Tahra K-18

Elliot havahtui rukouksistaan lasin särkymisestä lähtevään ääneen. Hänen teevadin kokoisiksi laajenneiden silmien katse lennähti salamansa talon suuntaan, vaikka hän pelkäsi sitä mitä tulisi näkemään. Hän havaitsi ensimmäisenä liikettä yläkerrassa ja näki Danten ikkunassa. Helpotuksesta kielivä älähdys pakeni Elliotin suusta kun hän ei nähnyt miehessä mitään vaurioita.
Vasta silloin hän näki vampyyrin, joka ryntäsi häntä kohti. Elliotin ensimmäinen ajatus oli paeta. Se oli puhtaasti vaistonvarainen ja valtasi hänen koko mielensä niin, ettei tilaa löytynyt muille ajatuksille. Hän ei kuitenkaan pääsisi pois edessään olevasta ovesta, joten vaistomaisesti hän ryömi auton ohjaamon läpi kuskin puoleiselle ovelle, avasi sen ja yritti juosta ulos.
Paitsi, että hän päätyi sotkemaan jalkansa toisiinsa, mikä johti siihen, että hän päätyi rähmälleen maahan. Hän tunsi kämmeniensä ja polviensa repeytyvän auki asfalttia vasten, mikä sai hänet älähtämään kivusta.

Ennenkuin Elliot ehti paeta autosta, auton täytti matala kurkkumurina. Remy oli aistinut pelkoa isäntänsä ystävässä ja nähnyt lähestyvän uhkan. Ja nyt kun Elliot kömpi vauhdilla ulos autosta, vain sotkeutuakseen jalkoihinsa. Remy seurasi perässä. Se asetti ikäänsä nähden suuren kehonsa Elliotin ylle, suojellen tuota näin lähestyvältä uhkalta. Remy muisti hajun nyt kun se tuli lähemmäs. Häntä nousi tuuheana pystyyn, korvat painuivat päätä myöten alas ja Remy murisi hampaitaan paljastellen, haukkuen raivokkaasti, turkki pörheänä näyttääkseen vielä suuremmalta.

Tässä vaiheessa Dantelle iski hätä. Hän kuulee Remyn haukkuvan kuin vimmoissaan, ja pelkää jo pahinta. Ainoa vain, että hän makasi siinä maassa lasinsirujen keskellä. Eihän tässä muuten mitään, laskeutuminen oli ollut melko hieno ja hän uskoi jalkansa ainoastaan tärähtäneen osumasta. Se mikä häntä haittasi oli vasemmassa käsivarressa törröttävä lasinsiru. Dantella ei kuitenkaan ollut aikaa moiseen. Hän kompuroi jaloilleen ja lähti niin nopeasti kuin pystyi kohti autoaan.

Räksyttävä rakki ei paljoa vampyyria pelottanut. Se näytti nautiskelevan näystä, pienestä pojasta maassa rähmällään. Vampyyri nauroi surkealle näylle ja lähestyi hitaasti. Se näytti kuitenkin epäröivän hieman, koiran takia, mutta lähestyi kuitenkin. 
"Painuhan helvettiin siitä, rakki.", Vampyyri kähähti ja teki hyökkäävän eleen, uskoen sen pelästyttävän koiran pois. Remy ei kuitenkaan siirtynyt paikoiltaan.

Elliot valitti hiljaa, sillä hänen kämmenensä ja polvensa tuntuivat olevan tulessa. Farkkujen kangas oli taatusti repeytynyt. Samassa hän kuuli uhkaavan murinan yläpuoleltaan ja sai näkökenttäänsä parin tassuja. Hänellä meni hetki tajuta, että Remy oli asettunut hänen ylleen suojelemaan häntä. Ajatus tuntui uskomattomalta. Eihän koira ollut tiennyt hänen olemassaolostaankaan kuin muutamia tunteja.
Samassa vampyyri olikin jo heidän kohdallaan. Se näytti kuitenkin epäröivän hieman Remyn vuoksi. Elliot tiesi ettei voinut jäädä tähän makaamaan. Hänen olisi pitänyt jatkaa pakenemista, mutta kauhu vampyyrin näkemisen vuoksi tuntui lamaannuttavan hänen koko elimistönsä. Enää hän ei vapissut. Hengitys kulki tiheään, mutta tasaisesti. Hän saattoi vain tuijottaa kauhuissaan edessään seisovaa vampyyria. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt vampyyria. Hän oli saanut tähän asti elää hyvinkin turvallista ja vampyyritonta elämää. Ensimmäinen kokemus ei ollut kokemus, jonka hän olisi halunnut uusia. Jos siis selviäisi hengissä seuraavien viidentoista minuutin jälkeen.

Remy haukkui raivokkaasti pitääkseen uhkan poissa. Se oli suojeluskoira jonka tehtäviin kuului tehdä kaikkensa isäntänsä suojelemiseksi. Elliot oli isännän ystävä, joten myös tuota täytyi suojella. Vampyyri tosin ei näyttänyt pelkäävän. Se epäröi ainoastaan siksi ettei tahtonut tulla purruksi. Nopealla liikkeellä vampyyri kuitenkin loikkasi sivuun, ja potkaisi Remya kaikin voimin kylkeen. Koira lensi lensi potkun voimasta muutaman netrin päähän kivusta ulvoen.
Remyn ulvaisu sai Danten juoksemaan kovempaa.

Se ei kuitenkaan riittäisi. Vampyyri iski kätensä Elliotin hartioihin siinä samassa kun koira oli pois tieltä. Seuraavaksi revittiin kaulaliina pois tieltä ja vampyyrin hampaat puhkaisivat kaulan pehmeän ihon.
"Elliot!", Dante saa silmiensä eteen näyn joka tulisi varmasti aiheuttamaan painajaisia. Remy makasi kauempana, läähättäen tuskissaan ja silti se pyrki ylös, Elliot maassa ja vampyyri tuon päällä kaulalle kumartuneena. Dante puri hammastaan, tähtäsi, ja laukaisi aseensa vampyyrin takaraivoon kahdesti. Hän ei pysähtynyt ja jääbyt miettimään, vaan kumartui juostessaan nappaamaan veitsen saappaansa varresta. Dante riuhtaisi lamaantuneen vampyyrin pois Elliotin niskasta ja katkaisi kaulan yhdellä nopealla sivalluksella.
"Elliot! Elliot! Oletko kunnossa?!", Dante viis veisasi omista kivuistaan kumartuessaan Elliotin puoleen. Hän ei antaisi tätä itselleen koskaan anteeksi.

Elliot huusi puhtaasta kauhusta kun vampyyri yht'äkkiä hävisikin hänen näkökentästään ja samoin kun hän ei nähnyt enää Remyä vaan kuuli koiran ulvovan kivusta. Ei tarvittu ydinfyysikkoa kertomaan hänelle, että se ainoa suoja, joka hänellä oli ollut vampyyria vastaan oli poissa. Hän kuolisi. Mutta jopa Elliot käsitti ettei hän vain voinut antaa olla ja antautua. Hänen täytyi edes yrittää ja taistella vastaan. Eihän hänen elämänsä kummoista ollut, mutta se oli elämää ja aina kuolemaa parempaa. Hän oli jo komentamaisillaan ruumistaan liikkeelle, sillä hänen täytyi tehdä jotain muuta kuin maata tässä, mutta sitten jokin tarttuikin häntä raudanlujalla otteella kiinni hartioista. Elliot yritti rimpuilla otetta vastaan ja muistaa kaiken sen mitä koulussa oli opetettu.
Kaikki unohtui kun hän tunsi ensin viileän ilman kaulan paljaalla iholla ja sitä seuraavan pistävän, sekä repivän kivun tunteen. Elliot oli jo huutamaisillaan henkensä edestä, kun puremasta aiheutuvat tuntemukset iskivät häneen kuin salama.
Se alkoi pienestä, mutta levisi valon nopeudella koko hänen vartaloonsa. Tunne oli kertakaikkisen... Upea. Oli kuin miellyttävä tuli olisi korventanut häntä sisältä päin. Se otti hänen koko ruumiinsa valtaansa, eikä Elliot voinut kuin huokaista nautinnosta. Puhdas, peittelemätön nautinto löi hänen lävitseen, joka kerta kun vampyyri imaisi uuden suullisen ja sai hänet taipumaan.

Sitten vampyyri olikin jo poissa ja Elliot rojahti kylmään maahan. Hän tunsi olonsa hienoisella tavalla heikoksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen miten hänen ruumiinsa huusi kun pakottavan nautinnon lähde oli irroitettu hänestä. Elliot tunsi itsensä hassulla tapaa nälkäiseksi. Hän halusi lisää. Hän tarvitsi sitä, että vampyyri upottaisi hampaansa tai edes jotain, uudestaan hänen sisäänsä.
Elliot kuuli Danten äänen. Mies huusi ja kuulosti huolestuneelta. Elliot ei voinut vain käsittää miksi

Dante läpsäisi Elliotin poskia hellästi nostaessaan toisen syliinsä. Hänen pitäisi ilmoittaa tästä, hänen pitäisi pyytää lääkintämies paikalle hoitamaan Elliotia. Hänen pitäisi viedä myös Remy eläinlääkärille. Kaikki mitä hänen piti tehdä juoksi ympyrää hänen päässään mutta kuitenkaan Dante ei saanut itseään liikkumaan. Hän tunsi sydämensä jättävän lyöntejä väliin ja ehti hetken aikaa ajattella saavansa sydänkohtauksen. Sehän tästä vielä puuttuisikin.
Lopulta Dante kuitenkin sai itsensä liikkeelle. Hän hälytti rannelähettimellään apua ja käänsi sitten hetkeksi katseensa tuskaiseen lrmmikkiinsä joka yhä yritti saada voimaa tassuihinsa noustakseen ylös.
"Remy, paikka tyttö, paikka! Älä liiku.", Dante tunsi äänensä murtuvan. Hän ei ollut koskaan mokannut näin pahasti kentällä. Tämä kaikki oli hänen syytään ja nyt muut saisovat maksaa hänen virheistään. Dante tunsi kyynelten kerääntyvän silniinsä, sumentaakseen hänen näkönsä.

Hiljalleen, hänen päänsä rupesi selkeytymään. Kuuma hyvänolontunne rupesi hälvenemään ja Elliot tunsi sateen kasvoillaan yhä selkeämmin. Maailma hänen ympärillään rupesi jälleen selkeytymään. Hän näki Danten kasvot yläpuolellaan. Mies itki. Miksi? Mitä oli tapahtunut?
Samassa tilanne selvisi hänelle koko kauheudessaan. Häntä oli purrut vampyyri. Hän oli ollut vähällä kuolla ja hän voisi itseasiassa kuolla vieläkin. Elliotin kädet lennähtivät kaupalle ja hänen sormensa etsivät edelleen verta tihkuvan haavan sieltä.
"Dante..." Elliot henkäisi. Kauhu alkoi kuplimaan hänen sisällään uudelleen, vaikka tilanne oli jo ohi. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin hänen silmiinsä. Häntä pelotti.

Dante säpsähti nimensä kuullessaan ja tatkensi katseensa Elliottiin.
"Elliot! Oletko kunnossa? Olen pajoillani tästä.. niin pahoillani!", Jälleen hänen äänensä murtui ja Dante käänsi häpeissään katseensa pois hän nosti vahingoittumattoman kätensä kasvoilleen ja kuivasi vimmaisena kasvonsa. Hänen piti nyt ryhdistäytyä ja ottaa vastuu teoistaan.
Dante laski hellästi Elliotin käsistään voidakseen katsoa tuon hsavaa. Se ei ollut niin paha kuin hän oli pelännyt, mutta tihkui edelleen verta. Dante käänsi katsettaan etsien jotain jota painaa haavaan ja näki takanaan Elliotin kaulahuivin. Hän nappasi sen ja ojensi sen Elliotille.
"Paina tätä haavaan. Apu tulee kohta. Minä käyn katsomassa Remya.", Danten ääni oli edelleen itkusta käheä, mutta kasvoilla oli päättäväinen ilme. Hän nousi ripeästi, linkkasi Renyn luokse js nosti koiran erittäin varovasti syliinsä. Dante ei edes huomannut et hänen kädedtäön törrötti edelleen pala lasia, vaan kantoi Renyn nopeasti auton pehmeällä takapenkille lepäämään. "Odota tässä, tyttö, vien sinut pian lääkäriin.", Oven suljettuaan Danye nilkutti takaisim Elliotin luokse odottamaan apuvoimia.

Elliot otti kaulahuivin Dantelta ja painoi sen haavalle. Danten määrätietoinen toiminta tuntui rauhoittavalta, vaikka tuokin oli selvästi järkyttynyt tilanteesta. Elliot painoi sitä kaikella voimalla, vaikka epäilikin ettei se ollut riittävästi. Samalla hän yritti hengittää syvään ja rauhallisesti, jotta ei rupeaisi hyperventiloimaan ja tekisi omalla panikoinnillaan tilanteesta entistä pahempaa. Hän ei halunnut antaa toiselle lisää syytä huolestua kun tunsi olonsa melko hyväksi. Oikeastaan, kun hän yritti rauhoittua ja keskittyi ruumiinsa fyysisiin tuntemuksiin niin, jos laskettiin pois se, että hänellä oli kylmä niin ainoa vika, jonka hän varsinaisesti itsestään löytänyt kuin pienen kivun kaulallaan.

Varovaisesti hän lähti hivuttautumaan istualleen, koska maassa oli oikeasti kylmä. Tällä hetkellä hän tutisi sen vuoksi, ei pelosta. Pystyyn päästyään hän totesi ettei tuntenut muuta kuin kevyttä huimausta.
"Sinun täytyy ehdottomasti opettaa minut ampumaan." Elliot tunsi syyllisyyttä, koska oli ollut tiukan paikan tullen täysin hyödytön. Hän ei ollut kyennyt tekemään mitään. Varsinainen yllätys se ei ollut. Mutta nyt kun se oli koettu, Elliot ei missään nimessä halunnut kokea uudestaa.

"Katsotaan sitä sitten joskus..", Dante mutisi vastaukseksi. Hän ei totta puhuakseen tiennyt, pystyisikö enää katsomaan Elliotia tämän jälkeen silmiin. Hän oli melko varma että Elliot oli sitä paitsi vitsaillut, tuo ei varmasti enää poistuisi hänen toimistostaan jos edes halusi jatkaa töitä. Dante kyykistyi Elliotin vierelle tarkkaillen toisen kasvoja, etsien lisää merkkejä vahingoittumisesta ja mahdollisesta shokista. Hän huomasi Elliotin farkkujen hajonneen polvesta ja näki verta iholla. Ei kuotenkaan niin vakava vamma että se vaatisi välitöntä hoitoa. Niimpä Dante nousi seisomaan ja kiinnitti nyt huonionsa viimein verta tihkuvaan käteensä ja katseli lasin palaa jos hän vetäisi sen irti, hän luultavasti vuotaisi vielä runsaammin verta ja saattaisi huonolla tuurilla vahingoittaa hermoja tai jänteitä. Niimpä Dante päätti jättää suurehkon palan törröttämään käsivartensa sivusta vielä hetkeksi. Hän kieraisi toisella kädellä rintaansa sydämen kohdalta kuin helpottaakseen närästyksen tunnetta.

Eikä heidän onneksi tarvinut odottaa apua kauaa. 10 minuuttia siitä kun Dante oli noussut Elliotin viereltä paikalle saapui Heavenin lääkintäauto seka muutama kenttätutkija.

Elliot hätkähti Danten tylyä äänensävyä ja katseli nyt esimiestään pelokkaana, sillä juuri nyt mies tuntui juuri siltä. Vielä hetki sitten Elliot olisi voinut pitää tuota jonain ystävän tapaisena, mutta tämä tilanne tuntui palauttavan hänet oikeaan lestiin. He eivät olleet ystäviä, vain työntekijä ja -antaja, jotka olivat joutuneet tiukkaan tilanteeseen. Dantella oli varmasti paljon muutakin mietittävää kuin Elliotin ampumaharjoitukset. Se oli ihan ymmärrettävää.
Danten liikkuessa Elliot huomasi viimein tuon käsivarressa törröttävän valtavan lasinsirun. Hän älähti kauhistuneena ja oli vähällä ruveta hössöttämään sen vuoksi, mutta puri kuitenkin ennemmin kieltänsä. Dante tuskin kaipaisi hänen huolenpitoaan juuri nyt. Eihän hän edes osaisi tehdä mitään miehen hyväksi.
Kuinka ollakkaan, Elliot tunsi jälleen kyynelten polttelevan silmiensä takana. Hän oli täydellisen avuton.


Lääkintäauto saapui mukanaan Heavenin omat, erikoiskoulutetut ensihoitajat. Heitä oli neljä kappaletta, joista kaksi kävi Elliotin kimppuun ja toinen työpari ryhtyi hoitamaan Dantea.
Elliot alistui kiltisti lääkintämiesten hoidettavaksi. Hän antoi käsiensä pudota syliinsä ja vastaili noiden kysymyksiin kuten asiaan kuului. Ensimmäiseksi hänet käärittiin lämpimään peittoon. Sen jälkeen hän saikin sormeensa laitteen joka mittasi hänen elintoimintojaan. Hoitaja piti silmällä koko ajan laitteen lukemia kun ryhtyi tutkimaan Elliotin kaulan haavaa.
"Siisti purentahaava. Ei repeämiä. Ei vuoda enää", tuo informoi kolleegaansa samalla.
"Voi vittu! Elliot?"
Elliot hätkähti tutun äänen kuullessaan. Näemmä keskuksesta oli tutkijoiden mukana lähetetty pari agenttia varmistamaan tilanne, sillä muuta syytä Antonin läsnäololle ei ollut. Elliot irvisti nähdessään veljensä.
"Mitä helvetin nimessä sinä täällä teet?" Anton kysyi. Rynnätessään pikkuveljensä luokse, hän melkein tyrkkäsi tuota hoitaneet ensihoitajatkin pois tieltään.
"Dante..."
Enempää Elliot ei ehtinyt sanoa kun hänen veljensä kasvot muuttuivat tomaatinpunaisiksi puhtaasta raivosta. Elliot ei ehtinyt edes estellä tuota, kun Anton jo ponkaisi jaloilleen etsiäkseen Danten käsiinsä. Sen verran Elliot ehti kuulla, veljensä jupinoista, että tuo oli valmis kuohimaan ja paloittelemaan Danten kun saisi miehen käsiinsä.
Eikä Elliot tarvinnut enempää syytä noustakseen itse ylös hoitajien vastusteluista huolimatta.

Dante yritti parhaansa mukaan pysyä tyynenä kun hänen kättään alettiin tutkimaan. Hän oli hermo kireällä jo valmiiksi, mutta yritti pitää itsensä rauhallisena ja vastasi kysymyksiin. Dante puri hammastaan ja irvisti tuskaisena kun lasi irroitettiin ja haavaa ryhdyttiin puhdistamaan ja tikkaamaan siinä paikanpäällä.
Ja seuraavaksi katseensa nostaessaan hän kuulee jonkun kutsuvan Elliotia, ja kääntäessään katseensa äänen suuntaan hän tunnistaa Elliotin veljen, joka ei näytä lainkaan iloiselta. Dante tunsi syyllisyyttä ja käänsi katseenaa pois jotta hänen ei tarvitsisi katsoa kuinka vihaiseksi Anton muuttuisi kuullessaan syyn olevan hänen. Mutta vilkaistessan silmäkulnastaan Elliotin suuntaan, Anton oli ko tulossa hänen luokseen. Dante valmistautuo henkisesti.

Hoitajat yrittivät saada Elliotin rauhoittumaan ja istumaan takaisin paikoilleen, jotta tuon haavat voitaisiin hoitaa. Elliot ei välittänyt, hän pyristeli irti lääkintämiesten otteesta, mikä onnistui todennäköisesti vain siksi etteivät nuo saaneet hänestä kiinni kunnolla. Muutoin hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ihan oman heiveröisyytensä vuoksi. Tällä kertaa hänellä kävi kuitenkin tuuri.
Elliot juoksi Antonin perään. Silloin hän huomasi ettei ollut aivan kunnossa. Hän hengästyi muutaman askeleen jälkeen ja huimaus tuntui vain yltyvän, mutta hän ei voinut päästää Antonia raivomaan Dantelle ilman syytä. Tämä ei ollut vähimmässäkään määrin Danten syy. Elliotille olisi voinut käydä näin koska tahansa. Itseasiassa pahemmin, jos hän olisi kohdannut elämänsä ensimmäisen, oikean varmpyyrin yksikseen. Silloin hän olisi kuollut auttamatta. Hänestä ei olisi ollut verenimijälle minkäänlaista mahdollisuutta.

”Mikä helvetti sai sinut ottamaan Elliotin mukaan kenttätehtävälle?” Anton huusi heti kun oli varma, että Dante oli tajunnut hänen olevan paikalla ja valmiina keskustelemaan, tai oikeammin höykyyttämään Dantea. ”Elliotin kuului olla sinun assistenttisi! Ei ihmiskilpi!”
”Anton! Lopeta!” Elliot parahti. Hän kiihdytti askeliaan välittämättä keuhkojaan korventavasta tunteesta ja astui lopulta huojuen Antonin ja Danten väliin. ”Lopeta!”

Heti kun Anton oli tarpeeksi lähellä aloittaakseen räyhäämisen, Dante painoi päänsä kumaraan. "Olen pahoillani. Otan täyden vastuun Elliotin loukkaantumisesta.", Danten ääni on vakaa ja rauhallinen, vaikka hän tunsikin häpeän punoituksen kasvoillaan. Toinen käsi oli edelleen ojennettuna lääkintämiehille, jotka juuri viimeistelivät siteiden laittoa.
"Tiesin, etten olisi saanut ottaa Elliotia mukaan, mutta olimme lounaalla lähistöllä ja lähdin tulemaan tänne niin kiireellä, että ajattelin Elliotin olevan turvassa autossa. Olen pahoillani.", Dante käyttäytyi aivan kuin Elliot ei olisikaan ollut heidän välissään. Hän halusi pyytää anteeksi mahdollisimman monta kertaa. Hän luultavasti pyytäisi anteeksi myös Elliotin vanhemmilta ja lähettäisi noille kirjallisen selonteon ja anteeksipyynnön vielä kaiken lisäksi.
Dante kääntää nyt katseensa kätensä kimpussa pyörivään lääkintämieheen ja mulkaisee tuota pahasti ja kiskaisee kätensä takaisin suoristaessaan selkänsä. Sitten hän siirtää huomionsa takaisin Antoniin.
"Jos haluatte jatkaa tätä keskustelua vielä, voitte tulla toimistooin myöhemmin. Juuri nyt lähtisin mielelläni viemään Remyn hoitoon.", Dante toteaa kylmästi, sillä huoli koirasta oli kova.

”Ja ihan varmasti tulen. Voit olla varma siitä, että otan myös isäni, eli sinun pomosi mukaan, niin voit kertoa hänelle suoraan, miksi Ellioitin kaula on raadeltu auki!” Anton raivosi edelleen välittämättä lainkaan Elliotista.
”Anton, älä!” Elliot yritti vielä epätoivoisesti. Silloin lääkintämiehet saivat hänet uudelleen kiinni ja ryhtyivät ohjastamaan häntä lähemmäs autoa, jotta hänet voitaisiin paikata ennen kuin tilanne olisi selvä. Elliot loi vielä nopeasti epätoivoisen katseen Danten selkään. Hän olisi halunnut huutaa tuon perään ja lähteä miehen mukaan viemään Remyä eläinlääkäriin. Hän halusi tietää miten Remyn kävisi. Olihan eläin ollut osasyynä sille, miksi hänelle ei ollut käynyt pahemmin ja oli sääli, että eläin oli saattanut haavoittua vakavasti rytäkässä.


Seuraavana aamuna Elliot oli kuoleman väsynyt suunnatessaan toimistolle. Lääkintämiehet olivat lähettäneet hänet kotiin lepäämään heti kun hänen haavansa oli hoidettu ja Anton oli kyydinnyt hänet, välittämättä siitä, että häntä olisi kaivattu jälkien siivoamisessa ja selvittämisestä. Siitä huolimatta, että varsinainen sokki oli lähtenyt hellittämään ja Elliot oli päässyt kokemaan traumaa seuraavan reaktiovaiheen, jolloin hän vasta pääsi käsittelemään tapahtumia mielessään, hän oli kuluttanut automatkansa vetoamalla Antoniin ja siihen ettei tuo rupeaisi hankalaksi. Dante oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ei hän voinut mitään sille, että Elliot oli ollut mukana.
Kotona, vaikka hän olisi halunnut vain nukkumaan, hän oli soittanut isälleen ennen kuin Anton ehtisi ja selventänyt tilanteen juurta jaksaen. Hänen ei olisi pitänyt tosin yllättyä siitä kuinka kevyesti isä oli asiaan suhtautunut. Tuo oli ilmeisesti ollut enemmän huolissaan hyvän agentin menettämisestä kuin siitä, että hänen poikansa oli ollut hetkellisessä hengenvaarassa. Tässä tilanteessa oli kuitenkin parempi näin.
Kun Elliot oli saanut uuvuttavan puhelun päätökseen, hän oli rojahtanut sänkyyn, nukkuakseen vain pienissä pätkissä elävien painajaisten välissä. Aamulla hän oli ollut väsyneempi kuin illalla nukkumaan mennessään.

Hän ei ollut kuitenkaan aikaillut, vaan oli ryhtynyt aamutoimiin ehtiäkseen ajoissa toimistolle. Hän halusi ehottomasti nähdä Danten. Hän halusi kuulla, että mies ja Remy olisivat kunnossa.

Yö oli mennyt hitaasti. Ensimmäiset tunnit olivat olleet pahimpia. Remy oli joutunut leikkaukseen, sillä toinen koiran keuhkoista oli puhjennut katkenneen kylkiluun seurauksena. Myös muutama sisäelin oli vairioittunut, mutta Remy selviäisi, mikä oli Dantelle suuri helpotus. Aamuyöllä Remy oli jo pystyntt nousemaan jaloilleen, ja kun koitti aika lähteä töihin se kykeni jo hieman kävelemään. Dante tosin ei antanut sen kävellä kuin sen verran että se sai hätänsä tehtyä. Toimistolleen päästyään Dante oli väsyneempi kuin aikoihin. Hän oli myös autuaasti unohtanut ottaa lääkkeensä, ja istuessaan nyt toimistossaan Dante tunsi sydämessään puristavaa kipua. Se ei ollut vielä vakavaa, mutta jos hän ei pian ottaisi lääkkeitään se saattaisi olla. Alkaessaan koluamaan työpöytänsä laatikkoja, Dante totesi käsiensä tärisevän.

Koska hän oli edellisenä iltapäivänä tullut kotiin Antonin kyydillä, hänen skootterinsa oli edelleen Heavenin parkkihallinsa, minne se oli edellisenä aamuna jänyt. Elliot tunsi kuitenkin  bussit ja kaikki muut julkisen liikenteen tavat, joilla hän pääsi töihin ja sieltä pois. Chicacossa ei todellakaan voinut aina ajaa sellaisilla kulkuvälineillä joissa ei ollut tukevia seiniä ympärillä ja kattoa päällä. Tänään ilma kuitenkin näytti siltä, että Elliot pääsisi viemään skootterin kotiin iltapäivällä. Se ei kuitenkaan ollut ainakaan juuri tällä hetkellä päällimmäisenä hänen mielessään. Toimipisteellä hän ehtisi helposti viemään tavaransa omaan kaappiin pilvenpiirtäjän kellariin ja ehtisi hakemaan vielä vaikka kahvia, jos sellainen olisi kiinnostanut häntä. Hän malttoi juuri ja juuri lyödä kaappinsa oven kiinni, ennen kuin lähti rientämään kohti hissiä. Kikki tuntui kuitenin kulkevan tänään aivan erityisen hitaasti ja ihmisiä näytti olevan liikenteessä aivan liikaa. Hissi pysähtyi taatusti joka kerroksessa ja viipyi jokaisessa paljono pidempään kuin yleensä.

Kun hän pääsi oikeaan kerrokseen, askelten tahti muuttui entistä nopeammaksi, kunnes hän seisahtui Danten oven eteen kuin seinään. Hän ei tiennyt mitä oven takansa odottaisi ja se jopa pelotti häntä. Olisikoha Remy kuollut saamiinsa vammoihin? Syyttäisikö Dante häntä, jos niin olisi käynyt? Elliot puristi kätensä nyrkkiin ja arpoi hetken aikaa uskaltaisiko koputtaa oven.
Hänelle alkoi kuitenkin hiljalleen riittää elämä pelkurina. Niinpä hän iski nyrkillään napakasti oven pintaan.
”Dante?” Elliot huhuili varovaisesti miehen nimeä samalla kun kurkisti sisään ovesta.

Dante löysi lääkkeensä toisesta laatikosta, nosti kaksi purkkia pöydälle ja alkoi haparoiden ravistaa tabletteja kämmenelleen, kun kuuli koputuksen ovelta. "Sisään..", Dante nousi tuoliltaan, suuntasi tiskialtaan luokse ja valutti itselleen lasillisen vettä, heittäen kourassaan olevat pillerit suuhunsa, huuhtoen ne vedellä alas, ennenkuin viimein tuntui tajuavan, kuka ovella oli. Danten katse lennähti Elliotiin, ja hänen kasvoiltaan kuvastui huoli. Remy heilautti häntäänsä muutaman kerran väsyneesti, muttei jaksanut nousta paikaltaan huoneen nurkasta.
"Oletko kunnossa, Elliot? Olisit voinut ihan hyvin pitää tänään palkallisen vapaan.", Dante asteli takaisin työpöytänsä ääreen, keräsi pilleripurkkinsa pöydältä ja sujautti ne takaisin laatikkoon. Seuraavaksi hän ryhtyi riisumaan eilistä, edelleen veristä kauluspaitaa pois päältään. Hän haisi varmasti aivan järkyttävästi hielle, mutta sille ei nyt voinut mitään. Työpöytänsä alimmasta laatikosta Dante nappasi esiin puhtaan paidan, jonka oli oikeastaan unohtanut sinne aikoja sitten, ja oli suoranainen onni että se oli siellä edelleen. Syynä taisi kuitenkin olla ennemminki se, että hän ei vain siivonnut laatikoitaan juuri koskaan. Dante irvisti vetäessään puhtaan, valkoisen kauluspaidan ylleen, harmaan hihattoman paitansa päälle. Hihattoman paidan kauluksen alta näkyi vilaus hänen rintaansa koristavaa arpea, jonka hän oli saanut leikkauksestaan.
Nyt kun hän ryhtyi napittamaan paitansa nappeja, Dante saattoi jälleen keskittyä Elliotiin. Toinen näytti aivan yhtä väsyneeltä kuin hän itse tunsi olevansa, ja syyllisyys pisti hänen rintaansa hänen nähdessään Elliotin kaulan ja sen sidoksen.
"Olen pahoillani, minun ei olisi pitänyt ottaa sinua mukaan.", Dante näytti surkealta.

Elliot livahti sisään ovenraosta, omaan tuttuun tapaansa, kuin ei olisi halunnut herättää huomiota. Hän sulki sen huolellisesti perässään, kääntyen sitten suoraan Danten pöytää kohden, huomatakseen ettei mies ollut sen ääressä. Pienehköstä toimistohuoneesta ei kuitenkaan tarvinnut kauaa etsiä ja Elliot seurasi pomonsa askellusta pöydän äärelle etsien siitä jotain, joka kertoisi miten toinen voi. Hänen sydäntään puristi kun hän tajusi, että Dantella oli edelleen samat vaatteet yllä kuin edellisenä päivänsä. Kuivuneen veren näkeminen sai lievän pahoinvoinnin aallon hyökymään hänen lävitseen, mikä näkyi ulospäin pelkkänä värähdyksenä.
Danten kysyessä hänen vointiaan, silmät nauliintuneena pieneen haavataitokseen, Elliotin käsi nousi vaistomaisesti peittämään sen.
”Ei minulla mitään hätää ole.” Elliot hämmästeli sitä kuinka helposti pieni valkoinen valhe karkasikaan hänen huuliltaan. Tilanne palautui hänen mieleensä aika ajoin selkeinä välähdyksinä ja hän oli nähnyt siitä painajaisia, mutta ne olisi helpompi kestää kun pystyi suuntaamaan ajatukset johonkin konkreettiseen, kuten työntekoon. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hän ei halunnut suunnata ajatuksia videopeleihin. Osasyynä, jota hän ei voinut myöntää edes itselleen, oli se ettei hän halunnut olla erossa Dantesta. Varsinkaan tällaisen jälkeen. Hän oli halunnut nähdä omin silmin, että mies oli kunnossa. Mitä tuo ei selvästikkään todellisuudessa ollut.
”Enkä minä halunnut jäädä kotiin tämän vuoksi, kun tunnen voivani ihan hyvin.” Elliot painoi katseensa maahan punastuen hienoisesti.

Samassa hän huomasi omassa nurkassaan makoilevan Remyn, eikä osannut pidätellä jalkojaan vaan riensi koiran luokse. Hän polvistui sen vuoteen eteen kohottaen kätensä, paijatakseen sitä molemmin puolin päätä. ”Hei tyttö. Miten sinä voit? Olit mahtava eilen. Pelastit minut”, Elliot leperteli koiralle, tuntien helpotuksen hyökyvän lävitseen. Onneksi Remykin oli ainakin kutakuinkin kunnossa.
Hän käänsi katseensa nopeasti Danteen. ”Selviääkö se?”
Dante ehti kuitenkin tässä välissä esittää jälleen omat pahoittelunsa. Se sai Elliotin taas punastumaan. Hänestä tuntui pahalta katsoa miestä, joka oli muutoin ollut hänen seurassaan niin itsevarma, tuollaisena. Surkeus ja syyllisyys eivät vain sopineet tuon kasvoille.
Elliot nousi maasta ylös ja seisomaan hipaisten nopeasti vielä Remyn päätä. Hän kietoi kätensä ympärilleen kuin suojellakseen itseään. ”Ei siinä mitään. Ihan oikeasti. Minulle ei lopultakaan käynyt kuinkaan ja sinä kuitenkin pelastit minut. Se oli ensimmäinen kerta kun näin oikean vampyyrin. Jos sama olisi käynyt muulloin, olisin varmaan nyt kuollut..”
Elliot ei pystynyt katsomaan Dantea silmiin vaan piti sen tiukasti tuon jaloissa. Vapina alkoi taas. Edellisen iltapäivän tapahtuman puskivat hänen mieleensä selkeinä mielikuvina, joita ei tuntunut millään saavan pois. Ne olivat kuin sarja hyvin voimakkaita välähdyksiä, jotka tuntuivat puskevan hänen näkökenttäänsä ja valtaavan sen kokonaan.

Dante ei voinut mitään pienelle väsyneelle hymylle joka pyrki hänen kasvoilleen. Elliot oli omalla tavallaan hyvin rohkea. Tuo oli juuri kokenut jotain hyvin traumaattista, ja nuorukaisesta näki ettei tuo ollut aivan kunnossa, ja silti tuli töihin. Dante arvosti sitä enemmän kuin olisi osannut sanoa. Hän seurasi katsellaan kuinka Elliot riensi Remyn luokse, joka vastasi rapsutuksiin nuolaisemalla Elliotin käsiä.
"Selviää, toipumisessa menee aikaa mutta kyllä siitä vielä koira saadaan.", Dante hymyili jälleen hetkellisesti. Hän avasi pöydällään olevan läppärin voidakseen aloittaa työnsä, mutta vilkaistessaan Elliotia uudestaan hän huomasi toisen vapisevan. Dante nousi nopeasti pöytänsä äärestä ja asteli Elliotin luokse. Hänellä oli sietämätön tarve halata pienempää, eikä hän voinut itselleen mitään. Päästyään ne muutamat askeleet lähemmäs Elliotia, hän veti toisen itseensä kiinni ja halasi tiukasti.
"Olit hyvin rohkea.", Halaus ainakin rauhoitti häntä itseään, mutta syyllisyys tuntui silti painavan hänen hartioitaan, varsinkin kun hän näki millaisessa kunnossa Elliot oli.

Elliot hätkähti kun Dante yht'äkkiä riensi hänen luokseen ilman mitään syytä. Vain hetkeä myöhemmin hän tunsikin jo käsivarret ympärillään ja toisen leveän rintakehän kasvojaan vasten. Danten tuoksu valtasi hänen sieraimensa ja sai rentoutumaan. Yksi kerrallaan Elliotin lihakset päästivät irti jännityksestä ja hän painui entistä tiiviimmin toista miestä vasten. Danten turvallinen ja lämmin syli toi tähän aamuun sellaista tarttumapintaa, jota edes edellisen päivän kaoottisuus ei pystynyt pyyhkimään pois.
”En minä ollut rohkea. Menin lukkoon ja pakenin. Tai yritin paeta. Mönkäänhän sekin meni.” Elliotin kämmeniä ja polvia kivisti jo pelkkä ajatuskin siitä miten ne olivat iskeytyneet maata vasten hänen kaatuessaan. Nyt ne olivat kaikki kipeällä ruvella. Mutta ainakin haavat olivat puhtaat. ”Toinen agentti olisi voinut tehdä paljon enemmän. Ketään ei olisi sattunut ja Remykin olisi kunnossa.”
Elliot huomasi äänensä värisevän, siitä huolimatta, että hän tunsi olonsa hyväksi siinä.

Dante painoi toista tiukemmin itseään vasten. Se tuntui oikealta ja hyvältä, ja hän olisikin voinut unohtua siihen vaikka koko päiväksi. Elliot kuitenkin avasi suunta jälleen vähätelläkseen itseään.
"Hei.", Dante otti toisen kätensä pois Elliotin ympäriltä ja otti sillä hellästi toisen leuan alta kiinni kääntääkseen tuon katseen itseään kohti.
"Teit ihan oikein. Siinä ei ole mitään väärää että aseeton ihminen yrittää paeta vampyyria. Loukkaantumisia sattuu tässä työssä vähän väliä. Se ei ollut sinun syytäsi. Jos se jonkun syy oli, niin minun.", Dante katsoo Elliotia silmiin päättäväisesti. Hän ei antaisi toisen syytellä itseään turhan takia, koska loppujen lopuksi hän oli tehnyt sen virheen, että oli ottanut kokemattoman mukaansa kentälle. Hän kuitenkin yritti hymyillä, rohkaistakseen Elliotia uskomaan sanansa. "Jos haluat, vien sinut tänään sinne ampumaradalle."

Danten ottaessa toisen kätensä pois hänen ympäriltään, Elliot värähti. Huone ilma tuntui paljon viileämmältä Danten lämpimän käsivarren jälkeen.
Hän ei ehtinyt kuitenkaan miettiä kauaa moista, kun Dante antoi hänelle jo muuta ajateltavaa. Elliotin silmät laajenivat hämmästyksestä kun toinen ohjasi hänet katsomaan itseään leuasta kiinni pitäen. Hän näki nyt toisen kasvot selkeinä edessään, hieman omiensa yläpuolella. Dante näytti väsyneeltä ja riutuneelta, mutta se ei vähäänkään hälventänyt tuon keulakuvapoikamaista komeuttaan. Elliot tarkasteli toisen miehen kasvoja niin antaumuksella, että puolet toisen miehen sanoista menivät häneltä täydellisen ohitse. Ehdotuksen ampumaradalle menosta hän kuitenkin ymmärsi. Se sai Elliotin sydämen valahtamaan jonnekkin vatsan tietämille. Hän sai kuitenkin hymyillyksi sen ajatuksen voimalla, että hänestä voisi olla oikeastyi hyötyä jonain päivänä. ”Sopii.”

Dante nyökkäsi tyytyväisenä Elliotin sanoille ja hymylle. Nyt hän saattoi päästää toisen irti itestään, vaikka paljon mielummin hän olisi pidellyt Elliotia koko sen ajan sylissään, jonka he viettäisivät yhdessä. Dante ei kuitenkaan voinut tehdä sitä vaikka olisi kuinka halunnut, sillä hän odotti että Anton ilmestyisi minä hetkenä hyvänsä raivoamaan hänelle eilisestä, niinkuin oli luvannut, ja vieläpä isänsä kanssa. Dantea hieman kauhistutti ajatus. Ehkä hänet passitettaisiin takaisin Lontooseen?
Ajatuksiinsa hautautuneena Dante irtautui Elliotista ja asteli takaisin tuolinsa ääreen.  Hän etsi hetken katseellaan lukulasejaan, ja ryhtyi sitten käymään laatikoitaan läpi. Mihin ihmeeseen hän oli viskannut ne eilen? Hän ei ollut palannut toimistolle koko sen jupakan jälkeen, vaan oli pysynyt Remyn vierellä koko loppupäivän ja yön, eikä hän tahtonut muistaa mihin ne oli laskenut lähtiessään lounaalle Elliotin kanssa. Sepäs vasta olikin ollut hyvä lounas, kaikki oli mennyt aivan kuuseen sen jälkeen. Tänään hän pysyttelisi Heavenin rakennuksen lähellä.

Elliot tunsi syvää, tukahduttavaa pettymystä, kun Dante päästi hänestä irti, vaikka ei todellakaan käsittänyt miksi. Hän kuitenkin pysyi hiljaa, keskittyen tasapainonsa takaisin saamiseen, kun häntä pystyssä pidellyt tukipilari olikin hävinnyt. Ja jälleen huoneilma tuntui tavattoman viileältä. Aivan kuin olisi riisunut toppatakin yltään lumimyrskyssä.
Tosin kyseinen myrsky tuntui raivoavan ennemmin sisä kuin ulkopuolella. Elliot tajusi odottaneensa jotain kun Dante oli pidellyt häntä siinä, keskellä toimistoaan ja pakottanut hänet katsomaan kasvoihinsa. Hänellä ei ollut tosin hajuakaan siitä, mitä hän olisi voinut odottaa, koska kun tarkkaan mietti, tilanne ei sopinut mitenkään työntantajan ja -tekijän välisiin normaaleihin malleihin. Ei hänen pomonsa ollut valvomossakaan halaillut alaisiaan ja kehunut noita. Tosin, Dante oli aivan erilainen pomo, kuin yksikään niistä, joita Elliotilla oli aikaisemmin ollut. Eikä hän osannut sanoa siitäkään, oliko se varsinaisesti huono juttu.

Elliot tajusi jääneensä paikoilleen seisomaan kuin mikäkin vähäjärkinen ja haaveilemaan.
”Onko sinulla minulle töitä? Tarvitsetko kenties jotain?” Elliot havahtui kysymään Dantelta.