Looking for trouble

Eli kuuntelin lähestyviä askeleita, mutta jatkoi punnertamistaan. Hän nosti katseensa vasta kun ovi aukesi ja Orland astui sisään. Hän näytti nauttivan vampyyrin lähes alastoman vartalon näkemisestä, sillä ei meinannut saada käännettyä katsettaan pois.
"Selvä.", Eli meinasi heittää jotain hyvin sarkastista ja vittumaista, mutta päätti viime hetkellä kuitenkin pitää suunsa kiinni. Hän jatkoi punneruksiaan vielä hetken aikaa, siihen asti se rupesi tuntumaan edes hieman lihaksissa, ennenkuin asettautui istumaan vuoteelle. Hän seurasi vampyyria ja tuon selkää. Hän olisi mielellään vittuillut ja kysellyt tuolta typeriä, ärsyttääkseen, eikä Eli tiennyt miksi. Tai no, kaikkiahan hän tykkäsi ärsyttää, hän sai kiksejä siitä kun kokeili kuinka pitkälle pääsi ennenkuin sai turpiinsa, eikä tämä kerta ollut suinkaan ensimmäinen. Eli nousi lattialta seisomaan ja ryhtyi venyttelemään.
"Luuletko että voisit ottaa tämän hilavitkuttimen irti jos kerta olen lukkojen takana jo valmiiksi? Se käy hermoilleni.", Hän heilautti käsirautaa muutamaan otteeseen edessään, ennenkuin painoi käden olkavarttaan vasten venyttääkseen hartiaansa.

Orland antoi pyyhkeensä pudota lattialle jalkoihinsa ennen kun kumartui pujottamaan jalkojaan housujen lahkeisiin. Hän veti housut jalkaansa ennen kuin kääntyi takaisin ihmisen puoleen. Hän oli unohtanut täydellisesti kahleen tuon ranteessa ja Eli puhui täydellisen totta. Mies ei pääsisi pakenemaan vaikka yrittäisikin. Aiempi kahlehtiminen ja sitominen oli ollut vain varotoimi ja alleviivaus uudelle tilanteelle, jotta ihminen ymmärtäisi sekä sopeutuisi nopeammin.
”Odotatko hetken. Haen avaimen, mutta sitä ennen voisin polttaa yhden tupakan rauhassa”, Orland sanoi, astellessaan sängynviereen. Avain oli ollut hänen verkkareidensa taskussa ja nyt kyseiset housut olivat nyt jossain päin Vinin huonetta.
Yöpöydän laatikossa oli jemmassa yksi hänen tupakka-askeistaa. Vin vittuili usein siitä ettei hän saanut poltettua edes yhtä askia loppuun ennen kuin hukkasi sen. Sen vuoksi puolityhjiä lojui ympäri taloa, yleensä kutakuinkin käden ulottuvilla.
Hän otti yhden savukkeen huuliensa väliin ja kaivoi samaisesta laatikosta esiin yhden kymmenistä sytyttimistään.

Eli pyöräytti hieman silmiään. Tietysti, totta kai hän odottaisi. Eihän hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa. No, sama se, hän ei voisi hoputtaa vampyyria vaikka yrittäisi. Niimpä hän keskittyi sen sijaan venyttelemään vielä hetken, ennenkuin istui lattialle ja ryhtyi tekemään vatsoja. Hän olisi tosissaan kaivannut hieman parempia varusteita kuntonsa ylläpitoon kuin vain lattian ja oman kroppansa, mutta minkäs teit kun olit kahlittuna makuuhuoneeseen ilman mahdollisuuksia liikkua muualle. Ehkä jossain vaiheessa vampyyri luottaisi häneen niin paljon, että antaisi hänen kävellä talossa ympäriinsä. Eli oli ymmärtänyt, ettei hän pääsisi poistumaan rakennuksesta ihan helpolla, joten mitä tuolla oli pelättävänä? Että pikkupoikaystäväVin tulisi ja raiskaisi hänet, veisi kaiken huvin hänen korkkaamisestaan? Ajatuskin puistatti Eliä. Hän tunsi itsensä jollain tapaa hyvinkin itsetuhoiseksi ja vihaiseksi, eikä ymmärtänyt miksi.

Tupakoidessaan Orland seurasi ihmistään. Hän oli nähnyt turhautuneen oloisen silmien pyöräyttämisen ja olisi halunnut kysyä mistä ilme johtui. Ilmeisesti hän oli ollut aivan liian kauan vampyyri, sillä jokainen pieni asia, jonka ihminen teki, tuntui hänestä ihmeelliseltä ja kiinnostavalta. Jopa pieni kasvojen ilme tuntui tärkeältä. Hän halusi ymmärtää ihmistään paremmin. Se tosin helpottuisi, jos tuo puhuisi hänelle. Orland ei tosin halunnut myöskään pakottaa ihmistään puhumaan, jos tuo ei halunnut.
Tilanne oli kinkkinen, eikä Orland varsinaisesti pitänyt siitä. Hän olisi halunnut tietää kaiken heti ja nyt.
Ehkä sen lisäksi, että oli ollut liian kauan vampyyri, hän oli viettänyt liikaa aikaa pelkästään Vinin kanssa.

Orland tuprutteli tupakkansa nopeaan tahtiin ja tumppasi savukkeen tuhkakuppiin. Hän suuntasi ovella, mutta seisahtui odottamaan ihmistään ovella. Ehkä hän voisi antaa tuolle hieman enemmän vapauksia. Tuo näytti selvästi ymmärtäneen ettei voinut paeat. Kunhan hän itse pitäisi Viniä silmällä.
”Mennäänhän sitten. Turhaan sinä täällä pyörittelet peukaloitasi sillä aikaa, kun minä menen hakemaan sitä avainta.”

Ärtymys suli hänestä fyysisen liikunnan yhteydessä, aivan kuin se olisi valunut ulos hänen kehostaan hien mukana. Eli survoi itseään ylös nopeassa tahdissa, puuskuttaen, keskittyen omiin oloihinsa. Ainakin siihen asti kunnes Orland siirtyi ovelle. Hän vilkaisi toista ensin nopeasti, hienoa, vihdoin hän pääsisi killuttimesta eroon, mutta sitten vampyyri pyysikin hänet mukaansa. Eli jämähti istuvaan asentoon ja pyyhkäisi otsaansa ja nyökkäsi.
"Kivaa.", Hän oletti vampyyrin käskeneen häntä seuraamaan, hän ei nimittäin tosiaankaan olettanut, että saisi vielä niin paljon vapauksia kuin tarvisi.

Maanantai 16.8.2151
Kello 14:20

Eli oli ollut neljän seinän sisällä jo kaksi viheliäistä päivää, ja hänelle alkoi riittää. Hän nukkui ehkä hieman tavallista enemmän, sanottaisiinko melkein kuusi tuntia yössä, mikä taas teki sen että hänellä oli entistä enemmän energiaa. Nyt Eli oli kuitenkin sieppaajiensa kellarissa, hölkkäsi juoksumatolla voidakseen purkaa tätä energiaa jota hän ei voinut käyttää mihinkään muuhunkaan. Hän yritti etsiä pakokeinoja aina kun sai siihen mahdollisuuden, mutta toistaiseksi hän ei ollut löytänyt mitään. Ainoa hyvä puoli oli se, että ylimääräistä energiaa lukuunottamatta hän tunsi itsensä taas normaaliksi, omaksi itsekseen. Hän tunsi mukavan kutkuttelevan uteliaisuuden heräilevän sisällään, ja jo se oli hassua. Kumma juttu, että pystyi rentoutumaan tällä tavalla vaikka olikin kidnapattuna.

Vitun Orland. Vitun ihmisniljake. Vitun vitun vitun vittu. Oli kaiketi täydellisen, sanomattakin selvää, että Viviania kyrsi enemmän kuin laki salli. Se, että heidän nurkissaan hiippaili ihminen, häiritsi hänen normaalisti erinomaista keskittymistään. Mikä oli jo sinänsä ihme, sillä yleensä sitä ei härinnyt edes Orlandin taukoamaton puhe tai miehen muut ärsyttävät piirteet. Kun vietti vuosisatoja kaverin kaltaisen vampyyrin kanssa, onnistui löytämään itsestään ennennäkemättömiä kykyjä. Ihminen kuitenkin koetteli niitä jo pelkällä olemassaolollaan.

Ensimmäisen yön ryyppyreissusta toipumiseen häneltä oli mennyt kokonainen päivä. Se tosin saattoi johtua puhtaasti siitä, että hän oli viinan ohella onnistunut naukkailemaan ihmisistä, joiden veressä oli ollut jotain vielä väkevämpää. Sellaisten myrkkyjen poistuminen elimistöstä vei pidemmän aikaa ja vei puhdin keneltä tahansa. Orland oli tosin maininnut ettei hänen puhdissaan ollut varsinaisesti mitään vikaa siinä vaiheessa kun hän oli päässyt kotiin. Vin muisti tapahtumat vain hämärästi, mutta huoneessa ne muutamat rikkoutuneet esineet, kuten posliinilamppu ja seinältä pudonnut taulu kertoivat kuitenkin selvää tarinaa, asioiden kulusta. Tällä kertaa hän ei ollut sentään jättänyt Orlandia kahleisiin sammuessaan itse. Niinkin oli käynyt, kerran jos toisenkin. Punatukkainen, moottoriturpa oli joutunut ottaa muutaman päivätorkut pakon sanelemana.

Nyt Vin suuntasi talon kellariin, päällään hihaton paita ja löysät treenishortsit, toivoen ettei ihminen kuluttanut aikaa jälleen siellä. Jos mies ei roikkunut Orlandin perässä niin sitten tuo asui kellarissa, eikä Vin osannut henkilkohtaisesti sanoa kumpi häntä syletti enemmän. Tosin oli yksi asia, joka oli ihmisen tekoja sietämättömämpi kestää. Orland kiinnitti ihmiseen tarkemmin huomiota kuin koskaan mihinkään. Oli hämmästyttävää, että satojen vuosien jälkeen mies oli viimein löytänyt oman keskittymiskykynsä.
Harmi vain, että se kohdistui johonkin sellaiseen, joka sai Vivianin veren kiehumaan.

Siinä mielessä hänellä oli käynyt tuuri, että hän oli onnistunut välttelemään enemmän tai vähemmän sieppaajansa aviomiestä. Elistä tuntui toisinaan siltä, että hän oli kaltoin kohdeltun ja huomiotta jääneen pikkuvaimon uusi lelu, lelu jonka tarkoitus oli pitää vaimoke kiireisenä kun mies työskenteli. Harmi vain, että hänestä tuntui edelleen siltä, että hänestä ei juurikaan pidetty, siis aviomiehen osalta. Sillä ei tosin ollut mitään merkitystä Elille. Hänen uteliaisuutensa kukki enimmäkseen vampyyrejä kohtaan, siis sitä mitä vampyyrit olivat - perusideaa kohtaan, ja hän saisi luultavasti udeltua kaikki tiedot mitä haluaisi Orlandilta. Vinille hänellä ei siis ollut mitään asiaa. Kunhan mies pysyisi pois hänen tieltään, hän tekisi saman. Mikä oli jo sinänsä hankalaa, kun he 'asuivat' saman katon alla.

Elillä oli yllään Orlandilta saamansa verkkarit ja hihaton aluspaita. Kenkiä hänellä ei valitettavasti ollut, mutta se ei tuntunut haittaavan menoa. Hän oli tyytyväinen jo siihen, että sai ylleen jotain puettavaa, muutakin kuin kahleita. Hän oli ollut malli vanki, käyttäytynyt kiltisti ja todistanut, niin itselleen kuin Orlandille, ettei aikoisi paeta. Lähinnä koska sellaista tilannetta ei ollut tullut vastaan, että hän voisi edes paeta. Vielä hän löytäisi keinon, aivan varmasti. Siitä Elillä ei ollut epäillystäkään.
Väsyttyään hölkkäämiseen Eli sammutti juoksumaton ja siirtyi nyrkkeilysäkin luokse. Hän ryhtyi takomaan säkkiä paljain nyrkein. Hänen pitäisi pyytää Orlandilta jotkin hanskat nyrkkejään suojaamaan. Samassa hän kuulikin lähestyviä askeleita rappusissa. Oliko Orland taas tulossa tarkistamaan, että hän ei ollut kadonnut mystisesti?

Vivian hätkähti kellarin portaiden yläpäässä tajutessaan, kuulevansa kuinka joku hakkasi nyrkkeilysäkkiä. Hänen olisi pitänyt kuulla se jo toiseen kerrokseen, yhtä selkeästi kuin se olisi tapahtunut hänen vieressään. Tuntui siltä, kuin ääni oli vasta nyt tavoittanut hänet, vaikka se kuulosti patarummun jyskeeltä jopa kahden oven lävitse. Tämä oli täydellinen todiste siitä, että ihminen vei hänen keskittymiskykynsä raiteiltaan. Hänen kyvyistään tuntui katoavan vähintään puolet sen vuoksi, että hän keskittyi vihaamaan sitä karvatonta apinaa, johon Orland oli niin kovin kiintynyt. Ajatus sai hänet seisahtumaan ja miettimään, halusiko hän todella mennä alas ja katsella sen alemman eliölajin puuhia samalla kun itse treenasi ja yritti pysyä kunnossa. Hetkellinen epävarmuus pyyhkiytyi nopeasti pois teviiritietoisuuden myötä. Tämä oli ollut ensin hänen kotinsa. Ihmisenkuvatus oli tullut hänen jälkeensa ja saisi vittu myös elää sen mukaisesti. Hän ei todellakaan rupeaisi hyppimään seinille, mokoman vuoksi.
Niinpä hän lähti uudelleen liikkeelle.

Ja siellä se olikin, takomassa nyrkkeilysäkkiä, kuin se olisi tehnyt tuosta vaarallisenkin tapauksen. Toivon mukaan se ei kuvitellut, että nyrkeistä olisi suurtakin apua vampyyreita vastaan. Tuollaiset iskut tuntuisivat tuskin itikanpistoa kummoisemmalta.

Vivian asteli suorinta tietä juoksumatolle, yrittäen olla kiinnittämättä mahdollisimman paljon huomiota ihmiseen. Hän nousi laitteen kyytiin ja sääti sen juoksulle. Normaalisti hän saattoi aloittaa ihan vain hölkällä. Ihmisen läsnäolo sai kuitenkin pienen näyttämisen tarpeen aikaiseksi hänen sisällään, mikä oli täydellisen naurettavaa. Se ei pääsisi koskaan samoihin suorituksiin kuin hän, luonnostaan heikomman fysiikkansa takia, joten leveily oli käytännössä katsoen täysin turhaa. Silti hän teki sitä.
Lähtiessään liikkeelle pikajuoksijan vauhdilla, Vivianin oli kuitenkin pakko miettiä sitä yhtä positiivista asiaa, joka oli ilmennyt tämän tilanteen myötä. Ihmisestä ei ollut tyydyttämään Orlandia. Mikä oli tehnyt vampyyrista käytännössä katsoen kyltymättömän. Orland tuntui olevan aina kuumissaan ja oman kestämiskykynsä äärirajoilla, vietettyään riittävästi aikaa ihmisensä kanssa. Eikä Vivian ollut säästellyt kertaakaan, antaessaan toverilleen, juuri sen mitä tuo halusi, välittämättä siitä missä sen tekivät. Ja joka kerta he olivat pitäneet sellaista meteliä, että tuskin ihminenkään oli päässyt sitä helpolla karkuun.

Voi helvetti, tulija ei sittenkään ollut Orland. Eli vilkaisi toista vampyyriä nopeasti, murahtaen tyytymättömänä päänsä sisällä. Oliko Vinin pakko änkeä tänne samaan aikaan, jos kerran vihasi häntä niin paljon? Hän ei suinkaan pelännyt miestä, vaikka olisi ehkä pitänyt, mutta hän tiesi olla varovainen nyt, kun Orland ei ollut lähellä pitämässä aviomiestään kurissa. Hän seurasi hiljaa sivusta kuinka Vin asettui juoksumatolle ja rupesi leveilemään vampyyrin voimillaan, mikä sai Elin pyöräyttämään silmiään, eikä yhtään huomaamattomasti. Hän tiesi ettei hänestä olisi vastusta vampyyrille tappelussa, mutta se ei tarkoittanut sitä etteikö hän kuitenkaan puolustaisi itseään jos tarve vaatisi. Lisäksi, hän ei treenannut täällä koska toivoi tulevansa tarpeeksi vahvaksi voittaakseen nämä vanhat vampyyrit, vaan purkaakseen sitä ylimääräistä energiaa ja pitääkseen itsensä kunnossa.

Vivian piti yllä tasaisen tappavaa tahtia juostessaan ja tuijotti yhtä pistettä vastakkaisella seinällä, varoen katsomasta ihmiseen päinkään. Samalla hän pidätteli hengitystään, jotta ei vahingossakaan haistaisi kaveria. Orlandissa oli vielä sen verran inhimillisyyttä jäljellä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, että tuo tuli toimeen ihmisten kanssa. Näemmä jopa niin hyvin, että saattoi kaapata yhden lemmikikseen. Hän sen sijaan vihasi ihmisiä kaikissa muodoissa. Ensin hän oli paennut ja piilotellut heitä. Sitten hän oli opetellut taistelemaan niitä vastaan ja sen jälkeen, selviytyessään itse, hän oli joutunut katselemaan kuinka monet ystävät, läheiset, tutut kuolivat niiden kynsiin. Ihmisillä ei ollut minkäänlaista moraalia, edes toisiaan kohtaan, joten miksi hänen pitäisi suhtautua niihin muulla tavalla.

Eli sai tarpeekseen säkin takomisesta siinä vaiheessa, kun huomasi ihonsa rikkoutuvan rystysten päältä. Ihan yhtälailla hän ei pitänyt Vinistä, ja tuon naaman katseleminen samassa pienessä tilassa sai hänet ärtymään. Vain koska tuo oli vampyyri, tuo kuvitteli olevansa jonkinsorttinen jumala häneen verrattuna. Hän ei ollut mikään mitätön pieni kirppu, tai muurahainen jonka Vin voisi tuosta noin vain päästää päiviltä halutessaan. Ei sillä, Eliä ei juurikaan olisi haitannut kuolla, mutta näinä parina päivänä oli löytänyt elämänhalunsa uudelleen. Hän aikoi paeta täältä, ja kun hän sen tekisi, hän hakeutuisi Heavenille töihin ja tulisi ensimmäisenä lahtaamaan Valientin ja hänen kaksi pikkukätyriään.
Ja samassa Eli muisti Orlandin varoituksen verenhajusta ja Vinistä. Hän katseli rystystensä rikkoutunutta ihoa ja pyyhki kiireesti pienet veripisarat paitaansa. Vittu.

Vin tajusi keskittymisensä herpaantuneen jälleen, kun sieraimia kutitteleva vieno veren tuoksu sai hänen torahampaansa pitenemään. Hän oli seota askelissaan, verenhimon hiljalleen täyttäessä hänen päänsä.
Vampyyri käänsi tarkkaavaisen katseensa ihmiseen, juuri parahiksi nähdäkseen miten tuo pyyhki rystysiä paitaansa. Vinin kasvoille levisi pirullinen hymy. Vai oli pikku apinalle tullut pipi. Ihmiset olivat naurettavan hauraita. Eikä vampyyri voinut vastustaa kiusausta pelotella Orlandin pikku vierasta, edes vähän.

Vaivautumatta edes sammuttamaan juoksumattoa, Vin hyökkäsi ihmisen kimppuun vampyyrin nopeudella. Muutamassa sekunnissa tuo saisi huomata olevansa selkä kellarin seinää vasten, kädet ylhäällä, Vinin käsien kahlitsemana.
”Huolimatta siitä, kuinka ärsyttävä sinä olet, veresi tuoksuu mitä houkuttelevimmalta”, hän sanoi kumartuen ihmisen kaulaa kohti. Hän veti ihosta kumpuavaa tuoksua syvälle sisäänsä, tehostaakseen sanojaan. Kun tuoksu valtasi houkuttelevana yhä enemmän alaa, hänen sieraimmissaan, itsehillinnästä tuli yhä enemmän vain etäinen käsite. Ihminen oli ravintoa. Ei lemmikki, kaveri tai kumppani. Ne olivat ravintoketjussa huomattavasti alempana. Vin tunsi torahampaidensa pidentyvän entisestään, niiden valmistautuessa repimään ihmisen kurkun auki.

Eli ei olisi ehtinyt edes huutaa apua kun jo huomasi olevansa tukalassa tilanteessa. Ei helvetin kuusitoista. Hänen takaraivoaan jomotti, se kun oli tainnut hiukan kolahtaa hänen takanaan olevaan seinään, ja hänen kätensä olivat täysin Vinin hallinnassa, vaikka Eli yrittikin riuhtoa niitä vapaaksi.
"Päästä minut irti.", Eli suorastaan murisi, yrittäen päästä irti Vinin otteesta. Hän kohotti toisen polvensa ja potkaisi sillä Viniä, niin kovaa kuin vain jaksoi, tietäen että vampyyri ei moisesta hirveästi hätkähtäisi. Samaisella jalalla hän yritti kammeta tilaa heidän välilleen. "Päästä irti, Vin. Nyt.", Eli harkitsi iskevänsä päänsä vampyyrin naamaan, oli tuo miten vahva tahansa, nenän rusto olisi varmasti yhtä heikkoa kuin ihmisillä, siitä viis jos tuo parantuisikin nopeammin.

Vin tunsi ihmisen pyristelyn ja potkun. Tietysti se yritti paeta tajutessaan olevansa alakynnessä ja mahdollisesti seuraavana ruokalistalla. Ne eivät olleet asioita, jotka olisivat vampyyria häirinneet. Mutta se miten tuo yritti komentaa häntä, kuin jotakin koiraa, sai päivien ajan pinnan alla kyteneen kiukun lopulta kiehumaan.
Nopeasti hän tarttui ihmistä kiinni kurkusta ja painoi tuota seinää vasten, voimalla, joka taatusti tuntuisi henkitorvessa. ”Älä vittu komentele mua, kuin jotain saatanan lemmikkipiskiä. Orland saattaa tykätä susta, mutta ei se jää sua kaipaamaan, jos sä kuolet. Ja mulle, teikäläisillä ei ole minkäänlaista arvoa.”
Hän oli ensin ajatellut tosiaan vain kiusaavansa, mutta nyt ihminen oli onnistunut menemään sen viimeisen rajan ylitse. Nopeasti hän upotti valmiit hampaansa kaulan ihon lävitse, kohdasta, jota hänen oma kätensä ei peittänyt. Hän antoi veren pulputa kielelleen ja kiihdytti sitä entisestään omilla imaisuillaan.

”Vin ei!” Orland karjaisi päästessään viimein sisään kellariin. Hän oli kuullut ylös kahakasta lähteneet vähäiset äänet, mutta Elin sanat olivat saaneet hänet liikkeelle. Hän oli nähnyt miten Vinin pinna kiristyi päivä päivältä ja oli suorastaan odottanut sen katkeamista. Asian tiedostaminen olisi pitänyt saada hänet enemmän varuilleen, mutta se ei ollut sitä tehnyt. Kaiketi hän oli luottanut Viniin liikaa, jotta olisi osannut huolestua aidosti.
Orland syöksyi suoraan ihmisen ja ystävänsä väliin, riuhtaisi Vinin irti samalla kun asettui suoraan Elin eteen. Vin riuhtoi hänen otettaan vastaan ja yritti käydä uudelleen käsiksi Eliin. Nopeasti, tilanteen tyynnyttääkseen, Orland ohjasi toisen vampyyrin omalle kaulalleen, johon tuo kävi kiinni hetkeäkään miettimättä.

Eli yskähti käheästi vampyyrin yrittäessä kutakuinkin tukehduttaa hänet. Helvettin vitun saatana. "Haista vittu, rakki.", Eli onnistui kähisemään vain hetkeä ennenkuin tunsi hampaiden puhkaisevan ihonsa. Ei helvetti.. Hän inhosi tätä tunnetta. Käheä, puoliksi tukahdettu voihkaus karkasi hänen huuliltaan kun myrkky ryhtyi vaikuttamaan hänen kehossaan. Eli pyristeli vain heikosti, sillä myrkky sai hänet nauttimaan tästä aivan liikaa.
Ja sitten se oli ohitse. Eli tajusi etäisesti Orlandin tulleen paikalle ja riuhtaisseen Vinin hänestä irti. Eli antoi itsensä valua seinää pitkin alas lattialle istumaan ja piteli kaulansa haavaa, huohottaen raskaasti. Hän kohotti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen kuinka Vin pääsi uusille apajille Orlandin kaulalle. Helvetti, hän halusi pois tästä kellarista ja vähän äkkiä jos nuo rupeaisivat taas panemaan. Eli hivutti itsensä ylös seinää pitkin, ja yritti katsoa mistä kohdasta pääsisi kiertämään vampyyrit huomiota herättämättä.

Orland ähkäisi ja puristi silmänsä kiinni, tuntiessaan Vinin hampaat kaulassaan ja sen miten tuon myrkky lähti kulkemaan eteenpäin. Site ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun uuden suonen löytäminen ja maun tunnistaminen saivat aikaan juuri sen reaktion, jonka varaan hän oli laskenut. Vin repäisi itse itsensä irti tajuttuaan mihin suuntaan tilanne oli muuttunut. Tuo pyyhki verta suustaan ja katsoi häntä silmät vihasta salamoiden. Vampyyri ei pitänyt ollenkaan siitä, että hän oli astellut estämään tuota ja antoi sen näkyä.

”Mitä vittua sä puuhaat Orland?” Vin sähisi sanat hampaidensa välistä, samalla kun vihaa uhkuva katse siirti Eliin.
Orland puolestaan asettui entistä paremmin Vinin ja Elin väliin. ”Estän sua tekemästä, jotan sellaista, mitä mä pistäisin sut katumaan vielä pitkään.”
Se sai tumman vampyyrin katseen kääntymään uudestaan hänen puoleensa. Hämmennys raivasi itselleen tilaa miehen silmissä ja Orland tiesi juuri loukanneensa tuota, syvään.
”Onko toi puusta laskeutunut karvaton apina sulle tosiaankin noin vitun tärkeä?” Vin kysyi jäätä tihkuvalla äänellä.
”Jep.”
Pienen kellarin täytti seuraavassa hetkessä tärykalvoja repivä raivon huuto, Vinin päästäessä sen valloilleen. Loistavaa, nyt koko naapurusto tiesi, että he riitelivät Vinin kanssa, Orlando mietti. Huutoa ei kestänyt kovinkaan kauaa ja seuraavassa hetkessä vampyyri painelikin jo ulos kellarista sen näköisenä, että olisi lähdössä repimään seuraavaa lähintä pilvenpiirtäjää, irti perustuksiltaan.
Orland seurasi Vinin menoa, mutta kuullessaan kellarin portaiden oven sulkeutuvan, hän kääntyi oitis Elin puoleen. ”Ootko kunnossa? Millainen olo? Heikottaako?”

Eli irvisti tälle koko tapaukselle. Hän ei voinut ymmärtää vampyyreiden ajatusten juoksua, hän ei ymmärtänyt mitään koko tilanteesta, muuta kuin sen että oli onnistunut suututtamaan Vinin pahanpäiväisesti, ja samalla usuttamaan melkein vampyyrit toistensa kimppuun. Sehän vasta olisi ollut hienoa, jos kaksikko olisi ottanut toisensa hengiltä.
Vinin huutaessa kuin jokin eläin, Eli joutui nostamaan kädet korvilleen. Hän pelkäsi hetken aikaa tärykalvojensa puhkeavan moisesta, mutta onneksi huuto loppui lyhyeen ja Eli saattoi laskea kätensä taas kaulalleen, peittämään yhä hieman vuotavaa haavaa. Hänen kehonsa oli edelleen myrkyn vaikutuksen alaisena, minkä huomasi edelleen raskaasta hengityksestä ja verkkareiden etumuksen kohoumasta. Hitto hän vihasi tätä.
Orlandin kääntyessä viimein hänen puoleensa, Eli siirsi silmiensä katseen vampyyrin silmiin. "Aivan loistavassa. Vuodan kuiviin samalla kun housuissani on taas maailmanluokan stondis. Mikä voisi olla paremmin?", Hän mumisi käheästi ja työnsi itsensä tahdonvoimalla irti seinästä, vain voidakseen huojua muutaman askeleen eteenpäin.

Orland huokaisi helpotuksesta sisäisesti. Jos Elillä riitti vielä pontta tuollaiseen verbaaliseen viestintään, tuo ei voinut olla kovin pahassa jamassa. Lisäksi, mies näytti pysyvän kutakuinkin tukevasti jaloillaan. Vin oli ehtinyt saada aikaan korkeintaan muutaman kolauksen Elin itsetuntoon, koska varsinaisesti tuo ei näyttänyt siltä, että olisi lopulta pelästynyt tapausta. Mutta Orland voinut olla tyrskähtämättä Elin kuvailulle olostaan, vaikka olikin onnistunut peittämään huojennuksensa.
”Olisitko mieluummin kuollut?” Orland kysyi siirtäessään toisen kättä lempeällä, mutta lujalla otteella, pois haavan päältä. Hän halusi vain tarkastaa sen, mutta ei voinut mitään sille kuinka vampyyrien luontaiset vaistot saivat hänen torahampaansa pidentymään ja nälän kouristamaan vatsaa. Hän pystyi kuitenkin pidättelemään itseään. ”Et sä mitään kuiviin vuoda ja sille stondikselle kyllä löytyy omat keinonsa.”

Orland nosti oman ranteensa huulilleen ja puraisi siihen syvän haavan. Hän ojensi sen Elin kasvojen eteen, katsoen tuota odottavasti.
”Otahan siitä. Vaikka ajatus sua ällöttäisikin, se sulkee haavan nopeasti. Mulla ei ole täällä laastareita tai tikkaustarvikkeita, joten vaihtoehdot on tässä”, Orland sanoi ennen kuin hänen ihmisensä ehtii kunnolla kieltäytyä. Ei hän voisi toista pakottaa tekemään mitään, mutta ainakin hän saattoi tarjota tuolle selvää, helppoa vaihtoehtoa tilanteen hoitamiseen.

Eli katsoi Orladnia hetken aikaa aivan kuin olisi miettinyt vastausta kysymykseen. Ei, hän ei olisi mielummin kuollut, hän halusi elää jotta voisi kostaa. Hän oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat ajautuneet samalle tielle, joille millään muulla ei ollut väliä kuin kostolla. Hän oli nähnyt miten se tuhosi ihmisen. Ja silti hän havitteli sille samalle tielle. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, piti vain katseensa edessää päättäväisenä. Hän laski kätensä pois kaulalta Orlandin ohjaamana, katsoi vereen tahriutunutta kämmentään ja sitten taas Orlandia, joka tarjosi nyt hänelle omaa vertaan. Eli irvisti, hän olisi paljon mielummin jättänyt tämän osion välistä, mutta kuten vampyyri sanoi, vaihtoehdot taisivat olla pitkälti tässä.
"Pohjanmaan kautta, sitten.", Eli tarttui Orlandin kädestä kiinni ja painoi huulensa vuotavalle haavalle. Hän ei pitänyt veren mausta lainkaan, sen kuparinen sävy oli omiaan saamaan hänet yökkäämään, mutta hän sinnitteli, joi verta kuin mikäkin vampyyri, kunnes irroitti huulensa haavalta. Himo ei ollut kuollut hänen sisältään mihinkään. Ja vampyyrin veri hänen sisällään ryhtyi vain voimistamaan kaikki tuntemuksia. Se paransi hänen olonsa melkein heti, hän suorastaan tunsi kuinka haava lähti umpeutumaan hänen kaulallaan. Eli astui lähemmäs Orlandia, ja veti hetken mielijohteesta toisen kiinni itseensä. Hän hieroi erektiotaan toista vasten, kaivaten helpotusta.

Orland murahti tuntiessaan selvän imun ranteellaan. Se puolestaan kiihdytti häntä siinä missä Eliä ajoi vampyyrinveri. Se tuntui hieman samalta, kuin Elin suu olisi työskennellyt huomattavasti alempana. Tai ainakin tuntemukset vaikuttivat täsmälleen samassa osoitteessaa. Orland tunsi kasvavansa ja kovettuvansa hitaasti, mutta vääjäämättömästi, mitä pidempään tilannetta jatkui. Hän antoi ihmisensä juoda rauhassa ja piti silmänsä visusti auki, jotta ei itse ajautuisi tuntemustensa vietäväksi.
Lopulta, kun Eli irrotti suunsa otteen umpeutuvalta haavalta, se tapahtui kuitenkin aivan liian pian. Orland olisi halunnut enemmän. Tosin niin näytti haluavan Elikin, sillä tuo vetäisi hänet itseään vasten.

Vaistomaisesti Orland nosti kätensä seinää vasten samalla, kun Eli nykäisi häntä lähemmäs. Vampyyri voihkaisi matalaan, tukahdetusti, kun tunsi kaksoiselämää viettäneen poliisin erektion itseään vasten. Hänen oma lantionsa vastasi tuon liikkeisiin, jolloin he päätyivät hieromaan ruumiitaan yhteen. Orlandin silmät painuivat kiinni tuntemusten voimasta ja hänen päänsä taipui taaksepäin. Tämä tuntui aivan liian hyvältä. Elin sormet pureutuivat miellyttävällä tapaa omistavasti hänen lihaansa. Hän oli aivan valmis levittämään jalkansa ihmiselle. Samalla hän ei voinut olla ajattelematta, että tekisi väärin ihmistään kohtaan, jos antaisi tilanteen vain jatkua.
”Ootko sä aivan varma tästä”, Orland kähisi painautuessaan entistä tiiviimmin ihmisen kehoa vasten. ”Ei sillä, että valittaisin mut...” Voihkaus keskeytti hänet täysin.

Eli vei sormensa vampyyrin leuan alle tuon alkaessa puhua, ja painoi nopeasti huulensa tuon huulia vasten. Hän suuteli ahnaasti, omistavasti tätä vampyyriä, jakaen kuparisen maun suustaan tuon kanssa. Hän ei tosiaankaan ollut varma tästä, hän vain meni virran mukana, teki sen mitä hänen kehonsa vaati häntä tekemään, ja jos hän pysähtyisi edes hetkeksi ajattelemaan tätä tilannetta, hän muuttaisi mielensä, saisi itsensä hallintaan ja lopettaisi.
"Älä kysele typeriä.", Eli mutisi irroittautuessaan sen verran Orlandin huulinsa että pystyi puhumaan, ennenkuin painoi huulensa takaisin tuon huulille. Hän houkutteli kielellään tuota avaamaan huulensa ja päästämään hänet sisälle, samalla kun hänen oikea kätensä laskeutui vampyyrin kylkeä pitkin alemmas tuon takamukselle. Huumassaan Eli käänsi heidät ympäri niin että Orland oli selkä seinää vasten. Eli ujutti kätensä housujen vyötärönauhan alle, jotta pääsi puristamaan vampyyrin paljasta ihoa kämmenensä sisään.

Orland yllättyi ja jopa hieman häkeltyi siitä, miten agressiivisesti Eli lähti lopulta toimimaan. Hän ei ollut varsinaisesti odottanut sitä, että tuo vain suutelisi häntä. Se oli omiaan tukahduttamaan loputkin vastalauseista jonnekin kurkun perukoille. Sen lisäksi suudelman ahnas ja omistava sävy vain kiihdyttivät häntä. Vinin lisäksi kukaan muu ei ollut suudellut häntä vastaavanlaisella voimalla ja omistushalulla. Sävy oli tuttu, mutta huulet vieraat. Kun koko keon päälle lisättiin vielä hienoinen, Elin suussa edelleen viipyilevä veren maku, Orland ei voinut muuta kuin olla vietävänä.
Vampyyri olisi saattanut haukkoa henkeään, jos moinen reaktio ei olisi ollut hänelle jo täysin vieras, kun Eli irtautui hänestä hetkeksi. Hän ehti juuri ja juuri mumista tuolle vastauksen; tämä selvä, kun mies suutelikin häntä uudestaan.

Hänestä ei ollut vastustamaan ihmisen huulia, jotka pakottivat hänen omansa auki. Eihän hän voinut muuta kuin avautua ja ottaa miehen sisäänsä. Ei tuo jättänyt hänelle vaihtoehtoja. Ei Orland tosin pistänyt vastaankaan, vaan oli oikein mielellään ihmisen vietävissä. Samalla hän työnsi oman kielensä tuota vastaan, lipois sitä, maisteli viipyilevää kuparin makua.
Hänen vartalonsa painui sitä tiiviimmin Eliä vasten, mitä alemmas tuon käsi liukui. Seuraavassa hetkessä hän tajusikin olevansa jo selkä seinää vasten, Elin käsi farkkujen löysän vyötärön sisäpuolella. Ihmisen agressiivisuus ja pakaraa lujasti puristava käsi saivat hänet voihkaisemaan miehen huulia vasten.

Tilanne oli hämmentävä. Tavallaan tämä oli samanlaista kuin Vinin kanssa. Vin ei kysellyt, vaan otti ja omisti, aivan kuten Eli. Mutta ihmisestä huokuva ruumiinlämpö ja se, että Orland tiesi pääsevänsä pakoon heti kun yrittäisi, toivat tilanteeseen aivan uudenlaiset mausteet. Lisäksi Elin teki kaiken kuitenkin hieman eri tavalla kuin Vin. Ehkä Orland oli vain tehnyt tätä aivan liian pitkään ystävänsä kanssa. Ehkä tämä tekisi hänelle ainoastaan hyvää.

Oliko tämä varmasti oikein? Pieni ääni hänen mielensä perukoilla tuntui kysyvän, suorastaan tivaavan vastausta. Aikoiko hän tosiaan ottaa vampyyrin, tässä ja nyt, vaikka Vin saattaisi palata hetkenä minä hyvänsä ja repiä hänen päänsä irti? Varmasti tästä hyvästä repisikin sen irti. Mutta Orlandin huulet, se miten vampyyri voihkaisi ja painautui häntä vasten tiiviimmin.. Se kaikki tuntui ajavan hänet hulluksi. Hänen sisässään oli vampyyrin myrkkyä ja vampyyrin verta, ja aikaisemmasta kokemuksesta hän tiesi, ettei hänen olonsa helpottanut ihan vain pelkällä omalla kädellä. Hänen kehonsa vaati muutakin kosketusta. Ja kenties tämä oli juuri sitä mitä hän tarvi.
Mutta oliko hän itse tälläinen? Ottiko hän muut toista noin vain kyselemättä, olivat nuo sitten halukkaita tai ei? Eli oli ottanut Mikaeli tähän samaan tapaan, ja monet muutkin, koska tässä ei ollut rakkautta, kyse oli pelkästä yhteisestä päämäärästä; helpotuksesta.

Ja silti se pieni ääni ei lakannut nalkuttamasta. Eli koitti hiljentää sen uppoutumalla täydellisesti suudelmaan. Se menetti ahnauttaan ja muuttui lempeämmäksi, mitä enemmän Eli epäröi toimintatapaansa. Tässä oli kuitenkin vampyyri hänen edessään, jos hän aikoikin viedä tämän loppuun asti, hänen kannattaisi edetä hieman varovaisemmin. Ja tämä ei tosiaankaan ollut oikea aika taikka paikka, mutta tällä hetkellä Elin hormoonit hiljensivät järjen jatkuvaa nalkutusta. Ihan kuten Mikaelinkin kanssa.
Eli hieroi kädellään Orlandin pakaraa, hyväili sitä. Sormet lähestyivät peräaukkoa vääjäämättä, valmiina uppoamaan sisälle säälimättömästi. "Onko tämä sinulle okei?", Eli huohotti vasten Orlandin huulia. Hänen täytyi saada kuulla, ettei menettäisi henkeään hormooniensa takia.

Orland hämmesteli hieman sitä miten Elin suudelman sävy muuttui, aivan kuin tuo olisi uppoutunut ajatuksiinsa sen sijaan, että olisi keskittynyt suudelmaan. Se sai vampyyrin houkuttelemaan esiin sitä aiempaa ahnetta sävyä. Hän ei ollut tottunut hellyyteen ja lempeyteen, kun ei ollut koskaan sitä saanut. Hän oli aina nainut ja kaipasi sitä nytkin. Jos joku joskus yrittäisi rakastella hänen kanssaan, Orland olisi todennäköisesti aivan hukassa ja pihalla. Ei hän silti siitäkään kieltäytyisi.

Orland nosti kätensä, jotka olivat olleet tähän asti täysin toimeettomat, Elin hiuksiin. Omia voimiaan varoen, hän nyki toisen huulia tiukemmin omilleen, avautuen niitä vasten valmiina ja halukkaana. Samaan aikaan hän tunsi, miten miehen kädet hyväilivät häntä takaapäin. Sormet hivelivät hänen pakaroidensa välistä rajaa, mikä sai vampyyrin voihkimaan ja työntämään takapuoltaan entisestään miehen kättä vasten. Hän halusi tuntea sormet jo huomattavasti lähempänä. Hän halusi Elin kiusaavan ja viekottelevan aina siihen asti, kunnes hän itse anelisi ja olisi jo valmis tulemaan. Eikä ihmisen tarvitsisi sittenkään kiirehtiä.
”Enemmänkin kun okei”, Orland kähähti vastaukseksi. ”Anna mennä vaan. Älä pidättele.”

Luvan saaminen hiljensi nalkuttavan äänen hänen päästään totaalisesti. Eli antautui suudelmaan aiemmalla ahnaudella, tällä kertaa vieläkin vaativammin. Siinä oli omat kiihokkeensa, että hän alisti parhaillaan vampyyria, vaikka se olikin illuusio ja päättyisi pelkkään selksiin. Hänen valtansa olisi ohi siinä vaiheessa kun hän laukeaisi. Vapaan kätensä Eli ujutti Orlandin paidan alle, nipistelemään, hieromaan ja nykimään nännejä. Hän siirsi huulensa leuan kautta kaulalle, näykkien ja imien. Samalla hänen oikea kätensä joka oli vampyyrin takamuksella siirtyi peräaukolle, ja Eli työnsi ensimmäisen sormensa sisään. Alitajuntaisesti hän tiesi että voisi olla rajumpi, valmistaa mies hänen edessään nopeammin, mutta hänen ruumiinsa toimi sillä oletuksella, että seksikumppani oli ihminen. Eli ei voinut itselleen mitään aloittaessaan hellästi ja helposti. Hän liikutteli sormeaan nopeaan tahtiin, siihen asti kunnes Orland tottuisi ensimmäiseen ja työntäisi sitten toisen sormensa sisään.