Broken Heart Syndrome

Jos Kylellä olisi ollut jotain käsissään, se olisi varmasti pudonnut järkytyksen seurauksena. Oliko tämä kirurgi sanonut melkein kehun hänestä? Siis melkein, mutta kuitenkin, se ei ainakaan kuulostanut vittuilulta. Kyle ei tosin ollut aivan varma tästä, sillä ei tuntenut Christiania muutoin lainkaan, kuin mitä oli kärsinyt tuon piikittelystä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan seisoi sivussa ja antoi Jessien tehdä oman työnsä, ennenkuin ryhtyi itsekkin pukemaan steriilit kamppeet niskaansa.
Naisen ohjeistukseen hän nyökkäsi, pidellen nyt hankoissa olevia käsiään pystyssä ettei vahingossakaan koskisi mihinkään. “Ei sen enempää kuin mitä koulussa on käyty läpi.”, Kyle pudisti päätään vastaukseksi, hieman harmitellen. Hänellä ei ollut Yonkersissa tarjoutunut tilaisuutta päästä tutustumaan lähemmin anestesiaan, eikä hän ollut vieläkään valinnut erikoistumistaan. Tällä hetkellä Kyle oli siis vain yleinen sairaanhoitaja, eikä sen kummempaa, mikä oli hieman tylsää.

”Okei. Ei se mitään. Menemme vain sen mukaan sitten”, Jessie sanoi hymyillen. ”Eiköhän sitten mennä.”
Jessie avasi oven panamalla kyynärpäällään siihen tarkoitukseen tarkoitettua painiketta. Ovi avautui hiljaa surahtaen ja he saattoivat astella sisään.

Leikkaussalissa pauhasi hiljaisella rock. Christian oli tunnettu siitä, että hän halusi soittaa leikkauksen aikana kyseistä musiikka, muiden kirurgien valitessa mieluummin jotain rauhallisempaa, kuten klassista. Mies oli jo täydessä työn touhussa tekemässä viiltoa agentin vatsaan. Nainen makasi leikkauspöydällä yläruumis paljaana, kytkettynä erilaisiin monitoreihin, jotka kertoivat tämän elintoiminnoista. Sydän yritti parhaansa mukaan pumpata elimistöön riittävästi verta, mutta paineet kertoivat omalla karulla kielellään ettei se riittänyt.
Jessie asteli omalle paikalleen agentin pääpuolelle. Anestesiahoitajana hän seisoisi suurimman osan leikkauksesta paikoillaan ja odotti ohjeita. Kun hänelle niitä annettaisiin, hän toimisi niiden mukaan. Muutoin hän vain odotti.

Christian teki viillon ja melkein heti, verta lähti pulppuamaan haavasta mielettömällä vauhdilla, mikä peitti häneltä näkyvyyden sisäpuolelle täysin. Hän pyysi imua, vaikka pikku leikkausimuri ei voinut mitään sille kaikelle verelle, joka pulppusi naisen sisäpuolelta. Joku onneksi älysi kiikutta hänelle harson, joka auttoi toivotulla tavalla. Kun Christian näki mitä oli tekemässä, hän saattoi viimein ryhtyä oikeasti töihin.
Pudotus oli tehnyt pahaa jälkeä. Tämä agentti ei palaisi töihin ihan hetkeen. Lantio veisi oaman aikansa parantua. Se ei tosin ollut Christianin ongelma. Hän keskittyisi maksaan, haimaan ja munuaisiin, jotka kaipaisivat kipeästi huomiota. Sisäiset verenvuodot oli saatava hallintaan, eikä se ollut mikään pikku operaatia. Hän oli ollut oikeassa ajatellessaan, että he olisivat täällä pitkään.

Kyle nyökkäsi ja veti syvään henkeä. Hän pyöräytti hartioitaan ja niskaansa muutaman kerran ja astui sen jälkeen Jessien perässä saliin. Oli hyvin mielenkiintoista päästä seuraamaan suurempaa leikkausta näin läheltä, varsinkin kun mies oli haaveillut ryhtyvänsä itsekkin kirurgiksi. Jos hän aikoi jäädä tänne, kiireiselle traumapolille, hänen täytyisi käyttää kaikki tilaisuudet hyväkseen oppia, kuinka kirurgit toimivat. Kyle asettui Jessien vierelle, hieman taaemmas, jottei olisi edessä. Hän oli valmis tekemään mitä pyydettiin. Vielä nyt kun häneltä ei vaadittu muuta, saattoi Kyle antaa katseensa kiertää leikkaussalia. Hän painoi mieleensä missä mikäkin tavara ja esine olisi, jotta osaisi sitten tulevaisuudessa olla hyödyllisempi. Tällä kertaa hän oli lähinnä sivustakatsojana, vaikka toki hänen täytyisi tehdä jotain jos sitä pyydettäisiin, mutta muutoin hänen työnsä oli melko helppoa.

Katseltuaan ympärilleen tarpeeksi, Kyle kiinnitti huomionsa leikkauspöydän tapahtumiin. Hän näki kuinka Christian viilsi potilaan auki, ja katsoi melkein haltioituneena sitä veren määrää, joka pulppusi haavasta. Vitsit että tämä oli hienoa. Kyle tunsi itsensä melkein pikkupojaksi jouluaamuna. Ensimmäinen työpäivä ja hän pääsi seuraamaan vaativaa leikkausta, ja mikä parempaa, hän saisi toivon mukaan vielä olla hyödyksi ja osallistua siihen.
Katsellessaan kuinka Christian toimi potilaan yllä, Kyle ei voinut muuta kuin kunnioittaa kirurgin tarkkoja käsiä. Persoonastaan huolimatta tämä vaalea mies pistävillä silmillään vaikutti erittäin pätevältä. Jos tuo olisi ollut yhtään mukavampi, Kyle olisi varmasi ihastunut tuohon silmänräpäyksessä.

Minuutit muuttuivat nopeasti tunneiksi, eikä työsarka näyttänyt loppuvan ikinä. Naisparka oli tosiaankin tohjona ja kaiken tämän paikkaaminen oli työlästä, sekä aikaa vievää puuhaa. Christian eteni määrätietoisesti elin elimeltä, paikaten kaiken, minkä vain pystyi. Hän sulki parhaansa mukaan kaiken ympärillä tapahtuvan pois mielestään, keskittyen vain tärkeämpiin asioihin. Hänelle ilmoitettiin tasaisin väliajoin miten nainen jaksoi. Leikkaus eteni tilanteeseen nähden melko hyvin. Olisi siitä huolimatta pienoinen ihme, jos tämä selviäisi. Ikävä kyllä. Pudotus oli tehnyt pahaa jälkeä. Siitä huolimatta tämän puolesta tehtiin kaikki mahdollinen.
Jossain vaiheessa Christian aisti hartioidensa menevän hiljalleen jumiin ja käsiä alkoi särkeä. Pian niskahartiakipu muuttuisi häiritseväksi päänsäryksi. Hän joutuisi pian pitämään lyhyen tauon, jotta jaksaisi loppuun asti.

Samassa leikkaussalin täytti korkea, hälyyttävä ääni, joka ärsytti tärykalvoja. Agentin elintoiminnoista kertova taulu välkkyi punaisena. Naisen sydän oli lakannut lyömästä.
”Paineet romahtivat”, joku ilmoitti hälytyksen ylitse.
”Elvytetään!” Christian komensi. Hän ei antaisi naisen kuolla leikkauspöydälle. Ei tällaisen rupeaman jälkeen. Hän pitäisi henkilökohtaisesti huolen siitä, että nainen pääsisi paikattuna teho-osastolle. Sitten hän olisi tehnyt kaikkensa ja loppu olisi herran hallussa.

Leikkaussali täyttyi toiminnasta, kun tähän asti se oli ollut suoranainen rauhan tyyssija. Tilannetta säesti rockin lisäksi hälytysäänet. Jessie oli kaikkein lähimpänä modernia defibrilaattoria, joten hän veti sen leikkauspöydän läheisyyteen. Nopeasti, kokemuksen tuomalla varmuudella hän kiinnitti agentin rintakehään lätkät, joiden avulla sähkövirta ohjattaisiin sydämeen.
”Kyle, ole valmiina antamaan isku, kun sanon”, Jessie komensi miestä, kiinnittäessään lätkiä rintakehälle. Kun hän hetken päästä oli valmis, hän antoi Kylelle luvan.

Tulokkaalle, joka oli muuttanut kaupunkiin toiminnan toivossa, tämä olisi saattanut olla hyvinkin tylsää. Kyle sen sijaan nautti jokaisesta pitkästä minuutista ja loputtomilta tuntuvista tunneista, joina hän sai seurata leikkausta sivusta. Hänen ei käytännössä katsoen ollut tarvinut vielä tehdä juuri mitään, ei ainakaan mitään maailmaa järisyttävää. Muutaman kerran hän oli saanut hakea kaapista lisää harsoa ja muuta pientä, mutta jopa se oli ollut Kylen mielestä mukavaa. Vaikka hän oli luultavasti salin hyödyttömin tyyppi, sai hän kuitenkin tehdä edes jotain muutakin kuin vain tuijottaa potilaan avonaista vatsaonteloa ja kirurgin verisiä käsiä kun tuo suorastaan sukelsi ranteita myöten naisen sisään.
Tätä rauhaa ei kuitenkaan kestänyt loputtomiin. Hälytys ääni oli kuin julma muistutus siitä, että tosielämässä kaikki ei mennyt aina niin hyvin kuin halusi. Kylen sydän oli jo ehtinyt rauhoittua, mutta nyt se ryhtyi taas takomaan hänen rinnassaan. Toimintaa. Hän astui sivuun kun Jessie nappasi deffan, jottei vahingossakaan olisi tiellä. Onneksi hän osasi käyttää sitä.

Hän nyökkäsi nopeasti, vaikkei tiennyt, katsoiko nainen edes hänen suuntaansa. Kyle asettui defibrilaattorin eteen, valmiina toimimaan. Lupa tuli nopeasti. “Irti.”, Kyle varmisti etteivät yhdetkään kädet olleet kiinni potilaassa kun hän antoi shokin. Ei auttanut vielä. Deffan uudelleen lataus ei onneksi vienyt kuin sekunnin, ja hän oli jälleen valmis. “Irti.”, Hänen äänensä oli rauhallinen mutta tarpeeksi komentava ja kantava, jottei se varmasti jäisi keneltäkään huomaamamtta. Kunhan kaikki kädet olivat jälleen irti, Kyle painoi nappia ja lähetti jälleen shokin naisen sydämeen. Toimi nyt..

Nyt kun Christian ei voinut koskea potilaaseensa, vaan joutui antamaan ohjat muille, hän ehti panna pikaisesti merkille miten uusi hoitaja toimi. Tämä ei näyttänyt hätääntyvän pätkääkään siitä miten tilanne oli yhtäkkiä muuttunut vakaasta kriittiseksi. Nuorimies käytti defibrilaattoria tottuneesti ja rauhallisesti kuten asiaan kuului yhdessä Jessien kanssa. Poika ei ollutkaan niin turha kuin hän oli aluksi luullut.
Heidän potilaansa ei vain ottanut toipuakseen yrityksistä huolimatta. Kahdesta shokista huolimatta, sydän ei lähtenyt lyömään.

”Antakaa adrenaliinia”, Christian neuvoi saaden näin Jessieen liikettä.
Hoitaja kiiruhti ottamaan valmiin ruiskun pakkauksineen. Hän repäisi paketin auki, otti ruiskun ja oli jo seuraavassa hetkessä pistämässä sitä potilaan suoneen. ”Adrenaliini annettu!” Jessie ilmoitti kun oli saanut työnsä tehtyä.
”Antakaa uusi isku!” Christian komensi seuraavalla hetkellä ja rukoili, että naisen sydän lähtisi viimein käyntiin.

Ei pulssia. Sydän oli aivan liian väsynyt urakkansa jälkeen jaksaakseen pumpata enempää. Se halusi luovuttaa, heittää hanskat tiskiin ja todeta että tämä oli nyt tässä. Harmi vain, ettei ympärillä oleva henkilökunta aikonut luovuttaa aivan helpolla. Kyle oli odottanut kuulevansa käskyn nostaa jouleja, mutta toistaiseksi sitä ei tullut. Sen sijaa siirryttiin adrenaliiniin. Jos hän olisi ollut vanhassa työpaikassaan, hän olisi nostanut tehoja omatoimisesti ja ilmoittanut siitä muille, eikä kukaan olisi kyseenalaistanut hänen päätöstään. Yonkersissa lähes kaikki tunsivat toisensa, ainakin nimeltä tai kasvoilta, ja hän oli ollut aina hyvä ja tunnollinen työntekijä, joten kellään ei ollut ollut koskaan aihetta epäillä hänen osaamistaan. Täällä hän oli uusi, keltanokkainen tulokas, jolla ei käytännössä katsoen ollut mitään valtuuksia toimia vielä itse. Niimpä Kyle toimisi täysin käskyjen varassa, eikä ainakaan vaarantaisi potilaan henkeä omilla toimillaan.

Piikki katosi potilaan ihon alle nopeasti ja tottuneesti. Kyle seurasi tätä tarkkaavaisena sivusta, valmiina käyttämään defibrilaattoria uudestaan. Vaikka sydän ei enää lyönytkään, suonissa oleva veri liikkui silti edelleen, vaikkakin hyvin, hyvin hitaasti. Tätä menoa virtaus lakkaisi, ja lautuma asettuisi naisen alle, muistuttamaan siitä että tuo oli kuollut selällään maaten.
Christianin käsky antaa uusi isku sai Kylen jälleen liikkeelle. Napin painalluksella koneen lataus, ja käsky irroittaa kädet potilaasta, sekä hyvin pikainen tarkistus että niin oli tehty, ja jälleen hän antoi shokin. Jos tämäkään ei auttaisi, heidän olisi viisainta nostaa lataus kolmeensataankuuteenkymmeneen jouleen, yleensä sillä latauksella saatiin sydän säikytettyä toimimaan.

Christian pidätti hengitystään odottaessaan uutta iskua ja sitä, saisivatko he aikaan toivotun tuloksen. Sekunnin puolikas tuntui kokonaiselta ikuisuudelta, mutta sitten, hälytysäänet lakkasivat ja näytölle ilmestyi selkeääkin selkeämpi sinusrytmi. He olivat onnistuneet. Oli kuitenkin epätodennäköistä, että sydän kestäisi kovinkaan kauaa uutta, samanlaista myllytystä. Heidän aikansa oli tosiaankin käymässä vähiin.
Siitä huolimatta Christian kaipasi taukoa. Hän kaipasi sitä kipeästi. Muutoin oli vaarana, että hänen kätensä kramppaisivat tai hän tekisi virheen jostain muusta syystä. Hänen silmänsä, kätensä ja hartiansa kaipasivat hetken hengähdystaukoa.
”Hienoa työtä. Lyhyt tauko. Venytelkää. Juokaa nestettä ja valmisatukaa loppurutistukseen”, Christian komensi riisuessaan hanskojaan.

Veriset kumihanskat päätyivät oven vierellä sijaitsevaan roskakoriin juuri ennen kuin hän asteli ulos leikkaussalista. Hartiat eivät olleet ainoa paikka, jota hänen ruumiissaan kolotti. Hänen silmiään särki ja sormet tuntuivat kipeiltä, sekä turvonneilta. Valittelulle ei kuitenkaan ollut aikaa. Christian ryhtyi venyttelemään määrätietoisesti, ensin hartioitaan, sitten käsiään ja sormiaan. Hän pyöritteli olkapäitään ja houkutteli vertaan kiertämään. Samaan aikaan hän käveli pientä kehää käytävällä, herätelläkseen jalkojaan. Samalla hän huomasi olevansa nälkäinen. Jano ei tullut yllätyksenä. Sille hän aikoi tehdäkin jotain, mutta syöminen saisi odottaa, sille ei ollut aikaa.

Jessie venytti käsiään kohti kattoa. Elvytystilanne oli saanut sydämen nousemaan jonnekin huomattavasti ylemmäs ja takomaan paljon tavallista voimakkaammin, kuten aina. Kyseiset tilanteet herättivät aina, samalla karulla tavalla. Eivätkä ne aina päättyneet tällä tavalla. Tässä työssä ei kuitenkaan sopinut järkyttyä moisesta. Oli jatkettava eteenpäin.
”Toimit hienosti Kyle”, Jessie sanoi hetken kuluttua, muistettuaan miten kylmähermoisesti mies oli ottanut deffan haltuun kesken tilanteen. ”Varmaan Christiankin huomasi sen.”

Kyle päästi huultensa välistä pitkän, huomaamattoman huokauksen naisen sydämen ryhtyessä viimein pumppaamaan itse. Hienoa, sinä jääräpäinen lihas, toimit ihan oikein. Kyle saattoi laskea kätensä alas deffan ohjauspaneelilta. Hän huomasi käsiensä tärisevän hienoisesti jännityksestä. Vau, se oli ollut hienoa. Tätä hän oli tullut suurkaupungista hakemaan, juuri tätä. Hän saattoi olla tylsä hiirulainen, mutta tylsät hiirulaisetkin kaipasivat välillä jännitystä elämäänsä. He eivät vain yleensä myöntäneet sitä, ja joskus eivät jopa edes tajunneet sitä. Kyle oli huomannut ja myöntänyt kaipaavansa jotain muuta kuin rauhallista rutiinia, joka ei sinällänsä ollut mitenkään huono asia. Hän vain oli halunnut.. noh, tätä.
Nyt vain sitten takaisin töihin ja henkiä pelastamaan.. Tai, ei sittenkään. Juuri kun Kyle oli saanut ajatuksensa loppuun, Christian määräsi heille tauon. Miksi? Hän ei ollut vielä juurikaan uupunut, vaan virtaa riitti jatkaa. Äskeinen kriisi oli saanut hänet oikein hereille ja adrenaliinin liikkeelle, joten tauko oli täysin tarpeeton. Ainiin, hänhän ei ollut tehnyt leikkauksen aikana juuri mitään, joten tietenkään häntä ei väsyttänyt. Christian ja muu henkilökunta olivat tehneet rutkasti enemmän, ja olivat varmasti aivan uuvuksissa.

Kyle astui kauemmas potilaasta ja katseli sivusilmästään kuin heidän kirurginsa paineli ulos salista. Ehkä juominen tekisi hyvää. Jessie kuitenkin sai nuorukaisen unohtamaan moisen tärkeän asian ja tämä käänsi katseensa naiseen, hymyillen hieman maskinsa suojissa. “Kiitos.”, Tosin sillä ei ollut väliä, huomasiko Christian vai ei. Toisaalta, näkipähän mies sitten, että piikitteli väärää miestä. Moiset kehut saivat Kylen tuntemaan jälleen itsensä hieman paremmaksi ja rennommaksi, mutta hänen tulisi silti jatkaa varovaisesti. Yksikin virhe ensimmäisenä päivänä ja hän saisi sanoa työlleen hyvästit. “Oliko täällä jossain kokisautomaattia?”, Nyt kun tilanne oli ohitse, uupumus alkoi hiipiä pikkuhiljaa hoitajan niskaan ja muihin jäseniin. Energiajuoma tekisi varmasti hänelle enemmän kuin hyvää.

Jessie pyöritteli hartioitaan ja tapaili askeleita saadakseen veren kiertämään uudelleen jaloissaan. Samalla hän saattoi viimein katsoa kelloa. He olivat olleet leikkaussalissa nyt jo yli neljä tuntia ilman taukoja ja todennäköisesti leikkaus jatkuisi vielä ainakin saman verran. Siinähän se työvuoro sitten menisikin. Jos leikkaus jatkuisi vielä siitäkin, he saattaisivat hyvinkin joutua jäämään ylitöihin. No, ainakaan kenenkään ei tarvitsisi valittaa, ettei heidän työpaikallaan pääsisi tekemään mitään.

Kyle keskeytti hänen ajatuksensa kysymällä cokisautomaatin sijaintia. Jessie käänsi katseensa kellosta mieshoitajaan. ”Sellainen löytyy itseasiassa tuolta aulasta. Voin tulla näyttämään, mutta meidän täytyy sen jälkeen vetää kokonaan uudet varusteet päälle”, Jessie sanoi. Leikkaussalivarusteiden vaihtaminen oli toki monelle itsestäänselvyys, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Varsinkin, kun heidän potilaansa makasi parhaillaan leikkauspöydällä vatsa avonaisena. ”Hei, Helen. Minä käyn näyttämässä Kylelle cokisautomaatin sijainnin. Tulen ihan pian takaisin”, Jessie huikkasi anestesialääkärille.
”Selvähän se. Minä pidän potilasta silmällä, siltä varalta, että hän päättää karata”, Helen sanoi omalta paikaltaan, jossa hän seurasi silmä kovana heidän potilaansa elintoimintoja.
”Tulehan sitten”, Jessie sanoi viittoen Kyleä seuraamaan.

Leikkaussalin ulkopulella Christian käveli edelleen ympyrää, juoden samalla pullosta vettä. Kirurgin taivaansinisten silmien katse kääntyi oitis Kylen suuntaan.
”Nuoripari ei mene sitten kovin kauas, että pääsemme jatkamaan”, Christian tokaisi matalalla äänellä, vaikka uskoikin Jessien tietävän miten homma toimi.
”Älä jäkätä”, Jessie tokaisi oitis miehen sanoihin, riisuessaan kamppeitaan suoraan vaarallisen jätteen roskikseen. ”Keskity sinä vain siihen, että saat kursittua tuon naispolon takaisin kokoon.”
Christian naurahti hyväntuulisesti Jessien napakalle huomautukselle, katse kuitenkin edellen Kylessä. ”Hoidit hyvin sen deffan”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Taisin olla väärässä. Ehkä sieltä jumalan seläntakaa tulee sittenkin ihan hyviä hoitajia.”

Kyle nyökkäsi ymmärtämisen ja tietämisen merkiksi. Hän ei aikonut ruveta paasaamaan siitä, kuinka tietäisi käytännöt ja säännöt, vaan myöntäilisi tottelevaisesti, kuten aina tähänkin asti. Sellainen hän vain sattui olemaan. Hän seurasi kiltisti Jessietä naisen lähtiessä näyttämään hänelle tietä. Päästyään ulos salista, Kyle yritti parhaansa mukaan välttää Christianin katsetta ja ryhtyi riisumaan leikkaussali kaapuaan ja muita kamppeita, jotta voisi mennä rauhassa aulaan.
Ikävä kyllä hänen välttelynsä ei tuottanut tulosta, vaan tämä huippukirurgi aloitti piikittelynsä heti. Kyle vilkaisi miestä syrjäkarein tuon nuoripari-kommentille, muttei sanonut mitään. Eikä hänen tarvinukkaan, Jessie hoiti sen vallan hienosti. Kumpa hänkin osaisi sanoa tuolla tavalla vastaan muille.

Hän suorastaan hätkähti tajutessaan, että kehu jonka Christian antoi naurunsa jälkeen olikin tarkoitettu hänelle. Tahtomattaankin miehen katse nousi kirurgiin ja tuon pistäviin silmiin, ja Kyle tunsi poskiaan kuumottavan hieman. Kehua tosin latisti maininta siitä, että Yonkers oli jumalan seläntakana. “Kiitos.”, Sen sijaan että hän olisi jotenkin yrittänyt puolustella itseään, sehän oli toiminut aiemmin aamulla niin hyvin, hän päätti ottaa hiljaisena edes tuon puolikkaan kehun vastaan ja kiitollinen siitäkin vähän. Hän nyökkäsi vielä kiitoksensa merkiksi, ja lähti seuraamaan Jessietä, jotta nainen veisi hänet mahdollisimman nopeasti sinne automaatille jotta hän saisi energiajuomansa. Kyle sutaisi pähkinänruskeita suortuviaan pois otsalta, jonka jälkeen hän avasi puoliponnarilla olleet hiukset, ja sitoi ne tiukemmalle, pienelle ponihännälle niskaan. Vaikka hänellä olikin hattu leikkaussalissa päänsä peittona, oli parempi että hän minimoisi riskin että hänen hiuksiaan joutuisi potilaan elimistöön.

Uusi poika vaikutti olevan aivan tajuttoman ujo. Christian ei muistanut milloin olisi tavannut, yhtä aran ja hiljaisen tapauksen. Näytti siltä kuin tämä antoi oikein mielellään naisten puolustaa itseään, ensin Marien ja nyt Jessien. Mikä oli tietysti varsin mielenkiintoinen piirre miehessä. Kovin monella ei olisi riittänyt edes rahkeet naisten puolustettavana olemiseen.
Jostain syystä Christian huomasi kiinnostuvansa entisestään tästä kyseisestä hoitajasta. Tarkkaa selitystä hän ei itsekkään osannut antaa mielenkiinnolleen, mutta niin nyt vain sattui olemaan. Jostain syystä tämä mies kiehtoi häntä ja veti hänen huomiotaan puoleensa.
Christian seurasi vesipullo huulillaan Kylen menoa Jessien perässä. Hyvin, hyvin pieni ääni, joka oli helppoa jättää huomiotta, kiitti hänen mielessään sitä, että nuori nainen oli kihloissa ja suunnitteli häitään. Eikä Jessie vaikuttanut siltä, että vokottelisi hoitsupoikia omaksi ilokseen, vaikka punastelikin kirurgeille.

”Mitenkäs leikkaus sujuu?” Marie huikkaa Jessielle ja Kylelle, kun nämä pyyhältävät vastaanottotiskin ohitse kohti odotustiloja.
”Potilas on vielä hengissä”, Jessie sanoi ohimennessään, tiivistäen koko tilanteen. Nainen oli edelleen elävien kirjoissa, mutta kertaalleen elvytetty. Saattoi hyvinkin olla ettei tuo selviäisi enää seuraavasta kerrasta.

Odotusaula oli täynnä päivystykseen ja lääkärille odottavia potilaita. Hiljainen, kevyt puheensorina kaikui huoneessa, kun osa jutteli keskenään. Isolla osalla oli käsissään kännykkä tai tablettitietokone, joilla he tappoivat aikaansa. Yhdessä nurkassa oli myös telvisio, jota osa oli kerääntynyt katsomaan. Jessien nähdessään jotkut kohottivat katseitaan, mutta palasivat sitten omien puuhiensa pariin.
Nainen käveli suorinta tietä cokisautomaatille, kiinittämättä sen suurempaa huomiota potilaisiin. Tottuneesti hän painoi nappia, saadakseen itselleen cokisen ja veti sitten pankkikorttinsa lukulaitteen läpi, jonka jälkeen hän paineli vielä kortin tunnusluvun laitteeseen. Tämän jälkeen tölkki putosi kolisten sille tarkoitettuun kaukaloon.

Miehinen ego kärsi, mutta Kyle oli jo aikaisemmin aamulla todennut, ettei sitä edes ollut paljoakaan jäljellä, joten mitäpä sillä väliä. Hän vain ei voinut luonteelleen mitään. Kaikkien mieluiten hän oli hiljaa tuntemattomien ympärillä. Kyllähän mies puhui, mutta vain kun tunsi itsensä rennoksi, eikä hermoillut mokaavansa puheidensa kanssa.
Heidän ohittaessaan tiskien, Kyle soi pienen hymyn Marielle ja tervehdyksen nyökkäyksen muodossa, ja suuntasi sitten katseensa takaisin eteen. Automaatilla hän toimi ripeästi ja tottuneesti, sillä vaikka Yonkersin polilla ei koskaan yleensä ollut kamala kiire, hän oli oppinut ettei kuhnailu ollut hyvästä. Vaikka hän olisi ollut lounastauolla, hän olisi kiirehtinyt, ihan vain ettei kukaan pääsisi keskeyttämään häntä. Maksettuaan kortillaan haluamansa juoman, kaukalo kolahti ja Kyle saattoi kumartua ottamaan kylmän tölkin käteensä. Se aukesi sihahtaen ja tuo miellyttävä tuoksu puski miehen sieraimiin siinä samassa. Mmmh.. Okei, ehkä hänellä oli pienimuotoinen addiktio tähän litkuun, mutta hän rajoitti kuitenkin juomisensa yhteen per työvuoro. Opiskeluaikona tölkkejä oli saattanut mennä viisikin päivässä, kun mies oli lukenut tentteihinsä.
Lieni tarpeetonta sanoa, ettei Kyle juurikaan käynyt juhlimassa.

Niin, lounastauko. Sellaista ei varmaan enää tämän vuoron aikana hänelle siunaantuisi. Nälkä pisteli vatsaa vasta nyt kun hän oli ajatellut asiaa. Kaipa hän oli ollut jännittyneempi kuin oli ajatellut. Ei sillä väliä, hän pärjäisi kyllä pyörtymättä. Sehän tästä vielä puuttuisikin. “Kiitos kun näytit. Taisin olla aamulla niin hermostunut etten pannut automaattia merkille.”, Kylen ääni värisi vain aavistuksen miehen puhuessa hiljaisen kiitoksensa. Hän puhui hitaasti ja selkeästi, aivan kuin olisi ajatellut tarkkaan jokaista sanaa jonka sanoi.

Jessie avasi oman tölkkinsä nopeasti pienen sihahduksen saattelemana ja alkoi hörppiä juomaansa varovasti samalla, kun lähti kävelemään takaisin päin.
”Eihän tässä mitään. Eka päivä. Ei kaikkea voi huomata ja muistaa”, nainen totesi hymyillen. Sairaala oli iso kompleksi, joten ei Kyleä voinut todellakaan syyttää, jos tämä ei muistanut missä mikäkin oli. Kyllä tämä pian oppisi ja tottuisi. Sen lisäksi, ensimmäinen työpäivä oli aina aivan erityisen haastava, kun kaiken uuden lisäksi sitä tuppasi yleensä ihan tahattomasti jännittämäänkin. Jessie muisti hyvin oman ensimmäisen päivänsä. Hän oli jännittänyt niin, että oli ottanut kaiken henkilökohtaisena loukkauksena ja jopa piikitellyt ihmisille takaisin täysin syyttä suotta ja tarpeettoman agressiivisesti. ”Tämä on iso talo. Minä eksyin täällä vielä viikonkin jälkeen. Enkä varmaan vieläkään osaa ihan kaikille osastoille tarkastamatta reittiä.”

Takaisin päin mentäessä Marie vilkaisi heitä vain ohimennen, mutta hymyili kuitenkin Kylelle rohkaisevasti, ennen kuin keskittyi taas mieheen, jonka kanssa oli parhaillaan puhumassa.
”Sinulla kävi melkoinen tuuri, kun ensimmäisenä pävänäsi on näinkin hurja leikkaus”, Jessie sanoi Kylelle. ”Joku voisi toivoa ehkä hieman keveämpää aloitusta.”
Onneksi heidän kohdalleen ei ollut tänään sattunut mitään suuronnettomuutta, joka olisi työllistänyt kaikki työntekijät. Myös ne, jotka olisivat olleet vapaalla.

Christian valmistautui jo uudelleen leikkaussaliin menoon ja oli parhaillaan pesemässä käsiään, kun Jessie palasi Kylen kanssa. Hän vilkaisi Kylen kädessä olevaa tölkkiä ja oli vähällä irvistää. Monet nuoremman polven hoitojat tuntuivat litkivän kyseistä myrkkyä hieman samaan tahtiin kuin pennut emonsa maitoa. Ihmissuden suuhun se maistui jopa vaarallisen imelältä. Toisaalta, ihmisillä ei ollut niin tarkkaa makuaisita kuin heillä, joten kaiketi maku oli heidän mielestään vähintäänkin siedettävä.
”Mitä mieltä olet Christian. Selviääkö tuo nainen?” Jessie kysyi ja alkoi siemailemaan cokistaan huomattavasti nopeampaan tahtiin.
Christian pudisteli päätään. ”Se näyttää hyvin epätodennäköiseltä. Sisäelimet ovat kärsineet kovia vaurioita, samoin naisen luusto”, Christian sanoi. ”Jos tilanteesta pitää jotain hyvää löytää niin näyttäisi siltä, että keuhkot ja sydän ovat lähestulkoon entisellään. Ne eivät ole puhkoutuneet tai kärsineet kovin suuria vahinkoja. Yritetään saada potilas nyt kuitenkin teho-osastolle asti lepäämään.”

Kyle hörppi nopeasti tölkistään seuratessaan Jessietä, ja kuunteli puheensorinaa joka kantautui ympäriltä, sekä Jessietä. Niin, tietenkään kaikkea ei voinut muistaa ja huomata ekana päivänä, mutta Kyle olisi tehnyt mitä vain jos olisi omannut niin mielettömän muistin, että olisi pystynyt moiseen. Hän halusi tuntea itsensä tervetulleeksi ja hyödylliseksi, eikä hän halunnut olla vaivaksi eksymällä ja pyytämällä jatkuvasti apua. “Kyllä minä vielä opin.”, Hän totesi tämän enemmän itselleen kuin Jessielle, ja mies näytti olevankin hieman ajatuksissaan seuratessaan naista. Hän tosin hätisti ajatuksensa muualle voidakseen keskittyä siihen, että pian he olisivat jälleen leikkauksessa, jossa häne täytyi pysyä täysin skarppina.
“Minusta tämä on paras tapa aloittaa työ. Pääsen heti näkemään miten toimitaan ja pääsen heti tekemään jotain. Opin parhaiten tekemällä.”, Kyle onnistui jopa hymyilemään hieman sanojensa painoksi. Hänen sanansa olivat edelleen hieman hapuilevia, kiitos jännityksen ja ujouden, mutta ehkäpä jopa viikon päästä hän pystyisi puhumaan ihan sujuvasti Jessielle, olettaen tietysti että hän kohtaisi naisen päivittäin.

Päästessään takaisin salin eteen, Kyle tyhjensi tölkkinsä nopeasti ja tottuneesti. Hän pudotti tyhjän tölkin oven lähellä olevaan jätesäiliöön, muistaen tietysti laittaa sen oikeaan kierrätysastiaan, enenkuin astui Jessien perässä pesutilaan. Tottakai Christian oli siellä, valmistautumassa palaamaan leikkaukseen. Jälleen Kyle teki parhaansa vältelläkseen kirurgin pistävää katsetta, mutta huomasi katseensa nousevan aina vähän väliä tarkkailemaan toista. Hänhän saisi tosin leikkauksen aikana tarkkaila kirurgia niin paljon kuin melkein halusi, sillä salissa hän oli melkoisen toimeton ellei jotain taas sattuisi. Kuunnellessaan kaksikon välistä keskustelua, Kyle ryhti valmistautumaan itsekkin palaamaan saliin. Hän aloitti käsienpesurituaalin, toivoen ettei hänen tarvitsisi ottaa osaa keskusteluun.

”Sääli. Onkohan hänellä perhettä?” Jessie totesi aidon surullisena käsiään tuijottaen. Hän pesi ne kokemuksen tuomalla varmuudella, käyden vuorollaan läpi jokaisen vaiheen. Samalla hän mietti leikkaussalissa makaavaa, pahasti loukkaantunutta naista. Tällaiset tapaukset olivat aina yhtä sydäntä särkeviä. Kun jo saliin mentäessä saattoi nähdä lopputuloksen, joka vaikutti lähes väistämättömältä. Nämä tapaukset olivat niitä tämän työn varjopuolia, joita ei olisi halunnut edes joutua kokemaan. Onneksi vastapainona olivat ne tapaukset, joissa potilas parani vaikeistakin vammoista lähes entiselleen. Ja nykylääketiede oli yksinkertaisesti ihmmeellistä.

Kun Jessie oli opiskellut sairaanhoitajaksei, he olivat koulussa käsitelleet lääketieteen historiaa, sekä vanhoja hoitomenetelmiä. Nuoren hoitajopiskelijan oli ollut silloin vaikea kuvitella, miten ihmiset olivat pysyneet hengissä sen aikaisilla metodeilla. Nykyään kaikki oli niin paljon edistyneempää ja parempaa. Vaikka vieläkään lääkärit eivät pystyneet vieläkään herättämään ketään kuolleista, jotkut toimenpiteet olivat kuitenkin lähellä ihmettä.

”En osaa sanoa”, Christian vastasi Jessien kysymykseen, vaikka kysymys saattoi hyvinkin olla retorinen. ”Sinähän voit kysyä Marielta, onko naisen omaisia tullut paikalle.”

Saatuaan kätensä pestyä ja desinfioitua Christian asteli takaisin leikkaussaliin. Hän puki ylleen uuden vaaleanvihreän, steriilisti pakatun leikkaussalikaavun, joka ulottui puolireiteen asti. Kaapu, kuten kaikki muukin, puettiin päälle aivan tietyllä tavalla, jotta pinnat eivät vahingossakaan kontaminoituisi. Kaapua seurasivat huppu, sekä myssy. Lopulta viimeisenä Christian puki kääsiinsä hanskat. Nyt hän oli jälleen valmis leikkaamaan.

Harmi vain, että se hoitsupoika kummitteli edelleen hänen mielessään. Kun tämä oli kävellyt Jessien perässä hakemaan itselleen sitä imelää litkua, Christian oli katsellut miten mies oli sitonut hiukset uudelleen kiinni. Kirurgi ei täysin ymmärtänyt miehiä, jotka kasvattivat hiuksensa pitkiksi, kuten naiset, mutta tämä tyyli näytti sopivan Kylelle. Hämmästyttävintä oli kuitenkin se, että hän uhrasi ajatustakaan toisen miehen hiustyylille.

”Aloitetaan”, Christian ilmoitti tiimilleen heti Jessien ja Kylen palattua saliin. Hän otti ojennetut instrumentit käsiinsä ja palasi työnsä pariin.
”Kun tämä on ohitse, minä tarjoan ensimmäisen kierroksen Lounge 3:ssa”, hän lupasi. Lounge 3 oli sairaalan lähellä sijaitseva kuppila, jossa sairaalan henkilökunnalla oli tapana rentoutua työpäivien jälkeen. Christian kävie siellä hyvin harvoin. Hän kävi paikassa lähinnä juuri tämän kaltaisten, vaikeiden tapausten jälkeen. Paikan päällä pääsi hieman purkamaan omia tuntemuksiaan muiden paikalla olleiden kanssa, eivätkä tapaukset näin jääneet niin herkästi vaivaamaan.

Kyle hoiti omat valmistelunsa tarkkaan läpi, samalla kun kuunteli sananvaihtoa Christianin ja Jessien välillä. Hänellä ei ollut mitään syytä tai tarvetta liittyä mukaan keskusteluun, vaikka oli tosiaan sääli että nainen leikkauspöydällä tulisi tuskin selviämään. Toivottavasti hänen ei tarvitsisi puhua mahdollisille omaisille taikka työtovereille. Se ei suinkaan ollut hänen vahvuuksiaan.
Saatuaan itsensä jälleen puhtaaksi, Kyle suoritti rituaalinomaisen pukeutumisen varovasti, ja asteli sitten Jessien perässä saliin. Hän asettui jälleen hieman naisen taakse, kädet pystyssä ettei kontaminoisi hanskojaan. Nyt hän saisi taas tarkkailla kirurgia työssään, ja vaikka Christian ilmoittikin että tuo tarjoaisi kierroksen, Kyle tiesi ettei menisi mukaan. Tietysti se olisi mahtava tilaisuus tutustua lähemmin uusiin työtovereihin, mutta sosiaaliset tilanteet eivät olleet hänen juttunsa. Eikä myöskään alkoholi. Aina joskus hän nautti ruuan kanssa lasillisen viiniä, mutta siihen se sitten jäikin. Nyt kun Kyle mietti, hän ei tainnut olla koskaan ollut humalassa. Hassua.

Kylmä metalli tuntui varsin miellyttävältä hänen selkäänsä vasten. Leikkaus oli venynyt hieman aiottua pidemmäksi, mutta nainen oli kuin olikin lopulta saatu kursittua kasaan. Christian oli sinnitellyt ja tehnyt työnsä ihan helvetin hyvin. Kyle nojasi selkäänsä pukukaapin ovea vasten ja piti silmiään hetken kiinni, nostaen molempia hartioitaan vuorotellen muutaman kerran. Hän tunsi olevansa aivan jumissa, ja nälkäinen. Nyt hän halusi vain suorinta tietä kotiin, hoitaisi muutaman puhelun ja menisi suihkuun, söisi ja sitten nukkumaan. Päivä oli tuntunut mahdottoman pitkältä, mutta hän oli tyytyväinen. Hän ei ollut mokannut, ja oli päässyt mukaan suureen leikkaukseen ensimmäisenä päivänään. Hienoa.

Kyle nousi lopulta ylös ja ryhtyi vaihtamaan vaatteitaan. Hän viikkasi sairaalavaatteensa siististi ja asetti vierelleen penkille sitä mukaa kun riisuutui. Lopulta hän seisoi siinä pelkissä boksereissaan ja ryhtyi ottamaan kaapistaan omia vaatteitaan. Asu koostui vaalean harmaasta t-paidasta, siististä mustasta poolosta sekä farkuista. Niissä oli mukava olla, eikä Kylea kiinnostanut olla muodikas. Hän avasi hiuksensa, pörrötti niitä hieman ja suki takaisin paikalleen, kiskaisten puolet jälleen ponnarille. Nyt hän näytti samalta kuin aamulla töihin tullessaan.

Kuin ihmeen kaupalla naisen sydän ei pysähtynyt toista kertaa ja leikkaus saatiin suoritettua loppuun ilman sen suurempia ongelmia. Agentin sisäiset verenvuodot saatiin hallintaan, jos ei nyt täysin tyrehymään. Tämän tila oli juuri nyt stabiili, mutta se ei tarkoittanut, että nainen tulisi selviämään. Seuraavat vuorokaudet kertoisivat paljon. Jokainen kuluva tunti olisi askel parempaan suuntaan.
”Viedään hänet teho-osastolle tarkkailuun”, Christian ilmoitti, riisuessaan kumihanskoja käsistään. ”Jatketaan kipulääkitystä ja pidetään hänet toistaiseksi unessa.”

Pyöritellessään hartioitaan, Christian katsoi kelloa. Tämä työpävä olikin kulunut tässä ja hän oli todellakin drinkin tarpeessa. Tai ehkä kahden. Sen jälkeen hän voisi mennä kotiinsa. Hänen vaimonsa Isabelle oli matkoilla, kuten hän oli aamulla Marielle kertonut, joten kotona olisi rauhallista. Eikä näin ollen tarvinnut pelätä, että tämä pakottaisi hänet myöhemmin illalla jonnekin syömään. Ulkona syömisessä ei ollut muuten mitään vikaa, mutta se edellytti yleensä pukeutumista muuhunkin kuin löysiin flanellihousuihin ja t-paitaan. Isabelle oli ollut nyt viikon verran matkoillaan, eikä Christian ollut syönyt kertaakaan ulkona. Sen sijaan hän oli tilannut ruokaa kotiin ja syönyt sen sohvalla, jalat sohvapöydällä, mikä oli ehdottoman kiellettyä silloin kun hänen vaimonsa oli kotona. Huippu kirurgi aikoi myös jatkaa samalla kaavalla aina siihen asti, että Isabelle palaisi kotiin.

”Kirjatkaa potilas sisään. Minun päiväni on tässä”, Christian sanoi vielä anestesialääkäri Helenille, saaden palkaksi vihaisen mulkaisun. Käännyttyään kohti ovea, hän kuuli selvästi kuinka nainen mutisi jotain kirurgeista ja jumalasta. Se sai Christianin ainoastaan hymyilemään. Ei hän pitänyt itseään jumalana tai edes tyypistä seuraavana, mutta joistain kirurgien vapauksista hän nautti oikein mielellään. Eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa tehdä enää leikkauksen jälkeen kirjallisia töitä.

Christian poikkesi vielä nopeasti kirurgien kansliassa ennen kuin suuntasi kohti pukuhuoneita. Noin kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun oli astellut ulos leikkaussalista, hän avasi pukuhuoneen oven. Ja hyvä ettei törmännyt suoraan sitä uutta hoitsua päin. Poika oli ehtinyt vaihtaa jo siviilit päällensä. Tämän seurauksena ihmissusi saattoi löytää paremmin nuorukaisen ominaistuoksun käsidesin alta, sen tartuttua tämän vaatteisiin.
”Kas vain”, Christian totesi mittailen nuoren miehen vaatetusta, joka näytti lähinnä mukavalta. ”Sinähän olet ollut nopea. Tuletko Jessien kanssa samaa matkaa Lounge 3:seen?”

Hän oli ollut juuri valmistautumassa lähtöön kun pukuhuoneen ovi aukesi. Kyle vilkaisi taakseen valmistautuen henkisesti esittelemään jälleen itsensä, mutta huomatessaan tulijan olevan Christian, Kyle halusi lähinnä tekeytyä näkymättömäksi. Hän suuntasi katseensa takaisin kaappiinsa, jonne nosti työvaatteensa huolellisesti ja siististi. Ja tietysti kirurgin piti avata suunsa ja puhua hänelle. Kyle oli toivonut että pääsisi livahtamaan ilman että kukaan huomaisi häntä, juurikin tämän takia. Hän oli erittäin huono kieltäytymään ja keksimään tekosyitä, ja juuri nyt hänen pitäisi tehdä luultavasti molemmat, sillä Christian, totta kai, halusi tietää oliko hän tulossa muun tiimin mukana baariin.

“T..tuota..”, Kyle sulki kaappinsa ja ryhtyi näpräämään käsissään olevaa avainnippua. “Jo-joudun valitettavasti jättämään väliin.”, Taas hän änkytti, tosi kiva. Noloudesta kertova puna kohosi hänen poskilleen, ja Kyle näytti siltä että tunsi itsensä melkoisen surkeaksi, niinkuin tunsikin. Hän halusi vain kotiin erakoitumaan, ehkä soittamaan viulua hetkeksi rentoutuakseen, tai sitten vain katsoisi elokuvan televisiosta.
Teki hän mitä tahansa, myös Seraphina odotti hänen soittoaan. Sisko oli jo ehtinyt soittaakin hänelle, minkä hän oli huomannut vilkaistessaan kelloa puettuaan farkut jalkaansa. Hän oli luvannut soittaa tuolle työpäivän jälkeen, mutta ensin hänen täytyisi saada ruokaa. Nälkä kouraisi vatsaa kuin ajatuksen houkuttelemana. Kyle nosti ujosti katseensa Christianin puoleen, nähdäkseen kuinka toinen reagoisi hänen kieltäytymiseensä.

Kun Kyle kieltäytyi änkyttäen lähtemästä baariin muiden kanssa, Christian kulki tuon ohitse omalle kaapilleen. Kaappi aukesi sormenjälkitunnistuksen, sekä yksinkertaisen numerosarjan jälkeen. Christian oli elänyt aikaa ennen näitä sähköisiä lukkoja, eikä ollut kovinkaan innoissaan niiden tulosta. Ajan kanssa hän oli oppinut hyväksymään ne ja todennut olevan ihan kätevää, kun ei tarvinnut kantaa avaimia mukanaan.

Valkoisen lääkärintakkinsa Christian ripusti huolellisesti henkarille, varmistaen ettei se pääsisi rypistymään. Sinisen työasunsa hän puolestaan riisui suoraan pyykkipussiin, jonka laitoshuoltaja puolestaan kantaisi pyykkitupaan. Hän ei käyttänyt samaa työasua koskaan kahta päivää peräkkäin. Koskaan ei voinut olla täysin varma siitä, mitä vaatteisiin tarttui päivän aikana kun teki tällaista työtä. Tietenkin hoitajat tekivät yleensä ne kaikkein likaisimmat hommat, mutta kirurgitkin olivat potilaiden kanssa tekemisissä ja nuo saattoivat hyvin oksentaa myös hänen läsnäolleessaan. Vuosikymmeniä kestäneen sairaalauransa aikana, Christian oli nähnyt toinen toistaan mielenkiintoisimpia ja sotkuisimpia tapauksia.

Pian hän seisoi Kylen edessä pelkässä vartalonmyötäisessä valkoisessa t-paidassa, jonka rintamuksessa oli sairaalan logo, sekä laivastonsinisissä boksereissaan.
”Sepä harmi”, Christian tokaisi riisuessaan samalla t-paidan yltään. Kylen hienoinen änkytys tuli yllätyksenä, eikä Christian osannut arvata mistä se johtui. Toki hän oli ollut hoitajaa kohtaa melkoisen piikikäs aluksi, mutta ei hän halunnut uskoa, että toinen olisi ruvennut pelkäämään tai arastelemaan hänen seurassaan ja änkyttäisi sen vuoksi. ”Minusta sinä ansaitsisit kierroksen. Leikkaus oli pitkä. En minäkään aio käydä ottamassa kuin sen yhden rentouttavan ja lähteä sitten kotiin.”

Tosi harmi. Oli erittäin harmillista ettei hän pääsisi baariin olemaan erittäin vaivaantunut muiden seurassa. Kyle vain ei osannut olla sosiaalinen. Häntä oli kiusattu paljon lapsena, koska hän oli ollut muita pienempi ja varsinainen tikku. Tokihan hän oli saanut pienen kasvupyrähdyksen myöhemmin ja ruvennut käymään sittemmin salilla, ja kävi edelleenkin jotta pysyisi kunnossa. Mutta ujous ja arkailu pysyivät hänen luonnossaan edelleenkin. Mies ei edelleenkään osannut olla muiden lähellä.
“Ki..kiitos, mutta en mielelläni..”, Miten hän nyt sen muotoilisi. Kyle näytti tuskastuneelta, miettiessään kuinka sanoa ettei hän halunnut sosialisoida, että hänen olonsa oli epämukava. Lisäksi, mitä enemmän hän hermostuisi, sitä enemmän hän änkytti ja takelteli sanoissaan.

Nyt Kyle ei enää edes voinut katsoa kirurgiin päinkään. Hänen katseensa pysyi kenkien kärjissä, ja avainnipussa jota hän hypisteli hermostuneen näköisenä. “En, en halua tungetella.”, Kyle suorastaan pakotti sanat suustaan, ja miehen kasvoilta näki että tuo taisteli saadakseen sanat selkeinä suustaan. Hän halusi lähteä pakoon. Christian sai hänen olonsa jostain syystä entistä tukalammaksi, johtuiko sitten siitä että mies oli piikitellyt ja vähätellyt häntä aamulla, vai ihan vain tuon pistävistä silmistä. Tosiasia oli kuitenkin se, että Kyle tunsi itsensä mitättömäksi noiden sinisten silmien alla.
“Anteeksi.”, Hän nappasi penkillä odottaneen olkareppunsa nopeasti hartialleen, ja katse maahan luotuna lähti ohittamaan paidatonta Christiania. Hänen katseensa kuitenkin nousi vilkaisemaan tuota paljasta vartaloa, ja melkein sai hänet pysähtymään, mutta Kyle pakotti jalkansa pysymään liikkeessä.

Kirurgin ruumiinrakenne olisi sopinut ennemminkin sotilaalle kuin päivänsä sisälle viettävälle parantajalle. Hänen hartiansa ja rintakehänsä olivat leveät, käsivarret, sekä reidet paksut ja lihaksikkaat. Vyötärö sen sijaan oli kapea ja vatsa litteä. Tämä oli hyvin pitkälti hänen ihmissusi perimänsä ansiota. Sudet olivat harvoin laganlaihoja ruipeloita. Mikä johtui ilmeisesti siitä, että ihmissusista oli jalostunut taistelijoita. Perimätiedon mukaan heidät oli luotu suojelemaan ihmiskuntaa ja tasapainoksi vampyyreiden rinnalle. Vaaleaa ihoa peitti paikoittain kihara, hienoisesti punertva karva. Mikä oli myös olennaista hänen rodulleen.

”Et sinä tuppaudu. Olet nyt osa tiimiä, joten kaikki odottavat sinun tulevan”, Christian sanoi kaivaessaan kaapistaan esiin nyt mustan, v-aukkoisen paidan. Hän ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Kyle pyyhälsi jo kohti pukuhuoneen ovea. Tyyppi näytti aivan siltä, kuin olisi yrittänyt paeta. Tämä puolestaan herätti entisestään kirurgin mielenkiinnon.

Hetken mielenjohteesta Christian päätyi astumaan hoitajan ja oven väliin, tukkien näin ulospääsyn omalla vartalollaan. ”Minusta sinun kannattaisi tulla.”

Miehen silmät levisivät säikähdyksestä, ja oli hyvin lähellä ettei hän kävellyt suoraan Christianin syliin. Vaistomaisesti Kyle kuitenkin otti askeleen taaemmas kun hänen pakoreittinsä katkaistiin. Hän oli kuin peura joka oli jäänyt ajovaloihin, nostaessaan katseensa nyt Christianin pistäviin silmiin. Miksi toiselle oli niin tärkeää, että hän tulisi mukaan? Ei kai tämä vain ollut sellainen typerä tervetuliaiskaste, joita suoritettiin myös kouluissa? Sellainen, jossa uusia oppilaita simputettiin ja kiusattiin laittamalla nuo tekemään kaikkea inhottavaa? Tämä suututti Kyleä, jos siitä tosiaan oli kysymys. He eivät olleet enää mitään koululaisia, joten sellainen käytös olisi täysin typerää. Suuttumus sai hänen poskensa punoittamaan ja ilmeen muuttumaan säikähtäneestä kireämmäksi.

Hänellä oli taisi olla kuitenkin vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hän lähtisi kiltisti Christianin mukaan tai sitten hän väittelisi vielä hetken tämän kirurgin kanssa. Kyle käänsi katseensa sivuun, miettien vaihtoehtojaan. Hän ei tosiaankaan halunnut ryhtyä väittelemään, sillä siitä tuskin olisi tullut mitään, mutta hän ei myöksään halunnut lähteä mukaan mihinkään typerään baariin, jos he nyt oikeasti sellaiseen olivat menossa.
Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen Kyle veti syvään henkeä. Mies pyöräytti tapansa mukaan hartioitaan ja niskaansa, ja siirsi sitten kireän, jännittyneen katseensa Christianiin. “Hyvä on, miten vaan.”, Tällä kertaa hän ei änkyttänyt, vaan sanat tulivat sujuvammin. Se johtui luultavasti siitä, että Kyle oli edelleen enemmän suuttunut kuin hermostunut. Hän ei ajatellut liikaa sitä, mitä sanoi.

Christian oli jo valmistautunut ottamaan toisen vastaan siltä varalta ettei tämä ehtisi pysähtymään ennen törmäämistä. Kyle kuitenkin pysähtyi ja jopa perääntyi ennen kuin päätyi kirurgin syliin. Se miten nuorukainen näytti peuralta ajovaloissa sai hänet huvittumaan. Hienoinen hymy kaartoi paksut, selkeälinjaiset huulet ylöspäin ja sinisiin silmiin syttyi tuike, kun hän katseli miten hämmennys muuttui hiljalleen ärtymykseksi.

Silloin ihmissusi tunsi miten hänen sydämensä löi nopeammin yhden ylimääräisen kerran. Kylen posket punersivat hienoisesti ja silmiin oli syttynyt kiukkuinen kipinä. Tähän asti vallinnut arkuus ja hämmennys oli kadonnut sen sileän tien. Nyt tämä näytti mieheltä, eikä poikaselta ja Christtian tajusi, miksi hänen huomionsa oli alunalkaenkin kiinnittynyt tähän. Nyt miehen luonne tuli esiin aran ulkokuoren alta.

Tunne oli vähintäänkin hämmentävä. Christian oli elänyt yli sata vuotta, eikä hänellä ollut koskaan sinä aikana tullut vastaan samanlaista tilannetta. Hän oli elänyt ajalla, jolloin seksuaalivähemmistöt olivat ajaneet oikeuksiaan ja hiljalleen onnistuneet samaan itselleen samat edut, sekä oikeudet, jotka olivat olleet valtaväestölle itsestään selvyyksiä. Eikä hänellä ollut koskaan ollut mitään näitä vastaan. Mutta ei hänelle ollut koskaan tullut edes eteäisesti mieleen, että voisi painia samassa sarjassa. Tämän täytyi johtua pitkän leikkauksen jälkeisestä rasituksesta. Muuta selitystä ei voinut olla.

Kirurgi ravisteli nämä arveluttavat ajatukset pois päästään, kun Kyle viimein myöntyi hänen kutsuunsa. Vaikkakin selvästi ärtyneenä.
”Hienoa. Kuppila on ihan tässä sairaalan vieressä. Voimme mennä yhtä matkaa ja Jessiekin on varmasti paikalla”, Christian sanoi ja yritti parhaansa mukaan hymyillä mahdollisimman ystävällisesti. Siitä huolimatta ettei meinannut päästä häiritsevistä ajatuksistaan eroon.

Christian palasi kaapilleen, vetääkseen penkille jääneen paidan päälleen. Mustan trikoopaitansa seuraksi hän puki vielä tummansiniset farkut, sekä hiilenharmaan neulepaidan. Jalkaansa, sairaalakenkien tilalle hän puki mustat mokkanahkaiset kävelykengät. Hänen takkinsa oli tummanharmaa villakangas takki. Kaulaansa hän kietoi tumman ruskean, kultaisilla ja ultramariininsinisillä kuvioilla koristellun huivin.
”Eiköhän mennä”, hän ilmoitti lopulta Kylelle ja otti mukaansa vielä mustan nahkasalkkunsa. ”Meitä odotetaan jo varmasti.”

Kyle vilkaisi mulkaisten Christianin suuntaan, vihreiden silmien iskiessä kiukkuista salamaa. Niin, varmasti oli aivan hienoa että hän suostui moisen uhkailun jälkeen. Heillä kaikilla olisi varmasti erittäin mukavaa kun saisivat piikitellä ja simputtaa uutta keltanokkaa. Kyle risti kätensä puuskaan rinnalleen ja odotti, että Christian saisi puettua fiinit vaatteensa ylleen. Hetken seistyään Kyle kuitenkin muisti jättäneensä takkinsa kaappiinsa, ja muisti että ulkona oli hieman turhan viileää ottaen huomioon ettei hänen poolonsa ollut se lämpimin. Niimpä, askeleet tömähdellen, hän palasi kaapilleen, avasi lukon hapuiltuaan hetken, sillä oli unohtanut koodinsa, ja nappasi sitten takkinsa sieltä roikkumasta.

Sitten Kyle vain odotti hetken, ja heidän huippu kirurginsa oli valmis jatkamaan. Aika sääli, että toinen oli päättänyt pukeutua ja peittää vartalonsa, sillä jos hänen piti sietää tuota, hän mielummin sietäisi toista puolipukeissa, olisipahan edes hieman miellyttävämpää jos olisi silmänruokaa. Kyle oli nälkäinen, mikä vaikutti osaltaan hänen kiukkunsa laatuun. Yleensä hän antoi anteeksi nopeasti, ja palasi takaisin kuoreensa, mutta tänään päivä oli ollut raskas eikä hän ollut saanut syötyä, joten kukapa häntä pystyi syyttämään siitä, että oli hieman kiukkuinen ja kireänä. Christianin kehoitukselle mennä, Kyle ei sanonut mitään, mutta lähti astelemaan toisen perässä. Tarkoituksella perässä, muuten hänen mielialansa ei paranisi lainkaan. Nyt hän ainakin sai hieman katsella.