Kuinka helppoa onkaan juonitella Draculan nenän alla? K-18

Caleb irrotti otteensa Aureliasta, jolloin nainen saattoi perääntyä. Häntä pelotti ajoittain todella veljesten ja muidenkin näiden perheenjäsenten välinen kanssakäyminen. Van Hellit olivat hurjaa, tempperamenttista porukkaa, jotka ajoittain kuvittelivat omistavansa koko maailman. Välillä Aurelia ihmetteli toden teolla miten oli joutunut mukaan tähän hullun myllyyn. Ja melkein yhtä usein hänen teki mieli paata tavaransa ja lähteä takaisin Itävaltaan. Siihen hänellä tuskin koskaan riittäisi rohkeutta, koska hän saisi luultavasti vastaansa koko van Hellin suvun ja vampyyrien neuvoston.

”Älähän nyt pikkuveli”, Caleb virnisti sen näköisenä kuin mitään raskauttavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. ”Halusin toivottaa pikkusiskolleni hyvää yötä. Hän näyttää todella väsyneeltä”.

Aurelia katsoi miestä epäuskoisena. Mieten tämä onnistuikin aina näyttämään ulkopuolisten silmissä siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos joku nyt astelisi heidän luokseen käytävällä, tämä epäilisi taatusti raivonsa näyttävää Lancelotia. Aurelia kiitti onneaan siitä, että Lancelotista oli tullut perillinen eikä Calebista. Muutoin nainen joutuisi itse naimaan Calebin. Hän piti Calebista päivä päivältä vähemmän.

”Lancelot, kultaseni”, Aurelia osasi myös pelata ajoittain kovaakin peliä, vaikka hän olikin hento ja hauras ja useimmiten peloissaan. ”Saattaisitko minut huoneeseeni? En välittäisi saada enään ärsyttäviä häiriötekijöitä matkallani”.

Aurelian ääni oli yllättävän vakaa, vaikka nainen itse suorastaan vapisi. Hän puristi tablettia tiukasti sylissään, ettei kukaan vain huomaisi hänen käsiensä vapinaa.

Lancelotin silmät siirtyivät Aureliaan naisen puhuessa ja hetken aikaa vaikutti siltä, ettei Lancelot aikoisi tehdä Aurelian pyynnön mukaisesti. Tuo vain seisoi Calebin vierellä, selvästi enemmän kuin ärtyneenä. Hän ei millään tahtonut jättää asiaa tähän. Nyt kun Cristinakaan ei ollut lähettyvillä, hän voisi hyvinkin opettaa isoveljelleen hieman tapoja. Mutta Aurelia.. Hänen silmänsä kävivät jälleen naisenna joka oli hetki sitten puhunut vakaalla äänellä, vaikka vapisi selvästi.

Jostain syystä Lancelot tunsi suunnatonta suojeluhalua tätä naista kohtaa juuri sillä hetkellä. Luultavasti se johtui siitä, että kyseessä oli riita Calebin kanssa.
"Opi paikkasi, 'isoveli'.", Lancelot astui Calebin ohitse, tyrkäten tuota hartiallaan ohi kulkiessaan. Hän tarttui suojelevasti Aureliaan, vetäen naisen kainaloonsa, kuin ilmentääkseen Calebille että Aurelia kuului hänelle.
"Tämä on jotain, mikä ei ikinä ole sinun. Pidä näppisi erossa.", Lancelot hymyili kuin pieni enkeli.

Caleb silmäili Aureliaa hetken aikaa. Hän näki miten nainen vapisi. Mahdollisesti veljessäkin oli hieman sadistin vikaa. Calebille Aurelia tosin oli vain pelinappula hänen omassa, mielenkiintoisessa shakkipelissä. Vaikka tämä oli kaunis ja enkelimäinen, Caleb oli kiinnostunut hieman toisenlaisista naisista. Veljen kihlattu oli kuitenkin otollinen väline saada pikkuveli suuttumaan.

Aurelia painautui kiinni Lancelotiin ja tämä saattoi selvästi tuntea hennon ruumiin vapisevan itseään vasten. Vaikka Aurelia pelkäsikin tietyssä mielessä Lancelotia, tämä oli ollut hänelle kuitenkin enimmäkseen hyvä, lisäksi tämän arvo esti häntä satuttamasta naista, josta tulisi hänen tulevien lastensa äiti. Mahdollisesti vuosien jälkeen heidän välilleen saattaisikin syntyä side, joka oli muuta kuin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä toista kohtaan. Mahdollisesti tätä sidettä voisi kutsua eräänlaiseksi rakkaudeksi. Calebia Aurelia taas pelkäsi, tämä oli taas paljon arvaamattomampi kuin pikkuveljensä. Tällä ei ollut minkäänlaista sidettä Aureliaan, eikä tulisikaan olemaan.

Lopulta Caleb nosti kätensä pystyyn ja sanoi: ”Hyvä on, veli hyvä. Hän on sinun. Annan tämän asian olla”. Toisen sanojen jälkeen saattoi melkein kuulla huomautuksen 'toistaiseksi', mutta sitä Caleb ei sanonut ääneen, jos mahdollisesti ajatteli sitä. ”Vie pikku rouvasi nyt huoneeseensa. Hänhän ei halunnut kokea mitään epämukavia vastoinkäymisiä enään tälle illalle”.

Aurelia pyysi epätoivoisesti Lancelotia antamaan asian olla Calebin suhteen tällä kertaa. Vanhempi veli vain provosoi, saadakseen toisen tekemään kohtalokkaan virheen, josta tämä mahdollisesti menettäisi paikkansa tulevana Draculana. Aurelia suorastaan anoi, että Lancelot saattaisi hänet nyt huoneeseensa. Hän saattoi vain toivoa, että mies kuulisi hänen telepaattisen viestinsä.

Caleb taas lähti astelemaan käytävää pitkin pois päin.

"Jos pistät pussin päähäsi etkä näytä naamaasi täällä päin, olen varma ettei pikkurouvani koekkaan ikäviä yllätyksiä."; Lancelot toteso rauhalliseen sävyyn Calebin loittonevalle selälle. Hänen kasvoillaan oli edelleen soma pikku enkelin hymy, kun mies lähti yllättäen kovakouraisesti taluttamaan Aureliaa huoneeseensa. Ei, hän ei syyttänyt Aureliaa tästä, mutta Lancelotin kiehumispiste oli ylittynyt jo jonkin aikaa sitten, eikä mies enää kyennyt kontrolloimaan itseään.

Ei ainakaan Aurelian läheisyydessä. Luultavasti Draculan linnan asukkaista Aurelia oli lähes ainoa joka tiesi Lancelotin todellisen luonteen, ja kykeni myös näkemään miehen hymyn lävitse. Neidon huoneelle päästyään Lancelot avasi oven, työnsi Aurelian sisälle ja sulki oven vauhdilla, nojaten lopulta selkänsä ovea vasten.

Lancelot painoi kätensä otsalleen, puristaen käsiään nyrkkeihin. Tuntui siltä, kuin hän olisi halunnut alkaa hajoittamaan paikkoja ja huutamaan, sekä itkemään raivosta ja vihasta, jota oli koko päivän joutunut tukahduttamaan. Lancelot valui hitaasti ovea pitkin alas istumaan, haudaten päänsä käsiinsä. Hän ei itkenyt. Hän kihisi raivosta.

Aurelia älähti, sekä yllättyneenä, että kivusta, Lancelotin lähtiessä suorastaan retuuttamaan häntä pois Calebin luota. Hänen oli vaikea sovittaa askeleitaan Lancelotin tahtiin. Jopa sen verran vaikeaa, että hän onnistui taittamaan toisen nilkkansa. Nilkka muljahti ikävästi ja loppu matkan huoneeseensa Aurelia lenkkasi. Hän ei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Tyttö nieli kyyneleensä, kunnes Lancelot tyrkkäsi hänet huoneeseensa ja sulki oven perässä. Aurelian kipeä nilkka antoi periksi ja hän kaatui huoneensa lattialle. Vieläkään Aurelia ei itkenyt.

Hän nousi varovaisesti istumaan, antoi nilkalleen sen aikaa, kun se tarvitsi. Hän tiesi tarkalleen milloin se olisi parantunut. Vampyyrin parantuminen ei ole niin yksinkertaista, kuin voisi kuvitella. Se sattuu, sattuu vielä enemmän kuin itse loukkaantuminen. Kun kipu loppuu, paraneminen on valmis.

Tällöin Aurelia nousee lattialta ja astelee makuuhuoneeseensa, jossa odottaa jo palvelia emäntänsä käskyjä. Aurelia ei kuitenkaan koskaan käske, hän pyytää, vaikka tietääkin, että palvellijoiden on pyynnöistä ja käskyistä huolimatta tehtävä tarkalleen niin kuin hän sanoo. Neito taitaa olla ainoa vampyyri koko linnassa, joka tuntee palveluskunnan kaikki jäsenet nimeltä. Palvelusväen puolesta olisi ihanteellista, jos Lancelot päättäisi pitää Aurelian ensimmäisenä vaimonaan.

Palvelustyttö tekee emännälleen kylvyn samalla, kun tämä itse riisuutuu. Aurelia riisuu yltään ensin kaikki korut. Asettaa ne siististi omille paikoilleen, suuren vaatehuoneensa korulippaisiin, joita on puolikkaan seinällisen verran. Tämän jälkeen Aurelia riisuu mekkonsa ja vapauttaa hiuksensa. Koko ajan hän nieleskelee kyyneleitään, koska ei halua antaa itselleen vielä lupaa itkeä. Hän ei halunnut itkeä ollenkaan. Ei hänellä ollut siihen mitään syytä. Lancelot ei ollut tehnyt mitään väärää. Ei ainakaan hänelle. Mies oli kiivas luonne, Aurelia ei voinut syyttää tätä mistään, mikä oli miehelle normaalia.

”Madame, kylpyvetenne on valmis”.

”Kiitos Rosella”.

Nopeasti neito pyyhkäisi esiin yrittävän verisen kyyneleen ja lähti astellakseen kylpyyn, jonka palvelija oli hänelle valmistanut.



Käytävää pitkin asteli aran näköinen palvelustyttö. Hän etsi Lancelotia. Alexandru oli herännyt, ensimmäisen kerran kahteen viikkoon ja nyt hän vaati nähdä vanhemman poikansa. Tytön oli käsketty pitää kiirettä.

Kun tämä löytää Lancelotin, tämä sanoo: ”Sir. Äitinne on hereillä ja hän haluaa ehdottomasti tavata teidät hetimmiten”.

Lancelot joutui hetken kokoamaan itseään ennenkuin kykeni nousemaan lattialta. Hän harkitsi hetken aikaa menevänsä Aurelian huoneeseen, mutta kuullessaan palvelijan puhetta sisäpuolelta mies päätti antaa olla. Tämä lähti haahuilemaan omaa huonettaan kohti, uskoen ettei Caleb olisi niin typerä että yrittäisi Aurelian huoneeseen.

Omassa huoneessaan Lancelot riisui puvun takkinsa ja viskasi sen vuoteelleen. Mies asteli suorinta tietä baarikaapilleen ja kaatoi itselleen vahvan drinkin, jonka joi yhdellä nopealla kulauksella. Hänen hermonsa olivat pinnassa, ja Lancelot metti kuumeisesti mitä voisi tuhota saadakseen itsensä rauhoittumaan. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielessään kuinka repisi Calebin pään harteilta. Mielikuva sai hänet hieman rauhoittumaan.

Palvelijan löytäessä häne omasta huoneestaan Lancelotin silmät levisivät kuullessaan mitä tällä oli asiaa. Äiti oli hereillä? Sen enempää aikaa tuhlaamatta Lancelot lähti palvelijan perässä suuntaamaan äitinsä huonetta kohti. Mies oli iloinen, vaikka se ei sillä hetkeltä kasvoilta näkynytkään. Koputtaessaan Alexandrun huoneen oveen, Lancelotin käsi jopa hieman tärisi.
"Minä täällä, Lancelot.", Hän huikkaa oven läpi, odottaen lupaa astua sisälle.

Alexandru vastasi pojalleen telepaattisesti. Jo se kertoi, että naisella oli parempi päivä. Normaalisti Alexandrulla ei ollut minkäänlaisia voimia edes harkita telepaattista viestintää, joka normaalisti kuului vampyyrien luontaisiin kykyihin ja oli heille sama kuin ihmiselle hengittäminen.

Alexandrun huoneisto oli piemeänä. Tällä kertaa se oli jopa siisti. Naisen kaikkein huonoimpina päivinä se oli haissut kuin mikäkin juottola. Rikkinäisiä tavaroita ja huonekaluja oli lojunut ympäri huoneistoa. Nyt siellä oli siivottu, siellä tuoksui raikkaalta. Aurelia oli huolehtinut siitä, että huoneessa oli maljakoissa aina tuoreita kukkia. Hän oli myös se, joka huolehti, että huoneisto oli aina siisti.

Alexandru makasi makuuhuonessaan, suuren sänkynsä keskellä liikkumattomana kuin ruumis. Ainoa valonlähde huoneessa oli toisella yöpöydällä palava antiikkilamppu.

Lancelotin äiti oli sillä hetkellä kaukana siitä mitä hän oli joskus ollut. Kuivuminen oli jo alkanut, koska nainen ei juonut verta enään juuri ollenkaan. Iho oli kiristynyt hänen luidensa päälle. Kun se oli normaalisti kalman kalpea, nyt se oli sairaalloisen kellertävä. Silmät olivat kuopalla ja niitä ympäröi tumma reunus. Alexandrun pitkät mustat hiukset olivat olleet joskus kiiltävät, kuin peili, mutta nyt ne näyttivät kuolleilta, elottomilta ja aavistuksen harmailta. Joku oli kuitenkin kammannut ne ja letittänyt siististi lepäämään toiselle hartialle. Luultavasti se oli ollut Aurelia tai joku palveluskunnasta.

”Kultaseni, sinäkö siellä?” puhe kuulosti vaivalloiselta ja heikolta, aivan kuin nainen olisi joutunut todella ponnistelemaan puhuakseen.

Lancelot astui huoneeseen sulkien oven perässään, astellen vuoteen vierelle. Vihdoin hymy nousi miehen kasvoille, vaikka äidin kuivunutta ulkomuotoa olikin surkeaa katsoa, oli tuo silti iloinen että Alexandru oli viimein taas hereillä.

"Minä tässä, Äiti.", Lancelot vastasi pehmeästi vuoteenviereltä. Varovasti, kuin peläten, Lancelot laski toisen kätensä äitinsä käden päälle. "Kuinka voit, Äiti?", Lancelot olisi halunnut kertoa äidilleen kaikki huolensa, mutta näki parhaimmaksi pitää ne itsellään. Hänen äitinsä oli yhä liian heikko.

Jos hän olisi kertonut, luultavasti mitään hyvää ei olisi seurannut. Hän olisi vain huolestuttanut ja rasittanut äitiään turhaan, eikä se ollut tuon kunnolle hyvä asia. Silti, Lancelot kaipasi äidillisiä neuvoja.

Alexandru kohottautui hieman parempaan asentoon. Sei ei ollut edes puolittain istuva, mutta ainakin hän saattoi nähdä poikansa paremmin. Naisen näkökyky oli heikentynyt sitä mukaan, kun hän oli ollut juomatta verta. Hänen suutaan kuivasi, jano oli hirvittävä. Hänen ruumiinsa tuntui palavan todellisissa helvetin lieskoissa, mutta viimeaikoina hän oli ollut sen verran järjissään, että veren juominen olisi vain pahentanut tilannetta. Hän olisi sortunut jälleen juomaan. Viini oli turruttanut hänen kaikki aistinsa, tehnyt hänet sekopäiseksi.

”Olen minä parempiakin päiviä nähnyt kultaseni”, Alexandru henkäisi. ”Tule tänne, tule viereeni kullannuppu”.

Alexandru taputtu kädellään paikkaa vieressään sängyllä. ”Tulen kaipaamaan sinua kaikkein eniten kun olen poissa”.

Nainen oli hyvin tietoinen omasta tilastaan. Hän tiesi vaipuvansa ennen pitkään uneen, jos ei ruokailisi tai ainakin hän kuivuisi ja sitten vaipuisi uneen. Hänet laitettaisiin lepäämään van Hellin suvun kryptaan ja siellä hän voisi nukkua seuraavat tuhat vuotta, kärsimättä siitä, että piti itseään erossa miehestä johon oli leimaantunut.

Jossain vaiheessa lääkärit olivat sanoneet, että Alexandrun tila kohenisi huomattavasti, jos tämä vain antaisi periksi itselleen ja palaisi miehensä luo. Nyt saattoi olla kuitenkin aivan liian myöhäistä.

Lancelot istuutui vuoteelle äitinsä vierelle, hymyillen surullisesti. Hän ei halunnut kuulla äitinsä puhuvan tuollaisia, se sattui ikävästi, ja sai nuoren perijän surkeaksi.
"Älä puhu noin, Äiti. Et sinä lopullisesti ole lähdössä minnekkään. Tuhat vuotta on lyhyt aika.", Lancelot yritti hymyillä rohkaisevasti ja lohduttavasti.

Hän tiesi että tuhannen vuoden unet olisivat paras ratkaisu hänen äidilleen, vaikka poika ei millään olisikaan halunnut luopua äidistään tuhanneksi vuodeksi, ei nyt kun tarvitsi tuota kaikkein eniten. Hänen oli kuitenkin ajateltava äitinsä parasta. Ja parhaaksi olisi nukkua.

Se saatanan kuraverinen, veretetty hutsu.. Viha alkoi hiljalleen kyteä jälleen Lancelotin sisällä. Hän syytti tästä kaikesta Kayaa.

”Kultaseni, älä näytä noin surkealta”, Alexandru yritti hymyillä. ”Sinulla on uskomaton elämä edessäsi poikani. Saat itsellesi hyvän vaimon. Tiedätkö miten Aurelia on pitänyt huolta minusta?”

Alexandru siirsi kättään kivuliaan näköisesti. ”Älä vihaa isääsi Lancelot. Hän ei ole paha. Hän on vain rakastunut johonkin syvemmin kuin minuun. Se on pitänyt hänet järjissään tähän asti. Sitä voisi melkein kutsua leimaantumiseksi. Ymmärrät sen varmasti joskus kun saat oman tyttären. Muista olla hyvä Aurelialle, kultaseni. Isäsi on tehnyt viisaan valinnan, ottaessaan Aurelian sinulle.

”Muistathan myös, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta Lancelot. Olet kaikkein rakkain lapseni. Teen mitä tahansa, jos vain pyydät. Tiedäthän sen kultaseni. Kerro mikä mieltäsi painaa”.

Alexandru hymyili väsyneesti. Hänen mielensä teki verta. Niin kovasti, että hänen teki mieli huutaa. Juuri nyt se ei kuitenkaan ollut hyväksi hänelle.

Alexandrun sanat saivat Lancelotin puremaan alahuultaan. Hän tunsi itkun olevan lähellä. Hänen äitinsä oli niin hyvä, liian hyvä ja hyväsydäminen. Hän ei itse olisi kykenyt antamaan tälläistä anteeksi, eikä antaisikaan. Hellän varovasti Lancelot painoi päänsä äitinsä vatsalle, kuin peläten toisen rikkoutuvan allaan.

"Minä en tiedä, mitä teen, Äiti.. En voi antaa isälle anteeksi, että hän otti sen halveksittavan kakaran. En voi antaa anteeksi sitä, että hänen takiaan sinä olet tässä kunnossa.", Lancelotin äänestä kuulsi viha ja raivo, ja ne kohdistuivat kaikki Draculaan ja Kayaan. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt isänsä päätöstä, ja tuskin tulisi koskaan ymmärtämään.

"Kaikki on se veretetyn syytä..Kaikki..", Lancelot mumisi väsyneesti. Vaikka hän olisikin kyennyt anteeksiantoon, hän ei halunnut antaa anteeksi. Hän kieltäytyi. Ehkä se johtui siitä, mitä kaikkea hän oli jo koston nimissä tehnyt Kayalle, eikä tahtonut tuntea teoistaan syyllisyyttä.

Alexandru painoi vaivalloisesti kätensä poikansa pään päälle ja varovasti silitti tämän hiuksia. Ei vain siksi, että pelkäsi satuttavan poikaansa, vaan siksi, että kaikki liikkeet joita hän teki sattuivat. Hänen nivelensä suorastaan huusivat.

”Sinä olet vielä niin nuori, ettet tiedä. Isäsi joutui tekemään jotain kamalaa, kun sinä et ollut vielä edes syntynyt”, Alexandru kuiskasi. ”Se mursi hänen sydämensä kultaseni. Minä olin paikalla. En uskonut, että isäsi toipuisi siitä koskaan. Sitten hän löysi Kayansa. En voinut hväksyä sitä, koska tyttö oli ihminen. Se ei sovi perheemme arvolle. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt häntä niin onnellisena, mitä hän on ollut Kayan kanssa”.

Alexandru yskäisi pienesti: ”Älä ole vihainen isällesi kultaseni. Minä olin se, joka muutin toiseen huoneeseen. Ei isäsi”.

Alexandru ei ollut koskaan ollut niin heikossa kunnossa kuin mitä hän oli nyt, mutta nyt hänen mielensä oli kirkkaampi kuin moniin vuosiin. Sitä ei sumentanut viha, ei leimaantuminen, ei mikään. Hän tulisi nukahtamaan varmasti pian, seuraavan tuhannen vuoden ajaksi, mutta ainakin hänen mielensä oli selkeä.

Hänen olisi pitänyt pysyä miehensä tukena, eikä lähteä ja jättää tätä yksin, silloin kun tämä sitä eniten kaipasi.

”Minä olin se, joka teki väärin Lancelot. Sen vuoksi minä olen nyt tässä. Sain rangaistuksen. Menetin mielenterveyteni. Isäsi ei koskaan lakannut rakastamasta minua, minä kieltäydyin rakastamasta häntä”.

Lancelot kuunteli vaitonaisena ja nautti äitinsä kosketuksesta. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi saanut maata näin, äitinsä sylissä tuon silitettävänä. Kyyneleet pyrkivät nuoren perijän silmiin, mutta tämä puristi silmänsä umpeen niitä vastaan. Hänen täytyi olla vahva, äitinsä takia. Vaikka Alexandru miten vakuuttelisi Lancelotille, että syy oli hänessä itsessään, eikä Draculassa ja tuon veretetyssä tyttäressä, Lancelot ei suostuisi päästämään vihastaan irti.

"Ymmärrän, Äiti.", Lancelot vastasi lopulta hiljaisena. Ei, hän ei oikeatsi ymmärtänyt, ei suostunut ymmärtämään. Mutta äidille hänen piti vakuuttaa kaiken olevan hyvin, jotta tuo saisi rauhallisin mielin nukkua seuraavat tuhat vuotta. Voi, miten Lancelotin tekikään mieli sanoa äidilleen, että tuo ei saisi nukkua, että tuon pitäisi olla poikansa tukena tuon vaikeina aikoina. Mutta äidin hyvinvointi oli tärkein. Äitiään Lancelot rakasti enemmän kuin ketään muuta.

"En haluaisi millään erota, Äiti.", Lancelot nosti päänsä ja hymyili surkeana. Yksinäinen verinen kyynel vierähti alas pojan poskelle, sillä äitinsä edessä Lancelotista muutui vain tavallinen pieni poika. Hän kosketti hyvin lempeästi äitinsä kuivuneita kasvoja, niin rakastavalla eleellä jota kukaan ei koskaan tulisi luultavasti tuntemaan. "Mutta sinun täytyy levätä, Äiti. Levätä ja vahvistua. Minä tulen ikävöimään sinu jokainen hetki niin kauan kun nukut."

Alexandru katseli poikaansa. Hänen sydämensä tuntui särkyvän. Ainoa asia, mitä hän halusi tehdä oli suojella poikaansa kaikelta mahdolliselta.

”Kulta, tahdon tavata lääkärini. Voitko järjestää sen?” Alexandru kysyi lempeästi, koskettaen poikansa poskea. ”Mahdollisimman pian kultaseni. Mielellään heti aamusta”.

Samassa ovelta kuului koputus ja Aurelia asteli sisään huoneeseen: ”Kuulin teidän olevan hereillä madame. Tarvitsetteko jotain”.

Aurelia seisoi ovella kylvyn raikkaana. Hänen hiuksensa olivat vielä aavistuksen kosteat. Hän oli jättänyt ne auki. Yllään hänellä oli paksusta, lämpimästä kankaasta tehty, takin tapainen asu. Se oli löysä ja näytti siltä, kuin se olisi sidottu yksinkertaisella solmulla lantion kohdalta. Väriltään se oli ruosteen punainen. Se ei ollut mikään aamutakki. Sen alla hänellä oli selvästtikkin jonkin yleellisistä mekoistaan. Mekon helma vilkkui takin alta.

”Kulta pieni”, Alexandrun kasvoille levisi hymy. ”Tule tänne”.

Aurelia katsoi melkein pahoittelevasti Lancelotia astellessaan kunnolla huoneeseen. Hän asteli varovaisesti Alexandrun vuoteen viereen.

”Pidäthän pojastani huolta, kultaseni?” Alexandry sanoi tarttuen Aurelian käteen omalla luisevalla kädellään.

”Pidän madame”, Aurelia henkäisi. Hänellä oli ikävä olo. Aivan kuin hän olisi seissyt jonkun kuolevaa tekevän vuoteella.

"Kyllä, Äiti.", Lancelot hymyili surkeana. "Pidän huolen siitä, että lääkärisi on heti aamusta täällä.", Koputuksen kuuluessa Lancelot säpsähti silmin nähden. Kuka uskalsi häiritä hänen kahden keskistä aikaansa äitinsä kanssa? Nuoren perijän pää kääntyi salamana, vihan täyttämänä ovelle, ennenkuin viha suli pois Aurelian tunnistaessaan.

Lancelot pyyhki vimmatusti verivanan poskestaan, kääntäen päänsä poispäin Aureliasta, äitinsä suuntaan. Hän olisi halunnut olla Alexandrun kanssa kahden mahdollisimman pitkään, pitää tuon vain itsellään. Hänen äitinsä, ainoa jota Lancelot ei koskaan kykenisi vihaamaan. Kaikki se tuska jota oli aiheutettu hänen äidilleen, oltiin aiheutettu myös hänelle.

Äitinsä sanat kuullessaa Lancelot sydäntä puristi. Kuulosti tosiaan siltä, kuin Alexandru olisi kuolemassa, eikä ainoastaan käymässä tuhannen vuoden unille. Kipu sydämessä tuntui viiltävältä ja ahdistavalta. Lancelot vei käteen puristetun nyrkkinsä rinnalleen, kuin voidakseen siten helpottaa tuskaa jota tunsi sillä hetkellä.

Aurelia vilkaisi Lancelotia. Hänen olisi tehnyt mieli vetää kätensä kuivuvan anoppinsa otteesta ja ottaa kiinni Lancelotin kädestä.

”Lancelot, kulta, voisitko jättää meidät kahden. Haluan keskustella Aurelian kanssa kahdestaan. Jos se vain sinulle sopii. Voisit mennä kutsumaan lääkärini kultaseni. Haluaisin todella tavata hänet heti aamusta”, Alexandru hymyili pojalleen. ”Älä huoli. Kyllä minä maltan pysyä hereillä”.

Aurelia vilkaisi uudelleen Lancelotiin. Häntä pelotti jälleen, jäädä kahdestaan naisen kanssa. Aurelia oli kyllä huolehtinut naisesta parhaansa mukaan. Hän oli tehnyt kaikkensa, jotta tämän olo olisi parempi ja huolehtinut siitä, että tällä oli kaikkea mitä tämä tarvitsi. Hän kuitenkin teki sen asemansa ja velvollisuuden tuntonsa vuoksi. Todellisuudessa hän pelkäsi mielenterveytensä menettänyttä naista, jopa enemmän kuin kihlattuaan.



Draculan linna oli korkealla, lähellä vuoren huippua. Se kohosi pienen kaupungin yllä ja tuo kaupunki omasi myös nimen Draculan linna. Se ei ollut mikä tahansa kaupunki. Sen kaikki rakennukset kookstuvat lähes ainoastaan herraskartanoista. Rakennusten tyyli vaihtelee barokista jugendiin. Jokaiselle tyylilajille löytyi ainakin yksi kartano täydelliseksi mallikappaleeksi. Erikoisen kaupungista teki kuitenkin sen, että siellä oli hyvin vähän minkäänlaisia kauppoja. Ainokainen taisi olla kukkakauppa pienen kaupungin keskuspuistossa. Sieltä vampyyrit saattoivat käydä hakemassa kukkia milloin minkäkin syyn lomalla. Erikoista kyllä, kaupungilla oli oma lentokenttänsä hieman kauempana asutuksesta, jokseenkaan liikenne ei ollut siellä vilkasta. Pikku kaupunki oli ennen kaikkea täydellinen paikka asua vampyyreille, jotka rakennuttivat sinne taloja edelleen, mikäli tarvitsivat niitä. Itse linna oli nimäittäin aikanaan käynyt niin suurelle vampyyriryhmälle ahtaaksi, joten niinsanotusti alempiarvoisimmat vampyyrit olivat muuttaneet pois linnasta sen läheisyyteen.

Aivan kaupungin laidalla, koulun vieressä, oli jugend tyylinen pieni kartano, aivan linnaan vievän tien juurella. Se oli pieni, ei todellakaan iso ja näyttävä, kuten monet muut kaupungin kartanoista. Kyseinen pikku kartano kuului Florettalle, Draculan linnan lääkärille. Hän oli varmasti vanhempi kuin yksikään muu kaupungissa asuva vampyyri. Nainen on jo ainakin kerran herätetty tuhannen vuoden unesta.

Asettuessaan kaupunkiin asumaan, hän ei suostunut ottamaan itselleen sukunimeä. Moderninpaan nimeen hän kyllä suostui. Hän oli hoitanut koko koko Draculan linnan väkeä siitä lähtien kun oli asettunut asumaan paikalle. Alexandru oli viimeaikoina ollut hänen vakio potilaansa.

"Hyvä on, Äiti.", Lancelot sanoi vastahakoisesti ja kumartui painamaa hellän suudelman äitinsä otsalle. Hän todella rakasti äitiään enemmän kuin ketään muuta, eikä osannut pelätä tätä. Vaikka sillä samaisella hetkellä Alexandru olisi päättänyt kuristaa poikansa, Lancelot ei olisi pelännyt. Hän olisi hyväksynyt kivun ja tuskan. Hyväksynyt kaiken mitä hänen äitinsä ikinä keksisikään tehdä, tai jättää tekemättä.

Ovella hän kumarsi äidilleen. "Pidä hänestä huolta, Aurelia.", Lancelot sanoi haikeana avatessaan ovea. "Minä palaan pian, Äiti.", Äidilleen Lancelot soi pienen hymyn, ennenkuin sulki oven takanaan. Nuori perijä suuntasi omaan huoneeseensa, otti puvun takkinsa sängyltään ja puki sen ylleen, ja suuntasi linnan ulko-ovelle.

"Päällystakkini.", Lancelot käski, tosin kuin Aurelia. Hän ei osannut pyytää nätisti palvelusväeltä mitään, sillä hän oli pienestä asti oppinut, että palvelijat olivat siellä tottelemassa hänen käskyjään, ja käskyjä hän siis antoi. Päällystakkinsa saatuaan Lancelot suuntasi kohti äitinsä lääkärin pientä kartanoa.

Lorella istui pienen kartanonsa kirjastossa, takan ääressä juoden punaista teetä. Kyseistä teetä oli jo nykypäivänä muutenkin vaikea saada, saati sitten kun asui sellaisella paikalla kuin Draculan linna. Lorella oli kuitenkin erittäin mieltynyt siihen.

Kukaan ei todellisuudessa tiennyt, kuinka vanha nainen todella oli ja hän piti sen mielellään salassa.

Lorella syntyi Ramses II ajan Egyptissä. Hänellä oli ikää yli neljätuhatta vuotta. Sen myös näki. Hän oli nukkunut niistä melkein kaksi. Hän oli elänyt Lilithin palatsissa yhtenä hänen lapsistaan ja nähnyt vampyyrien suurimman vallanajan. Sellaista kukaan tulisi enään toiste näkemään. Kaiken lisäksi hän oli ollut myös osa sitä.

Lorellan kaltaisilla iäkkäillä vampyyreilla oli myös tietynlaisia kykyjä. Juuri noiden kykyjen vuoksi hän oli valinnut itselleen vampyyrien lääkärin uran. Hän paransi sekä ihmisiä, että vampyyreja, enimmäkseen vampyyreja.

Samassa nainen aisti Lancelotin läheidyyden. Mies oli tulossa hänen luokseen. Ilmeisesti Alexandru oli herännyt. Harmiteltavaa, hänen olisi keskeytettävä teehetkensä.

Nainen asteli alakertaan ja avasi ulko-ovensa ottaakseen ylhäisen vieraansa vastaan. ”Hyvää iltaa sir. Äitinne on tainnut herätä viimein”.

Lancelot oli painanut päänsä alas tuulta vastaa, ja saavuttuaan ovelle se avautui ilman että hänen tarvitsi edes koputtaa siihen. Hän ei voinut ymmärtää näitä vanhoja vampyyreitä, mutta eipä hänen välttämättä tarvinnnutkaan. Lancelotin silmäkulmassa oli vielä pieni, ohut verijälki joka kieli nuoren perijän itkeneen aiemmin. Ovella Lancelot kumarsi pienesti Lorellalle, olihan tuo sentään häntä vanhempi, paljonkin.

"Iltaa, Lorella. Äiti todella on herännyt, ja haluaisi tavata teidät pikimiten.", Lancelot ei aivan pitänyt tästä vanhasta vampyyristä, mutta eipä hän oikeastaan pitänyt melkein kenestäkään. Hän kuitenkin luotti tämän vampyyrin lääkärin taitoihin.

"Kykenettekö tulemaan viimeistään aamuun mennessä? Äitini toivoi tapaavansa teidät viimeistään aamulla.", Lancelotin äänen sävy oli hiljainen, ehkä hieman alakuloinen, vaikka nuorimies yrittikin seistä mahdollisimman arvokkaana pimenevän yön viimaisessa tuulessa.

Lorella katsoi Lancelotia päästä varpaisiin. Hän huokaisi lähed teatraalisesti. Lorellasta ei voisi mitenkään uskoa, että hän oli syntynyt Egyptissä. Naisella oli slaavilaisen vaaleat hiukset ja kasvonpiirteet. Hänellä oli samanlaiset tumman, teräksen harmaat silmät, kuten monella muulla van Hellin suvun jäsenellä. Kukaan tuskin tiesi, että Lorella oli Yonitin tytär. Yonit taas oli Lilithin toisen pojan Bashemathin kolmas lapsi. Käytännössä katsoen Lorella oli Lancelotin todella kaukainen isotäti, mutta tätä tietoa ei juurikaan levitelty kenelle tahansa. ”Tule sisään nuori herra van Hell. Voisin puhua sinulle hiukan äitisi tilasta. Haluat varmasti kuulla mielipiteeni”.

Nainen ei jäänyt odottamaan vastaväitteitä vaan asteli sisälle taloonsa odottaen, että Lancelot sulkisi oven perässään. Samassa eteisaulaan asteli nuoren näköinen mies, vanhan aikaisessa smokissa. ”Takkinne sir? Madame odottaa teitä kirjastossa”.

Lorella oli jo puolessa välissä seuraavaan kerrokseen vieviä portaita. Portaikko edusti juuri sitä Art Noveaun tyyliä, jota euroopassa oli aikanaan ihailtu. Sen kaide kaartui kuin se paljon puhuttu joutsenen kaula, ja kaidetta koristivat lukuiset aidon näköiset metalliset liljat. Portaikko oli aitoa hiekkakiveä. Seinät oli maalattu suurimmaksi osaksi terrakottan värisiksi, joka ei varsinaisesti kuulunut vanhan jugendin väriskaalaan, mutta sopi täydellisesti Lorellan kotiin, kuten nainen itsekkin. Lorella asteli suorinta tietä kirjastoonsa ja istuutui nauttimaan kesken jäänyttä teetään. Kirjasto oli ainut paikka missä nainen pystyi rentoutumaan. Siellä tuoksui santelipuu, mikä tuli tuoksukynttilöistä, jotka oli asetettu kahdelle pöydälle, oven molemmin puolin.

Lorella sulki hetkeksi silmänsä toivoen saavansa rauhoittua hetken aikaa, ennen kuin joutuisi kestitsemään vierastaan.

"Selvä.", Lancelot ei ollut tästä käänteestä mitenkään mielissään. Hän olisi jo halunnut palata linnaan äitinsä luokse, eikä jäädä tänne teelle. Hänellä oli parempaakin tekemistä, kuin istua täällä, sillä aikaa kun hänen äitinsä oli hereillä vihdoin ja viimein, ja tarpeeksi selväjärkinen että tuon kanssa pystyi keskustelemaan järkevästi.

Vastaväitteitä ei kuitenkaan sallittu, joten Lancelot astui sisään taloon ja riisui päällystakkinsa, luovuttaen sen palvelijan hoteisiin. Hän suoristi pukunsa etumusta lähtiessään Lorellan perään tuon kirjastoon. Astellessaan eteenpäin hän silmäili taloa huomaamattoman hienostuneesti, hieman kiinnostuneena. Talo näytti juuri siltä, kuin Lancelot olisikin voinut kuvitella, jos olisi halunnut.

Kirjastoon päästyään Lancelot istui lähimpään vapaana olevaan nojatuoliin, nostaen toisen jalkansa toisen päälle, ristien kätensä syliin. Hän oli arvokas tuleva Dracula, ja hänen tuli myös käyttäytyä sen mukaan, oli hän missä tahansa. Niin hänen pitäisi käyttäytyä myös äitinsä seurassa, mutta siihen nuorimies ei pystynyt.

Lorella avasi silmänsä kuullessaan Lancelotin kirjaston ovella. Hän hymyili pienesti katsoen Lancelotin istuutumista.

”Ei tarvitse olla ruudinkeksijä tajutakseen, että äitisi on huonossa kunnossa. Minä suosittelen hänelle tuhannen vuoden unta. Teetä?”, Lorella kohottaa kulmiaan ja mikäli Lancelot vastaa myöntävästi hän kaataa teetä myös toiseen kuppiin, joka oli pöydällä valmiina odottamassa. Aivan kuin nainen olisi odottanut Lancelottia teelle jo koko illan. Hän ojentaisi teen nuorelle miehelle ja nojautuu sitten takaisin paikoilleen. ”Äitisi on kuitenkin täynnä elämää ja elinvoimaa, kaikkien niiden mielenterveydellisten ongelmien alla. Hän ei ole vielä valmis siihen. Hän ennemmin kuivuu kuin nukahtaa. Periaatteessa se on sama asia, mutta tämä meidän niin sanottu kuolemamme pystyisi mahdollisesti parantamaan hänet.

”Äitisi pitäsi kuitenkin olla valmis siihen, eikä hän ole sitä. Hänet pitäisi saada juomaan verta, eikä näännyttämään itseään nälkään. Nälkään näännyttäminen saattaa olla hengenvaarallista, jopa meille vampyyreille”.

Lorella maistaa teetään ja toteaa sen harmikseen viilenneeksi. ”Jossain vaiheessa vanhempiesi välien leppyminen olisi voinut olla mahdollisuus, mutta henkilökohtaisesti en usko enään siihenkään”.

Lancelot otti teekupillisen vastaan hieman kiitollisena. Ehkä tee rauhoittaisi hänen hermojaan hieman. Rauhoittuminen oli kuitenkin vaikeaa, kun hän kuunteli äitinsä lääkärin sanoja vaitonaisena. Lancelot nyökkäili vastaamatta mitään, kuunteli äänettömästi.

Hän tiesi kaiken jo alun alkaenkin. Tiesi, että hänen äitinsä pitäisi juoda verta, eikä näännyttää itseään. Lancelot huokaisi lääkärin viimeisille sanoille. "Ymmärrän. Äiti ei vaikuttanut vihaiselta Isälle, mutta en tiedä..", Hän ei tiennyt miten jatkaa eteenpäin. Ei edes tiennyt mitä ajatella asiasta. Hän halusi auttaa äitiään kaikin mahdollisin tavoin, vaikka joutuisi sitten itse luopumaan perijän paikasta.

Lancelot oli valmis luovuttamaan Draculan paikan, tai ainakin melkein, jos hänen äitinsä olisi sitä vaatinut. Niin hän ainakin uskoi. Tosiasiassa, syvällä sisällään, Lancelot tiesi, ettei pystyisi ikinä välttämättä luopumaan ehdoin tahdoin perinnöstään, sillä hän nautti vallasta, nautti vallantunteesta. Niin, hän oli sadistinen.

”Tai saada leimaantuminen raukeamaan”, Lorella tokaisi loppuun. ”Ikävä kyllä se taitaa olla nykyään täydellisen mahdotonta. Varsinkin sinun vanhempiesi asemassa. Ja lisäksi olen elämäni aikana tuntenut tasan yhden vampyyrin, joka pystyy kumoamaan niin luontaisen asian vampyyreiden elämässä. Minä pystyn parantamaan vampyyrit tavallisista vaivoista, jotka ovat yksinkertaisia, mutta en ole ihmeiden tekijä vaikka vanha olenkin”.

Lorella laski teekuppinsa pöydälleen: ”En usko, että sinulla on muuta mahdollisuutta, kuin pakottaa äitisi syömään. Yritän tehdä parhaani äitisi mielentilan suhteen, mutta en usko, että voin tehdä paljoakaan hänen vuokseen. Tilanne on kärjistynyt todella pahaksi. Tietysti, jos mahdollista, voisin puhua Draculalle, että tämä ottaa vaimonsa huomioon. Kuitenkin ennen kaikkea äitisi on saatava syömään”.

Lorella helisytti pientä kelloa, joka lepäsi hänen vieressään pöydällä.

”Mitenkäs pieni rouvasi voi?” Lorella kysyi hymyillen.