Silmiltä suojassa, suljettujen ovien takana. K-18

Romina nyökkäsi. Hän järjestäisi ensi tilassa aikaa niin, että hänen perheensä olisi paikalla tapaamassa Rafaelin. Hän saattoi jo melkein kuulla kuinka hänen äitinsä itkisi onnesta hänen kertoessaan, kuinka tämä tapaaminen oli mennyt, ja näki sielunsa silmin kuinka tuo pyörtyisi hänen kertoessaan Rafaelin tulevan käymään joskus. Hänen äitinsä osasi olla hieman pinnallinen välillä.

Romina napitti takkiaan Rafaelin autettua se hänen ylleen. Hän ei voinut olla ihastelematta sitä, että nuorukainen ei ollut täysin avuton ja palvelijoistaan riippuvainen. Romina oli tavannut niitäkin, ja oli välillä ollut suoranainen ihme, että palvelijat eivät olleet hoitaneet kaikkea puhumistakin joidenkin nuortenherrojen puolesta. Rafael sen sijaan vaikutti siltä, että selviytyisi yksinkin, jos tarve sitä vaatisi. Se oli hienoa. Romina ei tiennyt mitään sen ikävämpää, kuin palvelijoiden jatkuva, ympärivuorokautinen juoksuttaminen vähäisimmänkin asian kanssa.
Ruusun saadessaan hän tunsi jälleen punastuvansa, ja loi ujosti katseensa lattiaan ottaessaan ruusun vastaan. "Kiitos. Odotan innolla tapaamistamme.", Romina nosti katseensa Rafaelin silmiin, näytti puntaroivan hetken aikaa kunnes korottautui nopeasti varpailleen ja painoi nopean, kevyen suukon miehen poskelle. "Näkemiin, Rafael.", Romina lähes kuiskasi sanansa, ja käänsi äkkiä katseensa ovelle, voidakseen paeta. Hän ei voinut uskoa suudelleensa Rafaelia juuri poskelle!

Hämmentyneenä Rafael nosti sormensa kohdalle, jota nuoren naisen pehmeät huulet olivat juuri hipaisseet. Aivan kuin hän olisi voinut tuntea sormenpäillään sen kevyen suukon, jonka oli juuri saanut. Se oli kuitenkin pelkkää kuvitelmaa, vaikka huulten kosketus olikin ollut aito. Se sai Rafaelin hymyilemään ilahtuneena.
Romina kääntyi pois päin, mutta Rafael tarttui lempeästi kiinni tuon kasvoista painaakseen hyvin nopean, hellän suudelman molemmille poskille, henkäyksen päähän suupielistä.
”Hyvää yötä Romina. Menehän nyt, jotta voit tulla takaisin”, Rafael sanoi pyyhkäisten vielä nopeasti neidon hiuksia.
Tämän tehtyään hän astui naisen ohitse ovelle, avatakseen sen ja päästääkseen vieraansa jatkamaan matkaa.
”Hyvää yötä kultaseni. Älä rehki liikaa”, Oana sanoi, kietoessaan kätensä poikansa leveille harteille.
”Näkemiin äiti. Kerro isälle ja Óceanalle terveisiä”, Rafael sanoi halatessaan äitiään takaisin.
”Tietysti kulta. Nähdään pian.” Rouva Lupei suikkasi myös nopean suukon poikansa poskelle.

Romina oli seitsemännessä taivaassa siinä aiheessa kun Rafael painoi hellät suudelmat hänen poskilleen. Hän oli kykenemätön tuottamaan puhetta, hymyili pelkästään hölmönä ja onnellisena, ja nyökkäsi kiivaasti. Hän vilkutti vielä astuessaan ulos ovesta, pitäen saamaansa ruusua lähellä rintaansa. Hän oli luultavasti ihastunut korviaan myöten.

"Valmistelut Alaskan matkaanne ovat valmiita, sir. Ilmoittakaa kun olette päättäneet, koska haluatte lähteä.", Jonathan oli ilmestynyt eteiseen kuin varjo, voidakseen käyttää tilaisuuden hyväkseen heti oven sulkeuduttua ja varastaa isäntänsä huomio takaisin itselleen. Se oli tosin ollut virhe, sillä hän oli nähnyt nuo hellät suudelmat joita nuoret olivat vaihtaneet, ja se oli omiaan repimään hänen fantasiansa tuhansiksi kappaleiksi. Viimeinkin hänen unelmiltaan oli katkaistu siivet, ja kaikki mikä oli jäljellä, oli palvelustyö, jota hän tekisi omaan hautaansa saakka.

Rafael heilautti vielä hymyillen kättään vilkuttavalle Rominalle ennen kuin sulki oven naisväen perässä. Hänen olonsa oli huumaantunut. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Aivan kuin hän olisi ollut elossa ensimmäistä kertaa elämässään ja samalla kertaa kuin olisi kävellyt muutaman sentin verran lattian yläpuolella ilmassa. Tumma mies painoi otsaansa oven puista pintaa vasten ja sulki silmänsä. Vaalean, herkän nuoren naisen kuva nousi oitis päällimmäiseksi hänen mieleensä.
Romina oli ollut niin kaunis ja kiltti. Lisäksi Rafael uskoi, että naisella oli myös älyä. Tämä oli ollut heidän ensitapaamisensa, joten totta kai tunnelma oli ollut hieman vaivaantunut. Lisäksi nyt heitä oli vahtinut haukkasilmäinen Oana, jonka katseen ainakin Rafael oli tuntenut hyvin selvästi. Seuraavilla kerroilla he olisivat varmasti vapautuneempia ja hän voisi ottaa selvää vaalean naisen ajatuksista, sekä mielipiteistä.

Kauaa hän ei ehtinyt haaveilla kun kuuli jo Jonathanin äänen aivan läheltä. Rafael suoristi ryhtinsä ja kääntyi miespalvelijansa puoleen.
Hän hätkähti. Jonathan näytti jostain syystä erilaiselta. Tuo oli edelleen sama, huoliteltu itsensä. Mies puhui täydellisesti, juuri sopivalla äänellä ja painoilla, kuten kuului. Jokin tuossa oli kuitenkin muuttunut. Vaikka se ei näkynyt ulos päin, miespalvelija tuntui olevan murheen murtama. Eikä Rafael voinut käsittää miksi.
Samassa hän muisti. Tietysti, Jonathania täytyi edelleen harmittaa se heidän aiempi selkkauksensa kirjastossa. Heidän pitäisi puhua. Mutta jossain yksityisemmässä paikassa. Eteisaula oli aivan liian vilkas kahdenkeskisten asioiden selvittämiseen.
”Kiitos Jonathan. Ilmoitan sinulle heti, kun tiedän tarkan päivämäärän matkallemme. Minun on vielä tarkastettava kalenterini ennen kuin voin tehdä päätöksen ajankohdasta”, Rafael sanoi, vastaten nopeasti siihen ilmeisempään ja soveliaampaan asiaan. ”Ajattelin pitää loppu yön vapaata ja selvittää hieman ajatuksiani. Voisitko laskea minulle kylvyn? Ja voisin itseasiassa nauttia varhaisen aamun aterian omassa huoneessani tällä kertaa, jos sopii.”

"Heti paikalla, sir.", Jonathan kumarsi jäykästi. Hän tunsi itsensä täysin typeräksi, kun oli edes koskaan ajatellut saavansa Rafaelin itselleen. Siinä ei ollut koskaan ollut mitään järkeä, hän oli tiennyt sen alusta asti, ja silti hän oli sallinut itsensä haaveilla. Nyt hän saikin maksaa kalliisti siitä virheestä. Jonathan oli päättänyt etäännyttää itseään entisestään Rafaelista. He olivat herra ja palvelija, ja vaikka he olivatkin tunteneet toisensa jo hyvin pitkään, ja vaikka he olivatkin läheisempiä kuin mitä heidän asemaansa kuului, oli aika palata takaisin siihen alkuperäiseen asetelmaan. Se teki Jonathanille aivan yhtä kipeää kuin suudelmien näkeminen, mutta jos hän ei tekisi sitä, hän luultavasti hajoaisi kappaleiksi. Hän ei kestäisi enempää.

"Kylpynne on valmis viidessä minuutissa, sir.", Jonathan nosti päänsä ja katsoi Rafaelia vielä kerran tuskan täyteisillä silmillään, ennenkuin käänsi selkänsä. Hän ryhtyi suuntaamaan kohti Rafaelin huonetta, voidakseen toteuttaa isäntänsä käskyn kylvystä.

Rafael kurtisti hienoisesti kulmiaan. Jonathan ei ollut lainkaan oma itsensä. Siinä missä hän tunsi olonsa täydellisen elinvoimaiseksi, toinen näytti kuolevan sisältä käsin. Se oli vähintäänkin outoa. Olihan heillä ollut se selkkaus kirjastossa ja vaikka Rafaelkin tunsi olonsa kurjaksi sen vuoksi, ei se kuitenkaan ollut maailmanloppu. He olivat aikuisia miehiä, jotka voisivat puhua asiansa selväksi. He voisivat hetkessä palata takaisin normaaliin ja unohtaa mokomat haihatukset.

Rafael oli juuri lähdössä Jonathanin perään kohti omaa huonettaan, kun tunsi merkillisiä vilun väristyksiä selkäpiissään. Ne saivat hänet seisahtumaan hetkeksi ja ihmettelemään mistä moinen oli johtunut. Tunne oli kuitenkin poissa aivan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, joten Rafael päätti jättää moisen omaan arvoonsa ja olla miettimättä sitä sen enempää. Hänellä oli muutoinkin riittävästi ajateltavaa.
Kävellessään oman huoneensa suuntaan, Rafael huomasi ajatustensa harhautuvan yhä uudelleen vaaleaan Rominaan. Vaikka hän yrittikin keskittyä siihen, miten saisi välinsä kuntoon Jonathanin kanssa. Pitäisi pyytää Jonathania hankkimaan hänelle uusia vaatteita. Sellaisia, jotka sopisivat vanhempien tapaamiseen ja treffeille. Jonathanin pitäisi myös tarkastaa, missä kunnossa hänen smokkinsa on. Tanssiaisiin ei ollut kovinkaan kauaa aikaa, eikä hän halunnut häpäistä Rominan kaltaista leidiä esiintymällä resuisissa vaatteissa niinkin tärkeässä tilaisuudessa. Se ei tosiaankaan tulisi kuuloonkaan.

Huoneessaan Rafael asteli pukeutumispöydän luokse ja aloitti riisumisensa irrottamalla kalvosinnapit hihoistaan, sekä avaamalla hiuksensa.

Jonathan asteli suorinta tietä Rafaelin kylpyhuoneeseen ja ryhtyi valuttamaan kuumaa vettä ylelliseen ammeeseen. Veden sekaan hän pudotti muutaman pisaran rauhoittavaa ja hyväntuoksuista kylpysaippuaa, joka sai veden hienoisesti vaahtoamaan ennenkuin laantui ja sekoittui veteen jälkiä jättämättä. Ainoa mikä jäi jäljelle oli tuoksu ja sen rentouttavat vaikutukset. Ammeen ollessa täynnä, Jonathan astui ulos kylpyhuoneesta ja jäi oven vierelle seisomaan, pitäen katseensa tiiviisti pois Rafaelista.
"Kylpynne on valmis, sir.", Hän ei kestäisi nähdä toista vähäpukeisena, ja eihän palvelijan muutenkaan kuulunut kuolata isäntänsä perään ja tuijotella tuon kroppaa. Hänen tuli kunnioittavasti pitää katseensa muualla.

Rafael jätti kalvosinnapit ja hiusnauhan keskelle pukeutumispöytää luottaen siihen, että Jonathan korjaisi ne pian omille paikoilleen. Kylpyvesi olisi jo jäähtyny siinä vaiheessa, kun Rafael itse löytäisi niille oikeat paikat. Oli siis yksinkertaisesti parempi jättää asia Jonathanin huoleksi.
Hän asteli sängyn luokse, riisuakseen sen äärellä vaatteensa. Hän saattaisi jättää vaatekappaleen peitteiden päälle ja jälleen Jonathan veisi ne siitä. Rafael mietti luottiko liikaa siihen, että hänen miespalvelijansa olisi aina paikalla, valmiina toimimaan jokaisesta ääneen lausumattomasta ajatuksestakin. Toivon mukaan miehen murheellinen ilme ei kielinyt siitä, että tuo harkitsi irtisanoutumista työstään. Rafael tiesi olevansa pulassa, jos joutuisi etsimään ja kouluttamaan uuden henkilön Jonathanin tilalle. Hän ei tulisi koskaan löytämään ketään, joka olisi yhtä omistautunut omalle työlleen.

Riisuessaan päältään kauluspaitaansa, hän tunsi uudet vilunväreet selässään ja tällä kertaa myös hartioissaan. Tämä oli jo kummallista. Yhden kerran vielä ymmärsi, mutta toinen, näin lyhyellä välillä alkoi olla jo kummallista. Se ei voinut johtua siitä, että kartanon huoneilma olisi jotenkin viileä. Vampyyrit eivät tunteneet ilmanvaihteluita samalla tavalla kuin ihmiset.
Rafael ei kuitenkaan keskinyt mokomalle muuta järkevää selitystä. Hän taisi todellakin kaivata sitä kuumaa kylpyä.
”Jonathan kiltti, voisitko sytyttää takkaan valkean. Täällä tuntuu jollain tapaa viileältä”, Rafael pyysi, miettimättä sen enempää sanojaan, riisuen samalla housujaan.

Jonathan nosti hieman toista kulmaansa yllättyneenä Rafaelin sanoessa huoneen tuntuvan viileältä. Se ei ollut ihan normaalia, mutta ei ollut hänen työnsä kyseenalaistaa isäntänsä määräyksiä.
"Tietysti, sir.", Jonathan toimi varjon lailla kuten aina, siirtäen Rafaelin jälkeen jättämät tavarat oikeille paikoilleen sitä mukaa kun isäntä siirtyi seuraavalle etapille. Kalvosinnapit sujahtivat nopeasti omaan rasiaansa ja oikeaan laatikkoon, kun taas hiusnauha katosi liivin taskuun. Olihan se alkujaan hänen omansa. Seuraavaksi hän siirtyi takan luokse ja sytytti siihen lämpöisen roihun. Tämän jälkeen hän siirtyi seinän vierelle odottaakseen, että Rafael sujahtaisi kylpyhuoneeseen jolloin hän pääsisi siivoamaan tuon jättämät vaatteet pois. Hän tiesi Rafaelin haluavan loppuyöksi ja aamuksi jotain mukavampaa päällensä, joten hän jättäisi puhtaan ja rennon kerraston tuolle valmiiksi kunhan tuo tulisi kylvystänsä.

Nyt Rafael ei saanut vilunväreitään niin helposti pois mielestään kuin aikaisemmin. Kävellessään huonettaan kohti, moiset olivat jääneet helposti Rominan täyteisten mielikuvien ja ajatusten alle. Nyt ne jäivät vaivaamaan ja hän jäi, jopa odottamaan seuraavia.
Samalla, haluamatta huolestuttaa Jonathania, joka muutenkin näytti siltä kuin luhistuisi pian, Rafael keskittyi toimimaan normaalisti ja riisuutumaan. Kun viimeinenkin vaatekappale lepäsi kasassa hänen sänkynsä jalkopäässä, hän suunnisti suorinta tietä kylpyhuoneeseen ja täysinäiseen ammeeseen. Rafael laskeutui tottuneesti lattiaan upotettuun yleellisyyteen ja tunsi olonsa heti paremmaksi kun kuuma vesi pääsi käsiksi hänen ihoonsa. Se tuntui sulattavan hänet ytimiä myöten ja viimeinenkin muisto oudoista väristyksistä tuntui katoavan sitä mukaan, mitä enemmän hän sai itseään veden alle.

Rafael istui ammeeseen, nojasi päätään sen laitaan ja upottautui leukaa myöten kuumaan veteen. Hänen luomensa painuivat tyytyväisyydestä raskaina umpeen. Yllättäen hän huomasi olevansa hieman uupunut. Vain sen verran, että sen juuri huomasi kun hän istui lämpimässä vedessä. Ehkä oli ollut aiempaa parempi idea pitää hieman vapaata ja rentoutua. Tästä puuttui enää joku hieromasta hänen harteitaan.
Hierojaa hän ei tosin saanut paikalle, mutta oli muutama muu asia, joilla hän saattoi tehdä olonsa entistä mukavammaksi.
”Jonathan. Olisitko niin ystävällinen, että laittaisit musiikkia soimaan. Klassista. Ehkä Vivaldia. Ja toisit minulle lasillisen punaviiniä?”

Jonathan siirtyi siivoamaan pyykit heti kun Rafael oli kadonnut kylpyhuoneen uumeniin. Hän keskittyi parhaansa mukaan toimittamaan työnsä normaalisti, sillä ei halunnut Rafaelin tietävän tunteistaan. Siinä ei ollut mitään järkeä, eikä siitä olisi hyötyäkään jos isäntä saisi tietää niistä. Se vain aiheuttaisi sen, että Rafael luultavasti antaisi hänelle potkut. Jonathan laskosti vuoteen reunalle mukavan villapaidan, aluspaidan sekä rennot, puuvillaiset verryttelyhousut. Jos isäntä tahtoi rentoutua, vaatekerrasto olisi rento vaikkakin sellainen että siinä melkein kehtasi ottaa vieraita vastaan.

Jonathan havahtui omista ajatuksistaan ja töistään kuullessaan Rafaelin kutsuvan häntä.
"Heti paikalla, sir.", Tottuneesti hän asetteli eräälle kaapille, jotka kätki sisäänsä viimeisintä huutoa olevan kosketusnäyttöpäätteen, josta hän sai muutamalla napin painalluksella musiikkia soimaan kylpyhuoneeseen. Tämän jälkeen hän suuntasi kulkunsa pienelle baarikaapille, josta löytyi parhainta vuosikertaa jokaisessa värissä ja maussa. Hänen ei tarvinnut kysyä, tahtoiko Rafael minkä sorttista viiniä, vaan kaatoi kevyesti mausteista punaviinia upeaan lasiin jonka asetti kaapista löytyvälle tarjottimelle ennenkuin kiikutti sen kylpyhuoneeseen.
"Kaipaako nuori herrani muuta?"

Rafael hymyili kun Vivaldin Talvi kajahti soimaan huoneeseen huomaamattomasti kätketyistä kaiuttimista, yhtä virheettömästi kuin orkesteri olisi ryhtynyt soittamaan hänen ammeensa äärellä. Hän makasi ammeen pohjalla täysin rentona, silmät edelleen ummessa, hajustetun vedenpinnan hyväillessä hänen leukaperiään.
Musiikin lomasta hän saattoi kuulla miten Jonathan liikkui makuuhuoneen suljetun oven takana ja teki tehtäviään. Hän saattoi kuulla miten viinikaapin ovi avautui, kuinka pullo avattiin ja nestettä kaadettiin kristallilasiin. Vampyyrin tarkoille korville, kaikki kuulosti siltä kuin ne olisi tehty samassa huoneessa, aivan Rafaelin korvan juuressa, ilman musiikin aiheuttamaa häiriötä. Seuraavaksi Rafael seurasi Jonathanin askelten lähestymistä ja kylpyhuoneen oven avautumista.

Rafael avasi silmänsä ja hämmästyi siitä, miten raskailta hänen luomensa lopultakin tuntuivat. Hän oli tosiaan uupuneempi kuin oli ensin ajatellut. Hän kohotti itsensä ammeessa suorempaan asentoon, jolloin veden alta paljastui Jonathanin näkyville kutakuinkin puolet hänen rintakehästään. Kuuman veden jälkeen huoneilma löi hänen ihoaan vasten selkeästi viileämpänä ja sai hänet hetkellisesti värisemään. Se oli kuitenkin täysin luonnollista.
”En kiitos. Ainakaan juuri nyt”, Rafael sanoi tarttuen Jonathanin tuomaan lasiin märällä kädellään. Hän kohotti lasin huulilleen ja hämmästeli nopeasti outoa makua. Se oli ehdottomasti hänen lempi viiniään, mutta maku ja sen sävyt tuntuivat jotenkin vaimeilta.
Mikä häntä oikein vaivasi tänään?

Jonathan oli katsellut Rafaelia vuosikaudet, joten kun hän nyt erehtyi tutkailemaan miestä astuttuaan sisään kylpyhuoneeseen, häneltä ei voinut jäädä huomaamatta miten toisen lihakset värähtelivät kylmästä tuon noustessa parempaan asentoon. Samalla häneltä ei jäänyt huomaamatta isäntänsä paljas rintakehä, joka paljastui veden alta. Jonathan torui itseään ojentaessaan lasin Rafaelille, ja keskitti huomionsa rintakehän sijaan tuon kasvoihin. Kummastus paistoi niiltä selvästi. Oliko viinissä vikaa?
"Onko kaikki hyvin, sir?", Jonathan ei voinut olla huolestumatta. Hänen surusta uupunut mielensä loihti esiin ties minkälaisia kauhuskenaarioita hänen viihdyttämisekseen. Yksi niistä oli se, että Rafael viskaisi häntä lasissa ja vaatisi jotain, josta neiti Rominakin pitäisi. Toinen oli se, että mies olisi huomannut hänen katseensa ja pasittaisi hänet suorinta tietä ulos kartanosta.

Rafaelin oli pakko maistaa viiniä uudestaan, ollakseen varma ettei hänen uupunut mielensä vain tehnyt hänelle tepposia. Hän maisteli viiniä rauhallisesti ja aiempaa keskittyneemmin. Tulos oli silti sama. Maku oli oikea ja tuttu, mutta jollain tapaa vaimea. Ei sen viinistä pitäisi johtua. Sehän vain parani vanhetessaan. Eikä Rafael uskonut, että Jonathan olisi onnistunut tekemään jotain väärin tai eri tavalla, kaikkien näiden palvelusvuosien jälkeen. Vian täytyi siis olla hänessä itsessään.
”Luulisin niin. Taidan vain olla uupuneempi kuin alunalkaen kuvittelin”, Rafael sanoi rauhoitellen palvelijaansa. Jolla tuntui olevan jälleen yksi ylimääräinen vampyyriaisti mitä tuli hänen isäntänsä kuntoon.
Oli itseasiassa täysin turhaa huolestuttaa tällä ketään. Kyseessä oli vain parit vilunväreet ja pieni muutos makuaistissa.

Ehkä hän palautuisi normaaliksi, kun vain hieman lepäisi ja söisi. Ehkä hänen pitäisi ravitakin itseään. Se saattaisi selittääkkin hänen olonsa. Ehkä hän ei ollut muistanut ravita itseään. Kuinka kauan siitä oli kun hän oli viimeksi nauttinut verta? Jonathan saattaisi muistaa ja tietää, kuinka kauan hänen viime kerrastaan oli.
”Jonathan. Muistatko milloin minä olen viimeksi ottanut verta?”

Jonathan ei uskonut siihen, että Rafael olisi vain uupunut. Tuo oli syntyperiään vampyyri, eikä tuntisi samalla tavalla väsymystä kuin entinen ihminen. Sitä paitsi, Rafaelhan oli levännyt edellisen aamun ja päivän vuoteessaan lukien. Voisiko se todella uuvuttaa hänen isäntänsä, joka ei aiemmin tuntunut väsyvän mistään?
Hän havahtui takaisin ajatuksistaan maanpinnalle Rafaelin kysymykseen. Miten ihmeessä tuo ei muistanut? Jonathan kurtisti epäillen kulmiaan, näyttäen huolestuneelta. "Neljä ja puoli päivää sitten, sir. Oletteko nälkäinen? Käyn heti hakemassa teille verta, sir.", Jonathan kyykistyi hetkeksi ammeen vierelle. "Suokaa anteeksi, sir.", Hän avasi hihansa napin ja veti kauluspaidan hihan pois ranteensa tieltä, painaen ranteensa vasten Rafaelin otsaa. Mies tuntui jokseenkin lämpöiseltä, mutta se saattoi tietenkin johtua kylvystä. "Palaan tuota pikaa, sir.", Jonathan veti kätensä pois voidakseen napittaa hihansa takaisin kiinni ja voidakseen hakea Rafaelille verta.

Kuten Rafael oli ounastellutkin, Jonathan tiesi tarkkaan milloin hän oli viimeksi ottanut ravintoa. Kuitenkin hän kurtisti kulmiaan Jonathanin vastaukselle. Vain neljä ja puoli päivää edellisestä kerrasta. Kyllä, hän oli hyvin nuori siihen nähden kuinka pitkään vampyyrit elivät. Hän ei kuitenkaan ollut enää mikään vastasyntynyt ja lisäksi hän oli täysiverinen, eikä veretetty. Hänen olisi pitänyt selvitä lähes kaksi viikkoa ennen kuin sai minkäänlaisia oireita. Nälkää hän tosin saattoi tuntea aikaisemmin, mutta nyt hän ei edes kokenut olevansa nälkäinen.

Jonathanin tullessa aivan hänen lähelleen ja tuodessaan viileän ranteensa hänen otsalleen, Rafael katsoi miestä kuin järkensä menettänyttä.
”Jonathan... Mitä sinä nyt?” Rafael yritti työntää miehen kättä pois otsaltaan nolona sen vuoksi, että toinen oli päättänyt ryhtyä paapomaan häntä kuin pientä lasta.
Hän ei keksinyt ainuttakaan järkevää selitystä sille, miksi toinen käyttäytyi tuolla tavalla. Eihän hän nyt sentään kipeä ollut. Todennäköisesti vain uupunut. Hän oli tehnyt liikaa töitä ja kuluttanut ruumiinvoimiaan liiaksi. Hänen pitäisi pitää lomaa ennen kuin ryhtyisi viimeistelemään lopputyötään.
”Ei mitään kiirettä”, Rafael totesi Jonathanin ryhtyessä tekemään lähtöä. Hän nojautui mukavampaan asentoon ammeessa ja yritti rentoutua uudelleen.

Jonathan suuntasi nopeilla, itselleen sopimattomilla askeleilla suorinta tietä kartanon keittiöön, jossa he säilyttivät myös veren. Hän nappasi nopeasi jääkaapista pussillisen verta, kaatoi sen sisällön mukiin joka sieti lämmitystä ja lämmitti veren nopeasti mikrossa. Tämän jälkeen hän suuntasi takaisin aivan yhtä nopein askelin takaisin kohti Rafaelin huonetta. Hän oli huolissaan. Rafael ei voinut olla vielä nälissään ja uupunut, se ei vain sopinut kuvaan. Hän oli tarkkaillut isäntäänsä tuon viereltä jokaisena päivänä, tunsi täydellisesti tuon rutiinit ja tavat, ja vaikka Rafael ei sitä itse huomaisi, hän tietäisi kyllä milloin toinen oli pelkästään uupunut. Ulkopuolisen silmin oli hyvä tarkkailla muita, vaikka Rafael toki tunsi oman kehonsa häntä paremmin.
Palatessaan huoneeseen Jonathan kiiruhti kylpyhuoneeseen ojentamaan lämmitettyä verimukia. Hän oli tajuamattaan matkalla haronut hiuksiaan huolestuneena, joten nyt hänen yleensä aina niin täydellisesti suitut ja sidotut hiuksensa olivat hieman sekaisin, muutama suortuva oli karannut niitä pitelevästä nauhasta ja Jonathan näytti muuten aivan eri henkilöltä kuin siltä millintarkalta palvelijalta joka hän aina oli.

Rafael kurtisti kulmiaan tyytymättömänä kuunnellessaan millaista kiiretta Jonathan piti. Herran jestas, eihän hän ollut kuolemassa. Hänen olonsa oli vain hieman väsynyt, mikä johtui todennäköisesti liiasta työnteosta. Jonathan hössötti aivan turhaan. Kunhan hän saisi hieman verta ja rentouduttua hieman, hänen olonsa olisi varmasti mitä erinomaisin.
Hieman ärtyneenä hän raotti silmiään vilkaisten Jonathanin suuntaan. Tuo oli selvästi haronut hiuksiaan, sillä ainakin etuhiukset tuntuivat sojottavan joka ikiseen ilmansuuntaan. Aivan kuin hän olisi maannut kylpyhuoneen lattialla vatsassaan verinen, syvä avohaava, sen sijaan, että loikoili varsin mukavasti ammeessa, lämpimässä vedessä. Rafael kohotti kätensä ottaakseen mukin Jonathanilta ja totesi; ”Minä en ole kuolemaisillani Jonathan hyvä. Voin varmasti paljon paremmin tämän jälkeen, joten voit lopettaa tuon hössöttämisen.”
Rafael nosti varovaisesti mukin reunan huulilleen ja siemaisi. Hän ei tosin ollut osannut varautua siihen, että myös veri maistui oudon laimealta ja tunkkaiselta. Tosin, makuaistin muutokset eivät todennäköisesti tarkoittaneet sitä, että hän olisi kuolemassa, joten Jonathanin oli turha ottaa tästä lisää vettä myllyynsä.
Oudosta mausta huolimatta Rafael joi koko mukillisen, yrittäen olla antamatta Jonathanille minkäänlaisia syitä epäillä hänen vointiaan.

"Pyydän anteeksi, sir.", Jonathan totesi kuivasti ja suoristi selkänsä ja siisti hiuksiaan. Hän ei vieläkään uskonut että Rafael oli vain väsynyt ja uupunut, ja piti tarkasti silmällä miehen jokaista liikettä ja ilmettä, valmiina soittamaan maailman johtavimmat lääkärit paikalle jos olisi tarvetta. Hän seisoi jäykkänä hieman kauempana ammeesta, kuin odottaen että Rafael yhtäkkiä pyörtyisi, tai ainakin käskisi hänet painumaan muualle. Hän ei voinut huolelleen mitään. Hän välitti Rafaelista aivan liikaa, ja lisäksi tuo oli hänen kallisarvoinen isäntänsä. Oana tuskin antaisi hänen jäädä työhönsä jos hän sallisi Rafaelille tapahtuvan mitään sillon kun oli itse paikalla ja pystyisi sen estämään.
Toisaalta, Jonathan antaisi henkensä Rafaelin puolesta milloin tahansa. Samoin hän antaisi ruumiinsakkin tuolle käytettäväksi miten tahansa, jos Rafael koskaan sitä pyytäisi. Hän otti miehen jokaisen pyynnön käskynä, josta ei voisi kieltäytyä, eikä hän edes haluaisi kieltäytyä.
"Onko vielä jotain, jolla voisin helpottaa oloanne, sir?"

Rafael laski tyhjentämänsä mukin lattialle, tunnustellen samalla omaa oloaan. Hän tunsi kyllä verestä lähtöisin olevan voiman asettuvan kehoonsa, mutta tällä kertaa se tuntui hieman erilaiselta. Tosin tunne saattoi olla puhtaasti hänen päänsä sisälläkin. Koska hän oli tuntenut olonsa oudoksi, hän alkoi myös kuvittelemaan kaikessa vääränlaisia vivahteita.
Niin. Tämän täytyi olla vain hänen ylivilkkaan mielikuvituksensa tuotosta.

”Hmm. Voisit auttaa minua selän pesussa”, Rafael vastasi Jonathanin kysymykseen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän pyysi palvelijaansa auttamaan itseään peseytymisessä. Selkä oli kuitenkin ainoa paikka, johon hän ei yltänyt itse ja siinä suhteessa apu oli tarpeen. Eikä hän sentään pyytänyt Jonathania pesemään perhekalleuksiaan. Vaikka mies olisi todennäköisesti niin velvollisuudentuntoinen, että suostuisi siihen empimättä hetkeäkään. Ei sillä, että Rafael koskaan pyytäisi moista.
Hän kurottautui ottamaan ammeen reunalta pienestä korista pesusienen ja saippuaa, jota kaatoi huokoiseen pintaan reilulla kädellä. Hän hieroi aineen ensin sienen pintaan, ennen kuin ryhtyi saippuoimaan omia käsivarsiaan. Korissa oli toinen sieni, jolla Jonathan voisi hoitaa peräpuolen operaation.

"Tietysti, sir.", Jonathan oli kuitenkin melkein säpsähtänyt tätä pyyntöä. Hän yritti juuri etäännyttää itseään Rafaelista ja unohtaa tunteensa, ja sitten toinen pyysi häneltä jotain näin intiimiä. Jonathan ei kuitenkaan voinut kieltäytyä. Hän laskeutui hitaasti polvilleen lattialle, avasi hihojensa napit ja kääri rauhallisesti hihansa sillä aikaa kun Rafael ryhtyi saippuoimaan omia käsiään, ennenkuin kurottautui ottamaan toisen sienen itselleen, johon puristi samaista saippuaa. Hän huomasi kätensä vapisevan hieman kurottautuessaan siirtämään hellin ottein Rafaelin pitkät hiukset pois tieltään, jotta pääsisi selän kalpeaan ihoon käsiksi. Hellin, varovaisin liikkein hän ryhtyi kuljettamaan sientä toisen iholla, yrittäen vakauttaa kätensä ja saada sen vapinan lakkaamaan. Tämä kaikki oli jotenkin niin kummallista. Hän tunsi itsensä edelleen murretuksi ja surkeaksi, ja samalla hän huomasi kauhukseen alkaneensa hieman kiihottua. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän tunsi polttelua alakerrassaan työnsä aikana.

Rafael ei juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Jonathan puuhasi hänen selkänsä takana. Hän keskittyi pesemään ja saippuoimaan muita ruumiinosiaan. Kunnes Jonathanin kädet sitten koskettivat hänen selkänsä ihoa. Tietysti pesusienen pehmeä, huokoinen pinta oli se, jonka hän tunsi ensimmäisenä, mutta silloin tällöin viileä iho hipaisi hänen kylpyveden lämmittämää selkäänsä. Se sai miellyttävät väreet kulkemaan hänen ihollaan. Un siihen vielä lisättiin se, miltä pesusienen pyörivä liike tuntui iholla, joka peitti pitkien päivien jäykistämiä lihaksia.
Suoraan sanottuna Rafael olisi kaivannut lujempaa kosketusta ja määrätietoisempia otteita, jotta lihasjännitys laukeaisi. Mutta tämä sai luvan kelvata tähän hätään. Hän painoi päänsä alemmas ja sulki silmänsä tyytyväisenä, antaen itselleen luvan nauttia tästä lyhyestä hetkestä.

Jonathan nielaisi Rafaelin taivuttaessa hänelle päätään. Hänet valtasi järjetön halu kumartua suutelemaan paljastunutta niskaa, ja hän joutui puristamaan silmänsä kiinni hetkeksi jotta rauhoittuisi. Tämä ei todellakaan ollut oikea hetki kiihottua. Pikkuhiljaa Jonathan sai ruumiinsa hallintaan ja kykeni rentoutumaan hieman. Siihen vaadittiin vain muutamia mielikuvia neiti Rominasta ja Rafaelista vaihtamassa hyvänyönsuukkojaan. Hän taisi olla jonkinlainen masokisti, kun piinasi itseään tällä tavalla.
"Vaikutatte jotenkin kireältä, sir. Haluatteko että yritän järjestää teille hierojan?", Jonathan ei jostain syystä uskaltanut ehdottaa sitä, että hieroisi isäntäänsä itse. Ehkä hän pelkäsi, ettei pystyisi enää siinä vaiheessa hillitsemään itseään, tai sitten hän pelkäsi toisen kieltäytyvän siitä. Joka tapauksessa hän keskittyi pesemään niskaa ja hartioita hellin liikkein.

Rafael hymähti. Tietysti Jonathan oli huomannut hänen hartioidensa kireyden. Eihän palvelijalta jäänyt mikään huomaamatta. Tosin kun hänestä itsestään omat lihakset tuntuivat kivenmurikoilta, ei sen huomaamiseen todennäköisesti tarvittu kovinkaan kummoista kosketusta.
”Äh. Minä tarvitsisin todennäköisesti huomattavasti akuutimpaa apua kuin viikon päästä paikalle ehtivän hierojan”, Rafael naurahti kevyesti, pitäen silmänsä edelleen kiinni. Hän taivutti päätään entistä alemmas tuntien nautinnollista venytystä niskassaan. Hänen olisi niin tehnyt mieli pyytää Jonathania heittämään sienen sivuun ja tarttuvan kunnolla kiinni hänen lihaksiinsa, mutta ajatteli käskyn olevan jo enemmän kuin epäsopiva, vaikka he olivatkin läheisiä.

"Voin katsoa, josko saisin tänne jonkun aikaisemmin, sir.", Jonathan mutisi hiljaa, painaen sienellä hieman kovempaa kireitä lihaksia. Rafaelin tarvitsi vain käskeä, ja hän tekisi sen, lainkaan vastaansanomatta. Nyt hän jo suorastaan toivoi, että tuo käskisi häntä hieromaan. Hän halusi auttaa isäntäänsä, ja jos tuo kerta tarvitsi akuuttia apua, miksei tuo pyytänyt sitä häneltä? Vaivasiko Rafaelia edelleen hänen aikaisempi pyyntönsä suudelmasta, jonka hän oli kuitenkin kuitannut vitsinä? Ehkä Rafael oli alkanut huomaamaan, ettei palvelija ollut pelkästään vain työnsä takia näin uskollinen?
"..te voisitte myös pyytää minua hieromaan, sir, tiedätte etten kieltäydy mistään, mitä käskette..", Jonathan kuiskasi hiljaa mutisten, eikä edes tajunnut puhuneensa ennenkuin sanat olivat jo lausuttu. Hän kirosi hiljaa mielessään kieltään, joka oli päättänyt käyttää tilaisuuden hyväksi kun hän oli ollut ajatuksiinsa vaipuneena.