Broken Heart Syndrome

Kyle vilkaisi peilin kautta Christianin suuntaan. Ehkä hänen pitäisi kertoa Jessielle, ettei naisen tarvinnut puolustaa häntä, vaikka hän toki olikin siitä kiitollinen. Oli mukava tietää, että Jessie halusi hänen viihtyvän täällä uudessa työpaikassaan niin paljon, että oli jopa mennyt uhkailemaan Christiania. Vaikka naisen reaktio kyseiseen kirurgiin olikin helposti huomattavissa, se miten tuo punastui aina Christianin nähdessään. “Minä kerron Jessielle tänään, ettei minua tarvitse suojella.”, Kyle puhui rauhalliseen tahtiin, varmistaen näin puheensa tulevan niinkuin sen kuuluikin. Sama vanha jännitys alkoi hiljalleen asettua hänen sisäänsä, ja rentous alkoi hiljakseen sulaa pois. “Pitäähän minun pitää huoli itsestäni, tai menetän viimeisetkin rippeet miehuudestani.”, Hän virnisti hieman omalle vitsilleen, yrittäen vilkuilla peilistä Christianin reaktiota. Vaikka maailma olikin nykyisin paljon avarakatseisempi, se ei tarkoittanut sitä että kaikki pitäisivät homoista. Oli siis paljon parempi, jos hän vain jatkaisi heteron esittämistä täällä.

Saatuaan hiuksensa asetettua takaraivolleen, Kyle palasi kaappinsa luokse. Hän vilkaisi puhelintaan nopeasti, ennenkuin palautti sen takaisin kaappiin ja sulki oven. Hänellä oli mukanaan kaikki tarvittava, joten hän voisi hyvin poistua tästä pienestä pukuhuoneesta ja päästä eroon kasvavasta hermostuneisuudestaan, joka tuntui johtuvan tällä hetkellä täysin Christianista. Miksi täällä piti olla näin komeita kirurgeja? Yonkersissa ei ollut ollut kuin vain hieman vanhempaa väkeä töissä sairaalassa, mikä oli ollut vain hyvä hänen kannaltaan. Tokihan siellä oli ollut muutama oikein mukava hoitaja, mutta Kyle ei halunnut sotkeutua työkavereihinsa.

Christian sujautti työkengät jalkaansa ja nappasi mukaansa kaikki tarvitsemansa kortit, päästäkeseen liikkumaan sairaalassa. Tässä vaiheessa aamua kaikki työasiat, sekä potlaiden asiat alkoivat hiljalleen pyöriä hänen mielessään, valmistellen häntä tulevaan työpäivään. Mitäköhän sille edellisenä päivänä paikatulle agentille kuului. Olikohan nainen selvinnyt yöstä. Entä se herttainen mummu, joka oli tullut osastolle sydämentykytysten vuoksi.

Christian oli pääsemässä jo työmoodiinsa, kun Kyle keskeytti jälleen hänen ajatuksensa puhumalla. Vai meinasi poika viimein hiipiä esiin hoitsunaisten selän takaa ja ottaa vastuun itsestään. Toisaalta, Christianista alkoi tuntumaan ettei hän pistäisi yhtään pahitteeksi jos tämä piiloutuisi hänen selkänsä taa. Hän suojelisi tuota oikein mielellään. Lisäksi hän alkoi olla hiljalleen valmis tekemään Kylen kanssa paljon muutakin.
Nämä ajatukset saivat Christianin pudistelemaan päätään ja hätistelemään moiset mietteet pois mielestään. Hänen olisi ajateltava Isabellea.

”Äh, ei se sinusta johdu. Tällä osastolla on vain melkoisen suojelunhaluisia naisia”, Christian yritti käyttäytyä mahdollisimman luonnollisesti sulkiessaan kaappinsa. Nyt hänen pitäisi päästä mahdollisimman pian eroon Kylestä. Se tuskin olisi kovin vaikeaa. Luultavasti Jessie ryntäisi pelastamaan pojan heti osastolle päästessään. Ja ainahan Christian voisi piiloutua kirurgien kansliaan.
Pitäisikö hänen hiljalleen ryhtyä epäilemään omaa miehisyyttään.

Kyle hymähti pienoisesti ja nyökkäsi Christianin sanoille. Niin se näytti olevan. Kaikki olivat olleet hänelle erittäin mukavia heti alusta alkaen, paitsi piikittelevä kirurgi. Ja nyt tuo kirurgi ei vaikuttanut enää puoliksikaan niin pahalta kuin eilen. Liekö se johtunut siitä, että hän oli saanut nauraa tuon seurassa vai mistä, mutta Christian ei pelottanut häntä enää samalla tavalla. Tai siis hermostuttanut, taisi pikemminkin olla oikea sana. Sen sijaan tuo kyllä veti häntä puoleensa tavalla, jota Kyle ei oikeastaan halunnut. Oli vain ja ainoastaan huono idea sekaantua työkavereihin.

Saatuaan itsensä koottua, Kyle lähti astelemaan pukuhuoneen ovelle. Hän menisi vastaanottotiskin luokse ja odottaisi siellä Jessietä, olihan hänen määrä seurata naista vielä muutaman päivän verran, ainakin, ennenkuin hän voisi ryhtyä toimimaan itsenäisesti. Muutenhan Kylellä ei olisi ongelmia toimia itsenäisesti jo nyt, paitsi ettei hän vielä tuntenut paikkoja tarpeeksi hyvin, eikä hänellä ollut vielä aivan sataprosenttista varmuutta tämän sairaalan toimintatavoista. Hän saattoi vain toivoa, että tämä päivä ei olisi yhtä uuvuttava kuin eilen, sillä hän mielellään pääsisi tänään ajoissa kotiin. Hänen sormensa kaipasivat jo pianon koskettimia ja viulun jousia, jotka odottivat hänen pienessä ateljeessaan. “Hyvää työpäivää.”, Kyle huikkasi ovelta ennenkuin avasi sen ja asteli käytävälle, lähtien suuntaamaan kohti vastaanottotiskiä.

Kyle teki lähtöä, joten Christian antoi tuon mennä rauhassa. Hän tarvitsi hetken aikaa itsensä kanssa, ennen kuin lähtisi liikkeelle. Hänen oli oikeasti palautettava mieleensä potilaansa. Päivästä ei tulisi mitään, jos hän vain haaveilisi hoitajapojan perään. Ehkä hänen pitäisi soittaa Isabellelle sopivan hetken tullen. Vaimo löytäisi oikeat sanat ja palauttaisi hänet takaisin todellisuuteen. Siellä suloiset hoitsut eivät piiananneet hänen mieltään, hänellä oli hyvä vaimo ja hän itse oli haka työssään. Aivan, kun hän keskittyisi jälleen täysillä työhönsä ja omaan elämäänsä, Kyle ei pääsisi hämmentämään häntä.


Jessie haukotteli koko naamansa leveydeltä. Hän oli nukkunut huonosti vietettyään illan riitelemällä poikaystävänsä kanssa. Joel oli käsittämättömän mustasukkainen. Mies ei vain yksinkertaisesti kestänyt ajatusta hänestä trauma yksikössä, kaikkien karismaattisten kirurgien kanssa. Jessie myönsi, että muutamat osaston lääkäreistä olivat mukavia ja komeita, mutta ei hän silti ollut pettämässä poikaystäväänsä ensimmäisen tilaisuuden tullen. Ei hän tehnyt työtään lääkäreiden, vaan potilaiden takia ja Joel ei vain ottanut tajutakseen sitä.

Kaiken lisäksi kirurgit olivat yleisesti ottaen aivan käsittämättömän ylimielisiä. Siitä huolimatta, että loppujen lopuksi kuka tahansa voisi opiskella lääkäriksi ja kenelle vain pysyisi skalpelli kädessä. Jopa Jessie voisi lukea itsensä koska tahansa kirurgiksi. Eikä se olisi kovinkaan vaikeaa. Hän oli kuitenkin työskennellyt hoitajana hyvän aikaa ja perusjutut olivat jo hallinnassa. Hänen pitäisi vaan syventää tietoaan.
Joel oli siis yksinkertaisesti idiootti.

Jessie suunnisti suorinta tietä hoitajien kahvihuoneeseen kaataakseen itselleen ison kupillisen kahvia. Hänen oli pakko saada päivä käyntiin. Riitti, että hänen silmänalusensa olivat tummat ja silmät punoittivat edelleen, hänen ei tarvitsisi käyttäytyä kuin olisi valvonut koko yön. Kaiken lisäksi, hän olisi tänä aamun lääkevuorossa. Hänen olisi pakko herätä.

Jokainen askel jonka hän otti sai solmun hänen vatsassaan kiristymään. Kyle inhosi tätä, ja toivoi että nykylääketiede keksisi lääkkeen tälläiseenkin vaivaan. Maksoi aivan liikaa aikaa ja rahaa ravata terapeutilla tai itsetunnonkohotus kursseilla. Vaikka tuskin se oli ihan pelkästä itseluottamuksesta kiinni. Hän vain oli tälläinen, hermopesäke joka änkytti jännittäessään ja hermostuessaan. Mutta kun vertasi tätä hermopesäkettä hänen työpersoonaansa, ne olivat kuin kaksi eri ihmistä. Tehdessään työtä hänellä oli hyvä olla. Ehkä jokin toinen ala olisi ollut tavallaan hänelle parempi, vaikka yksinäinen viulisti, jossa hänen ei tarvitsisi puhua kellekkään. Mutta siirtyisikö hermostuneisuus sitten sormiin? Pystyisikö hän soittamaan yleisön edessä? Tuskimpa. Parempi siis keskittyä siihen mihin hän tiesi pystyvänsä, joka oli hoitajana oleminen.

Päästessään vastaanottotiskin läheisyyteen, Kyle suuntasi kuitenkin ensimmäisenä sen ohi ja suorinta tietä automaatille, josta hän saisi tölkkinsä, joka todella pistäisi koneiston pyörimään, paremmin kuin yksikään kuppi kahvia. Kyle tilasi energiajuomansa ja maksoi sen, ottaen sen lopulta kaukalosta. Hän odotti aina hetken, ennenkuin avasi tölkin, ettei se vain kuohuisi hänen päälleen. Se tästä puuttuisikin että hän myöhästyisi työvuorostaan sen takia, että oli sotkenut vaatteensa. Kun hän avasi tölkin lopulta, se sihahti iloisesti, ja energiajuoman tuoksu täytti hänen nenänsä. Jo pelkästään se sai hänen aivonsa virkistymään entisestään. Nyt hän saattoi astella tiskin luoksen odottamaan Jessietä.

Marie oli käynyt hakemassaan itselleen ison kupillisen maitokahvia vastaanottoon, saadakseen päivänsä käyntiin. Nämä aamuvuorot alkoivat vuosi vuodelta käydä yhä rankemmiksi ja aamuherääminen yhä vaikeammaksi. Ehkä hänen olisi hiljalleen aika harkita toista työpaikkaa. Tosin yksikään muu paikka ei olisi yhtä toiminnantäyteinen kuin traumaosasto ja Marie oli aina kaivannut itselleen nopeatempoista tekemistä. Mikään muu paikka ei sopinut hänelle ja ainakin toistaiseksi hän pysyi vielä menossa mukana.

Vastaanotolle tulessaan Marie huomasi Kylen. Ilmeisesti poika odotteli Jessietä, joka oli parhaillaan hakemassa kahvia.
”Huomenta Kyle”, Marie toivotti astuessaan tiskin ääreen ja laski käsilaukkunsa pöydälle. ”Sinulla oli melkoinen ensimmäinen työpäivä. Toivotaan, että tämä päivä on hieman rauhallisempi, niin pääset perille ihan meidän tavallisesta päivästä.”
Käynnistäessään tietokonettaan, Marie siemaisi pikaisesti kahviaan. Kone käynnistyi nopeasti ja hän sai saman tien osaston potilastiedot eteensä. ”Jessie on muutoin kahvihuoneessa. Mene ihmeessä sinne, minä tulen pian perässä antamaan ohjeita tälle päivälle.”

Jessie otti kaapista isoimman mukin, jonka löysi täyttääkseen sen kuumalla kahvilla. Silmäluomet tuntuivat hirmu raskailta, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla välittämättä siitä. Hän täytti kuppinsa nopeasti ja samalla tahdilla hän siemaisi ensimmäisen kulauksen, sähähtäen polttaessaan kielensä. Ehkä hänen olisi parempi hieman hillitä tahtiaan, vaikka kokikin tarvitsevasta pikaista piristystä.

“H-huomenta.”, Kyle onnistui hymyilemään Marielle. Totta, eilinen oli ollut melkoisen tapahtumarikas uudelle tulokkaalle, vaikkei hän loppujen lopuksi ollut päässytkään tekemään muuta kuin käyttämään deffaa, joka oli tainnut olla eilisen kohokohta. Eipä siinä, varmasti ajanmittaa hän saisi enemmän vastuuta ja enemmän tehtäviä, ja jossain vaiheessa hän myös hakeutuisi tilanteisiin itsekkin. “S-selvä.”, Hän nyökkäsi ohjeistukselle suunnata kahvihuoneeseen, ja suuntasi kulkunsa sinne. Hän muisti juuri ja juuri sen sijainnin, ja loppujen lopuksi sehän oli lähes vastaanottotiskin vieressä. Astuessaan huoneeseen hän löysi Jessien siemaamasta kahviaan. “Huomenta.”, Tämän Kyle sai sanottua ilman änkyttämistä, sillä Jessie muistutti Seraa, ja mies yrittikin ajatella uutta kolleegaansa sisarenaaan, ja varmasti hän huomaisi ennen pitkää että puhuminen sujuisi ongelmitta.

Tiistai 8.12.2051
Klo 21:39

Viikko oli hurahtanut ohi silmien niin, että sitä oli jopa vaikea huomata. Kyle istui pukuhuoneessa, tankaten sisäänsä energiajuomaa tulevaa yövuoroa varten. Paikka kuulosti suht hiljaiselta, ja miehellä olikin hetki aikaa pohtia mennyttä viikkoa. Hän oli ehtinyt jo vaihtaa vaatteet ylleen, ja kirosi sitä, kuinka vaikea normaalia päivärytmiä oli kääntää ylösalaisin. Hän tottuisi siihen kyllä, olihan hän Yonkersissakin tehnyt yövuoroja myös, mutta harvemmin. Siellä kun oli vakihenkilökuntaa hieman vähemmän kuin täällä, niin siellä myös oli yleensä vakivuorot tietyille ihmisille.

Kuluneen viikon aikana Kyle oli tullut lähes kivuliaan tietoiseksi Christianin olemassaolosta. Hän huomasi yhä useammin tuntevansa vetoa sinisilmäiseen kirurgiin, ja oli huomannut muutamaan otteeseen itseään..helpottaessaan että miehen pistävät silmät pomppasivat hänen mieleensä juuri ennen laukeamista. Se oli siis virallista että hän tunsi ainakin fyysistä vetoa blondiin kirurgiin. Muutakin oli tapahtunut kuluneella viikolla, kuin vain tuo epämukava tajuaminen että Christianista oli hyvää vauhtia kehittymässä hänelle ihastus, Kyle oli nimittäin saanut huomata että hän oli tosiaankin onnistunut rinnastamaan Jessien Seraan, sillä kyseisen naisen kanssa Kyle pystyi jo puhumaan lähes ongelmitta. Tietysti joissain tilanteissa hän vielä änkytti, mutta muutoin hän saattoi olla jo melkein oma itsensä Jessien seurassa. Hän oli jopa kertonut naiselle ongelmastaan, ja siitä että tuo muistutti kovin hänen siskoaan. Kyle ei tietenkään ollut uskaltanut sanoa, että Jessiestä oli hyvää vauhtia tulossa hänelle sellainen ihminen, jota Kyle pystyisi kutsumaan jo kaveriksi. Ei työkaveriksi, vaan ihan kaveriksi. Se oli hänen mittapuullaan jo melkoinen saavutus.

Nyt hän oli siis kuitenkin aloittamassa ensimmäistä yövuoroaan, ja Kyle saattoi vain toivoa että yö menisi helposti. Hän oli oppinut suunnistamaan sairaalassa, ja pystyi jo toimimaan itsenäisesti ilman Jessietä. Tosin, hän mielellään seuraisi Jessietä vielä toisenkin viikon, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta kaikkea ei tietenkään voinut saada, mitä halusi. Nyt hänen olisi vain noustava tältä mukavalta penkiltä ja suunnattava kahvihuoneeseen odottamaan vuoron alkua.

Traumaosastolla yövuorossa oli yleensä kolme hoitajaa, yksi anestesia lääkäri, sekä yksi lääkäri. Isomman tilanteen iskiessä heillä oli kuitenkin valmiudet kutsua paikalle päivystäviä apuvoimia. Tämä siitä syystä, että heidän sairaalansa jakoi vastuun New Yorkin toisen ison sairaalan kanssa. Yöaikaan potilaat vietiin aina ensisijaisesti Pyhän Franciksen sairaalaan, jos siellä olisi täyttä, potilaat tuotaisiin keskussairaalaan.

Jessie inhosi yövuoroja. Hän vihasi niitä yli kaiken, eikä tiennyt mitään kamalampaa. Ikävä kyllä, keskussairaalassa jokainen joutui ottamaan yövuoroja. Niistä vapautui vain lääkärintodistuksella. Ehkä Jessien pitäisi vain hankkiutua raskaaksi. Sillä hän välttyisi mokomilta. Onneksi kolmen yövuoron jälkeen hänellä olisi kolmen päivän vapaaputki, jonka tarpeessa hän oli. Kulunut viikko oli ollut lähes tappava. Ei tosin töiden vuoksi. Joel oli ollut jotenkin erityisen hankala, eikä ollut ottanut millää leppyäkseen.

Nainen istui vastaanottotiskillä, tietokoneen äärellä ja hieroi ohimoitaan. Häntä väsytti jo nyt, vaikka vuoro ei ollut edes kunnolla alkanut. Tänä yönä oli hänen vuoronsa huolehtia tiskistä ja puhelimesta. Hän oli viimeinen ihminen, joka poistuisi tiskin ääreltä. Onneksi heidän kaikkien potilaidensa tilat olivat vakaita. Toivonmukaan, mitään isoja yllätyksiä ei tulisi.

”Hei Jess”, Christian pyyhälsi tiskille hyväntuulisena ja levänneenä, koko hammasrivistöllään hymyillen. ”Oletko vuorossa?”
Jessie kohotti katseensa ylös, komeaan, vaaleaan kirusgiin. Ehkä hänen pitäisi sittenkin vaihtaa Joel johonkin komeaan lääkäriin. Tai sitten ei. Lääkärit eivät tainneet juurikaan olla kotona, vaikka heillä olikin pullea lompakko. Eikä Jessiellä ollut pienintäkään aikomusta ryhtyä miksikään edustusvaimoksi. Joel osasi ehkä olla idiootti ja mustasukkainen, mutta ainakin he olivat tasa-arvoisia.
”Jep”, Jessie sanoi haukotellen makeasti, miettien samalla miten jotkut vain onnistuivat olemaan niin pirteitä yövorossa.

Vaati ainakin jonkin verran suostuttelua, että Kyle sai takalistonsa nousemaan penkistä. Häntä hieman jännitti yövuoro, mutta samalla hän odotti sitä innolla. Se tulisi kuitenkin olemaan erilainen kuin aamuvuorot, ja näiden jälkeen hänellä olisi vihdoin ja viimein sitä kauan kaivattua vapaata aikaa jopa kolme päivää. Hän oli ehtinyt mennä lupaamaan Seralle että menisi käymään toisena vapaapäivänään. Yonkersissa hän ehtisi myös tavata Jordania, ennenkuin suuntaisi takaisin ja pitäisi kolmannen lepopäivänsä aivan itsellään. Hänellä oli jo suuria suunnitelmia sen varalle, ja niihin kuului musiikkikaupassa käyminen. Hän kaipasi uusia jousia viuluunsa, ja hän oli kuullut yhdestä musiikkiliikkeestä jossa halusi ehdottomasti käydä.

Kyle suuntasi kulkunsa ulos pukuhuoneesta, miettien suuntaisiko suorinta tietä kahvihuoneeseen vaiko hakisiko itselleen ensin toisen tölkin energiajuomaa aulasta. Hänen nykyisensä nimittäin alkoi lähennellä tyhjää. Äh, ehkä hän odottaisi kuitenkin ennenkuin hakisi uuden, odottaisi että väsymys alkaisi nipistellä luita ja lihaksia, ja vasta sitten ravitsisi niitä uudelleen. Matkalla kohti kahvihuonetta hän kävelisi kuitenkin vastaanottotiskin ohitse.
Ja se pirun Christian seisoi siinä.
Hän oli jo ollut valmis tervehtimään Jessietä sillä luontaisella tavalla, jonka oli onnistunut saavuttamaan naisen seurassa, mutta koska Christian nyt oli myös tässä, hänen olemuksensa tuntui käpertyvän kasaan. Hän ei millään kehdannut katsoa kirurgia silmiin, ei sen jälkeen mitä oli edellisenä yönä.. eikun aamun tehnyt.

Niimpä Kyle vältteli parhaansa mukaan kirurgin katsetta astellessaan ohi vastaanottotiskin. “I-i-iltaa.”, Vaati tavallista enemmän suostuttelua saada sanat tulemaan suusta, ja Kyle tunsi kasvojaan kuumottavan, ei siksi että olisi änkyttänyt, vaan siksi että mielikuvat hänestä itsestään helpottamassa oloaan Christiania ajatellen palasivat hänen mieleensä. Piruvieköön. Kyle koki parhaaksi vain kadota hoitajien kahvihuoneeseen mahdollisimman nopeasti odottamaan raporttia ja tehtävänjakoa.

Christian oli loistotuulella. Hän oli nukkunut hyvin, ehtinyt treenata ja käynyt jopa ulkona syömässä pitkästä aikaa. Sen jälkeen hän oli ehtinyt ottaa vielä pikku nokoset ennen työvuoroa ja oli pirteä kuin peipponen. Toki hänen yliluonnollisesta puolestaan oli hyötyä. Hän palautui paljon nopeammin kaikenlaisesta rasituksesta kuin yksikään ihminen ja tarvitsi paljon vähemmän lepoa. Mikä oli harvinaisen kätevää kun oli lääräkäri. Jessie sitä vastoin näytti siltä, että romahtaisi kohta väsymyksestä, vaikka oli todennäköisesti nukkunut lähes koko päivän. Christian sääli naista aavistuksen.

Hän oli juuri heittämässä jonkin nokkelan kommentin naiselle, kun tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. Mikä tarkoitti sitä, että Kyle oli samassa tilassa heidän kanssaan. Christian oli kuluneen viikon aikana saanut huomata, että oli onnistunut kehittämään jonkinlaisen kuudennen aistin. Hän tiesi tarkalleen missä Kyle liikkui ja milloin tämä tuli huoneeseen. Eikä tämä liittynyt mitenkään hänen normaaleihin aisteihinsa, vaan hän tunsi ihmismiehen koko elimistöllään, vaikka ei katsonut tähän päinkään. Itseasiassa, vastoin kaikkia tapojaan, Christian oli jopa vältellyt miestä. Tai ainakin hän oli tietoisesti pysytellyt riittävän kaukana tuosta, pitääkseen omat tunteensa ja tuntemuksensa kurissa. Ei kuluisi montaa päivää niin Isabelle olisi taas kotona.

Jessie huomasi Kylen vasta kun, tämä toivotti heille hyvää iltaa. Naisen huulille levisi lämmin hymy ja silmiin syttyi väsymyksen tilalle kaunis tuike. ”Hei Kyle. Saitko nukutuksi?”
Jessien punaiset kiharat olivat jälleen tiukasti kiinni pään päällä ja yövuoroa varten hän oli kietonut ylleen lämpimän villatakin työasunsa päälle. Sairaala tuntui aina yöaikaan paljon kylmemmältä.

Myös Christian kääntyi hallitusti Kylen puoleen, näyttäen mahdollisimman välinpitämättömällä. Vaikka hän tiedosti joka solullaan miehen läsnäolon, mikä puolestaan sai hänen ihonsakin kihelmöimään.
”Iltaa”, hän sanoi väläyttäen myös hymyn. Joka oli huomattavasti lämpöisempi, kuin hän oli aluksi ajatellut. Hitto, Kyle tosiaan teki ihmeitä hänen itsehillinnälleen.

Jessien kysymys pakotti miehen pysähtymään ja kääntämään katseensa tuon suuntaan. Hän kuitenkin vältteli edelleen Christianin katsomista, vaikka mies toivottikin hänelle hyvää iltaa. Kyle huomasi kyllä silmäkulmastaan tuon hymyn, joka oli vähällä saada hänen polvensa notkahtamaan. Hän kuitenkin yritti olla kuin kirurgia ei olisikaan ja piti katseensa Jessiessä. Jollain kumman keinolla hän onnistui siinä, ja pystyi hymyilemään rennommin. “J-joo, ihan hyvin, kiitos.”, Hän totesi kohteliaaseen sävyyn, lähinnä vain siksi että tiedosti Christianin läsnäolon aivan liian hyvin, vaikka keskittikin kaiken huomionsa Jessieen.
“Itse taas näytät siltä, että kupsahdat kohta.”, Kyle onnistui virnistämään ilkikurisesti ja leikkisästi sanojensa päälle. Hän oli itsekkin yllättynyt siitä, miten Jessien läsnäolo auttoi häntä rentoutumaan huomattavasti vaikka Christian oli yhä edelleen tuossa. Mene jo pois, Kyle hoputti mielessään.

Hänen olisi tehtävä jotain alkavalle ihastukselleen, tai tästä ei hyvää seuraisi. Hänen pitäisi vain päästä siitä yli, ja elämä uudessa työssä helpottuisi huomattavasti. Onneksi Jessie oli Seran kaltainen. Ehkäpä hän onnistuisi jossain vaiheessa jopa kertomaan naiselle omasta seksuaalisesta mieltymyksestään. Olisipa sitten tässäkin kaupungissa edes yksi, jonka kanssa hän voisi puhua miesongelmistaan. Piakoin hän pääsisi valittamaan aiheesta Seralle ja sitten vielä Jordanille, ja hän oli varma että vapaidensa jälkeen hänen olonsa olisi paljon parempi. Ja mikä vielä parempaa, Sera osaisi neuvoa häntä varmasti mitä tehdä Christianin suhteen.

Jessie pyöräytti hyväntuulisesti silmiään Kylen kommentille. Mies oli todella mukava ja tuo oli tunnustanutkin hänelle ettei pitänyt heidän välejään enää pelkästään ammatillisina. Mikä oli Jessiestä ainoastaan mukavaa. Ystäviä ei koskaan ollut liikaa ja varmasti Kylellekin oli mukavampi, kun New Yorkissakin oli joku, jota saattoi kutsua ystäväksi. Tämähän ei ollut vielä kovin pitkään viihtynyt kaupungissa, joten tuskin miehellä kovin montaa ystävää oli täällä päin.
”Kiitos vain kohteliasuudesta”, hän tuhahti. ”Itseasiassa yövuorot eivät ole ollenkaan mun juttu. Olen päiväihminen. Sinä olet muuten lääkkeenjako vuorossa. Jaat lääkkeet osastolle kirjatuille potilaille. Muistatko miten lääkerobottia käytetään?”
Hoitajien ei ollut tarvinnut vuosikausiin jakaa lääkkeitä manuaalisesti, mutta robotin ohjelmoinnissa oli omat kommervenkkinsä.

Christian olisi voinut ruveta hakkaamaan päätään tiskin kulmaan. Kun Jessie oli ilmoittanut, Kylen olevan yöllä lääkevuorossa, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli se, että mies tulisi olemaan huoneessa yksikseen. Kirurgilla itsellään olisi vapaa pääsy kyseiseen huoneeseen ja yksikätinen, ohjelmoitu lääkerobottti ei ollut kummoinen kantelija. Tällainen tilanne voisi luoda mitä otollisimmat olosuhteet vaikka mille.
Christian ei ollut kovinkaan innoissaan siitä, että hänen mielikuvituksensa keksi tällaisen mahdollisuuden, kun kyseessä oli Kyle.

Hän ei käsittänyt miten he olivat päätyneet tällaiseen tilanteeseen. Tai mikä Kylessä oli niin ihmeellistä, että mies sai hänen päänsä tällä tavalla sekaisin. Christian laski jo tunteja Isabellen paluuseen.

Kyle näytti miettivältä ja nyökkäsi lopulta päätään. “Enköhän, uskoisin muistavani. Ja eikös siinä seinällä ollut ohjeet?”, Hän näytti onnistuneesti unohtaneen Christianin olemassaolon keskyttyessään puhumaan työasioista Jessien kanssa. Juuri näin sen piti mennä, vaivattomasti ja helposti. Puhe soljui suusta kuin esteetön puro. Hänestä oli mukavaa, että Jessie oli hänelle näinkin ystävällinen. Muuten kaupunki olisi ollut vallan yksinäinen paikka asua, vaikka toisaalta, eipä hänellä Yonkersissakaan ollut kovin montaa ystävää. Jordan ja Sera, lähinnä. Ja muutama muu, joiden kanssa hän pystyi keskustelemaan enimmän ajasta ilman ongelmia, mutta Jordan ja Sera olivat ne kaksi, joiden kanssa hänellä ei melkein koskaan ollut ongelmia. Tietysti se riippui täysin tilanteesta.

Lääkkeenjako vuoro tarkoittaisi rauhallista iltaa. Hän ohjelmoisi robotin, ja valvoisi että se tekisi työnsä, mutta muutoin Kyle saattaisi nojailla seinään ja odottaa, josko hänet hälytettäisiin muihin töihin, ja odotella että hänellä tulisi lisää ohjelmoitavaa. Melko yksinäistä, mutta se passasi Kylelle varsin mainiosti. Sivusilmästään hän vilkaisi Christinia, joka näytti hieman siltä kuin olisi tuntenut olonsa huonoksi, vaikkakin mies oli vain hetki sitten hymyillyt. Ehkä tuota kyrsi, että hänet jätettiin huomioitta? Ehkä se teki kirurgin egolle pahaa. Kyle käänsi kuitenkin peuransilmiensä katseen takaisin Jessieen ja soi naiselle pienen hymyn. “Nopeasti nämä yövuorot menee, ja sitten on vapaata.”, Hän nosti hieman energiajuomatölkkiään kuin skoolatakseen, ja painoi sitten tölkin vasten huuliaan, juoden loput vähät mitä juomastaan oli jäljellä. “Tarjoan sinulle tölkin tauolla.”

Jessie hymyili nyökätessään Kylelle.
”Kyllä siellä on ohjeet, jos et ihan kaikkea muista”, hän vastasi. Samassa osaston puhelin helähti pöydällä soimaan ja hän joutui kiirehtimään vastaamaan siihen. Ambulanssista soitettiin. Heille oli tulossa potilas. Joku oli kolhinut päänsä tehokkaasti ja kaipaili nyt paikkailuja, sekä tarkastusta. ”Se saa kuitenkin nyt odottaa. Menkäähän pojat tekemään itsenne hyödyllisiksi. Ambulanssi on tuomassa vahvassa humalatilassa olevaa potilasta, jolla ainakin jonkin asteinen päävamma. On käyttäytynyt hoitohenkilökuntaa kohtaan agressiivisesti, joten ambulanssissa on annettu hieman rauhoittavia.”
Jessie selosti nopeasti tilanteen, joka hänelle oli kerrottu puhelimitse ja katsoi Kyleä ja Christiania jopa hieman komentavasti. Hän toivoi ettei kummallekaan kävisi mitään, jos potilas kerran oli agressiivinen.

Nyt oli Christianin vuoro pyöräyttää silmiään. Päihtyneet itseään kolhineet tai jonkinlaista puhdistusta kaipaavat olivat yöaikaan heidän vakiasiakkaitaan, joten tällaisen komennuksen ei olisi pitänyt yllättää. Eikä se sitä tehnytkään. Tämä kaveri oli joko todella aikaisessa tai sitten tuon olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten. Todennäköisesti he päätyisivät putsaamaan ja paikkaamaan mahdolliset haavat ja sen lisäksi pää pitäisi mitä suuremmalla todennäköisyydellä kuvata isompien vammojen varalta.
Työ olisi kuitenkin täydellisen tervetullutta viemään Christianin ajatukset pois Kylestä. Tai ainakaan hänelle ei jäänyt ylimääräistä aikaa pohdiskella mitä kaikkea lääkevarastola voisi tehdä kahdestaan, jäämättä kiinni.
”Mennäänhän sitten”, Christian kehotti Kyleä ja suoristautui omille jaloilleen seisomaan lähteäkseen ambulanssia vastaan.
”Olkaahan varovaisia”, Jessie huikkasi vielä miesten perään.

Niimpä tietysti. Hänen rauhallinen iltansa pilattiin jo ennenkuin se alkoikaan. Eihän siinä, ei Kylellä ollut mitään työn tekemistä vastaan, vaikka häntä hieman harmittikin se, että kyseessä oli jokin juopunut tunari, ja se, että hän joutui hoitamaan tapauksen Christianin kanssa. Tosin kirurgia luultavasti harmitti vielä enemmän kuin häntä itseään, koska tuo laitettiin tekemään jotain joka ei varsinaisesti kuulunut tuon työnkuvaan.
“Ollaan.”, Kyle huiskautti kättään Jessielle lähtiessään asteltamaan Christianin perään. Kävellessään hän sujautti tyhjän tölkkinsä kierrätykseen ja jatkoi matkaansa ovia kohti, joista heidän potilaansa pian tuotaisiin.

Eikä heidän tarvinnut kauaa odottaakkaan. Sireenin ääni katosi kaukaisuudessa ambulanssin lähestyessä sairaalaa. Kyle asetti kädet lanteilleen odottaessaan että ovet avautuisivat kun ambulanssi peruutti sen eteen.
Ovet aukenivat ja kuljettajat vyöryivät sisään paarien kanssa, joilla makasi tämä rauhoitettu mutta edelleen eloisan oloinen juopunut juhlija. “Juopunut 32-vuotias mies, lyönyt päänsä kaatuessaan. Verenvuotoa ei vielä saatu tyrehtymään täysin. Aggressiivinen, rauhoitettu.”, Kyle tarttui kiini paareihin toisen kuljettajan lukiessaan selostuksen vielä kertaalleen ennenkuin asetti sen potilaan jalkopäähän laskiessaan irti paareista jotta Christian ja Kyle saisivat hoitaa työnsä.

Christian lähti astelemaan ambulanssia vastaan, pysytellen tarkkasti muutaman askeleen Kylen edellä. Tällä tavalla hän saattoi keskittyä tulevaan potilaaseen, eivätkä ajatukset lähteneet harhailemaan luvattomille teille. Se tästä vielä puuttuisi, että hän tekisi jonkun hoitovirheen haaveillessan sopimattomia työparistaan. Siinä vaiheessa hän sanoisi vapaaehtoisesti hyvästit tälle sairaalalle ja ehkä koko osavaltiolle tai jopa maalle. Hän voisi muuttaa ehkä Eurooppaan tai Kanadaan tai ehkä Alaskaan. Ilmastonmuutoksen vuoksi Alaskassa oli kuulema ihanteelliset olosuhteet kaikenlaiselle elämälle. Jotkut sanoivat sitä jopa paratiisiksi.

Ambulanssin pillien ujellus palautti kirurgin takaisin tähän päivään ja maahan. Jotta sitä pahamaineista hoitovirhetä ei tapahtuisi, hänen täytyisi nyt keskittyä. Niinpä Christian työnsi pois mielestään Kylen, sekä kaikki vieraat kulttuurit.

Hän otti paarit vastaan ja kuunteli ensihoitajan selostuksen lähtötilanteesta. Vastaavanlaisia tapauksia kuskattiin heille pakattavasti joka yö, joten tämä kävi jo miltein rutiinilla.
”Viedään kaveri tutkimushuoneeseen. Puhdistetaan haava ja ommellaan kiinni. Kuvataan pää mahdollisten traumojen varalta”, Christian ohjeisti Kyleä tottuneesti. Nämä olivat kaikki rutiinitoimenpiteitä vastaavanlaisissa tapauksissa. ”Ja pidetään rauhoittavat lähellä varmuuden vuoksi.”
Toisaalta, jos tyyppi oli hyvinkin agressiivinen, he saattaisivat tarvita myös apuvoimia. Vaikka ihmissusi päihittikin ihmisen mennen tullen, tilanteessa kuin tilanteessa, Christian ei voinut ruveta esittelemään voimiaan julkisesti. Ihmisistä tulisi epäluuloisia ja monet saattaisivat alkaa epäilemään, että hän olisi vampyyri. Siihen oli monia syitä, miksi ihmissudet mieluummin vetäytyivät kokonaan omiin oloihinsa, eivätkä ruvenneet hänen tavoin uhkarohkeaksi.

”Hyvää iltaa, hyvä herra”, Christian toivotti heidän potilaalleen, johdattaen paareja tutkimushuonetta kohti. ”Minä olen teidän lääkärinne Christian Anderssen. Kuinkas te olette tuolla tavoin päässeet kolhimaan itseänne?”
Vaikka Christian piti tällaisia tyyppejä idiootteina, ei hän voinut sitä sanoa ääneen.

Kyle oli saanut työmoodinsa päälle siinä vaiheessa kun ovet olivat auenneet. Kaikki ylimääräinen oli kadonnut hänen mielestään ja keskittyminen oli täydellisesti tilanteessa. Edes Christian ja ne epäsopivat ajatukset eivät enää häirinneet häntä. Kyle rakasti tätä osaa itsestään, joka osasi keskittyä olennaiseen. Hän nyökkäsi kirurgin ohjeistukselle, kuljettaen lähinnä paareja tuon perässä ja lähinnä apuna, koska Kyle ei ollut täysin varma mikä tutkimushuoneista oli vapaana tällä hetkellä. Christian tiesi, ainakin Kyle luotti siihen, ja seurasi sen takia perässä.

“Haista sä vittu. Mä mitään oo kolhinu. Päästäkää mut helvettiin täältä.”, Juopunut mies todellakin taisi olla aggressiivista sorttia, mutta juuri nyt tuon puhe sammalsi aika tavalla, johtuen luultavasti rauhoittavasta ja humalatilan määrästä. Tuo yritti liikkua, ikäänkuin olisi tahtonut huitaista kädellään, mutta liike oli avuton ja väsyneen oloinen, ja käsi lähinnä heilahti vuoteella. Kyle kohotti kulmaansa tälle, muttei pitänyt potilasta vielä mitenkään kovinkaan vaarallisena. Ei ainakaan tämän perusteella. Saattoi olla, että kunhan tuo tuosta hieman virkoaisi, tuo pistäisi kunnon shown pystyyn, mutta toistaiseksi miehestä ei näyttänyt olevan sen suurempaa vaaraa.
“Ihan rauhassa vaan, kaveri. Pääset kohta kotiin.”, Kyle päätti yrittää hieman kaverillisempaa, rauhallista lähestymistapaa. Ehkä se saisi miehen rauhoittumaan hieman ja he välttyisivät molemmat mustelmilta. Juoppo näyttikin kääntävän katseensa Kylen suuntaan, mutta tuon katse ei ottanut tarkentuakseen. “Eiku ny heti.”, Mies sammalsi. Näytti siltä että tuo halusi kotiinsa vuotamaan kuiviin. Harmi vain, etteivät he voineet päästää miestä ihan noin vain. “Ihan kohta.”, Kyle vakuutteli.

Tämä tyyppi ei ainakaan hillinnyt suutaan. Nämä tapaukset olivat juuri niitä, joilta olisi halunnut pistää vintin pimeäksi jo ihan vain, jotta ne tukkisivat leipäläpensä. Harmi vain, että se oli eettisesti väärin.
”Päässänne on ammottava haava, hyvä herra. Se on pakko hoitaa tai alatte pian kärsiä verenhukasta. Sen lisäksi meidän on varmistettava, oletteko saaneet muita vammoja päänalueelle”, Christian selitti mahdollisimman rauhallisella äänellä. ”Pahimmassa tapauksessa vammat voivat olla hengenvaarallisia. Joten suosittelen lämpimästi teitä rauhoittumaan ja asettumaan, jotta me saamme tutkittua teidät.”

Christian ohjasi paarit sisään heiluriovesta vitivalkoiseen tutkimushuoneeseen, jonka keskiössä oli säädettävä tutkimustuoli. Sairaala oli päivittänyt varustuksensa näihin tuoleihin jo jotain vuosia sitten. Suurimman osan perustutkimuksista saattoi tehdä ihan vain paikallaan. Sillä saattoi ottaa ja analysoida suurimman osan perusnäytteistä. Sillä saattoi kuvata, juurikin esimerkiksi päävammat. Lisäksi se seurasi ohjelmoituna potilaan peruruumiintoimintoja.

Huoneen liikesensoreiden havaitessa liikkeen, kirkkaat valot syttyivät valaisemaan huonetta, hoitotuoli ja tietokoneet käynnistyivät. Christian niin rakasti nykytekniikkaa. Hoitotyö ei ollut koskaan näin helppoa.
”Kyle, voitko auttaa arvon herran tuoliin istumaan niin voimme aloittaa”, Christian sanoi istuutuessaan satulatuoliin tietokoneen äärelle. Hänen oli siirrettävä ambulanssista saadulta tabletilta tiedot järjestelmään, jolloin hän saisi eteensä tämän potilaan tiedot, sekä koko hoitohistorian a:sta ö:hön lueteltuna. Sen jälkeen he voisivat aloittaa hoitotoimenpiteet.

Mies suorastaan karjaisi vastalauseeksi Christianille. Hän ei näyttänyt ymmärtävän omaa tilannettaan juuri ollenkaan. Tuota ei kiinnostanut se että päästä vuosi verta, eikä tuota näyttänyt se edes haittaavan. Mies taisi olla sellaisessa humalassa, ettei tuo enää edes tuntenut kipua. Kyle olisi voinut pyöräyttää silmiään moiselle käytökselle, mutta sen sijaan hän painoi oman kätensä miehen hartialle ja painoi tuon hellästi tukevammin kiinni paareihin heidän matkasessaan tutkimushuoneeseen. Nyt mies ei ainakaan pääsisi riehumaan ja huitomaan heitä. Tuo ei tosin näyttänyt pitävän siitä, että Kyle piti tuota aloillaan ja yritti rimpuilla, tosin hyvin hyvin väsyneen oloisesti.

Huoneeseen saavuttuaan Kyle asetti paarit aivan tuoliin kiinni sillä aikaa kun Christian siirtyi koneen ääreen. “Noniin, siirrytäänhän sitten tuolille.”, Kyle totesi ystävälliseen sävyyn ja ryhtyi siirtämään heidän juoppoaan tuolille. Ainoa vain, että mies ei ollut vieläkään niin yhteistyöhaluinen. Tuo ryhtyi örisemään jotain, josta Kyle ei saanut selvää, ja yritti riuhtoa itseään irti Kylen otteesta. “Rauhoittukaas sitten, niin pääsette nopeammin kotiinkin.”, Kyle piti rivakan otteen miehestä ja sai kuin saikin lopulta tuon istumaan hoitotuoliin, ja huokaista äänettömästi helpotuksesta, sillä ei ollut saanut itseensä vielä mustelmia. Rauhoittava vaikutti miehen elimistössä vielä sen verran, ettei tuo kyennyt täysin hallitsemaan itseään tai ruumistaan.

Christian kuunteli heidän potilaansa ja Kylen kamppailua. Potilas, jonka nimi näytti olevan Max Cambell, ei ollut lainkaan yhteistyöhaluinen. Tämän perusteella alkoi vahvasti näyttää siltä, että heidän olisi pakko rauhoittaa mies ennen toimenpiteiden alkua. Muutoin Kyle ja heidän laitteensa olisivat vaarassa. Eivätkä he yksinkertaisesti saisi töitä tehtyä, jos tämä jatkaisi riehumistaan samaan tahtiin.

”Kyle, olisitko ystävällinen ja valmistelisit herra Cambellille uuden annoksen rauhoittavaa, jotta me voimme hoitaa työmme”, Christian sanoi tutkien potilastietoja. Mies ei ollut allerginen millekään, eikä tämä ollut hänen ensimmäinen merkintänsä. Ilmeisesti tyyppi oikein nautti lääkärireissuista, sillä tämä on ollut selvästi tasaisin väliajoin paikattavana, melkein jokaisessa New Yorkin ensiapuyksikössä. Lista oli nopeallakin silmäilyllä harvinaisen kattava. Ei ollut kuitenkaan Christianin asia moralisoida. Hänen tehtävänsä oli nyt tutkia ja hoitaa herra Cambellin tämän kertainen vamma. Potilastietojen perusteella heillä ei ollut hoidossa mitään erityishuomioitavaa.

Christian kääntyi takaisin Kylen ja herra Cambelin puoleen, juuri parahiksi nähdäkseen, miten mies potilastuolissaan keräsi voimiaan huitaistakseen Kyleä. Näky sai ihmissuteen vauhtia. Hän syöksähti miesten väliin, kiepauttaen Kylen nopeasti rintakehäänsä vasten, ottaen omaan selkäänsä, lääkityksestä huolimatta, hyvin mojovan iskun. Häntä se ei kuitenkaan juurikaan hetkauttanut. Kyle olisi saattanut hyvinkin älähtää ja saada mustelman.
Seuraavaksi Christian kääntyi potilaan puoleen, kiepauttaen nyt Kylen selkänsä taakse turvaan. ”Anna se ruiske”, hän sihahti hoitajalleen hiljaa. Potilaalleen hän sen sijaan sanoi; ”Herra Cambell, teidän on nyt rauhoituttava. Jos te olette vaaraksi hoitohenkilökunnalle, meille ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin sitoa teidät.”

“Tulee heti.”, Kyle käänsi selkänsä ja ryhtyi valmistelemaan ruiskua. Häntä ei juurikaan pelottanut, että potilas löisi häntä, mutta oikeastaan hän ei edes uskonut että tuo kykenisi siihen tuossa tilassaan. Siksi hän kai saattoi luottavaisesti kääntää selkänsä aggressiivista potilasta kohden ja ryhtyä puuhaamaan muuta.
Aina siihen asti että tunsi yllättäen lihaksikkaan käden ympärillään joka kiskaisi hänet nopeasti kasvot edellä vasten lihaksikasta rintakehää. Kyle ei edes ehtinyt tajuamaan mitä oli tpaahtunut, ennenkuin se oli tapahtunut. Hänen sydämensä ryhtyi takomaan villisti siinä vaiheessa kun hän tajusi Christianin pitelevän häntä itseään vasten. Jalat tuntuivat muuttuvan hyytelöksi ja oli vähällä etteivät ne antaneet periksi. Vaistomainen reaktio oli tarttua kiinni paidanrintamukseen jottei hän vanhingossakaan putoaisi lattialle.

Sitten hän kuuli mäjähdyksen, kun liha iskeytyi lihaa vasten, ja hän tajusi lopulta mitä oli meneillään. Työmoodi katosi sen sileän tien. Christian oli suojellut häntä iskulta. Tuo oli ottanut iskun vastaan hänen puolestaan.
Ja seuraavaksi kirurgi päästi hänet pois syleilystään ja siirsi hänet selkänsä taakse. Kyle katsoi Christiania säikähtäneillä peuransilmillään. Hän tunsi itsensä jotenkin haavoittuvaiseksi, vaikka äsken hänellä ei ollut ollut mitään ongelmaa. Christian oli kuitenkin jotenkin onnistunut tällä tempullaan säikäyttämään hänet, vaikka Kyle ei ymmärtänytkään aivan että miten. Hän napsahti kuitenkin ylos ajatuksistaan kun Christian vaati häneltä ruisketta. Kyle haparoi ruiskun takaisin käsiinsä pieneltä sivupöydältä, ja ojensi sen tärisevin käsin Christianille. Hän tuijotti miestä edelleen silmät selällään, aivan kuin ei olisi uskonut toista todelliseksi.

Kun Christian tunsi ruiskun viileän pinnan ja muodot käsissään, hän puristi esineen käteensä. Ehkä hieman tarpeettomasti voimaa käyttäen, hän tarttui potilaan käteen. Ambulanssissa miehelle oli laitettu jo kanyyli, joten lääkkeen saisi helposti suoraan miehen suoneen. Kunhan hän vain saisi tähdättyä ensin ruiskun päällä oikeaan reikään, mikä vaikeutui huomattavasti kun mies ryhtyi heilumaan kaikella voimallaan vastustaessaan toimenpidettä. Toivon mukaan Kyle älyäisi pysyä edelleen hänen selkänsä takana, ettei tämä saisi kuitenkin osumaa herra Cambellin nyrkistä. Heidän oli turha kutsua paikalle vartijoita, sillä kun nuo pääsisivät paikalle potilas olisi jo kanttu vei.
Juuri kun Christian sai ruiskun paikalleen, hän tunsi viiltävää kipua vasemmassa ohimossaan ja näki tähtiä. Mitä ilmeisemmin heidän potilaansa oli onnistunut vielä tirvaisemaan häntä ohimoon viimeisenä kostonaan. Jonkun muun isku olisi varmasti onnistunut tainnuttamaan, mutta ei ihmissutta.
Christian hallitsi parhaansa mukaan päässään jyskyttävän kivun ja pumppasi rauhoittavan aineen kanyylin kautta Cambellin suoniin. Eti sen tehtyään, hän sulki ruiskun nyrkkiinsä ja astui askeleen taakse päin. Vaikutus oli häkellyttvä. Miehen silmät alkoivat lipsumaan samantien kiinni ja tuo rauhoittui silmissä, valahtaen lopulta aivan rennoksi paikalleen.

”Tilanne hallinnassa”, Christian huokaisi. Hänen ohimollaan sykki ja jomotti. Herra Cambell oli onnistunut lataamaan melkoisen suoran päin hänen näköään. Onneksi kipu laantuisi nopeasti. Hänellä saattoi hyvinkin olla päivän kaksi musta silmä, mutta ei sen pahempaa. Täytyi kuitenkin myöntää, että mies osasi lyödä. Siitä huolimatta, että oli saanut melkoisen annoksen rauhoittavaa jo autossa.

Kun kipu lähti hiljalleen laantumaan, Christian muisti viimein myös Kylen. Hän kääntyi nuoren miehen puoleen, vain nähdäkseen, kuinka tuo tuojotti häntä jälleen vihreillä peuransilmillään. Näky sai Christianin sydämen hakkaamaan. Samalla hän myös tiedosti mitä oli juuri tehnyt. Hän oli juuri napannut Kylen syliinsä ja puristanut rintaansa vasten. Jos hän ei olisi ollut niin keskittynyt heidän potilaaseensa ja mitä kaikkea mies ehtisi tuhota, hän olisi saattanut jopa nauttia tilanteesta. Mitään tilannetta ei olisi tosin tullutkaan, jos herra Cambell ei olisi lähtenyt huitomaan nyrkeillään.
Nyt tilanteen rauhoituttua Christian saattoi panna merkille kuinka Kylestä lähtöisin oleva mieto tuoksu viipyi edelleen hänen vaatteissaan. Nyt hän muisti myös, miten viileältä ja pieneltä ihmismies oli tuntunut hänen vartaloaan vasten. Tämä kaikki sai hänen oman elimistönsä lämpenemään ihan eri tavalla.
”Oletko kunnossa?” Christian kysyi, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut.

Kyle painoi käsiään rintaansa vasten. Tilanne oli saanut hänet säikähtämään. Ei, potilaan käytös ei ollut saanut häntä säikähtämään näin, vaan se miten Christian oli toiminut, suojellut häntä. Hänen mielensä yritti ymmärtää tilannetta edelleen. Näin jälkeenpäin hän tajusi, että Christian oli toiminut aivan liian nopeasti, eikä tuo ollut näyttänyt olevan kovinkaan moksiskaan lyönnistä, vaikka se oli kuulostanut aika melkoiselta. Tosiaan, hänen pasmansa olivat menneet sekaisin tästä koko tilanteesta. Olihan Kyle kohdannut aggressiivisia potilaita ennenkin, joten miksi hänen sydämensä nyt takoi tällä tavalla?
Seisoessaan vielä Christianin selän takana turvassa, hän kuuli uuden mäjähdyksen, potilaan rimpuillessa vastaan. Tuon täytyi sattua, ja olisi varmasti vienyt häneltä itseltään tajun hetkeksi, tai sitten se vain näytti ja kuulosti kovemmalta kuin oli. Niin sen täytyi olla, eikai Christian olisi muuten enää tuossa seissyt.

Sitten tilanne olikin ohi. Christian oli saanut potilaan rauhoitettua kaikesta huolimatta ja oli edelleen tolpillaan. Kyle katsoi vaaleaa kirurgia silmät suurina, ymmärtämättä vieläkään aivan täysin mitä oli juuri tapahtunut. Christian kysyi hänen kuntoaan, vaikka potilas ei ollut koskenutkaan häneen, ja Kylen piti olla se joka kysyisi tuota. ”J-jo-joo, o-ol-olen.”, Hänen änkytyksensä paheni, olihan tilanne ollut hyvin hermostuttava, ja Kyle saattoi huomata käsiensä tärisevän vasten rintaansa. Hän ei ollut edes huomannut sitä aikaisemmin. Vaikka häntä ei pelottanut, tai ainakaan hänestä ei tuntunut siltä. Mutta silti.. Jokin oli saanut hänet reagoimaan näin. ”O-o-ole-oletko s-si-si..”, Kyle ei saanut sanoja suustaan mikä turhautti häntä. Hän puristi kätensä nyrkkeihin, jäykiksi sivuilleen. Perhana. Häntä ärsytti kun näin kävi. Häpeä värjäsi hänen poskensa punaisiksi ja sai kyyneleet kirpoamaan hänen silmiinsä. Eikä se vieläkään johtunut siitä, että heidän potilaansa oli ollut hieman aggressiivisempi. Kyle ei halunnut näyttää tälläiseltä Christianin edessä. ”H-he-helvetti!”, Hän sähähti hiljaisesti hampaidensa välistä ja käänsi selkänsä vaalealle kirurgille, pidätellen häpeän kyyneliään. Hänen pitäisi saada rauhoittua, muuten puhumisesta ei tulisi mitään.

Kyle näytti vähintäänkin säikähtäneeltä ja häkeltyneeltä. Christian ei ollut aivan varma johtuiko se potilaan agressiivisuudesta vai tilanteesta ylipäätänsä. Aiemmasta päätellen tämä ei ollut ensimmäin agressiivinen potilas, jonka mies oli työuransa aikana kohdannut. Todennäköisesti tilanne kokonaisuudessaan oli saanut Kylen hetkellisesti pois raiteltaan. Christian katseli miten tämän poskille nousi hiljalleen puna ja kuunteli miten tämä takelteli jälleen vahvasti sanoissaan. Tähän piirteeseen Christian oli kyllä jo ehtinyt tottua kuluneen viikon aikana, mutta näin vahvana se pisti hieman korvaan.

”Minä voin ihan hyvin. Silmäkulmaa jomottaa hieman, mutta ei tässä mitään sen suurempaa vahinkoa ole ehtinyt tapahtumaan.” Ohimon tykytyksestäkin alkoi hiljalleen taittumaan se pahin kärki pois. Hän voisi tosin käydä nappaamassa kipulääkkeen viemään loputkin särystä mennessään. ”Käy vaikka ulkona hetki rauhoittumassa, jos haluat. Juo lasi vettä ja tule sitten takaisin. Minä pistän tämän kaverin sillä aikaa lepareihin ja tarkastan tuon pään haavan sillä aikaa. Tuskin tuo nyt enää ryhtyy minua tirvomaan.”
Christian väläytti Kylelle mahdollisimman rennon ja hyväntuulisen hymyn rauhoittamaan ja kertomaan, että tilanne oli jo ohitse. He olivat selvinneet tästä ilman sen kummempia vammoja ja nyt öykkärikin oli onnellisesti kanttu vei.

Tämän sanottuaan Christian kääntyi takaisin potilaan puoleen ja ryhtyi ottamaan esiin tuoliin kuuluvia siteitä, joilla miehen saisi sidottua paikoilleen tutkimusten ajaksi. Tämän tehtyään hän kääntyi haavan puoleen ryhtyen puhdistamaan sitä vanun ja puhdistusaineen avulla.

Kyle nyökkäsi, selkä edelleen Christiania kohden. Hän todellakin tarvitsisi hetken itselleen voidakseen rauhoittua, muuten koko loppuyöstä ei luultavasti tulisi mitään, hän änkyttäisi vielä useamman tunnin, pahasti, jos ei nyt käyttäisi tilaisuutta hyväkseen käydä ulkona. Ehkä hänen pitäisi aloittaa tupakointi, josko se onnistuisi hillitsemään hänen hermojaan. Tosin tapa oli ällöttävä ja haisi, joten tuskimpa. ”K-k-kii-kiitos.”, Kyle änkytti lopulta vastauksensa Christianille kun tuo kääntyi jatkamaan heidän potilaansa kanssa, ja suuntasi sen jälkeen ulos tutkimushuoneesta rivakoin askelin.

Pää painettuna Kyle asteli ohitse vastaanottoaulan suoraan ulos, oville josta he vain hetkeä aikaisemmin olivat hakeneet tämän kyseisen potilaan. Hän ei edes vilkaissut Jessien suuntaan, peläten naisen näkevän hänen punoittavat kasvonsa ja kyyneleistä kiiltävät silmänsä. Ulkona Kyle painoi selkänsä seinää vasten ja valui kyykkyyn, haudaten kasvonsa polviensa ja käsiensä suojaan. Hän veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa syvään ja rauhallisesti, rauhoitellen itseään. Olipa noloa. Mutta se johtui Christianista, siitä miten toinen oli toiminut ja ottanut hänet syleilyynsä sillä tavalla. Se oli säikäyttänyt hänet enemmän kuin potilaan nyrkeillä huitominen. Kyle asetti toisen kämmenensä rintaansa vasten, jossa sydän takoi edelleen melko villisti. Tämä ei ollut hyvä. Hän oli tuntenut jotain muutakin kuin pelkkää säikähdystä ja hämmennystä. Hän oli tuntenut seksuaalista vetoa kirurgiin.

Kyle työnsi nopeasti ajatukset pois mielestään ja puristi silmänsä kiinni. Hän laski mielessään hitaasti kymmeneen ennenkuin avasi silmänsä, tuntien olonsa hiljalleen paremmaksi. Hän vietti kuitenkin vielä toisen hetken ulkona, siihen asti että häntä alkoi paleltaa, ennenkuin nousi palatakseen sisälle. Hän ei millään halunnut kohdata kuitenkaan Christiania näin pian, mutta pakko se oli. Ehkäpä hänen työmoodinsa napsahtaisi takaisin päälle nyt, kun hän tunsi olonsa jo hiljalleen paremmaksi. Kyllä, hän pystyisi olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja jatkamaan edelliseen tapaan työskentelyä. Kyle nyökkäsi itselleen palatessaan sisälle, uskotellen itselleen olevansa jälleen kurissa. Hänen silmiään ei enää kirvellyt kyyneleet ja poskien punoitus johtui enää viileästä ulkoilmasta, joten nekin läikät katoaisivat pian hänen poskiltaan. Kyle asteli nopeasti takaisin tutkimushuonetta kohden, jottei Christian ehtisi huolestua hänestä tämän enempää.