Ei työtä ilman huvia. (Jilli&Shakke K-18)

Russel jatkaa kiusoitteluaan taukoamatta. Hänen tehtävänsä haudanryöstön ohella oli saada nainen tulemaan ja sekoamaan, huutamaan ja ylistämään häntä. Mielellään kaikkia samanaikaisesti. Hän saattoi tuntea toisen kosteuden jopa housujen kankaiden läpi hieroessaan voimakkaammin peukaloaan naista vasten, aivan kuin olisi yrittänyt päästä tuon sisälle kankaan läpi.
"Niin?", Russel virnisti vasten Irman rintaa kuullessaan tuon kutsuvan häntä nimellä, jonka hän oli jo aiemmin todennut naiselle olevan sopimatonta. Hän kuitenkin oli anteeksiantavassa tilassa, suorastaan hurmioitunut, ja tällä hetkellä hänelle oli aivan sama millä nimellä nainen häntä kutsui, kunhan huulilta ei pakenisi mikään ex-rakkaan taikka nykyisen ihastuksen nimi. Toisaalta, sekään ei välttämättä olisi Russelia haitannut.
"Kerro mitä haluat minun tekevän?", Hän kuiskaa suloisen hiljaisella äänellä näykäten jälleen nänniä, imaisten sitä ja pyöritellen kieltään sen ympärillä.

Miehen sanat liupuivat täysin hänen ohitseen, Irman huomatessa yllätyksekseen kuinka lähellä omaa huippuaan oli. Hänen silmänsä rävähtivät oitis auki. Jokainen lihas oli jännittynyt paikalleen odottamaan sitä viimeistä, ratkaisevaa hieraisua tai imaisua, joka veisi homman päätökseen. Hänen pitäisi selvästikkin harrastaa useammin seksiä, pitääkseen edes jonkinlaista tasoa yllä.
Silloin mies vei hänet rajan ylitse. Orgasmi lähti vyörymään hänen ylitseen musertavana, saaden hänen ruumiinsa vapisemaan kuin horkassa ja sisäisten lihakset supistelemaan rajusti. Hän puristi silmänsä kiinni uudestaan ratsastaessaan nautinnon aallonharjalla. Samalla hänellä oli täysi työ pitää itsensä paikallaan, ettei vain rojahtaisi lattialle ja murskaisi vaikka takaraivoaan.

Laukeaminen jätti jälkeensä hentoisesti vapisevan ruumiin. Irman oli pakko antaa käsilleen periksi ja laskeutua maahan makaamaan mahdollisimman hellävaraisesti.

"Jopas sitä oltiin nopea.", Russel virnistää, eikä osoita sanojaan vittuiluksi, kuten voisi olettaa. Useimmat naiset kärsivät ongelmasta joka oli orgasmin saamisen vaikeus, joten oli oikeastaan aika hienoa että nainen tuli näinkin nopeasti. Nyt Russel kuitenkin kaipasi myös omaa täyttymystään. Hän tukee parhaansa mukaan Irmaa ja auttaa tuon laskeutumaan selälleen lattialle. Hän osasi olla huomaavainen sänkykumppani, odottaessaan että toinen toipuisi orgasmitaan ennenkuin hyökkäisi uudestaan tuon kimppuun.
Russel nojautui taaemmas omien käsiensä varaan ja katseli virne kasvoillaan naista odottaessaan että tuo toipuisi. Hän halusi, nyt ja heti, päästä naisen sisälle.

Pitäen silmänsä suljettuina Irma oikoo väsyneitä ja puuduksissa olevia raajojaan, hymyillen samalla tyytyväisenä. Mies olisi tosiaan ansainnut vastapalveluksensa, jahka hän itse pystyisi viimein liikkumaan. Koska miehellä ei ilmeisestikkään ollut aikomustakaan tehdä mitään ennen kuin hän olisi jälleen tolpillaan. Irma kääntää sumean katseensa miehen suuntaan. Hänen päässään kävi muutamakin idea siitä, mitä kaikkea voisi tuolle tehdä.
Hiljalleen jälkimaininkien hälvetessä kokonaan, miehen sanatkin löytävät maalinsa. Hän hymyilee entistä leveämmin. ”Harjoituksen puutetta”, hän mumisee venytellen hieman.

Viimein hän saa itsensä ylös pölyiseltä lattialta. Hän konttaa Russelin luo, vieden kätensä tuon sepalukselle. ”Haittaako sinua, jos minä ensin vähän maistan”, hän kysyy hymyillen ilkikurisesti. ”Lupaan ettet kadu.”

Russelin virne levenee kuullessaan Irman toteamuksen harjoituksensa puutteesta ja naurahtaa hieman. Hän pudisti päätää huvittuneena ja siirtää jälleen katseensa takaisin naiseen, joka lähti konttamaan häntä kohti. Himo sykähti uusiin liekkeihin hänen haaroissaan ja Russel nojautui rennosti käsiinsä ja nuolaisi huuliaan. "Jos sinulla kerta on nälkä, enhän minä voi sinua estääkkään.", Russelia suorastaan kutkutti päästä tuntemaan naisen suu kalunsa ympärillä. Hän ei malttanut odottaa tunnetta, ja toivoi tosissaan että nainen olisi lupaustensa mittainen.
"Ja varsinkin moisella lupauksella."

Irma vain hymyilee kujeilevasti vastaukseksi avatessaan samalla toisen housujen vetoketjua. Näppärillä sormilla ei mene kauaa kaivaa haluamansa esille kankaiden kätköistä ja pian hän saa eteensä tykyttävän kalun, joka kokonsa puolesta suorastaan huusi kosketusta. Norjat sormet kietoutuvat sen varren ympärille ja nainen vetää nahkaa muutaman kerran edes takaisin, kuin kokeillen. Lopulta hän painaa päänsä alas.
Nainen hyväilee vartta ensin kielellään, koko matkalta, käyden läpi jokaisen pullottavan verisuonen. Hän muuttaa hentoiset lipaisut hiljalleen vaativiksi nuolaisuiksi ennen kuin imaisee komeuden huultensa väliin. Russel tuoksui ja maistui juuri sellaiselta kuin hän oli hetkeä aiemmin kuvitellut. Terskan saaminen kielen päälle saa veden suorastaan hersymään Irman suussa. Nopeasti hän on kastellut paljaan kalun kauttaaltaan omalla syljellään ja päsee keskittymään varsinaiseen työhön. Russelin kullin nuppi löytää oman paikkansa aivan perältä naisen suusta. Näin imu tuntuisi kaikkein selvimpänä. Hän ei liikuta päätään, sen sijaan hän rupeaa vatkaamaan vartta kädellään. Näin hän sai aikaan koko elimessä tuntuvan alipaineen.
Muutamia kertoja hän antoi elimen luiskahtaa lähes kokonaan ulos suustaan, vain imaistakseen takaisin ja entistä syvemmälle.

Russel katseli ensin pelkästään mielenkiinnolla kun nainen lipoi lähes hellästi hänen kaluaan. Mutta kun Irma otti hänet kokonaan suuhunsa, Russelin oli pakko heittää päänsä taakse ja sulkea silmänsä. Jestas nainen oli juuri niin hyvä kuin oli luvannutkin. Jokainen pieni liike, imaisu, käden käyttö.. Russel tunsi maailman piemenevän ympäriltään ja kaikki mitä maailmassa oli keskittyi juuri sillä hetkellä hänen haaroväliinsä. Sarja tyytyväisiä murahduksia kantautui miehen kurkusta ulos ja siirsi toisen kätensä Irman pään päälle, ei ohjaillakseen tuota tai pysäyttäkseen tuon, ainoastaan haroakseen hiuksia sormiensa väliin, tunteakseen jotakin konkreettista maailmassa, muutakin kuin kasvavan, sykkivän himon. Hän olisi tullut hulluksi luultavasti jos ei olisi saanut pitää Irman hiuksista kiinni, tuntui kuin se oli ainoa asia pitämässä hänet vielä tässä maailmassa.
"Jestas, nainen!", Russel virnisti ja loi viimein katseensa alas. Nyt sai riittää, hän ei kestäisi enää. "Riittää, haluan laueta sisääsi, en suuhusi, vaikka sekin kuulostaa houkuttelevalta. Tahdon tietää kuinka tiukka olet harjoituksesi puutteesta."

Miehen käskyn kuullessaan, Irma käytännössä katsoen pudottaa elimen suustaan ja kääntää katseensa miehen silmiin. Hän nuolaisee tahallisen näyttävästi huuliaan ja hymyilee. Samalla hän heilauttaa palmikkonsa hartiansa yli takaisin selän puolelle, jonne se kuului.
”Paraskin puhumaan”, hän tuhahtaa puoliksi naurahtaen, erkaantuen Russelista. ”Itse olisit voinut tulla ensimmäisen imaisun jälkeen.”

Hän nousee seisomaan lattialta, potkaisten samalla kengät pois jaloistaan. Koko ajan naisen huulilla kareilee vino hymy. Housunsa hän riisuu tarkalleen miehen kasvojen edessä, jotta tällä olisi varma aitiopaikka pian paljastuvalle näköalalle. Irmalla ei mene kauaa vaatteidensa hävittämisestä yltään. Pian hänen sileä, karvaton naiseutensa on Russelin kasvojen edessä.
Esiteltyään itseään riittävän pitkään, Irma asettuu lattialle polvilleen ja laskee kätensä maahan. Hän jatkaa laskeutumistaan, kunnes kyynärpäät koskettavat maata. Seuraavaksi hän laskee alaruumiinsa painon toisen jalan varaan, vetäen sen kokonaan itsensa alle. Toisen säärensä hän suoristaa sivulle. Tarvitsiko mies selvempää merkkiä siitä, mitä hänen seuraavaksi kuuluisi tehdä.

Russel naurahtaa Irman sanoille. Tavallaan totta, jos hän ei omaisi ollenkaan itsehillintää, hän olisi saattanut laueta naisen suuhun melkein heti. Russel tosin oli harjoittanut taitojaan jo hyvin pitkään, kauemmin kuin moni muu, joten hän tiesi kuinka hillitä itseään.
Kun Irma alkoi riisua housujaan, Russel nautti näystä täysin rinnoin. Hän nuolaisi huuliaan ihaillessaan riisumista ja sen jälkeen paljastuvaa ihoa. Koskemattoman oloinen, karvaton. Russel ei ollut posliinien ylistäjä, mutta eipä se häntä haitannut. Puskista hän ei sentään pitänyt. Kun Irma saa itsensä aselteltua enemmän kuin valmiiksi, Russel kohottautuu polvilleen ja konttaa polvillaan Irman taakse. Hän pysyttelee hetken vielä erossa naise houkuttelevasta takapuolesta ja kosteasta palkinnosta ihaillakseen täydellisen pyöreitä pakaroita. Hän nostaa kätensä hyväilläkseen niitä. Tässä asennossa nainen näytti syötävän hyvältä ja ennenkaikkea hyvin pantavalta.

Russel antaa kätensä liukua pakaralta alemmas, lähemmäs naisen herkintä paikkaa. Hän tunnusteli ensin ulompia häpyhuulia, kuin tunnustellakseen tietään sisälle. "Olettepa märkänä ja valmiina.", Russel kuiskaa himosta paksulla äänellä. Naisen takapuoli oli sen verta matalalla että Russel joutui lähes istumaan reisiensä päälle päästäkseen asettamaan itsensä. Aseteltuaan itsensä täysin valmiiksi, hän kumartui Irman selän ylle. "Valmiina? Minä en ole hellä.", Sanat olivat enemmänkin varoitus kuin kiusas, ja vastausta odottamatta Russel työntyi voimalla sisään.

Irma kätkee hymynsä käsivarsiensa suojaan. Hän tiesi lähes tarkalleen miltä näytti tässä asennossa, takapuoli juuri sopivasti pystyssä, iho kiristyneenä oikeista paikoista. Monet miehet olivat kertoneet sen hänelle, varsin värikkäitä ilmaisuja käyttäen.
Tuntiessaan kosketuksen pakarallaan, nainen työntää itseään hieman kämmentä vasten. Hän tunsi himon rupeavan sykkimään uudelleen jalkojensa välissä. Tieto siitä mitä olisi pian saamassa ja hetken odottelu ennen sitä saivat naisen syttymää uudelleen. Hän tunsi miten hänen omat nesteensä valuivat, eivätkä he olleet päässeet vielä edes itse asiaan.

Irma ynähtää tuntiessaan Russelin sormet huuliensa välissä. Hän puree kevyesti huultaan työntäen itseään uudelleen miestä vasten. Yksi tämän asennon hyvistä puolista oli se, että hän sai miehen oikeaan asentoon itseensä nähden ja samalla hän saattoi itse liikkua sopivissa määrin.
Miehen lähtiessä asettelemaan itseään paikoilleen, nainen värähtää jännityksestä. Hän painaa päänsä alas, joilloin hän saattaa nähdä kalun etsimässä tietään hänen sisäänsä. Irma nautti tästä näystä. Siinä oli pääsyy siihen, miksi hän halusi itsensä otettavan juuri tässä asennossa. Nyt hän näkisi kaiken oleellisen.

Samassa Russel olikin jo hänen sisässään, ainoana varoituksena sanallinen ilmoitus hellyyden puutteesta. Irma voihkaisi syvältä kurkusta, miettien oliko mies rikkonut jotain hänen sisällään. Tosin, sen sijaan, että mokoma olisi pelottanut, hän toivotti haudanryöstäjän tervetulleeksi puristumalla tiukasti tuon kalun ympärille.
”Huomaan”, hänen onnistui hengähtää vastaukseksi Russelin varoitukseen.

Jotkut naiset vastustivat hellyyden puutetta, eikä Russel välittänyt moisista naisista. Hän kykeni olemaan siedettävissä määrin hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei luultavasti olisi. Häneltä puuttui tietyt tunteet sitä varten. Empatia oli yksi niistä. Hän virnuili itsekseen vetäytyessään hitaasti ulos naisesta, lähes kokonaan ulos, ennenkuin survaisi itsensä uudelleen sisään. Hän alkoi liikuttaa lanteitaan tiukassa rytmissä, eikä hänen työnnöillään ollut muuta merkitystä kuin saada heidät molemmat laukeamaan. Sormet kiristyivät Irman lanteille ja Russel suorastaan nyki naista vasten omia työntöjään. Tyytyväiset murahtelut voimistuivat jokaisella työnnöllä ja kertoivat Russelin alkavan lähestyä omaa huippuaan. Irma oli juuri sopivan tiukka hänelle. Russel tunsi kuinka tuo kiristyi hänen kalunsa ympärille kuin imeäkseen sen kokonaan sisäänsä.

Irma ei kaivannut hellyyttä. Tämä oli pelkkää seksiä kahden aikuisen välillä, joten oli parempi hoitaa vain homma kotiin. Suutelunkin saattoi työntää hänen puolestaan jonnekkin, minne päivä ei paistanut. Russel oli niin myös tehnytkin. Kaulan nuolemista ja näykkimistä ei nimittäin laskettu mukaan.
Nainen rupeaa nopeasti voihkimaan miehen työntöjen tahtiin. Hän hivuttaa itsensä juuri oikeaan kulmaan, jotta sisään yhä uudelleen puskeva elin osuisi juuri siihen oikeaan pisteeseen. Pian hänen oli suljettava silmänsä nautinnon ruvetessa kasaantumaan hänen lantionsa seudulle. Huomaamattaan hän rupesi myötäilemään Russelin liikkeitä ja hyvin nopeasti heillä oli yhteinen päämäärä tavoiteltavanaan. Irma tuntee kuinka hänen sisimmät lihaksensa suorastaan lypsivät miehen kalua vaatien tätä laukeamaan.

Russel pidätteli itseään. Se oli omalla tavallaan hyvin hauskaa kun pidätteli itseään ja lopulta vapautti kaiken sen patoutuneen himon kerralla. Hyviä asioita kannatti odottaa. Ja hän nautti tästä. Irma oli juuri sopiva hänelle, ja hetken aikaa Russel jopa ajatteli voivansa tehdä tätä Irman kanssa upeammin. Hän lähestyi jatkuvasti omaa huippuaan eikä voisi pidätellä itseään paljon kauemmin. Työnnöt alkoivat muuttua epämääräisemmiksi, hätäisemmiksi Russelin viimein lauetessa. Hän karjaisi ja sohaisi itsensä muutamaan otteeseen vielä sisään lihasten alkaessa väristä. Russel olisi voinut lysähtää Irman selän päälle, mutta sen sijaan hän pakotti vartalonsa kaartumaan taaemmas ja lysähti istumaan, käsiinsä nojaten ennenkuin vaipui hiljakseen lattialle, silmiään kiinni puristaen. Hymy hänen huulillaan oli tyydyttynyt ja rauhallinen. Juuri näin aikaa piti tuhlata.
"Onneksi olkoo neiti Sant Salvatore, olen täysin käskytettävissäne tästä hetkestä eteenpäin.", Russel virnisti.

Irma huusi. Toinen laukeaminen tuli aivan yhtä yllättäen kuin ensimmäinenkin. Hänen ruumiinsa kaartui ja kasvot nousivat kohti bunkkerin kattoa. Hänen ruumiinsa vapisi Russelin vielä survoessa itseään sisään.
Kun kaikki oli lopulta ohitse ja nainen saattoi tuntea miehen siemennesteiden valuvan ulos itsestään, hän kellahti kyljelleen makaamaan. Irma ei olisi halunnut sitä myöntää, mutta hänen päässään pyöri. Hän alkoi tosiaan olemaan rapakunnossa tämän suhteen. Tosin, tästä oli hyvä jatkaa treenaamista. Hänen pitäisi suoda itselleen hieman enemmän vapaa-aikaa eikä vain uppoutua työhönsä.

Kuullessaan Russelin sanat, voitonriemuinen hymy palasi hänen huulillensa. ”Sori muru, et aivan. Haluan tästä mustaa valkoisella ennen kuin olen täysin varma”, hän sanoo kierähtäessään selälleen. Hiekka ja pöly paljasta ihoa vasten saivat Irman ajattelemaan kylpyä tai pientä uintiretkeä, jotta saisi puhdistettua itsestään kaikki jäljet tästä lattia painista. ”Tosin, jos kaikki ovat yhtä taitavia kuin sinä, saattaisin suosia enemmänkin tällaista sopimusten allekirjoittamista.”

"Läväyttäkää paperit eteeni koska tahansa, ja allekirjoitan vaikka verelläni.", Russel virnisti ja kun hänen lihaksensa lopulta lakkasivat tärisemästä, hän kiinni housujensa vetoketjun ja nousi seisomaan hieman venytellen. Hänen vaatteensa olivat järkyttävässä kunnossa, mutta ei niin pahassa kuin Irman. Hän virnuili edelleen alkaessaan pörröttää pölyä pois hiuksistaan ja vaatteistaan. "Pitäisikö meidän vilkaista Ruususta?", Virne ei suostunut poistumaan Russelin kasvoilta ja hän tunsi itsensä täydelliseksi idiootiksi. Hän virnuili yleensäkkin, mutta tämä oli erilaista, tämä oli täysin tyydytettyä, lapsellista virnettä josta hän ei pitänyt lainkaan. Välittämättä sen suuremmin Irmasta hän asteli takaisin huoneeseen josta he olivat Ruususen löytäneet ja kumartui tämän vierelle.

Hiukset olivat alkaneet kasvaa takaisin. Ne olivat kuin sekoitus kuparia ja pähkinän ruskeaa, haaleat ja voimattomat. Pikku kakara oli varmasti saanut kestää paljon. Russel kohotti huopaa vilkaistakseen kehoa ja totesi kakaran olevan poika, jolla oli muutamia arpia kielimässä siitä että tuo oli kerran ollut ihminen. Kuka ihmeen idiootti oli verettänyt hänet? Siitä ei oltu mainittu kirjoissa, ei ainakaan vielä, olihan hänellä muutama lukematta. Russel näytti miettivältä katsellessaan Ruususta. Heräisiköhän tuo pian? Aivan kuin vastauksena hänen ääneen lausumattomaan kysymykseensä, Ruusunen mumisi jotain, ja pää yritti kääntyä hieman. Silmäluomet värisivät, aivan kuin Ruusunen olisi kamppaillut saadakseen ne auki.
"Irma, hän taitaa herätä jälleen."

Pidättäytyen edelleen vaakatasossa, Irma katselee Russelin nousemista ylös. Miehillä tuntui olevan aina kiire jonnekkin. Milloin toisen rakastajan tai vaimon luo, milloin työn pariin tai sitten takaisin juhlimaan. Hänellä ei ollut omasta puolestaan mikään kiire. Mies oli jo nähnyt kaiken, mitä hän olisi voinut piilotella, joten edes mitään peiteltävää ei ollut. Hänellä ei ollut edes tarvetta peitellä tyytyväistä hymyään, mikä sai hänet muistuttamaan kerman juonutta kissaa.
Russelin mainitessa Ruususen, Irma pyöräyttää silmiään. ”Sinä sitten osaat lirkutella naisille.”
Ei hän todellisuudessa kaivannut mitään lepertelyjä seksin jälkeen tai ennen sitä, mutta halusi kuitenkin päästä piikittämään asiasta.

Irma nostaa itsensä istumaan vatsalihaksillaan ja rupeaa paikantamaan vaatteitaan. Pienen pudistelun jälkeen ne olivat ihan käyttökelpoisia. Hän voisi piakoin karata omille teilleen ja käydä uimassa, sekä peseytyä. Vaikka lika ei häntä varsinaisesti haitannut, oli aina mukavampaa olla puhdas.
Saatuaan päällensa vasta topin ja alushousunsa, hän kuulee Russelin huutavan. Hän jättää pukemisen sikseen ja kiiruhtaa heidän potilaansa luokse. Tottuneesti hän aloittaa tiputuksen uudelleen ja rupeaa tutkimaan veren aikaansaannoksia. Lapsi rupesi näyttämään koko ajan elävämmältä ja enemmän vampyyrilta, vähemmän muumiolta.
”Älä toivo liikoja. Hän saattaa nukahtaa kohta uudestaan. Tämä vaihe kestää yleensä kaikkein pisimpään”, Irma selittää Russelille.

Irma kääntyy kaivelemaan uudestaan miehen aikaisemmin hakemaa salkkua ja rupeaa valmistelemaan uutta kanyylia. Ollessaan valmis, hän kääntyy lapsen puoleen.
”Hei, minä laitan sinulle nyt toisen kanyylin. Saat sitä kautta verta, joka helpottaa oloasi. Tämä saattaa hieman pistää, mutta en tee sinulle pahaa. Tunnet olosi pian paremmaksi.” Puhuessaan heidän Ruususelleen, Irma ottaa tuon toisen käden ja laittaa pienen muovikojeen paikoilleen. Hänen äänensä on jälleen lämmin ja rauhallinen. ”Ole ihan rauhassa. Olet täysin turvassa minun ja ystäväni kanssa.”

Russel virnuili Irmalle tuon palatessa huoneeseen. Ensin neidolla ei näyttänyt olevan kiirettä, ja nyt hän oli jo Ruususen vierellä hoitamassa tuota kuin mikäkin hoitsu. Taisi sittenkin olla kiire. Russel toivoi että lapsi heräisi pian, hän oli malttamaton saamaan vastauksia sekä malttamaton jatkamaan töitään. Hän halusi jatkaa syvemmälle bunkkeriin, vilkaistakseen vain ettei sieltä löytynyt enempää mukavia yllätyksiä.

Silmät tuntuivat taas raskaalta. Oliko hän nähnyt unta? Oliko hän nukkunut? Muistikuvat eivät vieläkään suostuneet palaamaan Ruususen mieleen, mutta hiljakseen hänellä alkoi olemaan muitakin tuntemuksia kuin pelkkä kipu. Lempeä ääni tyynnytti häntä ja antoi rauhallisuuden tunnetta. Neulanpisto tuntui ikävältä ja epämukava välähdys, kuin valokuva, lävisti hänen mielensä aiheuttaen kasvojen rypistymisen joka kieli pelosta.

"Hei, Ruusunen, äläpäs hätäile. Irmeli pitää sinusta hyvää huolta.", Russel virnuili puhuen itsekkin rauhoittavalla äänellä. Hän oletti pojan irvistyksen johtuvan pelosta heitä kohtaan ja kivusta jonka neulanpisto aiheutti. Pian kuitenkin Ruususen ilme rentoutui ja tuo nukahti uudelleen.
"Perhana. Minulla ei ole kovinkaan paljoa kärsivällisyyttä, Ruusunen.", Russel hymähti.

Oli aivan sama mitä mies ajatteli hänestä ja hänen hoitovietistään. Vaikka Irmalla olikin suurimman osan ajasta kova ulkokuori ja hän toimi tuhansien vampyyrien johtajana, hän oli perusluonteeltaan hyvinkin hellä. Eikä hän missään nimessä vihannut lapsia, vaikka ei aikonutkaan itse sellaisia hankkia. Aivan kuten hän varmisti tiiminsä jäsenten voivan hyvin, hän myös huolehti tästä lapsesta.

Irma tarkkaili poikalapsen ilmeitä toimiessaan. Tähän oli varmasti kiinnitetty jos jonkinmoista letkua vankiaikana ja oli aivan normaalia, että neulanpisto aiheutti pojalle ikäviä muistoja. Vaikka tuo ei niitä varsinaisesti edes tiedostaisi. Nainen sipaisee hellästi ohimennen pienen vampyyrin uudelleen kasvavia hiuksia, laittaessaan toista veripussia tiputtamaan.
”Kaikki hyvin. Tästä olosi vain paranee. Pian olet entistä ehyempi”, hän jatkaa kujerrustaan.

Lapsen nukahtaessa uudelleen Irma mulkaisee Russelia. ”Kasvata sitä kärsivällisyyttäsi. Tämä ei ole mitään noppapeliä vaan kuolleista herättämistä. Mene vaikka juoksemaan hetkeksi viidakkoa ympäri, jos se saa sinut rauhoittumaan”, hän sihahtaa miehelle, kääntäen oitis huomionsa takaisin poikaan.
Irma muisteli opintojaan ja niitä muutamia kertoja heräämistilaisuuksissa. Hetken pohdittuaan hän avaa ranteensa kulmahampaillaan ja laskee haavan pienemmän suulle. Pieni lisämäärä vampyyrinverta tuskin haittaisi prosessia. Päinvastoin siitä saattoi olla vain apua.

"Äläs siinä hikeenny. Mitä oikein kuvittelet että tekisin? Ravistelisin kakaraa hereille?", Russel hymähtää ja teeskentelee olevansa loukkaantunut Irman äänensävystä. Ei, ei hän sentään sellaista tekisi, vaikka hinku olikin kova. Hänellä kuitenkin oli rento olo juuri sillä hetkellä, kiitos heidän hetki sitten toteuttamansa aktiviteetin. Nyt hän voisi hyvinkin vaikka tuhlata aikaansa palaamalla työn ääreen. Päätöksen tehtyään Russel nousee Ruususen viereltä ja palaa kirjojen luokse jotka ovat nyt hyvässä järjestyksessä lattialla rimahtaneen pöydän vieressä. Russel ottaa mukavan asennon vasten seinää ja nappaa kirjan lukemattomiensa pinosta ryhtyäkseen töihin. Olkalaukustaan hän onkii esille muistiinpanokirjansa sekä veripullonsa voidakseen tankata hieman itseään. Odottaminen olisi tylsää vailla tekemistä, joten onneksi hänellä oli tekemistä.

Irma vain vilkaisee Russelia keskittäen huomionsa nopeasti takaisin Ruususeen. Vapaalla kädellään hän kääntää pojan pään pystyyn ja hieman takakenoon. Näin kurkkutorvi olisi auki ja hänen luovuttamansa veri pääsisi vapaammin suusta vatsaan, vaikka toinen ei pystyisi juuri sillä hetkellä nielemään.
Kun Irma uskoi antaneensa riittävästi, hän ottaa ranteensa pois toisen huulilta.

Varmistettuaan kaiken olevan kunnossa hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukemistaan. Saatuaan kaikki varusteensa päälle, hän nappaa reppunsa ja kurkistaa oviaukosta pienempään arkistohuoneeseen.
”Lähden käymään omassa leirissäni. Tulen takaisin jossain vaiheessa”, hän huikkaa Russelille ennen kuin lähtee suuntamaan ulos bunkkerista.

Viidakossa oli alkanut sarastamaan. Irma yritti miettiä kuinka kauan hän olikaan jo viettänyt aikaansa bunkkerissa. Hänen saapumisestaan alueelle oli tullut kuluneeksi melkein kaksi vuorokautta. Aika oli käymässä vähiin. Pian hänen olisi suunnattava autonsa nokka takaisin siviilisaation pariin ja palattava töihinsä.
Jos Ruususella menisi heräämiseen vielä pitkään, hän ei voisi olla suorittamassa sitä loppuun. Hän oli jo suorittanut varsinaisen työkomennuksensa. Mikään bunkkeriin liittyvä ei oikeastaan kuulunut hänelle. Ei edes kauan sitten veretetty poikalapsi.
Päätään pudistellen Irma lähtee patikoimaan kohti omaa leiriään.


Kun nainen palaa, päivä on jo puolessa. Hän oli hoitanut jälleen omia töitään, vaihtanut vaatteensa ja käynyt kaipaamallaan pesulla. Aika oli hurahtanut siivillä, kun hän oli tehnyt jotain koko ajan.
”Mitenkäs täällä sujuu?” hän kysyy päästyään Russelin luokse.

Mitään uutta ei tapahtunut. Russel kyyristeli seinää vasten nenä kiinni kirjoissa ja kirjoitteli muistiinpanoja kaikessa rauhassa. Muutamaan otteeseen Russel oli käynyt tutkimassa bunkkeria hieman pidemmältä ja palannut vilkaisemaan Ruususen tilaa. Irman palatessa hän kuitenkin oli luovuttanut bunkkerin suhteen ja istuskeli nurkassa. Hän nosti katseensa kirjasta jota sillä hetkellä tutki. "Ei muutoksia. Ruusunen nukkuu, tarvitsee varmaan prinsessan suudelman herätäkseen.", Russel virnuilee ja vilkaisee Ruususta kuin varmistuakseen sanoistaan. Ruusunen nukkui edelleen, ehkä tuo heräisi pian, ehkä ei.

Ruusunen? Oliko hänen nimensä Ruusunen? Ei, se ei kuulostanut oikealta. Poika oli herännyt mutta makasi täysin liikkumattomana. Hän oli jo ollut aikeissa yrittää avata silmiään kun naisen ääni oli kajahtanut huoneeseen. Hän ei halunnut heidän tietävän olevansa hereillä. Hän halusi ensin tietää, etteivät nämä aikoneet satuttaa häntä, kuten aiemmin.. Milloin aiemmin? Hän tunsi muistojen olevan aivan kielenpäällä, aivan lähellä, mutta kuitenkin tarttumattomissa.

Irma astelee peremmälle huoneeseen. Varmistettuaan ettei onnistuisi laukaisemaan tai tuhoamaan mitään, hän laskee reppunsa lattialle aivan seinän viereen.
”Oletpa vitsikäs”, hän tokaisee Russelille, kiinnittämättä mieheen tai tuon sanoihin sen kummempaa huomiota. Samalla hän astelee pojan viereen ja kyykistyy tuon äärelle.

Lapsi näytti koko ajan enemmän ja ennemmän inhimilliseltä. Iho ei ollut enää vahamainen ja hiukset, sekä muu karvoitus oli kasvanut paikoilleen. Ei ollut tosin aivan varmaa miltä tuo näytti sisältä päin, mutta ehkä lapsi rupeaisi hiljalleen heräilemään. Irma rupeaa tarkastamaan kanyyleita ja ripustaa telineeseen uudet pussit verta, säätäen tiputustiheyttä kuitenkin paljon pienemmälle kuin se oli aikaisemmin ollut.
”En voi viipyä täällä kovin kauaa enää. Minulla on velvollisuuksia Venetsiassa”, Irma sanoo kokeillessaan pojan otsaa. Ruumiinlämpö vaikutti pintapuolisesti normaalilta vampyyrille. Ollessaan poissa, hän oli miettinyt aikatauluaan. Se ei antanut hänelle kovinkaan paljoa armoa, vaikka hän olisi sitä kuinka halunnut.

Russel kohottaa hieman kulmiaan huvittuneena. "Oikein valitettavaa. Jäämme Ruususen kanssa varmasti kaipaamaan sinua.", Russel virnuilee ja laskee kirjan käsistään. "Minunkin työni täällä on tehty. Bunkkerissa ei ole näiden kirjojen ja Ruususen lisäksi mitään muuta.", Russel venyttelee jäseniään ja järjestelee kirjat hienosti ja hellästi, viedäkseen ne mukanaan. Hän ei jättäisi mitään tälläistä jälkeensä, sillä omalla tavallaan nämä kirjat olivat hyvinkin tärkeitä vaikkakin niillä ei ollut kovinkaan paljon historiallista arvoa, eivätkä ne edes olleet niin vanhoja. Tämä keikka oli vain rahanahneen miehen antama, joka kaipasi vain arvoesineitä.

Ruusunen tuntee viileän kosketuksen otsallaan ja kuuntelee kahden henkilö keskustelua. He eivät kuulostaneet pahoilta tyypeiltä, eivät niinkuin..ketkä? Muistot olivat aivan hänen kätensä ulottuvilla, mutta kun hän yritti tarttua niihin ne tuntuivat leijuvan hieman kauemmas. Ehkä hän saisi vastauksia näiltä kahdelta?
Hitaasti, varovasti ja kokeillen Ruusunen avaa silmiään. Jaden virheät silmät ovat kirkkaat ja täynnä uteliaisuutta sekä epätoivoa. Alkuun hän ei tahdo nähdä mitään. Bunkkerissa on pimeää, aivan liian pimeää vaikka kattoikkunasta siivilöityy minimaalinen valo huoneeseen. Ruusunen antaa silmiensä pyyhkiä kattoa päänsä yläpuolella ja tottua pimeään. Lopulta hänen katseensa osuu naiseen hänen vierellään. Kaunis, kuin enkeli. Tämä oli varmasti se nainen joka oli lohduttanut häntä aiemmin.

Irma nyökkää vastaukseksi Russelille. ”Toivotaan siis, että poika herää mahdollisimman nopeasti. Häntä ei voi liikuttaa mihinkään ennen kuin hän on edes joten kuten voimissaan.”

Miehen mentyä nainen katsoo alas ja huomaa jadenvihreiden silmien tarkkailevan itseään. Hetken hänen kasvojaan hallitsee tyrmistys, mutta se sulaa nopeasti jäjettömiin lämpimän hymyn tieltä.
”Hei pikkuinen”, hän sanoo lempeästi, asettuen hieman paremmin lapsen eteen, jotta tuo näkisi hänet paremmin. ”Millainen olo sinulla on?”

Lapsi avaa suunsa mutta hänen kurkustaan kantautuu vain pihahdus. Osasiko hän puhua? Hän ainakin ymmärsi naisen sanat, joten pakkohan hänenkin oli osata? Hän avaa suunsa uudelleen ja kokeilee muodostaa sanan, mutta kurkku tuntuu vielä kuivalta ja pölyiseltä ja suusta kantautuu vain kuiva korahdus. Hän säikähtää ääntä ja katse muuttuu murheelliseksi. Hän olisi halunnut sanoa olonsa olevan..omituinen. Hän ei tiennyt missä oli eikä vielä edes omaa nimeään. Hän asettaa kyynärpäänsä tukevasti vasten lattiaa voidakseen nousta istumaan, mutta rasitus saa hänen lihaksensa vielä värisemään eivätkä ne kykene aivan vielä kannattelemaan hänen ruumistaan. Turhautunut ilme valtaa pojan kasvot ja hän saattoi tuntea itsensä hyvinkin avuttomaksi, pelokkaaksi.

Russel palaa huoneeseen parahikseen nähdäkseen kulmiaan surkeasti kurtistelevan pojan. "Kappas, Ruusunen on hereillä, kuin taikaiskusta.", Hän hymyilee veikeästi ja asettuu pojan toiselle puolelle toisen polvensa varaan. "Ota ihan rauhassa kaveri, kyllä se siitä.", Russel toteaa rauhoittelevaan sävyyn vaikkei tiedäkkään miksi poika kurtisteli, eikä oikeastaan välittänyt. Mutta hän uskoi ystävällisen esityksen olevan tarpeen jos aikoi puristaa kakarasta tietoja ulos.