Koepeli (Kaksinpeli: Shakur ja Jilli)

Akira nousi taksiin Olyan perästä eikä tehnyt aloitettakaan aloittaakseen keskustelua. Hän itse oli yleensä hiljainen, eikä tälläinen hiljaisuus vaivannut häntä lainkaan. Joskus Akira mietti itsekseen, vaivasiko häntä ylipäänsä mikään, oliko hänellä tunteita ensinnäkään?

Taksin pysähdyttyä ja Olyan maksettua Akira seurasi tätä sisälle ja portaita ylös, ja kun Olya peitti ruumiillaan koodin näppäilyn, Akira ei tehnyt elettäkään nähdäkseen sitä. Hän ei tuntenut tarvetta saada tietää naisen asunnon koodia.

Sisälle päästyään hän katseli vailla suurempaa kiinnostusta ympärilleen. Hän oli odottanut jotain hieman muuta, mutte yllättynytkään. Olyan sanat kuullessaan hän seisahtui. Hän astui olohuoneeseen ja riisui ensitöikseen laukun olaltaan.

Akira nyökkäsi kuin vastaukseksi naiselle ja riisui ensin piponsa, paljastaen otsan riimun, ja paljasti sitten koko yläruumiinsa riisumalla takkinsa ja paitansa. Riimut kiersivät hänen rinnassaan, hartioissaan, käsivarsissaan, vatsassaan ja selässään. Nyt ne olivat melko haaleita eikä niitä ollut läheskään niin paljoa, kuin jos Akira käyttäisi voimiaan. Ne leviäisivät ja tummenisivat, mutta vetäytyisivät takaisin tähän samaiseen tilaan myöhemmin.

Olya työnsi toista snapsilasia lähemmäs miestä. Hänellä ei mennyt kauaa tyhjentää omansa ja kaataa itselleen toinen lasillinen odottamaan. Nainen kesti viinaa, eikä muutama pieni snapsillinen vodkaa sotkenut hänen ajatuksiaan.

Kiinnostuneena hän katsoi Akiran riimuja hänen ei tarvinnut edes nousta katsoakseen niitä lähemmin, päätelläkseen nopeasti niiden olevan vanhoja. Hyvin vanhoja. Tuskin välttämättä edes tältä tai edelliseltä vuosituhannelta. Se oli kuitenkin vain arvio.

”Kertoisitko vähän enemmän kirouksestasi?”

Akira nosti snapsin huulilleen ja joi sen kerta kulauksella. Hänen päänsä ei sietänyt viinaa kovinkaan hyvin, ja aiemmin juodut oluet yhdessä snapsin kanssa alkoivat nostamaan pientä huurua miehen ajatusten ympärille. Mies huokaisi pienesti naisen esittämälle kysymykselle ja mietti vastausta seisoessaan.

"Jälleensyntymisen kirous.", Hän totesi lopulta. "Johonkin ikään mennessä tämä kirous vie henkeni ja pakottaa sieluni uuteen ruumiiseen. Syntyessäni en muista mitään, enkä luultavasti tule koskaan muistamaankaan kaikkea, mutta tietyssä iässä alan nähdä unia menneisyydestäni."

Akira ei itsekkään tiennyt kovinkaan paljoa omasta kirouksestaan. Eihän hän edes tiennyt kuka sen oli hänen ylleen langettanut tai miten. Hän ei tiennyt sen yksityiskohtia, koska ei kyennyt muistamaan edellisiä elämiään, ja unet joissa hän saisi vastaukset eivät pysyneet hänen mielessään kovinkaan kauaa heräämisen jälkeen.

Olya nyökkäsi hän mietti hetken aikaa: ”Minulla on kattava kokoelma loitsukirjoja, joista saattaa olla sinulle apua. Osa niistä kuuluu suvulleni ja osa on hankittuja, sekä pelastettuja. Niitä on kuitenkin niin paljon, että en itse ehdi niitä tutkia varsinkin kun en tarkalleen tiedä mitä etsin”.

Nainen kaatoi toiselle toisen snapsin samalla kun kulautti omansa kurkusta alas. Tämän jälkeen hän kaatoi itselleen kolmannen.

”Minulla on sinulle ehdotus”, nainen totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Saat tutkia kirjat lävitse niin monta kertaa kuin haluat, jos löydät niistä itse jotain. Sillä aikaa saat asua luonani ja nukkua sohvalla. Järjestän niin, että täällä on ruokaa meille molemmille. Mutta, kuten sanoin jo apuni ei ole ilmaista. Koko sen ajan kun tutkit kirjojani ja niin kauan kunnes katson apuni maksetuksi, teet töitä minulle. Sellaisia kuin minä määrään. Saatat joutua baariini töihin tai tekemään muita asioita, kuten ruokkimaan lemmikkini ja juoksemaan asioillani, mitä nyt satun ikinä keksimään. Lupaan kuitenkin, että minu toimestani et joudu hengenvaaraan”.

Olya joi kolmannen snapsin.

”Joten, mitä sanot? Ilman minun lupaani et pääse kirjoihin käsiksi”.

Akiran silmiin syttyi into hänen kuullessaan naisen omistavan paljon kirjoja. Omansa hän oli lukenut jo useaan otteeseen, eikä niistä ollut apua. Eivätkä hänen loitsukirjansa edes olleet harvinaisia. Into kuitenkin sammui kun nainen alkoi kertoa hänelle lisää.

Hän oli ollut valmis maksamaan tiedoista kehollaan, tai rahalla jos nainen olisi tahtonut. Mutta työskentely naiselle kuulosti.. Liian suurelta vaivalta. Akira tahtoi pitäytyä omissa oloissaan eikä palvella asiakkaita. Vähäsanaisena ja tunteettomana hänestä tuskin tulisi asiakaspalvelullista henkilöä.

"Tarkoitatko, ettet halua kehoani maksuksi?", Akiran äänestä kuulsi hämmästyneisyys vaikkei sitä kasvoilta nähnytkään. Hän nosti toisen kalpean käden rinnalleen ja katsoi paljasta yläruumistaan. Tämän täytyi olla lähes ensimmäisiä kertoja, kun joku ei tahtonut hänen kehoaan. Toisaalta, hän ei ollut suoranaisesti tarjonnut sitä naiselle, vielä. Nainen oli ehtinyt kertoa omat ehtonsa ennenkuin hän oli päässyt niin pitkälle.

Akira kuitenkin halusi tutkia kirjat läpi, ja nainen aikoi myös antaa hänen jäädä sisätiloihin. Hänen ei tarvitsisi etsiä joka yö yösijaa, tai tehdä asioita jotka jättivät hänen kehonsa toimintakyvyttömäksi.
"Haluaisin..lukea kirjat."

Nainen purskahti nauruun kuullessaan millä mies oli ajatellut maksaa palveluksistaan. Nauru oli hyväntahtoista ja huvittunutta, ei missään määrin pahantahtoista. Meni hetken aikaa ennen kuin Olya sai itsensä kasattua uudelleen. Hän pyyhkäisi naurun kyyneleen poskeltaan.

”Anteeksi”, nainen sanoi vielä tirskahdellen. ”Tarkoitukseni ei ollut nauraa, mutta jos maksaisit seksillä niin saisit maata kanssani ainakin kuukauden päivät yhtä soittoa. Arvostan enemmän rehellistä työtä, kuin ruumiillisia iloja. Suoraan sanottuna, koska et oikeastaan tee tällä tiedolla mitään, en ole harrastanut seksiä kymmeneen vuoteen”.

Olya ei tosiaan ollut maannut yhdenkään miehen kanssa Danielin kuoleman jälkeen. Eikä hän ollut kaivannut sitä. Aivan kuin ne halut ja tarpeet olisivat kuolleet hänen miehensä mukana kymmenen vuotta sitten. Akira ei ollut missään mielessä huonon näköinen, mutta seksuaallinen ja alkukantainen kipinä oli sammunut Olyasta jo aikaa sitten, eikä se ottanut vieläkään syttyäkseen.

”Suostut siis?” Olya kysyi varmistaakseen asian vielä. ”En vaadi sinulta mitään, mihin omat kykysi eivät riitä. En yleensä palkkaa miehiä töihin baariin, joten et pääse ainakaan vielä työskentelemään tiskin taakse. Saat siellä hoitaaksesi enemmänkin ruumiillisia tehtäviä”.

Olya nousi sesomaan: ”Oletko valmis sitten allekirjoittamaan sopimuksen?”

Nainen painotti sanaa 'allekirjoittaa' tietyllä tavalla, josta Akira saattaisi nopeasti päätellä, että mistään pertinteisestä työsopimuksesta ei ollut kyse.

Akira oli hieman pettynyt. Ei sillä, että hän olisi välttämättä halunnut maata naisen kanssa, mutta häntä ei ollut ennen torjuttukkaan. Kuitenkin hän oli jollain tapaa tyytyväinen siitä, ettei hänen tarvisi jälleen käyttää kehoaan maksunaan.

"Suostun.", Akira vastasi lyhyesti naisen kysymykseen. Hän tosiaan oli harvasanainen mies. Hän nosti paitansa lattialta ja kuunteli Olyan selostusta siitä, mitä hänen luultavasti tulisi tehdä baarissa. Ennen pukeutumistaan mies kuitenkin katsoi ruipeloa kehoaan. Olisiko hänestä todella fyysiseen työhön? Lihaksia hänellä ei ollut juuri nimeksikään, joten miten hän jaksaisi jos nainen laittaisi hänet kantamaan raskaita viinalaatikoita?

Tietysti, jos kukaan ei olisi katsomassa, Akira voisi käyttää voimiaan apunaan, mutta se vaati veronsa hänen kirotulle keholleen. Kiskottuaan kauluspaidan päällee Akira napitti napit mutta kääri hihat ylös. Hänellä ei ollut tarvetta peittää riimujaan naisen läsnäollessa, olihan tuo jo ne nähnyt. Ainoa syy siihen että Akira verhosi itsensä lähes päästä varpaisiin vaatteilla oli, ettei hän halunnut herättää ylimääräistä huomiota itseensä.

"Olen valmis.", Akira nyökkäsi. Hän suorastaan paloi halusta päästä tutkimaan Olyan kirjoja, myös tyydyttääkseen muutakin uteliaisuutta kuin kirouksen tutkimista. Hän rakasti loitsukirjojen lukemista. Uteliaisuuden saattoi tosin jälleen nähdä vain Akiran silmistä.

”Selvä”, Olya nyökkäsi. ”Odota tässä, niin teen valmistelut”.

Tämän sanottuaan nainen lähti huoneesta, mennäkseen toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua huoneesta kuului kolistelua. Meni hyvä tovi ennen kuin venäläinen palasi mukanaan laatikollinen täynnä tavaraa. Nopeasti saattoi päätellä, että nainen valmisteli loitsua.

Tämä levitti lattialle silkkisen kankaan, joka oli väriltään luonnon valkea. Sen reunoihin oli kirjailtu useita riimuja. Kokonsa puolesta, se olisi voinut olla naisen hartiahuivi. Kyseisen kankaan päälle, aivan keskelle hän asetti kulhon, joka näytti pronssiselta ja erittäin vanhalta. Kulhon molemmin puolin nainen asetteli huolellisesti kaksi suurta, hehkunvan punaista granaattia. Seuraavaksi hän otti kasan korkeita, paksuja kynttilöitä, joissa kussakin oli kolme sydäntä. Ne hän asetteli laajaan puolikaareen niin, että ne olisivat hänen selkänsä takana. Nopeasti laskettuna niitä oli seitsemän. Yhdellä käden liikkeellä nainen sytytti niistä kuitenkin vain neljä ja jokaisesta kynttilästä syttyi vain kaksi sydänlankaa. Seuraavaksi nainen asetti neliönmuotoisen kankaan jokaiseen kulmaan yksinkertaisen, rautaisen kynttilänjalan, johon hän asetti oranssin kynttilän ja sytytti ne. Laatikosta hän nosti vielä esiin rautaisen, kaksiteräisen veitsen ja asettui sitten istumaan risti-istuntaan.

”Tule tänne sitten”, nainen sanoi nyökäten lattiaa itseään vastapäätä. ”Tämä loitsu sitoo sopimuksemme. Se ei ole sinulle vaaraksi, mutta aiheuttaa tuskia, jos rikot sitä. Saman se tekee minulle jos rikon sitä. Se ei kuitenkaan voi tappaa, joten sinun ei ole syytä pelätä”.

Akira katsoi hämmentyneenä naisen puuhastelua ja huomatessaan naisen aikovan loitsua hän perääntyi askeleen antaakseen naiselle tilaa työskennellä. Jos hän olisi ollut samanlainen kuin muut ihmiset, hän olisi luultavasti alkanut pelätä tai jännittää mitä tuleman piti.

Kun Olya oli saanut valmistelunsa tehtyä ja istui lattialle kutsuen häntä, Akira istui naisen eteen lattialle. Hän vain nyökkäsi naiselle tuon kertoessa mitä loitsu pitäisi sisällään. Hän oli valmis kyseiseen sopimukseen. Sehän olisi voimassa vain niin kauan kunnes hän saisi kirjat luettua.

Akira oli malttamaton päästäkseen lukemaan mitä kaikkea Olyalla saattoi olla. Hän oli aina valmis oppimaan uutta ja lukeminen auttoi oppimaan. Ja olihan sopimusloitsu reilu; jos Olya itse rikkoisi sitä, tuo kärsisi myös. Akiralla ei ollut mitään syytä kieltäytyä.

Syvään huokaisten Olya sulki silmänsä. Loitsu oli neljännen tason magiaa ja vaativa. Lisäksi se imisi naisesta mehut kahdeksi vuorokaudeksi, joten se olisi parempi onnistua kerralla.

Nainen pyrki rentoutumaan ja avaamaan mielensä energiavirroille, jota tavalliset ihmiset kutsuivat magiaksi. Saadessaan kiinni virroista, joista halusi, hän rupesi mumisemaan latinaksi. Taikuuden kieli oli latina ja jokainen noita oppi sen nopeasti toisena äidinkielenään, vaikka ihmiset olivatkin unohtaneet kielen lähes täysin.

Kynttilät rupesivat palamaan kirkkaammin, kun nainen avasi silmänsä. Loitsu oli aloitettu.

Olya otti käsiinsä edessään lepäävän veitsen ja viilsi sillä syvän haavan kämmeneensä. Kättään hän piti koko ajan pronssisen maljan yläpuolella, jolloin jokainen haavasta valuva pisara osuisi siihen. Tämän jälkeen nainen neuvoi viittoen Akiraa tekemään saman omalle kädelleen. Kun Akira olisi viiltänyt omaa vasenta kättään ja antanut valuttaa hieman verta maljaan, Olya tarraisi kiinni miehen käteen omallaan. Näin haavat koskettivat toisiaan.

Tämän jälkeen Olya saattoi jälleen sulkea silmänsä ja suorittaa loitsun loppuun. Hän lausui jälleen latinan kielisiä sanoja. Tämän seurauksena kynttilät rupesivat palamaan entistä kirkkaammin ja isommalla liekillä. Lattialla olevat graniitit hehkuivat kuin kekäleet ja aivan kuin tilavaan kerrostaloasuntoon olisi eksynyt yksittäinen, pieni hurrikaani. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, etteikö Olya olisi saanut suoritettua loitsua loppuun. Kun hän sai viimeiseen sanan loppuun, kaikki huoneessa olleet valot sammuivat. Myös ne jotka toimivat sähköllä. Ainut välonlähde oli ikkunoiden alapuolella loistavat katulamput.

Nasen saatua loitsunsa loppuun tämä lysähti voimattomana kyljelleen lattialle ja haukkoi henkeä. Iän myötä loitsut muuttuivat aina vaikeammiksi. Tai pikemminkin taitojen karttuessa ruumiin kunto heikkeni, eikä aina kestänyt magian hallitsemisen vaatimia veroja.

Olyan päässä pyöri hänen maatessaan lattialla. Kylmä lattia hänen ohimoaan vasten kuitenkin helpotti olo hieman.

Akira kuunteli loitsun sanoja korvat höröllään. Hän kykeni muistamaan jokaisen sanan jonka Olya sanoi. Siinä mielessä hänen aivonsa olivat täysin omituiset; Akira ei kyennyt muistamaan uniaan, mutta loitsut kylläkin. Mutta jos hän loitsi unissaan, hän ei kyennyt kuulemaan sanoja. Hän inhosi sitä tosiseikkaa.

Kun Olya tarjosi hänelle veistään hän viilsi vailla minkäänlaista epäröintiä, ja antoi verensä valua maljaan, aivan kuten Olya. Hän ei myöskään vastustellut naisen tarttuessa hänen käteensä.

Suoritettuaan loitsun Olya kaatui lattialle, mutta Akira ei tehnyt elettäkään noustakseen auttamaan. Hän vain katsoi kiinnostuneena henkeään haukkovaa naista. Hän muisti loitsun ja sen vaatimat tarpeet. Hän oli tyytyväinen itseensä. Mielessään Akira kertasi vielä sanat ja tavarat, ennenkuin oli lopulta täysin tyytyväinen.

Istuessaan lattialla Akira olisi voinut täristä odotuksen tuomasta jännityksestä. Hän tahtoi kirjat. Nyt. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, katsoi vain Olyaa kuin olisi ensimmäistä kertaa nähnyt ihmisen.
"Oletko kunnossa?", Mies kysyi lopulta.

Naisen oli ollut pakko sulkea silmänsä hetkeksi, jotta pyöriminen hänen päänsä sisällä lakkaisi. Se ei kuitenkaan tuntunut loppuvan millään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkee Olya saattoi tunte olonsa sen verran vahvaksi, että uskalsi nousta seisomaan.

”Olen. Kolmekymmentäyhdeksän vuotta ei vain ole enään kovin kevyt ikä tuon sorttiselle magialle”, nainen sanoi. ”Kerää kaikki tarveaineet laatikkoon ja puhdista tikari, niin näytän sinulle sitten kirjat”.

Kun Akira alkaisi siivota välineitä pois. Hän saisi huomata, että veri oli haihtunut kulhosta.

Nainen nousi huterasti seisomaan ja marssi sohvapöydän luokse, kaataen itselleen kaksi snapsillista vodkaa ikään kuin vahvistukseksi. Tämän jälkeen hän asteli takaisin huoneeseen, josta oli hakenut loitsimistavaransa. Hetken kuluttua hän palasi huoneesta katselemaan Akiran puuhia.

”Ohjeistan sinua huomen aamulla tehtäviisi”, nainen sanoi katsellessaan edessään olevaa miestä.

Akira nyökkäsi ja nousi. Hän keräsi tavarat takaisin laatikkoon ja katseli kiinnostuneena tyhjää kulhoa. Hänen pitäisi ottaa selvää tästä loitsusta.

Saatuaan tavarat siivotuksi takaisin laatikkoon Akira otti kaksiteräisen tikarin ja asteli sitten naisen keittiöön puhdistaakseen sen kunnolla veden kanssa. Hän löysi keittiön nopeasti ja puhdisti veitsen ja palasi sitten takaisin olohuoneeseen.

Akira nosti laatikon syliinsä ja kääntyi sitten Olyaa kohti joka oli palannut takaisin huoneestaan. Hän nyökkäsi Olyan sanoille ja katsoi sitten laatikkoa. "Mihin laitan tämän?", Hän ojensi laatikkoa naista kohti kuin antaakseen takaisin jotain mitä oli ottanut luvatta. Hän ei tiennyt missä Olya halusi säilyttää tavaroitaan, joten hän odotti naisen joko kertovan tai näyttävän hänelle, minne hänen tulisi laittaa tavarat.

Nainen tarkkaili miestä, oli itseasiassa tarkkaillu koko illan ja joko mies oli täysi noviisi tai sitten tämä näytteli hyvin. Toisaalta, jos mies oli syntynyt ihmisperheeseen, ei ollut ihmekkään, jos tämä ei tiennyt riittävästi asioista. Olya taas oli perheen vanhimpana tyttärenä kasvatettu noituuteen. Hän oli oppinut kaikkien vanhempiensa tuntemien loitsujen perusrakenteen jo ennen kuin hänen omat voimansa olivat heränneet.

Äskeinen loitsu, joka oli syventänyt kahden noidan välistä sopimusta, oli venäläisnaisen omaa käsialaa. Loitsun ranka oli yksinkertainen ja kunnioitti neljännen tason magian säännöksiä ja se luettiin keskitason verivalaloitsuksi. Välineet ja niiden asettelu oli taas ollut Olyan oma valinta. Hän oli valinnut välineitä, jotka olivat edistäneet hänen päämääräänsä. Naisen oli pakko virnistää, se oli helppoa jos sen osasi. Verivalaloitsuja hän oli tehnyt ennenkin monien asiakkaidensa kanssa. Se helpotti muita pitämään oman osuutensa sopimuksista ja paljasti heti huijarit. Huijarit nimittäin juoksivat pää kolmantena jalkana ovesta ulos, peläten noidan kirousta.

Naisen uusi asuintoveri ei vaikuttanut kovin puheliaalta. Se sopi mainiosti naiselle. Asiakassuhteista kun ei tarvinnut kehittää mitään syvällisempää.

”Voit tuoda sen tänne”, nainen sanoi kääntyen kannoillaan ja asteli huoneeseen, josta oli tavarat aiemmin hakenut. Huone näytti mitä tavallisimmalta työhuoneelta. Se oli lievästi sekainen, mutta mitä käytännöllisin. ”Jätä se vaikka tuohon pöydälle”.

Huonetta hallitsi antiikkinen, valtava kirjoituspöytä. Kaikki huoneessa oli oikeastaan enemmän tai vähemmän antiikkia. Siellä oli suuri kirjahylly ja kaappi, kirjoituspöydän lisäksi. Kaappi oli mitä luultavamminkin lukittu ja avainta ei näkynyt missään. Itseasiassa se oli Olyalla mukana aina. Akiran olisi turha yrittää avata sitä, sillä noita ei koskaan jättänyt omaisuuttaan suojatta, varsinkin kun kyseinen kaappi sisälsi vanhan venäläisen noitasuvun perintökalleuksia. Kuten nykypäivänä, kirjahyllyssä ei juurikaan ollut kirjoja. Joitain harvoja, jotka oli tarkoitettu koristeeksi, mutta siihen se jäikin. Kirjahylly oli valtava. Kaukana siitä, mitä nykypäivänä rakennettiin, juuri siksi, ettei kirjoja juuri enään ole. Se oli luultavasti myös täyspuuta, mikä teki siitä varmasti todella raskaan. Silti, kun Olya tarttui kiinni sen päätyyn ja työnsi, se siirtyi kuin juopunut Drunken Russianissa pienestä tönäyksestä.

”Tähän pystyn vain minä”, Olya sanoi virnistäen Akiralle. ”Muille hyllyn siirtäminen on kuin yrittäisi siirtää kokonaista kerrostaloa paikoiltaan. Myös sinulle. Tarvitset siis aina apuani kun haluat tänne”.

Kirjahyllyn takaa paljastui pieni oviaukko. Se oli kuin häthätää seinään sahattu ja pitkä veneläisnainen joutui kumartumaan reilusti mennessään sisään siitä.

Huone oli kuin tavallista suurempi vaatehuone, täynnä kirjoja. Niitä oli helposti yli sata. Osa niistä oli kuluneemman ja vanhemman näköisiä kuin muut ja osa huomattavasti paksumpia kuin muut. Valoa huoneeseen tuli pienestä kattoon upotetusta spottivalosta, mutta huone ei ollutkaan tarkoitettu kirjojen tutkimiseen. Olyan oli pakko myöntää itsekkin, ettei ollut lukenut kaikkia kirjoja läpi. Osa niistä oli kirjoitettu englanniksi, osa venäjäksi, mutta isoin osa oli latinaa. Huoneessa oli myös olemassa yksittäisiä kirjoja, jotka olivat jotain muuta kieltä. Kirjat olivat osa Olyan perintöä. Hänen sisarellaan oli venäjällä saman verran loitsukirjoja. Onneksi heitä ei ollut ollut enempää lapsia perimässä vanhempiaan.

”Sinuna en valvoisi tänä iltana kovin myöhään näiden parissa. Miedän on herättävä aamulla aikaisin ja kello on jo neljä aamuyöllä”, Olya sanoi Akiralle. ”Voit tietysti aloittaa, jos uskot pysyväsi hereillä huomenna”.

Ihmisperheeseen syntyminen oli tuskallista. Kun hänen voimansa heräsivät, ja unet alkoivat, Akiralla ei ollut ollut ketään kenen puoleen kääntyä. Hän ei voinut puhua vanhemmilleen voimistaan tai unistaan, eikä myöskään vanhemmille veljilleen. Ja hiljaisena lapsena Akiralla ei myöskään ollut ystäviä, joille hän olisi saattanut voida uskoutua. Hänen oli otettava selvää kaikista asioista itse.

Akira seurasi Olyaa tuon huoneeseen ja laski sitten laatikon paikalle jota nainen oli osoittanut. Akira katseli ympärilleen huoneessa ja kääntyi sitten takaisin Olyan puoleen juuri kun nainen oli työntämässä raskaan näköistä kirjahyllyä. Akiran silmät levisivät aavistuksen verran hämmästyksestä.

Mielenkiinnolla hän katseli ja kuunteli naisen selostusta hyllystä. Hän nyökkäsi äänettömästi ja seurasi naista sitten sisälle pieneen huoneeseen. Kaikki ne kirjat jotka hän näki tuntui huutavan hänelle. Akira olisi halunnut hyökätä lukemaan ne kaikki, mutta Olyan sanat saivat hänet muistamaan, kuinka väsynyt hän olikaan aikaisemmin ollut. Hän oli unohtanut uupumuksensa täysin sen jälkeen kun oli tavannut Olyan. Akira oli kyllä tottunut viettämään unettomia öitä ja työskentelemään kuitenkin seuraavana päivänä, mutta nyt hän tunsi tarvitsevansa unta.

Kirjat saisivat siis odottaa seuraavaan päivään. Akira katsoi kirjoja vielä kerran ennen kuin kääntyi takaisin Olyaa kohden. "Taidan aloittaa huomenna.", Mies totesi ilmeettömänä.

Olya nyökkäsi ilkikurisesti hymyillen. Akiralla riittäisi kirjoissa puuhaa varmasti useaksi kuukaudeksi, jos aikoi käydä ne kaikki kunnolla lävitse. Vaikka perimmäinen syy kirjojen läpikäymiseen olikin kirouksen purku, mies tuskin malttaisi olla ottamatta selvää mitä muuta kirjat kätkivät sisälleen. Summittainen selailu onnistuisi päivissä, mutta valkeaselkoisten tekstien ja kaavioiden käyminen todella läpi, ei ollut mikään pieni projekti.

”Haen sinulle petivaatteet sohvalle. Uskon sen riittävän sinulle”, Olya sanoi lähtien huoneesta makuuhuonettaan kohti.

Makuuhuoneen oven hän suorastaan läimäisi kiinni perässään. Se oli huone, jonne kenelläkään miehellä ei ollut asiaa. Akiralla erityistapauksissa, sillä makuuhuoneessa oli Olyan rakkaiden lemmikkien koti. Kuningaspytonit Onyx ja Kerberos liikahtelivat suuressa terraariossaan. Lempeä, lähes äidillinen hymy levisi Olyan kasvoille. Hän otti nopeasti petivaatteet sängylleen ja meni sitten ottamaan Onyxin harteilleen.

”Terve poika. Olethan pitänyt rosvot loitolla”, Olya silitti lempeästi käärmeen suomuja kun tuo hakeutui parempaan asentoon naisen harteilla. Onyx oli käymässä vanhaksi, mutta puolitoistametrisen käärmeen pohjaton uteliaisuus ei ollut kadonnut minnekkään.

Puolitoista metrinen käärme harteillaan ja petivaatteet käsivarsillaan Olya asteli takaisin olohuoneeseen.

”Tässä olisi”.

Akira tuijotti kirjoja vielä hetken aikaa kuin ihastellen. Hän poistui huoneesta Olyan perässä ja odotti sitten naista olohuoneessa. Akira katsoi sohvaa josta tulisi hänen vuoteensa siihen asti kunnes hän olisi saanut kirjat luettua. Akira toivoi löytävänsä vastauksen kiroukseensa. Niin monesti hän oli tutkinut riimuja kehossaan. Ne eivät vain antaneet hänelle minkäänlaista ymmärrystä.

Kun Olya palasi takaisin Akira kääntyi naista kohden. Hänen silmänsä levisivät miehen nähdessä suuren käärmeen naisen harteilla. Akira tuijotti käärmettä ojentaessaan huolimattomasti kätensä ottaakseen petivaatteet Olyalta. Toki Akira oli ennen käärmeitä nähnyt, muttei koskaan näin isoa ja näin läheltä.

Mies ei pelännyt kuitenkaan. Tunteet olivat asia, joita Akiralla oli vähän.

”Ole kuin kotonasi. Ei kai tässä muutakaan voi sanoa”, Olya sanoi nyökätäkseen sohvan suuntaan. ”Jääkaapissa saattaa olla jotain hiukopalaa. Viimeksi siellä taisi olla grillattu kana. Pakkasessa on rottia, mutta älä suotta niitä syö. Saat taistella niistä muuten Onyxin ja Kerberoksen kanssa”.

Nainen sipaisi hellästi Onyxin kiiltävää suomupeitettä kun käärme lähti luikertelemaan hänen vatsansa yli ja lantion kautta lattiaa kohden.

”Päästän pojat ulkoilemaan hetkeksi, kun teen vielä itse töitä. Jos haluat voin pitää ne työhuoneessani sen aikaa”, Olya sanoi ottaessaan vodkapullon sohvapöydältä.

Moni muu olisi vienyt sen tässä vaiheessa viinakaappiin, mutta venäläinen asteli keittiöön, jossa otti esiin uuden isomman lasin. Hän kaatoi vodkaa lasiin yli puolet. Tämän jälkeen hän kaatoi vodkalle vain väriksi appelsiinimehua ja joi ison kulauksen lasista irvistämättä.

Onyx luikerteli jo tyytyväisenä lattialla.

Akira laski petivaatteet sohvalle ja katseli edelleen käärmettä. Mielenkiintoinen otus. Akira olisi halunnut tutkia käärmettä hieman lähemminkin, mutta hän ei tahtonut pahastuttaa Olyan mieltä. Kuitenkin mies kyykistyi maahan Olyan mentyä hakemaan suurempaa lasia ja katseli käärmettä lähempää.

Varovasti, kuin epäröiden, Akira ojensi kätensä käärmeelle, nähdäkseen mitä se tekisi. Akiralle ei tullut mieleenkään että käärme olisi saattanut purra häntä tai päättää ryhtyä kuristamaan häntä hengiltä. Jos käärme antaisi, Akira silittäisi sen päätä.

Akira nousi ylös ja asetteli petivaatteet sohvalle ja riisui kauluspaitansa. Hän asetti vaatteensa hienoon pinoon sohvan viereen laukkunsa lähelle ja asettui sitten sohvalle makaamaan. Mieheltä ei mennyt kauaakaa kun tuo jo nukahti.

Unissaan Akira palasi jälleen menneisyyteensä. Niihin lukemattomiin edellisiin elämiin, joita hän ei kyennyt muistamaan. Nukkuessaan Akiran kasvonilmeet vaihtelivat rajusti verrattuna siihen, miten hereillä ollessaan Akira oli ilmeetön; hänen ilmeensä vaihtelivat aidosta hymystä tuskaan, ja siitä vihaan.

Kello oli kuusi aamulla, kun Olya kömpi viimein nukkumaan. Hän oli humalassa ja sammuisi varmasti heti. Käärmeet olivat päässeet terraarioonsa jo hetki sitten, joten nainen saattoi itse sammua sänkyynsä vaatteet päällä. Tämä alkoi olla normaali traditio Olyalle aamuöisin töiden jälkeen. Pienet kännit soivat hänelle noin kolme tuntia autuasta unta. Sen jälkeen nainen heräisi painajaisiinsa.

Hän ei ollut aivan varma johtuiko se toisen noidan läsnäolosta vai mistä, mutta tämä yö oli tavallista levottomampi. Saatuaan nukuttua kaksi tuntia, nainen heräsi omaan huutoonsa. Todellisuudessa hän oli ehtinyt huutaa varmaan kymmenisen minuuttia putkeen. Painajaiset olivat palanneet myös Olyan mieleen. Hän muisti jälleen Danielin kasvot hetkeä ennen miehen kuolemaa. Ohimolla oli ollut valtava ruhje, joka oli jatkunut melkein otsalle asti.

Kyyneleet lähtivät valumaan melkein automaattisesti Olyan poskia pitkin. Hän ei voinut itkulleen mitään. Jotkut asiat olivat liian tuskallisia muistella niinkin monen vuoden jälkeen. Kyyneleiden seuraksi tulivat nyyhkytykset. Naisen kehoa hurjasti ravistelevat, kovaääniset nyyhkytykset.

Unissaan Akira oli autuaan tietämätön mistään ympärillä tapahtuvasta. Tänä yönä hänen unensa oli kuitenkin uusi. Unessaan Akira katsoi itseään peilistä, vaikka peilistä tuijottavat kasvot eivät olleetkaan ne, jotka hän tunnisti nyt omakseen. Vartalo jota hän peilistä katsoi oli lähes maidon kalpea, mutta siinä ei ollut riimuja. Unessaan Akira asteli peilin ohi toiseen huoneeseen, mutta oli liian pimeään jotta hän olisi tiennyt missä oli.

Ainoa minkä Akira muisti herätessään Olyan huutoon, oli tuska joka lävisti hänen kehonsa. Ja sanat, jotka hän oli kuullut kaikuivat hänen mielessään. "Qui tradidit me, maledicti aeternum et pati.."

Akira nousi pystyyn huohottaen. Hän painoi käden otsalleen ja puristi hetken aikaa silmiään kiinni. Miten hän pystyi muistamaan nuo yksityiskohdat, kun yleensä hän ei muistanut mitään vastaavaa. Sanat pyörivät hänen mielessään. Ne olivat latinaa. Akira osasi latinaa ja tiesi mitä sanat tarkoittivat. Hän kuitenkin nosti katseensa kohti Olyan makuuhuoneen ovea.

Enää hän ei kuullut huutoa, mutta nyyhkytystä.

Kesti aikansa, kun venäläisnainen sai koottua itsensä. Hän pyyhki lähes raivoissaan kyyneleitä kasvoillaan. Naisen kurkkuun sattui ja silmiä kirveli. Tällaista tämä oli ollut Danielin kuoleman jälkeen. Olya ei saanut öisin nukutuksi muutamaa tuntia enempää, ellei juonut reilusti viinaa ennen nukkumaan menoaan. Hän ei kyennyt keskittymään muuhun kuin työhönsä ja noituminen meni aina vain vaikeammaksi. Kolmekymmentäyhdeksän vuotiaalle noidalle ei olisi pitänyt olla ongelma eikä mikään loitsia niin, että ruumis pistäisi vastaan tai kärsisi siitä. Danielin kuoltua Olya oli kuitenkin ruvennut eräällä tavalla vanhenemaan aivan eri tavalla kuin normaali hänen ikäisensä noita.

Saatuaan itsensä kokoon, nainen nousi sängystään. Hän riisui edellispäiväiset vaatteensa ja asteli alastomana suihkuun. Akiran onneksi naisen kylpyhuone oli tämän makuuhuoneen yhteydessä. Tosin se tarkoitti myös sitä, että Akira itse pääsisi peseytymään vain kyseisessä huoneessa.

Kylmä vesi liukui naisen ruumista pitkin hyväillen sitä samalla, kuin lempeä kosketus. Olya ei ollut koskaan pitänyt lämpimistä suihkuista. Kylmä herätti paljon paremmin ja sain veren kiertämään, sekä ruumiin toimimaan paljon paremmin kuin kuuma suihku.

Jos Olyaa tunsi ollenkaan ja oppi edes hiukan ymmärtämään tämän tapoja, saattoi huomata, että naisen elämä ja rutiinit olivat täynnä pientä arkipäiväistä masokismia ja liiallisten mukavuuksien välttelyä. Kaiken sen tarkoitus oli pitää venäläisnaisen ruumis ja mieli virkeänä.

Nyyhkytysten vaiettua Akira katsoi vielä hetken ovea ja asettui sitten selälleen sohvalle. Hän tuijotti kattoa muistaen vielä pätkiä unestaan. Tarkoittiko tämä, että hänen aikansa alkoi olla lopussa? Veisikö vielä kauan, ennenkuin riimut lopulta puristaisivat hänet hengiltä? Kysymykset vilahtelivat miehen mielessä tuon kuunnellessa suihkun kohinaa. Aina uudelleen samat sanat palasivat hänen mieleensä. Sanat jotka hän oli unessaan kuullut.

Yllättäen Akira nousi istumaan. Ääni oli kuulunut naiselle. Ja jos hän yhtään mietti sanojen merkitystä, tarkoittiko se sitä, että hän oli pettänyt jonkun naisen, ja saanut siksi tämän kirouksen ylleen? Mitä ihmettä hän oli tehnyt ensimmäisessä elämässään, ansaitakseen tälläisen kohtelun? Akira ei kyennyt keksimään mitään niin pahaa.

Toisaalta, jos hän kirouksen vuoksi oli tunteeton, ei ollut ihme ettei Akira pystynyt keksimään mitään suurta loukkausta. Ehkä hän ei koskaan saisi tietää. Akira kaivoi laukustaan hänen ainoan arvokkaan kirjansa. Hän oli saanut sen eräältä vanhalta noidalta, jota oli yrittänyt auttaa, kun vanhus ei siihen enää itse ollut kyennyt. Hän selaili vanhahkoa kirjaa vailla suurempaa syytä. Hän teki sitä usein ollessaan hermostunut.

Olya asteli ulos suihkusta, kietoen valtavan kylpypyyhkeen ympärilleen ja asteli sitten ulos huoneesta. Avattuaan makuuhuoneensa oven, nainen lehahti tummanpunaiseksi muistaessaan, että hänellä oli nykyään kämppäkaveri. Väliaikainen unohtaminen ei johtunut viinasta. Nainen, joka kiskoi viinaa enemmän kuin moni mies, muistiaan menettämättä tai edes kunnolla humaltumatta, ei muistiaan menettänyt parista yömyssystä. Kyse oli vain siitä, että Olya oli asunut kymmenen vuotta yksinään. Tavat olivat pinttyneet ja ajoittain yksinkertaisetkin asiat saattoivat unohtua.

”Huomenta”, nainen sanoi kävellen avokeittiöönsä keittääkseen vahvaa venäläistä teetä, jolla aloitti aina päivänsä. ”Haluatko, että päästän sinut kirjastooni heti aamusta, vai maistuuko sinulle aamiainen?”

Nainen kurkisti jääkaappiinsa miettien mitä itse söisi. Häntä ei olisi välttämättä huvittanut keittää puuroa.

”Teen tänään töitä kotona, joten tulen valtaamaan ainakin työhuoneeni pöydän. Voit tutkia kirjoja joko työhuoneessani tai täällä. Saat vapaasti valita, mutta varoitan jo etukäteen, että minulla on muutama puhelu soitettavanani tänään. Katsotaan muutaman tunnin kuluttua, jos keksisimme sinulle jotain työtä tälle päivälle. Minulla olisi pari hoidettavaa asiaa, jotka sinä voisit tehdä”.

"Huomenta.", Akira totesi nostamatta katsettaan kirjasta jota selasi. Hän sulki kirjan ja nousi ylös ja puki kauluspaidan ylleen. Hän ei omistanut pahemmin vaihtovaatteita. Hän verhosi kirotun kehonsa jälleen piiloon ja työnsi kirjansa takaisin laukkuunsa.

"Jos vain sopii, aloittaisin mielelläni nyt.", Mies kääntyi Olyaa kohti ja katsoi naista intensiivisesti. Hän halusi uppotua loitsuihin nyt, kun vielä muisti unensa. Hän pelkäsi unen katoavan hänen mielestään ennemmin tai myöhemmin. Hän voisi jossain välissä pitää tauon ja hankkia sitten itselleen ruokaa.

Akira kääri paitansa hihoja ylös ja keräsi vuodevaatteet sievään pinoon sohvan käsinojalle, jossa ne eivät olisi tiellä, mutta kuitenkin valmiina seuraava yötä varten. "Voin lukea tässä."