Looking for trouble

Orland huomasi omien käsiensä tärisevän. Mikä oli täydellisen naurettavaa. Eihän hän ollut tässä se uhri. Hänen pitäisi olla kunnossa, eikä vapista kuin joku vitun neiti. Hän kiinnitti kuitenkin nopeasti huomionsa takaisin Eliin, tuon pään liikahdessa hänen käsiensä välissä. Hän ei ollut varma oliko tuo yrittänyt nyökätä vai pudistaa päätään. Vastaus tuli kuitenkin nopeasti verbaalisesti, mikä sai vampyyrin huojentumaan hieman.
Toisaalta, se mitän Vin oli tehnyt, oli tunnetusti kamalampaa kuin moni tavallinen kidutusmuoto yhteensä. Orland piti tämän ajatuksen kuitenkin visusti oman tietonaan.

Hän kiiruhti hakemaan kahleiden avaimen omasta piilostaan. Avaimia oli olemassa kahdet ja ne sopivat kaikkien talossa olevien rautojen ja kahleiden lukkoihin. Toinen oli Vinillä ja toinen hänellä itsellään.
Orland toimi omalla, luontaisella nopeudella avatessaan Elin kahleet. Hän ei välittänyt pätkääään maassa makaavasta, verta kakovasta Vinistä, joka makasi edelleen maassa ja piteli vuotavaa rintaansa. Kärsikööt nyt vuorostansa, Orland ajatteli.
Saatuaan viimeisenkin lukon auki ja kahleen irti Elin raajan ympäriltä, Orland istuutui vuoteen reunalle, valmiina auttamaan toista miten pystyisi. Hän ei kuitenkaan enää uskaltanut koskea toiseen. Joku oli joskus kertonut etteiväät raiskausksen uhrit kestäneet muiden kosketusta.
”Kerro mulle mitä tarttet?” Orland sanoi kähellä äänellä. Häntä ahdisti olla näin voimaton. Vaikka hän olisi halunnut, hän ei voinut enää millään poistaa Eliltä tuon tuskaa. ”Mä autan. Sano vaan miten.”

Vihdoin hän oli vapaa. Elin ensimmäinen halu oli käpertyä pieneksi palloksi ja kadota, mutta hän taisteli sitä vastaan. Ei ollut mitään järkeä ruveta nyyhkyttämään kuin pieni lapsi, vain jonkin tälläisen vuoksi. Ei tässä mitään, näitä sattui. Eli yritti uskotella itselleen olevansa kunnossa, jotta voisi nousta hitaasti istumaan vuoteen reunalle, tunnustellakseen oloaan. Hän istui Orlandin vieressä ja kuunteli tuon höösäystä. Ihme kanaemo. Hän ei kuitenkaan vastannut toiselle vielä mitään, sillä hän halusi aivan ensimmäisenä nähdä, mihin kuntoon tuo oli Vinin saanut. Hitaasti, Eli nousi vuoteelta, vaikka hänen kroppansa valittikin sitä vastaan, ja hän otti ne muutamat askeleet jotta voisi nähdä Vinin makaamassa lattialla, verta vuotane ja koristen. Tämä sai Elin virnistämään katkerasti.

"Ei tainnu mennä ihan niinku aattelit, Vin? Luotit liikaa siihen, ettei Orland tekis sulle mitään koska ootte kavereita.", Eli seisoi Vini vierellä, ja välittämättä kehonsa edelleen jatkuvasta valituksesta, hän potkaisi Viniä kylkeen niin kovaa kuin vain pystyi. Hän tiesi ettei se aiheuttaisi vampyyrille paljoakaan kipua, mutta se helpottaisi hänen omaa oloaan. Hän potkaisi uudelleen, ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen kunnes tunsi kyyneleiden polttavan taas silmiään. Hän tunsi itsensä niin likaiseksi. Saatuaan tarpeeksi Eli horjahti taaemmas ja käänsi katseensa Orlandiin. "Vie mut pesulle.. pese ton saastan kosketus pois musta.."

Elin nouseminen näytti vaikealta ja vaivalloiselta. Orland mietti kuinka paljon tuon kuntoon vaikutti fyysinen kipu ja kuinka paljon puolestaan henkinen nöyryytys, jonka tuo oli saanut kokea. Katsellessaan ihmisensä liikkumista, Orlandin teki mieli hyökätä uudelleen Vinin kimppuun ja tällä kertaa repiä sydän kokonaan irti rinnasta. Ei se vampyyria tappaisi, eikä tuo tuntunut sydämellään mitään tekevänkään. Teoreettisesti tuo oli jo valmiiksi sydämetön, joten eikö sen voisi toeuttaa myös käytännössä.

Orland kuunteli miten Vin voihkaisi Elin potkaistessa tuota. Miehen haava oli jo parantumaan päin. Mutta hän tiesi omasta kokeumuksesta, että joskus nopea paraneminen saattoi olla haavoittumista kivuliaampaa.
Kun Eli horjahti, vampyyri oli jo tuon takana, tukemassa miestä hartioista. Hän ei antaisi Elin kaatua.
Ihmisen pyyntöön hän vain nyökkäsi hiljaa. Hellästi, hän vei tuon toisen käden omien harteidensa yli, piteli siitä kiinni ja kietoi oman kätensä tuon vyötärölle. Kantaminen olisi saattanut nöyryyttää Eli entisestään, joten eiköhän tämä näinkin onnistunut. Kävellessään kohti ovea Eliä koko ajan tukien, Orland potkaisi Viniä vuorostaan niin, että tuntui. Omaksi mielihyväkseen kivun ähäystä säesti murtumisen ääni.

Kylpyhuoneessa hän auttoi miehen istumaan ammeeseen. Väännettyään suihkun päälle hän katsoi, että vesi valuisi ihmisen selkää pitkin. Hän pysytteli ammeen reunojen ulkopuolella, antoi Elille tilaa, jota tuo mitä todennäköisemmin tarvitsi. Hän oli riisunut yltään nahkatakin, johon oli uloslähtiessään pukeutunut, mutta piti paidan päällään. Onneksi se oli lyhythihainen t-paita. Hänen ei näin ollen tarvinnut käännellä hihojaan.
Ensimmäiseksi hän pesi Elin kasvoilta pois Vinin veren. Tuntui julmalta, että mikään Vinissä kosketti miehen täydellistä ihoa.

Jostain käsittämättömästä syystä Eli tunsi olonsa turvalliseksi Orlandin läheisyydessä. Hän antoi toisen avustaa itsensä kylpyhuoneeseen ja ammeeseen. Istuessaan Eli veti polvensa rintaansa vasten ja katsoi käsiään, jotka olivat taas ranteista ruhjoutuneet. Ehtisivätköhän ne koskaan parantua kunnolla, ennenkuin niihin tulisi taas uusia mustelmia? Sillä ei ollut väliä, hän ei välittänyt muutamasta mustelmasta, jotka paranisivat ajan kanssa. Hänen ylpeytensä sen sijaan ei välttämättä paranisi ihan niin helposti.
Eli käänsi katsovaan ylemmäs Orlandin ryhtyessä pesemään verta pois hänen kasvoiltaan, ja Eli tunsi rentoutuvansa toisen kosketusta vasten. Tämä vampyyri ei satuttanut häntä. Tämä vampyyri oli hänelle hyvä. Hetkeksi hän tuntui jopa unohtavan sen tosiasian, että mitään tälläistä ei olisi tapahtunut, jos Orland ei olisi siepannut häntä. Hän tuntui unohtaneen että oli vanki.
Hänestä vain ei tuntunut siltä, että oli vankina, ei tällä hetkellä. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa turvassa. "Kiitos."

Huolehtiessaan ja pestessään Eliä, Orland ei voinut olla tuntematta syyllisyytttä. Tämä kaikki oli hänen syytään. Jos hän olisi tehnyt kaiken toisin, alusta asti, tällaista ei olisi tapahtunut. Hänen mielessään käväisi jopa ajatus siitä, että hänen olisi pitänyt mieluummin tappa Eli, kuin alistaa mies tällaiselle. Hänen ei olisi pitänyt lähteä kauppaan ja jättää Eliä Vinin armoille, kaiken kellarissa tapahtuneen jälkeen. Heidän ei olisi pitänyt naida. Lista jatkui loputtomiin ja käydessään sitä läpi, vampyyrin ilme muuttui aste asteelta kireämmäksi.
Hän pakotti kuitenkin käsiensä otteet pysymään hellinä, siirtyessään kasvoilta Elin kaulalle, jossa hän näki selkeinä kaksi uutta puremajälkeä. Ne saivat hänet kiristelemään hampaitaan ja sisällä kasvamaan halun mennä satuttamaan Viniä uudestaan, entistä pahemmin. Sen sijaan hän pesi haavat hellästi ja toivoi, että ne umpeutuisivat nopeasti. Elillä oli vielä hänen vertaan elimistössään, joten sen pitäisi edelleen nopeuttaa paranemista.

Kuullessaan Elin kiitoksen, Orlandin olisi tehnyt mieli mennä leikkaamaan oma päänsä irti. Ihmisellä ei ollut mitään syytä kiitellä häntä. Moinen sai hänen oman olonsa entistä pahemmaksi.
”Älä kiittele mua”, Orland pyysi, siirtyen pesukintaansa kanssa miehen selälle.

Elistä tuntui hassulta, ettei Orland halunnut kiitoksia. Miksei hän saanut kiittää, kun Orland oli jälleen kerran pelastanut hänet? Tietysti tämä oli kaikki tavallaan vampyyrin syytä, mutta Eli itse oli aukonut päätään Vinille tarpeeksi kauan, huolimatta siitä että tuo oli jo ensimmäisestä hetkestä asti vaikuttanut vaaralliselta. Eli tunsi itsensä pieneksi ja heikoksi verrattuna vampyyreihin. Vasta nyt hän todellakin pelkäsi vampyyreitä. Mutta Orland oli erilainen, Orland oli pitänyt hänestä huolta ja suojellut häntä Viniltä.

"Mutta olen kiitollinen. Pelastit minut. Ja saat minut tuntemaan itseni rauhalliseksi, kuin olisin turvassa.", Eli mumisi antaen silmiensä umpeutua. Ne tuntuivat liian raskailta pitää auki. Orlandin siirtyessä pesemään hänen selkäänsä, Eli nojautui eteenpäin polviansa vastaan ja lepuutti poskeaan polviinsa. Tämä tuntui mukavalta. Hän tajusi vapinansakkin lakanneen viimein. Hän voisi jäädä tähän, ammeeseen lämpimään veteen loppuelämäkseen.

Orland ei voinut uskoa korviaan kun Eli puhui. Auttoiko hänen läsnäolonsa todella tuota rauhoittumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi? Sitä oli vaikeaa uskoa kaiken tämän jälkeen. Järjen mukaan miehen olisi pitänyt vihata häntä koko sydämensä voimalla. Sanat saivat kuitenkin syyllisyyden katoamaan hieman ja jotain lämmintä syttymään vampyyrin rintakehän paikkeille.
Hän olisi halunnut kietoa kätensä ihmisensä ympärille ja kertoa, että tuo olisi turvassa niin kauan kuin hänessä vain henki pihisisi. Hän kuitenkin hillitsi innokkaat raajansa ja keskitti huomionsa Elin selän pesuun. Ensinnäkin toista olisi todennäköisesti vain ahdistanut entisestään kaiken tämän jälkeen, jos hän tunkisi liian lähelle. Lisäksi, hän ei voinut luvata tuolle mitään sellaista. Vampyyrien maailma oli vaarallinen ja johan se oli todistettu ettei Eli ollut turvassa hänen luonaan.
”Mä oon pahoillani.” Syyllisyys pusersi sanat ulos hänen huuliltaan, samaan aikaan kun pesukinnas tavoitti Elin alaselän. Nopeasti Orland siirtyi pesemään ihmisensä käsivarsia. Hän ei vielä uskaltanut koskea paikkoihin, jossa Vin oli ollut.

Elin olisi tehnyt mieli sanoa, että oli hyvä että vampyyri tunsi syyllisyyttä, ja samanaikaisesti hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei se ollut tuon syytä. Mutta sehän oli vampyyrin syytä! Mitään tästä ei olisi tapahtunut, jos tuo olisi vain tappanut hänet siellä kujalla, sen sijaan että päätti tuodaa kotiinsa leluksi. Ja silti, hän ei voinut vihata Orlandia. Hän tunsi toki pientä vihaa ja halusi syyttää tuota kaikesta, mutta loppujen lopuksi kun asiaa ajatteli, tässähän oli kyse vain ja ainoastaan siitä, että hän oli kieltäytynyt Valientin edotuksesta miettimättä sitä sen enempää. Mikä palautti jengin hänen mieleensä. Miten Vance ja muut voivat? Oliko Reapersit vielä olemassa? Entä Mikael? Oliko se joku vampyyri muuttanut tuon niinkuin halusi? Ja sitten oli tietysti vielä Max..

Eli ravisti päätään saadakseen ajatukset pois mielestään. Niiden miettiminen ei auttaisi mitään. Hän ei saisi vastausta vaikka kuinka miettisi.
"Älä ole, Orland.", Hän vastasi lopulta vampyyrin anteeksipyyntöön. Hän ei tiennyt enää mitä ajatella koko tilanteessa. Yksi ajatus johti toiseen ja vielä kolmanteen, ja hänen päänsä oli aivan sekaisin ja tuntui räjähtävän. Hän halusi vastauksia, hän halusi pois täältä, hän halusi jäädä, hän halusi..muuttua.

Vampyyrin silmät laajenivat lautasen kokoisiksi hänen kuullessaan ihmisen vastauksen anteeksipyyntöönsä. Hän ei ollut odottanut aivan vastaavaa. Suoraan sanottuna, hän oli odottanut syyllistämistä, vihaa ja paljon muuta, mutta ei ikimaailmassamitään tuollaista. Hän mietti oliko tämä kaikki pelkkä juoni, jolla Eli saisi hänen suojauksensa laskemaan. Se oli epätodennäköistä. Orland ei uskonut Elin olevan juuri nyt siinä kunnossa, että tuo olisi jaksanut tehdä vaikeita suunnitelmia pois pääsemisekseen. Loogisempaa olisi, että tuo olisi juuri nyt yrittänyt päästä pois väkipakolla. Minkä Orland olisi saattanut jopa sallia. Vittu, hän olisi todennäköisesti avannut Elille oven, jotta tuo pääsisi pois hänen luotaan. Sen jälkeen hän olisi itse lähtenyt ja kadonnut niin ettei kukaan voisi löytää häntä.

Pesukintaan peittämä käsi oli pysähtynyt tuon olkapäälle, vampyyrin vain tuijottaessa ihmistä, silmät suurina, suu aavistuksen hämmästyksest raollaan. Hän ei osannut tehdä mitään tai sanoa mitään. Hän oli vain jähmettyneenä paikoilleen ja yritti käsittää heidän uutta tilannettaan.

Eli huomasi Orlandin jähmettyneen ja epäröivän, kun pesukinnas lakkasi liikkumasta eikä liikkunut vielä hetken päästäkään. Hän hymähti itsekseen. Niin, olihan se tietysti järkyttävää, että hän sanoisi jotain tuollaista, sen sijaan että olisi sylkenyt syytöksiä suustaan. Mutta mitä sekään olisi hyödyttänyt? Loppujen lopuksi hän olisi silti edelleen heikko ihminen, joka oli tehnyt väärän valinnan ja sai nyt maksaa siitä kalliisti.
"Älä ole niin järkyttynyt. En vaan näe mitään järkeä siinä, että syyttäisin sinua, kun loppujen lopuksi tämä on ihan omaa syytäni.", Eli puki ajatuksensa sanoiksi, tai ainakin yritti parhaansa, ja tuijotti nyt kaakeloitua seinää edessään. Hän halusi tottakai pois, mutta tämä vankina olo oli opettanut hänelle sen, ettei hän tulisi koskaan olemaan niin voimakas kuin oli kuvitellut. Hänen tähänastinen elämänsä oli ollut pelkkää kuvitelmaa ja illuusiota.

"Kerro minulle, Orland.. vieläkö jengini on pystyssä? Onko se sarjamurhaajan poika vielä ihminen?", Elin äänessä kuulsi haikeus ja kaipuu, jota hän tunsi edellistä elämäänsä kohtaan. Hän kaipasi sitä illuusiota, vaikka tiesi, ettei koskaan saisi sitä enää takaisin. Hänet oli rikottu nyt viimeistä kertaa, tahrattu tavalla jota ei saisi pois. Ja se kaikki oli hänen omaa syytään.

Orland nielaisi. Hän ei ollut ajatellut, että ihminen syyttäisi lopultakin itseään. Jälleen hänet valtasi käsittämättömän voimakas halua kietoa kädet tuon ympärille, vetää tuo rintaansa vasten ja kertoa ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan kun hän oli paikalla. Mikä olisi tietysti törkeä vale. Maailmassa vain tapahtui pahoja asioita, eikä kukaan voinut sille mitään. Orland ei voinut olla edes vampyyrina varma, selviäisikö itse huomiseen.

Kun Eli ryhtyi kyselemään asioista, jotka liittyivät hänen menneisyyteensä, Orland tunsi uuden, entistä kipeämmän syyllisyyden piston. Hän ei tosin tiennyt, miksi se sarjamurhaajan äpäräpojan kohtalo kiinnosti Eliä niin paljon. Hän oli maininnut sen esimerkkinä vampyyreiden julmuudesta, eikä ollut ajatellut, että miehellä saattaisi olla kytköksiä poikaan.
Antaakseen käsilleen jotain tekemistä, ennen kuin ne kietoutuisivat ihmisen ympärille, hän jatoi ihmisensä pesemistä.
Mietittyään hetken, hän päätti vastata Elin kysymyksiin. Vaikka eipä hänellä niihi kummoisia vastauksia ollut.
”En tiedä. Valient ei kerro meille juurikaan suunnitelmistaan. Saaetaan me kuulla huhuja silloin tällöin, mutta me ei voida olla koskaan varmoja niiden paikkaansa pitävyydestä.” Orland puhui hiljaa pestessään jälleen Elin hartioita ja niskaa. ”Sustakin mä tiesin vain nimen ja sen, että sut oli tapettava. Eikä mulla ole mitään käsitystä edes siitä miltä se murhaajan poika näyttää. Kuulin senkin jutun vaan ohimennen. Oon pahoillani.”

Niin hän oli ajatellutkin. Tietenkään Valient ei kertoisi tärkeitä asioita palkkaamilleen koirille. Mutta hän halusi tietää, hänen täytyi saada tietää, että kaikki ulkomaailmassa jatkui niinkuin ennenkin. Jos hän olisi tiennyt kaiken olevan normaalisti, hän olisi saattanut kyetä tarttumaan kiinni siitä illuusiosta, jossa oli ennen elänyt. Mutta koska hän ei tiennyt, hän ei voinut elätellä toivoa siitä, että näkisi joskus vielä Reapersit, näkisi Mikaelin täydessä humalassa ja istuisi aamuvarhaisella juomassa kahvia Maxin kanssa. Hänen elämänsä oli ollut niin mukavaa ja juuri sellaista kuin hän oli halunnutkin. Aina siihen asti kunnes Valient oli ilmestynyt kuvioihin.

"Tiedätkös, minä haluaisin Valientin hengiltä. Ihan vain, koska kaikki tämähän on oikeastaan hänen syytään. Hän tuhosi kaiken, pilasi ja rikkoi kaiken minkä eteen tein töitä. Jos tietäisin miten, menisin ja tappaisin hänet.", Eli hymähti kolkosti. Hänestä tuntui hieman paremmalta, jos hän sai kohdistettua vihansa pois itsestään. Miksi hän syyttäisi itseään, kun kaikesta saattoi syyttää koko sopan keittäjää?

Orland olisi voinut hymähtää Elin puhuessa. Tavallaan hän oli tyytyväinen miehen ajatusten suunnasta. Ainakaan tuo ei syyttänyt itseään ja oli jollain tapaa huojentavaa ettei tuo myöskään syyttänyt häntä.
”Et oo ainoa. Moni haluaa sen paskiaisen hengiltä”, Orland sanoi hieman hymyillen. ”Valient on kuitenkin niitä vampyyreita, jotka osaa piiloutua. Pitäis tappaa ihan käsittämätön määrä väkkeä, että pääsis edes hipaisemaan sitä. Se toimii aina varjoissa, eikä päästä ketään lähelleen. Todennäköisesti se kerta kun näit sen, tulee olemaan eka ja viimeinen. Mäkään en ole nähnyt sitä... Hetkonen... No, varmaan vuossatoihin.”
Orland siirtyi hieman ammeen reunaa pitkin ja ryhtyi hellävaroen pesemään Elin jalkoja. Aloittaen veden alla olevasta nilkasta. Hän tekki työtään niin hyvin kuin taisi ilman, että liikutteli ihmistään yhtään, jotta ei asettaisi tuota yhteenkään epämukavaan tilanteeseen.
”Se on tehnyt paljon pahaa elämänsä aikana. Suurin osa sen tuntevista taitaa toivoa, että se kuolis erityisen tuskaisesti ja verisesti.”

Eli ryhtyi luomaan suunnitelmaa Orlandin sanojen pohjalta, vaikka tiesi itsekkin että ei tulisi luultavasti koskaan saamaan kostoaan. Se ei haitannut, suunnitelman tekeminen auttoi häntä rauhoittumaan entisestään, ja ainakin hän sai ajatuksensa pois siitä, mitä Vin oli hänelle tehnyt.
"Paitsi jos sattuisin seisomaan hänen tiellään uudestaan, silloin hän saattaisi näyttäytyä uudelleen. Jos hän saisi tietää minun olevan edelleen jengini johdossa..", Eli puhui lähinnä itselleen, haaveili, sillä miten hän muka pääsisi takaisin Reapersien johtoon? Miten hän pääsisi ylipäätänsä pois tästä talosta? Ei mitenkään. Kaikki olo vain haurasta illuusiota ja kuvitelmaa, typerää päiväunta joka ei koskaan toteutuisi. "Ehkä vielä joskus.."

Elin puhuessa, Orland käänsi katseensa tuon jaloista kasvoihin. Miehen ilme näytti lähinnä haavelevalta, eikä vampyyri ollut aivan varma halusiko hän rikkoa kyseistä haavetta. Valientin tielle asettuminen oli käytännössä katsoen puhdas itsemurha, jolla ei ollut mahdollisuutta yksinkertaisesti mennä pieleen. Etenkin silloin, jos oli ihminen. Orland olisi halunnut huomauttaa tästä Elille, mutta pelkäsi sen olevan liikaa yhdelle päivälle. Olisi turhaa ja tyhmää alleviivata sitä, että olihan Eli jo selvinnyt yhdestä kerrasta, sillä se ei ollut miehen omaa ansiota. Pikemminkin vain Orlandin tyhmyyttä ja kyvyttömyyttä seurata käskyjä kirjaimellisesti.
Ehkä myöhemmin, kun tämän tilanteen varjo olisi hieman hälvennyt.

Orland jatkoi pesua, varoen visusti menemästä Elin sisäreisille. Hän kierteli vastaavanlaisia alueita kuin ruttoa. Ongelma tosin tuli siinä ettei hän tosiaankaan päässyt joka paikkaan käsiksi, kun mies oli käpertynyt eräänlaiseen sikiöasentoon.
Vampyyrin mieleen pälkähti ajatus siitä, mitä Eli oli aikaisemmin sanonut. Hänen läsnäolonsa sai miehen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Se sai hänen päähänsä idean, joka olisi toteutuessaan puhdasta onnen koettelua. Mutta sillä ei ollut juuri nyt väliä. Orland nousi seisomaan ja riisui paitansa. Hän tyhjensi farkkujensa taskuista kaiken, jonka ei halunnut kastuvan. Juuri nyt hän toivoi, että käyttäisi boksereita. Se helpottaisi hieman asioita, mutta sille ei mahtanut mitään.

Kun oli valmis, hän kääntyi takaisin Elin puoleen. ”Mä tuun nyt sun kanssa sinne ammeeseen. Älä huoli. Pidän housut jalassa, enkä tee sulle mitään, mitä sä et ite halua. Sun tarttee vaan sanoa ei, jos joku tuntuu epämiellyttävältä. Mä haluun vain pestä sut.”
Tämän sanottuaan Orland kipusi ammeeseen Elin selän taakse. Farkut kastuivat kerta heitolla, suihkun alla ja puolitäydessä ammeessa. Vampyyri ei kuitenkaan välittänyt vaan istuutui ja veti ihmisen jalkojensa väliin. Hän varoi kopeloimasta Eliä turhaan ja tarttui vain uudelleen pesukintaaseen. Tarkastellen toisen reaktioita siltä varalta, että tuo tunsi olonsa epämukavaksi, mutta ei sanonut siitä, hän ryhtyi pesemään miehen kaulaa ja rintakehää hitain, selkein ottein.

Eli jännittyi aavistuksen Orlandin todetessa aikovansa nousta hänen kanssaan ammeeseen. Vampyyrin sanat kuitenkin rauhoittivat häntä, eikä hän aikonut vastustella. Orland ei vielä kertaakaan ollut satuttanut häntä, jos ei laskettu heidän aivan ensimmäistä tapaamistaan, jolloin tuo oli kahlinnut hänet seinää vasten ja juonut hänestä. Eli teki tilaa Orlandille tuon ryhtyessä laskeutumaan hänen taakseen ammeeseen, ja hymähti hieman tuntiessaan märän farkkukankaan ihoaan vasten. Niin no, tämä oli parempi. Hän ei voinut olla muistamatta Vinin kosketusta ihollaan, niissä paikoissa joista Orland ei vielä ollut häntä pessyt.
"Ei hätää. Minä olen ihan okei. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.", Eli ei tiennyt miksi tunsi tarvetta rauhoitella vampyyriä. Ehkä hän halusi osoittaa ettei ollut niin heikko kuin oikeasti oli. Hän halusi takaisin sen minäkuvan, joka hänellä oli aikaisemmin ollut. Etsivä ja jengipomo, hän oli ollut vahva, hän oli ollut hyvä työssään, molemmissa. Hän oli suuri ja vaikuttavan näköinen, hymyili hölmösti tai ei. Hän ei halunnut olla tätä mikä nyt oli, pieni heikko, tahrattu ihminen.

"Tiedän ettei minulla ole mahdollisuuksia Valientia vastaan, koska olen vain heikko ihminen häneen verrattuna. Mutta hänenkin pitäisi tietää, etteivät ihmiset ole kaikki heikkoja.", Eli hymähti katkerasti. Jos hän pääsisi tästä talosta joskus vapaaksi, hän voisi ilmoittautua opiskelemaan Heavenin agentiksi. Se auttaisi häntä saamaan kostonsa. "Enkä edes tiedä, millä vampyyrin voi tappaa. Tai millä teitä voisi kiduttaa, koska enhän minä toki toivo hänelle pikaista kuolemaa.", Nämä kylmät, kostonhimoiset ajatukset saisivat hänet jaksamaan ja kestämään mitä tahansa. Hän tarvitsi sitä. Orland hänen takanaan tuntui miellyttävän viileältä, ja Eli nojasi vasten miehen rintaa, laskien takaraivonsa tuon hartialle. "Mutta juuri nyt minulle riittää, että olet siinä. Kiitos."

Kuullessaan ettei Vin ollut suinkaan ainut, joka hänen ihmisensä oli häpäissyt, Orlandin rintakehästä kaikui voimakas, uhkaava murina. Jonka hän tukahdutti heti kättelyssä. Sitä ei ollut tarkoitettu Elin korville. Se oli ollut täysin spontaani primitiivi reaktio, kun hänen omaansa oli joskus koskettu ja rikottu. Orland painoi käden suulleen ja nojautui taakse päin. Silmien sulkeminen auttoi myös hieman tunteiden hallintaan. Orland ei varsinaisesti nauttinut siitä, että reagoi näinkin voimakkaasti sellaiseen jonka olisi kuulunut vampyyrin silmissä olla pikkuasia. Hän kuitenkin tunsi hyvin vahvaa omistus- ja suojelunhalua tätä ihmistä kohtaan. Varsinkin kun yleensä niin vahva ja taisteluntahtoinen olento oli nyt niin rikki ja haavoittuvainen.
Hän muisti edelleen selvästi miten oli tavannut Elin ja sen miten mies oli taistellut vielä ollessaan varma kuolemastaan. Se oli hetki jolloin vampyyri oli tykästynyt lemmikkiinsä. Ei heistä voisi koskaan rakastavaisia tulla, mutta Orland tiesi kiintyneensä ihmiseen peruuttamattomasti. Vittu, olihan hän ollut juuri valmis tappamaan pitkäaikaisimman ja uskollisimman ystävänsä tuon vuoksi.
"Anteeksi", Orland sanoi saatuaan tunnehyökynsä tasoittumaan. "Se ei ollut tarkoitettu sinulle."

Elin nojautuessa hänen rintaansa vasten, vampyyri hymyili. Hänet valtasi vahva tarve antaa ihmiselle hellyyttä ja läheisyyttä, jota tuo selvästi kaipasi. Hitaasti ja rauhallisesti hän kietoi käsivartensa ihmisen ympärille ja painoi poskensa tuon päälakea vasten. Eihän se normaalisti olisi onnistunut, heidän ollessa saman pituisia. Hehän olisivat seisaaltaan poski poskea vasten, mutta tässä asennossa se oli eri juttu.
Elin uhotessa, Orland hymyili hieman. Samaan aikaan hänet valtasi lievä hämmennys, sillä vampyyrin näkökulmasta näytti siltä kuin jokainen ihminen tietäisi jonkun tavan jolla saattoi jollain tapaa vahingoittaa heitä. Tietysti oli muistettava erikseen ne tappajat, joita Heaven koulutti jatkuvalla syötöllä ja jotka tuntuivat tuntevan lähes kaikki vampyyreiden heikkoudet. Hän ei tosin alkaisi Eliä ohjeistamaan, vielä ainakaan, jotta tuo ei keksisi päästää häntäkin päiviltä.
"Hankin sinulle pari juttua, joiden avulla voit pitää puolesi Viniä vastaan tulevaisuudessa, jos se jää tänne vielä tämän kertaisen jälkeen", Orland lupasi hiljaa.

"Mmh.", Eli ei ollut hätkähtänyt murinaa, vaikka ehkä hänen olisi pitänyt. Juuri nyt hän kuitenkin tunsi itsensä aivan liian väsyneeksi tunteakseen itseään uhatuksi mistään syystä. Ei vaikka Orland olisikin murissut hänelle, ja kietonut sormensa hänen kurkkunsa ympärille. Hän luultavasti vain hymyilisi raukeana ja toivottaisi kuoleman tervetulleeksi. Niin väsynyt hän tällä hetkellä oli. Siihen saattoi tietysti vaikuttaa se, että hän oli edelleen rikki siitä, mita Vin oli tehnyt. Hän kieltäytyi käsittelemästä ja ajattelemasta asiaa, jolloin toipuminen tietysti kestäisi kauemmin, hän tiesi sen kokemuksesta. Hieman ensimmäisen raiskauksensa jälkeen Max oli pelastanut hänet kadulta, ja oli mennyt viikkoja, ennenkuin vanha mies oli saanut koskea häneen. Hän oli ollut kuin säikky pieni eläin, joka pakeni heti kun joku edes ojensi hänelle jotain.

Nyt hän ei vain enää..jaksanut. Hänen egonsa, jota hän oli kasvattanut monet vuodet samoin kuin ylpeyttään, oli revitty hajalle, vain yhden perkeleen vampyyrin toimesta. Eli ei tiennyt, toipuisiko tästä koskaan vai ei. Hän ei halunnut toipua, ja samalla hän halusi unohtaa ja jatkaa eteenpäin.
"Ei sinulla satu olemaan tupakkaa siinä lähellä?", Jos Elille olikin joskus opetettu jotain vampyyreistä, hän oli luultavasti sulkenut korvansa siinä uskossa, ettei koskaan tapaisi yhtä. Miten väärässä hän olikaan ollut! Nyt, kun hän yritti muistella kokelasvuosiaan, hän muisti, että jollakin tunnilla oli kuin olikin puhuttu vampyyreista, mutta sitä hän ei muistanut, että mitä.

Orland hymyili Elin pyytäessä tupakkaa. Tupakka tuntui tärkeimmältä asialta tuon elämässä ja vaikutti aina olevan etusijalla tuon mielessä. Siitä huolimatta vaikka se oli sama asia kuin olisi nikkaroinut itselleen hauta-arkkua. Vampyyrien ei tarvinnut moisesta välittää, mutta jopa Orland oli tietoinen siitä miten se vaikutti ihmisiin.
"Tietty." Vaikka hän joutuikin hieman irtautumaan Elistä, mikä oli sääli, koska heillä oli ollut mukava asento yhdessä ammeen laidalla, vampyyri kurotti lavuaaria kohti. Sitä ennen hän tosin sammutti suihkun, jotta homma ei menisi liian kosteaksi. Tupakat olivat olleet yksiä niistä asioista, jotka hän oli pelastanut taskustaan kastumasta.
Orland avasi askin ja tökkäsi yhden savukkeista Elin huulien väliin sytyttääkseen sen.
"Jos minä olen kanssasi ja lukitsemme oven, uskaltaisitko nukkua kohta? Näytät rätti väsyneeltä ja siltä, että nukahdat kohta siihen", Orland kysyi varovaisesti. "Minun ei tietenkään tarvitse olla kiinni sinussa, mutta jos haluat, voin olla samassa huoneessa. Tai aivan oven ulkopuolella. Mikä sinusta itsestäsi tuntuisi parhaalta."

Eli imaisi savua keuhkoihinsa Orlandin sytytettyä se. Hän nosti toisen kätensä vedestä, ravisteli sitä kuivaksi ennenkuin tarttui varovaisesti siihen. Hän kuunteli vaitonaisena Orlandia ja hymähti katkerana. Ei ollut mikään ihme että hän oli väsynyt, eihän? Tämä päivä oli ollut yksi paskimmista pitkään aikaan. Jopa yö jolloin Orland oli hänet siepannut tuntui hyvältä tähän verrattuna.
"Sopii. Haluan kääriytyä vuoteseen jahka olen rauhassa tuhonnut keuhkoni. Ja haluaisin että olet huoneen ulkopuolella. Ainakin hetken. Kaipaan hieman omaa rauhaa.", Eli puhalsi savua väsyneesti huultensa välistä. Tavallaan hän olisi kaivannut Orlandin viereensä tuomaan turvallisuuden tunnetta, mutta Eli tiesi, niin noloa kuin se olikin, että hänen oli saatava päästä kyyneleet vapaiksi, muuten ne vain kasaantuisivat kunnes hän romahtaisi. Se vasta säälittävää olisi.

”Kuten haluat. Sinun ei tarvitse kuin kutsua minua niin tulen paikalle, jos tarvitset jotain”, Orland sanoi. Hän painoi poskensa takaisin Elin päälakea vasten, nauttien hiusten tunnusta kylmällä ihollaan.
Hänen toinen kätensä oli edelleen kietoutuneena miehen hartian ympäri, mutta hän ei missään nimessä pitänyt kiinni tuosta. Pikemminkin vain lepuutti kättään tuon vartaloa vasten. Näin ollen toinen käsistä oli vapaa tekemään mitä halusi. Orlandille ei tullut kuitenkaan pieneen mieleenkään ruveta toteuttamaan niitä kaikkein likaisempi mielihalujaan. Niiden sijasta hän ryhtyi jälleen pesemään Eliä, jälleen hitain ja rauhallisin liikkein. Rintakehältä hän siirtyi hiljalleen alemmas vastasalle ja siitäkin yhä alemmas, kuulostellen miehen reaktioita tähän.
Orland halusi näyttää Elille ettei kaikki kosketus tuntunut pahalta ja tuo tottuisi siihen vielä uudelleen. Kaikkein paras se oli näyttää näin, pesten, mikä oli lähes yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Vaikka hän tunsikin olonsa rauhalliseksi ja turvalliseksi Orlandin lähellä, alemmas siirtyvä käsi aiheutti hänessä vaistomaisen reaktion tarttua kiinni Orlandia ranteesta, estääkseen tuon käden siirtymisen alemmas. Hän oli toki pyytänyt Orlandia pesemään pois Vinin kosketuksen, mutta näytti siltä ettei hän kuitenkaan ollut vielä aivan valmis siihen. "Anteeksi, en taida olla ihan vielä valmis tuohon.", Eli otti savukkeen huuliensa välistä kuivaksi ravistetulla kädellään ja tumppasi sen ikkunalaudalla olevaan tuhkakuppiin. Hän halusi jo nukkumaan, halusi unohtaa tämän päivän mielestään ja haudata sen muiden ikävien muistojen kanssa mielensä perukoille. Menisikö hänellä taas viikkoja oppia luottamaan siihen, etteivät kaikki miehet yrittäneet raiskata häntä pelkällä kosketuksellaan? Vin oli onnistunut rikkomaan hänet jälleen.
Hän kostaisi tämän vielä. Eli irtautui Orlandista ja nousi hitaasti ammeesta, näyttäen samaan aikaan vihaiselta ja masentuneelta.

Orland veti molemmat kätensä pois, vaikka Eli oli tarttunut vain toiseen. Reaktio ei tullut varsinaisena yllätyksenä. Hän oli odottanut jotain tällaista ja silti se kirpaisi. Vampyyrin olisi tehnyt mieli mennä Vinin luokse ja antaa tuolle kutakuinkin samanlainen käsittely, ihan vain kostoksi. Ikävä kyllä kyseinen vampyyri oli niin kieroutunut, että tuo vain todennäköisesti nauttisi moisesta. Se ei riittäisi mitenkään korvaamaan sitä, mitä mies oli tehnyt Elille.
Orland piti naamansa kuitenkin peruslukemilla, kuin koko paska ei olisi haitannut häntä vähääkään. Elin täytyi nyt keskittyä itseensä, eikä tuon tarvinnut alkaa miettimään vampyyrin ongelmia.

Samassa Orland tuli ajatelleeksi makuuhuonettaan ja sitä, kuinka lattialla mitä todennäköisemmin olisi vielä verta. Sänkykikin olisi samassa kunnossa kuin heidän sieltä lähtiessään. Se sai Orlandin nousemaan heti Elin perässä ammeesta.
”Odota tässä. Lukitse ovi ja polta toinen tupakka”, Orland käski, selittelemättä sen enempää. Eikä hän jäänyt odottelemaan vastaväitteitä, vaan rymisteli suorinta tietä ulos kylpyhuoneen ovesta. Hänen märät farkkunsa valuivat vettä lattialle, mutta se oli pienin vampyyrin murheista.
Lopulta kulahtaneet housut toimivat oivana moppina. Vinistä ei ollut lopulta jäänyt kovinkaan isoa länttiä lattiaan. Riittävän iso kuitenkin, jotta Orland katsoi parhaaksi siivota sen. Hän toimi jälleen kerran vampyyrin nopeudella, siivotessaan jälkiä, joita kauhunhetkistä oli jäänyt jäljelle. Hän avasi ikkunan, tietämättä lainkaan kuinka herkkä ihmisen hajuaisti oli. Hänen sieraimiinsa huone löyhkäsi seksiltä. Lakanoiden vaihto ja lattian siivous olivat aivan yhtä nopeita toimenpiteitä. Viimeisenä hän kiskaisi jalkaansa puhtaat verkkarit.
Kun hän oli piilottanut likapyykin väliaikaisesti oven taakse, hän meni koputtamaan kylpyhuoneen oveen.

Eli katsoi Orlandia kummissaan tuon käskiessä häntä jäämään ja polttamaan toisen. Hän ymmärsi vasta siinä vaiheessa kun sytytti uuden tupakan, mitä Orland oli päättänyt mennä tekemään. Nopeasti hän lukitsi oven ohjeiden mukaisesti, kuulosteli oven läpi kuinka Orland siivosi, ja mietti, minne Vin oli ruhonsa raahannut. Hän olisi halunnut olla näkemässä, kuinka vampyyrit katsoisivat toisiaan inhoten ja kävisivät toistensa kurkkuihin kiinni. Hän halusi noiden tappavan toisensa, jotta hän voisi olla vapaa.
Eli istui ammeen reunalle tupakoimaan, otettuaan itselleen ensin pyyhkeen lanteilleen. Hän yritti pysyä rauhallisena, pitää ne viheliaiset kyyneleet vielä toistaiseksi kaukana. Pääsisiköhän hän koskaan vapaaksi? Näkisiköhän hän enää Maxia? Eli työnsi ajatukset pois mielestään, sillä ne vain saivat hänet tuntemaan itsensä vielä surkeammaksi.

Koputus sai hänet hätkähtämään ja palaamaan takaisin nykymaailmaan. Hän nousi jo astellakseen avaamaan oven, kun muisti ettei hänen kannattaisi ehkä ihan tuosta noin vain avata ovea, jos sen takana odottaisikin vaikka Vin?
"Orland?", Eli kysyi varovasti oven läpi.

Orland joutui jälleen tukahduttamaan ylitseen huokuvan vihan, Elin tarkastaessa kuka oven takana oli. Hän ei olisi halunnut, että ihminen joutui täällä varomaan selustaansa näin tarkasti. Minkä vuoksi vihaa seurasi nopeasti syyllisyys tilanteen vuoksi.
”Jep. Minä”, hän vastasi mahdollisimman värittömällä äänellä. Vaikka Eli ei välttämättä huomaisi äänestä paljastuvia tunteita, tuon ei tarvitsisi nyt miettiä mitä vampyyrin päässä liikkui. ”Voit avata oven.”

Orland astui oven takana näkösälle niin, että Eli pääsisi kuitenkin suorinta tietä ja nopeasti makuuhuoneeseen uuden suljetun oven taakse. Tilanne oli niin naurettavan räjähdysaltis, että vampyyrin oli pakko alkaa punomaan jonkinlaista suunnitelmaa sen muuttamiseksi. Hän ei voisi vielä päästää Eliä vapaaksi, jos halusi ihmisen selviävän hengissä pidempään kuin muutaman tunnin. Hän alkaisi kuitenkin töihin heti, kun tuo olisi sulkeutunut omaan rauhaansa.