Kolikon kaksi puolta. (Shakke&Jilli) K-18

Ilta pimensi hiljaa katuja ja sai useat neonvalot syttymään, valaisten hämärtyvää tietä jolla risteili ihmisiä kiireisenä pois lumisateen alta joka uhkaili yltyä myräkäksi. Noel katsahti taivaalle ja toi sitten katseensa alas tutkaillakseen kelloa ranteestaan. Hän oli hieman vanhanaikainen ja piti vanhan, 2000-luvun alkupuolen, mallista rannekelloa kädessään. Se oli ollut lahja eikä mies tahtonut siitä luopua. Tuuli yritti tarttua hänen huoliteltuihin vaaleisiin hiuksiinsa, ja Noel korjasi lämpimän trenssitakkinsa asentoa yllään ja ripeytti askeleitaan. Hänen ei sopinut olla myöhässä työhaastattelusta, vaan Noel piti tarkkaan huolta että olisi paikalla tarkalleen kymmenen minuuttia etuajassa. Se osoitti että hän ei myöhästelisi, vaan olisi varmasti ajoissa paikalla. Hän tarvitsi työtä voidakseen pitää yllä edes jonkinlaista elämäntapaa. Edes viime yön muistikatkos ei jaksanut kiinnostaa häntä senkään vertaa että hän olisi huomannut sitä. Hän oli kylläinen ja hyvin levännyt, vaikkei muistanutkaan ruokailleensa. Mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, ei tosiaan, eikä varmastikaan viimeinen. Niimpä Noel heitti moiset turhuudet mielestään, korjasi hieman lasiensa asentoa nenällään ja seisahtui hotellin eteen.

Hän katsoi ylellisen näköistä ulkokuorta, joka kertoi jo paljon tämän hotellin tasosta. Noel itse oli viettänyt viimeisimmät päivät halvoissa motelleissa, sillä hänen rahastonsa oli käymässä hyvin harvaksi. Aina silloin tällöin Noel saattoi huomata rahaa ilmestyneen lompakkoonsa, mutta ne olivat aina muistikatkosten aikaan joten hän ei kiinnittänyt siihen huomiota sen enempää. Noelille satunnaiset aukot muistissa olivat niin arkipäiväisiä, kuin hengittäminen ihmisille, ettei hän enää osannut reagoida niihin. Paitsi silloin jos ne kestivät viikon ja saivat hänet menettämään työnsä. Nyt Noel kuitenkin suoristi vielä trenssitakkiaan ja varmisti etuoven lasin huonosta heijastuksesta näyttävänsä asiallisesta. Astuessaan eteenpäin ovimies avasi nöyrästi hänelle oven. The Queen's Pearl Hotel oli sisältä paljon hienompi kuin ulkoa saattoi olettaa, eikä Noel ollut hetkeen uskoa saaneensa mahdollisuuden työhaastatteluun täällä.

Aikaa ihmettelylle ei kuitenkaan ollut, hän ehtisi toivon mukaan tottua tähän näkymään työskenneltyään täällä ensin jonkin aikaa. Noel antoi vakaiden askeliensa viedä hänet infotiskille, jossa hän tervehti asialliseen sävyyn tiskin takana seisovaa naista. "Hyvää iltaa. Nimeni on Noel Finley. Minulla oli sovittu työhaastattelu kello kuudeksi.", Kello oli juuri tasan kymmentä vaille. Noel ei hymyillyt, se ei oikein kuulunut asiaan vaikka olisikin saattanut olla ystävällisempää, mutta hän ei ollut täällä hankkimassa ystäviä, vaan työpaikkaa ja sen suomia rahallisia etuja. Ehkä hänellä kävisi kerrankin tuuri ja hänellä olisi varaa omaan asuntoon, niimpä Noel pysyi täysin ammatimaisen asiallisena.

The Queen's pearl Hotel oli ainutlaatuinen ja nimensä mukaan todellinen helmi, kuningattaren kruunussa. Omistaja oli pistänyt aarteeseensa paljon rahaa ja keräsi nyt voittoa asiakkaittensa runsailta pankkitileiltä. Se oli luksushotelli sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä.
Jo itse aula oli näkemisen arvoinen. Se näytti hienon palatsin eteiseltä, mutta ei kuitenkaan miltään onnettomalta kopiolta. Lattiaa peittivät isot, kullansävyiset, aidot marmorilaatat. Niiden päällä oli lukuisia, valtavia, yhtenäisiä itämaisia mattoja joiden nukkaan saattoi helposti upottaa varpaansa. Siis jos kehtasi kulkea paljain jaloin tällaisessa paikassa. Lattian kansa yhtenäistä marmoria olevat, paksut, pylväät kannattelivat kattoa, joka olisi voinut olla osa jotain kappelia yksityiskohtaisine koristemaalauksineen. Seinät on maalattu punaruskean sävyllä ja niitä peittävät taideteokset. Seinien viereen on aseteltu tasaisin välein sekä upeita kukka-asetelmmia, että upeita antiikin rooman ja kreikan henkisiä marmoripatsaita. Aulassa on myös muhkeita, mahonginvärisiä chesterfield sohvia, joissa asiakkaat voivat odottaa palvelua tai lukea päivän lehden. Valaistus oli juuri sopiva. Ei liian kirkas, eikä liian pimeä. Se hehkui lämmintä valoa kauttaalleen ja sai vieraiden olon mukavaksi ja kotoisaksi. Takassa paloi oikea tuli, mikä teki sen edessä sijaitsevista nojatuoleista haluttuja istumapaikkoja.
Valtava vastaanottotiski oli selvästi puusepältä tilattua mittatilaustyötä koristekuvioineen ja täydellisine marmoripintoineen. Sen päällä seisoi kaksi valtavaa maljakkoa kalliin näköisine kukka-asetelmineen. Sen takana, tietokoneen ääressä istuva nainen, näytti aivan yhtä kalliilta kuin ympäristönsäkin.
Punatukkainen nainen oli kietonut hiuksensa säntilliselle nutturalle, josta ei taatusti karkaisi yhden yhtä suortuvaa. Hänen yllään oli tärkätty, smaragdinvihreä jakkupuku, jonka vasemmassa rintamuksessa oli kultainen nimikyltti. Kullanpalaan oli kaiverrettu kursiivilla tämän nimi, Chrity. Kaulassaan ja korvissaan naisella oli oikeita helmiä.

Noelin astellessa tiskille, Christy hymyili leveästi, helmenvalkoisilla hampaillaan. Hän kuunteli miehen asian hiljaa nyökytellen. Saatuaan tarvitsemansa tiedon, hän ojentaa miehelle elektronisen kirjoituslevyn. ”Kirjoittaisitko tähän lomakkeen pyytämät tiedot, niin minä ilmoitan sillä välin tulostanne herra Torenttolle. Täytettyänne kaavakkeen, voitte mennä istumaan hetkeksi. Teidät noudetaan tästä aulasta ja saatetaan johtajan toimistoon”, nainen sanoi lakkaamatta hetkeksikään hymyilemästä.
Annettuaan Noelille tekemistä, Christy nostaa pienen puhelimen luurin ja painelee neljän numeron yhdistelmän, joka on mitä ilmeisimminkin jokin hotellin sisäisistä numeroista. Hän alkaa puhua puhelimeen melkein heti. ”Christy Evans, vastaanotosta. Herra Noel Finley on saapunut sovittuun tapaamiseensa herra Torentton kanssa.” Hetken aikaa hän on hiljaa kuunnellessaan puhelimen toisesta päästä tulevaa vastausta. ”Kiitos”, hän vastaa lopulta ja kääntyy takaisin Noelin puoleen.
”Alex saapuu noutamaan sinut hetken kuluttua”, hän sanoo ystävällisellä asiakaspalveluäänellä, josta voisi päätellä hänen rakastavan työtään enemmän kuin mitään muuta.

Tasan viiden minuutin kuluttua messinki ovisesta hissistä astelee esiin nainen, joka olisi voinut olla minkä tahansa moottoripyöräjengin pomo. Kyseinen ilmestys ei tuntunut millään sopivan yhteen hotellin yleellisyyden kanssa. Hän on täysi vastakohta klassisen kauniiseen Christyyn verrattuna. Nainen näyttää kehonrakentajalta, joka on omistanut elämänsä raudan pumppaamiselle. Hänen pitkä, hoikka vartensa koostuu pelkästän treenatusta, hyvin muotoutuneesta lihaksesta. Hän on pukeutunut nahkatakkiin, mustaan, kireään toppiin, nahkahousuihin ja moottoripyöräkenkiin. Naisen hiilenmustat hiukset on leikattu edestä hieman pidemmiksi, kun taas takaa ne on kynitty melkein siiliksi. Hänen ankarissa kasvoissaan on kaksi hätkähdyttävää, sähkönsinistä silmää, jotka tähyävät ympäri aulaa. Hetken kuluttua ne pysähtyvät Noeliin.
Kovanaamanainen lähtee astelemaan miestä kohti ja pysähtyy tämän eteen. ”Noel Finley?” Mitä ilmeisemminkin tämä ilmestys on saattajaksi määrätty Alex. ”Tulehan sitten. Pomo ei tykkää odottelusta.”
Nainen lähtee ohjaamaan miestä hisseille. Sisällä hän painaa viidennen kerroksen nappia ja jää odottamaan ovien sulkeutumista. Hissi on tyylikäs ja samaan tapaan vanhanaikainen, kuin muukin hotelli. Sen seinät on kauttaaltaan paneloitu ja kerrosten painikkeet on upotettu messinkiseen paneeliin. Lattia on yleellinen, punainen kokolattiamatto.
Ovien mentyä kiinni ja hissin lähtiessä ylös päin, Alex avaa jälleen suunsa. ”Muutama käyttäytymissääntö, jotka kannattaa muistaa kun menet sisään pomon huoneeseen. Älä puhu jos sinua ei puhutella. Älä istu ellei pyydetä. Kutsu häntä vain nimellä herra Torentto. Muista nämä, niin et aiheuta itsellesi ongelmia.” Alex kääntää silmiensä katseen Noeliin, mutta niistä ei pysty tulkitsemaan minkäänlaisia tunteita. Ei myötätuntoa, rohkaisua tai inhoa, ne tuntuvat pikemminkin teräsvahvistetuilta ovilta kuin kuuluisilta sielunpeileiltä. Sen sijaan ne tuntuvat porautuvan aina Noelin sieluun asti.

Häkeltyminen on sana joka ei kuulunut hänen sanavarastoonsa. Hän kertasi jatkuvasti mielessään ottoisänsä oppeja; "älä koskaan menetä malttiasi, Noel. Pidä pää kylmänä ja ole looginen.". Noel ei koskaan ollut oikeastaan ymmärtänyt sanojen todellista tarkoitusta, mutta oletti ottoisänsä tarkoittaneen että hänestä tulisi vielä hyvin menestyvä mies mikäli hän noudattaisi tätä neuvoa. Hän otti Chirstyltä kirjoituslevyn, ja täytti sen pyytämät tiedot jahkailematta. Hän ei kuitenkaan aikonut mennä sohvalle rentoutumaan, vaan odotti tiskin läheisyydessä aina siihen asti kunnes entisaikoijen Helvetin Enkeli ilmestyi hänen eteensä. Noel muistutti itseään ottoisänsä säännöistä ja nyökkäsi naiselle tuon kysyessä hänen nimeään ja seurasi viileän rauhallisena naista hissiin. Jokin osa hänestä painoi naisen ulkonäköä tarkkaan mieleen, ja Noel ehti vain hetken ihmetellä omaa kiinnostustaan naista kohtaan ennenkuin tuo puhuttelikin taas häntä.

"Olkaa huoleti.", Noel oli tehnyt ennenkin töitä hienoissa paikoissa, ehkei aivan yhtä hienoissa kuin Queen's Pearl, mutta hän ei kuitenkaan alkanut vähättelemään omaa etikettiään. Hänen ottoisänsä oli ollut hyvin vanhoillinen mies, joka oli iskostanut käytöstavat pienen pojan mieleen heti ensimmäisestä tapaamisesta saakka. Noel ei koskaan kyseenalaistanut ottoisäänsä, vaikka tuo kuinka yritti vaikuttaa hienostuneelta ja ilmestyi silti aina joskus uusien haavojen kanssa kotiin. Noel ei kysynyt, se ei ollut sopivaa. Hän muisti vain hyvin vähän ajastaan ennen ottoisäänsä, ja ehkä niin oli parasta. Kuka nyt tahtoisi muistella orpokotiaan? Noel oli ulkonäöllisesti niin tavallisen näköinen että oli ehkä jopa hurmaavaa joistakin, mutta kuten hän oli ottoisästään huomannut, ainoa millä oli väliä oli käytöstavat. Noel siis seisoi ryhdissä naisen vieressä, vilkuilematta, puhelematta. Hänen katseensa oli eteen suunnattuna, hiukset moitteettomat ja puku istui hänen päällän kehuen hänen vartaloaan. Noel oli valmistautunut tähän haastatteluun jo jonkin aikaa.

Alex vilkaisi vieressään seisovaa Noelia tämän vastatessa hänen ohjeistukkseensa. Hänen katseensa tutkaili hetkene aikaa miehen kasvoja. Hän ei kuitenkaan sanonut mitää ja käänsi hetken kuluttua päänsä pois nauliten katseensa hissin messinkisiin oviin.
Hissin päästyä viidenteen kerrokseen, se pysähtyi ja ovet aukenivat. Alex lähtee astelemaan ulos. Hän ei sano mitään, mutta toivoo keltanokan seuraavan itseään pyytelemättäkin.

Hissi avautuu uuteen aulaan, joka on hillitympi kuin alakerrassassa sijaitseva. Mitä ilmeisemminkin tämä on hotellin konfferenssi kerros. Valtava yläaula kattaa hissien kohdalta koko kerroksen päästä päähän. Hissejä vastapäätä kohosivat suuret ikkunat, joista päivisin pääsisi auringon valoa sisään, valaisemaan tilaa. Nyt niistä saattoi nähdä vain kaupungin valoja ja mustan yötaivaan. Tämän kerroksen lattia oli tummaa puuta, mutta seinät olivat samaa sävyä kuin ala-aulassakin. Myös täällä oli suuria marmoripylväitä, arvotaidetta ja chesterfield-sohvia. Sohvia oli kuitenkin vähemmän ja oli selvää, ettei tämä kerros ollut tarkoitettu yleiseen oleskeluun. Oikealla lähti käytävä, jonka varrella olevat ovet johtaisivat luultavasti kokoussaleihin. Vasemmalla seinustalla puolestaan oli kaksi suurta pariovea kymmenen metrin päästä toisistaan, joistta mitä ilmeisemminkin pääsi juhlasaliin.
Alex lähti oitis marssimaan oikeaan valiten kulkureitikseen käytävän. Hän johdatti vieraansa sen läpi, teräsvahvisteisten kenkien kumahdellessa lattiaan, pysähtymättä yhdenkään oven etteen. Hän ei liikkunut kuten naiset yleensä, sipsutellen tai lipuen, vaan niin kuin painonnostaja. Koko naisen olemus kieli siitä, ettei hänelle kannata vittuilla. Lopussa käytävä haarautui kahteen, joista nainen valitsi jälleen oikean.

Sen päässä he tulivat ovelle, johon oli kiinnitetty messinkikyltti, jossa luki mr. Torrento. Alex avasi oven turhia koputtelematta, mutta sen takana avautuva huone ei nimittäin ollutkaan vielä hotellijohtajan toimisto. Huone oli pieni ja tarkoitettu sihteerille.
Kyseinen sihteeri vingahti kuin vastalauseeksi toisen naisen sisään ryntäämiselle, mutta piiloutui sen sijaan kirjoituspöytänsä taakse mahdollisimman pieneksi.
”Odota tässä. Pomo ottaa sinut kohta sisään”, Alex sanoo ja poistuu huoneesta niine hyvineen, jättäen Noelin tutisevan sihteerin kanssa.

Noel ei harrastanut vilkuilua, ja vaikka hän olisikin kääntänyt silmänsä oikealla puolellaan olevaan naiseen, hän ei olisi nähnyt mitään. Hänen oikea silmänsä oli täysin sokea, ja ilman pään kääntämistä suoraan naista kohden Noel ei olisi edes tiennyt naisen olevan siinä ellei olisi tullut tuon kanssa hissiin. Noelin kuulo oli vuosien aikana kehittynyt hyvin tarkaksi, ja hän saattoi kuulla hyvinkin hiljaiset äänet, kuten painon siirron jalalta toiselle vaatteiden liikahtaessa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, hän ei mainostanut sokeuttaan vaikka sen luultavasti näkikin päällepäin hänen lähes värittömistä silmistään.

Ovien avauduttua Noel odotti että nainen pääsisi hänen edelleen ja lähti sitten ryhdikkäästi seuraamaan. Häntä alkoi hiljakseen hieman jännittää, ja naisen raskaiden saappaiden kumahtelu vasten lattiaa oli omiaan lisäämään tunnelmaa. Noel oli aulassa riisunut trenssitakkinsa ja laskostanut sen siististi käsivarrelleen, ja kävellessään nyt tämän amazoni naisen perässä hän suoristi vielä kravattiaan, varmistaen näyttävänsä ammattimaiselta. Kun nainen lopulta pamahti ensimmäisistä ovista sisään, Noel katsoi hieman hämmästyneenä säikkyä sihteeriä. Oli selvää, ettei hänen uusi amazon ystävänsä ollut niitä mukavimpia työkavereita, mikäli hän saisi työn. Noel pystyi melkein kuulemaan pelon sihteerin tärinästä ja hän katsoi tätä säälin vivahtaessa miehen silmissä. Se oli kuitenkin ohi nopeasti. Hän nyökkäsi asiallisen kohteliaasti amazonille ja jäi seisomaan paikalleen odottaen sisään pääsyä.

'Pidä pää kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa, älä stressaannu, älä anna tunteillesi valtaa.', Noel hoki näitä sanoja päässään. Hän tunsi eräänlaisen väristyksen kulkevan selästään, alkaen takaraivostaan, aivan kuin hänen aivojaan olisi hetken kutittanut. Hän kävi myös mielessään kaikkia ottoisänsä opetuksia käytöstavoista. Ja Noel muistutti itselleen että hänen olisi tällä kertaa kerrottava näöstään heti alkuun, sillä muutama työsuhde oli katkennut siihen kun hänen pomonsa olivat saaneet vasta myöhemmin kuulla hänen olevan lähestulkoon sokea kuin lepakko, vaikka se ei välttämättä haitannutkaan hänen työtään.

Viljam Torentton työhuoneen eteinen oli maalattu hempeällä, helmiäishohtoisella, persikansävyllä. Huone oli pieni. Siellä oli tilaa mukavalle, valkoiselle samettisohvalle, johon vieras saattoi istuutua odottamaan. Toisella laidalla oleva kirjoituspöytä on jälleen antiikkia, tai sen jäljitelmä. Se on hyvin sirorakenteinen ja tehty ilmeisesti nimenomaan naisia ajatellen. Pöydän päällä on moderni tietokone ja muita tarvikkeita, joita sihteerin voi kuvitella arvitsevan. Seinillä oli tauluja, jotka oli myös, niin ikään valittua naista ajatellen. Ne esittivät suuri, näyttäviä kukkia ja olivat ilmeisesti saman taitelijan tekemiä.
Viljam Torentton sihteeri oli pieni, vaaleahiuksinen vampyyri, jolla oli keijukaismaiset, vihreät silmät. Päällään naisella oli siisti, valkoinen, jakkupuku, joka tuntui toimiva naisten uniformuna the Queen's pearlissa.

Alexin lähdettyä sihteerikkö lakkasi hiljalleen tutisemasta ja rentoutui. Hän nousi siron antiikkipöydän takaa seisomaan katsellen Noelia hyväksyvän oloisesti. ”Ilmoitan herra Torenttolle tulostanne. Haluatteko juoda jotain ollessanne johtajan luona? Teetä? Kahvia? Vettä? Verta?”
Saatuaan Noelin vastauksen, sihteerikkö hymyilee ja nyökkää. Sitten hän nostaa puhelimen luurin ja painaa yhtä näppäintä. ”Herra Torentto, Noel Finley odottaa sisäänpääsyä täällä. Selvä.”
Nainen laski luurin paikoilleen ja kohotti katseensa vieraaseen. ”Voitte nyt astua sisään?” hän sanoi viitaten suuria pariovia, pöytänsä läheisyydessä, jotka mitä ilmeisimminkin peittivät taakseen hotellinomistajan toimiston.


Viljam Torentton toimisto on suuri ja hätkähdyttävän moderni, verrattuna muuhun hotelliin. Huonetta hallitsivat harmaan ja sinisen sävyt. Ikkunattomat seinät oli maalattu tummanharmaalla, yhtä lukuun ottamatta. Tällä kyseiselle seinälle oli maalattu suoraan seinäpinnalle mustavalkoisella kaupunkikuva Lontoosta. Kuva oli suorastaan hätkähdyttävä jyrkkine kontrasteineen. Vastakkaisella seinällä oli valtava telvisioruutu, josta johtama mitä ilmeisemmin seurasi uutisia. Sen sen alla oli lasinen hylly, jolla oli kirkkaassa maljakossa, yksinkertainen valkoinen kukkakimppu. Lattia oli helemenharmaalla petsattua ja lahkattua puuta. Sitä peitti kalliin näköinen tummanharmaa matto.
Meihen minimalistinen, musta työpöytä oli keskellä keskellä tuota mattoa. Hän istui sen takana järkevällä, ergonomisella toimistotuolillaan. Pöydän takana oli kaksi mustasta graniitista veistettyä patsasta, jotka oli valaistu tarkoin sijoitetuilla kohdevaloilla. Työpöydän edessä puolestaan oli kaksi neliömäistä nojatuolia.
Herra Torentton järkäleimäinen hahmo istui paikoillaan pöydän ääressä. Mies ei hymyillyt ja ankarien, ametistin väristen silmien katse oli nauliintuneena tietokoneen ruutuun. Hän oli pukeutunut malvan väriseen, kolmiosaiseen liituraitapukuun, joka oli räätälin tekemä. Puvun alla, hänellä oli musta kauluspaita ja purppurainen solmio. Viljam Torentto näytti hyvin puetulta hengenvaaralta.
Hän ei noussut ottaakseen vierastaan vastaan, eikä edes kohottanut katsettaan tietokoneestaan. Hän vain viittasi miestä istumaan toiseen pöydän edessä olevista tuoleista.
Lopulta, painostavan hiljaisuuden jälkeen hän aloitti haastattelun sen kummempia lämmittelemättä: ”Miksi te haitte tätä työtä herra Finley?”

Noelille oli sokeutensa myötä kehittynyt tapa pitää muut oikealla vasemmalla puolellaan nähdäkseen nuo, sillä hän ei aina voinut luottaa kuuloonsa. Hän nyökkäsi sihteerille muttei vieläkään suonut kuin pienen hymynpoikasen naiselle. "Kahvia, kiitos.", Noel pyysi vaikka hän joutuikin heti muistuttamaan itselleen että se saattoi olla virhe. Vaikkakin sitä tarjottiin hänelle, se ei tarkoittanut sitä että hänen olisi pitänyt ottaa se vastaan. Tämän ajatuksen mukana tuli jälleen inhottava tunne kuin aivoja olisi kutittanut, se tuntui hieman samalta kuin joku olisi hykertänyt aivan korvasi vieressä niin että hengitys kutitteli korvaasi. Noel karisti tunteen äkkiä mielestään ja valmistautui henkisesti.

Kun hänelle myönnettiin lupa astua sisään, Noel suoristi vielä selkänsä ennenkuin avasi pariovet ja astui sisään. Toimiston modernius oli lähestulkoon isku kasvoille kaiken sen upean antiikkisuuden jälkeen jota oli muualla hotellissa. Noel ei kuitenkaan vilkuillut ympärilleen, sillä se vaatisi aivan liikaa pään kääntelyä ja saisi hänet näyttämään naurettavalta. Noel astui kunnioittavan etäisyyden päähän herra Torenttosta ja hän sai kokea pienen järkytyksen katsoessaan vampyyria. Mies oli valtava jopa istuessaan, ja ensimmäistä kertaa tänne tultuaan Noel unohti omat neuvonsa. Hän istui vaitonaisena kun hänelle niin ohjeistettiin ja yritti olla tuijottamatta suurta miestä edessään. Noel tunsi kutistuvansa miehen edessä. Kulmikkaat kasvot olviat komeat mutta samalla jokseenkin uhkaavat.

Ennenkuin Noel kykeni vastaamaan kysymykseen hänen täytyi äänettömästi selvittää kurkkuaan. "Uskon voivani olla hyödyksi ja tehdä työni erinomaisesti.", Noel ei tietenkään halunnut heti kertoa olevansa kipeästi rahan kaipuussa, vaikka sitä ei heti välttämättä miehen hienosta puvusta nähnytkään. Tummanharmaa pikkutakki jonka olla Noelilla oli samaa sävyä oleva liivi sekä valkoinen kauluspaita ja tummansininen kravatti kertoivat ettei hän ainakaan jossain elämänsä vaiheessa ollut ollut täysin köyhä. Noel oli teetättänyt puvun edellistä kirjanpitotyötään varten haluttuaan näyttää ammatilaiselta työtään tehdessään, ennenkuin olikin jo saanut potkut.

Noelin istuuduttua, sihteerikkö riensi huoneeseen kahvitarjottimen kanssa. Nainen laski tarjottimen lasiselle hyllylle, joka mitä ilmeisemminkin toimi samalla sivupöytänä.
”Anteeksi keskeytys, hyvät herrat. Ottaako vieras lisukkeita kahviinsa?” siteeri kysyy kääntyen Noelin puoleen kahvinlaittonsa ohella. Saatuaan vastauksensa, nainen kääntyy takaisin tarjottimen puoleen. Pian hän ojentaa Noelille tälle tarkoitetun kahvin yksinkertaisesta, valkoisesta kahvikupista. Kupit ovat niin modernin oloisia, että saattavat hyvinkin olla tarkoitettu vain johtajan käyttöön. Tämän jälkeen sihteeri tarjoilee kupin myös johtaja Torenttolle.

Sihteerin poistuttua, herra Torentto kääntyy tuolillaan vierastaan. Hän vetää kahvinsa pöydällä lähemmäs itseään ja nostaa kätensä sitten kätensä ristiin eteensä.
”En kysynyt miten hoidat hommasi, herra Finley. Siitä me otamme selvää myöhemmin. Kysyin, miksi te haitte tätä työtä?” jättiläinen kysyy antaessaan katseensa liukua samalla Noelin päästä varpaisiin ja takaisin. ”Vastatkaa kysymyksiini ja lopettakaa lipevä paskanjauhantanne.”
Monia hämmästyttää Viljam Torentton suorasukainen tapa puhua. Hän harvemmin kaunistelee sanomiaansa olivat tilanteet mitä olivat. Liekö tuo rahan mukanaan tuoma etuus vai puhtaasti miehen oma luonteenpiirre, sitä kukaan ei osannut kertoa.

Noel pyysi kahviinsa vain muutaman palan sokeria, ja kiitti sihteerikköä nyökkäämällä tälle asiallisesti. Asiallisuus oli Noelille päivän sana. Hän oli jo kohottamassa kuumaa höyryävää kuppia huulilleen kun herra Torentto esitti mielipiteensä hänen syystään hakea töihin. Noelin käsi joka piteli kahvikuppia jähmettyi paikoilleen. Kerää itsesi, Noel moitti itseään ja korjasi hieman asentoaan tuolilla, vieden kahvikupin lopulta huulilleen minne se oli aikonut.
"Tarvitsen rahaa.", Noel vastasi yksinkertaisesti. Hän oli lähestulkoon säikähtänyt herra Torentton sanoja, eikä mies uskaltanut esittää enempää letkautuksia omasta hyvyydestään tai soveltuvuudestaan juuri tähän työhön. Hänen työntarpeensa oli hyvin yksinkertainen, joten ehkä hänen piti esittää asiansa siten.

Tietenkään Noel ei voinut tietää, olisiko tämä sittenkin vain uusi testi. Mies näytti pelkäävän mokaavansa tämän jutun. Tietysti jos hän mokaisi tämän, oli muita töitä mitä hän voisi tehdä, mutta yhdessäkään ei varmasti ollut niin hyvää palkkaa kuin täällä, ellei hän sitten aikonut pyrkiä Hellille töihin. Ajatus oli täysin naurettava. Joku olisi saattanut tietysti kuvitella että Noel haluaisi kostaa ottoisänsä kuoleman, mutta ottoisä oli opettanut Noelia unohtamaan moisia tunteita. Noel oli alistettu tunteettomuuteen, ja ainoa asia jolla hänestä sai jotain irti oli alistamalla. Tiukka suora puhe vaikutti Noeliin paremmin kuin kauniit sanat.

Herra Torentto nyökkäsi saadessaan viimein kaipaamansa rehellisen vastauksen. Hän siemaisi suullisen kahviaan, jonka nautti kaikkein mieluiten mustana. Hän ei hetkeksikään laskenut silmiään irti työhaastateltavastaan.
Hänen mielestään tämä, Noel Finley oli varsin mitäänsanomaton, mutta kuitenkin siisti ja asiallisen oloinen. Lisäksi tämä tuntui ymmärtävän nopeasti saamansa ohjeet. Kiertely ja kaartelu loppui heti, kun tälle hieman ärähti. Ehkä Viljamin ei tarvitsisi enää ärhennellä miehelle, kun halusi rehellisiä vastauksia.
”Eli sinua siis kiinnostaa maksamani korkea palkka ja muut etuudet, joita tarjoan työntekijöilleni”, herra Torentto täsmensi. ”Kuten jokaista, joka tätä paikkaa hakee. Nyt voit kertoa minulle, mikä tekee sinusta niin erinomaisen tähän työhön, että minun on ehdottomasti palkattava sinut.”
Herra Torentto nojautui taaksepäin tuolissaan, risti kätensä rintakehälleen ja ilmaisi odottavansa erinomaista vastausta.

Kirjanpitäjän paikka Viljam Torentton alaisuuteen oli todella haluttu paikka ja tähän mennessä, mies ei ollut harkinnut yhtäkään hakijoista töihin. Kaikki olivat säälittäviä perseennuoleskelijoita. Sillä ei ollut väliä, mutta yleensä sellaiset henkilöt osoittautuivat totaallisiksi pettymyksiksi. Eikä herra Torentto sietänyt pettymyksiä. Hän etsisi tasantarkkaan niin kauan, että löytäisi haluamansa työntekijän.

Noel oli tyytyväinen. Selvästi suora puhe toimi tämän jättiläisen kanssa paremmin kuin asian kiertäminen kauniissa pienissä kehissä. Hänen ottoisänsä oli ollut hieman samanlainen, ja jos Noel oli tahtonut jotain, hänen oli sanottava se suoraan. Nyt oli kuitenkin aika myydä itseään, ja Noelilla oli yleiseen käyttöön valmisteltu puhe jonka hän antoi kaikissa työhaastatteluissaan. Hän mietti vielä sokeutensa mainitsemista, mutta se saattaisi olla loukkaus herra Torentton älyä kohtaan. Jättiläismäinen mies ei selvätikään ollut sokea, joten Noelin oikean silmän värittömyys ja vasemman silmän utuinen harmaus tuskin saivat ketään uskomaan että ne olivat muodin vuoksi, ainakaan jos katsoi Noelia kahta kertaa useammin.

"Herra Torentto, minä olen etsimänne mies. Olen täsmällinen, ahkera, opin nopeasti, enkä välitä sosialisoitumisesta.", Viimeisimmällä Noel tarkoitti sitä, ettei hän nuorenmiehen ulkonäöstään huolimatta juoksentelisi juhlimassa tai naisten perässä, vaan olisi sitoutunut työhönsä eikä antaisi edes työkavereiden häiritä työtään. "En niskuroi, kyseenalaista tai avaa suutani ellei sitä vaadita.", Noel lopetti myyntipuheensa, selkä yhä suorassa. Yleensä myyntipuhe toimi, pomot tykkäsivät itsevarmoista miehistä, mutta Noel antoi itsestään samalla myös hyvin alistuvan kuvan. Hän oli paras, koska häntä oli helppo käskeä, siltä hänen puheensa saattoi kuulostaa, eikä Noel voinut väittää sen olevan valetta.

Torentto siirsi kätensä sivelemään leukaansa Noelin luetellessa ominaisuuksiaan, jotka olivat samanlaiset kuin jokaisella häntä edeltäneellä hakijalta. Miehen kasvoilla kävi aavistus ilmeesta, joka olisi saattanut olla huulien mutristamista.
”Herra Finley, minä etsin itselleni pitkäaikaista, luotettavaa työntekijää, joka on perillä kirjanpidollisista tehtävistä entuudestaan. Minä omistan kaksi suurta hotellia, jonka kirjanpidosta valitsemani henkilö on vastuussa. En kaipaa virheitä, sillä minulla on myös muita yrityksiä, jotka kaipaavat huomiotani aivan yhtä paljon”, herra Torentto selitti nojautuessaan eteenpäin tuolissaan. Nyt hän nojasi pöytänsä pintaa vasten. ”Luotettavuuudella tarkoitan ehdotonta omistautumista minulle ja hotelleilleni. Maksan siksi korkeaa palkkaa, jotta työntekijäni voivat keskittyä vain minuun ja minun yritykseni tarpeisiin. En vaadi hillittömiää ylitöitä. Kaikki työt on hoidettavissa työajalla, joten minun puolestani voit juoksennella baareissa miten mielit, omalla ajallasi.
”Mutta kai te tajuatte herra Finley, että olen viime päivien aikana kuullut kymmenien suusta täsmälleen tuon saman laulun? Ja yhtään heistä en ole palkannut töihin. Miksi? Koska todennäköisesti he kyllä tekevät työnsä, mutta aiheuttavat minulle muutoin päänsärkyä ja juuri nyt olet ajautumassa samaan lokeroon heidän kanssaan.
”Olkaa hyvä ja yllättäkää minut herra Finley.”

Torentto suoristi asentonsa siemaistaakseen jälleen kahviaan. Hän tiesi toistavansa itseään. Hän oli nimittäin pitänyt saman puheen muillekkin hakijoille. Hyvä etteivät he olleet paskoneet housuun tämän jälkeen.
Kaikki luulivat, että koska hän oli piinkova ja menestyvä binesmies, hän olisi myös kohtelias. Paskan marjat. Kaikista sai parhaimmat reaktiot silloin kun he tunsivat olonsa uhatuiksi. Jos henkilö todella halusi työpaikan, hän taistelisi siitä.

Herra Torentton sanat olivat kuin isku vasten Noelin kasvoja. Hänen muistonsa veivät hänet hetkellisesti vuosia taaemmas jossa hän oikeasti sai iskun kasvoilleen aina kun ei yltänyt ottoisänsä vaatimiin tasoihin. Hän kävi tarkkaan läpi mielessään kaikkia vaatimuksia, joita häneltä oli penätty erinäisissä koulutustilaisuuksissa. Miten hän pystyisi todistamaan herra Torenttolle tarvitsevansa työpaikkaa enemmän.
'Ole agressiivisempi..' Ajatus oli enemmänkin kuin kuiskaus Noelin mielenperukoilla. Mutta miten? Noel oli opetettu alistumaan, ei esittämään röyhkeitä vaatimuksia. "Ihailen vaatimustasoanne, sir. Ja voin vakuuttaa teille ettei luotettavampaa työntekijää kuin minä olekkaan. Olette varmasti kuullet kaiken tämänkin aiemmin, mutta kuten opettajani minulle joskus hoki, sanat eivät aina riitä näyttämään totuutta. Jos sallitte, sir, näyttäisin taitoni ja lojaaliuteni mielelläni työlläni, sillä sanainen arkkuni pettää minut.", Noel istui ryhdikkäästi ja puhui vakaasti, vaikka hän pelkäsikin kuollakseen mokanneensa.

Hänen opettajansa ja ottoisänsä, Christopher Meynard, oli ollut ehkä hieman vinksahtanut ja aivan liikaa ikivanhoihin tapoihin pinttynyt, mutta joskus hän oli ollut suurikin mies, liikemies joka loisti seuraelämässä kuin yrityksissään, ja vanhoilla päivillään hän oli löytänyt likaisen orvon jota vaivasi sairaus silmissä. Jostain ihmeen syystä mies oli ottanut sairaan orvon hoteisiinsa ja yrittänyt iskostaa liike-elämän salaisuudet tuohon. Christopher ei suvainnut möhläyksiä, ja Noel saattoi tuntea aivan kuin olisi saanut puheillaan hyväksynnän tuonpuoleisesta. Vaikka hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuvitteli sen. Ja jos ei muuta, hän luokittelisi sen samaan kategoriaan muistikatkojensa kanssa, piiloon mielestä ja ajatuksista.

Herra Torentton kasvoille levisi selvääkin selvempi hymy. Hän oli juuri onnistuntu tavoitteessaan ja saanut työnhakijassaan aikaan reaktion, jota oli kaivannut kaikkissa aikaisemmissa.
Hän pyyhki hymyn kuitenkin nopeasti kasvoiltaan ja siemaisi jälleen kahviaan: ”Minulla on teille vielä kaksi kysymystä herra Finley. Toivon, että vastaatte näihin oikein. Ensimmäiseksi, koska voitte aloittaa? Toiseksi, tarvitseeko tuo teidän vammanne joitain erityistoimenpiteitä työtänne ajatellen?”

Tietysti hän oli nähnyt Noelia vaivaavan vamman. Hän kuitenkin uskoi vakaasti, ettei mies olisi hakenut tätä työtä, jos ei olisi pystynyt omasta mielestään selviämään siitä sokeutensa vuoksi.
Jokaisella oli jokin heikkous, fyysinen, psyykkinen tai ruumiin ulkopuoleinen. Torenttoa ei kiinnostanut pätkänkään vertaa vamma itsessään vaan se, miten henkilö voittaa kyseisen heikkoutensa.

Nyt Noelin täytyi tosissaan yrittää jotta sai pidettyä kasvonsa yhä ammattimaisella peruslukemalla. Hän olisi oikeasti halunnut pompata ilmaan ja huutaa voitonriemusta jotka molemmat olisivat aiheuttaneet kunnon korvatillikan. Hän siemaisi kahviaan kuin olisi tiennyt koko ajan onnistuvansa.
"Heti, sir. Ei lainkaan, sir. Minä näen kunhan pidän lasit silmilläni, sir.", Noeliin oli iskostettu kuinka puhutella ylempiarvoisia, ja vaikka se olikin aluksi unohtunut, josta Noel soimasikin itseään, se oli taas takaisin eikä hän edes huomannut hokevansa sitä.

Voitontunne sai Noelin hymyilemään sisäisesti ja huokaisemaan helpotuksesta. Hän tunsi itsensä myös hieman rennommaksi ja vapautuneemmaksi. Hänellä oli tosiaan sellainen tunne että saisi paikan, sillä harvemmin kukaan kysyi koska pystyit aloittamaan jos heillä ei ollut aikomustakaan palkata häntä. Ainoa haitta hänen sokeudestaankin olisi, jos joku päättäisi varastaa hänen lasinsa tai hiipiä hänen kimppuunsa oikealta.

Torentto nyökkäsi tyytyväisenä. Hän nosti pöydällään olevan puhelimen kuulokkeen ja näpäili muutaman numeron sarjan ennen kuin nosti sen korvalleen. Hetken kuluttua puhelimeen ilmeisesti vastattiin, sillä mies alkoi puhua. Hänen äänensä oli tavattoman lempeä kun hän puhui henkilölle langan toisessa päässä. Ero oli suorastaan järkyttävä kun otti huomioon miten hän puhutteli hetki sitten työnhakijasta tullutta työntekijäänsä.
”Valériane. Tulisitko noutamaan tuoreen kirjanpitäjämme toimistostani. Saat aloittaa hänen perehdyttämisensä saman tien, koska mies on innokas ryhtymään töihin. Näemme siis pian.”
Mies laskee puhelimensa kuulokkeen ja kääntyy takaisin Noelin puoleen.

”Sisareni Valériane on huoletinut minun avukseni kirjanpidosta sen aikaa kun olen etsinyt uutta työntekijää kyseiselle paikalle”, herra Torentto sanoi. Tieto selittää sen, miksi hän puhui niin lempeästi kyseiselle naiselle. Nyt hänen äänensä oli muuttunut takaisin vakavaksi ja lujaksi, aivan kuin puhelua ennen. ”Hän aloittaa perehdyttämisesi tänään ja jatkaa sitä siihen asti kunnes selviät yksiksesi. Talossani on tiettyjä käytäntöjä, jotka on syytä opetella ja sisareni on sinulle siihen korvaamaton apu. Hän tuntee hotellini kuin omat taskunsa.”
Torentto nousi paikaltaan seisomaan ja tuntui kohoaan paikallaan melkein kattoon asti. Nyt miehen valtavasta koosta sai oikean käsityksen. Miehen hartiat olivat kuin ladon ovet ja ryhti luotisuora.
”Tietysti, myös minä olen aina käytettävissäsi”, hän sanoi astellessaan aivan Noelin eteen. Miehen ametisti silmät kiiluivat lähes pahaenteisesti hänen katoseassaan uutta palkollistaan ylhäältä alas.

Noel hämmästyi hieman yllättävää äänensävyn muutosta, mutta sai siihen pian tyydyttävän selityksen. Pikkusisar, no mutta tottakai. Moisella jättiläisellä piti olla jokin joka sai hänet puhumaan hellästi, ja jostain syystä Noel ei yllättynyt sen olevan pikkusisko. Hän kuunteli tarkkaavaisena miehen ohjeet ja nyökkäsi ymmäryksen merkkinä oikeissa kohdissa. Kun herra Torentto kohottautui, Noelin näkevä silmä laajeni aavistuksen verran. Herran jumala ja muut pyhimykset, Noel messusi mielessään, mieshän oli jättiläistäkin suurempi. Hän karisti vain vaivoin ajatuksen mielestään noustessaan ylös omalta tuoliltaan. Haastattelu oli päättynyt ja hän oli valmis siirtymään perehdytykseen.

Noel joutui katsomaan ylöspäin vaikkei mikään pätkä ollutkaan. "Kiitän, sir. Ette tule katumaan.", Noel ei ollut varma, oliko herra Torentto kättelijämiehiä, ja hän odotti tulisiko mieheltä vielä muita ohjeistuksia tai kenties kättelyä ennenkuin tämän sisar tulisi hänet noutamaan. Noel ei totta puhuakseen ollut varautunut aloittamaan aivan siltä istumalta, mutta mikäs siinä, kahvi virkisti mieltä ja hänen olonsa oli lähestulkoon mahtava. Hän ei tiennyt oliko ruokaillut hetkeen, mutta toisaalta hänen nälkänsä ei ollut missään määrin kriittinen.

Torentto ojensi kätensä Noelille ja puristi kouransa tämän käden ympärille. ”Tervetuloa töihin, herra Finley.”
Tervetulotoivotuksen päätyttyä toimiston oveen koputettiin. Vastausta odottamatta vierailija astui sisään. Oviaukossa seisoi kaunis, tummatukkainen nainen, jolla oli samanlaiset ametistin väriset silmät kuin herra Torenttolla. Oikeammin silmät olivat vain saman väriset, muuta samaa niissä ei ollut. Valériane Torentton kasvot olivat yhtä jyrkkäpiirteiset kuin veljellään, mutta hänet ne saivat näyttämään kauniilta. Tummansuklaan sävyiset hiukset oli jätetty auki ja ne laskeutuivat hänen harteilleen pehmeinä aaltoina. Nainen oli pukeutunut kireisiin mustiin housuihin ja laivastonsiniseen jakkuun.
Hän asteli toimistoon sisään kuin kotiinsa, eikä kuin pomonsa toimistoon.

”Ah, siinä hurmaava sisareni saapuukin. Herra Finley, saanko esitellä teille Valériane Torentton”, herra Torentto sanoi, katsoen silmät sädehtien sisartaan. Puhuessaan hän vei kätensä Noelin ristiselälle ja lähti työntämään tätä naista kohti.
Valériane hymyili ystävällisesti Noelille. ”Hauska tavata herra Finley”, nainen sanoo ojentaen kätensä miehen käteltäväksi.

Noel huomasi kätensä melkein hautautuvan herra Torentton kouraan muttei antanut tämän lähes häiritsevän faktan näkyä itsestään. Jos jotain, Noel olisi voinut ihastua tähän jyrkkäkasvoiseen mieheen joka selvästi osasi käsitellä alaisiaan, ja pieni toive Noelin päässä toivoi että miehiäkin. Hän karisti moiset äkkiä päästää. "Kiitos, sir.", Samalla oveen jo koputettiinkin, ja Noel kääntyi nähdäkseen kauniin naisen. Häntä hieman harmitti ettei hameväki ollut hänen juttunsa, naiset olivat aina hieman pelottaneet Noelia, sillä naiset yleensä tahtoivat tulla kontrolloiduiksi ja siihen Noelista ei ollut.

Herra Torentton käden patistamana Noel siirtyi eteenpäin kylmien väreiden säteillessä ylös hänen selkäänsä kohdasta johon mies oli koskenut. Hän soi kohteliaan ammatimaisen hymyn naiselle ja nopean nyökkäyksen. "Kuin myös teidät, neiti Torentto.", Noel kätteli naista hieman varautuneesti. Hän katsoi jo odottaen ovea ja toivoi pääsevänsä tukalasta tilanteesta. Tilanteen teki tukalaksi herra Torentto ja tuon kädet. Ne tahtoivat pureutua Noelin ajatuksiin väkisinkin. Pian hän kuitenkin huomasi tarkkailevansa naisen kasvoja tarkemmin, ja hänen silmänsä vilahti nopeasti naisen päästä varpaisiin ja takaisin kohteliaasti ylös.

”Valériane vie teidät työhuoneeseenne ja hoitaa ne muutamat käytännönasiat, jotka liittyvät työnne alkamiseen”, herra Torentto sanoo, laskiessaan kätensä pois Noelin ristiselältä. ”Kun lopettatte tältä päivältä, tulkaa ilmoittautumaan toimistooni herra Finley. Olen täällä vielä pitkään, joten olen varmasti tavoitettavissanne.”

”Menemmekö sitten?” Valériane kysyy hymyillen, kun hänen veljensä on sanottavansa sanonut.
Nainen kääntyy lähteäkseen huoneesta. Sihteerin toimistossa, hän tervehtii ystävällisesti herra Torentton sihteeriä 'Nähdään taas Emma'-tervehdyksellä. Hän johdattaa Noelin takaisin käytävään, jota pitkin mies oli astellut hieman aiemmin kovanaaman kanssa.
Valériane kävelee risteyskodan ohitse, josta pääsisi takaisin konferenssiaulaan. Hän jatkaa käytävää vielä vähän matkaa eteenpäin, kunnes pysähtyy erään oven eteen.
”Tässä on toimistonne herra Finley”, nainen sanoo avatessaan oven.

Oven takaa paljastui huone, joka jatkoi hotellin antiikkista ilmapiiriä. Äkkiseltään voisi kuvitella, että herra Torentton huone on ainoa, joka tekee poikkeuksen tässä asiassa.
Huoneen seinät ovat samean vihreät. Sen keskellä on suuri, antiikkinen kirjoituspöytä ja sen ääressä mahtava, nahkainen työtuoli. Äkkiseltään näyttäisi siltä, että pöytä oli varustettu kaikilla nykyajan mukavuuksilla, joita mies työssään tulisi tarvitsemaan. Myös tämän työpisteen edessä oli kaksi nojatuolia niille, jotka tulisivat tapaamaan kirjanpitäjää. Myös täällä oli seinillä arvotaidetta, mutta ilmeisesti Noel saisi itse päättää lopuista tavaroista, joita toisi huoneeseen.
Valériane oli selvästi pitänyt huonetta omanaan tähän päivään asti. Pöydällä oli nimittäin alusellaan hennon vaaleanpunainen tuoksykynttilä, joka oli palanut vielä hetki sitten. Huoneessa tuoksui nimittäin erehtymättömästi ruusulta.

Valériane astelee suorinta tietä kirjoituspöydän luo ja kaivaa sen laatikosta esin kirjoitustabletin. ”Tehdään ensimmäiseksi työsopimuksesi niin saat palkkasi myös tästä illasta. Vaikka veljeni onkin tyranni, ei sinun tarvitse tehdä töitä hetkeäkään ilmaiseksi.”

Noel nyökkäsi herra Torenttolle tervehdyksen merkiksi kumartaen samalla hieman selkäänsä. Hän suoristautui pienen kumarruksensa jälkeen ja lähti seuraamaan jättiläisen sisarta. Hän pysytteli hieman naisen jäljessä oikealla, pitäen naisen näin koko ajan vasemman silmänsä näkökentässä. Vanha tapa josta ei päässyt eroon. Noelin silmiä vaivaavaa sairautta pystyi hoitamaan lääkkeillä aina kun miehellä oli niihin varaa, ja leikkaushoitokin oli mahdollinen, vaikka ei taannutkaan sataprosenttista parantumista, mutta ne taas olivat tähtitieteellisen kalliita, ja Noel oli jo sokeuteensa tottunut.

Hän painoi mieleen kaikki käytävät joita hän oli tänään kulkenut, jotta osaisi löytää työhuoneeseensa vaikka ilman lasejaan. Noelilla oli erinomainen muisti ja suuntavaisto, joten kunhan hän oppisi muistamaan kaikkien koristeiden ja mutkien kohdat, hän osaisi suunnistaa työhuoneeseensa ilman näköään. Työhuone oli upea ja hyvän maun mukainen. Noel katseli hieman ympärilleen ennenkuin seurasi naista työpöydän luokse. Hän ei malttanut odottaa päästä kokeilemaan tuolia.

"Selvä, neiti Torentto.", Noel oli ehkä turhankin kaavoihin kangistunut, mutta mies puhutteli naista kuin ylempäänsä, ja kumartui katsomaan työsopimuksen ehtoja. Ne näyttivät järkeviltä ja täysin kelpuutettavilta. Noel allekirjoitti sopimuksen käytyään sen tarkasti läpi ja ojensi tabletin takaisin naiselle. "Kertokaahan sitten työni yksityiskohdat, neiti Torentto."

Valériane viittasi Noelia istuutumaan toimistotuoliin, kun hän itse tyytyi seisomaan sen vieressä. ”Kerron toki, kunhan te kutsutte minua Valérianeksi. En ole esimiehenne vaan pikemminkin avustaja”, nainen sanoi hymyillen.
”Kirjanpitäjänä te olette vastuussa rahasta, joka liikkuu veljeni hotelleissa, suuntaan tai toiseen. Jokainen, joka käyttää veljeni rahoja toimittaa teille yksityiskohtaisen raportin tilauksesta tai lahjoituksesta, oli kyse sitten mistä tahansa. Kassahenkilöstöstä toimitetaan teille myös raportti hotelleihin tulevasta rahasta ja teidän tehtävänne on yksinkertaisesti huolehtia, että tiedot täsmäävät. Jos ne eivät tee sitä, sinun on selvitettävä tilanne tai veljeni vaatii päätäsi pölkylle. Edeltäjäsi sai lähteä juuri siitä syystä, että hän oli hieman turhan höveli työnsä suhteen.
”Sinä huolehdit myös kaikkien palkoista. Esimiehet toimittavat sinulle tiedot työntekijöiden tehdyistä tunneista ja sinä järjestät niin, että he saavat palkkansa juuri oikeana päivänä.”

Valériane piti tauon puheessaan. ”Työ saattaa kulostaa yksinkertaiselta ja oikeastaan onkin sitä, mutta Viljam vaatii ehdotonta täydellisyyttä. Työpäivät ovat pitkiä, mutta viikonloput ovat vastavuoroisesti vapaita. Suosittelen, että teet maanantaisin hieman pidempää päivää, jotta saat tilanteen ajan tasalle viikonlopun jäljiltä. Joka perjantai, viimeinen asia mitä teet, on kokous veljeni kanssa liittyen kirjanpitoon.”

”Ovatko pääpiirteet selvillä? Tänään opetan teidät käyttämään järjestelmäämme ja huomenna kierrämme eri osaltoilla tutustumassa esimiehiin”, Valériane sanoi hymyillen.

Noel nyökytteli ja painoi tietoa päähänsä istuessaan alas. "Kun olemme käyneet järjestelmän läpi, saanen vilkaista vielä aikaisempia kirjanpitoja? Haluaisin päästä mahdollisimman selville siitä, millaisia numeroita tulen käsittelemään.", Noel vilkaisi tietokonetta työpöydällään vain hetkellisesti ennenkuin palasi kuuntelemaan Valérianen selityksiä hänen työstään. Tuoli tuntui oikein mukavalta hänen allaan ja Noel olisi tahtonut saada hetken rauhan voidakseen ottaa mitä rennoimman asentonsa tuolissa ja vain antaa koko päivän painua mieleensä. Hän oli saanut työn, josta maksettiin helvetin hyvin, lisäksi hän pääsi pyörittelemään numeroita, ja siitä hän piti myös.

Ja kirjanpitäjän työ oli siitä mukavaa, ettei hänen tarvinnut olla jatkuvasti kuitenkaan sosiaalisessa kanssakäymisessä kaikkien kanssa. Ainoastaan raporttienteko hetkellä ja jos hänen täytyi selvittää jotakin, mutta numeroita hän saisi pyöritellä pääasiassa itsekseen. Sellainen työ sopi hänelle. Viikonloppuvapaat olivat Noelin mielestä turhia, mutta kaipa nekin alkaisivat tuntumaan mukavilta ja ansaituilta kunhan hän työskentelisi päänsä puhki täällä.

Valériane nyökkäsi Noelin pyynnölle. ”Summat ovat isoja. Sen voin taata”, hän sanoi hymyillen. Nainen asettui Noelin vierelle seisomaan ja käynnisti tietokoneen. ”Luodaan sinulle ensimmäiseksi käyttäjätunnus, jonka jälkeen tämä tietokone on virallisesti sinun ja vain sinun. Nyt tämä toimii minun tunnuksillani.”
Tietokone käynnistyi nopeasti. Valériane näytti miehelle, kuinka tämä saattoi luoda oman käyttäjänsä ja kääntyi sen jälkeen pois päin, katselemaan ulos ikkunasta, joka oli heidän selkänsä takana. Näin hän antoi miehelle yksityisyyden, jolla hän saattoi luoda omat salasanansa.

Kun Noel olisi valmis, Valériane kääntyisi taas pöydän ääreen. ”Nyt teillä on myös oma sähköposti, jonne esimerkiksi veljeni voi lähettää näppärästi ruoskaniskujaan.”
Nainen piikitteli veljeään ja kommentoi tämän tapaa toimia, tasaisi väliajoin, mutta jokaisessa pikkissä oli lempeä sävy. Puhuessaan hän avasi yrityksen sähköpostin. Postilaatikko oli toistaiseksi hyvinkin tyhjä.
”Sinne on tallentunut nyt myös jokaisen sellaisen sisäinensähköpostiosoite, joka sinun kuuluu tietää. Löydät osoitteen kirjoittamalla haluamasi henkilön nimen osoitepalkkiin. Tämä on suorassa yhteyddessä myös sisarhotelliimme Middletown's Roseen.” Valériane näytti nopeasti sähköpostin toiminnot. Jossain vaiheessa hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja joutui näin lähes intiimin lähelle uutta työtoveriaan. Noel pystyisi helposti haistamaan naisen raikkaan hajuveden.
Seuraavaksi hän näytti miehelle kaikki ohjelmat, joita hän tulisi tarvitsemaan ja opetti häntä käyttämään niitä. Tässä hommassa kului nopeasti puolitoista tuntia.
”Minun tekee mieleni kahvia. Jos käyn hakemassa, otatko sinä?” Valériane kysyy sulkiessaan viimeisen esittelemänsä ohjelman.

Noel katseli näyttöä, loi omat tunnuksensa ja seurasi tarkkaavaisena naisen selostusta jokaisesta ohjelmasta. Hän itse ei edes ymmärtänyt naisen läheisyyttä, mutta jokin osa silti rekisteröi naisen läheisyyden tarkkaavaisesti, ilman että Noel edes tajusi sitä itse.
Kun selostus päättyi ja nainen tarjosi kahvia, Noel nyökkäsi. "Kuppi voisi maistua, neiti Valériane.", Noel saattoi lakata kutsumasta naista sukunimellä, mutta neitiä hän ei voinut olla sanomatta. Se olisi epäkohteliasta, vaikka nainen olisikin vain hänen avustajansa, tuo oli kuitenkin hänen pomonsa sisko.

Noel muisti jo suurimman osan tietokoneen ominaisuuksista ja uskoi että leikittyään ja tapeltuaan sen kanssa tarpeeksi kauan hän osaisi käytön unissaankin. Hän vilkaisi kelloa ranteessaan ja oli yllättynyt siitä kuinka nopeasti aika oli kulunut. Tällä kertaa onneksi ajankulun syynä ei ollut muistikatkos, vaan ihan puhdas perehdytykseen uppoutuminen. Noel halusi tosin jo päästä viimevuosien kirjanpitoon käsiksi, se auttaisi häntä suuresti saamaan vielä paremman kuvan työn laadusta ja laajuudesta.