Kuinka helppoa onkaan juonitella Draculan nenän alla? K-18

Romania vuonna 2112

Francoise Dracula XIII istui linnansa toimistossa töihinsä uppoutuneena. Hänen toimistonsa oli isoisänsä Dionisien sisustama ja kunnostama, eikä siellä oltu muutettu juuri mitään sitten tämän vallan päivien. Se oli suuri huone, jossa oli suuria, kokoonsa nähden kapeita ikkunoita, joista antoi näkymä ulos Draculan linnan puutarhaan. Verhot olivat auki, kuten aina, jolloin hitaasti laskeva iltapäivän aurinko pääsi paistamaan sisään huoneeseen. Kylmä valo hohkasi huoneeseen, sillä routaisen maan peitoksi oli satanut edellisenä yönä ohut lumipeite. Talvi iski vuoristoon yleensä kylmänä ja armottomana, mutta ilmaston lämpeneminen oli vaikuttanut siihen, että myös Romanian vuoriston talvet olivat muuttuneet lempeämmiksi.

Työhuoneen seiniä kiersi tummaksi petsattu rintapaneeli. Rintapaneelin ylälista toimi eräänläisenä hyllynä, jota koristivat useat, kauniit puuleikkaus koristeet. Modernisoitu muna-sauva kuvio löytyi myös paneelista sekä ala, että ylä listasta. Hiukan paneelin yläpuolelle oli ripustettu maalauksia, jossa jokaisessa komeili yksi edellisistä Draculoista. Sieltä löytyi myös Francoisen kuva. Kaikkein vanhin maalaus esitti ensimmäistä Draculaa, Vladia. Hallituskautensa jälkeen Vlad Dracula oli todella onnistunut tahraamaan vampyyrien maineen. Miehen poika, seuraava Dracula, oli tosin hoitanut tehtävänsä kunnialla, eikä ollut ilmeisesti perinyt mitään isältään. Anthony van Hellin maalaus oli isänsä vieressä. Seuraavissa oli Ian Dracula III, Musatei Dracula IV, Barbat Dracula V, Vlad II Dracula VI, Vanessa Dracula VII, kaikkien aikojen ensimmäinen naisdracula. Vanessasta seuraavaksi olivat Teodosie Dracula VIII, Clarise Dracula IX, Mihail Dracula X, Dionisie Dracula XI, Philippos Dracula XII ja lopulta viimeisenä, myös Francoisen kuva. Kuva oli ripustettu omalle paikalleen sinä päivänä kun Francoise oli astunut valtaan. Jonain päivänä sinne asetettaisiin myös hänen poikansa Lancelotin kuva, josta oli kasvamassa huimaa vauhtia seuraava Dracula. Taulujen alla, oli komea, rohkeakuvioinen sininen tapetti, jossa oli käytetty ultramariininsinisen eri sävyjä, sekä kultaa. Näin ollen kultaiset gasellit hyppivät ympäriinsä Draculan työhuoneen seinällä. Korkealla katossa kaikkien köynnösten ja erikokoisten raitojen keskellä komeili kaunis kattomaalaus. Kattomaalaus esitti itse Lilithiä paratiisissa Aatamin ja Samaelin kanssa. Paratiisia ympäröi taivas ja helvetti, joissa erinäköiset enkelit seurasivat tilannetta. Se oli varmasti yksi huoneen arvokkaimmista taideteoksista.

Iso osa työhuoneen huonekalut olivat Pohjois-Eurooppalaista suunnittelua. Mustiksi maalattuja, punaisine, samettisine verhoiluineen. Tätä tyyliä edusti sohvaryhmä, joka sijaitsi yhdellä huoneen seinustalla, kuitenkin melkein oven edessä. Siihen kuului iso paneelidivaani, joka oli ollut pakko asettaa seinää vasten. Korkeutta kyseisellä divaanilla oli kolme metriä, eikä se olisi mahtunut näinä päivinä enään mihin tahansa asuntoon. Sohvaryhmään kuului myös aivan tavallinen sohva, sekä kaksi nojatuolia, jotka eivät suinkaan olleet mitään löhöisiä laiskanlinnoja. Näissä huonekalussa oli monimutkaisia puusorvauksia ja leikkauksia, jotka tekivät niistä lähes kuninkaallisen näköiset. Keskellä tätä tuolirykelmää oli sohvapöytä, joka oli selvästi, paljon myöhempää tekoa. Kyseinen tyylijäljitelmä oli kuitenkin selvästi tehty sopimaan vanhempiin huonekaluihin. Tälle pöydälle oli asetettu tummasävyiseen posliinimaljakkoon kukkia linnan suuresta kasvihuoneesta. Luultavasti, joku palvelijoista oli tehnyt näin. Tällaisia maljakollisia kukkia oli vielä muutamia muuallakin huoneissa. Yhtä seinää peitti kokonaan suuri, eebenholtsista tehty kirjahylly, täynnä vanhoja kirjoja. Kirjat oliva lähinnä tunnelmanluojia ja puhdasta nostalgiaa, sillä yksikään Draculan linnan asukkaista ei lukenut kirjoja enään tuossa muodossa. Draculan työpöytä oli myös vanhaa puusepän työtä. Se oli valtava. Luultavasti, ilman sen laatikostoja työpöydän ääreen olisi mahtunut kolme aikuista miestä tekemään töitä rinnakkain ilman, että pöydän ääressä olisi ollut edes ahdasta. Pöydällä oli myös maljakollinen kukkia, sekä antiikkinen messinkilamppu, jossa oli vihreä lasikupu. Francoisen työtuolin selkänoja oli korkea ja tuoli oli hieman epämukavan näköinen. Dracula ei kuitenkaan valittanut, jos sai selkänsä kipeäksi.

Hän oli kuitenkin joutunut riisumaan kalliin pukunsa takin huivisolmukkeensa ja asettamaan ne paneelidivaanille siksi aikaa. Hän oli käärinyt, vanhanaikaisin leikkauksin kruunatun kauluspaitansa hihat, eikä hänen kurinalainen kampauksensa ollut enään niin kurinalainen, miehen suittuaan hiuksiaan sormillaan miettiessään jotain. Se ei kuitenkaan haitannut, koska hänellä ei ollut tänään kokouksia. Vain pikainen tapaaminen vanhimman poikansa Lancelotin kanssa. Francoise oli kutsunut poikansa luokseen halutessaan keskustella tämän kanssa muutamasta seikasta, ennen kuin lähtisi pikavisiitille Ranskaan. Kaya pääsi nimittäin joululomalle koulusta ja tämä tulisi kotiin lomansa ajaksi. Se oli tosin ollut isän harras vaatimus, eikä tyttären oma päätös.

Linnan joulutanssiaiset olivat tänä vuonna hyvin merkittävät ja mies halusi, että suurin osa hänen lapsistaan olisi silloin paikalla edustamassa perhettä. Juhliin oli tosin vielä hetki ja Dracula toivoikin, että saisi viettää hiukan aikaa rakkaan tyttärensä kanssa, joka ei enään asunut kotonaan vaan koulunsa kampuksella. Yleensä Draculan ensimmäinen vaimo järjesti tanssiaiset, mutta Alexandrun kunnon ollessa tällä hetkellä mitä oli, tämä ei ollut kykeneväinen siihen. Tämä oli siis täydellinen tilanne Aurelialle, Lancelotin kihlatulle ottaa vastuuta ensimmäisenä vaimona. Neito oli järjestänyt juhlia jo useamman kuukauden ajan Cristinan avustuksella. Juhlissa virallistettaisiin myös viimein Lancelotin ja Aurelian kihlaus. Olivathan he tosin olleet kihloissa lähes syntymästään asti, mutta nyt Aurelian koulutuksen ollessa lopuillaan, neidon oli aika astua esiin tulevan Draculan tulevana ensimmäisenä vaimona.

Kylmä viima oli jo hetken aikaa puhallellut Draculan linnan ulkopuolella, eikä hiljakseen hämärtyvillä käytävilläkään ollut enää kovinkaan paljoa vilskettä. Käytävälla, erään ikkunan edessä, seisoi vielä nuori tuleva Dracula, joka ilmeisesti ihasteli laskevaa aurinkoa, tai muuten vain katsoi mietteissään ulos. Hänen komeilla kasvoillaan kuitenkin eli vihan ilme. Suorastaan inhoava. Nuori tuleva Dracula tiesi äitinsä huonnonvoinnin syyn palaavan linnaan piakoin, ja tämä sai nuoren Lancelotin ilmeen kurtistumaan vihasta. Oli ollut hyvä, kun nuori "sisar" oli päättänyt muuttaa linnasta koulunsa kampukselle, mutta että Isän oli pitänyt vaatia sitä saastaista roskaa palaamaan lomansa ajaksi takaisin linnaan..

Lancelot, joka lepuutti kättään ikkunalaudalla, puristi kätensä nyrkkeihin niin että jo ennenstään kalpeat kädet saivat vielä valkoisemmat rystyset, ja tämä sihahti melkein äänettömästi hampaidensa välistä kirouksen, jonka vain linnan seinät kuulivat. Oli ilmiselvää, ettei Lancelot voinut sietää sisartaan Kayaa, mutta nuorenmiehen onneksi Isä ei tiennyt asiasta. Lancelot oli taitava peittelemään omia tuntemuksiaan. Kuiten nyt kun hänellä oli Aurelia, hän oli oppinut hiukan rauhoittumaan. Hän piti Aureliasta, vaikka tuo olikin aivan liian hiljainen ja hauras hänen makuunsa, hän piti toisesta kuitenkin. Ei, ei Lancelot Aureliaa rakastanut, ainakaan toistaiseksi, mutta piti kuitenkin siinä määrin että osoitti toiselle aina silloin tällöin huomiotaan melkeimpä hellästi.

Oli tietysti vanhojen tapojen mukaista, etteivät nuoret kihlatut jakaneet huonettaan, mutta silloin tällöin Lancelot halusi rikkoa näitä sääntöjä, ja vieraila Aurelian luona myös öisin. Ei hän välttämättä mitään halunnut tehdä, ainoastaan viettää aikaa Aurelian kanssa. Jollain kieroutuneella tavalla Lancelot löysi lohtua toisesta, ja piti tätä lähinnä enemmänkin kuin jonkinlaisena äidin korvikkeena kuin kihlattuna, mutta oli suhteessa silti jotain seksuaalistakin. Aurelian hento varsi suorastaan huusi Lancelotia rikkomaan itsensä. Joskus hän saattaisi rikkoakkin tuon hennon kihlattunsa, mutta toistaiseksi Lancelot pidättäytyi tekemästä mitään.

Nuori Draculan poika, tuleva hallitsija, käänsi katseensa ikkunasta, vihan ilmeen sulaessa pois ja tilalle vaihtui hillitty, arvokas ilme. Nuori mies sukaisi pitkähköjä hiuksiaan, laittoi ne ojennukseen ja suoristi vielä puvuntakkinsa, ennenkuin lähti astelemaan eteenpäin. Isä oli kutsunut hänet huoneeseensa keskustellakseen jostain, ja nyt hän olisi valmis menemään ja keskustelemaan Isänsä kanssa, saatuaan nuo myrkylliset ajatuksensa kuriin. Mielensä taka-alalle Lancelot työnsi kaikki epäpuhtaat ja julmat ideansa siitä miten voisi vielä kostaa Kayalle äitinsä turmelemisen. Isänsä edessä hänen ei sopisi ajatella näitä ajatuksia. Vaikka Isä ei niitä voisikaan lukea, ei ollut turvallista kuitenkaan antaa ajatuksien sumentaa hänen muita ajatuksiaan. Hänen olisi keskityttävä Isäänsä, ja siihen mistä he tulisivat keskustelemaan.

Pian hänen kolkot askeleensa täyttivät käytävät, nuorenmiehen astellessa eteenpäin käytäviä kohti Isäsnä työhuonetta, ennenkuin Lancelot lopulta pysähtyi oven edessä. Tämä suoristi vielä ryhtinsä arvokkaaksi, nosti hitaasti kalpean kätensä ja koputti oveen.
"Isä, minä täällä, Lancelot.", Hän tunsi itsensä aivan lapseksi aina Isänsä edessä. Pikkupojaksi. Lancelot odotti lupaa astua sisään, ennenkuin menisi Isänsä eteen. Sisällä hän kumartaisi hallitsevalle Draculalle syvään, ja osoittaisi tälle kunnioitustaan, aivan kuten etikettiin kuului. Vaikka Dracula oli hänen isänsä, heidän arvoasemansa olivat vielä toistaiseksi aivan eriluokkaa.

Francoise malttoi kuin malttoikin nostaa katseensa työnsä äärestä, kuullessaan poikansa oven takana. Miehen liikkeet olivat nopeita ja hallittuja kun hän avasi hihansa kääreistä ja pukiessaan puvun takkinsa ylleen.

Francoise, kuten jokainen Dracula häntä ennen ja tulevaisuudessa, oli kasvatettu noudatettamaan tiukkoja tapoja. Etiketit ja protokollat oli iskostettu heidän selkärankaansa ja jokainen oli noudattanut niitä kuuliaisesti. Van Hellin suvulla oli pitkä historia, joka alkoi jo ennen ajanlaskun alkua. Heidän sukunsa oli arvokas ja vanha, joten tapoja oli oltava, vaikka ei olisikaan Dracula. Jokainen perheenjäsen tunsi tavat.

Francoise itse asteli työhuoneensa ovelle, avatakseen sen pojalleen: ”Juuri ajallaan, Lancelot. Loistavaa”.

Mies viittasi perijäänsä istumaan paneeli divaanille. Hän uskoi ansainneensa pienen helpotuksen työnteonlomassa, joten hän asteli muitta mutkitta niin sanotulle baarikaapilleen. Baarikaapin virkaa toimitti vanha karttapallo, jonka sisään oli rakennettu paikka hienoille pulloille, jotka sisälsivät konjakkia ja viskiä. Oli siellä myös yksi pullollinen pussitettua verta. Veri vaihdettiin päivittäin, mikäli Francoise ei ehtinyt sitä juomaan. Tällä kertaa hän kaatoi itselleen ja pojalleen, ensin lasilliset verta, sen jälkeen pienemmät lasilliset konjakkia.

”Uskon, että sinullekkin maistuu”, Dracula sanoi suoden pojalleen lämpimän hymyn.

Hän asetti tarjottimen keskelle sohvapöytää, niin että toinen veri ja konjakkilasi oli Lancelotiin päin ja toiset häntä itseään päin. Mies itse otti itselleen lasillisen verta ja istuutui sitten toiseen nojatuoliin. Nojatuoli, kuten muutkin huoneessa olevat tuolit, pakottivat istujansa istumaan selkä suorassa ja hyvässä ryhdissä. Tällöin Francoise, hallitseva Dracula, näytti entistä arvokkaammalta ja komeammalta. Moni linnassa asuva, sukuun varsinaisesti kuulumaton, nainen huokaili tämän perään. Pitkä mies, jylhine, aristokraattisine piirteineen oli monen vampyyrinaisen päiväuni. Francoise vain oli varattu. Hänellä oli kolme upeaa vaimoa, kuten jokaisella mies puolisella Draculalla. Francoise oli perinyt paljon edeltäjiltään, muutenkin kuin vain vallan muodossa. Hänellä oli selvästi suvulle ominainen suora, kapea nenä ja teräksen harmaat silmät, sekä sysimusta tukka. Kaikkea tätä korosti arvokas pukeutuminen, joka oli linnan ykstyisen ompelijan aikaansaannosta. Tällä kertaa miehellä oli yllään valkea kauluspaita, jossa oli korkeat, vanhanaikaiset kaulukset. Paita olisi ollut elegantimpi, jos mies olisi pukenut ylleen myös siihen kuuluvan huivimaisen solmion. Paidan päällä hänellä oli näyttävin leikkauksin koristeltu tumman helmenharmaan puku. Sen kaulukseen, hihoihin ja helmaan oli kiinnitetty yksinkertainen samettinen nauha, muun puvun ollessa hienoa villakangasta silkkivuorauksella.

”Kuten tiedät, sisaresi Kaya tulee tänään joululomakseen kotiin”, Francoise aloitti puheensa. ”Lähden hakemaan häntä muutaman tunnin kuluttua yksityisellä koneella Ransakasta. Voin varmasti luottaa, että pidät järjestystä yllä täällä sillä aikaa”.

Isänsä seurassa Lancelot piti oman ryhtinsä vähintäänkin yhtä ylväänä kuin Isänsä. Nuori perijä ei varmastikkaan jäänyt ryhdin ja arvokkuutensa puolesta Isänsä varjoon. Kuten kaikkia muita Draculoita, myös Lancelotia oli koulutettu pienestä pitäen tulevaan kohtaloonsa, ja arvot sekä kurit oli iskostettu myös hänen selkärankaansa. Istuutuessaan paneelidivaanille, Lancelot laski kätensä syliinsä, istuen arvokkaassa ryhdissä, vaikka selkänoja sitä ei olisikaan vaatinut, hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa. Siniharmaat silmät tutkivat tarkkaan nykyisen Draculan liikkeitä samalla kun tuo haki heille virvokkeita, vaikka olisi voinutkin pyytää poikaansa tekemään sen.

"Kiitos, Isä.", Kohteliaan jäykkä kiitos lausuttiin kylmästi kun juomia kantava tarjotin laskettiin pöydälle hänen eteensä. Lancelotilla alkoi jo näihin aikoihin olla pakkomielteen luonteisia tapoja, ja nuorimies nappasi verilasillisen käteensä, ihan vain jottai voisi hetken päästä asettaa sen tarjottimelle niinkuin itse halusi sen siinä olevan. Draculan ei tarvinnut tietää hänen huonoista tavoistaan, ei ainakaan ihan vielä. Sitten kun hän olisi vanhempi ja suuremmassa arvossa, hän voisikin ehkä olla enemmän oma itsensä. Hienostunut siemaus verilasista, jonka jälkeen lasi laskettiin symmetrisesti alas tarjottimelle konjakin viereen.

"Kyllä, Isä. Voitte luottaa minuun.", Lancelot piti huolen että oli kohtelias kuten etikettiin kuului. Vaikka hän tunsikin itsensä jäykäksi ja etäiseksi, lapsellisella tavalla, hänen täytyi tehdä se. Hän ei halunnut missään nimessä olla yhtään mitään muuta kuin arvokas Draculan perillinen. Kayan nimen kuuleminen meinasi saada nuoren miehen kulmat kurtistumaan vihasta, mutta Lancelot sai katseensa pidettyä kylmänä, mutta silti arvokkaana ja lähes ilmeettömänä. Hän olisi tahtonut poistaa sen veretetyn huoranpenikan pois kuvioista, mutta se ei ollut mahdollista.
"Juhlien järjestelyt sujuvat aikataulun mukaisesti, kiitos Aurelian ja Cristinan, ja omat opintoni ovat tältä päivältä ohi.", Lancelot kertasi isälleen, osoittaakseen että oli vapaa tekemään sitä mitä hänen isänsä häneltä ikinä halusikin, tai keksisi pyytää.

"En malta odottaa että näen taas Kayan, siitä on aikaa kun olemme tavanneet.", Lämmin, myrkyllinen hymy oli nuoren perillisen kasvoilla. Tosin, myrkyllinen se oli ainoastaan jos tiesi mitä Lancelot todellisuudessa ajatteli Kayasta. Ulkopuoliselle se näytti rakastavan veljen hymyltä. Oikeasti Lancelot jo suunnitteli, millä tavalla pystyisi halventamaan Kayaa entisestään, vaikka eihän veretetyn kuraveren halventamiseen oikein tarvittu mitään, olivathan nuo jo halveksuttavia entisestään.

Hymy levisi Francoisen huulille. Hän kunnioitti suunnattomasti jokaista vaimoaan. Alexandrua hän rakasti, jopa enemmän kuin lapsiaan. Jokaista lastaan hän rakasti suunnattomasti, mutta Kaya oli ollut hänen silmäteränsä siitä asti kun oli tytön löytänyt. Oli ollut ehkä julmaa teurastaa tämän perhe ja kaapata tyttö. Kuitenkaan Francoise ei osannut katua sitä, koska oli saanut pitää Kayan itsellään.

”Cristina ohjaa Aureliaa hyvin. Aurelia itse pärjää myös hienosti”, Francoise sanoi hymyillen.

Cristina oli todellinen tarmonpesä. Hänellä alkoi olla jo ikää kunnioitettavan vampyyrirouvan verran. Cristina oli Francoisen isän Philipposin kolmas vaimo. Ikävä kyllä, hän oli tuottanut koko suvulle karvaan pettymyksen, kykenemättömänä synnyttämään yhtään lasta. Se ei kuitenkaan loppu peleissä tuntunut naista pätkääkään harmittavan. Hän käyttäytyi kuin arvokas entinen kuningatar ja osallistui aktiivisena uusien vaimojen koulutukseen. Jostain syystä tämä oli napannut Aurelian nopeasti siipiensä suojaan ja tuntui suojelevan tyttöä jopa äidillisesti. Cristina oli jopa määrännyt, että Aurelian huone olisi sijoitettava kihlaparin häiden edeltäväksi ajaksi hänen oman huoneensa läheisyyteen. Sitä määräystä vastaan, edes Dracula ei voinut taistella. Cristinalla oli sellaista salaista vaikutusvaltaa, jota vastaan ei kukaan voinut sanoa mitään, vaikkakin olikin ollut todellinen pettymys suvulle. Se ei tuntunut häntä haittaavan.

”Aureliasta tulikin mieleeni Lancelot”, Francoise sanoi laskiessaanlasinsa pöydän reunalle. Hänen oli pitänyt puhua jo pidemmän aikaa poikansa kanssa vakavasti tämän morsiammesta. ”Häihinne on enään puoli vuotta. Olisi jo aika, että alkaisit kohdella häntä morsiammenasi”. Francoisella ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä nuoriso hänen selkänsä takana ajoittain teki. ”Sinun olisi hyvä alkaa viettämään aikaa hänen kanssaan. Kosiskele häntä. Vaikka olettekin olleet kihloissa lapsesta asti, hän on ennen kaikkea hieno nainen. Voisit näin joulun alla hankkia hänelle joitain lahjoja, koruja, ehkä kauniin leningin. Ymmärrät varmaan”.

Myös Francoise oli saanut kosiskella jokaista vaimoaan, Alexandrua erityisesti. Nykypäivän naiset tunsivat oman arvonsa, eivätkä antaneet miesten viedä itseään miten tahansa.

”Oletko valiunnut hänelle jo kihlasormuksen? Pujotat sen hänen sormeensa joulutanssiaisissa”, Francoise puhui nyt van Hellin suvun niin kutsutusta aarrekammiosta, jossa säilytettiin suvun perintökalleuksia. Siellä oli myös laaja valikoima entisten vaimojen kihla ja vihkisormuksia, joista van Hellin suvun pojat ja tytöt saattoivat valita sormukset kumppanilleen tai itselleen. Lancelot saattoi tietysti hankkia arvokkaan korun myös muualta. Jos Lancelot päätyisi tähän vaihtoehtoon, Aurelian sormus saattaisi myös päätyä suvun aarrekammioon tulevien sukupolvien perintökaluksi.

Lacelotin hymyilevä ilme vakavoitui jälleen hänen isänsä alkaessa ottaa esille hieman vakavampia puheenaiheita. Toki, Lancelot ymmärsi että hänen olisi vihdoin ja viimein aika kohdella Aureliaa muuten kuin vain jonkinlaisena äidin-ystävän-ja vastaavan sekoituksena. Hänen olisi miellettävä myös itselleen että tämä nainen tulisi olemaan hänen vaimonsa. Nainen, jonka kanssa hän tulisi tekemään lapsia ja jonka kanssa hän viettäisi päivänsä. Mutta se oli hyvin vaikeaa, kun otti huomioon ettei Lancelot välittänyt lainkaan naisen hauraammasta olemuksesta. Se oli liian hauras, ja Lancelot jopa pelkäsi rikkovansa tuon hauraan veistoksellisen kauneuden.

"Minä tiedän Isä. Aioin tänään käydä vaatturin puheilla, ja tilauttaa Aurelialle leninging.", Hän hymyili hieman, ja tuo hymy sai tulevan Draculan näyttämään hyvinkin komealta ja hyvää tarkkoittavalta vampyyriltä, eikä siltä sadistiselta pedolta joka hän todellisuudessa oli. Nuori mies nousi divaanilta hieman, kaivoi taskustaan pienen korurasian jonka sitten avasi istuuduttuaan takaisin. Korurasian sisällä oli kaunis, safiirinen riipus, jolla oli kultaiset reunukset. Riipus itsessään vaatisi vielä ketjun, jotka Lancelot ei vielä ollut onnistunut hankkimaan. "Ajattelin myös antaa hänelle tämän. En ole vielä löytänyt sopivaa ketjua sille, mutta uskon löytäväni sellaisen pian, tanssiaisiin mennessä. Tahtoisin Aurelian pitävän tätä tanssiaisissa.", Lancelot oli miettinyt hankintaansa pitkän aikaa, ja tullut lopulta siihen tulokseen, että tämä riipus sopisi hänen hauraalle, enkelimäiselle kihlatulleen.

"Tapaan Aurelian tänään hieman myöhemmin.", Hymy joka komisti Lancelotin kasvoja antoi ymmärtöö että poika olisi jopa rakastanut tulevaa vaimoaan. Vaikka todellisuudessa hänen tunteensa olivat vielä kaukana rakkaudesta, mikä oli sinällänsä sääli. Olisi ollutkin helpompaa jos Lancelot olisi voinut todeta rakastavansa tulevaa vaimoaan. Jokin hänen sisällään kuitenkin halusi suojella tuota haurasta naista, mutta toinen puoli, paljon vahvempi sellainen, halusi rikkoa säälittävän haureuden. Lancelotilla oli melkoinen työ pitää itsensä kurissa. Oli vaikea hiipiä Aurelian huoneeseen tekemään mitään muuta kuin juttelemaan hiljaa, kun Cristina oli viereisessä huoneessa. Jos hän olisi jäänyt kiinni yöllisistä vierailuistaan, hän olisi varmasti saanut hieman muutakin kuin vain puhuttelun.

"Oliko tässä kaikki, Isä? Minun täytyisi suunnata tästä suoraan vaatturille, ellei teillä ole muuta.", Lancelot halusi pikkuhiljaa jo pois. Oli uuvuttavaa esittää välittävänsä asioista joita halveksi. Hän siemaisi verilasillisensa tyhjäksi ja katseli sitten konjakkia. Hän ei oikeastaan tykännyt konjakista, mutta joi sitä silti aina jos hänen isänsä sitä tarjosi.

Francoise hymyili hyväksyvästi safiiriselle medaljongille. Se oli upea ja tulisi varmasti näyttämään ihastuttavalta Lancelotin tulevan vaimon kaulassa. Toivottavasti Aurelia piti safiireista.

”Voisit viedä medaljongin kultasepällemme. Hän tekee koruun sen arvoisen ketjun”, Francoise hymyili. ”Vaattureille sinun kannattaa kiirehtiä. Heillä on tähän aikaan paljon työtä, kun linnamme koko väki haluaa toinen toistaan koreampaa päälle pantavaa tanssiaisiin”.

Samalla Francoise nousi tuolistaan, oikoi aavistuksen rypistynyttä pukuaan. Hän oli saanut puhua Lancelotin kanssa juuri sen mitä oli halunnutkin. Ikävä kyllä hänen aikansa riitti harvoin jaaritteluun. Miehen oli kuitenkin paneuduttava vielä hetkeksi työntekoon, ennen kuin hän lähtisi hakemaan Kayaa Ranskasta. Draculan työ ei loppunut koskaan.

”Voit mennä. Uskon voivani luottaa siihen, että mahdolliset ongelmat hoituvat poissa ollessani?” Francoise sanoi astellessaan työhuoneensa ovelle. Hän avasi sen ja piti sitä auki pojalleen, jonka perässä hän sulkisi oven.



Vaikka aurinko alkaisi pian laskemaan Draculan linnan juhlakerros suorastaan kuhisi. Palvelijat juoksentelivat sinne tänne täyttämään Aurelian toiveita. Juhlakerros käsitti suuren vastaanotto salin, tanssisalin, kaksi ruokasalia, sekä kymmeniä oleskelutiloja, joissa suurmmassa osassa oli takka. Nuo takat tulisivat roihumaan tunnelman luomiseksi koko tanssiais illan ja yön. Jokaisen katon rajaan ja portaiden kaiteeseen, jopa jokaiseen pylvääseen oli sidottu havuköynnmöksiä, jotka tuoksuivat ympäri juhlakerrosta. Köynnösten lomassa kulkivat kauniit, lämpimän punaiset nauhat. Keskellä juhlasalia tulisi vielä olemaan suuri kuusi, joka koristeltaisiin päivää ennen. Juuri nyt marmorisia lattioita kiillotettiin ja ikkunoita pestiin Cristinan tiukassa valvonnassa.

Cristina oli vanhoillinen vampyyri, joka piti hiuksiaan aina nutturalla, jota piti kiinni kaunis antiikkinen kampa. Hänellä oli vahvat, jopa aavistuksen maskuliiniset kasvonpiirteet, jotka eivät kuitenkaan vähentäneet hänen naisellista kauneuttaan. Cristinalla oli lämpimän, vaalean ruskeat hiukset, joissa kulki kullanruskeita raitoja. Hänellä oli aina hyvin vähän meikkiä, mutta selvimmin huomasi naisen punatut huulet. Hänellä oli aina huulipunaa, yleensä tummaa, aavistuksen ruskeasävyistä. Hänen kätensä oli aina hyvin hoidetut. Kynsissään hän ei koskaan käyttänyt mitään. Ne olivat luonnollisen sävyiset ja viilatut. Cristina käytti kuitenkin käsiöljyä, josta leijui hento mausteinen tuoksu hänen ympärilleen.
Vanhoillisena naisena Cristina ei koskaan suostunut käyttämään hameita, tai mekkoja, jotka ulottuivat vain polvien yläpuolelle. Nytkin hänellä oli yllään sääriä hipova tiukka hame. Hameessa oli korkea vyötärö, jota koristivat neljä kultaista nappia. Napit olivat puhtaasti koristeellisia. Hameen väri oli jonkinlainen vihertävän ruskea. Sen lisäksi vanhalla naisella oli yllään haalean harmaan sävyinen paita. Se oli vanhaan viktoriaaniseen tyyliin ommeltu, jolloin sen miehustassa oli röyhelöitä ja pitsiä.

Kuitenkin Cristinassa oli myös yksi turhamainen naisellinen piirre, jolle hän ei voinut mitään. Myös tämä vaha vampyyrinainen rakasti kenkiä. Nytkin hänen kenkänsä olivat hänen koko asunsa tyylikkäin ja näyttävin elementti. Kuitenkaan ne eivät olleet mitenkään ylitseampuvat.

Kaikki palvelijat pelkäsivät tietyllä tavalla Cristina rouvaa, joka ei sallinut minkään mennä pieleen. Vai vihkaa vampyyrirouva korjasi myös Aurelian pienet virheet, joita nainen ei itse huomannut ja antoi tämän pitää kunnian niistä. Ainoastaan palveluskunta tiesi miten asianlaidat todellisuudessa olivat.

”Cristina!” keskelle hullunmyllyä asteli Beatrice, Francoisen toiseksi vanhin tytär ja hänen kolmannen vaimonsa toinen lapsi.

Beatricella oli tumman, punertavan ruskeat hiukset, joita hän piti Cristinan tavoin aina nutturalla. Nuoresta iästään huolimatta hän oli melkein yhtä vanhoillinen, kuin Cristina. Beatrice oli Lancelotia vain hieman vahempi ja hän oli ollut isänsä mukana silloin kun tämä oli löytänyt Kayan. Tyttö oli vastustanut jo silloin isänsä ideaa ottaa ihmistyttö Draculan linnaan.

”Beatrice, sinun ei pitäisi olla täällä”, Cristina totesi topakasti. ”Häiritset palveluskuntaa”.

”Kayan huone pitäisi siivota, ennen kuin isä hakee hänet kotiin”, Beatrice tokaisi. ”Voisit irrottaa muutaman palvelijan siihen työhön täältä”.

Beatrice ei juurikaan välittänyt isänsä valitsemasta pikkusisarestaan, mutta hän totte li kuuliaisesti korkea-arvoisempien käskyjä, vaikka ne liittyisivätkin Kayan mukavuuteen.

Cristina vain nyökkäsi lyhyesti: ”Selvä. Menehän nyt, tyttöseni”.

Beatrice nyrpisti pienesti nenäänsä, kun vanhempi nainen sanoi häntä 'tyttöseksi', mutta antoi asian olla.

"Voitte luottaa minuun, Isä.", Lancelot kumarsi isälleen ennenkuin poistui huoneesta. Oven sulkeutuessa hänen takanaan, kylmän arvokas ilme vaihtui hetkellisesti vihan irvistykseen. Kaya Kaya ja aina vain Kaya.. Inhostaan ja raivostaan huolimatta Lancelot teki niin kuin oli kertonutkin aikovansa tehdä; hän suuntasi yhden linnan vaatturin luokse ja kertoi tuolle tarkat ohjeet siitä mitä halusi ja koska sen haluaisi, ennenkuin hän suuntasi Isänsä ehdotuksen mukaisesti kultasepän luokse.

Lancelot esitteli riipuksen kultasepälle joka uskoi pystyvänsä tekemään ketjun kyseiselle riipukselle, joka ei varmasti jättäisi riipusta varjoonsa, mutta loistaisi kuitenkin täydellisesti sen taka-alalla, tuoden sille hohdon jonka se ansaitsi. Jos tuleva Dracula olisi joskus ollut ihminen, tämä olisi saattanut huokaista syvään. Nyt nämä "pakolliset" asiat olivat hoidettu. Hän olisi periaatteessa vapaa loppuillan, ainoastaan jos häntä tarvittaisiin isänsä poissa ollessa. Lancelot kiiruhti askeleensa linnan puutarhaan, poimi sieltä yhden kukan, komean leinikan, ja kiiruhti sitten vampyyrejä kuhisevaan juhlasaliin, hakien katseellaan Aureliaa.

Hän tiesi että hänen tuleva vaimonsa olisi luultavasti liian kiireinen vaihtamaan pari sanaa hänen kanssaan, mutta ehkä tuolla hauraalla naisella kuitenkin olisi sen verran aikaa, että Lancelot saisi sujautettua leinikan tämän hiuksiin. Kaipa hänen piti tuota kosiskella, kuten isä oli sanonut, vaikka Lancelot uskoi ettei Aureliaa tarvinnut. Nainen oli niin..hiirimäinen, että tuo varmasti olisi nainut Lancelotin ilmankin kosintoja. Tästä piirteestä tuleva hallitsija ei välittänyt yhtään, mutta eipä hänellä ollut hirveästi vaihtoehtoja. Toisiksi vaimoikseen hän voisi yrittää valita hieman parempia vaimoja, sellaisia jotka miellyttäisivät häntä enemmän.

Juhlasali oli niin täynnä palvelusväkeä, että Lancelotilta kesti hetki ennenkuin tämä löysi katseellaan Aurelian. Teeskenneltyn lämmin hymy pakotettiin kasvoille kun nuori perijä suuntasi askeleensa tulevan vaimonsa luokse. Lancelot seisoi Aurelian takana, ja koputti sormenpäällään hellästi naista olkapäähän, kuin peläten naisen hajoavan kosketuksensa alla jos hän tekisi sen yhtään kovempaa. "Aurelia, onko sinulla hetki?", Hymyillessään lämpimästi Lancelot oli poikamaisella tavalla komea, melkeimpä voisi sanoa suloinen. Sen takia hän olikin niin vaarallinen, sillä tuon hymyn alla piili jotain paljon pahempaa.

Aurelia oli parhaillaan antamassa ohjeita linnan somistajalle siitä, miltä juhlasalin suuren takan kuuluisi näyttää. Takka oli iso. Sen yläreuna oli kutakuinkin Aurelian leuan kohdalla. Vaikka tämä oliki siro ja hentoinen, hän oli pitkä, melkin sataseitsemänkymmentä senttiä. Varsinaista tuliperää ympäröi takorautainen koriste ristikko. Loppujen lopuksi, ristikko oli takan yksinkertaisin elementti. Takka oli valkoista kiveä ja molemmin puolin tulipesää oli pienet pylväät, joita koristi egyptiläinen lootuksen kukka-aihe. Pylväät oli koristeltu kultapronssi upotuksilla. Takan reunalla, keskellä sitä oli tyylikäs kukkaköynnös kuvio, joka jatkui melkein reunan päästä päähän. Kuvio päättyi metallisiin, kukkakuvioisiin lyötteisiin. Takan päällä oli antiikkinen kello ja kaksi posliinivaasia. Takkaan kuului myös mahtava antiikkipeili, jonka kehykset jatkuivat korkealle sen yläpuolelle, muodostaen sen päällä puolikaaren. Puolikaareen oli kuvattu iso enkeli pienten puttojen kanssa, köynnösten alapuolella. Ja koko tätä komeutta keysti vielä takan tulisijan molemmin puolin jatkuva kohotettu kaistale seinää, jossa oli kultapronssilla tehdyt kukkakimppu aiheet, sekä ylhäällä koristelista, jossa oli kauniita metallilyötteitä.

Aurelia oli ehdottomasti halunnut takan molemmin puolin messinkiset, monihaaraiset antiikikyntteliköt, jotka olivat häntä pidempiä. Hän oli huolehtinut tarkkaan niiden kiillottamisesta ennen esille panoa. Nyt hän antoi ohjeita piikkipatsama köynnöksen asettelusta takan reunalle, kahden pramean enkelipatsaan jalkojen juureen. Tavallisesti takan päällä olevat vaasit saivat siirtyä tanssiaisten ajaksi toiseen paikkaan.

Tuntiessaan kosketuksen hartiallaan, neito käännähti kannoillaan kohdatakseen sulhasensa. Hento puna kohosi hänen poskilleen ja hän laski katseensa maahan. Tietyllä tavalla Aurelia pelkäsi sulhoaan. Ei kuitenkaan niin paljon, että olisi kavahtanut ja juossut karkuun. Nainen oli enkelimäisen näköinen. Tänään nainen oli sitonut kullanpunertavat hiuksensa pelkälle löyhälle palmikolle. Yllään hänellä oli hyvin yksinkertainen tunikkamainen mekko, jonka väri oli jotain kelta terran kaltaista. Se kuitenkin toi esiin hyvin ne vähäiset, hennot naiselliset muodot, joita naisella oli. Jalassaan hänellä oli ruskean umbran väriset villahousut, sekä hyvin yksinkertaiset mokkanahkaiset korkoavokkaat.

”Ah, Lancelot”, Aurelia sai kuin saikin nostettua katseensa tulevaan kumppaniinsa. Hänellä oli kädessään tabletti, joka ilmeisestikkin toimi naisen tehtävälistana. ”On minulla hetki. Lähden pian kasvihuoneelle linnan floristin puheille. Minun pitää päättää kukka-asetelmista, jotka tulevat linnaan tanssiaisillaksi”.

Aurelia oli tehnyt töitä tanssiaisten eteen jo monen kuukauden ajan. Suurin osa kunniasta kuului ehdottomasti hänelle. Ilman Cristinaa hän ei olisi kuitenkaan selvinnyt kaikesta. Aurelia oli ehtinyt nuorempana nähdä joitain Alexandrun järjestämiä joulutanssiasia, jotka olivat olleet nuoren vampyyritytön mielestä satumaisia. Myös kaikki Alexandrun tanssiaisiin tulleet muistelivat kaihoten näitä tanssiaisa. Alexandru oli ollut aikanaan varsinainen timantti joulutanssiaisten suhteen. Francoisen ensimmäinen vaimo ei tosin ollut enään moneen vuoteen ollut siinä kunnossa, että olisi kyennyt järjestämään kyseiset tanssiaiset. Aurelia oli astunut isoihin saappaisiin. Hän saisi todella tehdä töitä, että onnistuisi järjestämään anoppinsa juhlien vertaiset tanssiaiset.

Lancelot inhosi Aurelian säikkyyttä. Oli siinäkin vampyyri. Mutta näitä tunteita ei kuitenkaan nähnyt päällepäin, herttaisen hymyn valaistessa yhä tulevan Draculan kasvoja. Nopealla liikkeellä, sanaakaan sanomatta, Lancelot sipaisi leinikan Aurelian korvan taakse hellin ottein, liu'uttaen sitten kätensä tuon leuan kaarta pitkin leuan alle, hellästi kohottaen Aurelian kasvoja ylemmäs. "Näyttää hyvältä.", Hän nyökkäsi ikään kuin sanojensa painoksi.

Jollain tavalla Aurelia sai osakseen hieman inhoa Lancelotilta. Nuoren perijän mielestä hänen äitinsä oli ainoa joka olisi saanut järjestää nämä juhlat, mutta äidin kunto oli mitä oli. Hän ei olisi halunnut kenenkään muun tekevän juhlajärjestelyjä. Helvetin Kaya, se mutaverinen lunttu...Lancelot työnsi nämä ajatukset nopeasti taka-alalle, ja ojensi koukistettua käsipuoltaan Aurelialle, johdattaakseen tuon hieman sivummalle voidakseen vaihtaa tulevan vaimonsa kanssa muutaman sanan.

"Minun oli ikävä kihlattuani.", Lancelot hymyili heidän päästessään sivummalle. Oikeastaan se oli pieni valkoinen vale. Jos tämä olisi ollut Aurelian huone, hän olisi luultavasti laskenut päänsä naisen syliin ja kironnut sen mutaverisen tytönhupakon alimpaan helvettiin Aurelian kuunnellessa hänen huoliaan, uudestaan ja uudestaan, kuten niin monena kertana aiemminkin. Aurelia oli luultavasti ainoa, joka tiesi totuuden Lancelotin tunteista Kayaa kohtaan. Ei nuori perijä kuitenkaan kertonut edes kihlatulleen mitä kaikkea oli tehnyt Kayalle, tai mitä tuolle suunnitteli tekevänsä. Ainoastaan hän kertoi murheistaan.

Oli selvää että Lancelot välitti äidistään hyvinkin paljon, ehkä liikaakin. Ja siksi Kayan olemassaolo oli kuin myrkkyä myös Lancelotille. Muutamana hyvin harvana kertana Lancelot oli jopa itkenyt Aurelian edessä. Vain muutaman kerran, mutta siinäkin oli muutama liikaa. Lancelot ei tiennyt miksi oli antanut itsensä itkeä, mutta Aurelialla oli sellainen vaikutus häneen. Jollain tavalla Aurelia oli liian hento ja äidillinen, eikä Lancelot aina osannut pitää yllä arvokasta esitystään. Jossain sisimmässään hän oli vielä pikkupoika joka kaipasi äitiään.

Aurelian ilme kertoi selvästä hämmästyksestä, kun hän vei kätensä korvansa luo, jonne Lancelot oli pujottanut kauniin leinikin. Leinikki oli yksi Aurelian lempi kukista, erityisesti valkoinen leinikki. Joulutanssiaisissa tultaisiin näkemään useissa kukka-asetelmissa punaisia leinikkejä. Ne olivat väriltään kauniita hailakan punaisia, aivan kuin ne eivät olisikaan olleet aivan puhtaita. Tietysti asetelmissa tulisi olemaan myös paljon muita kukkia.

Lämmin hymy muodostui neidon huulille hänen sipaistessaan kukan herkkiä terälehtiä. Aurelia ei ollut luonnostaan mikään säikky hiirulainen. Kotoaan Itävallasta lähteminen ja Draculan linnaan muuttaminen oli muuttanut naista. Ei ollut aivan helppoa olla tulevan Draculan kihlattu. Häneltä vaadittiin paljon. Hänelle muistutettiin siitä, että mahdollinen epäonnistuminen oli hirvittävä virhe. Monique, linnassa asuvien nuorten naisten niin sanottu hovitapa kouluttaja, ei ollut se kaikkein helläkätisin nainen nuorten naisten kouluttamiseen. Liian kireä ja kylkiluutmurskaava rautakorsetti oli ollut Moniquen lempein kouluttamisen muoto. Se oli kyllä tuottanut fyysistä tuskaa, mutta ei ollut lähelläkään sitä henkistä kidutusta, jonka nainen myös taisi. Kaikki linnan nuoret tytöt tiesivät millainen nainen Monique todellisuudessa oli. Ei olisi heti uskonut hän yhdeksi Francoisen sisarpuolista.

Aurelia antoi Lancelotin johdattaa itseään mutta vilkaisi samalla Cristinan suuntaan. Vanha nainen tulisi varmasti hoputtamaan häntä töihin mikäli hän seisoskeli liian kauan tyhjän panttina. Tosinn Lancelot saattaisi onnistua käätämään jopa Cristinan pään.

”Onko jokin hätänä?” Aurelia kallisti päätään aavistuksen. Lancelot saattoi kyllä hiippailla hänen huoneeseensa yöllä, mutta harvemmin tämä hänelle huomiotaan päivisin osoitti. Tosin Aurelia ei viimeaikoina ollut ollut öisin huoneessaan. Aurealia ei nukkunut, joten hänen oli helppo jatkaa juhlajärjestelyitä myös öisin. Muuten hän ei olisi koskaan saanut juhlien kutsuja tehtyä, sillä tapoihin kuului lähettää vieraille käsinkirjoitetut kutsukortit. Aurelia oli saanut kirjoittaa niitä monen kymmenen tunnin ajan.

Aurelian kysymys sai lämpimän hymyn kuihtumaan ja inhon sekä jonkinasteisen surun ilmeen sekoituksen nousemaan tilalle. Lancelotin kulmat kurtistuivat yhteen ja miehen oli pakko painaa päänsä vasten tulevan vaimonsa olkaa, jotta olisi saanut piilotettua kyseisen ilmeen kaikilta muilta jotka varmasti supisisivat kyseisestä ilmeestä vielä pitkäänkin, miettien sen tarkoitusta. Lancelot ei olisi halunnut näyttää tätä puoltaan edes Aurelialle, mutta vielä vähemmän palvelusväelle tai muille. Vuosien varrella mies oppisi hallitsemaan itseään vielä paremmin, mutta toistaiseksi hänen olisi pärjättävä näin.

Tuleva Dracula lepuutti päätään Aurelian olkaa vasten, purren hampaitansa yhteen. "Hän on tulossa taas takaisin..", Lancelot onnistui sihahtamaan hampaidensa välistä niin hiljaa, että vain Aurelia kuulisi sen. Toki nainen varmasti arvaisi kenestä oli kyse, Lancelotilla kun ei tuntunut hirveästi olevan muita joita tuo olisi vihannut ja inhonnut yhtä paljon. Nykyisin Lancelot oli ailahtelevaisempi ja hänen oli vaikeampi hallita tunteitaan, mutta se johtui siitä että nuorimies tiesi Kayan olevan tulossa takaisin. Sen veretetyn hupakon läheisyydessä Lancelot ei koskaan pystynyt pitämään itseään kasassa, ja imagon hajoaminen alkoi aina siinä vaiheessa kun hän tiesi Kayan olevan palaamassa.

Voi, kumpa hän vain jotenkin voisi päästä Kayasta eroon.. Ja Terenja, hänen rakas pikkuveljensä, puhdasverinen van Hell, oli mennyt rakastumaan tuohon hupakkoon. Lancelot kantoi suurta huolta pikkuveljestään, pelkäsi Kayan saastuttavan tuon myrkyllisyydellään. Mutta mitään hän ei voinut asian eteen tehdä. Lancelot kykeni vain toivomaan että kaikki kääntyisi vielä niinkuin hän toivoi. Nyt hän tahtoi vain hetkeksi unohtaa imagonsa ja saada sitä äidillistä lohtua jota kaipasi. Ja siinä vaiheessa Aurelia astui kuvaan.

Aurelian kulmat kohosivat melkin hiusrajaan saakka. Lancelot ei koskaan näyttänyt tuntemuksiaan näin avoimesti. Ei tällä tavalla kaikkien nähden. Aurelian kuullessa tulevan miehensä kuiskauksen kaulaansa vasten, tämä ei voinut muuta kuin kietoa kätensä suojelevasti tämän ympärille. Aurelia oli oppinut pitämään Lancelotista juuri tämän haavoittuvaisen puolen kautta. Mies, joka kykeni suremaan ja huolehtimaan josta kusta, ei voinut olla läpeensä paha. Ei ainakaan Aurelian mielestä.

”Lancelot”, tyttö kuiskasi lempeästi tämän nimen. ”Mennään minun huoneeseeni. Ehdin mainiosti pitämään pienen tauon”. Jos nainen ei tiennyt, niin hän saattoi ainakin aavistaa vahvasti, ettei mies halunnut näyttää tunteitaan kaikille paikalla oleville. Tytön huoneessa hän voisi jälleen pieneksi hetkeksi unohtaa arvonsa ja olla vain.

Aurelia lähti ohjaamaan varovaisesti tulevaa puolisoaan omaa huonettaan kohti. Sinne oli juhlasalista matkaa, sillä se sijaitsi aivan linnan toisessa siivessä, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Palveluskunta pärjäisi hetken ilman Aureliaa.

Neidon huone oli kuten kaikki muutkin, joissa asui joku linnan väestä vakituiseen. Siihen kuului oleskeluhuone, makuuhuone ja tilava kylpyhuone. Aurelia tosin muuttaisi pois huoneestaan heti kun menisi naimisiin Lancelotin kanssa. Se oli sääli, sillä nainen piti kovasti huoneestaan. Oleskeluhuoneen seinä olivat kauttaaltaan tapetoidut. Tapetti oli hennon vaaleanpunaista ja siinä oli kukkaseppeleen muotoisia medaljongi sarjoja, erilaisten koristeellisten koukeroiden seassa. Kaikki huoneessa oli hentoa ja herkkää kuten nainenkin. Lattioita peittivät vaaleat matot, joiden aiheena olivat myös kukat. Keskellä huonetta oli jälleen sohvakalusto. Kaikki siihen kuuluvat kalusteet oli tehty ruusupuusta. Ne näyttivät kevyiltä ja herkiltä, aivan kuin kovempi kohtelu olisi rikkonut ne. Huonekalujen käsin tehdyt kaiverrukset esittivät suurimmaksi osaksi ruusuja, joita oli myös aitoina maljakoissa ympäri huonetta. Aurelia piti kukista ja halusi niitä lähelleen.

Aurelia ohjasi Lancelotin istumaan, lukittuaan oven heidän perässään. ”Kuulinkin ohimennen palvelustytöiltä, että hän on tulossa lomakseen kotiin”, Aurelia sanoi istuutuessaan miehen vierelle.

Nuorimies joka puri hampaitaan niin kovasti yhteen että se teki melkein kipeää, nyökkäsi vasten kihlattunsa olkaa johon otsaansa lepäsi. "Kiitos..", Hän onnistui mumisemaan vastaukseksi Aurelian ehdotukselle. Lancelot ryhdistäytyi, ja samassa kun Aurelia häntä lähti johdattamaan omaan huoneeseensa, ei siitä haavoittuvaisesta nuoresta miehestä ollut jälkeäkään palvelusväelle. Heidän silmissään Lancelot oli sama arvokas henkilö kuin aina ennen.

Oven sulkeutuessa nuorenparin perässä Lancelot päästi hartiansa lysähtämään ja seurasi kihlattuaan sohvalle, johon istui kuulaisesti. Tässä huoneessa hän tosiaan sai sen mitä halusi; rauhaa, purkaa tunteitaan, rentoutua, olla oma itsensä. Tässä huoneessa ollessaan Lancelot joskus aina itsekkin pelkäsi omia ajatuksiaan, pelkäsi sitä kylmää ja sadistista puolta itsestään. Hetken päästä Lancelot kävi kyljelleen sohvalle, laskien päänsä Aurelian syliin.

Hän tuijotti edessään olevaa pöytää ja sen kukkamaljakoita. Kukkien katseleminen sai hänet tuntemaan olonsa rauhalliseksi, vaikka se oikeasti johtui Aureliasta eikä kukkasista, mutta arvokas perijä kun tuo oli, ei suostunut myöntämään sitä itselleen edes alitajuntaisesti. Lancelot vain makasi hetken aikaa hiljaa. "En tiedä, mitä tekisin Aurelia.. En voi sietää sitä kuraveristä.. Äiti..Äiti menee varmasti taas huonompaan kuntoon kun näkee sen..", Lancelotin ääni värisi hiukan. Raivosta ja inhosta, sekä surusta. Hän halusi Kayan kuolevan jo ihan vain senkin takia, että hänen äitinsä vointi saattaisi sitten parantua.

Aurelia antoi miehen painaa päänsä syliinsä, sen kummempia sitä ihmettelemättä, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Ja tätähän vasten Aurelia oli nimetty Lancelotin kihlatuksi. Vaimon tärkein tehtävä oli olla miehensä tukena. Tästä koko linna jaksoi muistuttaa häntä. Ehkä juuri siitäkin syystä nainen ei voinut työntää miestä pois sylistään. Neito sormeili varovasti tulevan aviomiehensä hiuksia toisella kädellään ja toista kättään hän piti miehen olalla, tarkoituksena, että se rauhoittaisi tätä hieman.

”Jos haluat, voin pitää huolta äidistäsi sinä aikana kun sisaresi on täällä”, Aurelia sanoi lempeästi lähes kuiskaten. Hän vältteli sanomasta Kayan nimeä, jotei pahentaisia Lancelotin oloa hokemalla sitä turhaan.

He istuivat kauniilla ruusupuisella sohvalla, jonka verhoilu oli vanhan roosan väristä samettia. Samettiin, heidän allensa ja selkänsä taakse oli kirjailtu kauniit kukkaseppeleet, jotka sopivat kalustoon täydellisesti. Toinen sohva ja kaksi pientä nojatuolia olivat saaneet täsmälleen samanlaiset koristukset. Antiikki kauppiaat olisivat hykerrelleet riemusta nähdessään kyseisesn sohvakaluston, johon kuului myös hyvin hentoinen pöytä. Aurelia kykeni hämärästi ymmärtämään myös niiden arvon, nähtyään linnassa niin paljon samankaltaisia huonekaluja ympäri linnaa. Hänelle ne olivat kuitenkin ennen kaikkea suloinen osa hänen huonettaan.

Ohimennen nainen vilkaisi huuoneensa ikkunoista ulos. Ilta oli alkanut hämärtymään. Talvella yöt tulivat nopeaan, samoin ehdoton pimeys, joka saisi monet ihmiset varmasti masentumaan.

”En usko, että voimme tehdä muuta kuin helpottaa äitisi oloa mahdollisimman paljon”, Aurealia sanoi lempeästi. Totuus saattoi kuulostaa rankalta Lancelotin korvissa, muutta muuta mahdollisuutta heillä ei tosiaan taitanut olla. ”Isäsi päättää tästä ja meillä ei ole kummallakaan sanottavaa siihen. Isäsi rakastaa sisartasi, vaikka tekisimme mitä. Isän ja tyttären väliin on vaikea mennä”.

Vaikka Aurelia varmasti tarkoittikin sanansa lempeiksi ja rohkaiseviksi, niin Lancelotista ne kuulostivat lähinnä siltä, kuin tuo olisi ollut Kayan puolella tässä asiassa. Äkäinen sähähdys karkasi miehen huulilta, ja käsi joka oli hetki sitten rennosti levännyt Aurelian sylissä puristui nyt kivuliaasti nyrkkiin, kiskoen sisäänsä Aurelian housujen kangasta.
"Minä tiedän!", Tuleva perijä sähähti ja puristi silmänsä kiinni. Hän tiesi todellakin että hänen Isällään oli suurin sana jokaisessa asiassa, eikä hän tosiaankaan voisi tehdä sille tytönhupakolle mitään.
"Älä kutsu häntä sisarekseni, Aurelia, älä koskaan.", Lancelot ei tulisi koskaan hyväksymään Kayaa sisarekseen tähän perheeseen.

Kuitenkin, oli hän sitten miten raivoissaan tahansa, jotenkin Aurelia vain osasi rauhoittaa häntä. Neidon hellät sormeilut hänen hiuksissaan saivat miehen kuitenkin nopeasti rentoutumaan, ja Lancelot painoi päänsä tiukemmin Aurelian syliin. Neito saisi pian tuntea sylinsä kostuvan perillisen raivon sekaisista kyynelistä.

"En ymmärrä..En ymmärrä miksi Isä otti hänet. En ymmärrä miten Terenja voi rakastaa sitä..sitä..", Lancelot ei keksinyt tarpeeksi pahoja sanoja loukatakseen sisartaan, vaan hukutti puheensa Aurelian syliin. Hän ei olisi halunnut itkeä, ei koskaan, mutta hän ei vain pystynyt estämään itseään. "Mitä minä teen..?", Lancelot piti itseään säälittävänä, juuri sillä hetkellä hän ei kyennyt ajattelemaan itsestään minään muuna paitsi säälittävänä olentona. Kunhan hän rauhoittuisi ja palaisi omaan huoneeseensa, hän voisi jälleen olla oma itsensä. Vahva ja määrätietoinen, arvokas. Sillä hetkellä noista piirteistä ei näkynyt merkkiäkään.

Aurelia sävähti miehen yllättävää raivonpuuskaa. Hänen hentoinen ruumiinsa tärisi miehen ruumiin alla puhtaasta pelosta. Lancelotin mielenmuutokset olivat äkkipikaisia ja säikäyttivät naisen lähestulkoon aina. Hän kuitenkin pakotti itsensä jatkamaan helliä hyväilyitään miehen hiuksilla. Tuntiessaan märkyyden housuillaan, hän tiesi miehen itkevän, samoin kuin tiesi, että joutuisi vaihtamaan vaatteensa ennen kuin astelisi ulos huoneestaan.

Aurelia ei vihannut Kayaa, mutta ymmärsi kyllä omalla tavallaan Lancelotia. Alexandru ei juuri tällä hetkellä juurikaan juonut samalla tavalla kuin aiemmin. Hänen tilansa oli muuttunut huomattavasti vakaammaksi, kuin mitä se oli ollut verestävän alkoholismin kourissa. Tosin, nykyään hän ei enään poistunut jalallaankaan huoneestaan tai oikeastaan edes sängystään. Hän nukkui päivästä toiseen ollen vain pieniä hetkiä hereillä. Linnan lääkäri oli sanonut, että oli hyvin todennäköistä, että Alexandru vaipuisi huomattavasti aikaisemmin tuhannen vuoden uneensa. Se ei kuitenkaan ollut mikään kuoleman tuomio, vaikka se saattaisikin Lancelotista kuulostaa siltä. Lääkärin mukaan hänen äitinsä saattaisi jopa toipua menetetystä mielenterveydestään unensa aikana. Tuhannen vuoden uni oli parantava ja juuri tällä hetkellä näytti siltä, että Alexandru arvitsi sitä kipeästi.

Nyt Alexandru oli nukkunut viikon yhtä mittaan. Jos hän ei pian heräisi syödäkseen, kuivuminen alkaisi. Tuhannen vuoden uni olisi entistä lähempänä heikkokuntoista naista.

”Minä en tiedä Lancelot”, Aurelia kuiskasi lempeästi. ”Minä en todellakaan tiedä”.

Lopulta kyyneleet loppuivat, ja Lancelot kohotti päätään ja nousi sitten hitaasti istumaan, pyyhkien verisiä kyyneliään poskiltaan lähes huolimattomasti. "Anna anteeksi, Aurelia, että vaivasin sinua taas.", Lancelot mutisi ryhdistäytyessään. Hänen olisi päästettävä Aurelia jatkamaan töitään, lisäksi hän kaipasi itse yksityisyyttään. Hän halusi olla yksinään jonkin aikaa ja suunnitella, mitä kaikkea oikeastaan voisi tehdä.

Sohvalta noustessaan nuori mies yritti vielä siistiä kasvojaan vaikkei nähnytkään missä kunnossa ne olivat. Lancelot kaipasi äitiään, eikä tahtonut tuon vielä käyvän tuhannen vuoden unille, vaikka se saattaisikin parantaa tuon. Hän oli itsekäs, ja tahtoi saada tahtonsa läpi. Oli kuin hänen olisi saatava kaikki tai ei mitään, ja heti. "Sinun täytyy varmasti vaihtaa vaatteesi ja palata sitten töihin.", Lancelot yritti hymyillä, mutta epäonnistui surkeasti.

Ei menisi enää kauaa, kun Kaya olisi täällä. Hän halusi lukittautua huoneeseensa ja esittää kiireistä, jotta hänen tarvitsisi tavata tuota mahdollisimman vähän. Luultavasti Dracula vaatisi häntä illallisille tai vastaavaa, pakottaen tietämättään Lancelotin tapaamaan sisartaan. Lancelot halusi välttää sitä kaikin keinon, koska ei uskonut voivansa pitää kieltään kurissa, jos hänen hermojaan koeteltaisiin liian pitkälle.

Aurelia kaivoi housuntaskustaan nenäliinaan ja lempeästi siisti Lancelotin kasvoja. Mies ei varmasti halunnut näyttäytyä palvelusväelleen itkeneenä. Tulevan Draculan tuli näyttää vahvalta alaistensa silmissä.

”En haluaisi muistuttaa, mutta kai muistat, että saksan maajohtaja vaimoineen saapuu tänään. Meidän on oltava muutaman tunnin kuluttua heitä vastassa, nyt kun isäsi on poissa”, Aurelia hymyili lähes anteeksi pyytäväksi.

Näin tanssiaisten lähestyessä hänen oli oltava yhä entistä enemmän esillä ja edustaa itseään, sekä Lancelotia. Tähän asti hän oli pysytellyt ainoastaan varjoissa, kuten nimettömän kihlatun kuuluikin. Nyt asiat olivat toisin, kun hänen niin sanottu debyyttinsä tulevan Draculan morsiammena lähestyi. Lisäksi hän oli tulevien tanssiaisten emäntä ja hänen oli otettava vieraat vastaan. Se oli Draculan määräys.

Osa vieraista saapui aikaisemmin nauttimaan Draculan linnan yleellisyydestä tai sitten jutellakseen Draculan kanssa Helliin liittyvistä asioista.

Siistittyään Lancelotin kasvot hän kosketti niitä vielä kerran lempeästi, kuin vielä viimeiseksi lohdutukseksi.

Lancelotin kasvot levisivät aavituksen verran Aurelian muistuttaessa häntä tapaamisesta. Hän kuitenkin seisoi paikoillaan kunnes Aurelia oli saanut siistittyä hänen kasvonsa, ennenkuin läimäisi kämmenensä otsaansa vasten. "Olin unohtanut.", Hänellä oli ollut liian kiire murehtia muista asioista, ettei nuorimies ollut lainkaan muistanut velvollisuuksiaan Draculan perillisenä, seuraavana hallitsijana. Tietenkin hänen pitäisi ottaa korkea-arvoiset vieraat vastaan ja viihdyttää noita parhaansa mukaan isänsä paluuseen asti. Näitä velvollisuuksia Lancelot melkein vihasi.

Aurelian sipaistessa hänen kasvojaan viimeisen kerran Lancelot lähestulkoon hätkähti lempeää kosketusta. Hän siirsi katseensa Aurelian silmiin, ja pieni petomainen hymy kaartui hänen komeille kasvoilleen. Nopealla liikkeellä Lancelot tarttui hellästi Aureliaa leuan alta ja painoi huulensa naisen huulia vasten, riistäen tältä himokkaan ja lähes rajun suudelman. Nyt kun hän oli saanut pahimman olonsa purettua ja onnistuttua saamaan itsensä kokoon, Lancelot tunsi itsensä jälleen omaksi itsekseen. Heikkoudesta ei ollut tietoakaan miehen määrätietoisissa käsissä, jotka vaelsivat ympäri Aurelian haurasta kehoa.

Lancelot piti kuitenkin kihlattunsa haurauden mielessään, vaikka hänen vaeltelevat kätensä olivatkin melko vaativia ja rajuja, hän ei kuitenkaan yrittänyt satuttaa Aureliaa. Vihdoin mies kuitenkin rikkoi suudelman, perääntyen vain hieman kauemmas katsellakseen tulevan vaimonsa reaktiota yllättävään suudelmaan sekä kosketteluun.

Aurelia hymyili lempeästi niin kauan kunnes Lancelot suuteli häntä. Hän tunsi miehensä impulssit ja tiesi tämän olevan jälleen yksi niistä. Hänen huuliltaan karkasi pieni ynähdys, jonka olisi voinut kuvitella vastaväitteeksi, tai sitten vain yllättyneisyydeksi.

Kuten arvata saattoi, tyttö oli ollut neitsyt Lancelotin ottaessa tämän ensimmäisen kerran. Yksikään mies ei ollut koskettanut häntä ennen Lancelotia, eikä hän tiennytkään muunlaisesta yhdessä olosta, kuin mitä heidän välillään oli ollut. Ajoittain miehen kosketus jopa sattui naista, mutta kertaakaan hän ei ollut pistänyt liiemmin vastaan. Tosin hän ei ollut vieläkään oppinut mitään siitä, mistä mies mahdollisesti piti. Lancelot piti aina heidän maatessaan ohjat omissa käsissään.

Nytkin Aurelia tunsi vaativat kädet omalla ruumiillaan, niiden saadessa sen värisemään pelkällä kosketuksella. Tyttö ei kuitenkaan tiennyt mitä muuta tehdä, kuin kietoa kätensä Lancelotin ympärille ja painaa tämä omaa ruumistaan vasten.

Aurelia älähti pienesti kun Lancelot perääntyi hänestä. Varovasti hän kosketti huuliaan, jotka tuntuivat aavistuksen aroilta miehen suudeltua häntä väkivaltaisesti. Neito punastui pienesti ja painoi katseensa ujosti alas. Hän otti kukan pois korvansa takaa, laski sen yhdelle pienelle pöydälle, jossa oli jälleen maljakollinen kukkia. Sitten hän avasi hiuksensa palmikolta ja rupesi avaamaan paitansa nyöriä, joka toimi eräänlaisena vyönä. Mikäli Lancelot haluaisi, hän saisi helpottaa paineitaan tulevan vaimonsa avulla. Aurelia jopa nauttisi siitä. Viileän, hillityn ja hauraan kuoren alla saattoi hyvinkin kyteä jotain, mikä ei ollut päässyt vielä täyteen oikeuteensa. Lancelotin pitäisi kaivaa se vain esiin, mikäli se vain olisi olemassa.

Jossain määrin tuleva Dracula jopa yllättyi, kun hänen kihlattunsa riisui kukan korvansa takaa, avasi hiuksensa ja ryhtyi riisumaan kevyt puna kasvoillaan. Mies ei ollut suunnittelut makaavansa tulevan vaimonsa kanssa, mutta kun tämä niin auliisti ryhtyi riisumaan, ei Lancelot voinut evätäkkään kihlatultaan siltä nautintoa jonka vain hän voisi tuolle antaa. Tietenkään hän ei pahemmin ollut kysellyt, mistä Aurelia piti, tai nauttiko tuo edes, mutta hänen ei ollut tarvinnut. Aurelian keho vastasi noihin äänettömiin kysymyksiin halukkaana.

Lancelot ojensi kätensä varovaisesti Aureliaa kohden, auttaen neitoa riisutumaan, ja käyden sitten itse sohvalle istumaan, housunsa avaten. Nyt kun hän ajatteli asiaa, saattoi Lancelot todeta olleensa tämän tarpeessa. Näin juhlajärjestelyn aikaan hänellä oli yhä harvemmin aikaa tavata Aurelia, ja kun nainen harvoin enää vietti öitäkään huoneessaan, joutui Draculan perillinen luopumaan aikeistaan olla tulevan vaimonsa kanssa intiimisti. Nyt siihen tosin oli jälleen mahdollisuus.

Levittäessään kätensä kutsuvasti Aurelialle, Lancelot soi naiselle lämpimän, mutta kiihkeän hymyn. Hänen pitäisi muistaa kiittää kihlattuaan vielä yhdellä lahjalla, kiitoksena siitä että tuo tiesi juuri mitä häneltä haluttiin. Lancelotille ei siinä mielessä olisi voitu valita parempaakaan vaimoa.

Villapaitansa alla, Aurelialla oli silkkinen aluspaita, jonka miehusta oli koristeltu pitsillä. Tavallisilla ihmisnaisilla ei nykypäivänä juurikaan nähty tällaisia vaatevalintoja. Tosin, Aurelia olikin ylhäinen vampyyri. Ennen aluspaitaansa nainen riisui villakankaiset housunsa, jotka ulottuivat vyötärölle asti. Tämän jälkeen hän avasi sirosti aluspaitansa kyljessä olevan vetoketjun ja antoi Lancelotin riisua paidan yltään. Vaatteiden alta paljastui kauniit, norsunluun väriset, pitsiset alusvaatteet, jotka nainen antoi Lancelotin riisua yltään.

Ilman vaatteita naisen ruumis näytti vielä hauraammalta ja sirommalta kuin vaatteet päällä. Jokainen mahdollinen luun kohouma näkyi selvästi. Eihän Aurelia pelkkää luuta ja nahkaa ollut, mutta ei luiden päällä kovin paljoa lihakerroksia ollut. Hänellä oli litteä vatsa ja pienet rinnat. Kyllä niitä vielä pystyi sanomaan rinnoiksi, mutta todella pienet ne olivat.

Aurelia seurasi miehen asettumista sohvalle sivusta, mutta kun mies kutsui häntä sanattomasti luokseen hän tuli.

Aurelia asettui miehen syliin hajareisin ja suuteli tätä lempeän viekottelevasti, kietoen samalla kätensä tämän ympärille.

Vaikka Lancelotin naismakuun sattui kuulumaan ehkä hieman täyteläisemmät naiset, niin mies ei voinut kuitenkaan kieltää, etteikö Aurelian alaston, hauras vartalo kiihottanut häntä tavalla, jollaisella kukaan muu ei olisi kyennyt. Lancelotin petomainen puoli suorastaan kehräsi ja nautti nähdessään niin hauraan olennon hänen sylissään, niin haavoittuvaisena.. Ja jos Lancelot olisi halunnut, hän olisi voinut rikkoa Aurelian sillä samaisella hetkellä.

Mutta eihän hän tietenkään tehnyt sitä. Jollain tavalla hän oli alkanut kiintyä tähän naiseen, vaikka leimaantumisessa kestäisikin useita kymmeniä vuosia, niin kiintyminen oli alkanut. Lancelot ei edes tiennyt oliko kykeneväinen leimaantumaan, mutta samaan aikaan mies toivoi että ei, ja samaan aikaan toivoi olevansa.

Aurelian suudellessa häntä, Lancelot siirsi kätensä hyväilemään naisen selän kaaria, tutkimaan jokaista pientä kohoumaa mistä ne siirtyivät hennoille, pienille rinnoille. Hänen otteensa saattoivat olla kovakouraisia, vaikka olisi miten yrittänyt olla hellä, siltä Lancelotista tuntui hyväillessään haurasta morsiantaan.
Toisella kädellään Lancelot otti Aurelian käden ympäriltään ja kuljetti sen jo valmiiksi seisokissa olevalle miehuudelleen. Aurelia tiesi kyllä mitä tehdä. Vaikka Lancelot pitikin aina ohjat käsissään heidän maatessaan, luulisi naisen kuitenkin oppineen edellisistä kerroista edes sen verran. Ja tällä kertaa vaikutti siltä, että Lancelot jopa antaisi Aurelian tehdä lähestulkoon mitä haluaisi. Ohjeistuksen avulla, tietysti.

Aurelia inahti pienesti miehen aloittaessa vaativat hyväilynsä. Neito ei ollut vielä ollut kovin montaa kertaa intiimisti edes Lancelotin kanssa. Luultavasti huomattavasti vähemmän kuin, jos he olisivat naimisissa. Ensimmäisellä kerralla tämä oli ollut kauhusta kankea ja se oli sattunut. Seuraavilla kerroilla hän oli ollut edelleen peloissaan, mutta ne olivat alkaneet tuntumaan hiljalleen hyvältä. Aurelian ollessa niin kovin epävarma, Lancelotin varmat, lähes väkivaltaiset liikkeet kiihottivat häntä suunnattomasti. Pelon haihtuessa hiljalleen, Aurelia oli todella ruvennut nauttimaan seksistä. Eikä hän pistänyt vastaan Lancelotin öisille vierailuille. Hyötyihän hänkin niistä himpun verran.

Tyttö ynähti toisen kerran, hieman voimakkaammin miehen tarttuessa hänen rintoihinsa. Aurelian pää kallistui taakse päin samalla kun hänen huuliltaan purkaantui pieni yninä.

Lancelotin ohjaamana tyttö tarttui miehen elimeen, joka seisoi komeana tämän jalkojen välissä. Aurealia ei juurikaan ymmärtänyt mitään miesten elinten koosta, kun ei ollut Lancelotin miehuuden lisäksi muita nähnyt, mutta joka kerta, kun mies työntyi hänen sisäänsä, nainen kuvitteli rikkoutuneensa. Eikä se ollut pelkkää kuvitelmaa. Aureliasta todella tuntui siltä.

Siinä sylissä istuessaan Aurelia nojautui hieman eteenpäin, niin että hänen rintansa painuivat miehen rintakehää vasten, nainen painoi ohimonsa miehen hartialle ja tarjosi tälle maidon valkeaa, sileää kaulaansa.