Koepeli (Kaksinpeli: Shakur ja Jilli)

Olya nyökkäsi Akiralle jääkaapin uumenista, mutta tietenkään mies ei sitä nähnyt jääkaapin oven ollessa edessä. Ilokseen nainen oli löytänyt itselleen venäläiseen tapaan valmistetun piirakaan. Se sisälsi kaalia ja sieniä, sekä lihaa. Hymyillen tämä nappasi sen jääkaapista itselleen ja nyökkäsi sitten jälleen Akiralle merkiksi, että hän voisi tulla siirtämään kirjahyllyn työhuoneessa. Tällä kertaa kuitenkin niin, että mies näki hänen päänsä liikkeen. Puhumaan nainen ei sillä hetkellä kyennyt, koska hänen suunsa oli täynnä piirakkaa. Kyseinen tosiasia olisi tehnyt naisen puheesta pelkkää mongerrusta.

Autettuaan Akiran alkuun loitsukirjojen kanssa ja saatuaan hiukan murua rinnan alle Olya saattoi aloittaa työnsä. Paperityöt olivat viimepäivinä lähteneet kasautumaan oikein urakalla ja niiden tekeminen ja tarkastaminen vei naiselta koko aamun. Hän soitti muutamia puheluita, joista melkein jokainen käytiin kiivaasti venäjäksi. Muutaman kerran tempperamenttinen nainen korotti jopa ääntään raivoissaan, tehdessään jotain asiaa selväksi.

Puoleen päivään mennessä hän oli kuitenkin saanut kaiken hoidetuksi ja kaipasi ruokaa. Se tarkoitti, että hänen olisi mentävä kauppaan.

”Akira”, nainen sanoi astellessaan työhuoneensa ovelle. ”Lähden kauppaan. Katsotaan sen jälkeen niitä sinun tehtäviäsi, jotka kuuluvat sopimukseemme. Saat syödäksesi samalla. Tuollainen ruipelo kaipaa vähän lihaa luitten päälle”.

Akira seurasi Olyaa jälleen tuon salaiseen pieneen kirjastoon, ja hamusi sieltä itselleen sylillisen kirjoja. Hän valitsi vanhimmat ensin, koska jostain syystä hänellä oli tunne, että jos hänen kirouksestaan olisi jossain kirjassa, sen täytyi olla vanha. Vaikka Akira ei tiennytkään mikä oli hänen ensimmäinen elämänsä, hän arveli olevansa vanha.

Palatessaan sohvalle lukemaan kirjoja Akira unohti tyystin koko muun maailman. Hän luki polvet vasten rintaansa, nenä lähes kiinni kirjassa jota luki. Jos Olya olisi katsonut häntä, hän olisi huomannut miehen muodostavan lukemansa sanat huulillaan. Niin ne jäivät parhaiten hänen mieleensä. Akira ei ollut mikään hidas lukija, mutta ei myöskään nopea, sillä mies luki jokaisen sanan ajatuksella ja painoi ne mieleensä.

Vaikka Akira toki olisi voinut vain selata kirjat yksi toisensa jälkeen läpi etsiessään tiettyä asiaa, hänellä harvoin kuitenkin oli näin hyvä mahdollisuus päästä oppimaan uusia loitsuja, niimpä mies käytti sen hyväkseen ja aikoi ottaa kaiken ilon irti tästä uudesta sopimuksesta.

Olyan kutsuessa hänen nimeään Akiralta kesti hetki ennenkuin hän malttoi nostaa katseensa kirjasta. "Selvä.", Mies nyökkäsi, ja palasi takaisin kirjan lukuun.

Ei mennyt kahta tuntia kauempaa kun Olyan keittiössä kattilasta kuului iloinen porina ja keittiön täytti eksoottisten mausteiden tuoksut. Kaupassa käydessään nainen oli hamstrannut ruokaa ja ruokatarpeita sen verran, että selviäisi Akiran kanssa pari päivää.

Silloin ovikello soi. Olya vilkaisi uuninsa kelloa ja kurtisti kulmiaan. Luultavasti joku kaipaisi jälleen hänen noitavoimiaan.

”Akira, ole kiltti ja mene työhuoneeseeni hetkeksi kirjojesi kanssa. Tarvitsen olohuonetta”, Olya sanoi astellessaan ovelle.

Oven takana tosiaan seisoi nainen. Kyseinen nainen oli ihminen. Vaikka Olya ei auttanut mielellään ihmisiä, hän kykeni tienaamaan pientä pimeää rahaa ennustamalla ihmisille. Vaikka maailma oli muuttunut vuosituhansien aikana, ihmisiä kiinnosti edelleen tähdet, astrologia ja ennustaminen. Nykyään he olivat jopa valmiita maksamaan aidoille noidille isoja summia ennustamisesta, jos saivat vastauksia kysymyksiinsä.

”Hei Tiffany”, Olya hymyili ystävällisesti päästäessään naisen sisään.

Tiffany oli surusilmäinen nainen. Luultavasti kutakuinkin Akiran ikäinen. Hän oli siro kuin pajunvitsa ja viimeisen päälle pukeutunut ja laittautunut. Hän näytti todella surkealta surullisine suurine silmineen siinä Olyan eteisessä.

”Hei Olivia”. Oli ihmisiä, jotka eivät osanneet lausua kunnolla Olyan oikeaa nimeä, suurin osa heistä oli amerikkalaisia ja näitä ihmisiä venäläisnainen oli neuvonut kutsumaan häntä Oliviaksi. Myös Tiffany kuului näihin naisiin. ”Minulla on ikävä tunne siitä, että mieheni pettää minua”. Nainen suorastaan nyyhkytti ja Olya ohjasi hänet olohuoneeseen sohvalle.

Kuullessaan Olyan sanat Akira melkein huokaisi. Eikö nainen voinut antaa hänen lukea rauhassa? Mitään kuitenkaan sanomatta Akira nousi sohvalta ja keräsi kirjat syliinsä ja suunnisti niiden kanssa Olyan työhuoneeseen. Hän laski kirjat lattialle oven lähelle ja sulki oven, ja jäi sitten istumaan lattialle.

Hän jatkoi lukemistaan, mutta kuunteli samalla mitä olohuoneessa tapahtui. Pettämistä? Olisiko hän saattanut pettää unessaan olevaa naista? Saattoiko moisen syyn takia kirota näin vahvasti? Akira ei ymmärtänyt tunteiden päälle, joten hän ei osannut sanoa. Hän päätti kuitenkin kuunnella puolella korvalla, mitä Olyan vieras sanoisi. Ehkä hän pystyisi siitä päättelemään jotain.

Oli kuitenkin vaikeaa keskittyä kahteen asiaan, varsinkin jos toinen asioista vei täysin hänen huomionsa ympärillä tapahtuvaan. Niimpä Akira laski kirjan syliinsä ja nojasi takaraivoaan ovea vasten ja keskittyi kuuntelemaan. Se olisi luultavasti epäkohteliasta, mutta Akira tahtoi ymmärtää.

Olya oli nopeasti oppinut pitämään ennustamiseen tarvittavat loitsutarvikkeet olohuoneessa, nopeasti käsiensä saataville. Itseasiassa se kaikki oli rekvisiittaa, joka sai ihmiset kuvittelemaan, että ennustaminen olisi jotenkin vaikeaa. Se taas sai ihmiset hakeutumaan mieluummin noitien luo ja heidät myös maksamaan enemmän. Tämän kikan osasi jokainen noita, joka joskus oli ollut kipeässä rahan tarpeessa. Oikeastaan siihen tarvittiin vain kynttilä, yksi kivi ja ihokosketus. Pelkkä ihokosketuskin riitti tietyissä tilanteissa, mutta koska tarkoituksena oli etsiä jotain tiettyä asiaa, niin kivi ja oikean värinen kynttilä auttoivat tässä.

”Sinä tiedät miten tämä toimii Tiffany? Minun tuskin tarvitsee sinua ihmeemmin opastaa”, Olya sanoi valmisteltuaan olohuoneenpöydälle rekvisiittansa. Tiffany taas nyökkäsi toiselle naiselle ja ojensi jo kätensä, jotta noitanainen saattoi tarttua siihen. Kahdella erillisellä käden heilautuksella verhot menivät kiinni ja pöydällä olevat kynttilät syttyivät. Kun valaistus oli oikea tunnelman luomiseksi noita saattoi tarttua asiakkaansa käteen.

Heti silmänsä suljettuaan Olya pääsi kiinni mielikuviin, joita kaipasi. Hetken aikaa hän joutui niitä selamaan kunnes löysi vastauksensa. Tiffanyn mies tosiaan petti naista. Vieläpä naapurin parikymppisen tsirbulan kanssa. Mies oli selvästi tuoreemman tavaran päälle, vaikka Tiffanykaan ei vanha ollut.

”Olet aivan suotta huolissasi Tiffany”, Olya kuitenkin hymyili naiselle. ”Miehesi jumaloi sinua kultaseni”.

Rahasta ennustamisen perussääntöihin kuului se, että asiakkaalle kerrottiin mitä hän halusi tietää, eikä missään nimessä sitä miten asiat oikeasti olivat.

Akira kuunteli ennustusta eikä ollut varma, puhuiko Olya totta. Jokin naisen äänensävyssä sai hänet epäilemään. Toisaalta, Akira ei oikastaan välittänyt, mikä oli totuus. Jos Olya olisi sanonut vieraalleen että mies tosiaan petti häntä, Akira olisi halunnut kuulla reaktion. Nyt kun hän ei saisi toivomaansa reaktiota, hän nosti jälleen kirjan eteensä ja alkoi lukea.

Keskittyessaan lukemaan Akira unohti jälleen ympäristönsä. Ääneti hän alkoi mutisemaan sanoja joita luki ja havisutti paperisia sivuja kääntäessään sivua. Hän tosiaan yritti oppia muistamaan koko kirjan ulkoa, ja vaikka Akiralla olikin erittäin hyvä loitsumuisti, kokonaisen kirjan ulkoa opettelu oli silti jopa hänellekkin liikaa, ainakin yhdeltä luku kerralta.

Tiffany lähti Olivian luota kiitellen tätä vuolaasti. Nuori vaimo oli todella helpottunut siitä, että aviomies ei pettänytkään häntä. Tässä näki jälleen sen, että ihmiset halusivat kuulla vain tietyn totuuden. Jos Olya olisi sanonut Tiffanylle karun totuuden päin naisen nättiä naamaa, tämä olisi raivostunut venäläisnaiselle, eikä suinkaan omalle aviomiehelleen. Lisäksi tämä olisi luultavasti kieltäytynyt maksamasta toiselle ennustuksesta, joka ei ollut tämän mieleen. Ihmismieli oli niin kovin yksinkertainen ja helposti luettavissa. Olya taas tyytyi vain nyökyttelemään ystävällisesti, vakuuttelemaan tätä asioiden paremmasta puolesta ja laskemaan rahojaan, jotka sai naiselta maksuksi väärästä ennustuksesta. Bisnes oli bisnestä ja se vietiin loppuun saakka kunnialla.

Kun ulko-ovi sulkeutui Olya saattoi vaipua hetkellisen ruumiillisen romahduksen valtaan. Hänen sydämensä oli takonut hullun lailla ennustamisesta asti. Loitsu oli ollut toista tasoa ja verotti voimia. Ei tietenkään yhtään niin paljon kuin korkeamman tason loitsut. Siitä ei ollut kuitenkaan lähellekkään vuorokautta, ei edes kokonaista kahtatoista tuntia, kun Olya oli lausunut neljännen tason loitsun. Neljännen tason loitsu vaati yleensä kahden vuorokauden levon ruumiin palautumisen normaaliksi.

Nyt Olya sitten haukkoi henkeään ja piteli rintaansa, joka tuntui halkeavan. Hengittäminen oli vaikeaa ja rauta maistui naisen suussa. Noituus oli pirullista, varsinkin ruumiin heiketessä luonnollisella tavallaan vuosien myötä. Olya ei ollut enään mikään tyttönen ja päivä päivältä kauempana siitä tyttösestä.

”Akira!” Olya sai kähistyä huudon ulko-ovensa luota. Hänen jalkansa eivät enään kantaneet ja hänen oli ollut pakko vajota polvilleen oven eteen. Naisen silmissä sumeni hiljalleen.

Kaikki menisi kuitenkin pian ohi. Olo jäisi kuitenkin ikävän heikoksi hetkeksi aikaa ja Olyan olisi pakko levätä hetken. Jos mies hänen asunnossaan ei tulisi auttamaan hän joutuisi lepäämään niin sanotusti kynnysmatollaan, vaikka hänellä ei sellaista ollut.

Akira nosti päätään kirjasta. Oliko Olya juuri huutanut häntä? Hän oli ollut niin uppoutunut kirjaansa, ettei ollut varma oliko kuullut omiaan. Akira sulki kuitenkin kirjan ja nousi. Hän raotti ovea ja kurkisti olohuoneeseen. Kun hän ei nähnyt Olyaa ja tuon asiakasta hän astui ulos työhuoneesta ja vilkaisi sitten eteiseen päin, jossa Olya istui lattialla heikon näköisenä.

Akira asteli naisen luokse ja kyykistyi tämän eteen. "Kutsuitko?", Hän ojensi kätensä naiselle jotta voisi auttaa tämän pystyyn. Akira näki naisen olevan väsynyt loitsimisesta. Hetken aikaa nuori mies mietti, oliko loitsiminen yhtä tuskallista Olyalle, kuin hänelle itselleen? Hänelle tuska tuli riimuista, jotka tuntuivat puristavan häntä aina jos hän käytti voimiaan enemmän.

Autettuaan naisen pystyyn, Akira auttaisi tuon joko omaan makuuhuoneeseensa lepäämään, tai minne nainen sitten haluaisi.

Noidan vanhetessa loitsiminen kävi aina vain vaikeammaksi. Mikä oli sinänsä ironista, sillä juuri kun noita oppii hallitsemaan energiaa ja sen virtauksia, ruumis alkaakin lahota alla, eikä kestä enään sitä, mitä kesti nuorempana. Kipu oli fyysistä väsymystä. Ei suinkaan samanlaista kuin Akiralla kirouksen vuoksi. Liiallinen loitsinta saattoi jopa johtaa noidan kuolemaan. Se ei ollut mitenkään tavatonta, jos nuori noita ei tunnista rajojaan. Olyan tapauksessa oli käynyt myös niin, että henkiset tuskat ja kärsimys heikentävät noidan voimaa. Menetykset ja niiden aiheuttama tuska olivat tehneet Olyasta fyysisesti paljon heikomman loitsimiseen kuin hänen ikäisensä noidan kuuluisi olla.

Nainen yritti huutaa miestä vielä toistamiseen, mutta se sattui kurkkuun. Mies kuitenkin saapui kuitenkin hänen luokseen, aivan kuin hänen olisi kuulunut olla paikalla naisen tarvitsiessa häntä. Nainen sai kähistyä Akiralle kaksi sanaa samalla, kun tarttui miehen ojennettuun käteen. Ne olivat 'sohva' ja 'vodka'. Toivon mukaan toinen ymmärsi sen mitä nainen haki takaa, ainakin viimeisellä sanalla, sillä mies oli jo auttamassa häntä sohvalle.

Olya vajosi selälleen pehmeälle sohvalleen. Hänen kasvonsa olivat hennon, kylmän hien peitossa ja hänen oli pakko nostaa käsivarsi hetkeksi silmiensä eteen. Jos se omasta puolestaan helpottaisi pään pyörimistä. Hänen kurkkunsa oli sahvalle päästäessä sen verran parempi, että hän saattoi kuiskata hennon kiitoksen Akiralle ja pyytää tätä laskemaan hellan levyn lämpötilaa ja pyöräyttämään kauhalla pataa, jotta ainekset hiukan sekoittuisivat. Olyalla menisi kuitenkin tovi, ennen kuin hän pääsisi ylös sohvalta.

”Voit ottaa itsellesi saman tien ruokaa jos haluat”, Olya kuiskasi hiljaa, edelleen silmät käsivarren alla suljettuina.

Akira auttoi Olyan sohvalle ja muisteli sitten hetken mistä nainen oli viime iltana taikonut esille vodkapullonsa, ja nouti sen naiselle. Hän laski pullon pöydälle ja asteli sitten keittiöön tekemään kuten nainen oli pyytänyt. Akiralla oli omituinen tunne. Kuin hän olisi tehnyt vastaavaa ennenkin. Oliko hän jossain elämässään ollut jonkun apulainen tai palvelija?

Akira piti tätä täysin mahdollisena. Ehkä hän oli syntynyt köyhään palvelussukuun, tai sitten hän oli ollut vanhan noidan oppilaana? Hän ei voinut tietää, mutta tunne pysyi. Hän hämmensi pataa mietteissään ja palasi sitten olohuoneeseen tarkistamaan Olyan tilan.

"Oletko kunnossa?", Akira sai hymyiltyä hieman, pienen yrittämisen jälkeen. Hymy kuitenkin katosi melko pian. Aina välillä hän mietti, miksei kyennyt käyttämään kasvojensa lihaksia niin kuin muut. Toisaalta, hän ei tuntenut sille varsinaista tarvetta. Hän pakottautui hymyilemään, koska tiesi muiden tekevän niin.

Oloaan rauhoitellessaan Olya pystyi kuitenkin kuuntelemaan Akiran liikkeitä. Hän tiesi milloin mies asetti vodkapullon olohuoneen pöydälle ja milloin tämä asteli keittiöön hämmentämään pataa. Kyseinen tarkkaavaisuus ei ollut kuollut kymmenenkään vuoden jälkeen. Aikanaan hän oli kuitenkin hyödyntänyt sitä lastensa kaitsemiseen. Nainen oli joutunut aikanaan kuuntelemaan korvat höröllään lastensa touhuja tietääkseen mitä nämä tekivät ja milloin äidin oli riennettävä torumaan lapsiaan pahan teosta.

Olya huomasi itkevänsä, vasta kun kyynel oli vierinyt hänen poskeaan alas kaulalle. Hän pyyhkäise sen nopealla käden liikkeellä pois, ennen kuin Akira palasi keittiöstä.

Tavallaan oli ihan mukavaa, kun asunnossa oli muutakin kuin tukahduttava hiljaisuus, joka nieli naisen valtaansa varsinkin öisin. Painajaiset ja ikävät muistot nousivat pintaan varsinkin yöaikaan, yksin kylmässä sängyssä.

Nainen hymyili Akiralle takaisin, kammetessaan itsensä istuvaan asentoon: ”En minä vielä taida kuolla, joten kyllä. Taidan olla ainakin jonkinlaisessa kunnossa”.

Olyan olo oli kuitenkin edelleen hutera. Hyvin hutera.

”Tekisitkö vielä yhden palveluksen”, Olya kysyi nojaten otsaansa kämmeneensä ja kättään polveensa. Aivan kuin hänen päänsä olisi painanut usemman kilon enemmän kuin yleensä. ”Muistatko laukun, joka minulla eilen oli töistä lähtiessäni? Se on makuuhuoneessani lattialla, sängynpäädyssä. Hakisitko sieltä sikarini ja sytyttimeni. Tähän heikotukseen ei enään vesi riitä”.

Akira katsoi vielä hetken aikaa Olyaa ja tämän hymyä. Miksi hymyileminen oli hänelle työn ja tuskan takana? Mielessään Akira huokasi ja suoristi sitten selkänsä, lähtien astelemaan kohti Olyan makuuhuonetta. Hän pääsi makuuhuoneeseen ja vilkuili hetken ympärilleen ennenkuin huomasi laukun josta Olya oli puhunut. Hän penkoi laukusta tavarat jotka nainen halusi ja palasi niiden kanssa sitten olohuoneeseen.

"Näytänkö sinulle, mitä tapahtuu kun käytän loitsuja?", Akira kysyi yllättäen. Hän muisti että oli ainoastaan näyttänyt riimunsa naiselle, mutta ei sitä miten ne käyttäytyivät hänen loihtiessaan. Akira päätti tehdä jonkin aivan pienen ja mitättömän taian, sytyttää liekin sormensa päähän sytyttääkseen Olyan sikarin.

Mies avasi kuitenkin ensin kauluspaitansa jotta nainen näkisi kunnolla mitä tapahtuisi. Sitten hän sytytti pienen liekin sormensa päähän, ojentaen sitä naiselle jotta tuo saisi tulta sikariinsa. Loihtiessaan, vaikkakin niin mitätöntä, Akiran riimut alkoivat hohtaa punaisempina ja levitä. Ne näyttivät kuin eloon herääviltä käärmeiltä jotka kiemurtelivat itsensä pidemmälle hänen kehoonsa. Pieni kivun irvistys kävi Akiran muuten ilmeettömillä kasvoilla. Kipu oli pientä tälläisessä mitättömässä loitsussa.

Kun Akira antoi liekin kuolla sormenpäästään, riimut lakkasivat hohtamasta ja palasivat ennalleen.

Olyan olo helpottui sen verran, että kykeni nousemaan istumaan. Hän saattoi näin kurottautua ottamaan vodkapullon ja kiertämään sen korkin auki. Tässä tilanteessa ei tarvittu lasia. Ensimmäinen kulaus juotiin pullon suusta ja myös sitä seuraava. Naisen olo oli edelleen todella heikko. Nyt hänen pitäisi levätä ainakin kolme päivää, ennen kuin pystyisi tekemään minkäänlaista magiaa, ellei halunnut sitten tuupertua.

”Kiitos”, Olya sanoi, kun Akira toi hänelle hänen sikarinsa.

Paksuksi nypitty, siisti kulmakarva kohosi kysyvästi, kun Akira aloitti riimuistaan. Mis ei todella ollut kertonut niistä. Samalla kun mies riisui paitaansa, venäläisnainen kaivoi sikaria askistaan. Luontevasti hän otti tulta Akiran sitä tarjotessa. Samalla hän katseli kiinnostuneena riimuja ja toisen ilmeitä.

”Haluatko kertoa tarkemmin kirouksestasi? Sinä siis synnyt yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä muuta?” Olya kysyi kiinnostuneena. Jos mies suostuisi kertomaan asiasta, nainen voisi auttaa ehkä enemmänkin.

Akira nosti paitansa jälleen lattialta ja puki sen ylleen ja kyykistyi istumaan lattialle kantapäidensä varaan. Hän ei kuitenkaan sulkenut paitaansa. "Tämä tässä", Akira osoitti rinnassaan olevaa riimukirjoitusta. "Luultavasti tuhoaa sydämeni, jossain vaiheessa.", Hän jatkoi. Hetken aikaa mies joutui itse miettimään, mitä kaikkea hän tiesi kirouksesta. Hän olisi luultavasti tiennyt kaiken, jopa sen miten kirous puretaan, jos pystyisi muistamaan entiset elämänsä.

"Kirous tulee tappamaan minut siis jossain vaiheessa. Minä näen unia entisistä elämistäni, mutta en koskaan pysty muistamaan niitä kunnolla.", Akira selitti. Puhuminen oli takeltelevaa, sillä hän ei oikein tiennyt mitä kaikkea pystyi kertomaan. Hän ei tiennyt oliko kirouksessa jokin rajoitus hänen puheelleen. "En oikein tiedä itse siitä tämän enempää. Riimut alkavat tukahduttaa minua loitsiessani. Se on tuskallista ja uuvuttavaa. Lopulta ne tappavat minut."

Akira painoi päänsä ja katsoi lattiaa, miettien miten jatkaa.

Olya kuunteli kiinnostuneena, pää kallellaan Akiraa. Välillä hän mutristi huuliaan miettiväisen näköisenä, poltellen sikariaan samalla. Sikarista leijui huoneeseen vahva, makea, kirsikkainen tuoksu. Miehen puhuessa hän oli kavanut pöytänsä laatikosta esiin lasisen tuhkakupin, johon saattoi karistaa sikarinsa tuhkat. Olya poltti vähän. Yksi askillinen saattoi kestää hänellä parikin viikkoa. Nyt hänestä tuntui, että tarvitsisi savut. Ohimennen hän nappasi nopean ryypyn vodkasta.

”Sinulla ei sitten varmaankaan ole tietoa siitä, kuinka kauan tuota on jatkunut?” Olya halusi varmistaa asian.

Loitsu vaikutti korkeatasoiselta magialta, koska se oli saattanut jatkua jopa vuosituhansia.

”Tiesitkö, että tämän tasoinen magia vaatii loitsun ylläpitäjän, pysyäkseen kasassa?”

Akira pudisti päätää Olyan kysymykselle. "En tiedä. Olen laskenut unistani noin 56 erilaista elämää, ja aina joskus tulee uusia.", Akira huokaisi ilmeettömänä. Hänellä ei ollut mitään takeita siitäkään, että tuokaan piti paikkaansa.

Akira nosti toisen kätensä ja osoitti otsansa riimua. "Asethiah, uskon sen olevan nimeni.", Hän totesi. Riimukirjoitusten ilmestyttyä hän oli ryhtynyt opiskelemaan riimujen lukemista, ja oli ensimmäiseksi selvittänyt otsansa riimut. Tietenkään hän ei voinut tietää, oliko se edes nimi, vai jokin aivan muu, mutta hän epäili näin olevan.

Miehen silmät levisivät aavistuksen Olyan viimeisten sanojen myötä. Hän ei ollut ajatellutkaan tuota, vaikka tiesi sen. Hänelle ei ollut tullut moinen yksinkertainen yksityiskohta mieleenkään kertaakaan hänen miettiessään purkauskeinoa.

”Eli olet helposti yli kaksituhatta vuotta vanha. Jopa useampia tuhansia vuosia vanha”, Olya laski nopeasti päässään Akiran mahdollisen iän. Jos mies sanoi erottavansa unissaan noin 56 elämää ja jos hän eläisi arviolta aina noin kolmikymppiseksi. Vaikka mies syntyisi aina samana hetkenä uudestaan kun kuoli se tekisi silti lähemmäs kaksituhatta vuotta ikää. ”Se on paljon ikää”.

Olya nousi seisomaan, mutta vajosi saman tien takaisin sohvalle istumaan päätään pidellen. Hänen päässään heitti heti kun hän yritti jotain istumista rankempaa.

”Hyvin todennäköisesti maailmassa on edelleen esine, joka pitää loitsuasi yllä”, Olya sanoi pitäen silmiänsä tiukasti kiinni. ”Jos esine olisi tuhoutunut, niin kirous olisi jo haihtunut. Kukaan noita ei elä kahtatuhatta vuotta pitääkseen loitsua yllä, joten muuta vaihtoehtoa ei käytännössä katsoen edes ole. Eli siis sinun on yritettävä etsiä se esine poistaaksesi kirouksesi, koska kyseinen noita tuskin on enään elossa”.

Mies huokaisi raskaasti naisen sanoille. Mikäli moinen esine oli todella pitämässä hänen kiroustaan yllä, se tarkoitti sitä että hänen olisi joko yritettävä muistaa ensimmäinen elämänsä, sekä kyseinen esine, tai etsittävä jokainen maailman vahva taikaesine ja tuhottava ne. Kumpikaan vaihtoehto ei ollut helppo. Vaikka Akira pystyisikin näkemään unessaan ensimmäisen elämänsä, hän ei kyennyt muistamaan sitä.

Hän nosti katseensa Olyaan, ja hänen silmistään paistoi tuska. Hän olisi halunnut päättää surkean elämänsä siihen, jos ei olisi tiennyt joutuvansa samaan jamaan uudestaan heti synnyttyään ja saatuaan ensimmäiset unensa. Millä ilveellä hän saisi itsensä ulos tästä sopasta.

"Onko sinulla ideoita?"

Olya uskalsi viimein avata silmänsä. Hänen sikarinsa oli palannut kädessä loppuun, joten hän tumppasi sen vähän mitä siitä oli jäljellä tuhkakuppiinsa, napaten nopeasti pullon pöydältä ottaakseen siitä uuden huikan. Vodka tekisi hänen olostaan varmasti pöhnäisen ja entistä huteramman, mutta sen pehmeä polte kurkussa tuntui kuitenkin rauhoittavalta.

”Se voi olla melkein mitä vain”, nainen sanoi. ”Luultavasti metallia ja vielä pronssia. Sitten uskoisin siinä olevan jotain mineraalia ja jotain muuta, mikä yhdessä pronssin ja mineraalin kanssa vahvistaa kirousta. Ja tietysti se omaa varmastikkin aikansa piirteitä, eli siis myös sinun ensimmäisen elämäsi ajan piirteitä. Vanhoja pronssiesineitä on maailmassa aika paljon ja ainakin puolet niistä ovat jotenkin noiduttu. Sinulla on siis työsarkaa. Tietysti kirjoistani voi löytyä edelleen viitteitä siihen esineeseen. Jo loitsun löytyäminen auttaisia asiaa, koska sillä voitaisiin karsia pois vääränlaisia esineitä”.

Akira nyökytti päätään ja painoi jokaisen Olyan sanan visusti mieleensä. Hän voisi myös yrittää tutkia noita legendoja, jos vaikka hänen otsassaan oleva sana tai nimi sattuisi tulemaan esiin jostain. Ehkä se olisi kirouksen nimi, ehkä esiinen tai paikan. Akira ei mitenkään voinut olla varma.

Hän nousi ylös ja alkoi astella edestakaisin yrittäen pakottaa itsensä muistamaan unia joita oli nähnyt. Hän mietti oliko nähnyt minkäänlaisia merkittäviä esineitä unissaan. Hänen oli pakko muistaa. Pakko.

Akira hoki tuota mantraa itselleen astellessaan edestakaisin olohuoneessa, kädet selkänsä takana, alahuultaan järsien.

”Voin kolmen päivän kuluttua auttaa, jos saisin loitsuilla vihjeen tuosta sinun kirouksestasi”, Olya sanoi. ”Sitä ennen käteni ovat sidotut. Ajattelemani loitsu on myös hyvin korkeatasoista taikuutta. Tarvitsen siihen kaikki voimani tai on hyvin mahdollista, että kuolen siihen. Sen loitsun jälkeen tarvitsen useamman päivän ajan apua, koska tuskin pystyn liikkumaan kovin pitkiä matkoja yksikseni, jos pystyn edes seisomaan tai istumaan. Jos olet valmis auttamaan minua sen jälkeen, niin minä puolestani autan sinua”.

Olyan ilme oli vakava. Hänellä tosiaan oli idea, mutta kaikki hänen Akiralle kertoma oli totta. Jos hän ei nyt lepäisi kunnolla hän tosiaan saattaisi kuolla tai vaipua koomaan. Sitä nainen ei halunnut. Hän oli päättänyt jatkaa elämäänsä, vaikka Daniel ja lapset olivatkin poissa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään hyvää syytä lopettaa sitä ennen aikojaan. Kuolema korjaisi hänet ennemmin tai myöhemmin. Turha sitä oli hoputtaa syyttä suotta.

Akira seisahtui ja katsoi ilmeettömänä Olyaa. Hän nyökkäsi vakavan oloisena. "Minä autan.", Hänellä oli tunne, että tästä naisesta saattaisi todellakin olla hänelle jonkinlaista apua. Ja vaikka naisen loitsu ei auttaisikaan, se olisi silti merkittävää Akiralle. Kukaan ei oikeastaan ollut koskaan häntä näin paljoa auttanut. Ainakaan hän ei muistanut.

"Kerro vain mitä tarvitset.", Akira asteli Olyan eteen ja kumartui eteenpäin, katsoen vakavilla silmillään suoraan naisen silmiin. Hän yritti etsiä merkkiä siitä, miten hyvissä voimissaan Olya oli sillä hetkellä. Nainen kuitenkin vaikutti melko heikolta.

”Joudut odottamaan Akira”, Olya sanoi painottaen jokaista sanaansa. ”Minä en halua kuolla. Olen käyttänyt jo nyt liikaa voimiani. Kuten näet, menen heikkoon kuntoon jo alemman tason loitsuista ja se mitä aion yrittää on seitsemännen tason magiaa. Ei mikään pikku juttu. En voi millään tehdä sitä heti”.

Olyan oli pakko asettua pitkäkseen sohvalle.

”Taidan yrittää nukkua hetken”, nainen sanoi voipuneella äänellä ja sulki silmänsä. Juuri silloin olisi voinut kuvitella, että Olya oli paljon vanhempi. Rasitus näytti tuovan hänelle kymmeniä vuosia ikää lisää.

Akira nyökkäsi ymmärtävänä ja suoristautui. Hän katseli kuinka Olya asettui makuulleen sohvalle ja kävi sitten hakemassa kirjapinon takaisin olohuoneeseen, asettuen sohvan lähelle sitten istumaan.

Hän aikoi tarkkaila Olyaa aina välillä lukemisensa ohesta, ja jos nainen tarvitsisi hänen apuaan, Akira olisi tarpeeksi lähellä ja kuulisi varmasti lukemisenkin keskeltä Olyan puheen. Akira avasi kirjan jota oli lukenut aiemmin ja hapuili toisella kädellään sitten laukkuaan, josta hän hapuili esiin lukulasinsa.

Useimman osan ajasta Akira ei edes muistanut omistavansa huonompaa näköä saati laseja. Jos hän ei pitänyt lasejaan päässään koko aikaa, hän usein tuppasi unohtamaan ne laukkuunsa ja luki kirjoja nenä kirjoissa kiinni.

Olya nukkui peräti viisi tuntia. Se oli todella huima määrä hänelle. Nainen nimittäin oli varsinainen yökukkuja tai pikemminkin hän oli vain todella huono nukkumaan. Normaalisti hän kieri ja pyöri sängyssä tunti kausia nukkuakseen vain pari vaivaista tuntia, heräten sitten järkyttäviin painajaisiin.

Akira sai nopeasti huomata, että Olya puhui unissaan. Tai oikeastaan hän vaikersi. Nainen oli nähnyt painajaisia kymmenen vuoden ajan joka yö. Hän ei saanut rauhaa niiltä, eikä asiaa helpottanut laisinkaan se, että edes unilääkkeet eivät auttaneet. Ne saivat naisen kyllä nukahtamaan, mutta eivät poistaneet hänen painajaisiaan. Lääkkeet siis pakottivat hänet viettämään usean tunnin keskellä painajaisiaan ilman mahdollista pakokeinoa niistä.

Kun Olya nukkui Akira saattoi erottaa hänen vaikerruksensa seasta nimiä. Daniel oli se, joka toistui kaikkein useimmin, sitten oli kaksi muuta Dimitri ja Mathew. Loppu puheesta olikin pelkkää vaikerrusta ja yksittäisiä epämääräisiä sanoja, lähinnä venäjäksi. Kenellekkään ei jäänyt varmasti epäselväksi se, että nainen tosiaan näki painajaisia ja oli niistä tuskissaan.

Olyan ruumis kuitenkin suorastaan huusi unta ja lepoa, eikä suostunut heräämään ja jättämään naista rauhaan.