Koepeli (Kaksinpeli: Shakur ja Jilli)

Aina kuullessaan naisen äänen Akira nosti katseensa kirjasta ja tarkkaili Olyaa hetken aikaa. Hän mietti, keitä naisen mainitsemat henkilöt mahtoivat olla. Hän päätti kysyä kunhan nainen vain heräsi.

Jonkin aikaa luettuaan Akira muisti ruuan, joka oli yhä liedellä ja palasi keittiöön sammuttaakseen hellan. Hänen onnekseen ruoka ei ollut ehtinyt palaa pohjaan, niimpä Akira kävi naisen keittiötä läpi ruokailuvälineitä etsiessään, ja saatuaan ruokaa lautaselle hän palasi olohuoneeseen syömään.

Akira ei tiennyt pitikö Olya siitä, että hän söi olohuoneessa, mutta mies oli kuitenkin sen verran varovainen syödessään kirjojen lähistöllä, ettei sotkenut lainkaan. Syötyään Akira palasi jälleen keittiöön ja tiskasi astiansa ja palasi sitten jälleen Olyan vierelle lukemaan.

Viimeinen unikuva, joka jäi kummittelemaan naisen mieleen selvempänä kuin yksikään toinen oli Danielin veriset kasvot. Olyan mieleen suorastaan tulvivat Danielin viimeiset hetket. Olya muisti edelleen, kymmenen vuoden jälkeen, kaiken peilikirkkaana. Aivan kuin se tapahtuisi jälleen. Dimitri ja Mathew olivat kuolleet heti. Daniel oli elänyt hetken pidempään.

”Kultaseni, minä rakastan sinua”, Daniel oli sanonut. ”Muista se, jokaisena päivänä jona elät. Minä rakastan sinua. Olet elämäni valo ja ilman sinua minun elämäni olisi ollut tyhjä. Älä sinä kuitenkaan päätä elämääsi nyt Olya. Jatka sinä elämääsi ja omaa kukoistustasi rakkaani. Sinun aikasi ei ole vielä”.

”Minäkin rakastan sinua Daniel”, niin Olya oli sanonut aviomiehelleen kyyneleet silmissään. Huomaamattaan hän sanoi saman lauseen uudelleen siinä sohvallaan Akiran läsnäollessa. Kyyneleet valuivat naisen silmistä yhtä vuolaina kuin silloin, sinä traagisena päivänä, jona Daniel oli kuollut.

Tällaista kaikki oli ollut kymmenen vuoden ajan. Olya eli jokaisen hetken yhä uudestaan ja uudestaan. Hän joutui näkemään ja omalla tavallaan kokemaan yhä uudestaan ja uudestaan Danielin kuoleman. Oikeastaan oli ihme, että Olya jaksoi elää enään, kun aina silmänsä sulkiessaan hän saattoi nähdä aviomiehensä kuolevan vieressään.

Kuunneltuaan hetken Olyan unissa puhumista, Akira hautautui kirjaansa. Hän ei tällä kertaa ollut nenä kirjassa kiinni, sillä näki lasiensa kanssa paremmin kauempaakin. Ajan myötä Akira myös rentoutui ja unohti jälleen ympäristönsä nojaten rentona toiseen käteensä, käännellessään sivuja toisella.

Akiralla oli myös tapana huitaista hiuksiaan silmiltään lukiessaan. Jonkin aikaa luettuaan mies nosti vihreiden silmiensä katseen ja vilkaisi vielä nukkuvaa Olyaa, juuri kun nainen tunnusti rakkauttaan jotakuta kohtaan. Akira kallisti päätään. Hänen tosiaan pitäisi kysyä Olyalta tästä.

Miehelle ei tullut mieleenkään, että Olya ei välttämättä haluaisi puhua asiasta, tai että asia saattoi olla hyvin kivulias, vaikka Akira näkikin kuinka Olya itki unissaan. Pienesti huokaisten Akira laski katseensa jälleen kirjaan, mistä löytyi mitä mielenkiintoisimpia loitsuja.

Olya avasi silmänsä räpytellen. Hänen asentonsa oli sellainen, että hänen katseensa osui ensimmäisenä sohvan selkänojaan. Kesti hetken aikaa, ennen kuin naisen silmät kykenivät tarkentamaan mitään. Samassa hän tunsi kuumat kyyneleet poskillaan ja tajusi itkeneensä unissaan. Nopeasti hän rupesi pyyhkimään niitä kuin peitelläkseen todistusaineistoa rikoksesta.

Ehkä juuri tämän vuoksi Olya oli nykyään niin huonouninen. Kaikki mahdolliset painajaiset menneisyydestä tekivät kaikkensa päästäkseen hänen nykytodellisuuteensa käsiksi. Kun tämä tukahdutti kaikki tunteensa päivisin, ei menneisyydellä jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tunkeutua hänen uniinsa. Nainen kun oli nukkuessaan täysin suojaton.

Samassa Olya huomasi, että jokaista hänen ruumiinsa lihasta kolotti. Aivan kuin kovan urheilusuorituksen jälkeen. Vaikka hän makasikin pitkällään sohvalla hänellä oli hutera olo. Taikuus oli veemäistä näissä tilanteissa, varsinkin kun Olyan psyykkinen kunto oli rapisemassa painajaisten vuoksi. Hän oli liikaa kiinni menneisyydessään, voidakseen antaa haavoittuneen sielunsa parantua. Se taas vaikutti suoraan hänen fyysiseen kuntoonsa, mikä näkyi oikeastaan vain loitsiessa. Hän oli pienen loitsun jälkeen aivan romuna monta päivää.

Akira havaitsi Olyan liikkuvan silmännurkastaan ja mies nosti päätään hitaasti, lukien ensin keskeneräsen sanan ennenkuin siirsi silmänsä sohvalla makaavaan naiseen. Akira sulki kirjan pamauttaen kannet yhteen hellästi, jotta Olya huomaisi hänen olevan yhä siinä. "Luin eräästä uniloitsusta joskus.", Akira totesi tunteettomalla, monotonisella äänellään.

Mies kurkotti kätensä laukkuaan kohti ja penkoi sieltä yhden omisa kirjoistaan. Nopeasti ja tottuneesti, aivan kuin Akira olisi etsinyt saman loitsun useamminkin kuin kerran, hän käänteli sivuja kunnes löysi etsimänsä. "Tässä.", Akira ojensi kirjaa kohti naista, vaikka tuo ei edes vielä olisikaan kääntynyt häntä kohden.

Likinäköinen noita oli joskus itsekkin yrittänyt päästä unistaan eroon, mutta hänelle se oli turha luulo. unet olivat osa hänen kiroustaan, eikä niistä noin helpolla ja yksinkertaisella loitsulla päästy eroon. Loitsu josta Akira oli puhunut oli melko heikko, ja sen tarkoituksena oli vain pitää unet poissa, täydellisesti. Akira ei edes tajunnut, että Olya olisi jo saattanut kokeilla vastaavanlaista loitsua joskus aikaisemmin. Loitsu oli hieman kuin noitien vastine intiaanien unisieppareille.

Olya hätkähti hieman. Hän oli jälleen unohtanut täydellisesti Akiran läsnäolon. Menisi varmaan pitkään ennen kuin hän muistaisi miehen asuvan hänen kanssaan. Hitaasti ja hyvin varovaisesti nainen hivuttautui istumaan sohvansa käsinojaa vasten. Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen pyjama ja peitto yllään, häntä olisi voinut helposti luulla flunssapotilaaksi.

Olya otti Akiran ojentaman kirjan käsiinsä kulmiaan hiukan kurtistaen. Hänen ilmeensä kuitenkin suli lempeään äidilliseen hymyyn.

”Kiitos, mutta ei kiitos”, Olya sanoi lopulta. ”Minun taitaa olla parempi yrittää päästä painajaisistani eroon luonnollisella tavalla. Loitsut kun eivät poista varsinaista ongelmaa. Ne työntävät vain oireet sivuun, mutta eivät edistä varsinaista paranemista. Ainakaan minun tapauksessani. Huusinko taas?”

Viimeisen kysymyksen kohdalla Olyan ilme vakavoittui ja muuttui todella synkäksi. Hän tiesi, että huusi unissaan ja todella usein. Yhtä usein hän heräsi omaan huutoonsa.

Akira kohautti olkiaan kuin sanoakseen että oli ainakin yrittänyt. Hän itse olisi mielellään päässyt eroon unistaan edes yhdeksi yöksi, mutta ehkä hänen oli kuitenkin määrä kärsiä jokaisesta elämästään öisin. Akira ei tiennyt vastauksia, mutta hän etsisi ne vielä. Hän päättäisi sielunsa loputtoman matkan ja soisi sille vielä levon.

Olyan kysymykselle Akira nyökkäsi ilmeettömänä. "Kuka on Daniel?", Akira kallisti uteliaan oloisena päätään, vaikka miehen tunnetaso olikin kultakalan luokkaa, jonka näki kyllä päällepäin. Akira oli monesti saanut huudot osakseen kysyttyään sopimattomia, mutta mies ei oikein ottanut oppiakseen. Akira oli jopa yrittänyt opiskella ihmisenä oloa, lukenut sosiaalisoitumisesta kertovia kirjoja sekä muita vastaavanlaisia opuksia, mutta hän ei vain kyennyt sisäistämään niiden oppeja.

Oli vaikea esittää tuntevansa jotain, jos ei tiennyt miltä moisen tunteen piti vaikuttaa tai tuntua. Monet ärsyyntyivät Akiraan myös ihan vain siksi, ettei miehen kasvoilta pystynyt lukemaan lähes mitään. Ainoastaan miehen silmissä näkyi tunteita, jos niitä tutki yhtään tarkemmin. Useimmiten miehen silmät olivat täynnä tuskaa ja väsymystä, kuten sanotaan, silmät ovat sielun peili.

Olya huokaisi raskaasti Akiran nyökätessä hänen kysymykseensä vastauksen. Kun tämä kysyi Danielista, Olya kääntyi niin kiivaasti miestä kohti, että hänen päässään rupesi pyörimään todella vauhdilla. Olyan oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ettei pyörtyisi. Mistä Akira oli saanut kuulla Danielista? Sitten nainen ymmärsi puhuneensa varmasti unissaan.

Olya avasi silmänsä hitaasti saadessaan päänsä pyörimisen loppumaan ainakin hetkeksi.

”Daniel on... Oli minun aviomieheni. Hän kuoli kymmenen vuotta sitten”, nainen sanoi. Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä sillä tämän silmissä välkkyi jälleen kuolevan miehen kuva.

Akira nyökkäsi Olyan vastaukselle, eikä hämmentynyt lainkaan naisen aluksi tulistuneesta katseesta. Hän oli epäillyt saavansa moisen katseen, kokemuksen perusteella. Silti hänen oli ollut pakko kysyä. tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Akira sipaisi vihreitä hiuksiaan epähuomioissaan ja piti katseensa Olyan silmissä.

"Vai niin.", Mies totesi ärsyttävän ilmeettömänä, julman tunteettomana. Hän kallisti päätään miettiessään, oliko menettänyt koskaan ketään rakasta edellisissä elämissään, vai oliko hän ylipäätään kyennyt rakastumaan kehenkään? Jos hän oli ollut aina tälläinen, tunteeton, niin olisiko hänen ollut mahdollista kiintyä?

Akira pudisti päätään itselleen. Ei hyödyttänyt yrittää miettiä moisia, sillä hän ei kyennyt saamaan niihin vastausta ilman, että olisi muistanut edelliset elämänsä

Danielin kuolemasta puhuminen oli saanut jonkin naksahtamaan Olyan pään sisällä. Hänen silmänsä tulvivat täyteen kyyneleitä. Hän pystyi muistamaan miten auto oli lähtenyt hänen omista käsistään. Ei ollut mennyt kauaa kun nainen oli tajunnut, ettei voisi tehdä mitään saadakseen auton takaisin tielle. Hänestä tuntui siltä, oli tuntunut jo kymmenen vuotta, että hän oli itse tappanut Danielin. Hän ei päässyt siitä tunteesta yli. Vika oli hänessä, kun hän ei ollut saanut autoa pysymään tiellä. Olya ei osannut syyttää mustaa jäätä tai mitään muutakaan. Vika oli täysin ja kokonaan hänessä. Kymmenen vuotta sitten hän oli myynyt oman autonsa ja lopettanut autolla liikkumisen. Taksia hän ei laskenut, koska ei itse ajanut sitä. Hän ei oikeastaan pystyisi varmaan enään koskaan asettua minkään liikkuvan vempaimen rattiin.

”Minä tapoin hänet”, Olya nyyhki. Hän ei tajunnut puhuneensa. Ajatukset olivat saaneet äänellisen muodon hervottoman nyyhkytyksen välissä. ”Se oli minun syyni. Minä tapoin Danielin”.

Yksikään sanoista ei olisi tarkoitettu Akiran kuultavaksi, mutta ne tulvivat hänen suustaan aivan kuin vesi hajonneesta padosta, naisen sitä itse tajuamatta. Hän kykeni enään tuijottamaan eteensä, sylissään lepäävän loitsukirjan yli, käsi suunsa edessä.

Naisen silmät olivat laajentuneet, aivan kuin hän olisi kauhuissaan jostain. Hänen hartiansa vapisivat nyyhkytyksen tahdissa ja koko muu ruumis tärisi. Itsevarma baarin johtaja oli juuri nyt kauakana jossain, kun Olyaa katsoi tämän heikkona hetkenä.

Akira yllättyi Olyan seuraavasta reaktiosta. Kun nainen alkoi nyyhkyttämään ja vapisemaan mies ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän ei ollut koskaan osannut tuoda lohtua kellekkään muuta kuin loitsuillaan. Niimpä hän vain katsoi äänettömänä ja kuunteli Olyan tunnustusta, jota nainen ei tiennyt tekevänsä.

"Niinkö?", Akira ei saanut suutaan pidettyä kiinni. Hänen oli pakko esittää kysymyksensä silläkin uhalla että nainen palaisi takaisin tähän todellisuuteen hänen kysymyksensä säestämänä ja kävisi hänen kimppuunsa. Akira uskoi pystyvänsä päihittämään heikkokuntoisen Olyan ilman magiaa, mutta haavoittuneet naiset olivat kuin haavoittuneita villieläimiä; niistä ei koskaan tiennyt mihin ne kykenivät.

”En saanut autoa pysähtymään. En saanut sitä tielle takaisin. Se vain pyöri alas vuoren rinnettä. Minä tapoin heidät kaikki”, Olya nyyhkytti. Tässä vaiheessa nainen romahti tottaallisesti. Hän vain itki ja itki kasvot käsiin paineittuina.

Itku oli lohdutonta ja sydäntä raastavaa. Jos sattui omistamaan sydämmen. Vaikka omaisikin teelusikan tunneskaalan niin saattoi olla, että saattaisi tuntea jotain naisen itkiessä. Tämä nimittäin oli se puoli Olyaa, jota kukaan ei nähnyt. Se puoli joka pidettiin visusti salassa kaikilta katseilta. Kymmenen vuoden aikana kukaan ei ollut nähnyt Olyan itkevän. Ei edes yksikään niistä, joita saattoi kutsua naisen ystäviksi. Akira oli ensimmäinen kymmeneen vuoteen, joka näki venäläisen vuodattavan suuria, kuumia kyyneleitä todellisen elinkumppaninsa ja lastensa vuoksi.

Pieni omantunnon pisti riipaisi Akiraa rinnasta. Miehen silmistä saattoi nähdä, ettei tämä ollut tyytyväinen tilanteeseen. "Olya..Se ei ollut sinun syysi.", Akira yritti hakea oikeita sanoja saadakseen naisen rauhoittumaan, mikä ei ollut helppoa, sillä miehellä ei ollut mitään tietoa siitä, miten lohduttaminen tapahtui.

Akira yritti epätoivoisesti hakea mielensä porukoilta tietoja joita oli lukenut ihmisten kanssakäymisestä. Oliko siellä ollut jotain lohduttamisesta? Oli varmasti ollut. Akira nousi lattialta ja istui varovasti Olyan viereen epäröiden vielä.

Hän ei tiennyt varmasti, mitä muisti kyseisestä kirjasta, mutta hän päätti yrittää sitä minkä muisti; hän kiersi varovasti kätensä Olyan hartioille ja veti naisen hellästi lähelleen. Sitten Akira teki jotain mitä ei ollut koskaan tehnyt; mies alkoi laulaa.

Akira ei edes tiennyt mistä laulun tiesi, mutta hän lauloi sitä silti. Hänen äänensä oli hento ja hiljainen.

Olya itki edelleen. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen vesiputouksen tavoin. Nainen ei vastustellut ollenkaan miehen vetäessä tämän lähemmäs itseään. Kyseinen ele oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun naista kosketti yksikään mies Danielin jälkeen muuten kuin kätelläkseen. Akiran ei olisi tarvinnut laulaa. Miehen tietynlainen ruumiin kovuus, joka oli yleistä kaikilla miehillä siinä missä naisen ruumis oli pehmeä, ja siitä huokuva lämpö olisivat riittäneet rauhoittamaan naisen. Häivähdys siitä mitä ennen oli ollut oli lohdullisempaa kuin tuhat lohduksi tarkoitettua sanaa.

Hiljalleen, hyvin hitaasti Akira saattoi tuntea omaa ruumistaan vasten naisen ruumiin rentoutuvan ja tärinän laantuvan. Siinä meni kuitenkin aikaa, vaikka naisen nyyhkytyksetkin alkoivat hiljalleen lantumaan.

Laulettuaan laulun kerran loppuun Akira ei aloittanut uudestaan. Se tuntui hänestä hölmöltä, mutta onnekseen hän saattoi pian alkaa tuntemaan Olyan rauhoittuvan hiljakseen. Mielessään mies päästi erittäin huojentuneen helpotuksen huokauksen. Hän ei ollut eläissään tuntenut itseään näin typeräksi ja neuvottomaksi kuin nyt.

Akira antoi Olyan hakea itsestään turvaa ja lämpöä, samalla kun miehen omat ajatukset harhailivat siellä täällä, hänen olematta lainkaan keskittymättä kunnolla tilanteeseen. Akira arkistoi muistiinsa tätä koko tapahtumaa, sitä miten jotakuta piti lohduttaa, jos hän vaikka joutuisi samanlaiseen tilanteeseen joskus aiemminkin.

Hiljalleen, huomaamattaan Olya muutti asentoaan niin, että sai kiedottua kätensä Akiran ympärille ja asetuttua paremmin tuon syliin. Hän oli jälleen kuin pieni lapsi, joka tarvitsi suojelua kaikkea pahaa vastaan mitä maailmasta löytyi.

Akira ei ollut ehkä kaikkein paras ihminen lohduttamaan tässä tilanteessa, mutta naiselle, joka oli asunut vuosi kausia yksin, eikä ollut oikeastaan avautunut kenellekkään, se riitti. Olya ei edes kaivannut sen suurempaa läsnäoloa, kunhan joku vain oli siinä kerrankin. Kerrankin hänen ei tarvinnyt itkeä yksikseen.

Itkun laannuttua ja naisen itsensä rauhoituttua hän vetäytyi kauemmas Akirasta: ”Kiitos ja anteeksi. Olen hirvittävän pahoillani. Tämä ei kuulunut sopimukseemme”.

Mies antoi naisen kietoa kätensä ympärilleen, vaikka se tuntuikin hänestä jollain tapaa omituiselta. Akira ei tiennyt miksi kuvailisi sitä hassua tunnetta joka hänet valtasi; joku halasi häntä, mutta ei siksi että olisi saanut käyttää hänen kehoaan. Tunne oli hyvin ristiriitainen, eikä mies osannut reagoida muulla tavalla kuin jähmettymällä paikoilleen.

Kun Olya viimein rauhoittui täysin ja irtautui hänestä, Akiran oli pakko vetää väristen henkeä ja puhaltaa ilma keuhkoistaan äänettömänä puuskana ulos. Oli tukahduttavaa tuntea omituisia tunteita vailla keinoa paeta niitä. Akira katsoi anteeksi pyytävää naista ja pudisti päätään.

"Ei se mitään.", Hän olisi halunnut sanoa jotain muutakin, mutta ei tiennyt mikä olisi sopivaa, ilman että nainen purskahtaisi uudestaan itkuun. Ajatus hirvitti tavallaan Akiraa.

Olya pyyhki viimeisetkin kyyneleiden rippeet poskiltaan. Eiväthän itkun jäljet hävinneet mihinkään, vaikka nainen pyyhkisi kuinka silmiään. Jäljet haihtuivat hiljalleen hetkien kuluessa. Siihen asti hiljalleen vanhentuvan naisen oli vain myönnettävä se, että juuri tällä hetkellä kaikki näkisivät, että hän oli itkenyt kunnolla.

”Ei sinun pitäisi joutua lohduttamaan minua”, Olya sanoi ja nousi varovaisesti seisomaan. Hänen olonsa oli hieman paremmin unen jälkeen, mutta se oli edelleen hutera. ”En ole puhunut siitä onnettomuudesta kenellekkään kymmeneen vuoteen, eikä minun pitäisi purkaa tunteitani sinullekkaan”.

Olya ei pitänyt heikkouksista, jotka sekoittivat työn ja henkilökohtaiset asiat keskenään. Ja kymmenen vuotta sitten tapahtunut onnettomuus oli tehnyt naisesta heikon. Ainakin hänen omasta mielestään. Olya oli heikentynyt sen jälkeen niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Hän ei ollut enään se sama vahva venäläistyttönen, joka oli vain pakannut vaatteensa ja rakkaimmat tavaransa laukkuun ja lähtenyt etsimään parempaa elämää Amerikasta. Olihan hän löytänyt sen, mutta nykypäivänä oli erittäin harvinaista, että hyvä onni säilyisi ikuisesti. Maailma oli muuttunut suuresti siitä, missä Olyan vanhemmat tai isovanhemmat olivat eläneet.

Akira kuunteli äänettömänä Olyaa ja tuon sanoja. Hän kallisti päätään kun ei aivan täysin ymmärtänyt, miksi Olya sanoi, ettei hänen olisi pitänyt puhua asiasta. Akira oli ymmärtänyt lähes kaikkien haluavan puhua omista asioistaan, tai useat olivat ainakin avautuneet hänelle ongelmistaan aina sillon kun haki suojaa muiden kodeista.

Akira oli toki kokenut moisen asian uuvuttavaksi; kuunnella välillä mitä vähäpätöisimpiä ongelmia, kun hänellä oli omat ongelmansa hoidettavanaan. Kuitenkin mies oli ymmärtänyt, että ne mitkä olivat hänen mielestään pieniä huolia, olivat toisille aivan liiankin suuria. Eihän kaikkia sentään ollut kirottu, eivätkä he voineet tietää miltä Akirasta tuntui. Totuuden nimissä, ei Akirakaan tiennyt.

Ainoa mitä hän ymmärsi oli, että hän oli hyvin väsynyt ja turhautunut tähän pitkään elämäänsä. Jotkut janosivat ikuista elämää, mutta Akira ei välittänyt moisesta. Hän ei ollut vampyyri, eikä olisi halunnutkaan olla. Ainoa mitä hän halusi oli päästä kirouksestaan eroon ilman että kuolisi siihen pian.

Akira siirsi ilmeettömän katseensa Olyaan. Olisiko jotain mitä hän voisi sanoa?