Kuinka helppoa onkaan juonitella Draculan nenän alla? K-18

Leimaantumisen purkaminen.. Lancelot ei ollut edes kuullut, että sellainen oli mahdollista, tai tiennyt kuka muka pystyisi sellaiseen. Sellainen oli toisaalta hyvä tieto. Jos sitä joskus sattuisi tarvitsemaan..
"Teen parhaani saadakseni Äidin syömään.", Lancelot yritti hymyillä hieman. Hän puhuisi äidilleen heti takaisin päästyään, vaikka rukoilisi tuota syömään hieman.

Jos hän saisi äitinsä syömään, kaikki voisi olla ainakin hetken aikaa hyvin. Ja jos äiti olisi valmis nukkumaan tuhannen vuoden unet, se olisi vielä parempi. Herätessään hänen äitinsä olisi luultavasti täysin terve, aivan yhtä ihana kuin ennen sen kuraverisen ilmestymistä kuvioihin. Lancelot voisi myös yrittää ohimennen sanoa isälleen, että tuon tarvitsisi osoittaa enemmän huomiota vaimolleen.

"Aurelia voi hienosti. Hän on ahertanut juhlajärjestelyjen kanssa ahkerasti, ja saanut hienoa jälkeä aikaan.", Lancelot hymyili. Hän ei ollut tullut tänne keskustelemaan Aureliasta tai heidän parisuhteestaan, vaan äidistään. Kulmiaan hieman kohottaen lancelot katsoi pientä kelloa jota Lorella oli juuri helisyttänyt.

”Sinulla on hurmaava vaimo Lancelot. Todella hurmaava”, Lorella sanoi. Huomatessaan Lancelotin kulmien kohottamisen nainen hymyili. ”Teeni on jäähtynyt, enkä juurikaan välitä niistä jäätee litkuista”.

Samaassa se samainen miespalvelija saapui paikalle kuulemaan emäntänsä toiveen. Lorella pyysi uutta kuppia itselleen.

”Saattaisitko vieraamme ulos Pierre. Uskon, että saimme nuori herra van Hellin kanssa asiamme keskusteltua”, Lorella katsoi Lancelotiin ilmeellä, joka kertoi keskustelun päättyneen. ”Osaan sanoa tilanteesta paljon enemmän aamulla, kun olen ensin tavannut äitisi. Tulen aamulla kello seitsemän”.

Tässä vaiheessa Pierreksi kutsuttu palvelija seisoi jo kirjaston ovella odottamassa Lancelotia saattaakseen tämän ulos.



Francoise ja Kaya saapuivat neljän jälkeen yöllä. Francoise saattoi Kayan huoneeseensa ja antoi tälle vielä hyvän yönsuukon, koska tytär oli ilmoittanut menevänsä lepäämään. Francoise hämmästeli sitä, miten hänen pikkuisensa oli jälleen muuttunut puolessa vuodessa. Isälle oli suurin järkytys se, kun hän tajusi tytön koululla, että hän olikin tullut hakemaan kotiinsa nuorta naista, eikä sitä nuorta teiniä, jonka oli vienyt koululle joitain vuosia sitten. Mies ei voinut käsittää missä vaiheessa Kaya oli saanut kaikki naiselliset muotonsa ja piirteensä, lisäksi hänestä tuntui, että nainen, joka oli värjännyt etuhiksensa kahdeksi paksuksi raidaksi molemmin puolin kasvojaan, ei varmasti suostuisi käyttämään isänsä valitsemia nukkemaisia vaatteita.

Tyttö kuitenkin malttoi vielä suudella isäänsä, ennen kuin sulkeutui huoneeseensa omaan rauhaan.

"Kiitän. Ilmoitan Äidille tulostanne.", Lancelot nousi ja kumarsi, ja lähti tämän jälkeen palvelijan saattamana ulos. Päästyään jälleen kylmään ulkoilmaan, Lancelot suuntasi suorinta tietä takaisin linnaan. Hän antoi päällystakkinsa jälleen palvelijalle ja tämän jälkeen suuntasi kohti äitinsä makuuhuonetta, keskustellakseen tuon kanssa siitä, mitä lääkäri oli sanonut.

Ja viettääkseen aikaansa muutenkin. Hän tahtoi olla äitinsä vierellä mahdollisimman paljon, ja yrittää saada taivuteltua tuo juomaan verta.

Francoise asteli Alexandrun huoneeseen heti kun sai kuulla, että hänen vaimonsa oli jälleen hereillä. Miehen rakkaus vaimoaan kohtaan ei ollut koskaan hävinnyt minnekkään. Hän rakasti tätä edelleen leimaantumisen ehdottomalla voimalla.

Aurelia oli lähtenyt jo ennen kuin Lancelot oli tullut takaisin. Alexandru oli sanonut lähettäneensä miniänsä tekemään muutaman askareen, joihin hän ei itse heikossa kunnossaan kyennyt. Aurelia oli jonkun palvelijan kanssa auttanut Alexandrun istuvaan asentoon vuoteelle ja ottanut esiin tuolin naisen sängyn viereen, vain Lancelotia ajatelleen.

Alexandru kuunteli poikaansa melkein tuhahdellen tämän sanojen välissä.

”Puhuisin mielelläni itse Lorellan kanssa Lancelot”, nainen osoitti lieviä ärtymisen merkkejä. Tämä oli ollut yleistä silloin kun Alexandru oli juonut taukoamatta ja lähes päivittäin. Ainoat päivät, jolloin hän ei ollut juonut, olivat niitä, jolloin hän oli sammuneena. ”Sinun huolesi sumentaa mielesi Lancelot. Puhut mitä haluat”.

Alexandru oli muuttunut lähes tulkoon hetkessä rauhallisesta kuolevasta naisesta, kärttyiseksi vanhukseksi. Kaikenlaisista mielialanvaihteluista oli tullut naiselle myös täysin arkipäivää. Kukaan ei mitenkään voinut arvat millainen hän oli viiden minuutin kuluttua.

Francoise asteli huoneeseen sen kummempia koputtelematta, jolloin Alexandrun myrtynyt ilme suorastaan suli.

”Rakkaani!” nainen kiljahti ja yritti jopa nousta vuoteesta, mutta oli tähän liian heikossa kunnossa, jolloin hän vajosi takaisin tyynyille, joilla hänet oli tuettu istuvaan asentoon.

Francoisen ilmeestä saattoi lähes päätellä mitä tämä ajatteli. 'Sinulla on siis tällainen päivä tänään'. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan istui vaimonsa vuoteelle. ”Hyvä nähdä sinut hereillä kultaseni”.

"Äiti, sinun pitäisi juoda verta, edes vähän.", Lancelot yritti taivutella äitiään välittämättä tuon mielialan vaihteluista. Hän oli tottunut niihin ja käyttäytyi samanlailla koko ajan, näyttämättä äidilleen lievää pettymystään jota kuitenkin tunsi. Hän olisi toivonut äidin mielialan pysyvän samana koko päivän.

Francoisen astellessa sisään Lancelot nousi tuolilta ja kumarsi isälleen, joka ei edes näyttänyt huomaavan häntä. Lancelot perääntyi miehen istuessa äitinsä vuoteelle ja jäi taka-alalle, odottaakseen käskyä joko poistua tai lupaa istua takaisin.

Isän ilmestyminen ärsytti jossain määrin Lancelotia. Hän olisi halunnut vielä muutaman hetken kahdestaan äitinsä kanssa jotta olisi voinut taivutella tuon veren juontiin ja tätä kautta valmistella äitiään tuhannen vuoden unia varten, vaikkei halunnutkaan äitinsä nukkuvan niitä.

”Istu vain alas Lancelot”, Francoise sanoi huomatessaan poikansa seisovan edelleen. Francoise unohti ajoittain, varsinkin jos oli ollut hetken omissa oloissaan, kuin vampyyrit hänen lähellään kaipasivat häneltä suostumusta melkein jokaiseen asiaan mitä tekivät. Ainakin hänen läsnäollessaan. Mukaanlukien hänen omat lapsensa. Draculana saattoi olla joskus hyvinkin yksinäistä.

”Olen ollut hereillä jo useita tunteja”, Alexandru sanoi ja äskeisestä lempeydestä, jolla hän oli tervehtinyt miestään ei ollut juurikaan enään mitään jäljellä. Nyt tilalla oli koppavuus. ”Miksi sinä tulet tervehtimään minua vasta nyt. Olen sentään vaimosi”. Alexandru näytti loukkaantuneelta ja varmasti olikin sitä, ainakin seuraavaan hetkeen asti.

”Olin käymässä Ranskassa. Hain Kayan joululomaksi kotiin, kultaseni”, Francoise sanoi niin lempeään ja sovittelevaan sävyyn kuin osasi. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hänen armas, hulluuden kanssa kamppaileva vamonsa sanoisi tähän tietoon.

Alexandrun mieli musteni suorastaan silmissä. ”Älä koskaan, ikinä, mainitse sen huoranpenikan nimeä minun kuulteni!” nainen rupesi kiljumaan. Hänen silmänsä olivat viimeiaikoina olleet mustat ja lähes kuolleet, mutta nyt ne suorastaan kipunoivat, eivätkä mitenkään terveellä tavalla. ”Laitoit sen ihmislapsen tyttärekseni! Ajoit minut pois vuoteestasi Francoise! Ja kehtaat vielä tulla puhumaan hänestä minun huoneeseeni!”

Francoise näytti lähes pettyneeltä vaimonsa raivon puuskaan. Vaisen kädet puristivat peittoa lähestulkoon kouristuksen omaisesti. Hänen kellertävillä kasvoillaan saattoi nähdä aavistuksen, jonkinlaista harmaata sävyä, mikä kieli selvästi raivosta. Ainakin Alexandruun oli tullut hieman eloa, jos tästä jotain hyvää piti saada etsittyä.

”Lancelot, onko äitisi syönyt mitään tänään?” Francoise kääntyi poikansa puoleen, koska halusi saada joitain vastauksia, kun hänen vaimostaan ei ollut puhumaan.

”Älä puhu niin kuin minua ei olisikaan!” nainen kirkaisi ja nojautui eteenpäin lyödäkseen hallitsevaa Draculaa takaraivoon luisella kädellään.

Lancelot istuutui luvan saadessaan ja seurasi sitten vaitonaisena keskustelua vanhempiensa välillä. Kun hänen isänsä mainitsi Kayan nimen, Lancelot tiesi miehen tehneen virheen. Jollain tavalla Lancelot osasi aavistella vaihtuvia mielialoja, vaikka kyennytkään aina sanomaan, mikä mieliala olisi seuraavana vuorossa.

Alexandrun ryhtyessä huutamaan Lancelot hymyili sisimmässään. Juuri niin, kerro hänelle, Äiti. Nuori perijä olisi voinut avata suunsa ja kertoa isälleen olevansa samaa mieltä äitinsä kanssa. Mutta oli viisainta pysyä hiljaa, ja pitää kasvot hillityn viileinä. Kun Dracula esitti hänelle kysymyksen, Lancelot ei piitannut huutamaan ryhtyvästä äidistään.

"Ei, ei ole Isä.", Hän kävi äitiään vastaa vain sen vuoksi, että halusi tuon parasta, halusi Alexandrun syövän. Ehkä hänen isänsä saisi taivuteltua äidin syömään. Lancelot saattoi vain toivoa.

”Sinä olet ihan kuin isäsi!” Alexandru suorastaan sähisi Lancelotille. ”Painu ulos minun huoneestani, jos et osaa muuta kuin mielistellä tuota paskakasaa! Et ole yhtään sen kummempi kuin se isäsi äpärä, jonka tuo on nimennyt minun lapsekseni! Minä en koskaan synnyttäisi mitään niin saastaista!”

Francoise nousi vaitonaisena seisomaan kun oli saanut tuntea vaimonsa luisen avokämmenen takaraivollaan. Hän näytti siltä, kuin olisi laskenut mielessään kymmeneen, ainakin pariin kertaan. Tällä välin Alexandru purki sisäistä raivoaan vanhimpaan poikaansa.

”Lancelot, voisitko poistua. Yritän puhua äitisi kanssa ja siitä ei ikävä kyllä taida tulla mitään, jos olet huoneessa”, Francoise huokaisi. ”En kyllä tiedä tuleeko siitä muutenkaan mitään, mutta olisin kiitollinen siitä”.

”Kukaan muu ei käske muita poistumaan minun huoneestani kuin minä!” Alexandru raivosi.

Alexandru osasi valita sanansa oikein, mikäli hänen tarkoituksenaan oli loukata ja satuttaa Lancelotia. Kayaan, hänen kaiken tuskansa ja inhosa lähteeseen, vertaaminen tuntui samalta kuin jokainen luu nuoren miehen kehosta olisi revitty yksitellen irti. Lancelotin kasvoilta jopa kuvastui järkytys ja kipu, jota tuo tunsi.

Kesti hetken aikaa ennenkuin Lancelotin aivot rekisteröivät hänen isänsä puheen, ja nuori mies nousi tuolilta nopeasti, teki pikaisen kumarruksen vanhemmilleen ja poistui huoneesta vauhdilla. Oven ulkopuolelle päästyään Lancelot nojasi hetken selkäänsä seinään, taistellen kyyneleitä vastaan jotka olivat koko päivän tehneet tuloaan.

Mutta tuleva Dracula kieltäytyi itkemästä paikalla, jossa joku saattaisi hänet nähdä, niimpä hän suorastaan juoksi omaan huoneeseensa, huutaen odottavalle palvelialle ja käskien tuota painumaan helvetin syvimpään koloon, lukiten lopulta oven. Lancelot laski itselleen kuuman kylvyn, ja vihdoin, likoessaan lämpimässä vedessä, nuori mies kietoi käsivarret polviensa ympärille ja painoi pään polviinsa, ja itki.

Vesi värjäytyi hiljalleen vaalean punaiseksi, ja pian sekään ei enää lämmittänyt, veden haaletessa ja lopulta kylmetessä, mitä kauemmin Lancelot siellä istui. Alexandrun sanat olivat satuttaneet nuorta perijää perinpohjaisesti, mutta surun ja tuskankin keskellä Lancelot syytti kaikesta sitä pikkuhuoraa, jonka takia tämä kaikki oli tapahtunut.

Noustessaan viimein kylvystä Lancelot peseytyi vielä suihkussa. Hänen kyyneleensä olivat loppuneet ja nuori mies tunsi itsensä väsyneeksi ja nälkäiseksi, sekä vihaiseksi. Hän pukeutui ylelliseen silkkiseen aamutakkiinsa ja asteli oleskelu huoneensa puolelle, ottaen kaapista pullollisen verta, josta mies nautti puolet nälkänsä tyydyttämiseen. Sitten tämä kävi vuoteelle makaamaan, suunnitellen ja janoten kostoa.

Alexandrun tilassa ei tapahtunut juurikaan mitään muutosta Lorellan tullessa paikalle. Francoise ei suostunut päästämään muita huoneistoon Lorellan ja itsensä lisäksi. Jos kuitenkin kuunteli oven ulkopuolella saattoi kuulla tasaista puheen sorinaa, joka lähti Francoisesta ja Lorellasta, sekä vuoroin Alexandrun kirkumista, nyyhkyttämistä, lepertyä tai jotain muuta kommunikoinnin muotoa, josta saattoi päätellä naisen olevan hereillä.

Lorella oli tuonut mukanaan Pierren, joka toimi lähinnä kantoapuna. Lorella oli mukanaan kaksi suurta, pitkää salkkua. Pierre kantoi ne Alexandrun huoneeseen, jonka jälkeen tämä jäi ovelle seisomaan ja vahtimaan, ettei kukaan pyrkisi sisään ilman Francoisen tai Lorellan lupaa.

Aurelia oli aloittanut päivänsä aikaisin. Hän oli nukkunut muutaman tunnin saatuaan hoidettua Alexandrun määräämät tehtävät, jotka liittyivät lähinnä juhlien valmisteluihin. Alexandrun ollessa vielä jotenkin selväpäinen, vasta herättyään. Hän oli antanut miniälleen muutaman neuvon juhlien järjestämistä ajatellen. Aurelia tunsi itsensä hieman tyhmäksi, kun ei ollut tullut ajatelleeksi niin yksinkertaista hienosäätöä. Nyt hän kävi yhdessä linnan kokous huoneessa, hyvinkin ihmismäisen aamiaisen ääressä, somistajansa, floristin ja juhlien järjestys apulaisensa kanssa läpi kaikkia mahdollisia yksityiskohtia. Aurelia ei halunnut minkään menevän pieleen, nyt kun hänen edeltäjänsä oli hereillä ja oli mahdollisuus, hyvin pieni tosin, että hän olisi tanssiaisiltana vielä järjissäänkin.

Aurelialla oli kunnianhimoa. Sitä oli vaikea uskoa hänen aran ja hentoisen ulkokuoren nähdessään. Ellei häntä olisi kihlattu Lancelotille, hän olisi varmasti päässyt pitkälle vampyyrimaailmassa. Nyt hänen täytyi kanavoida kunnianhimonsa pyrkimykseen olla paras ensimmäinen vaimo, mitä yhdelläkään Draculalla on koskaan ollut.

Kaya oli myös noussut aikaisin. Hän oli pukenut ylleen ja mennyt Draculan linnan kellariin, isänsä turvamiesten harjoitustilaan ampumaan. Karskit vampyyrimiehet eivät voineet vastustaa nuoren prinsessaan silmäripsiä ja koiranpentumaista ilmettä.

Kaya seisoi yhdellä harjoitteluradalla, jalat harallaan, katsoen suoraan eteenpäin ja ampui maalitaulua. Tyttö oli sitonut hiuksensa ylös poninhännälle, joka värähti aina aseen lauetessa.

Kaya ei ollut koskaan mahtunut isänsä asettamaan muottiin. Hän ei ollut mikään hienosteleva prinsessa. Hän nautti työstään, johon opiskeli. Hän halusi liata kätensä, eikä elää niin, että muut likaisivat omansa hänen puolestaan.

Toivuttuaan hieman yöllisestä järkytyksestään, nuori perijä oli päässyt ylös vuoteestaan kunhan palvelijat olivat ensin hetken aikaa tuota joutuneet anomaan, sillä varjolla että nuoren herran pitäisi pian olla ottamassa vastaan tulevia vieraita, olihan nuoren herran isä kuitenkin vielä kiireinen nuoren herran äidin luona. Avattuaan lukitun oven palvelijoille, nuo auttoivat Lancelotin siistiytymään ja pukeutumaan, ja tarjoilivat nuorelle perijälle aamiaisen. Koko aikana Lancelot ei puhunut sanaakaan, vain murahteli tai soi murhaavia katseita.

Saatuaan aamitoimet vihdoin valmiiksi, Lancelotilla oli vielä hyvin aikaa ehtiä alakertaan vastaanottamaan vieraita. Aurelia oli luultavasti vielä sillä hetkellä kokouksessaan keskustelemassa juhlien järjestelyistä. Totta puhuakseen Lancelot olisi kaivannut kihlattunsa tuomaa rauhallisuutta. Aurelian hennolla ulkomuodolla oli rauhoittava vaikutus, vaikka sitä ei olisi heti uskonutkaan, jos yhtään tiesi miten rajusti mies osasi tulevaa vaimoaan kohdella. Se oli kuitenkin paljon pienempää, kuin mitä mies olisi voinut tehdä.

Pukeuduttuaan arvonsa mukaisesti hienostuneisiin vaatteisiin, joihin kuului tumman ametistin värinen puvun takki sekä haaleampi kauluspaita, jonka kaulukseen kuuluivat röyhelöt, mutta koska Lancelot ei voinut niitä sietää kovinkaan paljoa, piti nuori perijä mielummin kaulassaan kravaattia. Lancelot suuntasi palvelijan hännystämänä alakertaan pääovelle, oikoen vielä takkinsa hihoja joissa kimmelsi ametistiset kalvosinnapit. Juuri hänen saapuessaan ovea avattiin vieraille, ja Lancelot seisoi selkä suorana ovella, kädet selkänsä takana, aivan kuin hän olisi seissyt siinä jo pidemmän aikaa.

Lancelotin sisar Diana oli Ranskan maajohtaja ja asui suurimman osan vuodesta Ranskassa, miesystävänsä kanssa. Hän kuitenkin vieraili tiuhaan Draculan linnassa milloin minkäkin syyn varjolla. Hänen miesystävänsä Jérôme oli jäänyt vielä hetkeksi Ranskaan hoitamaan omia työasioitaan. Yksin Diana ei kuitenkaan ollut joutunut matkustamaan, sillä hän oli saanut samaan kyytiin mukaansa Hugo Andrénin, Ruotsin maajohtajan, sekä tämän seuralaisen. Hugo oli tullut Ranskaan Hellin asioissa ja oli päättänyt lähtea Romaniaan, joulutanssiaisiin samaa matkaa Dianan kanssa.

”Lance!” sisar suorastaan kiljaisi huomatessaan kuka heitä oli vastassa. Diana oli Lancelotia vuosikymmenen vanhempi ja vampyyrilla oli toivoton isosiskokompleksi. Tämä oli tyrmäävä ilmestys, astellessaan Lancelotin luo kädet levällään ja lanteet keinuen. Nainen antoi pikkuveljelleen mojovan suukon molemmille poskille niin, että toisen kalpeille poskille jäi aavistus verenpunaisesta huulipunasta.

Diannalla oli kauniit neliömäiset kasvot, korkeat poskipäät, vahva, lähes itsepäinen leuka, mantelin muotoiset silmät ja täyteläiset huulet. Nainen meikkasi suurpiirteisen kevyesti, mutta selkeästi, ellei otettu lukuun verenpunaista huulipunaa, jota tämä suosi. Hänen tummanruskeat hiukset oli kerätty päänpäälle niin, että muutama vapaaksi pyristellyt suortuva kutitteli hänen niskaansa. Lancelotin sisarella oli päässään tummanpunainen, leveälierinen hattu, jossa oli hiukan vaaleampi, suuri rusetti aivan edessä. Rusetti oli niin iso, että se pelkästään olisi mennyt hatusta. Todelliseksi ranskattareksi muuttuneella naisella oli yllään valkoinen, todella pehmeä turkki, joka laahasi lähes maata, vaikka tämä oli vain hieman Lancelotia lyhyempi. Turkin alta vilkkui verenpunainen, tyylikäs jakkupuku, joka oli niin ihonmyöntäinen, että se korosti, joka ikistä kurvia naisen vartalossa.

”Katso kenet toin mukanani!” Diana viittoili Hugoa tulemaan lähemmäs leveä hymy huulillaan ja mies tuli.

Vaalea mies hymyili aavistuksen astellessaan Lancelotin luo. Miehestä ei olisi ensimmäiseksi voinut kuvitella mitenkään, että hän olisi niinkin korkea-arvoinen kuin oli. Hänellä oli jalassaan mustat farkut ja buutsit, kevyt tummanharmaa villapaita ja kulahtanut musta, lyhythelmainen nakkatakki. Aivan miehen takana seurasi vaalea nainen, luultavasti myös ruotsalainen, jonka hiukset oli hopeanvaaleat ja näytti siltä, että tämä oli käynyt ennen vampyyriksi muuttumistaan muutamassa plastisessa leikkauksessa. Nainen oli huomattavasti tyylikkäämmän näköinen kuin esimiehensä Hugo.

”Hyvää päivää sir. Suonette anteeksi, jos en suutele teitä poskelle, kuten sisarenne”, Hugo virnisti pirullisesti.

”Älä ole noin nyreä Hugo!” Diana naurahti kevyesti.

”Sir, tässä on seuralaiseni ja uskollisin alaiseni Pamela”, Huga sanoi vetäen takanaan seuranneen naisen vierelleen.

”Ihastuttavaa tavata teidät viimein”, Pamelaksi kutsuttu nainen hymyili, ehkä aavistuksen ylimielisesti.

Heidän takanaan kaksi Dianan, Ranskasta mukanaan tuomaa, miespalvelijaa kantoi laukkuja autosta eteishalliin. Diannan varustuksesta olisi voinut helposti päätellä, että nainen oli jälleen muuttamassa takaisin kotiin.

"Diana.", Lancelot kumarsi päätään kohteliaasti, ilmeisen pakotettu hymy kasvoillaan. Ja pian nuori perijä jo ähkäisikin vanhemman sisaren painaessa suudelmat hänen poskelleen. Lancelot halasi siskoaan hieman väkipakosta, ennenkuin nainen laski hänestä irti. Lancelotin kylmät silmät siirtyivät vanhemmasta sisaresta takaisin ovelle naisen viittoessa seuraavaa vierasta sisään.

"Herra Anrén, mukava tavata teitä jälleen.", Lancelot soi miehelle kohteliaan hymyn ja kumarsi tälle kevyesti. "En laita ollenkaan pahakseni.", Hän vastasi Hugon virneeseen tuon kiusoittelusta ja siirsi lopulta katseensa Hugon seuralaiseen. Naisen ylimielisen oloinen hymy kuvotti Lancelotia, ja mies oli varma tämän vampyyrittaren olevan jonkinsortin kultahaukka, joka oli vain rahan ja arvojen perään.

Tästä huolimatta nuori perijä suo naiselle mitä hurmaavimman hymynsä ja kohteliaan kumarruksen. "Oikein hauska tavata, Pamela.", Hän puhuttelee naista nimellä, imarrellakseen tätä. Lancelot ei välittänyt Pamelan kaltaisista naisista, mutta eipä hän oikein voinut näyttää naiselle oveakaan ja käskeä suksimaan suolle.

"Tulkaa toki sisään. Maistuisiko teille kenties pieni hiukopala? Ehkäpä kupillinen kuumaa?", Kupillisella kuumaa Lancelot tietenkin tarkoitti verta, joka lämmitettäisiin vartavasten vieraille, jotta nämä saisivat nauttia edes hiukan tuoreemman makuisesta verestä.
"Valitettavasti Aurelia on vielä kiinni kokouksessa koskien juhlia, mutta hän tulee alas tapaamaan teitä mahdollisimman pian.", Lancelot astui peremmälle, viittoen vieraita seuraamaan perässään, ja johdatti nämä sitten yhteen takkahuoneista, jonne oli katettu pieniä leivoksia ja hedelmiä, sekä viiniä.

Pamela nyökkäsi hyväksyvästi Lancelotin tervehdykselle, pujottaen oman kätensä Hugon käsivarteen. Hugo ei taar reagoinut tuohon naisen eleeseen juuri mitenkään.

”Purtava voisi maistua, ihan vain huvin vuoksi”, Hugo tokaisi katsoen Pamelaa. ”Vai mitä sanot?

”Totta kai. Mikäs siinä, vaikka olenkin hieman rähjäinen matkan jälkeen”, Pamela sanoi. Naisen äänestä saattoi päätellä helposti, että tämä ei todellakaan halunnut istua nauttimassa minkäänlaisia virvokkeita ja kuolla tylsyyteen miesten höpötellessä. Dianankaan seura ei ollut juurikaan maistunut naiselle lentokoneessa, mutta van Hellin tyttären tuntien, se ei ollut hidastanut häntä laisinkaan.

”Minä tulen aivan sekunnin päästä perässä. Löydän teidät varmasti. Vincent! Xavier!” Diana riensi hetkeksi palvelijoittensa luo antaakseen heille joitain ohjeita tavaroittensa suhteen.

Hugo ei välittänyt pätkääkään siitä, mitä Pamela sanoi vaan lähti ohjaamaan tätä Lancelotin perässä yläkertaan. Kenellekkään paikalla olijalle ei jäänyt epäselväksi, kuka tässä mahdollisessa suhteessa, oli kaapin paikan näyttäjä.

Hugo odotti kohteliaasti, että Pamela istui omalle paikalleen, ennen kuin istuutui tämän viereen sohvalle.

”Aurelia on ilmeisesti se sinun kihlattusi?” enempää Hugo ei ehtinyt virittelemään keskustelua, kun Diana jo ryntäsi huoneeseen. Tämä oli jättänyt turkkinsa ja hattunsa alas, luultavasti omien palvelijoittensa käsiin. Sylissään hän kantoi kolmea erikokoista pakettia, joista kaksi oli pahvisia ja käärittyinä hopeiseen lahjapaperiin ja yksi oli hyvin kaunis puurasia.

”Minulla on sinulle tuliaisia Lance”, nainen sanoi ja tyrrkäsi veljelleen ison ja toiseksi isoimman paketin. Puurasian hän laski pöydälle. Isommassa paketissa oli puku, takki, housut, sekä paita, jotka Diana oli hankkinut suhteiltaan tuoreelta muodin suurnimeltä ranskassa. Pienemmässä paketissa oli silkkinen, käsintehty solmio, antiikkisilla kukkakoristuksilla, sekä kalvosin napit ja solmioneula, joissa oli jokaisessa neliön muotoon hiottu harvinainen, ultramariinin sininen timantti. Diana osti mielellään tyylikkäitä lahjoja, eikä tinkinyt hinnasta, sillä nainen oli onnistunut keräämään rahaa niin paljon, ettei edes pitkän elämänsä aikana onnistuisi käyttämään kaikkea. Hän oli käyttänyt viisaasti oman osuutensa vanhemmiltaan saamista rahoistaan.

Lancelot ohjasi vieraat takkahuoneeseen ja istui yhdelle nojatuoleista, vastakkaiselle puolelle pöytää, Hugoa vastapäätä.
"Kyllä on.", Lancelot nyökkäili ja oli ilmeisesti sanomassa itsekkin jotain lisää, ennenkuin hänen sisarensa riensi paikalle hukuttaen hänet pakettiensa alle. Nuori perijä älähti saaden yllättävät lahjat syliinsä ja katsoi sisartaan ilmeellä, joka viestitti mahdollisesti vain yhtä asiaa; oliko pakko?

"Kiitos, Diana. Kovin huomaavaista.", Lancelot hymyili kohteliaasti, kutsuen palvelijaa ottamaan lahjat hänen käsistään. "Viekaa ne huoneeseeni. Avaan ne myöhemmin, Diana.", Lancelot hymyili lähinnä kiitollisena siitä, että oli saanut sysättyä lahjat palvelijoiden käsiin. Hän piti yleensä sisarensa lahjoista, mutta häntä..nolostutti avata ne kaikkien nähden. Vaikka hän ei olisikaan lahjoista pitänyt, hänen olisi pitänyt näytellä pitävänsä niistä. Joten mielummin hän avasi ne omassa rauhassaan.

"Sujuiko matkanne hyvin?", Nuori perijä siirsi keskustelun muihin aiheisiin kuin lahjoihin, palvelijoiden pitäessä huolta siitä että kaikki saivat sitä mitä toivoivat, eikä kukaan varmasti jäänyt nälkäiseksi tai ilman tyhjin käsin.

Hugo virnisteli huojentuneena, kun ei ollut enään Dianan hersyväisen luonteen kohteena. Hänen kävi melkein sääliksi Lancelotia, tai olisi käynyt, jos ei olisi viettänyt useampaa tuntia tämän sisaren kanssa lentokoneessa. Dianan kodissa vietetty aika vielä menetteli, koska siellä oli jonkinlainen mahdollisuus päästä naista karkuun. Diana oli hiukan turhan riemumielinen vampyyriksi, Ruotsin maajohtajan mielestä.

”Kiitos hyvin”, Hugo vastasi kohottaen aavistuksen lasiaan, jonka palvelija oli juuri tuonut tälle. Hugo nojasi rennosti sohvan selkänojaan. Hänen ryhtinsä ei ollut yhtä ylväs, kuin van Hellin suvun jäsenillä ja lisäksi hän näytti enemmän rikolliselta kuin maajohtajalta. Mies osasi kuitenkin nauttia yleellisistä antimista. ”Pamela oli... Miten sen sanoisin, äimänkäkenä van Hellin yksityisestä suihkukoneesta”.

”Enkä ollut!” Pamela kivahti. Hän ei ilmeisesti halunnut näyttää, ettei tullut aivan yhtä ylväistä oloista, kuin missä hän vieraili. ”Se oli kyllä hyvin kaunis”. Viimeisen huomautuksen nainen soi Lancelotille, mutta mulkoili Hugoa vihaisesti ja näytti siltä, kuin voisi katkoa miehen sormet.

”Lancelot, haluaisin mielipiteesi”, Diana sanoi saadessaan oman suunvuoronsa nopeasti, ennen kuin kukaan muu ehtisi sanomaan mitään. Hän otti puurasian pöydältä jälleen käsiinsä ja avasi. Valkoisella samettipedillä lepäsi kaulakoru, jonka saadakseen Pamela olisi varmasti tappanut.

Ensimmäiseksi korussa huomasi nyrkin kokoisen tummanpunaisen rubiinin, jota ei oltu hiottu mitenkään tavalliseen malliin. Kiven alareuna oli sileä ja kupera, mutta keskuksesta lähti kiveen muotoiltuja akantuksen lehtiä. Jo rubiini itsessään oli korusepän taidon näyte. Ketjua alkoi kultaisilla, pienin timantein koristelluilla köynnöslehdillä ja jatkui muutamalla peukalonkynnen kokoisella timanteella, kolmeen pieneen pisaran muotoiseen rubiiniin. Seuraavat neljä timattia olivat vähän pienempiä, mutta niiden jälkeen tuli jälleen, kolme yhteen niputettua punaista rubiinia. Tämä timantti ja rubiini jono jatkui koko kaulanauhan ympäri.

”Ajattelin sen sopivan Aurelian pukuun, jolloin hän voi käyttää sitä tanssiaisissa”, Diana hmyili sädehtien. Jokaisen Draculan tyttären ja sukuun tulevana vuonna vihittävän naisen kuului pukeutua joulutanssiaissa punaiseen pukuun. Se oli perinne, joka oli jatkunut jo vuosisatojen ajan. ”Luuletko, että Aurelia pitää siitä?”

"Hienoa.", Lancelot virnisti hieman ilkikuriseen sävyyn kuullessaan Hugon kommentin Pamelan reaktiosta heidän yksityiskoneeseensa. Lancelot itse ei tietenkään pitänyt konetta tai muutakaan "omistamaansa" mitenkään erikoisena, sillä nuori perijä oli varttunut kaiken ylellisyyden keskellä, eikä osannut kuvitellakkaan mitään niin hienoa ja upeaa, josta itse yllättyisi.

"Yksityiskoneemme ovat omanlaisensa taidonnäyte, Pamela, en lainkaan pahastu, päinvastoin, jos olette olleet hieman yllättynyt.", Suloisen hymyn ja kohteliaisuuksien taakse kätkeytyi kuitenkin sarkastinen, pilkkaa tekevä viesti. Jo ensi katseesta lähtien Lancelot ei ollut pitänyt Pamelasta, mutta kuienkin hän kätki sen kaiken hymynsä alle.

Dianan näyttäessä korua Lancelot nyökkäili hyväksyvästi. "Se on oikein kaunis. Uskon, että Aurelia tulee rakastamaan sitä. Hemmottelet hänet pilalle, vaikka se olisi minun tehtäväni.", LAncelot virnisti pienesti ihaillessaan kaulakorua. Se oli tosissaan upea, ja sopisi varmasti Aurelian kaulalle, vaikka nainen olikin hento ja hauras, ja koru taas voimmakkaan upea.

Pamelan silmissä oli välähtänyt ahnaasti, kun hän näki kaulakorun, mutta onnistui kuitenkin saamaan ilmeensä kuriin: ”Voisin kuvitella, tuon perusteella ottavani sinut rakastajakseni Diana”. Pamela mulkaisi jälleen Hugoa vieressään, kuin kysyäkseen, miksi hän ei saanut vastaavanlaisia koruja lahjaksi.

”Kiitos Pamela, mutta minä olen vahvasti miehiin suuntautunut”, Diana totesi ennen kuin kääntyi taas veljensä puoleen. ”Luulisi sinun pistävän sitten isosisartasi paremmaksi sitten”, Diana näpäytti hymyillen itse tietoisesti. Hän piti lahjojen antamisesta. Etenkin lahjojen saajien ilmeistä heidän saadessa ne. Hän sulki rasian ja asetti sen takaisin pöydälle, Pamellan katseen kääntyessä vielä turhan monesti korurasiaa kohti.

”Sitäpaitsi, Aurelia on lempi kälyni. Saan kai minä häntä hemmotella”, Diana hymyili ottaen viimein lasin omaankin käteensä.

”Onkos tulevalla Draculalla jo seuraava morsian valittu?” Hugo kysyy hymyillen ilkikurisesti. ”Teille kun ei yksi vaimo riitä”.

Kaikki tiesivät Draculoiden perinteistä ottaa itselleen kolme vaimoa ja melkein yhtä moni naureskeli sille ajoittain. Ei mitenkään pahansuovasti, koska kaikki vampyyrit osasivat kunnioittaa perinteitä ja ymmärsivät niitä. Niin pitkä ikäisille olennoille kuin vampyyrit maailma muuttui nopeasti ja oli vain huojentavaa, kun jotkut asiat eivät muuttuneet.

”Minä voisin puolestani hyvin ottaa vaikka viisi miestä”, Diana hymyili leikkisästi.

"Saathan sinä.", Lancelot naurahti pienesti Dianan sanoille ja nosti oman lasinsa syliinsä, istuen arvokkaasti. Hän siemaisi viiniä ja siirsi katseensa Hugon suuntaan, hymyillen. "Ei aivan vielä. Isä luultavasti tosin esittelee minulle tusinan joulutanssiaisissa.", Hän naurahti, vaikka naurussa ei oikeasti ollutkaan mitään aitoa. Lancelot ei välittänyt tavata useita naisia, jotka lähes kaikki halusivat olla hänen kanssaan vain aseman takia. Suurin osa oli pinnallisia ja ärsyttäviä.

Lancelot ei välittänyt oikeammin siitä, jos nainen halusi vain aseman, kunhan tuo ei olisi ärsyttävä, vaan hieman.. kontrolloitavissa. Ei kuitenkaan liikaa, muuten tulisi tylsää. Lancelot ei oikeastaan edes tiennyt millaisen vaimon haluaisi, nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Hän oli aina pitänyt Aureliaa tulevana vaimonaan, mutta Aurelia oli hieman liian hauras hänen makuunsa. Hän kaipasi naista, jota saisi retuuttaa mielensä mukaan myös vuoteessa, ilman että tarvitisi pelätä toisen hajoavan.

"Minun täytyy yrittää parhaani valitessani hänelle sormusta.", Lancelot hymähti Dianalle, siirtäen sitten katseensa takaisin Hugon suuntaan. Hän mielummin keskustelisi Ruotsin maajohtajan kanssa politiikasta kuin hemmottelusta ja lahjoista. Niimpä, tottuneesti ja osaavasti, Lancelot ohjasi keskustelua niille urille, kysellen kohteliaan kiinnostuneesti ja tottuneesti juuri oikeita kysymyksiä, joihin toiset, varsinkin maajohtajat, halusivat vastata.

Diana ei ollut heikoilla vesillä tässäkään keskustelussa, jonka Lancelot oli valinnut. Olihan hänkin maajohtaja. Hugolla ja Dianalla oli kummallakin omat mielipiteensä ja yllättävän yhteneväiset, vaikka he olivat kuin kuin yö ja päivä muuten. Pamela taas näytti kuolevan tylsyyteen.

Keskustelua oli ehtinyt jatkumaan jo tunti, kun Francoise ja Aurelia saapuivat paikalle. He olivat törmänneet, ollessaan matkalla samaan suuntaan tervehtimään vieraita. Matkalla Francoise oli ehtinyt esittää miniälleen muutaman kysymyksen juhlajärjestelyistä. Samassa, kun Hugo huomasi Draculan ovella hän ponnahti seisomaan ja kumarsi.

”Papa!” Diana hihkaisi, voimakkaasti ranskalaisittain korostaen, vaikka hänellä ei normaalisti minkäänlaista korostusta ollutkaan. Draculan vanhin tytär melkein juoksi halaamaan isäänsä.

”Kas, karkulainen on päässyt kotonaan käymään”, Francoise hymähti, suukottaessaan tyttönsä poskea ja halatessa tätä lämpimästi. ”Toivottavasti emme keskeyttäneet mitään. Ajattelin, että minun olisi hyvä näyttäytyä ainakin pikaiseen kun meillä on vieraitakin”.

Diana oli siirtynyt vuorostaan halaamaan Aureliaa. Dianan halaus oli niin kova, että joku olisi saattanut pelätä Aurelian menevän rikki Lancelotin sisaren uhriksi joutuessaan. Tänään Aurelialla oli yllään lähes musta puolisääreen ulottuva mekko. Mustan seassa näkyi selvä, mutta ei liian vahva, ruskean sävy. Mekko oli hyvin yksinkertainen ja avarakaula-aukkoinen, mutta sen päällä naisella oli hyvinkin näyttävä jakku. Jakku oli lyhyt helmainen, mutta siinä oli misten smokkien kaltaiset hännät selkäpuolella. Väriltään se oli likaisen roosen sävyinen, siinä oli tummanruskeat kaulukset ja jokaisessa saumassa hopealanka koristeet. Etumuksessa, vyötärön tietämillä, siinä oli hopeapaljetti koristelut ja samoin oli hartioiden kohdalla. Hiukset naisella oli jälleen tyylikkäällä nutturalla. Koruja hänellä ei ollut, paitsi korvissa hyvin yksinkertaiset helmikorvakorut.

Francoisen astellessa kättelemään Hugoa ja Pamelaa, Diana pääsi antamaan lahjansa Aurelialle. Aurelia melkein haukkoi henkeä korun nähdessään ja Diana näytti kerman juoneelta kissalta nähdessään kälynsä ilmeen. Nyt oli haltioituneen Aurelian vuoro rutistaa Dianaa.

”Oho, menikö sinun koko omaisuutesi tuohon koruun Diana?” Francoise kysyi ja nyökkäili hyväksyvästi.

Toivuttuaan lahjastaan Aurelia riensi tervehtimään muita vieraita. ”Tervetuloa Romaniaan. Toivottavasti viihdytte ja toivottavasti matkanne oli miellyttävä”.

Hugo suuteli Aurelian kämmenselkää sensijaan, että olisi kätellyt tätä: ”Kiitos, viihdymme varmasti täällä neiti. Te olette muuten todella ihastuttava. Voitte olla varma, että jos ette jo kuuluisi tulevalle Draculallemme, tekisin kaikkeni, että saisin teidät omakseni”.

Pamela näytti nyreää naamaa Hugon takana, mutta tervehti kuitenkin hymyillen Aureliaa.

”Lancelot? Tulisitko hetkeksi tuohon viereiseen huoneeseen. Minulla on asiaa, se koskee äitiäsi”, Francoise sanoi. Miehen kasvoilta ei voinut lukea mitään, hänen siirtyessään ovelle. ”Älkää huoliko, Aurelia pitää teistä huolta. Minä palaan aivan tuossa tuokiossa”. Tämän sanottuaan Dracula asteli arvokkaasti huoneesta ulos ja siirtyi seuraavaan. Kyseisessä oleskeluhuoneessa oli vielä koristelut kesken, eikä Aurelia suostunut siihen, että sitä käytettäisiin vieraiden kestitsemiseen.

Myös Lancelot nousi ylös tuolistaan ja soi isälleen kohteliaan kumarruksen tervehdykseksi. Hän seisoi taka-alalla kunnes kaikkine tervehdykset olivat hoidettu, ennenkuin hän astui eteenpäin isänsä vierelle. Lancelot oli jo aikeissa avata suunsa kysyäkseen äitinsä vointia, mutta hänen isänsä ehti ensin.

"Selvä, Isä.", Lancelot kääntyi vieraita kohden ja soi heille pikaisen kumarruksen. "Palaan pian.", Hänen oli tarkoitus suoda vierailleen hymy, mutta ilmekkään ei värähtänyt. Aurelia saattoi lukea kuitenkin miehen kasvoilta kivun häivähdyksen, nuoren perijän muistaessa edellistä iltaa.

Lopulta Lancelot seurasi isäänsä viereiseen huoneeseen vaitonaisena. Hän sulki oven heidän perässään ja risti kätensä rinnalleen. "No? Miten Äiti voi?", Huoli kuulsi nuoren miehen äänestä, samoin kuin nöyryytys jota tämä oli edellisenä iltana tuntenut. Sitä hän ei tosin koskaan paljastaisi isälleen.

Francoise seisoi tällä hetkellä selkä poikaansa kohden. Näin ollen Lancelot ei kyennyt näkemään isänsä ilmettä, joka oli surullisempi kuin koskaan tämän elinaikana.

”Lorella ei antanut paljoa toivoa Alexyn paranemiselle”, Francoise sanoi suoraan. Alexy oli Alexandrun lempinimi, jota Francoise käytti mielellään rakkaastaan. Viime aikoina kysestä hellittelynimeä oli kuitenkin kuultu Draculan linnassa hyvin harvoin. ”Äitisi fyysinen kunto parantuu luultavasti normaaliksi, ihan muutamassa päivässä, korkentaan viikossa. Lorella tiputti hänelle aimo annoksen omaa vertaan. Lorellan veri on erittäin vahvaa jo hänen ikänsä puolesta ja sen vuoksi, kuinka puhdas hän on. Lisäksi äitisi on nyt tiputuksessa. Lorella määräsi, että Alexandrun on saatava neljä litraa vertä päivässä tiputtamalla. Veren juominen sen lisäksi ei kuitenkaan pahenna asiaa. Alexandrun mielenterveys on kuitenkin aivan eri juttu”.

Nyt Francoise saattoi kääntyä takaisin poikansa puoleen, kun hän oli saanut loihdittua kasvonsa peruslukemille: ”Lorella on määrännyt äidillesi rauhoittavia lääkkeitä. Hän saa niitä myös tiputuksessa näin aluksi. Myöhemmin ne on nautittava pilleri muodossa, mutta Lorella uskoo, että Alexandru sortuu hyvin nopeasti jälleen juomaan.

”Siksi minun on tehtävä ikävä päätös tämän suhteen. Dracula ei voi esiintyä julkisesti ilman vaimoa ja koska Constanta oli alunperin minun ensimmäinen vaimoni, hän saa edustaa minua ja perhettä kanssani. Tällä hetkellä en voi tukeutua enään Alexandruun, mutta tilanne palaa normaaliksi, mikäli hän parantuu. Tämä järjestely ei vaikuta mitenkään sinun perijän asemaasi, eikä muuhunkaan. Constanta on edelleen toinen vaimoni, ei ensimmäinen”.

Päätös oli ollut vaikea, mutta juuri tämänkin vuoksi Draculalla oli oltava se kolme vaimoa.

”Jos tahdot, voit mennä tervehtimään äitiäsi. Uskon hänen olevan hereillä. Minä ja Aurelia huolehdimme vieraista”, Francoise sanoi lopuksi.



Joku oli avannut Alexandrun huoneen verhot. Nainen oli sängyssään istuvassa asennossa ja näytti jo huimasti terveemmältä mitä aikaisemmin yöllä. Kuivuminen oli pysäytetty ja nyt vampyyrin ruumis korjasi vaurioita veren voimalla.

Alexandrun yöpöydällä oli lasi ja pullollinen verta. Veri oli suljettu hapettomaan tilaan, jotta se säilyisi mahdollisimman pitkään juomakelpoisena. Palvelustytöt olivat kylvettäneet Draculan vaimon ja vaihtaneet tämän ylleen puhtaan yöpaidan. Hänen hiuksensa oli jälleen harjattu ja palmikoitu. Aurelia oli täyttänyt aamun aikana huoneen jälleen tuoreilla kukilla.

Oli kuitenkin karun näköistä, kun nainen oli kytkettynä kahteen tippaletkuun, josta toinen puski hänen elimistöönsä verta ja toinen rauhoittavia lääkkeitä.

Isän sanat olivat nuorelle perijälle järkytys. Lancelotin korviin kuulosti siltä, kuin hänen isänsä olisi sanonut jättävänsä Alexandrun, vaikka mies kertoikin kaiken palaavan entiselleen Alexandrun parannuttua. Nuoren perijän silmät levisivät aavistuksen, vain hieman, ilmentämään sitä järkytystä jota tuo tunsi. Kaikki oli Kayan syytä..Kaikki.

"Minä ymmärrän, Isä.", Lancelotin oli vakuutettava perijän paikkansa. Hän ei saanutt antaa minkään tuhota hänen paikkaansa. Hänen oli näyteltävä kuuliaista ja ymmärtäväistä poikaa, jos kykeni sillä pitämään paikkasa seuraavana Draculana.

"Minä käyn tervehtimässä Äitiä. Palaan pian. Ja Isä, kiitos.", Lancelot kumarsi syvään, kiittäen isäänsä lähinnä siitä, että tuo oli kertonut hänelle asiat niinkuin ne olivat, kaunistelematta, sekä luvasta käydä äitinsä luona. Tämän jälkeen nuori perijä suuntasi hillityn arvokkaasti, mutta kuitenkin nopeasti kohti äitinsä huonetta.

Lancelot koputti äitinsä makuuhuoneen ovelle, peläten hieman millä tuulella tämä olisi. Hän ei todellakaan kaivannut uusintaa viime öisestä.
"Minä tällä, Lancelot.", Nuori perijä ilmoittaa oven takaa odottaen lupaa astua huoneeseen.

”Sisään!” kuului oven toiselta puolelta.

Alexandru oli saanut vuoteeseensa tabletin, jossa oli muutamia rakkausromaaneja, jos tämä malttoi tai pystyi lukea. Tabletti lepäsi kuitenkin yöpöydällä naisen itsensä istuessaan vuoteellaan, edelleen tyynyihin tuettuna, lauhkeana kuin lammas. Tämän silmissä oli utuinen katse, mikä luultavamminkin johtui tämän lääkityksestä. Lorella oli jo poistunut paikalta, kun häntä ei enään tarvittu.

”Lancelot?” Alexandru katseli poikaansa pää kallellaan, tämän katseen oikeastaan tarkentumatta mihinkään. Se kuitenkin seilaili jossain Lancelotin pään ja hartioiden seutuvilla. ”Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät kovin vanhalta. Joko sinun koulusi loppui tältä päivältä”.

Nyt naisen katse harhaili jossan Lancelotin päälaen yläpuolella. Ilmeisesti vahva rauhoittava lääkitys oli saanut aikaan Alexandrussa jonkinlaisia dementtisiä oireita.

Lancelot astui sisään huoneeseen ja loihti kasvoilleen hymyn, joka kuitenkin kuihtui samantien Alexandrun sanojen myötä. Mitä? Mitä ihmettä hänen äitinsä oikein höpisi? Lancelot astui lähemmäs, vuoteen vierellä olevalle tuolille ja istuutui alas, kumartuen eteenpäin tutkailemaan äitinsä utuisia silmiä.

Lääkitys näytti tehoavan. Pitäisikö hänen leikkiä äitinsä mukana tämän harhoissa, jotka oikeammin taisivat olla vain ajan vääristymistä toisen muistoissa, vai palauttaa äiti maan pinnalle julmaan todellisuuteen? Lancelot päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon.

"Tältähän minä näytän aina, Äiti.", Lancelot soi äidilleen herttaisen hymyn. "Loppui, kyllä.", Teki kovin pahaa nähdä äiti tässä kunnossa. Kumpa tuo vain parantuisi ja tokenisi. Mitään muuta Lancelot ei toivonutkaan, kuin äitinsä parantumista ja paluuta normaaliin.