odottaa. Toivon mukaan Christian saapuisi ennen sairaankuljetusta. Jessie ei voinut olla miettimättä kuinka korkealta heidän tuleva potilaansa oli pudonnut. Varmaan melko koerkealta, jos tuo oli kerran todella huonossa kunnossa. Todennäköisesti tuolla saattaisi hyvin olla myös todella pahoja sisäelinvaurioita. Leikkauksesta saattaisi tulla todella sotkuinen jos vuotoja olisi paljon.
”Tästä tulee sotkuinen leikkaus”, Jessie lausui ajatuksensa ääneen. ”Mutta ole huoleti. Tee vain niin kuin sanotaan niin kaikki menee hyvin.”

Kun Christian saapui paikalle, Jessie ja se uusi hoitaja, Kyle, olivat jo odottamassa. Hän ei vain osannut päättää oliko hyvillään tilanteesta vai ei. Mitä helvettiä Marie oli ajatellut, kun oli pistänyt tulokkaan hänen ryhmäänsä ja vieläpä ensimmäisenä päivänä. Eihän kundi tietäisi sairaalan käytännöistä tai tarvikkeiden sijainnista yhtään mitään. Heillä oli edessään helvetin iso leikkaus, jossa ihmisen henki oli hiuskarvan varassa. Pienelläkin virheellä saattaisi olla hyvin kallis hinta. Marien täytyi olla hullu.
Toki tämä uusi tulokas kiinnosti Christiania, jostain käsittämättömästä syystä, mutta leikkaussali ei ollut oikea paikka tutustua uusiin mielenkiinnon kohteisiin.

”Huomenta Christian”, Jessie tervehti häntä hymyillen. Taisipa tyttönen punastuakin hienoisesti. Siitäkin huolimatta, että he kaikki tiesivät nuoren punapään olevan tukevasti kihloissa ja ensi kesänä lopulta naimisissa. Koko sairaala tiesi myös sen, että Christianilla oli vaimo.
”Huomenta Jessie.” Tavallisesti Christian olisi heittänyt naiselle vielä jotain nokkelaa takaisin, mutta juuri nyt hän tunsi itsensä Kylen vuoksi aivan liian kireäksi. Varsinkin kun juuri nyt ei ollut aikaa valittaa tai hämmästellä ylihoitajan mielenterveyden laatua.

Kyle nyökkäsi uudelleen Jessien sanoille. Niinhän se meni missä tahansa. Hoitajat tekivät mitä käskettiin eivätkä toimineet itsenäisesti niin kauan kun lääkäri oli lähettyvillä. Hänen ainoa ongelmansa oli se, että paikka oli hänelle vieras. Kun he pääsisivät leikkaussaliin, jos hänet siis päästettäisiin mukaan, hän olisi aivan ulkopuolinen eikä tietäisi missä mikäkin oli. Hän oppisi kyllä nopeasti, kunhan vain pääsisi katsomaan paikkoja. Tämä tilanne ei tosin ollut se ihanteellisin siihen tarkoitukseen.
“Onneksi en pelkää verta.”, Kyle yritti naurahtaa vitsilleen ja keskittyi sitten saamaan hermonsa kuriin. Miehen kasvoilla oli vakava ilme, kun hän kuunteli lähestyvän sireenin ääntä. Hän oli niin keskittynyt, että melkein säpsähti kun Jessie yllättäen puhui, ja hän katsoi naisen suuntaan ennenkuin tajusi, että tuo oli tervehtinyt sitä kirurgia jolla oli hyvin pistävä katse. Kyle soi miehelle nopean tervehdyksen epämääräisen nyökkäyksen muodossa, aivan kuin olisi pelännyt että kirurgi käskisi hänen painua viikkaamaan lakanoita tai vastaavaa, jos hän pitäisi katseensa tuossa pidempään. Rauhoitu nyt, Kyle, hyvin se menee. Älä ole kenenkään tiellä, tee niinkuin käsketään ja kaikki menee hyvin. Sireenin ääni lähestyi hetki hetkeltä.

Leveä ovi lähti nousemaan, jotta ambulanssi pääsisi kaartamaan sisään. Se pysähtyi, valot sammuivat ja pillit lakkasivat huutamasta. Ovista hyppäsi esiin kaksi ensihoitajaa, jotka siirtyivät auton takaoville. Jessie ja Christian kiiruhtivat apuvoimiksi ottamaan paareja vastaan.
Paareilla makasi mustatukkainen nainen, jonka kasvot olivat pahasti ruhjeutuneet. Toinen puoli kasvoista oli lähes kauttaaltaan vereslihalla. Naisen suusta, alas kurkun perukoille meni intubointiputki. Tämä oli kiedottu huolellisesti lämpöhuopiin, jotta ruumiinlämpö ei pääsisi laskemaan liiaksi. Jessie asettui potilaan pään puolelle ja tarttui kiinni pumpusta, jolla tuon hengitystä pidettiin yllä.

”Elikkäs, kolmekymmentäneljä vuotias nainen, Heavenin agentti, pudonnut kuudennesta kerroksesta jahdatessaan vampyyria”, toinen kuljettajista aloitti selontekonsa samaan aikaan, kun he lähtivät työntämään paareja osastoa kohti. ”Tytötoverit kutsuneet apua. Intuboitu kohteessa. Annettu morfiinia. Nesteytys aloitettu. Ollut tajuttomana koko ajan. Pupillit reagoivat heikosti valoon. Lantio on todennäköisesti entinen. Vasen käsivarsi on poikki, lastoitettu väliaikaisesti. Todennäköisesti lukuisia sisäelinvammoja.”
Lopetettuaan selontekonsa mies ojensi kirjoituslevyn Christianille, joka pääsi tarkastamaan tehtyjä muistiinpanoja. ”Selvä. Viedään suoraan saliin ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Valmistaudutaan leikkaamaan pitkään.”

Tässä sitä mentiin, nyt se tosiaan tapahtuisi. Kyle tunsi sydämensä hakkaavan villisti rinnassa, eikä se ollut pelkästään jännitystä ja hermostuneisuutta, vaan siinä oli mukana myös innostuneisuutta. Hän pääsisi tositoimiin, eikä ensimmäistä työpäivää ollut kulunut vielä kovinkaan paljoa. Jos tämä tulisi olemaan aina tälläistä, hänellä ei tulisi olemaan tylsää luultavasti koskaan.
Nopeasti mies kuitenkin ravisteli itsensä takaisin maanpinnalle ja siirtyi työmoodiin. Hän kuunteli tarkkaan selostuksen jo tehdyistä toimenpiteistä ja mahdollisista vaivoista, ja seurasi tottuneesti muiden perässä. Kuljettajan irroittaessa otteensa paareista, Kyle sujahti tilalle kuin tetris-palikka. Hän otti oman paikkansa tässä, tai ainakin yritti, ja toimi sen mukaan miten kokemus ja koulu olivat hänelle opettaneet. Ei ollut mitään syytä panikoida. Hän ei ollut se joka johdatti tätä kulkuetta, hän oli se joka auttoi työntämään paarit rivakasti perille, joten hänen ei tarvinnut pelätä eksyvänsä. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä virheitä, ainakaan toistaiseksi. Nyt Kyle siis piti mielensä keskittyneenä tähän tilanteeseen.
Hän oli jopa unohtanut Christianin pistävän katseen. Hän oli unohtanut miten kirurgi oli pisteliäästi kommentoinut hänen edellistä asuinpaikkaansa. Ainoa Kylen mielessä oli tämä tilanne ja siitä selviäminen.
Nainen paareilla oli todellakin melko palasina. Kuivuneita ja tuoreita verinoroja oli kasvoilla ja siellä sun täällä. Jäsenet olivat turvoksissa ja sinertyneitä. Näky oli melkoisen kammottava, mutta Kyle ei hievahtanutkaan paarien viereltä.

Leikkaussalin ovella loput ryhmästä olivat vastassa ja viemään potilaan saliin. Anestesialääkäri astui ensimmäisenä Christiania vastaan.
”Leikatkaa vaatteet ja siirtäkää potilas leikkauspöydälle”, Christian ohjeisti, ojentaen naiselle sen samaisen kirjoituslevyn, jonka oli saanut hetkeä aikaisemmin ensihoitajalta. ”Kymmenen milligrammaa morfiinia ja nukutusaine. Emmehän halua neidin heräävän kesken kaiken.”
”Asia selvä. No niin tiimi, hommiin”, anestesia lääkäri komensi vastassa olleita. He ottivat paarit haltuunsa.
”Kyle. Tulehan tänne pesemään kädet ja pukemaan suojavaatteet”, Jessie huikkasi Kylelle heti kun, joku muu hoitaja otti hänen työnsä hoitaakseen. Tottuneena hän sitoi hiustensa suojaksi.
Christian ja Jessie asettuivat rinnatusten pesemään käsiään kyynärtaipeitaan myöten. Automaattinen annostelija laski ojennetuille käsille runsaasti desinfioivaa nestesaippuaa. Leikkaussaliin mentäessä käsienpesu oli varsinainen rituaali, kun kaikki komplikaatio riskit eliminoitiin.

”Onkos pohjoisen poika ollut ennen mukana tällaisessa leikkauksessa?” Christian kysyi hieman poissaolevana. Hänen ajatuksensa olivat jo tulevassa leikkauksessa. Sisäiset verenvuodot olivat todennäköisesti massiivisia ja haittaisivat leikkausta. Todennäköisesti potilas kaipaisi jo leikkauksen aikana lisäverta ja hän joutuisi tekemään ihmeitä, jotta tämä selviäisi ylipäätänsä hengissä.
”Kyle pärjää varmasti hyvin”, Jessie vakuutteli ottaessaan käsidesiä, jota lähti levittämään käsivarsiensa koko pituudelle.

Nyt jos koska olisi ollut Kylen aika ryhtyä panikoimaan ja jännittämään, mutta ei, sitä ei tapahtunut. Ulkoisesti hän oli erittäin tyyni ja keskittynyt, vaikka rinnassa sydän takoikin kovaa ja tiheämmin. Se ei haitannut, niin kauan kuin se pysyi sisäpuolella.
Hän päästi irti paareista silloin kun muu ryhmä otti sen haltuunsa, katsoi vain hetken potilaan perään ennenkuin kuuli Jessien kutsuvan itseään. Hän nyökkäsi, siirtyi nopein askelin tilaan Jessien perässä. Kyle asettui vapaalle altaalle Christianin toiselle puolelle, keskittyneenä toimimaan täydellisesti ohjeistusten mukaan, jotka oli saanut koulussa ja edellisellä työpaikallaan. Käsien pesu oli rutiininomaista ja näytti käyvän mieheltä luonnostaan.

“Kolmen auton ketjukolari taisi olla pahin, jossa olin mukana.”, Kyle vastasi sen enempää ajattelematta. Voisi hyvinkin olla, että kirurgi ryhtyisi piikittelemään häntä kunnollisen kokemuksen puutteesta, mutta Kyle oli aivan liian keskittynyt tilanteeseen välittääkseen. Hän ei ollut lainkaan niin ujo, kun sai toimia. Hän sai piiloutua työ-minänsä taakse ja hukuttuautua tilanteeseen. Silloin ei tarvinnut ajatella, oliko jokin noloa, tai sanoisiko hän asiansa oikein vai änkyttäisikö. Ehei, tilanteen ollessa päällä hän sai unohtaa hermostuneen hiirulaisen joka oli osa hänen persoonaansa.
Jessien sanat tosin saivat hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi, ja samalla kurjaksi. Tuntui siltä, että hänen uuden työpaikkansa kaikki naiset joutuivat puolustelemaan häntä ja vakuuttelemaan Christianille, että hän tulisi pärjäämään ja hoitamaan työnsä kunnolla. Se söi hieman miehistä egoa, mutta hei, hänhän oli hoitsu, ja kaikenlisäksi homo, joten sitä miehistä egoa tuskin oli enää paljon jäljellä. Kyle olisi voinut nauraa omille ajatuksilleen, mutta tässä tilanteessa se olisi ollut huono juttu, joten hän piti mölyt mahassaan ja kasvonsa peruslukemilla, saadessaan pesurituaalinsa päätökseen.

”Tuohan kuulostaa lähes lupaavalta”, Christian sanoi mietteliäänä. Ehkei poika olisikaan ihan täysi turhake. Ainakin tuo oli selvinnyt jonkinmoisesta kriisitilanteesta. Ehkä tämä ei olisikaan ihan niin suuri riski leikkaussalissa. Toisaalta, sen näkisi pian. Vaikkakaan hänellä ei olisi aikaa tarkkailla hoitajan tekemisiä, sillä hänen oli keskityttävä leikkaamiseen.
Silloin kirurgin mieleen pälkähti huolestuttava ajatus. Hän oli ollut kohtuuttoman kiinnostunut tästä nuoresta hoitajasta. Entä jos tämä onnistuisi häiritsemään hänen keskittymiskykyään myös leikkaussalissa. Jos hän ei saanut keskittyä täysin potilaaseensa, saattaisi hän hyvinkin tehdä kohtalokkaita virheitä. Ajatus oli todella huolestuttava. Christianin oli ehdottomasti keskityttävä siihen, mitä pian tekisi ja unohdettava Kyle.

Kun Christian oli saanut kätensä pestyä, hän asettui seisomaan Jessien eteen, joka oli jo valmiina leikkauskaavun kanssa. Nainen auttoi huolellisesti kirurgia pukeutumaan suojavaatteisiin, varoen steriilejä pintoja. Juuri nyt lääkärin käsiä varjeltiin kuin pyhäinjäännöstä, jotta ne eivät vahingossakaan kontaminoituisi. Uusi käsien pesu ja desifiointi veisi kalliita minuutteja potilaalta. Pian Christian oli saanut ylleen kaavun lisäksi myös hengityssuojan ja kumihanskat. Kasvoilleen hän oli saanut kirurginlasit. Kun mies oli valmis, hän siirtyi saliin.
Jessie ryhtyi nyt vuorostaan pukeutumaan omiin suojavaatteisiinsa.
”Pysy minun vierelläni”, nainen neuvoi Kyleä. ”En oletakaan, että tuntisit paikat täällä, joten luota siihen, että jos joudut tekemään jotain, neuvon mitä missäkin on. Minä olen muutoin anestesiahoitaja, joten me pysymme hieman sivussa varsinaisesta leikkauksesta ja me otamme käskymme Annabethilta, emme Christianilta. Onko sinulla muuten kokemusta anestesiasta?”