Ei työtä ilman huvia. (Jilli&Shakke K-18)

Kun poika ei pystynyt muodostamaan muuta kuin korinaa Irma toteaa tuon tarvitsevan vettä. Satojen vuosien jälkeen kurkku oli varmasti kuiva. Hänen olisi pitänyt tajuta se heti, eikä ruveta ensimmäisenä kyselemään. Lapsen yrittäessä nousta hän laskee kätensä lempeästi tuon olkapäälle. ”Ole ihan rauhassa pikkuinen. Olosi on varmasti vielä heikko. Olet kokenut kovia, joten edetään hitaasti sinun tahtiisi.”
Kun tuo tyytyy makaamaan vain paikallaan, Irm a hymyilee. ”Minun nimeni on muuten Irma. Esittelin itseni jonkin aikaa sitten, mutta en ole aivan varma muistatko sitä.”

Nainen nousee ja astelee päivärinkkansa luo. Hän oli varannut mukaan hieman vettä, juuri Ruususta varten. Russelin tullessa takaisin hän on jälleen polvistumassa pojan viereen.
”Autan sinut hieman pystympään asentoon niin saat hieman vettä. Se auttaa kurkkusi kuivuuteen”, Irma selittää.
Hän varmistaa, että lapsi näkee takalleen mitä hän on tekemässä ettei tuolle tule ahdistunut olo. Kun poika näkisi, että nainen toimi vain hänen auttamisekseen, homma kävisi huomattavasti helpommin. ”Räpäytä minulle silmiäsi kerran, jos haluat vettä, kaksi kertaa jos et. En pakota sinua juomaan, mutta tämä helpottaa kurkkusi kuivuutta.”

Ruusunen onnistuu hymyilemään hieman. Hänellä oli jostain syystä rauhallinen olo näiden kahden seurassa. Kuin..kuin vanhemmat. Hän räpäytti Irmalle silmiään merkiksi haluavansa vettä. Hänen kurkkunsa tosiaan tuntui aivan liian kuivalta, kuin siellä olisi ollut yhtä paljon pölyä kuin tässä huoneessa. Muistot hiipivät pikkuhiljaa paikoilleen, ja oikein pinnistellessään hän onnistui muistamaan miten sanat muodostettiin. Se ei ollut niinkään muisto kuin tunne, hän muisti tunteen joka puhumisesta tuli ja se rauhoitti häntä. Hän uskoi että vettä saatuaan hän pystyisi luultavasti muodostamaan sanoja. Lapsi pinnisteli muistaakseen nimensä, ja kurtisti kulmiaan pakottaessaan itseään muistamaan. Ja sitten se välähti. Nimi ui takaisin kielenpäällen kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Miksi hän ei muistanut sitä heti? Mitä oli tapahtunut, sitä hän ei kyennyt muistamaan.

Russel istui pojan vieressä. "Minä olen Russel. Kunhan hieman tokenet, osaat ehkä kertoa meille oman nimesi. Autan sinut istumaan jotta saat juotua, joten ota ihan rauhassa, en tee pahaa.", Russel hivuttaa varovasti kätensä Ruususen pään alle ja nostaa toisen kevyen, lähes painottoman yläruumiin ylös ja asettuu pojan taakse niin että pystyi tukemaan tuota ja pitämään tämän pystyssä. "Nyt voit juoda hieman helpommin."

Irma hymyilee pojalle takaisin ja ryhtyy avaamaan vesipullon korkkia. Vai vihkaa hän vilkaisee Russelia, kun tuo auttaa lasta parempaan asentoon. Nainen oli aikonut tehdä itse aivan samoin, kun ei ollut uskonut miehen tarjoutuvan moiseen. Hän ei ollut aivan varma, pitäisikö tästä päätellä kuinka palavasti Russel halusi tietää bunkkerin tapahtumista.

Ajatukset hätisteltiin koiperhosten tavoi pois päästä ja nainen keskittyi jälleen lapseen.
”Minä autan. Keskity sinä vain juomaan”, hän sanoo vieden pullon suun kuiville huulille. Hän kallisti sitä juuri sen verran, että vettä tuli pieniä suullisia. Ei missään nimessä liikaa tai ruumis saattaisi joutua shokkiin.

Ensimmäinen suullinen vettä oli kuin pieni pala taivasta. Jano tuntui räjähtävän lapsen sisällä, ja hän olisi kernaasti ahnehtinut vettä suurempinakin siemauksina kitusiinsa. Muutaman kulauksen nieltyään hän kuitenkin totesi, että tämä ei tyydyttäisi hänen janoaan. Hänellä ei varsinaisesti ollut vedenjano, mutta ei myöskään nälkä. Vesi kuitenkin tuntui aivan ihanalta hänen kuivassa kurkussaan ja tuntui virvoittavan sen henkiin. Heikosti hän nostaa kätensä kieliäkseen Irmalle että oli saanut tarpeekseen jotta tuo siirtäisi pullon hänen huuliltaan. Hän nieli kuitenkin kaiken veden ahnaasti minkä vielä sai.
"Kiitos.", Ääni oli karhea ja käheä, lähes kuiskauksen hiljainen, mutta kuitenkin kuultavissa ja parempi kuin aiemmat korahdukset.

Hienoa, poika alkoi puhua. Nyt jos hän vain pelaisi korttinsa oikein, lapsi laulaa lurittaisi kaiken minkä bunkkerista tietäisi, ja tekisi sen vielä mielellään. Jos ei..Russelilla oli keinoja saada lapsi puhumaan.
"Millainen on olosi? Varmaan vielä heikko, mutta muistatko ollenkaan kuka olet ja miksi olet täällä?", Russel aloittaa varovasti, ei liian vaikeita kysymyksiä eikä heti bunkkerin tapahtumiin liittyen, hän epäili Irman antavan hänelle satikutia jos hän heti hyökkäisi pojan kimppuun kysymyksillä jotka oikeasti tahtoi kysyä.

"Olen Chetan Misra. En muista, missä olen.", Poika vastasi käheällä käyttämättömällä äänellään.

Irma laskee pullon alas heti kun poika ilmaisee saaneensa tarpeekseen. Tuo näytti siltä kuin ei olisi koskaan maistanut mitään parempaa. Tosin, voiko muuta olettaa kun oli ollut syömättä ja juomattta viimeisimpien vuosisatojen ajan. Nainen kierittää korkin takaisin paikalleen ja jättää vesipullon jonnekkin viereensä lattialle. Ruususen kiitokseen hän vastaa hymyllä. ”Ei mitään. Emmehän me voi jättää sinun pelastamistasi puolitiehen. Vai mitä?”

”Chetan. Se on kaunis nimi. Eikö se tarkoitakkin näkyvää ja sielua sanskritiksi.” Irma yrrittää johdattaa keskuselun hieman turvallisemmille teille. Pojan fysiikan kannalta saattoi olla parempi ettei kipeitä muistoja houkuteltu esiin yhdellä rytinällä. Nainen saattoi nimittäin vain arvailla mitä kaikkea tuolle oli tehty. Hän ei ollut nimittäin missään vaiheessa edes viitsinyt avata yhtään huoneessa ollutta kirjaa. Russelilla saattoi sentään olla edes jonkinlaista tietoa. ”Haluaisitko sinä jotakin?”

Chetan kallistaa hieman päätään. Tarkoittiko hänen nimensä jotain? Pinnisteltyään muistiaan hetken, hän nyökkää pieni hymy kasvoillaan. Kyllä, sitä hänen nimensä tarkoitti. Hän kykeni muistamaan äitinsä sanoneen niin. Äiti.. Kuka äiti olikaan? Hän ei muistanut äidin kasvoja, mutta hän muisti tuon kertoneen nimensä tarkoituksen. Irman seuraava kysymys hieman hämmentää häntä. Halusiko hän jotain? Mitä hän voisi haluta? Chetan pudistaa päätään ja kääntää sitten tutkivan katseensa Russelia kohden. Nämä kaksi vaikuttivat mukavilta ja kilteiltä. Mutta miksi täällä oli niin pimeää? Hän ei halunnut miettiä liikaa, se tuntui aiheuttavan hänelle jonkin sorttista päänsärkyä kun hän pinnisteli muistojaan esille.

"Sano jos sinun tulee nälkä, voin antaa sinulle hieman verta jos sinusta tuntuu siltä.", Russel hymyilee valmiina tarjoamaan rannettaan jos poika niin haluisi. Chetanin silmät leviävät hämmästyksestä. Verta? Miksi ihmeessä hän haluaisi verta? Ajatus kuulosti kuvottavalta, mutta jokin hänen sisällään kertoi että sitä hän tarvitsisi. Mutta miksi? Poika ei ymmärtänyt ja näytti melkein järkyttyneeltä. Russel huomasi ilmeen ja katsoo melkein yhtä ihmeissään lasta.
"Mikä nyt?"

Irma seurasi pojan ja miehen keskustelua. Tätä hän oli arvellutkin. Pojalla oli ainakin pitkän unen jälkeinen muistinmenetys. Muistojen pitäisi palata aikanaan, ellei tuon mieli sitten yrittänyt suojella lasta shokilta. Silloin ne eivät välttämättä koskaan palautuneet. Russel oli mennyt hieman asioiden edelle tarjotessaan verta pienelle vampyyrille. Lisäksi jos verettäjä oli tehnyt kaiken pelkästään huvin vuoksi, Chetan ei edes tietäisi koko totuutta.

”Kuulehan Chetan. Odottaisitko sinä tässä sen aikaa, että me käymme vaihtamassa pari sanaa keskenämme?” Irma kysyy hymyillen. ”Tulemme aivan pian takaisin, etkä joudu olemaan yksin.”