What happens in Saõ Paulo.. VAROITUS

//K-18 VAROITUS!! Heikkohermoiset ja alaikäiset pois, sillä tämä peli tulee sisältämään materiaalia, joka ei sovi kaikille. //

Perjantai 04.12.2150
klo 16:13

Matala murina pakenee nuoren miehen huulilta hänen tuskaillessaan maassa. Vain hetkeä aiemmin hän oli ollut melkein tyytyväinen tilanteeseensa, mutta nyt.. No, nyt hänen mielialansa saattoi päätellä niistä muutamasta tarkoin valituista kirosanoista jotka pakenivat hänen huuliltaan. Hän hengitti raskaasti kivun vuoksi. Hänen ennen vihreä hihaton paitansa oli muutaman päivän aikana tahriintunut melkein ruskeaksi ja mustaksi paikka paikoin, ja siinä oli jo erinäisiä repeytymiä, samoin kuin nuorukaisen tummanharmaat housut.  Housuja piti ylhäällä kärsineen oloinen niittivyö ja jalkoja koristi raskaat maiharit. Vapaan jalkansa reidessä hänellä oli metsästysveitsi kotelossaan, toinen jalka sitten olikin jäänyt melko suureen karhunrautaan jumiin. Veri tahrasi jo maan hänen loukkaantuneen jalkansa alta, ja nuorukainen yritti nahkahanskojen peittämien käsiensä kanssa vääntää rautaa väkisin auki. Hän sai sen liikkumaan, mutta ei tarpeeksi, ja aina se pureutui hänen lihaansa uudestaan ja sai hänet puremaan hammasta jotta hän ei olisi huutanut tuskasta.

Jo pelkkä veren haju saattaisi houkutella paikalle ennemmin kuin myöhemmin saalistajia, ja tässä kunnossa hänestä ei luultavasti olisi niille vastusta. Kyoga ei ollut syönyt kunnolla kahteen päivään, ei sen jälkeen kun oli karannut ominpäin sairaalasta. Hän oli ollut varsinainen näky, kun oli sairaalakuteissaan kävellyt lähimpään kauppaan hankkimaan tarvittavat varusteet paolleen eräältä hoitajalta varastamillaan rahoilla.
Kyoga lepäsi nyt selkäänsä takanansa olevaan puuhun ja yritti rauhoittua. Hän ei pääsisi tästä jos hän kiihtyisi, mutta rämäpäänä hänen oli hyvin vaikea rauhoittua ja pian hän riuhtoi jo taas rautaa jalassaan. Oli iltapäivä, ainakin jos Kyoga yhtään osasi arvioida.
"Vittu!!", Hän näytti päälisin päin melko ruipelolta, ehkäpä 20-vuotiaalta, mutta henkisesti Kyoga oli vielä teinin tasolla. Hänen kroppaansa runtelivat useat arvet, ja hänen ennen kauniit kaksiväriset silmänsä olivat vain haavekuva entisestään, vasemman sokeuduttua. Kyoga alkoi tosissaan turhautua ja riuhtoi jalkaansa kuin missäkin vimmassa, vaikka se vain pahensi asiaa ja kipua.

Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta, kuin olisi yrittänyt sytyttää metsän jonkin asteisiin helvetin tuliin. Lucasin valkoinen paita oli hiestä märkä hänen tapoessaan läpi tiheän aluskasvillisuuden saalista etsien. Vihreät maastohousut hiersivät kaikkein ikävimmällä tavalla, niistä kaikkein ikävimmistä paikoista. Nahkavyössä roikkuva viidakkoveitsi oli alkanut painamaan jo jonkin aikaa sitten epämiellyttävällä tavalla. Ei hän mikään neiti ollut, mutta sen, joka uskalsi esittää vastaavanlaisen epäilyksen sopi itse samoilla täydessä varustuksessa Brasilian viidakoissa aamuvarhaisesta asti. Itseasiassa, edellisen päivän aamuvarhaisesta asti, jos tarkkoja oltiin. Katsotaan kuka oli neiti sen jälkeen.

Jousi oli jo valmiiksi viritetty. Jos hän saisi saaliin näkökenttäänsä, hänen ei tarvitsisi kuin tähdätä ja ampua, sen enempää miettimättä ja tuhlaamatta aikaa nuolen kanssa sohlaamiseen. Tosin, tällainen oli helvetin epäkäytännöllinen tapa metsästää. Kaikkein eniten Lucas siitä nautti silloin kun sai itse repiä saaliin kurkun auki, omia leukojaan apuna käyttäen. Jousi tuntui huijaukselta siinä vaiheessa kun oli kokenut muunkinlaisen tavan metsästää.

Silloin Lucas näki sen silmäkulmastaan.
Metsä aukenee pieneksi aukeaksi. Korkealla puun oksilla istui kullanhohtoinen jaguaari, joka oli kiinnittänyt silmänsä saaliiseen. Silloin myös Lucas saattoi haistaa ilmassa leijailevan veren tuoksun, mikä oli varmaankin johdattanut kissapedon paikalle. Tosin Lucas ei omalta paikaltaan voinut nähdä kyseisen tuoksun lähdettä. Mielenkiintoista, ettei hän ollut itse sitä huomannut vaikka omasikin erityisen hyvät aistit. Tosin tässä hahmossa ne olivat vähintäänkin tylsät, verrattuna siihen mitä ne voisivat olla.
Lucas polvistui hiiren hiljaa samalla kun jaguaari etsi tassuilleen parempaa asentoa hyökätäkseen saaliinsa kimppuun. Hän tähtäsi ja juuri kun kissapeto on ilmassa, hän laukaisi jousensa. Nuoli upposi pedon kalloon silmän kohdalta ja lävisti elintärkeitä elimiä. Eläin putosi maahan kuin märkä rätti.

Kahinaa. Kyogan katse lennähtää äänen suuntaan ja pupillit kaventuvat viiruiksi. Jumaliste, jaguaari. Ja peto silmäili häntä hyvinkin nälkäisen näköisenä, valmistautui loikkaamaan. Noniin, nyt jumalauta ei voisi päivä enää mennä tästä paremmaksi. Kyoga perääntyi puutavasten parhaansa mukaan ja otti epätoivoisena tukea käsillään puunrungosta avustaakseen itseään pystyyn, siinä onnistumatta, kun hänen terve jalkansa lipsui aluskasvillisuudessa ja hän putosi takaisin takamukselleen murahtaen kivusta joka ampaisi ylös hänen vangittua jalkaansa pitkin. Hädissään Kyoga riuhtoo jälleen rautaa, ja harkitsee riittävätkö hänen voimansa muuttumiseen, sillä hänellä saattaisi olla hieman paremmat mahdollisuudet voittaa jaguaari susimuodossaan. Hän antaa korviensa puskea esiin ensimmäisenä ja luimistaa niitä, kun jaguaari valmistautuu loikkaansa.

Jaguaari loikkasi, Kyogan muutos ei ollut häntää pidemmällä kun eläin yhtäkkiä putoaa kesken loikkansa maahan kuolleena kuin kivi. Nuorukainen tuijottaa kuollutta eläintä ihmeissään. Mitä helvettiä juuri tapahtui? Hänen korvansa ovat edelleen luimussa kun hän perääntyy helpottuneena takaisin puuta vasten. Huh, se siitä pedosta. Mutta hetkinen..kuka tappoi jaguaarin? Kyogalle valkenee ettei hän olekkaan yksin. Villisti hän nousee kyykkyyn terveen jalkansa ja käsiensä varaan kuin kyyristelevä eläin ja alkaa haravoida katseellaan tiheikköä ympärillään. Auringonvalo heijastuu pilkahduksena hänen dog tagistaan, josta käy ilmi hänen etunimensä, ainoa asia jonka Kyoga tosissaan tiesi itsestään.

Jaguaari oli kuollut. Se oli satavarmaa, mutta Lucas ei voinut olla varma siitä mikä pedon oli alunperin houkutellut esiin. Ei hän niin hyvä ollut, että olisi voinut päätellä eliön lajin pelkästään tuoksun perusteella. Uros ei tiennyt ollenkaan mitä aukion reunalla odotti, joten hän viritti jousensa uudelleen valmiuteen, ennen kuin lähti lähestymään saalistaan.

Lucas oli keskivertoa pidempi ja lihaksikas uros. Ei kehonrakentaja tavalla, vaan sellaisella olen – tehnyt – koko - ikäni – ruumiillista – työtä – tavalla. Kuten monilla muillakin Etelä-Amerikassa syntyineillä, Lucasin iho on paahtuneen ruskea. Hänen kasvonpiirteitään oli haukuttu joskus 'karun herkiksi', eikä uroksella ollut hajuakaan mitä tyyppi oli sillä tarkoittanut. Hänellä oli kapea, suora, maskuliininen nenä, korkeat poskipäät, jykevä leuka, muutoin kapeissa kasvoissa. Kapeat silmät olivat pitkien, tummien ripsien kehystämät ja väriltään täyteläisen oliivinvihreät. Sysimusta tukka oli pitkä, piikkisuora ja ulottui hänen perseensä alle. Nyt se oli sidottu tiukalle palmikolle selkään, jotta se häiritsi metsässä liikkumista mahdollisimman vähän. Lucasilla oli jalassaan pitkävartiset maiharit, jotka olivat ainoa oikea asuste tällaiseen viidakkoon, sekä maastohousut ja valkoinen t-paita yläruumiinsa verhona.
Hän ei pitänyt itseään kovinkaan kummoisena näkynä kaupungin kaduilla, mutta ei hänen ollut koskaan tarvinnut jäädä vaille seuraa, jos oli sillä tuulella.

Hän pääsi metsän laitaan, eikä voinut olla virnistämättä näylle. Joku uhkarohkea, mistään tietämätön eräjorma oli jäänyt kiinni rautaan toisesta jalastaan. Kundi ei näyttänyt kovinkaan vanhalta ja saattoi hyvinkin kuulua tähän kastiin, joka halusi uhota kavereilleen saavutuksillaan ja oli nyt korviaan myöten kusessa. Sillä jos Lucas ei olisi saapunut paikalle, kyseinen kundi olisi ollut jaguaarin murkinaa.

Samassa hän rekisteröi tyypin keskeneräisen muutoksen. Helvetti ja Äiti Teresa sentään. Kaverihan oli ihmissusi. Mutta ei heidän laumastaan.

Jokseenkin tutunomainen tuoksu saa Kyogan kääntämään päätään vastakkaiseen suuntaan kuin johon oli juuri tiiraillut ja pian hän saakin huomata miehen jousi viritettynä astelevan esiin aukion reunalle. Hän ei jostain syystä pidä tästä tyypistä alkuunkaan, heti ensinäkemältä. Kyoga oli jostain syystä aivan varma että tämä oli niitä tyyppejä jotka olivat samonneet näissä metsissä koko elämänsä ja pian hän saisi kuulla luennon viidakkojen vaarallisuudesta ja ties mistä. Kyoga kuitenkin tajuaa että hänen olisi parasta pistää korvansa ja häntänsä piiloon, ihan kaiken varalta, vaikka se olikin ehkä jo tässä vaiheessa myöhäistä, mutta hän pakottaa itsensä jälleen inhimilliseen hahmoon, jonka jälkeen hän perääntyy aukion laidalla olevasta miehestä niin paljon kuin se maahan juntatun raudan kanssa olikaan mahdollista.

Kyoga olisi halunnut murista ja uhitella, hän ei kaivannut minkään Tarzanin apua, mutta ehkä nyt oli parasta vain tyytyä mulkoilemaan mahdollisimman uhkaavasti, ehkä se riittäisi. Hän oli ehkä ruipelo, mutta siihenkin oli syynsä, kuten hänen nahkahansikkaisiinsa. Kyoga oli tyytyväinen että oli sentään tajunnut poistaa kaikki merkit sairaalavisiitistään (erinäiset siteet ja silmälaput) ennen pakoaan. Hän oli tosiaan ollut vähän tyhmä, mutta vailla muistoja siitä kuka hän oikeasti oli, hän oli vain lähtenyt suuntaan joka oli, noh, tuntunut kiinnostavalta ja turvallisimmalta, siis siinä mielessä turvalliselta että häntä tuskin kukaan lähtisi täältä etsimään. Matala murina kuitenkin pakenee nuoren uroksen kurkusta kun hänen liikehdintänsä aiheuttaa jälleen kipua jalassa.

Lucas kohotti aavistuksen toista kulmaansa kun pentu lähti perääntymään hänestä pois päin muristen. Ihailtavaa järjenjuoksua. Kyllähän sitä aina kannatti uhitella sille ainoalle mahdollisuudelle päästä irti karhunraudasta ilman, että joutui sahaamaan toisen jalkansa irti ja sen päälle vielä päästä ulos viidakosta yhtenä kappaleena. Oikein fiksua toimintaa. Tyyppiä pitäisi onnitella.

Lucas ottaa nuolen jänteeltä, sujauttaakseen sen selkänsä taakse viiniin ja nostaa jousensa vielä selkäänsä. Hän asteli kissapedon luokse kiinnittämättä sen enempää huomiota pentuun, kyykistyen kuolleen eläimen vierelle. Hän antoi mielellään ruipelolle mahdollisuuden miettiä tilannettaan uudelleen.
Kuolleenakin eläin oli majesteetillinen. Sen jokaisen lihaksen saattoi erottaa kauniin kullanruskean turkin alta. Jos Lucas olisi kohdannut sen silmästä silmään, pajain käsin, hänkin olisi ollut kovilla. Eläin oli luotu tappamaan, mutta ei huvikseen, vaan elääkseen. Siitä sopi monen ottaa mallia.
Uros nykäisi nuolen irti pedon silmästä ja tarkasteli sen kuntoa silmämääräisesti. Se ei ollut kärsinyt kovinkaan paljoa. Sitä voisi käyttää toistekin.

Kyoga katselee epäillen miestä joka lähti lähestymään häntä..tai ei sittenkään, mies vain jätti hänet täysin huomioitta ja keskittyi jaguaarin raatoon. No jopas jotain, ehkä tämä vanha Tarzan oli täysin sokea eikä edes huomannut. Kyogan ilme kuvasti suoraan sanottuna epäuskoa, eikä hän voinut olla tuijottamatta pitkälettistä Tarzania hölmistyneenä. Hän kallisti hieman päätään ja hölmistyny ilme suli jossain vaiheessa ärtymykseksi. Jostain syystä häntä ärsytti aivan perkeleesti se että hänet tällä tavalla jätettiin huomioitta kun hän kärsi siinä raudoissaan kiinni.

Niimpä Kyoga päätti maksaa potut pottuina ja jättää Tarzan huomioitta myöskin. Myönnetään, avunpyytäminen olisi ollut ehkä paljon järkevämpää, mutta lyhyt pinnainen teinin tasolla oleva nuori uros ei oikein pystynyt aina kaikkein järkevimpiin päätöksiin. Kyoga kyyristyi karhunraudan ylle, työnsi terien väleihin sormensa ja väänsi rautaa jälleen auki kaikin voimin, ähkien rasituksesta ja kivusta. Muutama kivun voihkaisu pakeni hiljaisina hänen kurkustaan hänen pinnistellessään raudan kanssa. Hiki kihosi entisestään Kyogan oliivinruskealle iholle ja otsahiukset liimautuivat hänen kasvoilleen. Melkein..melkein.. Ja hänen otteensa lipesi ja rauta puristui napsahtaen takaisin hänen jalkaansa saaden Kyogan huudahtamaan kivusta ja heittäytymään maahan selälleen. Jumalauta!

Lucas seurasi sivusilmällä pennun puuhia. Eipä juippia voinut ainakaan sisun puutteesta syyttää, kun tuo rupesi kampeamaan ansan leukoja auki. Tosin ei ollut myöskään yllättävää, että tuo epäonnistui yrittämässään. Jos pentu jatkaisi vielä pitkääkin, tuo olisi pian yhdeltä raajaltaan noin kaksikymmentäviisi senttiä lyhyempi, mikä vaikeuttaisi kävelyä huomattavasti. Ei tosin tekisi siitä mahdotonta, jos tyyppi selviäisi hengissä.

”No niin. Eiköhän tämä riitä tältä erää”, Lucas totesi ja siirtyi jaguaarin luota pennun luokse.
Hän polvistui karhunraudan ääreen riisuen kantamuksiaan selästään. Jousen ja nuoliviinin lisäksi hänellä oli mukanaan päiväpatikkareppu, jossa olin muunmuassa ensiapulaukku. Eihän sitä koskaan tiedä milloin törmäsi matkallaan johonkin idiottiin, joka oli joutunut pulaan. ”Pysy aivan paikallasi ja pure vaikka hammasta yhteen, jos se auttaa siinä”, Lucas totesi ja tattui kiinni ansan leukoihin.

Kyoga huohotti maassa äänekkäästi puristaen silmiään kiinni kipua vastaan. Helvetin vittu perkele. Hän lähes säpsähti kun kuuli Tarzanin puhuvan ja ponnisti itsensä rivakasti istumaan kivusta välittämättä. Hän mulkoili epäillen tätä metsien samoajaa, mutta piti suunsa kiinni vaikka hänen olisi tehnyt sanoa jos mitäkin, murista ja äristä ja haukkua kuin pahainen rakki. Mutta nuori uros onnistui hillitsemään itsensä, niin nöyryyttävältä kuin se tuntuikin antaa tuon adoniksen auttaa häntä. Kyoga seurasi myös uteliaana miehen puuhia, kun tuo kevensi oloaan laskemalla kantamuksiaan. Hän jähmettyi kun mies neuvoi häntä puremaan hammasta ja tarttui sitten rautoihin. Aikoiko mies kenties painaa raudan leuat yhteen ja katkaista hänen jalkansa.

Väri valahti ajatuksen mukana Kyogan kasvoilta ja hän tuijotti hieman pelästyneenä miehen käsiä ja odotti pahinta, purren alahuultaan hampaidensa sijasta, valmistautuen henkisesti kipuun. Hänen jalkansa oli jo saanut kokea tarpeeksi kovia, samoin kuin hänen ylpeytensä, ja tästä hänen ylpeytensä saisi vielä toisen kolahduksen, eikä vielä mitään pikkukolahdusta.. Kyoga tunsi itsensä mitättömäksi pennuksi. Hän olisi halunnut puhua, tehdä jotain tälle painostavalle tunnelmalle ja omalle pelolleen ja epävarmuudelleen, mutta hänen kurkkunsa tuntui kuivalta kuin Saharan aavikko. Tässä sitä kai sitten oltiin, heippa jalka.

Lucasin teki mieli nauraa kakaran hämmästyneelle ja kauhunsekaiselle ilmeelle. Aivan kuin tuo olisi kuvitellut, että hän rupeaisi suorittamaan jonkinlaista amputaatiota keskellä sademetsää. Tosin, saattoihan tuo luullakin niin. Ei noista ikinä tiennyt. Lucas hengitti muutaman kerran sisään ja ulos keskittyen sitten repimään leuat erilleen toisistaan. Kun pennulla oli tilaa vetää jalkansa pois niiden välistä hän karjaisi; ”Vedä se kinttusi pois! Nyt!”
Kun pennun jalka oli turvassa, hän päästi irti jolloin rauta iskeytyi kiinni kovaan ääneen kalahtaen.

Nyt olikin sitten vuorossa ensiapua luupäälle. Lucas veti pakkauksensa lähelleen, avasi sen ja ryhtyi tonkimaan sieltä esiin ensiapulaukkua. Hän irrotti myös repussa roikkuvan kenttävesipullon. Hän voisi puhtaalla vedellä huuhtoa rääpäleen jalan ennen kuin sitoisi sen.
”Näytähän sitä koipea. Katsotaan saadaanko se paikattua ilman, että kuolet muutaman tunnin kuluttua”, hän tokaisi avatessaan ensiapulaukun eteensä.

Kyoga pidätti lähestulkoon henkeään kun mies alkoi avaamaan karhunraudan leukoja käsin. Okei, tyyppi ei selkeästi ollut ihminen. Minkä hän hajun päätteellä oli jo arvannutkin. Nuori uros sai kuitenkin melkein sätkyn ja ikävän keskeytyksen ajatuksilleen kun toinen uros karjaisi hänelle. Sätkyn vauhdittamana hän kiskaisee jalkansa ulos raudoista ja inahtaa hiljaa kun äkillinen liike aiheuttaa jälleen uutta kipua hänen jalassaan. Jumaliste, hän oli irti!

Kyoga on jo valmis nuolemaan omat haavansa kun vanhempi uros, Kyoga oli varma että tämä ei ollut vampyyri, hän oli tuntenut toisen ruuminlämmön tuon käsitellessä rautoja, alkoikin jo kaivaa ensiapulaukkua esille ja pyysi, käski, saada nähdä hänen koipensa. Lähes mököttäen, yhä mitään puhumatta, Kyoga ojentaa loukkaantuneen käpälänsä nähtäväksi, ja mikä eriskummallisinta ja nolointa, hän saattoi tuntea punastuvansa, koska tilanne oli niin nolottava. Että hänen olikin pitänyt olla niin varomaton että hän oli mennyt astumaan typerään ansaan. Ensi kerralla kun hän pakenisi jostain, hän lupasi itselleen käyskennellä suden hahmossaan jolloin hänen näkönsä oli tarkempi, vaikka sekään ei tuonut hänelle toisen silmän näköä takaisin.

Lucas rupesi irrottamaan kenkää pennun jalasta mahdollisimman varovaisesti, keskittyen jokaiseen liikkeeseen. Vaikka penikka olikin idiootti, ei hänelle tarvinnut tieten tahtoen tuottaa ylimääräistä kipua. Lucas avasi, ei oikeammin hän irroitti, maiharista nauhat, saadakseen kengän niin auki kuin vain mahdollista.
”Tämä voi kirpaista”, hän totesi ja ryhtyi irrottamaan kenkää jalasta. Sukan hän leikkkasi, samoin kuin housun lahkeen, saadakseen haavan esiin koko komeudessaan. Jalka oli veren peitossa ja ilman puhdistusta oli vaikea sanoa tarkkaan mitään sen todellisesta kunnosta. Niinpä hän avasi vesipullonsa ja kaatoi kylmää vettä haavan päälle, puhdistakseen sitä edes vähän.
Tosin he tarvitsisivat vielä täysin puhdasta vettä, jotta bakteerit huuhtoutuisivat pois. Lisäksi pentu tarvitsisi tulehduslääkkeitä, ettei koipi tulehtuisi.
Nopealla silmäilyllä rauta ei ollut aiheuttanut mitään todellista tuhoa. Pentu selviäisi näillä näkymin ilman tikkejä. ”Sidon tämän nyt ensi hätään. Puhdistamme sen kunnolla minun leirissäni.”

Kirpaista oli vähättelyä. Kyogan kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen kun kenkä irroitettiin hänen jalastaan. Pieninkin liike tuntui kuin uros olisi väännellyt hänen jalkaansa tahallaan ja kivuliaasti. Kyoga hengitti raskaasti ja kuuluvasti, melkein huohottaen, kasvot punehtuneina ja puri hammastaan. Hän ei halunnut päästää mitään ylimääräisiä huutoääniä tai inahduksia enää yhtäkään suustaan. Hän kestäisi tämän kuin täysikasvuinen uros. Toinen asia minkä hän itsestään tiesi oli syntymäaika, joka sekin oli painettuna hänen dog tagiinsä, nimi ja syntymäaika olivat ainoat vihjeet hänen henkilöllisyydestään jotka hänelle oli jätetty. Hän oli kuulemma ollut lento-onnettomuudessa, mutta kukaan ei osannut varmasti sanoa oliko hän ollut perheensä kanssa vaiko yksin. Hän oli muutaman muun kanssa ollut onnekas ja selvinnyt, mutta oletettavasti hänen perheensä oli kuollut onnettomuudessa. Pienkoneen matkustajatiedot olivat jostain syystä, ken ties, kadonneet.

Kyoga uskalsi hieman rentoutua kun huomasi pahimman vaiheen olevan lähestymässä loppuaan. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa ja havahtui toisen uroksen puhuessa. Leirissä? Kuten hän oli arvellutkin, uros oli varsinainen Tarzan.. Kyoga käänsi melkein häpeillen katseensa pusikkoon ja harkitsi suunsa avaamista, mutta jostain syystä hänestä tuntui kamalan nololta kiittää toista, se olisi sama kuin hän olisi myöntänyt olevansa täysi idiootti. Mutta..kaipa hänen olisi nieltävä nyt ylpeytensä ja kiitettävä. Se oli kai se kunnon uroksen määritelmä.
"Kiitos..", Kyogan sanat olivat kuitenkaan tuskin kuiskausta kovempia.

Lucas kohotti kummastuneena katseensa pennun kasvoihin, kun tuo mumisi kiitoksensa. Hänen kasvoilleen levisi virnistys, jota hänens sisarensa haukkui pirulliseksi. Hän kuulemma näytti kyseinen ilme naamallaan, siltä kuin olisi kehitellyt mielessään oikein mehukasta kepposta.
”Kas vain. Sehän puuhuu. Luulin sinun jo olevan mykkä”, Lucas sanoi kääntäen katseensa takaisin haavoittuseen jalkaan. Hän otti ensiapupakkauksesta esiin sideharsorullan. ”Eihän tässä mitään. Harvemmin minä tosin rupean hyysäämään mitään mikä löytyy ansasta.”
Toivottavasti nämä tapahtumat takoisivat edes vähän järkeä pennun päähän.

Lucas nosti jalkaa niin, että saattoi ryhtyä kietomaan sidettä haavojen ympärille. Siinä ei mennyt kovinkaan kauaa. Nyt pentu olisi saatava leiriin. Veren haju houkuttelisi todennäköisesti lisää petoja, vaikka jaguaarin haju pitäisikin ne varuillaan.
Uros keräsi kantamukset takaisin selkään ja käänsi sitten huomionsa pentuun. ”Mennäänhän sitten”, hän sanoi kumartuessaan pennun ylle. Hän nosti kakaran hartialleen, kuin tuo ei olisi painanut mitään. Juipin oli turha inistä yydin muodosta, koska ei tuo pystyisi itse kävelemään haavoittuneella jalallaan ja oli itsemurhaa jäädä paikoilleen istuskelemaan.
Toiseen kainaloonsa Lucas nosti jaguaarin ruhon ja lähti suunnistamaan kohti leiriään.

Kyogan ilme vääryistyi nolostuksesta johonkin mikä kuvasi puhdasta raivoa ja vitutusta. Hänen kasvonsa lehahtivat entistä punaisemmiksi hänen kuullessaan vittuilevat sanat toisen uroksen suusta. Niin kovasti kuin Kyogan olisikin tehnyt mieli tarttua veitseensä siinä samassa ja viiltää hänen pelastajaansa ties minne, hän tiesi ettei hänen voimansa riittäneet mihinkään moiseen. Hoitajien mukaan hän oli ollut koomassa melkoisen tovin, tarkalleen 83-vuotta. Minkä johdosta hän oli tälläisessä..ruipelo kunnossa. Oli lähes ihme että hän pystyi edes liikkumaan. Olihan hän ollut jo kaksi viikkoa takaisin tässä maailmassa, ja sinä aikana hän oli ehtinyt käydä tarpeekseen fysioterapiassa ja opetellut muunmuassa kävelemään uudestaan. Joten parhaimmassa tapauksessakin hän häviäisi kärpäsellekkin. Mutta vielä jonain päivänä..

Kyoga sihahti yllättyneenä kun uros nosti hänen jalkansa ja alkoi kietoa sitä sideharsoonsa. Hän mulkaisi tätä ikävästi kuin todetakseen että tuo sattui, ja uros saisi olla hellempi häntä kohdellessaan. Kyoga ei ehtinyt sanoa kuitenkaan mitään vastalauseita kun tämä toimitus olikin jo ohi. Seuraavaksi uros totesi että he lähtisivät, ja Kyoga oli jo ottamassa tukea puusta voidakseen päästä yhden jalkansa varaan, hänhän kävelisi vaikka mikä olisi, mutta seuraavassa hetkessä hän olikin jo toisen uroksen olalla kuin mikäkin kaapattu prinsessa.
"He-hei! Päästä mut alas!!", Kyoga yritti rimpuilla itsensä vapaaksi ja alas, mutta jalan räpistely sai kivun nuolet ampaisemaan haavasta ylös ja nuori uros sävähti ja sihahti, ja joutui tyytymään kohtaloonsa. Noh, se siitä ylpeydestä.

Rimpuilua ei tosiaankaan kestänyt kauaa. Ei edes sen vertaa, että Lucas olisi ehtinyt moisesta vittuuntua. Siihen olisi tosiaan saattanut tulla muutos, jos pentu olisi nähnyt hänen virnystyksensä. Niin ei tosin käynyt, koska kundi sai ihalla pelastajansa tiukkaa persettä ylhäältä käsin.
”Ihan kiitos riittää”, Lucas totesi marssiessaan aluskasvillisuuden läpi varmoin askelin. ”Matka ei ole pitkä, mutta jos antaisin sinun kävellä, olisimme perillä joskus ensi vuonna. Liha ehtii pilaantua, jos sen pääse säilömään sitä.” Kuin painottaakseen sanojaan hän korjasi kainalossaan roikkuvan jaguaarin ruhon asentoa.
”Minun nimeni on muuten Lucas.”

Vai kiitos riittäisi?! Kyoga tuijotti tyrmistyneenä metsää joka jäi heidän taakseen joka askeleella. Vai kiitoksia tässä pitäisi ruveta suoltamaan, kun häntä kohdeltiin kuin pientä vastasyntynyttä pentua?? Kyoga ei tiennyt oliko hän koskaan tuntenut itsensä näin loukatuksi ja typeräksi. Hän ei edes kuunnellut mitä uros oli puhunut lihasta, mutta havahtui vittuunnuksestaan tarpeeksi ajoissa kuullakseen toisen nimen. Ei sillä että häntä olisi kiinnostanut. Kyoga olisi halunnut haistattaa toiselle pitkät, mutta ei kai hänen tässä tilanteessa hirveästi olisi kannattanut.. Niin paljon kuin se häntä sattuikin myöntää, Lucas oli oikeassa, hän ei kykenisi kävelemään jalallaan.
"Kyoga..", Hän mutisi vastaukseksi oman nimensä. Tai no, ainakin hän toivoi että se oli hänen nimensä. Dog tag oli ainoa tunniste ja esine jäljellä 'edellisestä' elämästään jota hän ei muistanut, ja nyt kyseinen hely killui hänen kaulassaan ja vasten Lucasin selkää.

”Kyoga?” Lucas toisti nimen kulmiaan kurtistellen. ”Se ei ole täkäläinen nimi.” Viimeinen huomautus oli enneminkin vanhemman uroksen oma toteamus, kuin kysymys hänen olkapäämatkustajalleen.

Lucas eteni viidakossa vakain askelin ja varmana suunnastaan. Hän ei pysähtynyt katsomaan kompassiaan tai tarkastelemaan maamerkkejä. Sellaista ei tarvinnut tehdä kun oli ihmissusi ja saattoi seurata omia hajujälkiään takaisin sinne mistä tuli.
Vajaan tunnin kuluttua he pääsevät aukealla, jolle oli pysäköity metsikössä liikkumiseen soveltuva maasturi. Sinne oli kasattu yksinkertainen teltaa, kenttäkeittiö, joka käsitti trangian lisäksi nuotion. Leiri oli paikalla, joka oli tiheän kasvuston ja kahden valtavan puun juuressa, jolloin se oli myös hyvin suojassa.

Uros pudotti jaguarin ruhon maahan ja laski Kyogan maahan lähelle nuotiopaikkaa, tavalla, jota saattoi kutsua melkein helläksi. Kun pentu oli turvallisesti perseellään maassa, hän rupesi valmistelemaan retkikeitintä saadakseen heille kuumaa vettä haavan kunnollista puhdistamista varten.

"Jaa, empä osaa sanoa.", Kyoga vastasi vaikka arvelikin että uroksen sanat olivat olleet ehkä enemmänkin toteamus kuin kysymys, mutta sanat olivat tulleet ulos hänen suustaan ennenkuin hän oli ehtinyt edes estää niitä. Loppumatkan Kyoga sai roikkua toimettomana ja ylpeytensä menettäneenä Lucasin olalla kuin mikäkin ruho. Koko homma oli hyvin nolo, ja Kyoga olisi mielellään kadonnut maan alle jos olisi kyennyt.

Kun he pääsivät perille, Kyoga oli kärsimätön pääsemään alas toisen olalta, ja kun hän vihdoin oli jälleen maassa, hän olisi voinut suudella sitä. Tuntui hyvinkin helpottavalta olla taas tukevalla maanpinnalla, eikä prinsessana jonkun toisen olalla. Kyoga seuraili hiljaisuuden vallassa Lucasin tekemisiä ja lepuutti jalkaansa ja nojaili ruipeloihin käsiinsä, nostaen kasvonsa taivasta kohden. Kaikkea sitä tapahtuikin. Mitäköhän tässä vielä tapahtuisi, ennenkuin hän pääsisi kauas kaikesta? Hän halusi alottaa uuden elämän, eikä antaa puuttuvien muistojen häiritä itseään.

Lucas oli kasvanut puolet elämästään näissä metsissä. Hän oli pienestä pitäen viettänyt leirielämää isänsä kanssa, joten kaikki oli enemmän kuin tuttua hänelle. Trangia oli hetkessä päällä ja sen päällä oli kattila, jossa vesi alkoi hiljalleen kiehumaan. Mies asteli autonsa luokse ja ryhtyi etsimään sieltä parempia lääkintätarpeita saadakseen pennun edes jonkinmoisessa kunnossa ulos metsästä.
”Näytät aika heiveröiseltä”, Lucas sanoi palatessaan autolta kädet täynnä tavaraa. ”Milloinkas sä olet viimeksi syönyt oikein kunnon aterian?”

Uros laski kantamuksensa heidän eteensä maahan ja kaivoi ensimmäiseksi esiin tulehduskipulääkepakkauksen. Hän ojensi kaksi tablettia vesipullon kanssa potilaalleen. ”Otahan tästä, niin jos vaikka selvittäisiin tästä ilman verenmyrkytyksiä. Se rauta ei vaikuttanut ihan eilen hankitulta”, Lucas sanoi viitateen ansan pintaa peittäneeseen ruosteeseen.

Kyoga näytti miettivän ensimmäistä kysymystä mulkaistuaan ensin hyvinkin murhaavasti Lucasin suuntaan tuon mainittua hänen kroppansa kunnosta oman mielipiteensä. Laskettiinko sairaalaruoka kunnon ateriaksi? Varmaan.. "Kaksi päivää sitten?", Silloin hän oli lähtenyt lätkimään sairaalasta. Kyoga ei edes osannut selittää miksi, mutta häntä oli ahdistanut se paikka niin paljon, että hänen oli vain ollut päästävä sieltä pois.

Kun uros ojensi hänelle tabletit ja veden, Kyoga nappasi varsin tottuneen potilaan tavoin tabletit ja viskasi ne kurkkuunsa ja huuhtoi alas vedellä. Häntä ei niinkään pelottanut verenmyrkytyksen riski. Kai hän oli niin pahassa uhmaiässä, ettei tajunnut pelätä moisia asioita ennenkuin ne oikeasti tapahtuisivat. Kyoga ei välttämättä halunnut kertoa itsestään enempää, joten enimmäkseen hän pysyi hiljaa, ja vastasi silloin kun Lucas kyseli. Ja mulkoili tietysti murhaavasti ja unelmoi veitsensä upottamisesta toisen selkään.

Vesi kiehui. Lucas nosti sen trangialta ja sekoitti siihen hieman viileämpää vetta, tasataksen hieman lämpötilaa. Seuraavaksi hän siirsi huomionsa takaisin pennun jalkaan.
”Ruokin sinut. Hoidan jalkasi ja huomenna me menemme minun laumani luokse, jossa sinut hoidetaan kuntoon. Kun pystyt kävelemään kunnolla, olet vapaa tekemään mitä haluat”, Lucas sanoi. ”Siihen ei pitäisi mennä kauaa, kun olet kerran ihmissusi.”

Lucas avasi aiemmin sitomansa siteen varovaisesti. Se oli tahriintunut jo kauttaaltaan vereen ja tarttunut myös paikoitellen kiinni kun vuotanut veri oli alkanut rupeutua. Hän heitti käytetyn siteen nuotiopaikan hiilten sekaan, jossa se myöhemmin illalla palaisi puiden mukana. Hän ryhtyi puhdistamaan haavaa huolellisesti puhtaalla rätillä ja kuumalla vedellä. Tikkejä ei välttämättä tarvittaisi. Housut ja kenkä olivat suojanneet jalkaa pahimmilta vaurioilta, eikä repimisestä ja riuhtomisesta ollut jäänyt juurikaan jälkiä.
”Saanko kysyä miten päädyit keskelle sademetsää ilman kunnollisia varusteita?”

Kyoga olisi halunnut kieltäytyä tarjouksesta, hän ei halunnut olla enää kenenkään taakkana ja hoidettavana, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla kovinkaan monia. Hän ei myöskään halunnut vastailla toisen uroksen kysymyksiin. Hän seuraili kiinnostuneena kuinka hänen jalkaansa putsattiin ja katseli vaurioita jotka eivät hänen onnekseen olleet edes pahat, vaikka hän olikin epäillyt että ne saattaisivat olla pahemmat. Ainakin kivut olivat olleet tarpeeksi kovat uskotellakseen että hänen jalkansa olisi pian irti.

Kun Lucas esitti kysymyksen, Kyoga näytti häpeävän. "Tuota.. Karkasin sairaalasta ja no.. vaikutti järkevimmältä lähteä sellaiseen suuntaan josta minua kaikkein vähiten osattaisiin etsiä."

Lucas kohotti katseensa työstään kuunneltuaan pennun vastauksen. Vai että oikein saraalakarkuri. Mitä ilmeisemminkään pentua ei oltu järjellä pilattu. Sitkeä kakara oli, sitä ei käynyt kenenkään kieltäminen. Lähin sairaala oli kuitenkin ihan hyvän matkan päässä täältä. Mutta kukaan ei ollut myöskään väittänyt, että järki ja sisu olisivat kulkeneet käsi kädessä.
Vanhempi uros ei kuitenkaan sano mitään vaan laski katseensa takaisin toisen haavoittuneeseen jalkaan. Se oli nyt puhdas ja Lucas näki nyt kaikki haavat. Ne olivat kaikki hyvän näköisiä, tosin ne vuosivat edelleen, mutta eivät pahasti. Ilmeisesti pentu ei ollut kuitenkaan ehtinyt hakata jalkaansa niin paljoa ansan leuoilla kun hän oli ensi näkemältä odottanut.

Lucas otti esiin puhtaan kankaan ja ryhtyi kuivaamaan jalkaa, paianaen haavakohtia saadakseen edes pahimman verenvuodon tyrehtymään.
”Onko sinulla laumaa”, hän kysyi kohottamatta katsettaan työstään.

Mielenkiinnolla nuori uros seurasi jalkansa haavojen puhdistus operaatiota ja sävähti aina kun toinen uros koski niihin. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan olla liikkumatta taikka tekemättä mitään ääniä, sillä hän oli saanut tarpeekseen itsensä nolaamisesta. Hän kuitenkin yllättyy Lucasin seuraavaa kysymystä. Laumaa? Hän ei..muistanut. Kaipasiko hän edes laumaa? Kai se olisi ollut kiva tietää, oliko hänellä elossa olevia sukulaisia joiden luokse hän olisi voinut palata, mutta Kyoga oli saanut huomata että mitä enemmän hän oli yrittänyt pinnistellä muistiaan, sitä enemmän hänen päähänsä sattui.

Lääkäri oli todennut, että hänen muistonsa saattaisivat palata vähitellen.
"En tiedä.", Kyoga vastasi olkiaan kohauttaen, aivan kuin asialla ei olisi ollut hänelle väliä. Lääkäri oli myös sanonut ettei hänen kauheasti kannattaisi yrittää väkisin, ettei hänen kroppansa joutuisi shokkiin siitä että tuo pakottamalla pakottaen saisi muistonsa takaisin. Se voisi jopa pahimmassa tapauksessa johtaa uuteen koomaan. Sitä Kyoga ei tosiaankaan kaivannut. Hän oli nukkunut aivan tarpeeksi.